Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012
279 s.

Omasta hyllystä.


Suomalainen Klarissa Laine lähtee kotiäitikomennukselle Bostoniin, Yhdysvaltoihin, josta hänen miehensä Mikael on saanut vuoden pestin. Klarissa, kunnianhimoinen tekstiammattilainen, päättää viettää pienten lastensa, Juuditin ja Topiaksen kanssa niin hyvää arkea kuin mahdollista. Perillä kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Mikael on koko ajan töissä, eikä luvattua tilavaa asuntoa tunnu löytyvän. Klarissaa koko touhu jo kaduttaa, ei vähiten siksi, että hän on alkanut jälleen nähdä jo lapsuudestaan tuttua unta salaperäisestä naisesta, Corinnesta, ja tämän elämästä 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvalloissa. Unet käyvät koko ajan todentuntuisemmiksi, ja kun Laineen perhe lopulta pääsee muuttamaan viihtyisään esikaupunkitaloon, unen ja toden raja häilyy entisestään, ja Corinnen elämänkäänteet tuntuvat tulevan pelottavan liki Klarissaa. Lisäksi Klarissan ja Mikaelin avioliitto natisee liitoksissaan.

Uskallatko nähdä unesi loppuun asti? kysyy kirjan takakansi.

Hyvä kysymys.

Timosen kirjan tarina on koukuttava ja mielenkiintoinen. Siinä on ripaus todellisuuden tuolle puolen menevää tunnelmaa yhdessä tavallisen lapsiperhearjen kuvauksen kanssa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin kirjan imuun mukaan, mutta jotain kertonee se, että luin koko opuksen eilisillan ja alkuyön aikana – etenkin viimeinen kolmannes veti niin kovaa, etten yksinkertaisesti voinut enkä halunnut lopettaa lukemista.

Kiinnostuin itse eniten Corinnesta, juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paenneesta pariisittaresta, jonka elämä ei uudessa maailmassa mene ihan niin kuin hän sen toivoisi menevän. Klarissan unet alkavat välähdyksenomaisina, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä todentuntuisempia ja yksityiskohtaisempia ne ovat. Niinpä pääsin ilokseni tutustumaan Corinneen paremmin. Hämmennyin, kun hänestä kertovat osiot muuttuivat yhtäkkiä preesenskerronnasta imperfektiin, mutta tulkitsin tämän johtuneen siitä, että Klarissa alkoi kirjoittaa uniaan ylös ja ehkä tuoda niihin omaa kerrontaansakin...

Mikä sitten lopulta onkaan totta?

Ainakin hektinen lapsiperhearki ja äitiyden myllerrys sekä 1950-luvulla että 2000-luvulla, voisin niitä omakohtaisesti tuntematta sanoa. Sekä Klarissa että Corinne ovat tahtomattaan oman aikansa vankeja odotuksissa, toiveissa ja peloissa. Corinne päätyy yksinäiseksi lähiökotirouvaksi aikana, jolloin se on naiselle toivotuin rooli, muttei osaa sopeutua siihen. Klarissa valitsee saman tien (näennäisen) vapaaehtoisesti, eräänlaisena määräaikaisena roolileikkinä, mutta kokee samoin ahdistusta ja tyytymättömyyttä itseensä, kun ei osaakaan nauttia lastensa seurasta vuorokauden ympäri, eikä halua pitää kotia tiptop-siistinä uraohjusmiehensä käydä kääntymässä.

Avioliitosta Aika mennyt palaa antaa surullisenkarhean mutta realistisenoloisen kuvan: mikä kaikki on vain tottumista, mihin täytyy tottua, saako toivoa muuta, saako haluta muutosta? Entä mitä on uskollisuus, miten siitä puhutaan ja miten se tulkitaan? Mitkä ovat sukupuolten paikat ja tehtävät?

Miehet eivät tässä kirjassa pääse ääneen. Sekä Corinnen mies Marty että Klarissan mies Mikael ovat sivuhenkilöitä, joista lukija näkee vain yhden puolen. Se tuntuu tavallaan perustellulta – tämä on naisten tarina – mutta hieman rosoa jäin silti kaipaamaan. Onko kaikki aivan niin selvää, kuin annetaan olettaa? Mikä on toisen puolen totuus?

Tympäännyin aika ajoin Klarissaan. Minusta hän on hieman liikaa itsesääliin taipuvainen. Toki uusi ympäristö lannistaa kenet tahansa, jos se ei olekaan sitä, mitä odotti tai mitä luvattiin, mutta Klarissalla on kuitenkin 2000-luvun vaihtoehdot käsissään. Ei hänen tarvitsisi jäädä keskiluokkaisen lähiönsä vangiksi, hänelle kaikki ovet ovat auki! Toista on Corinnella, jonka vaihtoehtoina on purra hammasta ja jaksaa niskaan tulevaa sontaa tai heittäytyä yhteiskunnan hylkiöksi. Toisaalta ehkä olen vielä Klarissan karsastama, mustavalkoisesti ajatteleva nuori, enkä vain ymmärrä kaikkia elämän realiteetteja. Ehkä opin vielä.

Kerronnallisesti Timonen tarjoaa sujuvaa ja mukanaan kuljettavaa kieltä. Kuvailua ja yksityiskohtia on ehkä paikoin makuuni liikaa, etenkin Klarissan eleitä, ilmeitä ja tuntemuksia kuvaillaan runsain mitoin, mutta loppujen lopuksi pidän tätä kuitenkin perusteltuna tyylikeinona, joka vahvistaa tarinaa. Kerrotaanhan siinä kuitenkin naisista nimenomaan heidän oman, hyvin subjektiivisen sisäisen maailmansa kautta, jolloin itsetietoisuus epäilemättä on voimakas. Lukijana en vain yleensä ole aivan näin yksityiskohtaisen kerronnan ystävä, mutta kaikkeen tottuu, kun tarina vie mukanaan!

Kaiken kaikkiaan Aika mennyt palaa on kiehtova ja koukuttava tarina äitiydestä, avioliitosta ja identiteetin etsinnästä. Vaikka sen keskeisenä koukkuna on venyttää todellisuuden ja kuvitelman rajoja, jalat pysyvät silti myös syvällä bostonilaisen esikaupungin mullassa ilman, että tarinan uskottavuus kärsisi.

Muiden arvioita löytyy Googlesta hyvin helposti, ja yhtä helposti niihin löytää Karoliinan blogista.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kirjallisuuden äidit ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.