Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012
311 s.
Kirjastosta.
Helmi aloittaa koulun joskus 1960-luvun lopulla Jyväskylässä. Hän osaa jo sujuvasti lukea, ja parhaan ystävän Mirjamin kanssa riittää puuhaa. Helmin perhe ei ole ihan niin kuin kaikki muut. On äiti Elsa, joka hameen- ja takinhelmat lepattaen tuntuu olevan kuin lentoon lähdössä aina silloin, kun ei istu pankkineitinä tai siivoa iltaisin kauppaa. Lisäksi Helmillä on isoveljinä kaksospojat Tommi ja Timo. Isää ei ole, he ovat kaikki joulupukin tuomia. Eräänä päivänä perheeseen liittyy isoveli Pena, joka kyllä jaksaa kuunnella Helmin juttuja, mutta tulee myös korkanneeksi olutpullon jos toisenkin.
Helmin opettaja Kaarina aloittaa ensimmäistä syksyään vastavalmistuneena kansakoulunopettajana. Hänellä on ahkera mies Antero, kaunis koti ja intoa työhön vaikka muille jakaa. Kaarina haluaa olla koulun paras opettaja. Myöhässä olevat kuukautiset eivät ilahduta nuorta vaimoa, sillä ihan näin ei asiaa oltu suunniteltu. Voiko tämä oikeasti seurata yhden pillerin unohtamisesta?
Iloisesti alkaneen syksyn katkaisee Mirjamin kuolema auto-onnettomuudessa heti toisena koulupäivänä. Tapahtuma järkyttää kaikkia, mutta kukaan ei osaa tai halua puhua siitä. Kaarinasta tulee se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas ja Helmi menettää parhaan (ja ainoan) ystävänsä. Surun ja menetyksen määrä on hurja, eikä se tunnu loppuvan. Seitsemänvuotiaan tytön maailmassa kuoleman käsittely vain on hieman toisenlaista kuin aikuisilla, sillä edelleen Mirjami ilmestyy aidantolpalle ja tytöt voivat lähteä yhdessä hiihtämään.
Talvi käy kuitenkin kylmäksi, eikä kukaan oikein huomaa Helmiä ja hänen puuhiaan. Kukaan ei kysy, mitä hän on tehnyt tai ajatellut, eikä kukaan tiedä Otuksesta, joka Helmiä pelottaa.
Lumen syli on ollut minulla lainassa aivan luvattoman kauan. Nappasin sen jo alkukeväästä mukaani yliopiston opiskelijakirjastosta, ja koska kirjastojen kesäinen muutto Kaisa-taloon pidensi laina-aikoja mukavasti, kirja on nököttänyt lainapinossani jo yli puoli vuotta. Hieman pelkäsin tarttua tähän, sillä noin yleisesti en pidä lapsikertojista, joten uskoin ärsyyntyväni Helmiinkin.
En ärsyyntynyt. Lumen syli on ehjä ja vahva tarina, jota kannattavat vuoroin Helmin ja vuoroin Kaarinan kerrontajaksot. Helmi on ehkä hivenen turhan kypsän kuuloinen joissakin osioissa, mutta en silti häiriintynyt – uskoin häneen loppuun saakka. Kaarina taas olisi saanut saada enemmänkin huomiota, kiinnostuin hänestä henkilönä todella paljon. Ehkä siksi, että olen aika samanlaisessa elämäntilanteessa monin tavoin (tosin en ole kasaamassa vauvansänkyä makuuhuoneeseen!), ja jotenkin tuntuu, että aika harvoin luen kirjan henkilöistä, jotka todella tuntuvat samanlaisuudessaan läheisiltä.
Vallitseva lukuolo oli suru ja kurkussa kasvava pala. Ahmaisin tämän lähes kokonaan eilen, luin pitkälle yöhön (oikeasti) kipeästä kurkusta huolimatta, ja viimeisen sivun jälkeen oli pakko huokaista syvään. Helmin mielenliikkeet tavallisen kiltistä ekaluokkalaisesta surun ja hylätyksi tulemisen tunteiden valtaamaksi, selvästi oireilevaksi tytöksi on kuvattu hienovaraisesti ja vaikuttavasti. Miksi kukaan ei huomaa mitään? Miksi kukaan ei todella kuuntele Helmiä, katso häntä ja puutu hänen elämäänsä? Miksi kukaan ei välitä?
