Anni Kytömäki: Margarita

Suomi toisessa maailmansodassa. Hohhoijaa, tuhat kertaa käsitelty aihe.

Ihmisen yksinäisyys muiden keskellä. Onhan tästä kuultu.

Jokihelmisimpukat, raakut, metsät, polio, hieronta, luonnonsuojelun varhaiset askeleet. Hetkinen, ei ehkä niinkään...

Anni Kytömäki on hienoilla romaaneillaan Kultarinta ja Kivitasku tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Niinpä kävinkin jo kesällä tiedustelemassa kirjakaupasta hänen uusinta romaaniaan Margarita varmaan kuukautta ennen kuin se ilmestyi, sangen innoissani kun olin. Kun sain sen sitten aikanaan käsiini, lukunautinto oli pitkästä aikaa taas suorastaan valloittava.

Margarita muodostaa hienon, monisyisen ja painavan tarinan. Siinä on kolme tai ehkä oikeastaan neljä päähenkilöä: isänsä jalanjäljissä hierojana työskentelevä Senni, sotilas Mikko, metsäinsinööri Antti ja Hän, joka elää virtaavassa vedessä. Aikajana kulkee toisesta maailmansodasta eteenpäin, itseään korjaavaan ja toipuvaan Suomeen, jossa ihmisille asetetaan hyvin monenlaisia paineita ja velvollisuuksia.

Suurin matka kuljetaan Sennin kanssa. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, omassa rauhassaan viihtyvä pohdiskelija, joka näkee ympäröivän luonnon kauneuden ja väsyy liiasta seurallisuudesta. Isänsä opettamana hierojana hän kuuntelee kesäisin kylpylän asiakkaita, on hyvä työssään ja asiakkaiden kanssa, eikä oikeastaan tiedä, kaipaako muuta. Joitakin uusia kokemuksia ehkä kuitenkin. Niihinkin tulee mahdollisuus, joskin kauaskantoisin seurauksin.

Mikko puolestaan on sotilassairaalassa toipumassa, mutta tietää joutuvansa palaamaan etulinjaan. Sota on käynnissä, suuret taistelut vielä tulossa, eikä Mikko tiedä, miten sotilaan tehtävästään selviää. Antti tutkii sodan jälkeen metsiä ja niiden taloudellista potentiaalia: puuta tarvitaan jälleenrakennukseen ja sotakorvauksiin, teollisuuteen ja kasvuun. Silloin voi olla niin, että harvinaisetkin lajit saavat väistyä ihmisen tarpeen tieltä, jokien virtaukset muutetaan ja metsätiet jyrätään sinne, mistä niiden on logistisesti paras kulkea.

Margarita on kerronnan, kuvailun ja tarinallisuuden juhlaa. Kytömäen ilmaisu on kaunista ja kuultavaa, kuitenkin syvää ja tarkkaa. Luonto herää eloon, ihmiset ovat oikeita, heidän ajatuksensa ja tunteensa, tekonsa ja katumuksensa niin elävää, että sen tuntee omilla harteillaan. Ajankuva tulee liki, mutta se on niin luontevaa, että voisi hyvin uskoa kirjailijan eläneen itse kuvaamaansa aikaa. Tai olleensa itse joskus helmisimpukka.

Romaanin teemat ovat suuria. Mikä on ihmisen, kansalaisen, velvollisuus poikkeustilassa ja sen jälkeen, mihin kaikkeen on taivuttava yhteisen hyvän, yhteiskunnan, yhteisön vuoksi? Mistä taas voi luopua, milloin voi kapinoida - vai voiko? Margaritassa käydään läpi isoja valintoja, kadutaan, hävetään, tyydytään, iloitaankin, vaikkakaan ei turhan usein. On palan kurkkuun nostattavia jaksoja, osuuksia joiden lukeminen saa omatkin sisuskalut kääntymään lähes ympäri, ja toisaalta on hetkiä, jolloin kirjan kuvaama luonto ja ympäristö piirtyy silmien eteen terävänä ja tarkkana, on lähes kosketuksen päässä.

Kytömäen henkilöhahmot ovat monimutkaisia ja monitahoisia, heitä on vaikea kategorisoida, ja miksipä edes pitäisi. Pinnan alla on aina enemmän kuin ulos näkyy, kyllähän me sen tiedämme, eikä ketään pidä pakottaa kuorestaan olemaan jotain, mitä tämä ei halua olla. 

Margarita on kaunis, surullinen, elävä kirja. Sitä lukiessa on täysin tarinan vietävänä, upputuneena sen virtaan ja huminaan. Muutamista tarinan kaaren kannalta keskeisistä kohdista jäin hieman kiristelemään hampaitani, lähinnä niiden kertakaikkisesta sadunomaisuudesta ja sattuman suopuudesta. Mutta annan ne anteeksi kokonaisuudessa, menköön nyt tämän kerran, saahan sitä romaanissa olla jotain sellaista, jota ei oikeasti kyllä...

Kirjan lukeminen jätti lempeän, täyttyneen, seesteisen olon, metsäpurossa raikastuneen ja kuusien varjoon lepäämään houkuttavan. 

Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020
582 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Kirjallisuustoimittaja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Kirjahyllyn aarteet 2.

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Ernest Gray on entinen kirjallinen suuruus. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa herätti aikoinaan kiinnostusta ja teki hänestä oikean kirjailijan, vei pois mustien ja valkoisten välisen skisman leimaamasta lapsuudesta ja nuoruudesta Alabaman maaseudulla, kuljetti New Yorkiin ja elämään, jossa saa sentään henkeä. Harmillisesti Ernestin kirjailijuus joutui sittemmin kriisiin, eikä hän tunnu saavan kirjoitettua mitään kunnollista. Hän ei millään löydä tarinaansa.

Pettymyksentäyteinen arki kyllästyneiden teinien äidinkielenopettajana katkeaa, kun Ernest saa puhelun isoveljeltään, johon ei ole vuosiin ollut juuri yhteyksissä. Isä on kuollut ja Ernestiä kaivataan takaisin kotiin Newpineen hautajaisia ja perinnönjakoa varten.

Paluu kotiseudulle ottaa koville, sillä Ernest ei koskaan kokenut kuuluvansa Newpineen eikä oikeastaan omaan perheeseensäkään. Isä oli ainoa, jonka kanssa hän koki edes jonkinlaista yhteyttä, mutta nyt isä on poissa. Kotiseudulla muistot menneestä heräävät ja Ernest tajuaa 1930-luvun puolivälin karujen tapahtumien vaivaavan häntä edelleen pahasti. Tiliä on tehtävä menneen ja nykyisen kanssa.

Eeva Klingbergin muhkea romaani Syvän maan juuret on vetävästi kirjoitettu tarina 1930- ja 1970-lukujen Yhdysvalloista, eritoten Syvästä etelästä. Se käsittelee rasismia, syrjintää, epätasa-arvoa, rakenteellista sortoa, identiteettiä, perhesuhteita ja yksilöiden kohtaamia tragedioita. Juoni on haarautuva ja seittimäinen: romaanin sivuilla käsitellään niin Ernestin omia nuoruuden tapahtumia ja salaisuuksia kuin koko Newpinen julkisivun takana edelleen romaanin nykyhetkessä vaikuttavia tekoja, virheitä - ja rikoksia.

Kokonaisuus on laaja, mutta ei aiheuta ähkyä. Klingberg kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä, joka pitää otteessaan hieman hatarapäisemmänkin lukijan. Toisaalta Syvän maan juuret on painavista teemoistaan huolimatta kerronnaltaan sangen kevyt. Se tarjoaa lukijalleen mehevän tarinan, mutta ei kosketa syvemmältä tai jätä vahvaa jälkeä. Ajankuvan ja tematiikan eteen on nähty vaivaa, eivätkä kaikki ratkaisut ole aivan ilmeisimpiä, mutta romaani ei pääse teemoissaan niiden pinnan alle. Se tyytyy kertomaan niistä muttei pohtimaan merkityksiä, kuvaamaan muttei haastamaan.

