Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste valmis

Mitenköhän tässä kaikessa käy -blogin Maukka aloitti vuosi sitten erinomaisen hauskan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea tietokirjoja eri kategorioista ja kohota sivistyksen tasolta toiselle. Haaste päättyy ensi lauantaina ja omalta osaltani summaan sen tässä.

Luin haasteen eli kuluneen vuoden aikana yhteensä 19 tietokirjaa yhdeksästä eri kategoriasta ja selvitin tieni korkeimmalle, Hehkulamppu-tasolle. Olen selvästi palaamassa takaisin tietokirjallisuuden maailmaan gradunteon aiheuttaman yliannostuksen jälkeen, mistä olen ainoastaan iloinen. Nytkin on monta kiinnostavaa opusta lukuvuoroaan odottamassa ja parhaillaan keskenkin. Juuri näin sen pitää olla tässä osoitteessa – tietoa ja kaunoa sopivassa suhteessa.

Eniten (seitsemän kirjaa) luin ei-niin-yllättäen historia-teemaan sopien. Vierailin maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriassa, syntymään liittyvässä historiassa ja kansanperinteessä, kokeilin myös seksiä ja väkivaltaa, tein pitkän matkan Kongon historiaan, tutustuin Ahvenanmaan noitavainoihin, luin elämän erehdyksistä kertovia esseitä ja kaiken kruununa luin TietoFinlandiallakin palkitun (ja palkintonsa ehdottomasti ansainneen) Murtuneet mielet.

Yhteiskunta-kategoriaan sopivat Opettajan selviytymisoppi, naispoliitikkojen kokemukset sekä Etiopian viimeisen keisarin kautta peilattu yhteiskuntakritiikki. Erittäin innostava yrittäjyyskokoelma toi taloutta ja kuluttamista lukupinooni. Luin myös rankan vankilakokemuksen Irakista. Matkoilla kävin Afrikassa ja Istanbulissa.

Syvissä hengentieteiden vesissä liikuin tiiviin filosofian, innostavan ajattelun sekä tieteen ja uskon dialogin kautta (kahdesti). Luonnontieteisiin kurkistin vaatimattomasti suhteellisuusteoriasta lukemalla.

Kyllä tässä on selvästi sivistyksen valo syttynyt. Kiitos Maukalle kivasta haasteesta!

Ryszard Kapuściński: Keisari

Ryszard Kapuściński: Keisari 
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Perttu Lämsä
Like 2006
205 s.
Cesarz (1978)

Kirjakauppaostos.


Legendaarisen puolalaisen toimittajan Ryszard Kapuścińskin Keisari on tutkimusmatka Haile Selassien, Etopian kuninkaiden kuninkaan, Juudan heimon voittamattoman leijonan ja Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa hoviin ja sen murenemiseen. Haile Selassie hallitsi Etiopiaa ensin valtionhoitajana ja kruununprinssinä, sitten kuninkaan ja lopulta yksinvaltiaana vuodet 1916–1936 ja 1941–1974. Hän oli ylhäisen suvun poika, joka vaikutti merkittävällä tavalla maansa kehitykseen (tai kehittymättömyyteen) ja vaiheisiin lähes koko 1900-luvun ajan.

Keisari on vahva journalistinen tulkinta Haile Selassien valtakaudesta. Kapuściński matkusti Etiopiaan heti Selassien syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1970-luvun puolivälissä ja haastatteli keisarin entisiä hovimiehiä, maan alle paenneita virkamiehiä ja muita etiopialaisia. Silminnäkijäkertomukset ja pohdinnat yltävät keisarin valtakauden alkuvaiheista aina tämän viimeisiin hetkiin saakka loppukesään 1975, jolloin hän kuoli kotiarestissa epäselvissä olosuhteissa.

