Menetetty elämä ei ehkä ole "arvokkaampaa" kuin elämä joka sykkii ja jatkuu, mutta se antaa hämärän käsityksen siitä mikä tuo arvo voisi olla. Elämän poissaolo kertoo enemmän siitä miksi elävät ihmiset ovat niin hanakoita antamaan itselleen arvoa. Täytyy ikään kuin vaatia toisten arvoa, jotta saisi itse arvon. Tässä on päivän paradoksini: miksi ihmisen on otettava vakavasti toisten tunteet tai tuskat jos hän väheksyy omiaan? Onko hänen kohdeltava muita kuten itseään jos hän haluaa itselleen pahaa? Miten hän voisi arvostaa muiden elämää jos hän vihaa omaansa?
(s. 164)
Abo Rasul: Unfun
Suomentaja: Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2010
262 s.
Unfun (2008)
Kirjastosta.
Lucy on elämäänsä vihaava entinen teiniäiti, norjalainen maahanmuuttaja, jolla on väkivaltainen ex-mies nimeltään Lahtaus ja parikymppiset kaikin puolin ärsyttävät, lähinnä tyhjää toimittavat kaksospojat Atal ja Vataman. Lucyn tausta on afrikkalaisessa ik-heimossa, jolla on erikoinen taipumus reagoida ikäviin, ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin nauramalla hysteerisesti – siis vaikka saisit nyrkkiä naamaan tai veistä vatsaan. Pojat ovat perineet tämän piirteen äidiltään. Lahtaus on tuottamassa Deathbox-nimistä väkivaltapeliä, jonka päähenkilön ääneksi on saatu palkattua Homer Simpsonina uransa tehnyt Dan Castallaneta. Peliin ilmestyy työstövaiheessa bugi, joka ajaa muutenkin henkisesti epävakaan Lahtauksen vaarallisesti kohti täydellistä katkeamispistettä. Totaalisen kyyninen Lucy joutuu tahtomattaan mukaan pelin loppuhiontaan enemmän kuin olisi kenenkään hyvinvoinnin kannalta eduksi.
Luin Abo Rasulin (oik. Matias Faldbakken) Macht und Rebel -nimisen anarkistisen väkivaltamässäilyn jokunen vuosi takaperin. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2004 ja se on Rasulin Skandinavisk Misantropi -trilogian toinen osa. Ensimmäistä osaa, The Cocka Hola Companya en ole lukenut. Tämä käsillä oleva Unfun on siis sarjan viimeinen. Macht und Rebel jäi mieleeni juuri ärsyttävän osuvan provosoivana ja mukaansatempaavana kirjana, joka on aika kaukana siitä, mitä normaalisti haluan kirjoista lukea, ja juuri siksi se oli kaikessa yllättävyydessään erinomainen lukukokemus. Niinpä en pelännyt tarttua Unfuniin, kun sen kirjastossa huomasin. Sopii vielä erityisen hyvin Rumiin Kapinallisiin, tulin ajatelleeksi.
Olipa tympeä kirja.
Ei mitään samaa kiehtovaa otetta kuin Macht und Rebelissä. Väkivalta, väkivaltainen seksi, ihmisviha, idioottimainen rasismi ja turhanpäiväisyys eivät herättäneet juuri mitään kiinnostusta tässä lukijassa. Aineksia olisi ollut, mutta ei niin ei.
Kirja ei ollut huono siksi, että se käsittelisi epämiellyttävällä tavalla todella epämiellyttäviä aiheita. Sen aihepiiri on erinomainen ja sellainen, josta on syytäkin kirjoittaa. Se ärsyttää tahallaan ja tökkii lisää juuri silloin, kun lukija kaipaisi hieman hengähdystaukoa. Tämä ei ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta, ei todellakaan. Hyvä mieli tätä lukiessa ei ollut lähelläkään.