Syvän maan juuret tarjoaa lukijalleen matkan rosoiseen menneisyyteen, tuulessa huojuvien peltojen keskelle, pikkukaupungin puhumattomuuteen. Maailmaan, jossa kaiken näkevien puiden paksut oksat kantavat raskaita taakkoja, joita ihmiset eivät itse uskalla tai pysty kohtaamaan.


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus 2020
472 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjarouvan elämää, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Kuulumisia ja se ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa

Hei vaan!

Täällä ollaan, ihme kyllä, edelleen. Vauva kasvaa ja kehittyy (Hän hymyilee! Seuraa katseellaan esineitä! On muutenkin veikeä!), päivät hänen kanssaan ovat pitkiä kuin nälkävuodet, vaikken nälkävuosista mitään tiedäkään, enkä oikein vauvoistakaan, edelleenkään. Koronakevät on ollut todella raskasta aikaa vastasyntyneen kanssa, enkä voi väittää selvinneeni siitä kovin hyvin. Mieli on maassa ja arki vaikeaa, vaikka vauva onkin ihana. (Miksi sitäkin pitää vakuutella varmuuden vuoksi aina erikseen? Syyllisyyttä ja häpeää on äitiydessä jumalattoman monta muotoa, huomaan.)

Tämä kaikki (vauvan syntymä, pandemia) on vaikuttanut minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, toivottavasti joskus tokeennun. Sen lisäksi se on vaikuttanut lukemiseen: ei maita ei. Kyllä minulla aikaa olisi, keskittyminen ei vain meinaa onnistua. Aivan liian usein selaan vain somea ja nettiä muutenkin, turhia ja typeriä juttuja. Onneksi pahimman koronauutishysterian yli olen päässyt jo aikapäiviä sitten, se ei myöskään tehnyt hyvää millään mittarilla. Oman henkilökohtaisen yksinoloaikani käytän yleensä ulkoilemalla omassa seurassani, nyt olen sentään alkanut kuunnella äänikirjaa pitkän tauon jälkeen.

Mutta se vilpitön lukemisen ilo, sitä kaipaan, välillä lähes fyysisesti.

(Kaipaan niin monia asioita juuri nyt, ettei niiden listaamiseen edes periaatteessa rajoittamaton blogiteksti riitä, ja eiköhän aika moni samastu tunnelmiin, vaikkei kuvioissa edes olisi pientä ihmisolentoa. Tämä on elämäni hirvein kevät ja olen luultavasti loppuikäni surullinen siitä, että se on lapseni vauvakevät.)

Yhden kirjan olen kuitenkin saanut luettua tässä 2,5 kuukauden aikana. Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Ohut, kapoinen ja kepoinen, outo ja erikoinen, kokemuksena latteahko.

Kirjan pääosassa on reilu kolmekymppinen Keiko, joka on työskennellyt 18 vuotta lähikaupan palveluksessa osa-aikaisena myyjänä (tätä osa-aikaisuutta ihmettelin, minusta hän teki ihan normaalia viiden päivän työviikkoa ja olisi halunnut tehdä enemmänkin, mutta esimies pakotti pitämään vapaapäivät). Keiko ei ehkä loista sosiaalisilla taidoillaan tai toteuta japanilaisen yhteiskunnan asettamia tiukkoja odotuksia, mutta elämäänsä hän on aivan tyytyväinen. Muiden mielestä hänellä ei ole syytä siihen, joten Keiko pyrkii muuttamaan asioita vasten omaa tahtoaan. Eihän se kovin hyvin lopulta mene.

Lähikaupan nainen on hämmentävä kirja. Se on hyvin nopealukuinen, tavallaan melkoisen temmoton. Tarina kerrotaan vain yksioikoisesti, tapahtumat seuraavat toisiaan ja Keiko tasapainottelee mukana. Kerronnalla haettaneen ääntä Keikon maailmasta, jonka sävyt ovat kirkkaat ja selkeät (hänelle itselleen), tulkinnat, murrokset ja muutokset eivät siihen kuulu (paitsi sitten, kun on pakko).

Päähenkilön "erilaisuus" on selvää, mutta sen syvempi käsittely jää vähäiseksi. Ehkä kirja tuntuisi painokkaammalta japanilaisesta näkökulmasta käsin, ehkä suomalaisena on jo tottunut poikkeuksellisuuteen, eikä pidä normien rikkomista niin valtavana asiana. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Japanissa yhteiskunnan ja kulttuurin asettamat yhdenmukaisuuden vaatimukset ovat huomattavan tiukat ja niistä poikkeaminen vaatii suurta henkistä kanttia. (Ja ei, en väitä, että näin olisi ehdottomasti ja kaikkialla tai että Suomessa kaikki olisivat odotuksista vapaita, mutta ehkä tämä on silti perusteltavissa oleva näkemys.)

Varmaankin lukuajalla oli myös vaikutuksensa. Luin Lähikaupan naista monta viikkoa (vaikka se on ihan lyhyt kirja), imettäessäni yöllä ja päivällä ja jossain muussa välissä, silloin tällöin muulloinkin, pääasiassa lähinnä ollessani aivan tillintallin. Mutta omaan makuuni kirjojen suhteen uskallan silti luottaa: tämä ei ollut minun kirjani ja tarinani, ihan hauska välipala, mutta kaiken kaikkiaan melkoisen mitäänsanomaton - kuin jokin lähikaupan paistopisteen yhdentekevä voitaikinatuote.

(Varmaan kadun tätä tekstiä joskus, mutta ehkä tässä oli yrityksenä todistaa itselleni, että saan vielä kirjoitettua kokonaisia virkkeitä ja ehkä jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi katsottavan tekstin.)

Nyt kesken on muhkea tarinavetoinen romaani ja äänikirjana jotain ihan muuta, pinossa vaikka mitä Aikana Ennen Koronaa lainattua. Enää pitäisi löytää halu ja ilo niiden lukemiseen.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
126 s.
Konbini ningen (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Irène Némirovsky ja ihmisluonnon kipukohdat

Irène Némirovsky (1903-1942) oli kiovalaisen juutalaisperheen tytär, joka eli suurimman osan lyhyeksi jääneestä elämästään Ranskassa, jonne perhe pakeni Venäjän vallankumousta. Némirovsky oli kirjailija, jonka ura katkesi toiseen maailmansotaan ja kuolemaan Auschwitzissa. Olen lukenut häneltä aiemmin keskeneräiseksi jääneen ja vasta 2000-luvulla julkaistun romaanin Ranskalainen sarja, joka jäi hyvin vahvasti mieleeni. Niinpä olen ostanut antikvariaateista Némirovskyn muita teoksia aina silloin tällöin, mutta ne ovat unohtuneet lukuvuoroaan odottamaan.

David Golder (1929, suom. Anna-Maija Viitanen) on Némirovskyn esikoisteos. Se kertoo nimihenkilöstään, ahneesta ja kylmästä miehestä, joka on luonut omaisuutensa selkänahkaansa armahtamatta. David Golderilla on vaimo ja aikuisuutta lähestyvä tytär, jotka kumpikin ottavat ilon irti miehen omaisuudesta ja iloisesta 1920-luvusta. Golderin vaimo nauttii täysin rinnoin elämästä varakkaana seurapiirirouvana - eikä ole muistavinaankaan, kuinka pariskunta nousi asemaansa katuojasta. Golderin tytär on hemmoteltu ja itsekäs, vaativa ja omahyväinen, eikä kykene ymmärtämään rahan todellista arvoa.

Golder itse ymmärtää, mutta sen sijaan, että hän hallitsisi rahaa, se tuntuu hallitsevan häntä. Liikekumppanin äkillinen kuolema ja maailmantalouden heilahtelu saavat Golderin omankin terveyden ja vakauden rapistumaan. Oman itsensä kohtaaminen ei ole aina miellyttävää, etenkään jos sitä on koettanut peitellä vuosikaudet.

