Tuntemattomat tyttökirjat: Tytöistä parhain

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
Suomentaja: Lyyli Reijonen
WSOY 1944 (Viides painos)
392 S.
An Old Fashioned Girl (1870)

Omasta hyllystä.


Polly oli suutuksissaan. Hänen kasvojansa kuumensi ja huulet väreilivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi kiikkumaan niin huimaa vauhtia kuin voi, peläten muuten sanovansa sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan ei kukaan puhunut. Tom vihelteli ja Maud hyräili. Mutta Fanny ja Polly miettivät molemmat vakavina jotain, sillä he olivat tulleet molemmat siihen ikään, jolloin lapset, etenkin tytöt, alkavat tehdä havaintojansa ja johtopäätöksiänsä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nämä viisaat, pikku olennot miettivät paljon mielessänsä ja vanhempain ihmisten pitäisi olla varovaisia käytöksessään, sillä heitä arvostellaan hyvin terävästi ja jäljitellään visusti. (s. 130)

Nelitoistakesäinen Polly Milton saapuu vierailulle ystävänsä Fanny Shawn perheeseen. Vaatimattomissa oloissa maaseudun rauhassa varttunut Polly on reipas, avoin ja ystävällinen tyttö, joka pääsee maistamaan kaupunkielämän huumaa Shawnin perheen luona. Fanny on hieman turhamainen ja itsekäs, mutta syvällä sydämessään kuitenkin oikeamielinen, hänen veljensä Tom taas on rasavilli ja omahyväinen, pikkusisko Maud vielä suorapuheinen lapsi. Herra Shaw ahertaa konttorissaan, rouva Shaw parantelee hermojaan ja huoltaa seurapiirejään, perheen viisas isoäiti tarkkailee tilannetta hieman syrjään unohdettuna. Elämäntapojen risteäminen tuottaa ihmetystä kaikille, niin Pollylle kuin Shawn perheelle ja ystäville, mutta loppujen lopuksi kaikki oppivat jotain olennaista elämän arvojärjestyksestä.

Kirjan toinen osa sijoittuu kuuden vuoden päähän. Polly saapuu jälleen kaupunkiin, mutta tällä kertaa hän tulee sinne tekemään töitä soitonopettajana osallistuakseen osaltaan veljensä Willin pappisopintojen kustantamiseen. Seurapiireissä pyöriminen jatkuu edelleen, mutta mukaan kuvioihin tulevat sydämen asiat, sillä ovathan kolme vanhinta nuorison edustajaa jo hyvinkin naimaiässä – tytöt pian jo liiankin vanhoja. Kasvutarinoita nähdään, kun Polly joutuu pohtimaan omaa elämäänsä ja valintojaan siinä ja Shawn perhe taas kohtaa omat haasteensa. Tarinan lopun Alcott on kirjoittanut – lukijoiden vaatimuksesta, kuten hän pisteliäästi viimeisen luvun alussa toteaa – varsin onnekkaaksi.

Halusin lukea vielä toisen tuntemattomamman tyttökirjan Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaasteeseen, joka päättyy tämän kuun lopussa. Alcottia olen lukenut haastetta varten enemmänkin, nimittäin hänen hieman tyttökirjoista poikkeavan novellikokoelmansa Naamion takana. Tämä Tytöistä parhain minulla oli omassa hyllyssä, jonne sen joskus kirpparilta pelastin. Kuvastakin näkyy, että oma kappaleeni on hieman kärsinyt, mutta tarkoituksensa se siitä huolimatta ajaa hyvin.

Minähän siis rakastan Pikku naisia jatko-osineen. Ne ovat minun lapsuuteni parhaat kirjat, joihin olen palannut kerta toisensa jälkeen, lukemattomia kertoja. Mikään ei himmennä niiden hohtoa, vaikka aikaa kuluu ja oma mieli laajenee. En suostu pitämään Pikku naisten naisrooleja huonoina esikuvina nykytytöille, enkä muutenkaan pysty tarkastelemaan näitä kirjoja millään tavalla objektiivisesti. Onneksi ei ole pakko.

