Hengähdyksiä

Tavanomainen maanantaifiilis. Kirjoita gradua. Avaa ne tiedostot. Jatka siitä mihin viimeksi jäit. Tarkista viite. Tarkista uudelleen. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita.

Tämän päivän saldona on kolme uutta lausetta ja haahuilua erinäisillä nettisaiteilla. Intoa sain kuitenkin siitä, että vilkaisin pitkästä aikaa seminaariesitelmääni kahden vuoden takaa (joka siis toimi lähtölaukauksena gradulle ja sisältää kaiketi jo melkein sellaisenaan koko työn toisen puoliskon ja näkökulman) ja totesin, ettei se ole ollenkaan hullumpaa tekstiä. Olen tehnyt tarkkaa työtä silloin, kevättalvella 2010, kun ramppasin Turussa kiusaamassa arkiston henkilökuntaa ja hakkaamassa päätäni seinään paikoin tolkuttoman pitkäveteisten kirkolliskokousten pöytäkirjojen kanssa. Onneksi niissäkin on hetkensä ja helmensä. Teki siis ihan hyvää vilkaista sitä toista puoltakin ("kirkon virallinen näkökulma"), nyt kun olen oikeastaan koko talven ollut jumissa muistitieto-osion ("kansan näkökulma") kanssa. Kokonaisuus, sen hahmottaminen on hyväksi silloin tällöin. Kyllä tästä vielä jotain tulee, kunhan jaksan puurtaa. Ehkä nyt olisi viimein aika ottaa käyttöön metodi Tee-joka-päivä-jotain-graduun-liittyvää-ihan-mitä-tahansa-missä-muodossa-ja-laajuudessa-tahansa-kunhan-teet-jotain, jota olen harkinnut jo hyvän aikaa. Pitäisi varmaan lopettaa se harkitseminen vähittelen. (Pitäisi, pitäisi, -isi, -isi, -isi plaaaaaaaaah!)

Tämä viikko tulee kyllä olemaan aika hektinen, osin hyvässä ja osin pahassa mielessä. Superhyvä asia on se, että menen kahdesti teatteriin! Kyllä vain. Torstaina on luvassa Ihmisen osa ja perjantaina Huolimattomat. Vahva Hotakais-teema siis. Ajankohdat määräytyivät sattumalta, ja on erittäin mielenkiintoista nähdä, miltä kaksi Hotakais-tulkintaa tuntuvat kahden päivän sisään nautittuina. Luin vasta Huolimattomat (eräänlaisena valmentautumisena), mutta se ei vakuuttanut samalla tavoin kuin pökerryttävä Ihmisen osa. Avoimin mielin olen kuitenkin liikenteessä.

Töitä on myös luvassa jokunen päivä. Ja perjantaina katastrofaalisen asuntokeissini pitäisi saada viimeinen piste, eli koko paska myydään (polkuhintaan) pois. Huoh. (Kirjoitin tästä vähän viime kesänä.) Kohta neljä vuotta asiaa on väännetty ja käännetty, vehdattu, viivästytetty ja ajoittain jopa koetettu ratkaista, ilman tuloksia. Nyt, vuoden verran asianajajan palveluksia käytettyäni jutun loppu häämöttää. Vielä en uskalla olla helpottunut. Jotain on tähän mennessä aina tullut vielä mutkistuttamaan tilannetta. Perjantaina, kun nimi on paperissa ja kauppahinta tilillä, uskallan ehkä vetää hieman henkeä. Ehkä.

(V:n töistä saama shampanjapullo tyhjennettiin vauhdikkaasti synttärijuhlissani joskus pikkutunneilla, mutta jos tuo elämääni äärimmäisen tehokkaasti pilannut prosessi todella saadaan perjantaina päätökseen, voisin ensimmäistä kertaa elämässäni hankkia itse pullollisen pirun kallista kuohuvaa ja kitata sen naamaani ihan vain siitä ilosta, että olen kaikesta huolimatta hengissä ja melkein kaikissa ruumiin ja sielun voimissani.)