Tanssiaiset (1930, suom. Anna-Maija Viitanen) on pienoisromaanin mittainen, kärkevä tarina nousukasperheestä, joka pyrkii vakiinnuttamaan asemaansa Pariisin seurapiireissä. Perheen tytär on vasta lapsuutta yltään karistava, mutta sitäkin halukkaampi näyttämään, mihin hänestä jo on. Äidin asenne tyttäreen on vähättelevä, isä on puolestaan vaimonsa psyykkisessä otteessa, ja niinpä äidin ja tyttären huonot välit johtavatkin melkoiseen katastrofiin kummankaan sitä täysin ymmärtämättä.

Tanssiaiset on piikikkyydessään hilpeämpi teos kuin David Golder, jota leimaa syvä synkkyys ja ihmisluonnon karu kuvaus. Miellyttäviä ihmisiä ei ole kummassakaan, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella hyvin vaillinaisia, vaikkeivät myönnä sitä etenkään itselleen. Némirovsky kuvaa taitavasti ihmisten välisiä jännitteitä, joissa yhtäältä puhutaan suoraan ja toisaalta kuitenkin peitellään vähintään jälkiä ja virheitä. Ahneus, oman edun tavoittelu ja tyytymättömyys leimaavat molempien kirjojen henkilöitä.

Némirovskyn kerronta on vaivatonta ja kikkailematonta. Ihmiset kohtaavat ja keskustelevat, toisaalta myös käyvät sisäistä keskustelua itsensä kanssa. Kaiken esittämisen alla on aina heikkoutta, varomattomuutta ja ahdistusta. Jos sen kanssa osaisi elää, kaikki olisi helpompaa. Mutta kuka sellaiseen pystyy?

Ranskalaisen sarjan tasolle nämä kaksi Némirovskyn varhaista romaania eivät yllä, mutta mielenkiintoisia kurkistuksia maailmansotien väliseen elämään ne joka tapauksessa ovat: teräviä, jopa hieman ivallisia, kaiken kaikkiaan tarkkapiirteisiä tutkielmia ihmisluonnon kipeistä kohdista.


Irène Némirovsky: David Golder
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
163 s.
David Golder (1929)

Irène Némirovsky: Tanssiaiset
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2007
77 s.
Le Bal (1930)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Molemmat kirjat ehtivät mukaan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen ja osallistun niillä myös Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen. David Golder puolestaan avaa osaltani sekä vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen täyttämällä kohdan 1. Kirja on vanhempi kuin sinä että Pariisi-Dakar-kirjarallin (tarina sijoittuu osin Pariisiin).

Kirjasähkökäyrä-blogin haaste Kirjahyllyn aarteet on tullut päätökseensä. Vuoden ajan oli tarkoitus lukea oman hyllyn aarteita, ja niin minä tein. Luin haasteaikana yhteensä 19 kirjaa omasta hyllystä, ja kylläpä tuntui mukavalta. Mikä ihme siinä on, että omaan hyllyyn päätyneet kirjat jäävät niin helposti muiden jalkoihin? En ole sitä monen vuoden kokemuksella edelleenkään ymmärtänyt.

Ilokseni Mai on avannut haasteelle toisen kierroksen, eli Kirjahyllyn aarteet -haaste jatkuu 6.1.2020-5.1.2021. Mukana ollaan ilman muuta!

Tässä kuitenkin tilinpäätöksenä ensimmäisellä kierroksella lukemani oman hyllyn kirjat mahdollisine bloggauslinkkeineen. Kiitos Maille oivallisesta lukuhaasteesta!

Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Otava 2014)
Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus 2016)
Ananda Devi: Näistä raunioista (Fabriikki Kustannus 2018)
Chad Harbach: Pelin henki (Otava 2013)
Venla Hiidensalo: Karhunpesä (Otava 2014)
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017)
Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (WSOY 2014)
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (Otava 1988)
Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (Otava 1998)
Irène Némirovsky: Tanssiaiset (Gummerus 2007)
Irène Némirovsky: David Golder (Gummerus 2006)
Joyce Carol Oates: Putous (Otava 2006)
Asko Sahlberg: Siunaus (WSOY 2007)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Zadie Smith: Kauneudesta (WSOY 2006)
Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi 2011, e-kirja)
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja (Fabriikki Kustannus 2017)

Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Naomi Alderman: Voima

Naomi Aldermanin Voima keikauttaa valtasuhteet äkillisesti ja selittämättömästi toisinpäin kuin ne on totuttu näkemään. Eräänä satunnaisena päivänä teinitytöt ympäri maailmaa huomaavat saaneensa voiman antaa käsillään sähköiskuja muille. Muutos tulee yllättäen, se herää tytöissä ja myöhemmin myös aikuisissa naisissa eri tahtiin ja sen hallinta vaatii yksiltä enemmän kuin toisilta.

Tilanne on toki järkyttävä, jopa tytöille itselleen, sillä mikään ei ole enää niin kuin ennen. Osa alkaa tutkia, käyttää ja kehittää uutta kykyään uteliaina, osa hyödyntää sitä suoraan kostaakseen, huvitellakseen ja satuttaakseen.

Naisilla on nyt valta, jota heillä ei ole ennen ollut.

Tämä kaikki tarjoillaan historiallisen fiktion kuorissa, menneisyyden muutosta kuvaten ja arkeologisiin löytöihin ja historian- ja perinteentutkimukseen tukeutuen. Kehystarina on mainio, vaikka se vain pilkahtelee varsinaisen tekstin alussa ja lopussa ja satunnaisina kuvituksina tekstin seassa.

Voima on nopealiikkeinen, vauhdikas ja väkivaltainen kirja. Sen näkökulmina ja päähenkilöinä ovat ihmiset eri puolilta muuttuvaa maailmaa: yhdysvaltalainen poliitikko Margot, joka pyrkii valtansa kasvattamiseen, nuori brittinainen Roxy, jonka perhetausta on rikollisjärjestössä ja omat tavoitteet kovat, uuden uskonnon airuena toimiva, omien traumojensa kanssa painiva Allie, josta tulee kunnioitettu Äiti Eeva, nigerialainen nuori toimittajamies Tunde, joka päättää tehdä voimasta ja sen ilmenemisestä oman uransa suurimman skuupin.

Tapahtumien näyttämönä toimii laajasti puoli maailmaa Yhdysvalloista Afrikan kautta itäiseen Eurooppaan. Aikajänteenä on noin vuosikymmen, ja sen aikana peruuttamattoman muutoksen aiheuttaman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen shokin eri vaiheet paljastuvat herkullisella tavalla. Ensin voimaa yritetään tukahduttaa ja piilottaa, sitten suitsia ja lopulta ne, joilta heidän oma voimansa on viety (eli kategorisesti miehet), joutuvat pakenemaan henkensä edestä.

Aldermanin ihmiskuva on romaanin perusteella synkkä. Henkilöt ovat ristiriitaisia ja osin arvoituksellisia, selkeitä sankareita ja konnia ei päähenkilöissä ole. Helppoja tuttavuuksia he eivät myöskään ole, sillä romaani vie lukijankin pään pyörälle pohtimaan voimaa ja valtaa. Voiman sivujen edetessä käy selväksi, miten tappavaa ja musertavaa valta lopulta on: patriarkaatin alta vapautuneet naiset eivät loppujen lopuksi ole mitenkään parempia vallankäyttäjiä, vaan väkivalta, alistaminen ja muiden ihmisten hyväksikäyttö vain kääntyy asetelmassa toisin päin.

Onko todella niin, että valta myrkyttää ihmisen? Ainakaan tässä romaanissa mitään pelastusta ei tule, vaikka vallan saavat ne, jotka ovat aiemmin joutuneet sen kohteeksi. Valta vain yksinkertaisesti otetaan raa'alla voimalla pois edellisiltä haltijoiltaan ja siirretään sorto ja väkivalta heitä kohtaan. Eräänlainen aseellinen vallankumous siis. Toivoa se ei ainakaan tuo.

