Yhdestä kahdeksi

Aaaaaaaargh, muutto on huomenna ja minä olen ihan hajalla. Tai no en nyt ihan, mutta melkein. Kama ei tunnu katoavan minnekään, vaikka tungen sitä yhä uusiin laatikoihin. Miten tätä tavaraa voi oikeasti olla näin paljon? Surutta olen heittänyt roskasäkkiin monenmoista (anteeksi maailma, etten jaksa nyt kierrättää aivan kaikkea), ja SILTI... V saa hepulin huomenna, kun tungemme tätä kaikkea uuteen kotiin. Helpotuksena voi todeta, että molemmilla on hepuli jo valmiiksi.

Olin menossa männäviikolla täyttämään olosuhdemuutosilmoitusta yliopiston opintotukitoimistoon. Kun olisi pitänyt rastita kohta "muutos perhesuhteissa" ja merkitä itsensä olemaan avoliitossa 30.1. alkaen, iski tenkkapoo. Enpä taidakaan täyttää tätä ihan vielä, eihän mulla ole kopiota vuokrasopimuksestakaan, jospa palautan tän joskus ensi viikolla... Ja hiippailin pois. On tässä tullut elettyä itsellisen naisen elämää sen verran kauan, että ajatus siviilisäädyn muutoksesta (hah) tuntuu aika rankalta. Sanokaa hölmöksi, mutta minusta se tuntuu ihan oikeasti oudolta. Minä olen minä vaan, en osaa ajatella, että minut määriteltäisiin itseni sijaan jonkinlaisen yhteenliittymän kautta. Kai tähän uuteen olotilaan on vain sopeuduttava, ja toki siihen sopeudunkin, mutta kaikenlaisia tunteita se herättää. Onneksi V käy samanlaisia läpi - tuntuisi pahalta, jos olisin ainoa, jota ahdistaa ja joka venkoilee muutosta vastaan. Toisille tällainen on varmasti helppoa, jopa toivottua ja odotettua. Jotkut eivät voi sietää yksin olemista. Jotkut peelot vielä säälivät yksinasujia, ja ajattelevat, ettei noilla raukoilla ole oikein kokonaista elämää. Oliskohan jo aika päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, varsinkin, kun Tilastokeskuksenkin mukaan yli miljoona suomalaista asuu yksin? Ei se ole siis mitenkään outoa tai poikkeavaa. Inhottaa ylipäänsä se, että kaksin olemista pidetään jonakin normina. Kai nyt sentään saa ihan vapaasti valita oman elämäntapansa? Juu, tiedän kyllä, että noin yleensä ottaen parin etsiminen/löytäminen on jotenkina luontaista ihmiselle, mahdollistaahan se joissakin tapauksissa jopa lisääntymisen, mutta ihan yhtä luontaisena voi pitää omassa rauhassaan olemista ja elämistä.

Oli miten oli, ensi yö on viimeinen, jonka nukun yksin yksiössäni, virallisesti sinkkuna. Unettomuus tuskin vaivaa, sillä tarkoitus olisi tänään huhkia kunnolla: palauttaa kirjoja kirjastoon, käydä postissa, kaupassa ja salilla, pakata loppuun. Valmistautua huomiseen voimainponnistukseen.

Ja niin, ei pidä käsittää väärin. Olen onnellinen ja innoissani, on hurjan vänkää muuttaa yhteen miehen kanssa ja kokea, millaista se paljonpuhuttu yhdessäasuminen on. Odotan jo uutta kotia, uusia vempeleitä, tavaroiden laittamista paikoilleen, Helsingin matkakortin hankkimista, kolisevaa nelosen ratikkaa, merinäköalaa.

Mutta saa kai muutosten edessä hieman pelottaakin, saahan?