Eniten minua jarruttivat jonkinlaiset ennakko-oletukseni. Toivoin samanlaista pistävää tykitystä, jota Macht und Rebel aikanaan antoi. En saanut sitä, ja sitä on vieläkin vaikea uskoa. Ei, kirjassa ei anneta armoa kellekään. Kyllä, siinä on suoranaisessa nihilismissään kutkuttavan hyvät lähtökohdat saava kertoja (Lucy). Noup, tapahtumat eivät ole ennakoitavissa. Jep, lukiessa pulssi on koholla ja Rasul panee lukijaa halvalla.
Siltikään en voi kehua tätä kirjaa. Se on nimenomaan tympeä. Tympeydestä en pidä.
Rasulin tarkoituksena on kaiketi kritisoida pohjoismaista tekopyhyyttä ja mukaliberalismia. Hän ottaa kantaa väkivallan määrään ympärillämme ja ihmisten kyvyttömyyteen tulla toimeen toistensa kanssa ja vie kaiken sen toiseen potenssiin. Plussaa siitä: yhteiskunnan ja kulttuurin rumia puolia ei pidäkään peitellä tai silotella, vaan ne pitää iskeä vasten kasvoja. Jokin silti puuttui. Amman blogissa pohditaan parhaillaan sitä, onko tarina kuollut. Joudun toteamaan, että Unfunin tarina ei päässyt kiinni kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka sillä olisi ollut. Sekoilua on liikaa, ja se peittää alleen tarinan potentiaalin. Ja ilman kunnon tarinaa minä en ole kiinnostunut muustakaan sanomasta.
Voi tietysti olla, että en vaan tajunnut. Ehken ymmärtänyt kaikkia populaari-, splatterkauhu- ja pelikulttuuriin kohdistuvia viittauksia. En harrasta kahta viimeistä. Ainoa splatterelokuva, jonka koskaan olen nähnyt, on Peter Jacksonin (sinänsä mainio) Braindead, jota muistan katsoneeni hysteerisesti nauraen. (Paras kohtaus – juonipaljastus – oli ehdottomasti keittoon putoava korva.)
Oli miten oli, reilut kaksi ja puolisataa sivua olivat aikamoinen soppa. Kyllä Unfun paikoin viihdyttikin, mutta enemmän ehkä siksi, että tajusin ärsyyntyväni kuin mikäkin täti (rakkaudella kaikkia tätejä kohtaan!) ja aloin naureskella enemmän itselleni. Tästä kirjoittaminenkin oli vähän vaikeaa, sillä olisin halunnut käyttää ronskimmin kirjassa esiintyneitä sanoja ja käsitteitä liittyen esimerkiksi hieman ronskimpaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, mutta jo nyt blogiini eksytään useimmiten ei sallittua -osastoon kuuluvilla sanayhdistelmillä, enkä halua kasvattaa niiden osumien määrää entisestään. (Kaikkea te ihmiset etsittekin internetistä! Hyvänen aika!) (Sen sijaan muita osumia olisi erittäin hauskaa lisätä...)
Rumat Kapinalliset -haasteen hengessä on siis todettava vielä, että rumaa ja kapinallista näkökulmaa tästä kirjasta ainakin saa. Maailma on ruma, ihmiset samoin, ja kapinaan on ryhdyttävä itse. Just sun. Tavallaan Unfun onnistuu erinomaisesti kuvaamaan epämiellyttäviä ihmissuhteita, itse asiassa enemmänkin ihmissuhteiden vastakohtia: täydellistä kyvyttömyyttä minkäänlaiseen empatiaan, kiintymykseen tai muihin suhteellisen positiivisia fiboja herättäviin tunteisiin. Toisaalta se ei anna myöskään juuri vaihtoehtoja. Maailma on paska, eikä se jeesustelemalla muuksi muutu – mutta eipä muutu nyrkeilläkään. Yksin oot sinä ihminen. Just deal with it.
***
Rumat kapinalliset ja Ikkunat auki Eurooppaan, Norja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!