Kiehtovin ja ristiriitaisesti samalla hieman puuduttava osuus on Allien kehitys huonosti kohdellusta nuoresta uuden uskonnon johtohahmoksi. Hänen sisäinen maailmansa tarjoaa yhden näkökulman siihen, kuinka uskonnollinen ajattelu ja toiminta kehittyvät ja kasvavat. Alderman kuvaa Äiti Eevan kautta uskonnon vallan sattumanvaraisuutta ja keinoja, joilla ristiriidat ylitetään silloin, kun tavoitteena on oman valtarakenteen vahvistaminen. Kuinka pienistä liikkeistä on lopulta kiinni se, että jostakin uskomusjärjestelmästä tulee muita vahvempi.

Voima herättää ristiriitaisia ajatuksia, ahdistaakin. Se on runsas, etenee anteeksipyytelemättömällä vauhdilla, pyörittää lukijaa mielensä mukaan ja kaiken väkivallan ja turhautumisenkin siivellä viihdyttää häpeämättömästi. Moderniksi klassikoksi siitä ei perimmäisen höttöisyytensä vuoksi ole, mutta kirjalliseksi seikkailuksi ja jollain sairaalla tavalla aikamme kuvaksi kyllä.


Naomi Alderman: Voima
Suomentaja: Marianna Kurtto
Gummerus 2019
411 s.
The Power (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Amman lukuhetki, Taikakirjaimet, Kirjapolkuni, Kirjahilla, Jatka lukemista

Clark Accord: Paramaribon kuningatar

Surinamessa syntyneen, sittemmin Alankomaihin kotiutuneen Clark Accordin (1961–2011) esikoisromaani Paramaribon kuningatar on elämäkertaromaani Surinamen pääkaupungin Paramaribon kuuluisimmasta ja omaehtoisimmasta prostituoidusta Wilhelmina Rijburgista eli Maxi Linderistä (1902–1981). Se koostuu tuokiokuvien, välähdysten, muistojen, juorujen ja arkistotietojen virrasta, jossa Maxi Linder nähdään muiden katseen kautta. Itse hän ei ääneen pääse: tämä on muotokuva, jota malli ei itse näe.

Suriname on minulle totaalisen vieras maa, ja veikkaan, että niin on aika monelle muullekin. Paramaribon kuningatar onkin paitsi historiallinen romaani kiehtovasta ja ketään kumartamattomasta naisesta, myös kurkistus eteläamerikkalaiseen valtioon, joka on saanut tempoilla siirtomaavallan alla vuosisatoja. Vaikka romaani itsessään kuvaa "vain" 1900-luvun kahdeksaa ensimmäistä vuosikymmentä, sen sivuilla on mahdollisuus aistia Surinamen alistettua historiaa kauempaakin menneisyydestä.

Maxi Linder on nainen, jonka varhaisnuoruuden kokemukset sysivät sivuun rakastavien mutta hieman neuvottomien vanhempien viitoittamalta tieltä. Ei hänestä pitänyt prostituoitua tulla – harvasta varmaan pitää – mutta niin kuitenkin kävi. Maxi teki urastaan nousujohteisen ja kunnioitettavan: sisukkaalla ja määrätietoisella työllä ja asenteella sekä ehtymättömällä rohkeudella hän lunasti paikkansa useiden yhteiskunnan valtaapitävien verkostoissa ja sosiaalisten piirien rappusilla.

Samalla Maxi Linder kartutti omaisuuttaan ja kaikessa hiljaisuudessa myös rahoitti köyhien lasten opintoja ja mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa päättäviin asemiin. Paramaribon kuningatar kertoo ehkä ensisijaisesti päähenkilöstään, mutta siinä samalla aukeaa näköala kovaan ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa on osattava tismalleen oikeat tanssiaskeleet selvitäkseen eteenpäin ja omia tavoitteitaan kohti. Rahaa, kultaa ja oikeita omistuksia on oltava – mikään ei tule ilmaiseksi tai hyvällä tahdolla.

Kerronnallisesti romaani etenee Maxin elämänvirran mukana. Hänestä muodostuu ristiriitainen ja kiehtova kuva, jonka kaikista elementeistä ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Kuinka paljon näkemykset värittyvät, kun kertojalla on vaikkapa jotain hampaankolossa, jotain syytä katkeruuteen tai jopa vihaan? Paljon, väistämättä. Niin ikään tilaa saavat ihailevat katseet, kunnioitus ja kiitollisuus   – vaikka ne joskus peitetäänkin visusti.

Aivan ongelmaton romaani ei ole. Se esimerkiksi kuvaa karua väkivaltaa useampaan otteeseen, eikä tunnu mitenkään kyseenalaistavan alistavaa voimaa ja sen käyttöä. Tuntuu melkein kuin väkivalta nähtäisiin luonnollisena ja "asiaankuuluvana" niin, ettei sitä tarvitsekaan perustella tai pohtia. Paikoin siinä on myös hieman päälleliimattuja dialogeja, joissa Maxia käsitellään alleviivaten ja rautalangasta vääntäen.

Kokonaisuutena Paramaribon kuningatar on joka tapauksessa romaani, joka kannattaa lukea. Ei vähiten siksi, että se laajentaa omaa kirjallista maailmankuvaa maantieteellisesti, mitä pidän arvona sinänsä, vaan myös siksi, että sen kuvaama maailma ei ole lainkaan niin kaukana kuin joskus haluaisimme ehkä kuvitella. Epätoivoa, vallan väärinkäyttöä ja kiinni pysyviä ovia on lähempänä kuin aina huomaakaan.

Ja silti on aina joku sisupussi, joka ylittää esteet eikä kumartele ketään.


Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentaja: Lili Ahonen
Gummerus 2000
293 s.
De koningin van Paramaribo (1999)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Maailmanvalloitus (Suriname)

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva ...ja onnellista uutta vuotta?

Jesse Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli Minä & Earl & kuolemansairas tyttö on rankasta aiheestaan huolimatta hulvaton teksti-ilotulitus. Se on minäkertoja-Gregin tunnustus siitä, miten hän tuli tehneeksi ystävänsä Earlin kanssa yksinkertaisesti maailmankaikkeuden huonoimman elokuvan, joka on niin huono, että se sananmukaisesti sai ihmisen kuolemaan.

(Jotain tekemistä asian kanssa saattoi olla aggressiivisella leukemialla, mutta ei anneta sen nyt häiritä.)

Greg S. Gaines on 17-vuotias lukiolainen Benson High Schoolissa Pittsburghissa. Hän on onnistunut kouluvuosiensa aikana kehittämään uskomattoman hienon systeemin, jonka avulla hän ei ole kenenkään silmätikkuna, vaan luikertelee onnistuneesti erilaisten viiteryhmien ja sosiaalisten verkostojen välillä. Sen seurauksena hänellä ei toki ole koulussa myöskään sitä omaa porukkaa tai läheisiä ystäviä, tyttöystävästä puhumattakaan.

Gregin ainoa kaveri on nimeltään Earl. Earl on erikoinen persoona, jonka kotiolot ovat kaikkea muuta kuin tasapainoiset. Yhdessä Greg ja Earl ovat jo vuosia paenneet ankeaa arkea tekemällä omia elokuviaan. Osa hienompia, osa huonompia. Suurin osa uudelleenfilmatisointeja poikien ihailemista oikeista elokuvista.

Viimeisen lukiovuoden alettua Greg saa kuulla äidiltään, että hänen lapsuudenkaverinsa Rachel on sairastunut leukemiaan. Äidin vankan painostuksen alla Greg myöntyy ottamaan yhteyttä Racheliin ja pitämään tälle seuraa. He tulevat yllättävän hyvin toimeen ottaen huomioon, että Greg on suupaltti hömelö ja Rachel, niin, kuolemansairas. Samaan aikaan elämä koulussa kulkee eteenpäin ja tulevaisuudensuunnitelmiakin pitäisi tehdä. Paitsi että Rachel ei oikein voi, kun tulevaisuutta ei taida olla.

Greg ja Earl ryhtyvät uhkarohkeiksi: he aikovat tehdä elokuvan Rachelista.

