Rumat kapinalliset -koonti

Onkohan rumuus ja kapina aina punaista tai oranssia?

Tea with Anna Karenina -blogin mainio Rumat Kapinalliset -lukuhaaste haastoi (ja haastaa, vielä ehtii osallistua, nimittäin 1.12. saakka!) tarkastelemaan kaunokirjallisuutta rumasta ja/tai kapinallisesta näkökulmasta. Tarkoituksena oli lukea viisi sellaista kirjaa, joissa maailmaa katsotaan rumien lasien läpi – pelkkä realismi ei riitä.

Luin haasteen innoittamana seuraavat kirjat:

Eve Ensler: Vaginamonologeja (1998, suom. 2001)
Abo Rasul: Unfun (2008, suom. 2010)
Laura Gustafsson: Huorasatu (2011)
Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina (1996, suom. 2010)
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini (1962, suom. 2007)

Ensinnäkin on todettava, että tämä oli erittäin mukaansatempaava lukuhaaste. Noin yleisesti pidän siitä, että lukemissani kirjoissa on säröä, rumuutta ja kapinaa, mutta pelkästään sitä en hae. Olen tarinoiden, hyvän juonen ja jollain tasolla samaistuttavien hahmojen ystävä. Mutta rumaa – sitäkin saa olla.

Suurin pettymys oli Abo Rasulin tympeä Unfun, äärimmilleen revitty väkivaltamässäily, jonka pohjimmaisena tarkoituksena lienee kritisoida yliliberaalia pohjoismaista yhteiskuntamallia ja konsensushakuisuutta. Rasulin edellinen, Macht und Rebel, on hyvä kirja, jonka luin monta vuotta sitten, mutta Unfun ei päässyt miltään osin lähellekään sitä. Ehken sitten ollut enää niin yllätettävissä. Rumuutta ja kapinaa siis kuitenkin riitti alusta loppuun, mutta en vakuuttunut.

Intiimein suhde muodostui Eve Enslerin Vaginamonologeihin. Kirja on pamfletinomainen kokoelma haastetellen ja tutkien etsittyä ja löydettyä tietoa ja kokemusta väärinymmärretystä ja vaietusta vaginasta. Alun perin kyse on näytelmästä. Tämä kirja oli nopealukuinen mutta pani miettimään: miksi edelleen on niin vaikeaa puhua naisen sukupuolielimistä niin kuin asiat ovat? Liian paljon tarpeetonta häpeää ja hyssyttelyä, liian paljon väkivaltaa ja väärinkäyttöä – koko ajan ja joka päivä. Vaginamonologeja on täynnä uhoa ja se kehottaa kapinaan. Ihmisen, naisen, on arvostettava itseään ja jalkoväliään. Piste. Tämä kirja ei ehkä ole niinkään ruma, mutta kapinallinen se kyllä on, vieläpä varsin iskevällä tavalla.

Surullisimmaksi minut teki Sapphiren Precious – harlemilaistytön tarina, jossa 16-vuotias päähänpotkittu musta tyttö koettaa pinnistää pohjalta edes hieman lähemmäs pintaa. Luin tämän jälkeen Alice Walkerin Häivähdys purppuraa, jolloin vasta tajusin, kuinka selkeästi Precious on sen nykyaikaistettu versio niin kieleltään kuin mieleltäänkin. Järjestyksen olisi hyvä ollut olla toinen, mutta tämänkin asian kanssa saatan juuri ja juuri selvitä, hm. Preciousta suosittelen, sillä tarina saa todella miettimään asioita vieraasta näkökulmasta. Rumuus on kirjassa hallitsevaa, muttei alleviivaavaa. Pikemminkin korostetaan selviytymistä scheissesta huolimatta.

Parhaan kirjan paikasta kisaavat Laura Gustafssonin Huorasatu ja Anthony Burgessin Kellopeli appelsiini. Ensimmäinen jysähti kovaa, sillä koko kirja on sellaista tykitystä, ettei lukija saa hetken rauhaa. Käydään läpi rakenteellinen, fyysinen ja henkinen väkivalta, eläinten oikeudet ja yhteiskunnan räikeät epätasa-arvon kohdat. Mutta mukana on myös huumoria, ja roisia sellaista. Tätä kirjaa ei pysytä mikään. Kellopeli appelsiini taas on klassikko, jonka elokuvasovituksesta pidän älyttömän paljon. Kirjan lukeminenkaan ei vastenmielistä ollut, vaikka se uuskielensä ja ällöttävienkin yksityiskohtiensa puolesta sitä hyvinkin voisi olla. Pidän Kellopeli appelsiinia ennen kaikkea yhteiskunnan rumuutta kuvaavana kirjana, sillä vaikka väkivalta ja vallan väärinkäyttö kulminoituu sen päähenkilöön Alexiin, hänen kauttaan kuvataan myös sitä, miten käy, kun yhteiskunta koettaa hallita asioita, joihin sillä ei pitäisi olla pääsyä.

Kaikenlaista tuli siis luettua aina insestistä, lähisuhdeväkivallasta, prostituutiosta, syrjäytymisestä ja ultraväkivallasta aina vaginoihin saakka. Melkoinen kombo. Rumuutta ja kapinaa en karta tämänkään jälkeen, vaan tartun niihin edelleen ilolla. Ravistelu on aina silloin tällöin paikallaan, sillä kaikki ei ole pelkkää hattaraa. Onneksi.