Tuplateatteria Hotakaisen tapaan

No niin, palataas sitten taas tuolta sielun syövereistä takaisin tavanomaisempaan elämänmenoon. 

Tai itse asiassa ei kovinkaan tavanomaiseen vaan elämyksellisiin teatteriesityksiin, joita olen nyt tälle viikolle saanut kokea kaksin kappalein. 

Torstaina sain ilon nähdä Helsingin Kaupunginteatterin älyttömän suosituksi ja tykätyksi osoittautuneen, Kari Hotakaisen loistokirjan pohjalta sovitetun Ihmisen osan. Pääosassa Salmena on upeaakin upeampi Ritva Valkama, todellinen suomalaisen teatterimaailmaan grand old lady, joka kiistämättä vei melkein koko shown. Muissa rooleissa esiintyvät Markku Huhtamo (Paavo), Sanna-Kaisa Palo (Helena), Teemu Palosaari (Kirjailija), Jaakko Saariluoma (Pekka), Armi Toivanen (Maija), Aslak Mamadou (Biko), Lotus Tinat / Laura Lempiäinen / Leeni Rantala (Sini), Kari-Pekka Toivonen (Kimmo) sekä Leena Uotila (kaikki loput sivuhenkilöt). Ohjauksesta vastaa Raila Leppäkoski.

Tarinassa Salme myy elämänsä aiheidenpuutteesta kärsivälle kirjailijalle 7000 eurosta, sillä rahan tarvetta on. Salmen mies Paavo on lopettanut puhumisen, vanhin tytär Helena on kohdannut työelämän paineet ja suuren surun, ainoa poika Pekka elää monin tavoin kaksoiselämää, nuorimmainen Maija etsii itseään ja myy lehtiä, Maijan mies Biko ajaa bussia, Kimmo on tienannut jo kaiken. Näytelmän kuluessa saadaan esiin monta näkökulmaa nyky-Suomen elämänmenoon ja siihen, mikä nyt sitten on kunkin osa tässä elämässä.

Huh. Hanat meinasivat aueta jo siinä vaiheessa, kun Ritva Valkama asteli lavalle, mutta hillitsin itseäni hieman. Intensiivinen, voimakas, aaltoileva, paikoin pirun ahdistava. Upea, nälkäinen, terävä. Mahtavaa teatteria. Ei syyttä lähes loppuunmyyty. (Alkusyksyn näytöksiin on näemmä vielä tilaa, hopi hopi lippuja varaamaan!)

Kaikki näyttelijät ansaitsevat hatunnoston, mutta Valkaman ohella erityisen mieleenpainuvasti esiintyivät Leena Uotila lukemattomissa pikkurooleissaan ja Jaakko Saariluoma hiljaiseen epätoivoon valuvana Pekkana. Heitä oli ilo (ja suru) katsoa. 

Lähes koko katsomo oli täynnä eläkeläisiä (jonkun yhdistyksen seuramatka epäilemättä), mutta onneksi vieressäni istui nuorehko kundi, joka hörähteli pitkälti samoille asioille kuin minäkin. Muuten olisi välillä tullut hieman orpo olo. Ainakin sain hyvän maistiaisen siitä, kuinka eri tavoin Ihmisen osaa voi seurata ja tulkita, ja kuinka erilaisista asioista se eri ihmisille kertoo. Se, mikä minulle nuorena pätkätyöläisenä ja paikkaani yhteiskunnassa etsivänä on tuttua, ei ehkä jollekulle eläkeläiselle edes näy. Ja toisin päin. 

Näyttelijät taputettiin valojen sytyttyä kolmesti takaisin. En yhtään ihmettele, miksi. Kotiin lähdin pala kurkussa. Jokin viilsi syvälle.

***

Eilen tunnemyrskyjen hieman laannuttua oli vuorossa toinen tämän viikon Hotakais-sovitus, Ryhmäteatterin Huolimattomat. Sen näyttelijäkaartin muodostavat Janne Hyytiäinen (Antero Mokka), Minna Suuronen (Leila Korhonen), Taisto Oksanen (Harri Boström), Inka Kallén (useat sivuroolit) ja Lauri Tilkanen (kuten myös). Ohjaaja on Aleksis Meaney, dramatisoinnin on tehnyt Juha Kukkonen. 

Antero Mokka on yksinäinen ratsastaja, rikoskomisario, joka ei ole vuosiin edes koskenut naiseen. Hän kohtaa henkirikoksesta epäillyn Leila Korhosen, hellyyshoitoihin keskittyneen puhdistusalan ammattilaisen, jonka auton verijäljet viittaavat kadonneeseen mieheen, Harri Boströmiin. Alkaa tapahtumien solmujen hidas aukeaminen, jonka aikana käy entistä selvemmäksi, mikä on nykyajan rutto: yksinäisyys, jota ei voi korjata, mutta jota koetetaan peitellä tai helpottaa kaupallisen seksin ja epärealististen odotusten kautta.

Huolimattomat on rankka kuvaus onnettomista ihmisistä ja heidän onnettomista yrityksistään tulla vähemmän onnettomiksi. Näytelmän alku ei heti imaissut minua mukaansa ja ehdin jo epäillä, käykö niin ollenkaan, mutta kuin huomaamatta uin vähitellen tarinaan sisään. Todettava on, että hyvää työtä tämäkin, ehdottomasti. Eikä kyse ole pelkästä pahasta, huumoria ja tahatontakin komiikkaa mahtuu keitokseen sopivissa määrin.

Etenkin Leilan ja Mokan intensiiviset kuulustelutilanteet vievät tarinaa tehokkaasti eteenpäin, ja niiden varaan sen ydin rakentuukin - muu seuraa perässä. Erityispisteet Janne Hyytiäiselle, joka sulatti vähitellen sydämeni: aluksi ajattelin, ettei hän ole alkuperäisteoksen Mokkaa nähnytkään, mutta niin siinä vain kävi, että ensivaikutelma petti. Lavasteet ansaitsevat myös maininnan. Helposti liikuteltavat, tavallaan sairaalamaiset kalusteet korostavat tarinan melankolista pohjavirettä. Siinä missä ihmisenä olemme yksin, ei maailma ympärillämme anna sen enempää armoa sekään. Ehkä syy ei aina ole vain minun, jos en löydä kovasta maailmasta kiinnekohtia, joihin tarttua - ei niitä välttämättä edes ole.

Uskallan suositella, joskaan mitään yksiselitteisen lämmintä oloa tästä ei saa. Onneksi toivon pilkahdus kuitenkin näkyy, ja joskus on mahdollista saada maailman reunasta tukeva ote.