Realismin tajua

Maanantain ennustus on ainakin toistaiseksi osunut oikeaan, sillä päivät ovat kuluneet hyvässä vedossa. Gradu ei tosin ole edennyt milliäkään, mutta ehkä tänään on sen vuoro.

Tiistaina sen sijaan sain lopultakin kirjoitettua viimeisen suorituksen yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin. Aloitin kyseisen ylevän sivuaineen syksyllä 2007 täysin vahingossa, sillä tarkoitus oli vain "mennä katsomaan", mitä Johdatus kirjallisuuden poetiikkaan -nimisellä kurssilla oikein mahdetaan horista. Se oli sitten menoa. Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi samana syksynä oli siinä mielessä kauhea, että sen kuluessa tajusin, kuinka saakelin vähän olen lukenut klassikoita, jotka kaikkien olisi jo pitänyt lukea. Tein kynä sauhuten (kyllä, se oli vielä aikaa ennen omppulogoisten tietokoneiden massiivista esiinmarssia luentosaleihin) muistiinpanoja ja listasin luennoitsijoiden mainitsemia kirjoja. Jotka päätin kaikki lukea. Joskus. Kaipa ne muistiinpanot edelleen jossain ovat, ja sieltä voi sitten joskus napata lisää luettavaa kehiin, jos joskus ei vaikka olisikaan mitään luettavaa. (Ahahahhahahahahhaha.) Muuten olenkin sitten suorittanut kursseja kirjatentteinä, sillä resurssipulasta johtuen lähiopetukseen otetaan pääasiassa pääaineopiskelijoita. Klassikkovajeeni on joka tapauksessa saanut ihan kiitettävää täydennystä näiden muutaman vuoden aikana. Ja olenpahan ollut pakotettu lukemaan myös runoja, kuten muutamat alkuvuoden kirjoituksetkin antavat ymmärtää. Nytkin minulla on kaksi (!) runokokoelmaa lainassa kirjastosta ja yksi näytelmä! Näinkö se vain on, että kärsivällisyys palkitaan, ja vaikka edelleen tunnen itseni todella tyhmäksi runoja lukiessani, en piru vie anna sen haitata. Aallonpohja näissä opinnoissa koettiin varmaankin kesätentissä vuonna 2008, jolloin tentin suomalaista proosaa, lyriikkaa ja draamaa samalla kertaa. Luettuna olisi pitänyt olla yhteensä 24 teosta. Ei ollut ei. Olin sen kesän sairaalassa töissä ja toisin kuin nyt, silloin piti ihan todella tehdäkin niitä töitä työvuoron aikana. Vaikka kyllä minä joskus iltavuorossa ehdin lueskella rauhassa romaaneja osaston keittiössä, ei siinä... No, oli miten oli, kirjoitin silloin tenttiin kolmesivuisen esseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin luontokuvauksesta. Olin lukenut kirjasta tasan nimiölehden, takakannen ja kirjan aloittavan kaksisivuisen runon. Sain kolmosen. Hmph. (No, korjaan tilanteen siinä mielessä, että Mukka on tuolla TBR-listallani sekä Kuusi kovaa kotimaista -haasteessa, joten tämän vuoden aikana ehkä lopultakin luen sen ja saan selville, millainen sen luontokuvaus siinä oikeasti on.)

Nyt tosiaan odottelen, että tuo viimeinen merkintä tulee opintorekisteriin, jotta voin hakea kokonaismerkinnän perusopinnoista. Erityispedagogiikkaa varten pitäisi tehdä vielä yksi ainoa käsitekartta, jonka jälkeen sekin olisi 25 opintopisteen laajuisena valmista kauraa. Historian opinnoista puuttuu vielä 10 opintopistettä syventäviä, yhteensä pitäisi kirjoittaa varmaankin nelisenkymmentä liuskaa esseitä historiankirjoituksen historiasta, vapaavalintaisesta historiankirjoituksen klassikosta (Weber, rakkaani!) ja vielä ihan pikkiriikkisen graduun liittyvää kamaa (ajattelin ehdottaa proffalle kirja-arvostelua, jota olen kirjoittamassa muutenkin erääseen lehteen graduuni liittyvästä kirjasta, enkä usko siinä olevan mitään ongelmaa). Sitten kaikki on gradua vaille valmista. Aikamoista. Nokkelimmat voivat tästä päätellä, että uhoamani valmistuminen keväällä 2012 ei tule tapahtumaan. Jotta niin voisi käydä, gradun pitäisi olla palautuskunnossa alle kuukauden päästä, mitä se ei todellakaan tule olemaan, vaikka kirjoittaisinkin sitä sen sijaan että jorisen tänne blogiin.

Mutta olen tämän kanssa jo ihan ok. Pääasiassa siksi, että maisteri-minua ei ole odottamassa kieli pitkällä mikään työpaikka vielä ensi syksynä, jolloin ehdin ihan rauhassa valmistua vaikka lokakuussa ja aloittaa työnhakuarvonnan ensi kevään aikana. Ja toisaalta myös siksi, että en vain jaksa. Olen tässä vähitellen alkamassa ihan oikeasti tajuta, että olen päässyt eroon niin valtavasta elämänlaatuuni ja jaksamiseeni vaikuttaneesta möhkäleestä, että sitä on vaikea edes sanallisesti mitata. Ja että ehkä saan edes vähän aikaa ihan vain toipua siitä.

Ihan lasarettiin en aio vetäytyä sentään (vaikka joskus mieli tekisikin), ja toki aion koko kevään (ja esim. myös tänään) viedä opintojani eteenpäin, mutta sellainen hysteerinen ahnehtiminen ja itseruoskinta saavat luvan loppua. Opintotukikuukaudet toki loppuvat toukokuuhun, mutta siinähän loppuvat. Kiitos niistä.

En aio muuten korvaani lotkauttaa sille, että viikonloppuna tulee muka takatalvi. Minun kevääni on nimittäin nyt virallisesti alkanut, ja tästä on enää pikkuruinen pyrähdys kesään. Mökkisaaren laituri ja juhannusyö ovat jo lähempänä kuin arvaisikaan!

Ps. Kivaa, että olen saanut uusia lukijoita! Tervetuloa tänne sillisalaattini sekaan!