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva on virkistävää ja villiäkin luettavaa. Andrews on käsikirjoittaja, ja se näkyy myös romaanissa leikkauksina, kohtauksina ja vuorosanoina. Greg on kertojana mainio, vaikka hän toki yrittääkin piilotella sanaleikkiensä ja vähättelynsä alle jotain isompaa ja vakavampaa. Earl on aivan hulvaton tyyppi: pitelemätön, outo, ennustamaton. Eittämättä hankala kaveri, mutta kiinnostava yhtä kaikki. Myös Gregin perhe on erinomaisesti kuvattu. Heidän päivällispöytäänsä olisi hauskaa joskus päästä. (Ja päästä sieltä myös pois.)

Mikään unohtumaton elämys tämä kirja ei ole, mutta se tarjoaa hyvää viihdettä, nuorten elämää ja mustaa huumoria. Minun luettavakseni se päätyi, kun etsin epätoivon vimmalla tämän vuoden Helmet-haasteeseen toiseksi viimeistä kirjaa, jonka piti kertoa elokuvan tekemisestä. Heittämällä vaikein tämän vuoden haasteen kohdista! Edes yksivärinen kirjankansi ei ollut näin vaikea!

Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli minä & Earl & kuolemansairas tyttö
Suomentaja: Sami Rouhento
WSOY 2012
280 s.
Me & Earl & the Dying Girl (2012)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Holly Bournen Normaali-sarja on ollut minulle erinomaisen hyvää ja ilahduttavaa luettavaa. Sen varsinaiset osat Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? ovat mahtavaa tyttöasennetta, tekemisen meininkiä ja hiljaisuuden rikkomista parhaimmillaan. Jaksan vain toivoa, että vastaavia kirjoja olisi ollut minulla luettavanani, kun itse olin teini, mutta onneksi nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoilla ei ole yläikärajaa. Ja onneksi ne ovat nyt kaikkien halukkaiden nuorten luettavina!

...ja onnellista uutta vuotta? on siis sarjan päättävä pienoisromaani, jossa eletään seuraavaa vuotta lukion loppumisen jälkeen. Lottie on lähtenyt Lontooseen opiskelemaan, mutta on pettynyt itseensä ja eteensä tulleisiin kolhuihin, Evie tekee opintoja kotoa käsin ja kannattelee poikaystäväänsä Olia peläten itsekin edelleen pahoja ajatuksia tuleviksi, Amber puolestaan täydentää taideopintojaan ja toivoo saavansa kaukosuhteensa Yhdysvaltoihin fyysisesti lähemmäs – hän haluaa lähteä Yhdysvaltoihin. Tyttöjen ennen niin tiivis Vanhapiika-klubi on löyhentynyt, eikä yhteyttä ole tullut pidettyä oikeastaan koko syksynä. Miten aiemmin niin läheinen ystävyys onkaan päässyt väljähtämään niin pahasti? Miksei enää ole niin helppoa kertoa muille, mikä mieltä painaa?

...ja onnellista uutta vuotta? on yhtä aikaa ihan kiva ja silti hieman vaivaannuttava kirja. Päähenkilöiden näkökulmat vaihtelevat tiuhasti, ja vaikka heissä on vanhaa tuttua pippuria tallella, näin lyhyt kirja ei anna sille oikeutta. Pikemminkin heistä nousevat esille ne vähemmän hyvät piirteet terävinä ja huomiota herättävinä. Tarinan imuun ei myöskään ole helppoa hypätä, sillä se kuvaa vain yhtä iltaa, uudenvuodenaattoa, ja sen tapahtumia muutaman tunnin sisällä. Tarinan opetus on myös ilmeisempi kuin muissa sarjan osissa: kannattaa avata suu ja puhua suoraan. Voilà!

Ilmankin tätä osaa olisi siis pärjätty hyvin, mutta toisaalta ainakin nyt voi varmana ja vakaana päästää ihanat brittitytöt jatkamaan fiktiivistä elämäänsä eteenpäin juuri niin kuin itse sen haluaa kuvitella.


Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2018
171 s.
...And a Happy New Year? (2016)

Kirjastosta.

Haasteet: Jatkumo

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahden juuri ilmestynyt esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo 30+-elämästä Helsingissä. "Jaahas", siellä sanotaan. "Mitäs sitten?"

Se elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin jatkuvaa skumppaa ja humppaa, menestystä ja kimalletta. Päähenkilön ja minäkertojan sinnikäs tavoite on saada kiinni jostain, minkä yllättävä ero, pätkätyöt ja koko ajan vähissä olevat rahat särkevät.

Romaani etenee päiväkirjamaisena ja raportoivana. Minäkertoja etenee jos nyt ei elämässä varsinaisesti niin ainakin päivästä toiseen. Jotenkin. Vaikka sitten parvekkeella maaten ja käsi sipsipussissa. Hän tekee tiliä menneestä ja tulevastakin, kohtaa ystäviään, mätsää Tinderissä tai sitten ei, tekee työtä tai sitten ei, toivoo vain. Hän on toimittaja, mutta saa vain haaveilla vakituisesta työstä ja palkasta, vakituiset friikkukeikatkin tulevat ja menevät niin kuin mielialat.

Savonlahden kerronta on nokkelaa ja itseironista. Päähenkilöllä on hyviä palikoita rakentaa elämäänsä ja kyllä hän sen tiedostaa, mutta samalla on paljon sellaisia voimia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Kuten nyt oman pääkopan toiminta noin ensialkuun, saati sitten yhteiskunnan ja ympäristön asettamat paineet ja oletukset, joita jokainen 30 vuotta mittariinsa saavuttanut kohtaa, halusi tai ei – ja huomasi sitä tai ei. Toki kukin tavallaan, ympäristöstä ja elämäntilanteesta riippuen.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ajankuva ja kaupunkilaissinkun nuotiokertomus. Se ei ehkä yllä eikä pyrikään varsinaiseksi seikkailuromaaniksi (vaikka merten taaksekin päästään, ajallaan), mutta sen viiltävät hetket ja sydäntäkipristävän rehelliset tunteet koskettavat. Romaani on kepeä muttei tyhjänpäiväinen ja terävä muttei ylpeilevä. Se viiltää osuvasti – mutta aina on aikaa sipsien rapinalle ja oikeanlaiselle dippikastikkeelle.


Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Ulkoasu: Hilla Semeri
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Helmi Kekkonen, Kirjakko ruispellossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukupino

Han Kang: Ihmisen teot

Ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttamalla tuskalla ei tunnu maailmassa olevan rajaa. Sen saa jälleen huomata, kun lukee eteläkorealaisen Han Kangin romaania Ihmisen teot. Mosaiikkimaisen tarinan keskiössä on vuonna 1980 tapahtunut Gwangjun kansannousu, jonka sotilaat tukahduttivat raakaa väkivaltaa käyttäen. Näihin päiviin, niiden tapahtumiin ja niiden vuosikymmentenkin jälkeisiin seurauksiin Ihmisen teot paneutuu.

Romaani muodostuu erillisten ja erilaisia kerrontaratkaisuja käyttävien lukujen ympärille. Han Kang marssittaa näkyville nuoria, jotka lähtevät mukaan kansannousuun ehkä aivan edes sitä ymmärtämättä, niitä, jotka käsittelevät yhä kasvavia ruumiskasoja, niitä, joiden maallinen taival on jo päättynyt. Kansanousun jälkeisinä vuosina sen kokeneet muistavat yhä kidutusten ja kuulustelujen jäljet itsessään, kärsivät traumoista ja myös syyllisyydestä: joskus eloon jääminen tuntuu suuremmalta rangaistukselta kuin mieletön kuolema.

Ihmisen teot imee mukaansa alkusivuilta lähtien, mutta sen lukeminen on raskasta ja julmuuden vuoksi paikoin jopa vastentahtoista. Kirjailija ei edes mässäille kerronnallaan, kaikkea muuta, hän lähinnä toteaa ja raportoi, kuvaa tapahtumia ja ihmisen tekoja niin kuin ne pahimmillaan ovat. Ja silti huomaan, etten ennakkotiedoistani huolimatta ole ollut valmis kohtaamaan aivan kaikkea niin varoittamatta.