Kirjalla on mittaa vain kaksisataa sivua, mutta lukukokemuksena se on laaja ja vaikuttava. Se käy suoraan asiaan, ei peittele, kainostele tai häpeile. Ihailen vimmaa, jolla Kapuściński on suhtautunut työhönsä. 1970-luvulla sotilasvallankaappauksen läpikäynyt rutiköyhä Afrikan valtio on taatusti tuonut haasteita toimittajan työhön, mutta niistä piittaamatta (tai juuri niiden innoittamana) Kapuściński on saanut aikaan taitavan ja monitasoisen kurkistusaukon tiukasti ulkopuolisilta suljettuun hoviin ja sen eri kolkkiin.

Haastateltavana olleet ihmiset esiintyvät nimikirjaimien suojaamana, ja he puhuvat suoraan. Osa haastatteluista on pidempiä, osa vain pikkupätkiä, ja niissä on luettavissa jokaisen kertojan oma ääni. Sen sijaan se, mitä nämä äänet kertovat, on paikoin käsittämätöntä. Haile Selassie oli ehdoton yksinvaltias, varallisuudessa kylpevä despootti ja kaikki langat pakonomaisesti käsissään pitävä diktaattori. Hovissa elettiin tuhansien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, joille jokaiselle oli ehdoton aikansa ja paikkansa. Keisarin aatteet tuli tuntea lähes telepaattisesti, ovet avata oikeaan aikaan ja jalkatyynyt sujauttaa paikoilleen huomaamatta. Ilmiannot, armonanelut, suhdeverkostot, lahjonta ja irrationaalinen päätöksenteko leimasivat elämää hovissa ja sen liepeillä.

Samaan aikaan kun Kapuściński rakentaa kuvaa itsevaltiudesta Etiopiassa, hän peilaa sitä mihin tahansa yhteiskuntaan, jossa valta keskittyy käsiin, jotka eivät sitä osaa käyttää. Selassien valtakausi päättyi 1970-luvun alun massiiviseen nälänhätään, jota maan virkakoneisto ei kyennyt hoitamaan kuntoon. Sotilaiden synnyttämä vallankumous syöksi keisarin vallasta ja lukitsi tämän kotiarestiin loppuiäkseen. Diktatuurin kaiut eivät kuitenkaan vaienneet vielä aikoihin.

Kapuścińskia on myös kritisoitu faktan ja fiktion rajojen venyttämisestä. Voi siis olla, etteivät kaikki Keisarissa esiin nostetut puheenvuorot ole autenttisia. Toisaalta Haile Selassien teot ja Etiopian historia eivät Kapuścińskin käsissä – mahdollisesti paksustikaan väritettyinä – muutu todesta valheeksi. Päinvastoin: pienetkin sävyt, merkityksettömältä tuntuvat sivuseikat ja terävät havainnot koostuvat tarkkasilmäiseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ymmärtää maailmasta väistämättä taas hieman lisää.

___

Myös Juha Makkonen ja Kata ovat kirjoittaneet Keisarista. Kiiltomadon arviossa nostetaan ansiokkaasti esiin myös Kapuścińskin tuotantoon liitetty kritiikki.

Lisätietoja Haile Selassiesta saa vaikkapa Elävän Arkiston audio- ja videopätkistä.

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti (jossa pääsen tämän myötä kiinni päätavoitteeseen eli Afrikan tähteen) sekä Kansankynttiläin kokoontumisajot (kategoria: Yhteiskunta). Keisari on myös uusi ruksi Maailmanvalloituksessani (Etiopia) ja 39. luettu kirja TBR-listaltani.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
475 s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.


Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 perustuu hänen tuoreeseen englanninkieliseen väitöskirjaansa. Tutkimuksen aiheena ovat suomalaisten sotilaiden talvi- ja jatkosodassa kokemat ja saamat psyykkiset vammat, niiden synty, hoito, vaikutukset ja merkitykset.

Lähdeaineistona on käytetty sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomuksia, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkistoa, suomalaissotilaiden muistitietoaineistoa (muun muassa sodanaikaisia runoja ja sodan jälkeen kerättyä kyselyaineistoa) sekä sotapsykiatrien kirjoittamia tieteellisiä artikkeleita.  Aineisto on valtava, moniääninen ja hedelmällinen, ja se toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Kivimäki on tehnyt sekä tilastollista että laadullista tutkimusta, ja taulukoiden ja lukujen takaa paljastetaan myös yksittäisten sotilaiden tarinoita ja kohtaloita.