Elsa on täysin välinpitämätön äiti, neljästä lapsestaan huolimatta aivan epäkypsä vanhemmaksi, Kaarina taas ei halua olla liian virkaintoinen, vaikka Helmistä välittääkin – eikä kai opettaja voi koko valveillaoloaikaansa käyttää oppilaidensa murheiden käsittelyyn, kun omiakin on riittämiin. En kuitenkaan osaa inhota Elsaa, vaikka hän ravistelua olisikin tarvinnut, vaan enemmän hän silti säälittää. Kuinka kujalla voikaan olla? Toki ajatuksista suuren siivun vie huomiseen päivään selviäminen ja pennien repiminen kasaan vaikeimman kautta, mutta silti.
Kirja on melkein täydellinen, mutta vain melkein. Viimeisillä sivuilla langat kiskotaan sen verran vauhdilla kireiksi, että oma tunnelmani pääsi rikkoutumaan. En pitänyt kaikista kirjailijan ratkaisuista, sillä niitä ei riittävästi pohjustettu. Kokonaisuus olisi toiminut ilmankin, ja tämän lukijan henkilökohtainen lukukokemus olisi ollut täydellinen. Nyt se väistämättä hieman lässähti, valitettavasti. Mutta onneksi tarina on muuten niin vahva, että lopun säröt eivät sitä pilaa.
Lumen sylissä hienointa ovat sen monet tasot. Kirja kertoo raameissaan natisevista perheistä, syrjäytymisestä aikana, jolloin termiä ei vielä ole käytetty, muuttuvasta yhteiskunnasta ja naisen paikasta siinä sekä ennen kaikkea lapsen maailmasta, jossa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta säilyy tietty lapsenusko ja viattomuus. Ajankuvasta en osaa omasta kokemuksesta sanoa, mutta muiden mietteiden mukaan se on aito ja minä uskon heitä.
Tästä kirjasta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jääköön osa ajatuksista vain oman pääni sisään. Lumen sylin luettuani mietin taas hieman tarkemmin, miten itse käsitän välittämisen ja miten voin sitä omassa elämässäni toteuttaa. Voinko olla jollekulle tarvitsevalle se oikea ihmissyli?
Pohdiskeltu on muuallakin: Kirjojen keskellä, Booking it some more, Sinisen linnan kirjasto, Kujerruksia, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjantila, Kirjakirppu ja Kirjoista.
Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.
Suketus, tämä on tosiaankin upea, ksokettava kirja.
VastaaPoistaMinä arvaan, että sinä nuorena opettajana olet elänyt eri lapsuuden kuin minä, siis eri vuosikymmenet. Tämä kirja on erityisen tosi niille, jotka ovat olleet lapsia 60-luvulla. Minäkin tulen perheestä, jossa oli kotiapulainen, joka oli siihen aikaan varsin tavallista, mutta siis äiti ja isä töissä. Ei silloin niin kyselty lapsilta 'mitä kuuluu?', 'millainen päivä sinulla tänään oli?' ja muutenkin riitti, kun oli klo 17 syömässä, mikä jo oli tietenkin enemmän kuin Helmillä oli. En ollnekaan väitä, että olisin kokenut samaa, mutta löytyi myös samaistumista. Isä oli niin paljon poissa, sillä kylänkauppiaana illat menivät erilaisissa yhdistytoiminnoissa ja äidillä oli omat juttunsa, vaikka olivatkin kotona eli ei juossut ravintoloissa. Usein tunsin kuitenkin, että olen ihan yksin. Ja olen maalta, joten avainta ei roikkunut kaulassa. Minusta tuntuu, että parasta mitä minulle tapahtui oli saada parhaaksi ystäväksi tyttö, jolla oli oma poni. Siitä alkoi 10 vuotta, joina kaikki oli vain sitä tallintuoksuista lapsuutta kirjoilla höystettynä.
Jos lapsen läheltä kuoli joku, ei sitä sillä tavalla keskusteltu auki kuin nykyään. Minusta Helmin kuvaus on mielettömän todellinen ja vakuutan, että juuri sellaisia äitejä kuin oli Helmillä oli joka kylässä ja kaupungeissa vieläkin enemmän.