Han Kangin kirjoittama tarina pohjautuu monelta osin tositapahtumiin. Se saa miettimään, mistä valta rakentuu, millaisin elementein se muodostuu ja millaisin teoin siitä pidetään kiinni. Valta ei tule annettuna, se on otettava, ja siitä kiinnipitämisestä voikin tulla kaikkea muuta tärkeämpää. Sodan mekanismit ovat minulle paljon ymmärrettävämpiä verrattuna valtaan, jonka voima käännetään kohti omaa kansaa, oman kansan vaientamista, suitsimista ja tuhoamista.

Ihmisen teot on kerronnaltaan monivivahteinen, sisällöltään raaka ja tunnelmaltaan hyytävä romaani. Se vaatii ja pakottaa, eikä tarjoa lohtua. Viimeisen pisteen jälkeen olo on turta.


Han Kang: Ihmisen teot
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.
소년이 온다 (2014)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Tekstiluola, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Lukuisa, Mustetta paperilla, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Kirjamies, Maaginen realismi...         

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Öisin he makaavat sängyssä käsi kädessä. Jos vaimo on tarpeeksi salavihkainen, hän pystyy samalla näyttämään miehelle keskisormea. (s. 180)

Olen pari viikkoa miettinyt, mitä kirjoittaisin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Se on kirja, jota lukiessa nauroin ääneen, hymähtelin ja liikutuin. Romaani on ruumiinavaus parisuhteelle ja rakkaudelle, erään avioliiton tarina.

"Miten originellia", ajattelet nyt siellä.

Voi, kyllä se vain on.

Offill kirjoittaa ilmavasti, helpon tuntuisesti, tiukasti mukanaan pitäen. Tekstin on suomentanut onnistuneesti Marianna Kurtto ja ladonta antaa tilaa lyhyille tuokioille, huomioille ja kommenteille. Tätä kirjaa on helppoa lukea, mutta kuin huomaamatta se pureutuu syvälle.

Syvien pohdintojen jaosto alkaa siitä mistä rakkauskin alkaa. Tai ehkä hieman ennen, tai oikeastaan vasta kun kaikki on jo ohi. Nainen ja mies kohtaavat, tutustuvat, ihastuvat. Heistä tulee mies ja vaimo, äiti ja isä. Parisuhde kasvaa ja kehittyy, muuttaa muotoaan, syvenee – ja lakastuu. Miten niin voi käydä, vaikka alussa on niin paljon? Antilooppien näköä, Saturnuksen renkaita, niitä syviä pohdintoja.

Seitsemäntenä hääpäivänämme mies soittaa minulle laulun, mutta sellaisen joka on melkein liian surullinen kuunneltavaksi. Se kertoo avioliitosta ja siitä, kuka lähtee täältä ensin. Kertosäkeessä lauletaan: toinen meistä kuolee näille käsivarsille. (s. 109)

Offillin tarinan minäkertoja on nainen, joka tietää, mitä tahtoo tai ainakin luulee niin. Hän on yhden kirjan julkaissut kirjailija, kirjoittamisen opettaja, äiti ja vaimo. Boheemina newyorkilaisena eläminen on vaikeaa, etenkin kun elämä muodostuu lopulta juuri niin keskiluokkaiseksi ja poroporvarilliseksi kuin voi ajatellakin, vain pienellä taiteellisella twistillä. Naisen silmin elämä on juuri sitä, miten hän sen kuvaa. Lapsi, puoliso, sisko, ystävät ja naapurit ovat olemassa omana itsenään, mutta se, minkä tarina kertoo, on naisen näkökulmaa. Eikä hän välttele raakojakaan pohdintoja, etenkään enää sitten, kun moni asia on jo ajautunut muualle kuin piti.

Mutta agentillani on teoria: hän sanoo, että jokainen avioliitto on horjuva kyhäelmä. Että nekin liitot, jotka näyttävät ulkopuolelta katsottuna kohtuullisen toimivilta, pysyvät sisäpuolelta koossa purkalla ja rautalangalla ja narulla. (s. 126)

Offill on samaan aikaan oikukas ja viiltävän tarkka. Teksti tempoilee tietoiskuista sitaatteihin, dialogista päänsisäiseen vyörytykseen. Rakkaus on magneettikuvia, itse sävellettyjä lauluja, pientä pränttiä synnytystodistuksessa. Se on jossain lähikaupan tiskillä ja joogamaton alla. Ja yhtä nopeasti se katoaa, tai ei ehkä aivan mutta melkein.

Syvien pohdintojen jaosto puraisee ja potkaisee. Se on huolellisesti kirjoitettu ja hiottu, ja vaikka näennäisesti kertoja poukkoilee helposti aiheesta toiseen, ydin pysyy tiiviinä. Siihen kiteytyy paljon, paljon sellaistakin, jota ei ehkä ole itse kokenut, mutta jonka olemassaolon tiedostaa vahvasti. Ja jokin toivo, valo, onni kaiken sen muun keskellä. Se kannattelee.

Vaimo ei ole koskaan halunnut olla olematta naimisissa miehen kanssa. Tämä kuulostaa valheelta, mutta on totta. (s. 185)

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Suomentaja: Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.
Dept. of Speculation (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 30. Kirja, josta saa lohtua.

Enni Vanhatapio: Absentia

Aava asuu Lontoossa paossa entistä elämäänsä. Hän työskentelee kapakassa, elelee kämppiksen kanssa ja kaipaa siskoaan Kaisaa. Kukaan ei tiedä, mitä Kaisalle viisi vuotta aiemmin tapahtui, tai ei ainakaan halua kertoa. Kaisa on kadonnut, ja ikävä tekee kipeää joka päivä.

Yllättäen Aava saa puhelun Kaisan entiseltä mieheltä Olavilta, joka ilmoittaa olevansa kaupungissa ja haluavansa tavata. Mukana on myös Kaisan ja Olavin pieni tytär Siiri. Aava reagoi viestiin oksentamalla ikkunasta, mutta jokin vetää hänet kuitenkin hotelliin tapaamaan kadonneen siskon perhettä. On niin paljon asioita, joista pitäisi puhua, jos voisi tai olisi sanoja.

Vähä vähältä aiemmat vuodet aukeavat kuin varovaiset kevätkukat. Kaisan heittelevä mielenterveys, Olavin ja Kaisan repivä parisuhde, Aavan tasapainoilu pikkusiskon roolissa ainaisen pelon ja epävarmuuden kanssa. Mätä odottaa aivan pinnan alla valmiina purkautumaan.

Enni Vanhatapion Absentia on tyly, karu ja terävä romaani, joka pakottaa lähelleen ja herättää lukijan kaikki aistit. Välillä tarina hengittää niskassa niin painokkaasti, että tekee mieli ravistaa se irti, mutta ei se minnekään lähde, tiukentaa vain otettaan. Romaani on hyhmäinen, paikoin inhottavakin. Sen jänteikäs ja ilmeikäs kerronta on raadollista ja tarkkaa. Tarina on dialogivetoinen, mutta paljon jää painostavaan hiljaisuuteen.  

Absentia vie syvälle vallankäytön, mielenterveyden ja hallitsemattomien halujen sekasortoon. Olavin ja Kaisan parisuhteen vääristymät paljastuvat vähitellen, Kaisan ja Aavan sisaruus on puolestaan oma taistelukenttänsä. Mieleltään epävakaan isosiskon vaikutus Aavan omaan kasvuun ja kehitykseen on valtava. Aava haluaisi olla siskolleen lähellä ja tärkeä, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen tajuamaan, ettei voi päästä tämän lainalaisuuksia jatkuvasti venyttävään maailmaan, ainoastaan jonnekin sen liepeille. Hän saa vain murusia ja yrittää niistä rakentaa jotain identiteetiksi kutsuttavaa.