Murtuneet mielet on jaettu viiteen alalukuun. Ensimmäisessä osassa luodaan katsaus talvisodan aikaisiin "tärähtäneisiin", ensimmäisiin sodassa henkisesti vammautuneisiin potilaisiin ja "shokkisotaan". Toinen osa käsittelee jatkosotaa kerraten osan sotatapahtumista ja peilaten psyykkisiä vammoja saaneiden sotilaiden tarinoita niihin. Kolmannessa osassa Kivimäki luonnostelee kuvan rintamayhteisöstä: kuinka rintamalla oltiin ja elettiin, millaista toimintaa siellä oli, kuinka sotilaat motivoituivat tehtäväänsä ja kuinka he kokivat sen – ja mitä tapahtui, kun yhteisön tuki ei riittänytkään. Luku on ansiokas ja erittäin kiinnostava, siinä on mukana esimerkiksi rintamalla kirjoitettuja runoja ja tutkimuksen ote on lähes antropologinen. Neljäs osa käsittelee suomalaista sotapsykiatriaa, sen teoreettista taustaa sekä käytännön toimia potilaiden hoidossa. Luku kaappaa lukijan mukaansa ja aiheuttaa sekä puistatuksia että pohdintaa aikamatkalla sotavuosiin ja niiden ideologiaan. Viidennessä osassa Kivimäki summaa tutkimuksensa ja avaa ansiokkaasti psyykkisten sotavammojen stigmaa.

Talvi- ja jatkosodan aikana noin 18 000 sotilasta joutui eri syistä psykiatriseen hoitoon. Mitään keskivertoa potilastyyppiä ei voida sanoa olleen – psyykkiset oireet saattoivat ilmetä kellä tahansa ja milloin tahansa, sillä sekä hyökkäysvaiheissa, asemasodan aikana että kesän 1944 suurtaisteluissa miehiä jouduttiin evakuoimaan rintamalta psykiatriseen hoitoon.

Kivimäki on tehnyt tarkkaa työtä tutkiessaan potilaiden tietoja. Esimerkiksi asuinpaikka, sosiaalinen tai poliittinen tausta ei ollut sellaisenaan tilastollisesti merkittävä tekijä. Iällä taas oli vaikutusta: vanhemmat sotilaat oirehtivat nuorempia ikäluokkia useammin. Tämä saattaa johtua etenkin siitä, että yli kolmekymppisillä sotilailla oli usein perhe, joka vaikutti merkittävästi toimintaan ja mielenterveyteen. Muutenkin vanhemmilla sotilailla oli – pääosin ja yleistäen – jo enemmän kiinnekohtia omaan arkiseen maailmaansa kuin pari vuotta sitten ripiltä päässeillä nuorukaisilla, joita sen sijaan ohjasi into ja seikkailunhalu.

Sen sijaan rivimiehet saivat psyykkisiä vammoja upseereita useammin, mikä selittynee osin sillä, että johtotehtäviin valikoitui niitä miehiä, jotka selvästi osoittivat suurta stressinsietokykyä, hyvää fyysistä kuntoa ja yleistä kyvykkyyttä sotimiseen. Nämä miehet eivät hevin osoittaneet "pelkurimaisina" pidettyjä tuntemuksia – ja olihan heitä huomattavasti vähemmänkin. Toisaalta jos upseeritason sotilas alkoi osoittaa psyyken murenemisen merkkejä, hänet saatettiin nopeasti siirtää toisiin tehtäviin ennemmin kuin varsinaiseen hoitoon. Johtajan kontrolloimaton käytös oli liian suuri riski kaikille, joten siihen reagoitiin joutuin.