Suketus, Helmin kerronta oli sen takai varhaaiskypsää, koska hänen on ollut pakko kypsyä nopeasti. Lapsi josta ei niin välitetä kasvaa pakon edessä lujaa ja hänestä tarkkasilmäinen kyllä huomaa, että näin on käynyt.
Tässä oli monta aika surullista asiaa ja yksi todella kauhistava.
Silti: Todella varteenotettava teos!
Ihana, pitkä ja paneutunut kommentti, kiitos Leena!
PoistaUskon todella tässä olevan aitoa ajankuvaa, niin iholle se minullekin tuli. Nykyajan näkökulmasta tuo puhumattomuus ja välinpitämättömyys tuntuvat vain niin oudoilta, vaikka toki nykyisinkin on aivan samalla tavoin perheitä, joissa ei kohdata toisiaan kunnolla. Edelleen on liian kiireisiä vanhempia, joilla ei ole aikaa lapsilleen, menoa ja meininkiä ja "laatuaikaa" sitten silloin tällöin korvaukseksi kaikesta.
Hyvä huomio tuo varhaiskypsyys, niinhän se on, että Helmin pitää kasvaa liian nopeasti. Ja onhan hän lukutoukka, mikä kai yleensä laajentaa sanavarastoa ja ilmaisukykyä varhain. Eikä hän minusta ollut epäuskottava muutenkaan, muttei myöskään aivan tavanomainen lapsikertoja.
Minä haluaisin lukea sukupolvikokemusromaanin 90-luvun alkupuoliskosta ja lamasta. Silloin minä olin lapsi ja koululainen ja perheessämme oli menetystä ja surua. Ilmeisesti Juha Itkosen uusin paneutuu tähän, mutta löytyisiköhän jostain lapsen/nuoren näkökulmasta kirjoitettu lama-ajan kuvaus?
Tämä on kyllä taitava, synkkä ja vähän outokin kirja. Ja surullinen! Ollaan tosiaan yhtä mieltä tuosta lopusta, hieman uskottavampi ja mielellään myös valoisampi lopuratkaisu olisi ollut paikallaan.
VastaaPoistaToivottavasti Grönroosilta tulee vielä lisää kirjoja, kun esikoinen oli noin valmis tapaus.
Minäkin vannon Grönroosin nimiin, luen ehdottomasti hänen seuraavatkin kirjansa, jos sellaisia tulee. Tarkkaa havainnointia, kaunista kieltä, muttei koukeroita. Oikein hyvä.
PoistaTämä kiinnostaa minua tämän vuoden esikoisista melkein eniten, mutta en ole kirjaa vielä lukenut tai edes hankkinut. Oli kuitenkin kiva lukea taas yksi kehuva juttu pienen tauon jälkeen - sain samalla muistutuksen kirjasta.
VastaaPoistaLapsikertoja on aika vaikea ratkaisu, mutta onnistuessaan sellaiset kirjat ovat koskettavia.
Minulla oli taas mielessä se, että "olenpa jäljessä, tämähän on jo vanha juttu", vaikka ei tietenkään ole! Hassua, että vaikka itse yrittää pidentää kirjan elinkaarta keinolla millä hyvänsä, tämä kvartaalitalous näkyy siitä huolimatta selkeästi, ja alkuvuoden kirja tuntuu jo "vanhalta". Toivottavasti ehdit pian tämän kimppuun, kirja on hyvä!
PoistaSinun kirjasi odottaa minua postissa, mutta koska olen lenssussa, en tiedä, jaksanko tänään lähteä hakemaan. Tekisi kyllä mieli, haluaisin päästä lukemaan sen pian! :)
Helou, kiva löytää uusi blogi! Mua odottaa tämä myös hyllyssä lukuvuoroa - ihana kansi! Olen viime aikoina lukenut aivan tahattomasti lapsien äänillä kerrottuja teoksi mm. Petri Karran Pakenevat unet. Siinäpä kirja jota suositella!
VastaaPoistaNo terve, kivaa että eksyit paikalle! :) Tämä on kyllä kaunis kirja, mutta sisältä surullinen. Hyvä kuitenkin, toivottavasti pian pääset lukemaan. Kiitos kirjavinkistä, laitan muistiin!
Poista