Hyvä päivä / paha päivä

Ihmeitä tapahtuu ja sain lopultakin tehtyä toisen suunnittelemistani kesätenteistä. Olen vehdannut kyseisen ihastuttavan opintojakson kanssa vuodesta 2007, joten ehkä oli aikakin... Tampereella ollaan siirrytty aika vauhdikkaasti sähköisiin tentteihin, ja koska tämä kyseinen tentti oli hallintotiedettä, ja hallintotiede on tietysti aina aallonharjalla innovaatioissa, minäkin astelin tänään ensimmäistä kertaa tekemään tentin tietokoneella. Systeemi on kyllä erinomainen, tentin voi varata haluamaansa ajankohtaan ja sitten vaan naputtelemaan. Hyvä/paha asia on myös se, että tentin voi perua vielä aivan viime tipassa, toisin kuin yleisten tenttipäivien tenttejä. Ehkä muutamaan kertaan tuli tämäkin tapaus klikkailtua peruutetuksi. Hmh.

Opiskeluinto on aika kovassa nousujohteessa, sillä olen tosissani alkanut ymmärtää, että valmistuminen on lähellä. Olen melkein maisteri. Nyt pitäisi enää kasailla loppuun sivuaineet (juurikin mainittu hallintotiede sekä yleinen kirjallisuustiede), diilailla proffan kanssa syventävät historian opinnot valmiiksi ja, niin, kirjoittaa gradu. Onnekseni jaksoin, halusin ja pystyin tekemään erinomaisen seminaarityön vuosi sitten, ja sen perusteella on hyvä jatkaa graduun. Paljon ideoita on jo, mutta vielä pitäisi lukea paljon, rampata vähän arkistossa (mitä luultavimmin Turussa ja SKS:ssä) ja... kirjoittaa. Niin pirusti. Enää ei kuitenkaan tunnu siltä, että olisin jossain blokissa, niin kuin tuntui koko viime talven pedagogisten aikana. Enemmänkin on sellainen innokas ja odottava fiilis, ja haluaisinkin jo käydä kunnolla työn kimppuun. Pitäisi varmaankin hahmotella itselle aikataulua ja suunnitelmaa, kasailla niitä kirjalistoja ja sen sellaista. Muuta ei toistaiseksi ole valmiina kuin valtava kirjapino kirjoituspöydän kulmalla ja päätös siitä, että maisterin todistuksen haen käteeni toukokuussa 2012. Onhan sekin tietysti jo jotain.

On miellyttävää olla taas Tampereella ja varsinkin yliopistolla. Tämä on hyvä paikka. Ja Juveneksella oli lohta päivän ruokalistalla. Syy siihen, miksi jäin tänne roikkumaan, on vähemmän hyvä: iltapäivällä on taloyhtiön ylimääräinen yhtiökokous, jossa jälleen kerran tapellaan siitä, mitä talollemme tehdään. En ole täällä blogissa kovin kummoisesti aiheesta kirjoitellut, mutta taustalla on siis 1920-luvun puutalossa oleva taloyhtiö, valtava kosteusvaurio alakerran asunnoissa (joista toinen on minun), kämpät olleet asumiskelvottomia kesästä 2008 ja mitään päätöksiä ei ole saatu aikaan muiden osakkaiden vastustaessa tai ollessa passiivisia. Alkuvuodesta otin yhteyttä asianajajaan, jonka kanssa ollaan väännetty korvausvaatimushakemuksia ja uhattu haastaa taloyhtiö käräjille. Tämänpäiväisessä kokouksessa olisi sitten tarkoitus päättää, mitä tehdään. Tällaisia kokouksia on pidetty kuluneiden vuosien aikana jo lukuisia, mutta yhdessäkään ei ole saatu mitään oikeaa aikaan. Tällä kertaa olisi tavallaan pakko, koska isännöitsijä on irtisanoutunut, taloyhtiön taloudellinen tilanne on konkurssin partaalla, ja haaste uhkaa. Takkiin tulen ottamaan pahasti, oli ratkaisu mikä hyvänsä, mutta olen sen jo ehtinyt hyväksyä ajan kuluessa. Tärkeintä olisi saada päätettyä mitä tehdään.

Kauheinta tässä koko paskassa on se, kuinka paljon valtaa taloyhtiön muilla osakkailla on. Minut ja seinänaapurini on ollut mahdollista pakottaa käytännössä asunnottomuuteen jo kolmeksi vuodeksi ja päätöksiä on pystytty jatkuvasti lykkäämään - samalla muut osakkaat nostavat joka kuukausi sijoitusasunnoistaan vuokraa meidän kahden maksaessa sekä vuokraa "tilapäisasunnoistamme" että lainanlyhennyksiä ja yhtiövastikkeita omista kodeistamme. Yhdessä viime syksyn kokouksessa yksi osakkaista totesi ykskantaan, että "teidän on pitänyt tietää, että asunnon ostamisessa on riskinsä". Silloin katkesi meikäläisen viimeinen hermosäie ja karjuin muistaakseni melko hyvin punaa kasvoille saaneena, että on melkoista pokkaa väittää riskin olevan vain meillä, joiden asuntoihin kriisi on iskenyt. Sijoittajillako ei ole riskiä? Ja onko se relevantti syy lykätä päätösten tekemistä? No, tästä aiheesta jaksan olla vihainen, mutta en kuitenkaan sen enempää siihen paneudu.

Sanotaanko kuitenkin niin, että elämä ei ole ollut mitenkään turhan helppoa viimeisten vuosien aikana. Nyt sitä jotenkin jo haluaisi toivoa, että tämä hirveä prosessi päättyisi, ja voisin jatkaa elämää jotenkin normaalisti eteenpäin. Ihan normaaliin tilaan en tietenkään pääse, koska oli jutun ratkaisu mikä tahansa, minulle jää reilusti asuntolainaa ilman asuntoa, joten tulen maksamaan edelleen kuukausittain tuplahintaa asumisesta. Ja siis lainaa ilman vastiketta. Senkin kestän, jos tämä kuitenkin ratkeaisi. Jotenkin.

Harvinaislaatuinen avautuminen päättyy täältä tähän.