3. toukokuuta 2014

Typerä Typerysten salaliitto



John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Ulkoasu: Sakari Tiikkaja
Karisto 2010
424 s.
A Confederacy of Dunces (1980)

Kirjastosta.


Kaikenlaista moskaa sitä ihminen tuleekin lukeneeksi listahulluudessaan ja periksiantamattomuudessaan. Olen suuresti tykästynyt jenkkikirjallisuuteen ja päättänyt, että luen mahdollisimman paljon Pulitzer-palkittuja romaaneja, etenkin suomennettuja, koska suomeksi tykkään lukea. Pahaa-aavistamattomana nappasin sitten tämänkin, vuonna 1981 Pulitzerin arvoiseksi määritellyn opuksen kirjastosta mukaani.

Huh huh.

Huh huh, ma sanon.

Typerysten salaliitto sijoittuu New Orleansiin ja se kertoo pääpiirteissään Ignatius J. Reilly -nimisestä intellektuellista, omahyväisestä ja sosiaalisesti täysin kyvyttömästä ääliöstä. Ignatius on valtavan ylipainoinen, laiska ja ylimielinen. Hän asuu edelleen kolmekymppisenä köyhän äitinsä luona, eikä ole viitsinyt yliopistosta valmistuttuaan mennä esimerkiksi töihin. Kun rouva Reilly sitten kolhii vahingossa autollaan toista ja joutuu vahingonkorvausvaatimusten kohteeksi, Ignatiuksen on vyötettävä kupeensa ja etsittävä töitä. Niitä löytyy muun muassa Levyn Housut -nimisestä housutehtaasta, jossa Ignatius ehtii aiheuttaa lyhyehkön uransa aikana muun muassa työntekijöiden kapinan ja oikeusjutun. Tehdastyön jälkeen Ignatius kokee uran makkaranmyyjänä ja sotkeutuu samalla erinäisiin rikoksiin ja virhearviointeihin.

Ignatius Reillyn ohella kirjassa tutustutaan Levyn Housujen omistajaperheeseen, Reillyjen naapurustoon, epäonniseen komisarioon, Ignatiuksen vihan ja rakkauden kohteena olevaan opiskeluaikaiseen ystävään/viholliseen Myrnaan, erään räkälän omistajaan ja työntekijöihin ja ties kehen vielä.

Typerysten salaliitto on ehdottomasti yksi typerimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Siinä ei ole mitään minua kiinnostavaa, sen kieli ja kerronta on tempoilevaa ja sen henkilöhahmot ovat todella epämiellyttäviä joka iikka. Kirjan dialogi on ilkeää ristiinpuhumista, tahallista väärinymmärtämistä ja kaikilla tasoilla jokaista osapuolta epäkunnioittavaa.

Juoni lähtee avautumaan Ignatiuksen ympäriltä, mutta ikävä kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuinka väärinymmärretyksi neroksi itsensä tunteva mulkku yrittää pumpata vielä vähän ymmärrystä reppanalta äidiltään ja muulta ympäristöltään. Kirjan tapahtumat etenevät kyllä jonkinlaisen kuvion mukaisesti, mutta minulta meni aivan ohi se, mikä kirjan pointti oikein on.

Ilmeisesti kyse on jonkinasteisesta kulttiteoksesta, joka on kaiken maailman "Tämä kirja on luettava ennen kuin kuolen" -listoilla, mutta minun on kyllä todettava, etten ollenkaan ymmärrä miksi näin on. Kirjan taustalla on kyllä kulttimainetta vauhdittavia tapahtumia, sillä John Kennedy Toole teki itsemurhan vuonna 1969 yritettyään sinnikkäästi mutta tuloksetta saada kirjaansa julkaistua. Se julkaistiin lopulta vasta kymmenen vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja se Pulitzer. Mitä ihmettä? Levätköön John rauhassa, mutta siitäkin huolimatta tämä kirja on surkea.

Kirja on omalla tavallaan ilkeän kriittinen ja kaiketi sen pohjavire on terävä, jos sitä osaisi tulkita. Kaikessa inhorealistisuudessaan (railakasta masturbointia, eritteitä, ihmiskehon "ihmeellisyyksiä", likaisten lakanoiden tarkkaan kuvattua uudelleenkäyttöä jne.) siinä voisi olla jotain, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Lukufiilis oli pääasiassa sekoitus inhoa, pitkästymistä, ärtymystä ja turhautumista.

