Ah, heinäkuu!

Nyt on taas hellitty ihmistä lämmöllä ja auringolla. En valita, vaikka pelkkä kenkien jalkaan laittaminen saa hien pintaan. Jäätelöä ja vissyä kuluu luvaton määrä, ja minä haluaisin omistaa terassin, takapihan tai parvekkeen, jonne saisi riippumaton. Miettikää nyt, romaanien (tai jopa tenttikirjan) lukemista riippumatossa kahisevien puiden katveessa! Ha-lu-an!

Veljeni käväisi eilen mökillämme ja laittoi näkyville niin kadehdittavia ilta-aurinkokuvia, että meinasi päästä itku. Hän on lomalla ja moottoripyöräilee pitkin Suomenmaata. Pirulainen. Olen joskus ehdottanut, että hän voisi hyvin tienaavana ammattimiehenä huolehtia köyhästä humanistisiskostaan esimerkiksi rahallisesti, mutta sain vastaukseksi vain tuhahduksen. Kai se on vain sitten jatkettava elämää tässä pätkätyökierteessä. (Tosin nykyinen työsuhteenihan on vakituinen, mutta osa-aikaisena ja arveluttavana se ei ole siinä mielessä vakituinen, että siitä olisi loppuelämän työksi. Valitettavasti.) Ei sillä, että loppuelämän mikään tuntuisi tällä hetkellä erityisen kaivatulta, mutta silti. Paitsi ehkä tuo mies, joka oli yövuorosta tullessaan jättänyt jääkaappiin mansikoita minulle aamiaiseksi viestin kera. 

Ensi lauantaina juhlitaan ystävien häitä, ihanaa! Olen aloittanut valmistautumisen kävelemällä iltaisin kotona uudet minnaparikat jalassa, etten aivan ensimmäiseksi kaadu naamalleni hääpaikan nurmikolla. Muuna asuna tietenkin verkkarit ja t-paita - siinä on sellaista miellyttävää valkoisen roskan fiilistä mukana. Tänään täytyisi kai hankkia arsenaali sukkahousuja. En ymmärrä ihmisiä, jotka saavat sukkahousut jalkaansa ilman väkivaltaa, hampaiden kiristystä ja vähintään yhtä uusintakierrosta. 

Niin, ne parikat! Muutama viikko sitten toteutin hyvin pitkäaikaisen haaveeni ja marssin muina naisina Minna Parikan putiikkiin Bulevardilla. Päätin jo oikeastaan heti perintöä saatuani, että jos jotakin haluan, se on pari Minna Parikan kenkiä. Olen katsellut verkkokauppaa luvattoman paljon ja pohtinut, tokkopa osaan moisilla kaunokaisilla edes kävellä. Paikan päällä sain erinomaista palvelua ja pääsin kokeilemaan melkein kaikki sopivat mallit (mid heels - joku raja nyt sentään, en minä ihan hullu ole) läpi - sellaisetkin, joita en ollut edes ajatellut mahdollisuuksiksi. Ja lopulta mukaani lähti luottokortin vilauksella tummanliila mokkanahkainen Jodie-pari. V meinasi saada hepulin kuultuaan hinnan, mutta hei: kerran elämässä, c'mon! (Tai no ainakin ekan kerran...)

Tosin jälkeenpäin, kun halailin kenkäkassia Espan puistossa ja hymyilin kuin lottovoittaja, V totesi, että jos kerran jokin materiaalinen tekee minut noin onnellisen näköiseksi, niin menköön sitten.