Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi: 2005.


Niin. Mitäköhän tästä kirjasta sitten osaisi sanoa. Ensimmäistä kertaa se tarttui käteeni Tampereen kaupunginkirjastossa joskus viime syksynä, loppuvuodesta. Kansi oli houkuttelevasti esillä ja tulin tarttuneeksi opukseen. Viimeistään lieveteksti sai minut ihan hullaantumaan - nyt on tulossa kovaa kamaa! Kirja sitten kuitenkin jäi pölyttymään viimeisen Tampereen kotini kirjapinoon ja palautin sen sitten jossain vaiheessa muuton jälkeen. (Kyllä, kannoin Tampereen kirjaston kirjoja muutossa Helsinkiin. Ei, en tiedä miksi luulin sen olevan millään tasolla järkevää.)

Kävi sitten niin, että katsoimme tästä tehdyn elokuvan V:n kanssa tuossa kevään korvalla. Se hieman soti periaatteitani vastaan, joiden mukaan luen aina kirjan ensin, ennen kuin katson mitään siihen viittaavaa audiovisuaalista kamaa. Jostain syystä nyt hellyin leffaseuraksi miehekkeelle, ja kyllähän se kannatti. Elokuva oli hyvä. Herätti ajatuksia. Kosketti. Herkisti. Päätin kuitenkin, että totta kai kirja on luettava mahdollisimman pian. En tiedä kuinka pian on noin kolmen kuukauden kuluttua, mutta nyt se on luettu!

Ole luonani aina on saanut empiirisen tutkimuskierrokseni perusteella huomiota kirjablogeissa, eikä syyttä. Tosin minun on sanottava, etten juuri ole törmännyt tämän kirjan arvosteluihin lehdistössä. Toki teos on jo kuusi vuotta vanha (ikivanha, voisi joku sanoa), mutta silti. Hämmentävää. Yleensä tällaiset kiinnittävät huomioni, ja olen varma, että olisin huomioinut tämän jo ilmestymisen aikoihin, jos sitä olisi enemmän rummutettu. Oli miten oli, tästä on varmasti sanottu jo paljon hienoa ja parempaa kuin mihin minä pystyn, mutta koetetaan. Mikäli pelkäät juonipaljastuksia, älä lue enempää! (Minun on vaikea sanoa miten se vaikuttaa teoksen kokemiseen, jos siitä tietää etukäteen, sillä itse tosiaan tiesin pelin hengen nähtyäni jo elokuvan.)

Tarinaa kertoo 1990-luvun lopulla Iso-Britanniassa elävä kolmenkympin korvilla oleva Kathy, joka muistelee menneitä. Hän on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa varsin poikkeuksellisissa oloissa, Hailshamin sisäoppilaitoksessa yhdessä parhaiden ystäviensä Ruthin ja Tommyn kanssa. Lapsia suojellaan ulkomaailmalta, ja he oppivat olevansa erityisiä. Niin he ovatkin. He ovat klooneja, joiden elämän ainoa tarkoitus on toimia parhaassa iässään parikymppisistä eteenpäin elintenluovuttajina tavallisille ihmisille. Ja näin se maailma makaa. Kathy käy läpi muistojaan lapsuus- ja nuoruusvuosilta, myöhemmästä elämästä Mökeissä (joka toimii luovuttajille eräänlaisena hetkellisenä oikean elämän maistiaisena ennen luovutusten aloittamista) ja lopulta urastaan valvojana, luovuttajien tukijana, hoitajana ja apulaisena.

Kirja on aivan uskomattoman hyytävä olematta lainkaan pelottava kauhuskenetyyppisesti. Koko luku-urakan aikana en voinut olla ajattelematta tarinan henkilöiden asemaa ja tulevaisuutta. Suurinta hämmennystä aiheutti se, kuinka Ishiguro pystyy pitämään näppinsä erossa aiheensa eettisen puolen pohdinnasta: koko kirjan ajan vallitsee jonkinlainen tasainen, hiljaisen alistumisen eetos, jossa kukaan ei kyseenalaista vallitsevaa järjestelmää. Yksi hyytävyyden aiheuttavista tekijöistä oli minulle juuri se, etteivät luovuttajat sanallakaan kapinoineet kohtaloaan vastaan. Huhut lykkäyksistä herättivät kiinnostusta, mutta missään vaiheessa ei kellään käynyt mielessä esimerkiksi paeta julmaa kohtaloaan. Olin hämmentynyt. Ja samalla kiitollinen kirjailijalle, sillä se olisi varmasti ollut tarinan kannalta aivan turhan ilmeinen vaihtoehto ja tehnyt hallaa muille ansioille.

Se, että elämä kulkee määrättyä rataa ilman mahdollisuutta poikkeuksiin, on valtavan surullinen ajatus. Se myös vahvistui lukemisen aikana. Kathyn muistot menneisyydestä ja pohdinnat erinäisten tapahtumien, keskustelujen ja ihmissuhteiden merkityksistä ja vaikutuksista tulevaan, tuntuivat minusta kovin... vähäpätöisiltä. Ehkä siinä on se juju - kun elämästä ja tehtävästä siinä on etukäteen päätetty, ei kovin suurta draamaa voi olla luvassakaan. Niinpä elämän risteyskohdat ja pienet nyppylät tulkitaan niitä  itseään suuremmiksi.

Kirja selittää ja avaa muutamia asioita elokuvaa huomattavasti paremmin (mikä lienee varsin luonnollista), etenkin aivan loppupuolella, kun Kathy ja Tommy koettavat vielä löytää keinon lykätä kohtaloaan. Liikaa ei kuitenkaan selitetä, ja niin on hyvä. Tosin aihepiiriltään ja kerronnaltaan Ole luonani aina on niin kiehtova, että melkein toivoisin sillä olevan rinnakkaisteoksen, jossa kerrottaisiin siitä muusta maailmasta luovuttajien näkökulman ulkopuolella. Ehkä yksi voimakkaimmista vaikuttajista kuitenkin on juuri se, että näin ei ole, vaan lukijan (jonka voisi kuvitella edustavan tavallista ihmistä) on aivan itse ylhäisessä yksinäisyydessään koettava ne tunteet, joita kirjan esittämä lääketiede herättää. Eivät muuten ole mitään erityisen hyviä tuntemuksia, jos omasta puolestani puhun.

Ole luonani aina sai ainakin minut miettimään jälleen geenitekniikan ongelmakohtia ja esimerkiksi sitä skenaariota, että kun jossain vaiheessa jokaisen ihmisen geenien kartoitus on jokapäiväistä puuhaa, kuinka se muuttaa esimerkiksi juuri sairauksien hoitamista, vakuutuksia, koulutusta, työelämää, ihmisen ajatuksia omasta itsestään ja tulevaisuudestaan. Entä jos joskus on mahdollista, että heti syntymän jälkeen voidaan piirtää kartta siitä, kuinka ihmisen elämä tulee kulkemaan - ja tehdä sen perusteella päätöksiä elämän "kannattavuudesta"? Ehkä joistakin kannattaisi silloin tehdäkin suoraan luovuttajia, jos heillä vaikka olisi tiedossa vaikeita sairauksia myöhemmin elämässä.

Ajatuksia siis heräsi. Välillä oli fyysisesti huono olo. Ja kirjan viimeinen virke kokosi kaiken niin kauniisti, että saatoin hieraista jonkun tipan silmäkulmasta pois.