10. joulukuuta 2017

Kuinka opin rakastamaan runoja



Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100

13 kommenttia:

  1. Minun on helpompi kirjoittaa surumielisiä runoja kuin iloisia. Niistä tulee yleensä puhuttelevampia. Ystäväni on tällä hetkellä kiinnostunut runojen lukemisesta, mutta minä en ole oikein osannut etsiä hyvää runokokoelmaa. Yritin lukea nuorten runoja, mutta ne tuntuivat liian abstrakteilta tai vaikeasti ymmärrettäviltä. Osaisitko suositella jotain vähän vanhempaa suomalaista runokokoelmaa?

    Pidin varsinkin ensimmäisestä siteerauksestasi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että haikeampien runojen lukeminenkin on jollain tavalla helpompaa tai niihin on helpompi samastua, löytää itseään. Onko suru sitten jotenkin universaalimpaa ja ilo puolestaan enemmän henkilöstä kiinni, tiedä häntä...

      Minä rrrrakastin lukioikäisenä (ja kyllä vieläkin!) Anni Sinnemäen kokoelmaa Sokeana hetkenä (2003), joten sitä kyllä suosittelen. Kokoelmassa on mukana sekä Ultra Bran sanoituksia että muita Sinnemäen runoja.

      Poista
    2. Kiitos vinkistä! Olin juuri viikonloppuna Ultra Bran konsertissa, joten tämän sanoittajan runokokoelma alkoi kiinnostaa. Nimen luettuani minulla heräsikin hämärä muistikuva jostain kappaleesta "Sokeana hetkenä" - konsertin jälkeen aloin todella tykätä siitä. :)

      Poista
  2. Ja täällä ilmottautuu tämä Pearl Cloverin yllä olevassa kommentissa mainittu ystävä. Itseasiassa en suinkaan pelkästään ole niistä kiinnostunut vaan täysin rakastunut, kun sen viime kesäisen runokävelyn jälkeen sain avattua silmäni kunnolla runojen lukemiselle niiden kirjoittamisen lisäksi!
    Ja komppaan ystävääni vielä vahvasti tässä, että surumielisiä runoja on paljon helpompi minunkin mielestäni kirjoittaa. Niihin tuppaa kaiken mieltään painavan purkaa, joten tunnelmat ovat yleensä raskaampia.

    Niin ja siis varsinainen asiani oli, että nyt taisivat lähteä nämä Kunnaksen runot kirjaston varauslistalle, kiitos tästä ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa niin kiva kuulla, että Runokävelyllä oli näin mahtavia seurauksia – silloinhan se toimi juuri niin kuin piti. Ja oli mukavaa tavata kesällä, ensi kesänä viimeistään uudelleen! Minäkin olen tämän vuoden aikana ihan tietoisesti opetellut runojen lukemista, jokin on vähän vastustellut aiemmin, mutta nyt annan vain mennä.

      Suosittelen erittäin suurella lämmöllä Kirsi Kunnaksen runoja, ne avaavat mieltä ja sielua paljon!

      Poista
  3. Runoja täytyy lähestyä vähitellen, tunnustella antaa niiden tulla ja tehdä matkaa mieleen. Runoissa on paljon elämänviisautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tismalleen samaa mieltä kanssasi. Välillä huomaa kiirehtivänsä, mutta onneksi voi aina palata takaisin päin.

      Poista
  4. Kirsi Kunnaksen runot ovat oman lukukokemukseni perusteella helposti lähestyttäviä. Täytyy varata jokin Kunnaksen runokirja, on hyvä lukea runoja talvipäivänä. On runoilijoita joiden teksteihin ei kerta kaikkiaan pääse sisälle yli eikä ympäri. Aale Tynni (Tyyni Haavio) on yksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etenkin kesällä lukemani Uivat saaret oli aivan ihastuttava, nämä 1980-luvun kokoelmat ovat hieman synkempiä. Mutta kaikkia suosittelen ilman muuta.

      Minulle on ollut haastavaa lukea Patti Smithin runoja. Varmaan vähän säikähdin, kun en kerran saanut mitään tolkkua yhdestä kokoelmasta, enkä ole sen jälkeen edes yrittänyt, vaikka muuten Smithistä pidän tosi paljon. Pitäisi varmaan rohkaistua koettamaan uudemman kerran. Aale Tynniä en ole tainnut koskaan lukea.

      Poista
  5. Voi että, tästä jutusta tuli jotenkin tosi hyvä mieli!

    En ole lukenut Kunnaksen aikuisten runoja paitsi tällaisina satunnaisina irtopaloina, kun niitä jossakin lainataan, mutta hänen lastenrunonsa ovat sitäkin tutumpia. Niiden mukana on kasvanut, ja niitä voi siteerata vähän joka tilanteessa. Pitää joskus tutustua kunnolla muuhunkin tuotantoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen ehdottomasti! Nämä Kunnaksen runot ovat aivan upeita, niihin tekee mieli upota ja jäädä asumaan. Hienoja tunnelmia, hetkiä, ajatuksia.

      Poista
  6. Kiitos tästä aivan ihanasta postauksesta. Tämän postauksen perusteella Kunnaksen runoja täytyy lainata. Niin kauniita olivat nuokin runot jotka olit valinnut tähän postaukseen. Sururunoista olen lukenut tänä vuonna eniten Hanna Ekolan runoja, nyt on luettavana Otan osaa suruusi. - Hyvää joulun odotusta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti, Anneli! Näistä saa lohtua, hyvää mieltä, ajateltavaa, nautintoa. Aloitin tähän perään Kirsi Kunnaksen elämäkerran, joka on odotellut hyllyssä monta vuotta kirjamessuhankintana. Ehkä saan siitä nyt reilusti enemmän irti, kun olen lukenut edes hieman laajemmin hänen tuotantoaan.

      Pidetään Ekola mielessä, surun tuntemuksia on aika ajoin hyvä käsitellä kirjallisuuden kautta.

      Kiitos ja samoin sinulle, pian se joulu jo on!

      Poista

Kiitos kommentistasi!