Kaisa on arvoituksellinen, etäinen, kadonnut jo ennen katoamistaan. Hänen hahmoonsa kiteytyy olennaisesti muiden ylittämätön tarve määritellä itseään ja toista. Mikä minä olen tuon naisen maailmassa, mikä on minun merkitykseni ja paikkani? Absentia on suuresti myös tarina itsekkyydestä    ja etenkin itsekkyydestä ihmissuhteissa.

Absentia ei jätä jälkeensä hyvää mieltä eikä rauhaa. Se tuntuu pistelynä ja kipuna, epämukavuutena ja suruna. Hieno lukuelämys se yhtä kaikki on: eheä, vaikuttava, valmis.


Enni Vanhatapio: Absentia
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Kosminen K, Rosa Aphalo / Sylvi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli

Minna Eväsojan Shoshin – Aloittelijan mieli on ihastuttava ja kaunis kirja Japanista ja japanilaisista ajatuksista. Eväsoja on Japanin asiantuntija, tutkija ja dosentti, ja asunut yhteensä viisi vuotta tuossa kiehtovassa maassa, jonka kulttuuria tuore teos avaa kiinnostavasta näkökulmasta.

Kirja koostuu lyhyistä, noin kahden sivun mittaisista luvuista, jotka on kuvitettu Ateneumin taidemuseon japanilaisten puupiirrosten kokoelman kauniilla kuvilla. Kirja on kokonaisuutena esteettinen, esineenä hurmaava ja sisällöltään rauhoittava.

Tekstit käsittelevät elämänfilosofiaa, teetä, puutarhanhoitoa, ihmissuhteita, oppimista ja taidetta. Muun muassa. Eväsoja on ammentanut hyvin tuntemastaan kulttuurista esiin yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka rauhoittavat lukijan mielen, ihastuttavat ja paikoin kummeksuttavatkin.

Opetusalan ihmisenä painoin mieleeni kirjan avaavan kappaleen sisältöä aloittelijan mielestä. Teemestari Shukō (1423–1502) kirjoittaa shoshinista ja tämän sisällön Eväsoja on ottanut heti kirjan alkuun:

"Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. - - Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa." (s. 11)

Ajatuksiin on helppo yhtyä näin 2010-luvun länsimaisestakin näkökulmasta, sillä perustusten on oltava kunnossa aihealueesta riippumatta, jotta niiden päälle voi rakentaa muutakin kuin tuulen keikuttaman majapahasen.

Tietynlainen levottomuus vaivaa itseäni yhä useammin. Keskittymisen taitoihin joutuu paneutumaan huolellisemmin kuin ennen, jatkuvat keskeytykset kiusaavat ja häiriötekijät saavat turhan paljon tilaa. Eväsojan kirjan lukeminen tuntui fyysisesti levolliselta ja rauhoittavalta. Lyhyisiin lukuihin oli helppoa keskittyä, vieras mutta silti tutun kuuloinen maailma antoi upota itseensä. Eväsojan kirjoitustyyli on kepeä mutta asiantunteva, riveillä pomppii tietynlaista lempeää huumoriakin, ennakkoluuloton katse läpäisee koko kirjan.

Ihastelen kirjan antamaa kuvaa japanilaisesta elämänasenteesta. Ainakin klassisten ajattelijoiden kautta se ilmenee seesteisenä, virtaavana, pehmeänä mutta tarkkana. Kaikella on merkityksensä, vertauskuvia ja symboleja on kaikkialla. On tunnettava juurensa, jotta voi kurkottaa kauemmas ja kunnioitettava jo opittua ja luotua tehdäkseen uutta.

Shoshin – Ajattelijan mieli on teos, jota mielelläni suosittelen. Se vie matkalle uuteen ja kiehtovaan, tarjoaa näköalapaikan vieraaseen kulttuuriin ja samalla mahdollisuuden tarkastella omia ajatuksia ja asenteita kuin vaivihkaa. Kirjan luettuaan on aivan toisessa mielentilassa kuin ennen sitä.


Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
196 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjahilla, Kirjahavahduksia, Sateenkaarenmaalari  

Haasteet: Tietokirjahaaste, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 31. Kirja, josta mielesi tai kehosi oppii uusia asentoja.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Säästelin Anni Kytömäen toisen romaanin Kivitaskun lukemista pitkään, sillä rakastin hänen esikoistaan Kultarintaa aivan estoitta. En juurikaan ole lukenut Kivitaskusta kirjoitettuja arvioita, sillä olen halunnut päästä kohtaamaan kirjan aivan puhtaalta pöydältä, vaikka eihän sellainen koskaan ole ihan mahdollista.

Kivitasku kertoo kolme tarinaa, joista muodostuu eheä, vahva kokonaisuus ja sukusaaga. Kesällä 1959 Helena on teinityttö, joka kaipaa seikkailuun. Hän haluaa tutkimusmatkailijaksi maailman merille, niin kauas kuin maailman äärtä riittää. Hän muuttaa koko kesäksi Mustasaareen pärjäämään omillaan, eikä äitikään vastusta. Kesän jälkeen alkaa kuitenkin ihan toisenlainen elämä, jota Helena ei itse valinnut.

Vuonna 1849 Sergei on ollut mukana suunnittelemassa utopistista vallankumousta, nykyisen Venäjän mullistusta. Pahaksi onneksi älykköjoukko on jäänyt kiinni, ja Sergei löytää itsensä teloituslavalta. Viime hetkellä tulee ilmoitus keisarin armahduksesta. Teloituksen sijaan Sergei lähetetään pakkotyöhön Suomeen, jossa tarvitaan työvoimaa kivilouhokseen. Suomessa Sergei kohtaa parantaja Maarian, joka hallitsee niin verenseisautuksen kuin tuhansia kansanrunoja. Maarian nuori tytär Katinka hoitaa Sergein kuntoon.

2010-luvulla Veka on heikossa kunnossa ja lääkäri suosittelee osastohoitoa. Bussissa Veka kuitenkin päättää matkata sairaalan sijaan suvun mökille Louhurantaan, Etelä-Savoon. Mökillä voi keskittyä olennaisempiin asioihin, rauhoittua ja olla yksin. Kansatieteilijänä Veka on toivonut jo pitkään voivansa kokeilla elämää ilman nykyaikaisia mukavuuksia. Hän on suunnitellut sitä yhdessä Sonjan kanssa, mutta nyt tuntuu, ettei mistään tule oikein mitään. Mökillä olo kuitenkin tasaantuu ja Veka tutustuu naapureihinkin.

Kivitasku on muhkea romaani suomalaisesta kansanperinteestä, luonnon voimasta, ihmisen mielestä, sukujen painolasteista ja sattumastakin. Kytömäen huumaava kieli ja tarinankerronnan taito vievät mukanaan, upottavat maailmaan, jonka tietää olevan kuvitelmaa, mutta joka tuntuu silti todelta. Paljon ammennetaan todellisuudesta, oikeista paikoista ja ajankohdista, mutta kaiken elämänsä ja värinsä Kivitasku saa Kytömäen kynästä.

Ihastelen vahvaa tarinansäikeiden punoutumista toisiinsa. Historia, mennyt, nykyhetki ja tuleva – kaikki on kiinni toisissaan ketjuilla, jotka ohenevat ajoittain lähes hiuksenhienoiksi, mutteivät kuitenkaan koskaan katkea. Ihmisissä, suvun silmukoissa virtaa veri ja elämä.

Kivitaskun tarinassa kansanusko ja -perinne saavat vahvan sijan. Niitä eletään mutta yhtä lailla ne haipuvat menneisyyden varjoihin, kun yhteys ei pysy vahvana. Parantaja Maarian loitsu elää sukupolvelta toiselle, mutta merkitykseltään muuttuen.


Pitkän pimeän takaa
mustan mudan alta
sinua kotiin kutsun
kuule kun tuuleen huudan.

Jos et tietä löydä
kolmanteen kuiluun kulje
kolmas kivi kierrä
kolmatta kuuta odota.

Jos et löydä vieläkään
seitsemän syltä sukella
seitsemän saarta samoa
seitsemän auringon alla.


