Ja virtahevot kiehuivat altaissaan

William S. Burroughs & Jack Kerouac: Ja virtahevot kiehuivat altaissaan
Jälkisanat: James W. Grauerholz
Suomentajat: Sami Heino (Kerouac) ja Elina Koskelin (Burroughs + jälkisanat)
Sammakko 2010
157 s.
And The Hippos Were Boiled In Their Tanks (2008)

Kirjastosta.


Vuonna 1944 nuori ja komea Lucien Carr kyllästyi lopullisesti häntä pitkään piirittäneen vanhemman miehen David Kammererin suosionosoituksiin ja puukotti hänet. Carr pyöri samoissa piireissä vielä tuntemattomien suuruuksien, Burroughsin ja Kerouacin kanssa, joille hän myös ensimmäisenä tunnusti tekonsa. Nämä eivät hiiskuneet tiedostaan poliisille, mistä seurasi myöhemmin hankaluuksia. Burroughs ja Kerouac kirjoittivat tapahtumista, "murhasta joka synnytti beatin" yhteistuumin yhtä vetelehtivää viikkoa kuvaavan teoksen, Ja virtahevot kiehuivat altaissaan, jota kukaan ei kuitenkaan halunnut silloin julkaista. Sitten kun julkaisuhaluja olisi ollut, varsin kunniakkaan uran nuorisolaitosrangaistuksen jälkeen tehnyt Lucien Carr esitti vienohkon pyynnön, ettei kirjaa julkaistaisi hänen elinaikanaan. Toimitustyön tehnyt James W. Grauerholz, William S. Burroughsin perikunnan uskottuna miehenä, oli luvannut kunnioittaa pyyntöä. Carr kuoli vuonna 2005, jonka jälkeen Virtahevot oli mahdollista saattaa kansan luettavaksi.

Beat-sukupolven sedät ovat minulle hieman etäisiä tyyppejä. Niminä toki tuttuja, mutta kirjalliselta tuotannoltaan lähinnä selailutason tuttavuuksia. Ja virtahevot kiehuivat altaissaan oli kuitenkin taannoin kirjastossa houkuttelevasti esillä, ja sen hauska nimi kiinnitti huomioni. Pitihän se nappaista lainaan, ilman muuta.

Burroughs ja Kerouac kertovat tappoon johtaneen viikon tapahtumista vuorotellen, peitenimien takaa. Tuo elokuinen viikko vuonna 1944 pitää sisällään luvattoman paljon alkoholia, tupakkaa, baarissa lojumista ja yleistä ajantappamista. Porukka koettaa keplotella eteenpäin vähäisin rahoin, pummien, nujakoiden, hanttihommia etsien. Carr ja Kerouac (kirjassa nimillä Phillip Tourian ja Mike Ryko) koettavat päästä pestautumaan merimiehiksi rahtilaivaan, jonka kyydissä heidän olisi mahdollista matkustaa Ranskaan kokemaan uusia seikkailuja. Muutama typykkäkin pyörii jaloissa, mutta heistä ei ole niin väliksi. David Kammererin hahmo (Ramsay Allen) on oikea surullinen ritari: toivottoman pihkassa häntä huomattavasti nuorempaan ja pahaksi onneksi heteroon nuorukaiseen, joka lähinnä käyttää hyväkseen ihastuneen miehen lompakkoa ja hyväntahtoisuutta.

Surkeiden sattumusten sarja päättyy Ramsay Allenin kuolemaan ja Phillip Tourianin tuskaiseen tunnustukseen. Kirjassa jokin naksahtaa kohdilleen vasta silloin: muun ajan ihmiset vain roikkuvat, laahustavat ja tuhlaavat aikaansa. Kukaan ei ole erityisen miellyttävä henkilö, lähinnä moiset loiset herättävät ärtymystä. Mikä on ehkä tarkoituskin.

Ajankuvana kiehtova, todellisuutta värittävänä fiktioon kallistuvana tuotoksena mainio. Loppusanat kruunaavat kokonaisuuden: näistä hemmoista haluan tietää lisää. Kammererin kuolema oli aikanaan lööppitason uutinen ja vaikutti merkitsevästi beat-sukupolveen ja sen ihmisiin. Tuskinpa olisin tällaisestakaan tullut muuten tietoiseksi.

Kiitos siis perikunnille käsikirjoituksen säilyttämisestä ja Grauerholzille sen toimittamisesta. Ovathan nämä nyt omalta osaltaan melkoisia kulttuurihistoriallisia helmiä.

Kirjan erikoista nimeä avataan hieman tarkemmin jälkisanoissa, joskaan sen alkuperää ei aivan varmaksi uskalleta väittää. Tarinassa se on upotettu radiouutisiin, joissa kerrotaan eläintarhassa syttyneestä tuhoisasta tulipalosta, jossa virtahevot kiehuivat elävältä altaissaan. 

Juuri sopivan outoa häröilyä meikäläisen makuun. Lisää näitä.

---

So American, Beatniks.