Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki
Gummerus 2012
156 s.
Kirjastosta.
Miltä on opettaminen tuntunut? sellainen rillipäinen englannin kielen lehtori kysyi minulta opettajainhuoneessa. Vitun pahalta, minä sanoin sille. Historianopettajan pitäisi kai olla tarinaniskijä. Minä olen nilkki. Ei maksa vaivaa kuvailla kutkuttavia historian henkilöitä ja kyhätä kertomuksia ja niihin jännitteitä. Pinna on sen verta kireällä, että siinä on jännitettä kerrakseen.
(s. 34)
Voi Matias! Sielussani kihersi kyynisen historianopettajasi takia. Hieno hahmo, vaikka oli esillä vain kolme sivua.
No, ne tosiaan olivatkin ne kirjan ainoat sivut, joilla oikeasti viihdyin ja jotka tempaisivat minut mukaansa. Muuten jäi varsin kalsea tunne. En kokenut Nelisiipisen lokin kanssa kolmesivuista samaistumista enempää oikeastaan minkäänlaisia tuntemuksia.
Kyseessä on eräänlainen episodiromaani. Novelleiksi en näitä muutaman sivun mittaisia erillisiä tarinoita sanoisi, tuskin kukaan muukaan. Yhdistävänä tekijänä eri kertojille on ankea koulurakennus, joka kätkee sisäänsä ja laitamilleen koviksia ja läskejä, sadistisen liikunnanopettajan (voi huoh oikeasti, plussaa tosin siitä, että se sadismi pysyi opettajan päänsisäisenä huutona), perverssin siivoojan, jo mainitun hivenen pessimistisen historianopettajan, työväenopiston verhoiluopiskelijoita, raksamiehen ja lokkeja, lokkeja, lokkeja.
Kertojat siis vaihtuvat, ja minun oli hankalaa tajuta, kuka kulloinkin puhuu. Toisaalta en valitettavasti jossain vaiheessa enää välittänyt. Huono yhdistelmä. Kaipasin koko ajan kunnollista sidettä kertojien väliin, mutta sellaista ei kokonaisuutena koskaan muodostunut.
Sana on Riikosella kyllä hallussaan. Lauseet soljuvat eteenpäin ja ovat osin varsin oivaltavia. Tunnelma pysyy koko teoksen ajan harmaana ja ankeana, yhtenäisenä kokonaisuutena, mutta minä kaipaan lukijana sille selitystä, perusteita. Miksi minun pitäisi haluta lukea selittämättömästä ankeudesta ilman, että sillä on jokin merkitys? Voin katsoa ikkunasta ulos ja löytää ankeuden sieltä. Se riittää.
Niin. Nelisiipinen lokki ei siis purrut minuun, mutta jokin Riikosen kirjoitustavassa saa kyllä odottamaan, mitä hän vielä keksii. Aineksia on. Voi myös olla, että en vain yksinkertaisesti nyt ymmärtänyt, mitä tällä teoksella halutaan kertoa. Se on aivan mahdollista. Ikävä kyllä en tosiaan jaksanut myöskään välittää. Tämä kirja ei vain tuntunut yhtään miltään.
Nelisiipisestä lokista ovat kirjoittaneet Amma ja Jori.
Aarrejahdissa kohtaa joskus myös pettymyksiä, ei mahda mitään. Menköön silti osaksi Sonjan haastetta, Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset -kategoriaan.
Mikä arvio :) Voisin pistää Nelisiipisen nyt jonnekin takaraivoon että jos nyt ei mitään muuta ja tämä osuu eteen. Historianopettaja vaikuttaa "ihanalta".
VastaaPoistaPäivääkään palkallista opetustyötä tekemättömänä kykenin silti samaistumaan häneen. Mitäköhän se kertoo minusta? :D Katsotaan sitten, kun se työelämä joskus alkaa, naurattaako enää ollenkaan...
PoistaKyllä tätä ehkä kannattaa kuitenkin kokeilla. Paremmalla keskittymiskyvyllä kylläkin. Ehkä mulla oli eilen jotenkin huono ja tällaiselle teokselle aivan sopimaton päivä. Ken tietää...
Minä jätin Nelisiipisen Lokin kesken. Teksti oli kiinnostavaa ja hyvin kirjoitettua, mutta tuo rakenne kävi sivu sivulta vaikeammaksi.Minäkin putosin kärryiltä.
VastaaPoistaKirjoittaja kirjoittaa kuitenkin johdonmukaisesti ja hyvin tätä hänen omaa tyyliiään. Harmi, että olen nykyään kuitenkin tullut niin itsekkääksi, että en jaksanut loppuun asti. Ajattelin, että se olisi ollut kuitenkin tämän nuoren kirjailijan asia saada minut koukkuun, ei minun asiani tuntea olevani epätoivoisessa ja tuskaisessa tilanteessa.
Harvoin minä kirjaa kesken jätän.
Olen samoilla linjoilla, kyllä se on kirjailijan homma saada se koukku syntymään. Nyt ei syntynyt. Missään nimessä minäkään en tyrmää Riikosen omaa ääntä – se ei vain tavoita minua. Olin myös aika lähellä luovuttamista, mutta pinnistin loppuun saakka, kun sivuja oli kuitenkin aika vähän.
PoistaMinäkään en usein jätä kirjaa kesken. Jos ensimmäiset muutaman kymmentä sivua eivät vakuuta, enkä voi luottaa siihen, että stoori paranee, saatan joskus olla julma. Onneksi näin käy aika harvoin.
Kuulostaa hauskalta tuo kirjoittajan kieli, mutta mikäli teos oli silti pettymys, en kaiketi kajota siihen... Tai toisaalta. Toisaalta sitä alkaa joskus kiehtomaan juuri ne kirjat, joihin muut ovat pettyneet. Ehkä asia alkaakin kutkuttaa sen verran, että luen teoksen ja kirjoitan mietteitä siitä. Kovin pitkältä kirja ei vaikuta, joten hetkessähän tuollaisen hotkaisisi. :)
VastaaPoistaKielessä on omat vahvuutensa, ehdottomasti! Jotenkin se sirpaleisuus ja ankeus ei vain nyt osunut maaliin meikäläisen kohdalla. Jollekin muulle, miksei siis sinullekin, tämä voi natsata! :)
PoistaMinullakin on tuo taipumus, että vaikka lukisinkin pettyneitä ja kriittisiä arvioita, saatan silti haluta ehdottomasti lukea jotakin. Kapinamielialaa? ;) Tai sitä, että haluan kuitenkin itse kokeilla, myös pettymyksiä. Tämä on juu nopeasti lukaistu, joten siinä mielessä olisi todella mielenkiintoista kuulla, mitä siitä ajattelisit!