Tytöistä parhain oli sen sijaan minulle uusi tuttavuus. Tarina siinä on yllättävän hyvä – näin todellakin ajattelen. Odotin jotain hieman tylsää moraalisaarnaa tai ehkä jopa merkityksetöntä pikkustooria, mutta sainkin ihan kokonaisen tarinan, jossa oli pointtia. (Tietenkään tässä ei ylletä Pikku naisten tasolle, mikä on varmaan suorastaan itsestäänselvää!) Henkilöt ovat tietynlaisesta kärjistyksestä huolimatta kiinnostavia ja heidän luonteenpiirteensä tulevat tutuiksi. Yhteiskunnallinen jako ylhäisiin ja alhaisiin näkyy ja kuuluu, mutta kyllä Alcott antaa hieman armoa jopa rikkaimmillekin: kaikki varakkaat eivät ole sydämettömiä ja tyhmiä. Tosin kaikki kirjan köyhät kyllä ovat hyväsydämisiä ja jaloja, mutta se ei kirjan kirjoitusaikana nousukiidossa olleen altruistisen ajattelun huomioon ottaen ole kovin suuri ihme.

Polly ei ole aivan niin täydellinen kuin pelkäsin. Olisi pitänyt luottaa kirjailijaan, ei hän tee niin räikeitä "mokia", vaan pyrkii kyllä antamaan henkilöistään monipuolisen kuvan. Polly siis kieriskelee omantunnontuskissaan tehtyään jotain vähemmän jaloa ja pyrkii koko ajan kasvattamaan itseään. Hänellä on mielessään tulevaisuus ahkerana vanhanapiikana, eikä hän tunnu pitävän sitä taakkana vaan valintana (yliopisto-opinnoista en sentään vielä edes leikillään puhuta). Fannya ajatus naimattomaksi jäämisestä kauhistuttaa, ja tästäkin aiheesta ystävykset saavat paljon keskustelua aikaan.

Alcottilla on tapansa mukaan moralisoiva ote, jonka hän saa ujutettua tarinaan varsin onnistuneesti. Ihminen voi ja hänen tulee pyrkiä henkiseen kasvuun, kullakin on oma yhteiskunnallinen paikkansa ja roolinsa, jota ei tule liiaksi keikuttaa, ja omaa kutsumustaan on seurattava. En ole erityisemmin tutustunut Louisa M. Alcottiin henkilönä (kiinnostaisi kyllä!), mutta sitä vasten peilattuna hänen tuotantonsa lukeminen voisi olla vieläkin kiinnostavampaa. 1800-luvun loppupuolen yhteiskunnalliset muutokset länsimaissa ja esimerkiksi juuri naisten aseman muuttuminen ovat ihan TOP3:ssa omissa historian kiinnostuksenkohteissani kaikessa kutkuttavassa ristiriitaisuudessaan. Tytöistä parhain koskettelee myös näitä aihepiirejä omalla varsin viattomalla tavallaan.

Aika suloinen kirja, sanoisin. Tarinan imu on hyvä ja sen käänteet sopivan viattomia. Toki nykylukija kiinnittää huomiota kädestä pitäen neuvomiseen ja oikeiden valintojen tuputtamiseen, mutta kirjaa on luettava osaltaan oman aikansa kontekstissa. Viihdykettä ainakin sain, ja vaikka Pollysta tai kenestäkään muusta ei (tietenkään!) tullut yhtä rakasta ja tuttua kuin Pikku naisista, nostan edelleen hattuani Alcottille hänen pioneerityöskentelynsä kunniaksi.

Oma kappaleeni on esineenäkin kovin sympaattinen, sillä jäin miettimään etulehden omistuskirjoitusta:

Millainen tyttö lie Tuija ollut näihin aikoihin melkein 70 vuotta sitten, sodan juuri päätyttyä? Ja mitähän hän tuumasi kirjan luettuaan? Saiko hän tehdä omat valintansa ja miten ja minne elämä häntä vei?


Tytöistä parhaimman on lukenut myös Vauhko, joka kiinnitti huomiota kirjan opettavaisuuteen ja Pii, joka totesi, että lopussa kiitos seisoo.

Osallistun kirjalla siis Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, So Americaniin (American Realism) sekä TBR-listani selättämiseen.