Anni Kytömäen romaaneissa on taikaa. Ne ovat vahvoja, suuria kokonaisuuksia, joihin malttamattoman lukijan ei kannata lähteä. Ne vaativat aikaa, paneutumista, antautumista. Mutta paljon niiltä saa, kun antautuu tarinan, luonnon, elämän vietäväksi.


Anni Kytömäki: Kivitasku
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
645 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Amman lukuhetki, Tekstiluola, Kirjan pauloissa 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Perhostutkija Max Holman äiti kuolee yllättäen, ja edessä on pesänselvitystä ja tilintekoa oman menneisyyden kanssa. Max on ainoa lapsi, jonka isä kuoli vain muutamia viikkoja pojan syntymän jälkeen vuonna 1941. Tai näin perheen kaanon on tähän saakka kertonut.

Max löytää äitinsä kotoa tuntemattomalta vaikuttavan perhosen. Tiedemiehen mieli kiinnittyy löytöön intensiteetillä, ja Max kuluttaa monta kuukautta aikaa selvittääkseen, onko kyse uudesta perhoslajista. Omiin nimiin saatava lajilöytö olisi jättimenestys.

Samaan aikaan Max ymmärtää, ettei isän tarina ollutkaan niin yksinkertainen, kuin hän on tähän saakka luullut. Sotavuosien suhteet olivat monimutkaisempia ja versoavampia, niiden keskellä eläneet ihmiset kompleksisia ja tapahtumaketjuissa monta tuntematonta osatekijää. Max saa selville, että hänen isällään on vielä elossa oleva veli, saksalainen säveltäjä. Ehkä totuus löytyy Saksasta? Tai edes joku murunen?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa viehätti minua kannellaan ja esitietojeni perusteella. Romaani itsessään on tyylikkään tiivis: alle 200-sivuinen, huolellisesti työstetty tarina. Ahokumpu hyödyntää eri tekstilajeja päiväkirjamerkinnöistä kirjeisiin, suorasta kerronnasta musiikin kautta koettaviin tuntemuksiin ja valokuvista arkistohaastatteluihin. Vaikka tyylejä on monta, ne kaikki sopivat yhteen, kokonaisuus on eheä ja loppuun asti työstetty.

Max Holma on päähenkilönä kiinnostava. Hän on sosiaalisesti hieman toistaitoinen, yksin viihtyvä ja parhaimmillaan uppoutuessaan tutkimustyöhön – koskee se sitten perhosia tai oman perheen historiaa. Maxilla on tytär, jota hän tapaa säännöllisesti, mutta välit entiseen puolisoon ovat haipuneet. Äitiäänkään hän ei tuntunut tuntevan lopulta kunnolla ollenkaan, ja toisaalta äiti itse pysytteli etäällä kaikesta, pienen talonsa rauhassa, omaa menneisyyttään vaalien.

Ahokummun romaani on vähäeleinen, traagisista piirteistään huolimatta seesteinen tarina. Yksinäisen miehen maailma on monimuotoisempi kuin voisi arvata, ja tunteet pinnan allekin piilotettuina ja osin tiedostamattomina vahvoja. Jotakin syvintä pohjavirettä jäin kuitenkin kaipaamaan, jonkinlaista viimesilauksen twistiä, koukkua, joka kokoaisi tarinan ja sen merkityksen yhteen.


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu romaani. Taiteilijaromaani-haaste (säveltäjät).

Lintujen siivillä

Lukumaratonillani luin kaksi kirjaa, joiden kauniit, lintuaiheiset kannet kutsuivat yhdistämään tarinat toisiinsa. Eroa teoksilla on kuin yöllä ja päivällä, molemmista pidin, kummallakin on suuret ansionsa. Yhteisenä nimittäjänä kansien tematiikan ohella on niiden muoto: pienoisromaani.

J. S. Meresmaan pienoisromaani Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanikilpailun vuonna 2016. Se on veikeänhaikea, kiehtovan koukuttava steampunk-tarina. Enni asuu palkollisena valumestari Lundanin perheessä ja työskentelee perheen verstaassa. Eletään vuotta 1900 Tampereella. Lundanin perhe ei ole erityisen ihastunut raajarikkoon huutolaiseensa, mutta työtä tämä kyllä tekee ja on siksi perheelle korvaamaton työvoima. Enni itse ikävöi vanhempiaan, joista ei muista oikein mitään. Eräänä aamuna Enni löytää ulkohuussin vierustalta loukkaantuneen naakan, jonka hän ottaa salaa hoidokikseen. Hyvästä hoidosta huolimatta naakka kuitenkin kuolee – ja katoaa.

Kun tulipalo syttyy Lundanin talossa, Enni pakenee. Hän kohtaa pakomatkallaan Jylyksi esittäytyvän nuorukaisen, jonka mukana hän päätyy salaperäiseen tehtaaseen. Siellä sekä Tampereen taivaalle kerääntyneet naakat että yhteiskunnan hyljeksimät ursiinit, luonnonuskoinen vähemmistökansa, alkavat saada selityksiä. Ennin oma rooli muodostuu ursiinien kannalta hyvin merkittäväksi, ja hän joutuu isojen valintojen eteen.

Naakkamestari on hieno pienoisromaani, jonka tarina on ehyt ja draaman kaari jäntevä. Miljöö, ajankuva ja henkilöt muodostuvat nopein, selkein vedoin, eikä asioita selitetä puhki. Tarinan seassa on ripoteltuna Aamulehden (kuvitteellisia) uutisia kirjan tapahtumavuodelta. Ne rakentavat kokonaisuudesta kiehtovan ja uskottavan vaihtoehtohistoriallisen näkymän.

Max Porterin Surulla on sulkapeite on puolestaan vuoden 2018 tuoretta käännöskirjallisuussatoa, ja melkoinen helmi onkin kyseessä. Pienoisromaanin teema on painava: kuolema ja sen aiheuttama suru. Lontoolaisperheen äiti kuolee yllättäen, ja isän ja poikien on otettava vastaan se, mitä tulossa on. Suru saapuu taloon Variksen muodossa ja aikoo viipyä niin kauan kunnes on tarpeeton. Kertojia on kolme: Varis, isä ja pojat yhdessä.


Varis

Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia keksintöjä: lääkärit, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Olinhan "keskeinen lintu... kaikessa äärimmäisessä". Olen sapluuna. Tiedän sen, ja niin tietää hänkin. Myytti, johon voi sujauttaa mitä vain. Ja johon voi sujahtaa. (s. 22)


Irmeli Ruuskan erinomainen suomennos on mannaa lukijan mielelle. Tarina keikuttelee itseään, kerronnan tasot limittyvät, kieli vie mukanaan. Porter ei päästä lukijaa aivan helpolla, sillä kirja vaatii keskittymistä ja tulkintaa.

Vaikka aihe on raskas, Surulla on sulkapeite ilahduttaa ja pitää otteessaan. Se ei paina raskaana, vaan pikemminkin nousee omiin korkeuksiinsa, leikittelee ja rakentaa yhä uusia tasoja surun tematiikalle. Kirjassa on niin konkreettisia surun käsittelyn hetkiä (itkua, ikävää, kuolemasta puhumista, tuhkien ripottelu) kuin abstraktimpaa pohdintaa siitä, mistä elementeistä ja tekijöistä suru muodostuu ja kuinka sen kanssa voi elää – jos voi.

Näiden lintujen siivillä olin mielelläni, pääsisinpä sinne takaisin.


J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Ulkoasu: Mika Vaaranmaa
Robustos 2016
163 s.

Kirjastosta.


Max Porter: Surulla on sulkapeite
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kansi: Khius/Shutterstock
Gummerus 2018
119 s.
Grief Is the Thing with Feathers (2015)

Kirjastosta.

______

Naakkamestari toisaalla: Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Evarian kirjahylly, Ofelia Outolintu 

Surulla on sulkapeite toisaalla: Nannan kirjakimara, Kosminen K, Helmi Kekkonen


Haasteet: Kuittaan Porterin kirjalla Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 54. Käännöskirja.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.