Hämmentävä Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2012

245 s.

The Discomfort Zone (2006)

Kirjastosta.

Ei varmaan ole viime aikoina jäänyt epäselväksi, että pidin Jonathan Franzenin Vapaudesta melko paljon? Kyse on kerta kaikkiaan yhdestä parhaasta koskaan lukemastani kirjasta. Sellaisista lukukokemuksista seuraa usein se, että on yksinkertaisesti pakko lukea moiseen kykenevän kirjailijan muukin tuotanto. Kirjaston Bestseller-hyllyn antimeen oli siis varsin helppoa tarttua.

Epämukavuusalue on Franzenin omaelämäkerrallinen esseekokoelma. Mukana on kuusi tekstiä, joissa kirjailija tekee tiliä elämänsä ja sen ihmisten kanssa. Liikkeelle lähdetään vastikään kuolleen äidin talon tyhjentämisestä, ja äidin kuolema myös päättää kirjan. Siinä välissä ehditään tonkia vajaat 50 vuotta Franzenin elämää.

Pidän kirjailijoita usein erittäin mielenkiintoisina henkilöinä. Tykkään käydä katsomassa ja kuuntelemassa, kun he kertovat teoksistaan ja kirjoittamisesta, tykkään omistuskirjoituksista ja nimmareista kirjojen etulehdillä. Naistenlehtien henkilöhaastattelut herättävät kiinnostukseni lähinnä silloin, kun niissä pääsevät ääneen kirjailijat. Viimeksi tänään selailin salilla jotain vanhaa Kodin Kuvalehteä, jossa oli Tuomas Kyrön haastattelu. Alkulämmittely sujui heti mutkattomammin. Olen siis sekä tekstin että tarinan ohella kiinnostunut myös ihmisistä niiden takana. 

Tämä perusinnokkuuteni oli pitkälti ainoa syy, miksi jaksoin lukea Epämukavuusalueen loppuun asti.

Anteeksi, Jonathan, mutta... Ei. 

En kiellä, etteikö Franzenin tarinaa olisi sinänsä ollut ihan miellyttävää lukea. Hänen kirjoitustyylinsä uppoaa minuun kyllä, tapansa käyttää sanoja ja tehdä niistä ketjuja on taidokas. Mutta en yksinkertaisesti voinut sietää sivukaupalla jatkuvaa selitystä siitä, miten monin eri tavoin nörttipoikien jengi keksi jäyniä koulunsa rehtorille (katso kuvat!) tai miten epävarma teini-Jonathan ei osannut oikein lähestyä tyttöjä tai miten katkera hän oli, kun äiti ei antanut käyttää koulussa farkkuja. Keskeinen sijainti -niminen teksti/luku/essee meinasi tehdä minut hulluksi, mutta hammasta purren ponnistin senkin loppuun.

En tiedä, mikä meni lukukokemuksessani tuon turhauttavan teinipoikapelleilyn ohella pieleen. Keskittymisvaikeudet? Liian pitkät luvut? Muut luvut eivät olleet yhtä tympeitä kuin mainittu, vaan itse asiassa imaisivat minut paikoin varsin vauhdikkaasti mukaansa, etenkin kirjan loppupuolella. Nuori aikuinen Jonathan kiinnosti minua teinipoikaa enemmän. Johtuneeko se samasta elämänvaiheesta? Ehkä.

Teksteissä parasta on Franzenin taito rakentaa aasinsiltoja ja yhteyksiä päältäpäin katsoen täysin eri todellisuuden tasoilla olevien asioiden välille ja pitää muodostelmansa koossa. Lintubongaus ja tuhoutuva avioliitto saadaan ongelmitta liittymään toisiinsa, siinä ei ole hätää. Samoin Tenavat-sarjakuva ja lapsuuden loppuminen. Hienoja tekstejä ne, Kaksi ponia ja Lintupulmani. Ne jättivät sen verran hyvän maun, että kokonaisarvioni kirjasta on plussan puolella.

Ehkä tällainen kirja olisi vaatinut hieman hitaampaa ja keskittyneempää tahtia. Minä vain olen huono hidastamaan lukiessani, silla haluan ahmia, kääntää sivuja, selvittää, mistä on kyse. Ihailen kyllä Franzenin rehellisyyttä (oletan hänen kertovan asioistaan suhteellisen totuudenmukaisesti, toki kirjailijan vapautta käyttäen), sillä liian kiillotettua pintaa en voi sietää. Franzenin perhe esitellään juuri niin epätäydellisenä kuin se varmasti on oikeasti ollutkin: isä, joka ei koskaan kerro vitsejä, äiti, jonka kaikki hankinnat liittyvät talon jälleenmyyntiarvoon, huomattavasti Jonathania vanhemmat isoveljet, jotka heiluttavat uhkaavasti vanhempiensa mukavuusaluetta valinnoillaan ja perheen kuopus, Charles M. Schulzin sarjakuvia, kepposia ja kirkon Veljeskuntaa rakastava kundi, josta sitten kuitenkin tuli kirjailija.

Ja näkyyhän tästäkin Amerikka, jälleen juuri siitä suunnasta, josta itse rakastan sitä tarkkailla. 

Jotain kovin häiritsevää Epämukavuusalueessa siis oli, mutta syytän osaksi ihan vain itseäni ja liian lyhyitä lukupätkiä esimerkiksi ratikassa. Tämä olisi vaatinut toista tunnelmaa, ja onneksi siihen lopulta ajoittain pääsinkin. Ja ehkä, ehkä olisin arvostanut hieman tiiviimpää ilmaisua siinä vaiheessa, kun ne tuskallisen pitkät (varhais)teinivuodet puuhineen eivät tuntuneet koskaan päättyvän. 

Seuraavaksi tutkailen Franzenilta taas ihan rehellistä proosaa, ettei tulee turhaa sanomista.

***

So American: Modern Men Writers