Pettymyksestä huolimatta on todettava, että vaikka joku olisi varoittanut minua tästä etukäteen, olisin luultavasti silti lähtenyt yrittämään. Mikäänhän ei ole hauskempaa, kuin uhmata hölmöjä ohjeita ja (kenties) hyvää tarkoittavia sääntöjä. Ehkä jostain samantapaisesta oli kyse silloinkin, kun John Kennedy Toole Typerysten salaliittoa kirjoitti.

____

Kirjaurakka-blogissa ei myöskään hihkuttu riemusta tämän kirjan äärellä.

14 kommenttia:

  1. Kuulostaa ... erm ... riemukkaalta! Oikeastaan eniten mietityttää, mitä julkaisuajasta kertoo se, että kirja on tuolloin katsottu Pulitzerin arvoiseksi. Ei mitään kovin hyvää, minusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suorastaan riemukasta, kyllä! Minäkin olen tässä yrittänyt pohdiskella, miksi tämä on palkintonsa saanut ja nauttii kulttimainettaan. En ole keksinyt.

      Poista
  2. Oletpa sinnikäs, kun luet yli 400 sivua tekstiä, joka ei innosta. Minulla tämmöinen olisi armotta jäänyt kesken, jos omat fiilikset olisivat noin negatiiviset. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin sivulle sata olin lähinnä ihmeissäni ja odotin, että pakkohan tässä on tarinan alkaa vetää jollain järkevällä tavalla. Sitten olin jo niin pitkällä, että en sinnilläkään jättänyt kesken. Mutta kauan tässä meni...

      Poista
  3. Kuraa? Hah hah haa, se ei ollut siis lukuromaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvoin ja huolella käyttämäni tunniste. ;)

      Odotan innolla, jos ryhdyt tätä jossain vaiheessa selättämään. Tämä on tosiaan niitä yhden ja viiden tähden kirjoja, joita ilmeisesti rakastaa tai vihaa.

      Poista
  4. Olipa Suketus mainio kirjoitus. Kaiketikin kamala teos, mutta ainakin se herätti tunteita, joita kuvasit niin mainiosti, että täällä hymyilin lukiessani. 400 sivua jonkun äijän valtameren kokoista egoa. Ei varmaan ole mun juttuni. Toisaalta kuvasti tämän nin kamalaksi kirjaksi, että valehtelisin,jos väittäisin, että ei yhtään ruvennut kiinnostamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, jos joskus päädyt tämän lukemaan, kuulen erittäin mielelläni mielipiteesi! Tämä jakaa lukijansa ainakin Goodreads-otannan perusteella: pääsääntöisesti näyttää joko olevan vihattu tai rakastettu.

      On aina hyvä, jos kirja herättää tunteita. Tämä olisi tosin saanut olla heränneiden tunteiden lisäksi huomattavasti nopealukuisempi. ;)

      Poista
  5. Mainio postaus! Mutta hei, onhan Juha Vuorisenkin kirjoilla vankka suosijajoukko. Ja onhan näitä reppanakirjoja muitakin ihan koti-Suomessakin. Häveliäästi en nyt mainitse nimeltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Ei ehkä kannata mainita. ;)

      Mutta! Minäkin itse asiassa pidän Juoppohulluista, ainakin niistä ensimmäisistä. Tai ainakin pidin joskus aikoja sitten, kun niitä lueskelin. Niissä huumori toimii (minuun), mutta tämän kanssa heräsi vain vahva ärtymys, eikä kirja toiminut kokonaisuutena ollenkaan.

      Poista
  6. Ai että tämä sinun kelju lukuelämyksesi on hauskaa luettavaa :) Uskon kyllä että itse kirja ei niin kovin, mutta tämä oli oikein piristävää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, hyvä että se välittyy sinne asti. ;) Tämä oli aikamoinen haaste, mutta nyt kun pari päivää on vierähtänyt, olen jo ihan tyytyväinen, että jaksoin kahlata tuon kirjan loppuun.

      Poista
  7. Ihan mahtavaa lukea tällaista tekstiä, jossa kerrankin ollaan vahvasti tätä mieltä! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus pitää päästellä. ;) Useimmiten huonot kirjat jäävät kesken, eivätkä siksi pääse tekstiksi asti, mutta toisinaan käy myös näin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!