Mielen murtuminen tapahtui useimmiten pitemmän ajan kuluessa kuin yhdessä dramaattisessa hetkessä, vaikka jälkimmäinenkin oli toki mahdollista etenkin talvi- ja jatkosodan alkuvaiheissa. Taustalla saattoivat Kivimäen tutkimuksen mukaan vaikuttaa itse sotatapahtumien ohella esimerkiksi vaikeat kasvuolosuhteet, erilaiset pidemmän aikavälin henkilökohtaiset vastoinkäymiset ja niiden kuormittavuus, perheen asioista huolen kantaminen ja jollakin tapaa hankala asema sotilasyhteisössä, joka oli tärkeä selviytymistekijä sodassa. Tavalla tai toisella marginaaliin tai sivullisiksi jääneet sotilaat eivät välttämättä tunteneet yhtä suurta yhteenkuuluvuutta muiden kanssa kuin taistelujoukkojen "perusryhmiin" kuuluvat sotilaat.

Suomalainen sotapsykiatria ammensi teoreettiset lähtökohtansa pääasiassa Saksasta. Yhtenäistä toimintakulttuuria ei ollut, vaan sotasairaalat ja niiden psykiatriset osastot toimivat pitkälti kunkin sairaalan ylilääkärin ohjeistuksen mukaisesti. Hoitokeinoina käytettiin yhtäältä fyysistä rasitusta, ja osa potilaista lähetettiin rintamalta evakuoinnin ja lyhyen levon jälkeen erityisiin tarkkailu- ja työkomppanioihin muun muassa linnoitustöihin. Työnteon ja fyysisen rasituksen autuaaksi tekevyyttä saatettiin korostaa pahimmillaan puhtaalla simputuksella. Lähtökohtaisesti vian katsottiin olevan murtuneessa sotilaassa itsessään: degeneroituneessa perimässä, sielullisessa häiriössä tai heikossa luonteessa. Vasta sodan jälkeen alkoi hitaasti herätä ajatus siitä, että kenties syy psyykkisiinkin vammoihin on sodassa, ei sen kokevassa yksilössä.

Toisaalta käytössä oli erilaisia shokkihoitomenetelmiä. Potilaan psyykkinen tila huomioiden käytettiin esimerkiksi insuliinihoitoa, jossa potilas vaivutettiin shokin sijasta lyhyeen koomaan. Toisena vaihtoehtona oli Cardiazol-hoito, jossa lääkeainetta potilaan verenkiertoon siirtämällä saatiin aikaan kauhuntunnetta herättävä fyysinen shokkitila. Myös sähköshokkihoitoa käytettiin laajalti.

Sotapsykiatrien tehtävä ei ollut helppo. Heidän oli yhtäaikaisesti tasapainoteltava sotaa käyvän maan puolustusvoimien edun ja potilaiden hoidon välillä. Liian löyhästi myönnetty vapautus asepalveluksesta olisi ollut pidemmän päälle lisääntyessään kansakunnalle tuhoisaa, mutta moni potilas osoittautui hoidosta huolimatta rintamalle sopimattomaksi – esimerkiksi lievästi kehitysvammaisia miehiä, jotka nykyään saisivat vapautuksen asepalveluksesta, otettiin sota-aikana rintamalle nikottelematta. Psykiatrian pyrkimyksenä oli kukistaa oireet ja mahdollinen tietoinen vastarinta, mutta "sotapsykiatrit eivät sentään olettaneet shokkihoitojen parantavan potilaidensa sairasmielisyyttä, älyllistä heikkolahjaisuutta tai muita vastaavia sielunrakenteellisia ominaisuuksia" (s. 347). Psykiatreilla ja psykiatrista hoitoa antaneilla muilla lääkäreillä oli suuri vastuu kannettavanaan. Osa käytti sitä niin hyvin kuin voi, mutta osa suhtautui psyykkisiin potilaisiin roskaväkenä, joka vain pyrki välttämään velvollisuutensa isänmaan puolustamisessa.

"Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen leimasi "sotaneurootikot" loisiksi ja miehen irvikuviksi." (s. 383)

Kaiken kaikkiaan Ville Kivimäen tutkima ilmiökokonaisuus on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Ottaen huomioon, että psyykkisiä vammoja sodassa saaneita sotaveteraaneja ei vielä 1990-luvullakaan haluttu yksimielisesti tunnustaa fyysisiä vammoja saaneiden kanssa yhdenvertaisiksi, aiheen tutkiminen ja tunnetuksi tekeminen puolustaa paikkaansa historiantutkimuksen kentällä ja suomalaisessa sotakeskustelussa. Sota saa näin ne kasvot, jotka sille kuuluvat: kymmenet tuhannet erilaiset, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavat, yhdenvertaiset ja yhtä arvokkaat – ja samalla sanomattoman kauheat.

___

Muualla: Kirjavinkkien omaani huomattavasti taidokkaammin tiivistetty arvio, Helsingin Sanomien arvio, Aamulehden arvio, Suomen Kuvalehden artikkeli Kivimäen väitöksen perusteella.

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää. Tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671.
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
287 s.

Arvostelukappale.


Noitanaisen älä anna elää. (2. Moos. 22:17.)


Yleinen harhaluulo on, että noitavainot olisivat olleet nimenomaisesti keskiaikainen ilmiö. Toinen virheellinen oletus on Euroopan eri kolkkien noitavainoissa kuolleiden ihmisten määrä: se on huomattavasti pienempi, kuin varhaisempi tutkimuskirjallisuus antaa olettaa. Koko Euroopan mittakaavassa noitavainoissa syytettyjä oli noin 200 000 ja kuolemaantuomittuja alle 50 000. Ruotsissa teloituksia tehtiin noin 400, Suomen alueella satakunta. Ja ajanjaksohan on pääosin 1600-luku, etenkin sen loppupuoli, ei siis mikään "pimeä keskiaika".

Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää on populaariin tyyliin kirjoitettu, mahdottoman koukuttava kirja, joka käsittelee varastetuista ruislyhteistä liikkeelle lähtenyttä noitavainoa Ahvenanmaalla 1600-luvun lopulla. Kirjan kuvaamana aikana kuuttatoista naista syytettiin noituudesta ilmiantojen ja todistusten perusteella. Heistä seitsemän tuomittiin kuolemaan.

Kaikki alkaa kerjäläisnaisesta, Karin Persdotterista, jolla on omanlaisensa näkemisen lahja. Kun hänen puoleensa käännytään naapurustoa kuohuttavan ruislyhdevarkauden syyllisen selvittämiseksi, ja kun nähty vastaus ei olekaan mieluisa, noituussyytökset ovat valmiina iskettäväksi pöytään ja kihlakunnantuomarin Nils Psilanderin eteen. Karinin kuulusteluissa hänestä saadaan nyhdettyä kolmentoista muun noitanaisen nimet. Karinin oma tie päättyy Kastelholman linnan vankityrmän kautta mestauspölkylle.

Virtasen kirja on mukaansatempaava ja tyyliltään helposti lähestyttävä. Siinä ei ole ala- tai loppuviitteitä, joten ulkoasunkaan ei pitäisi herättää torjuvia tuntemuksia tieteellisempää tekstiä vierastavissa. Kirja nojaa lähdeaineistoon ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta viiteet on häivytetty taitavasti ja suurta yleisöä miellyttäen. Kyse on populaarista historiasta, ja hyvä niin.

Aihepiiri on kiinnostava ja Virtanen tuo siitä esiin monia puolia. Hän tekee paljon perusteltuja päätelmiä ja antaa paikoin myös mielikuvituksensa laukata. Syytettyjen naisten tuntemukset ja reaktiot on saatu elävöitettyä kirjan sivuille, ja vaikka niistä ei kukaan voi olla varma, ainakin tämän lukijan oli helppo uskoa siihen, mitä luki.

Oma huomioni kiinnittyi ennen kaikkea kahteen seikkaan. Ensinnäkin en voinut olla anakronistisesti pohtimatta, miten järjettömästä ilmiöstä noitavainoissa on ollut kyse. Kuinka pienillä asioilla on saatu aikaan valtavaksi paisunut aaltoliike, ja kuinka vastuuttomasti monet ihmiset ovat toimineet. Puheilla – etenkin harkitsemattomilla – on ollut suuri painoarvo, ja jokaiseen todistukseen on kiinnitetty huomiota.

Toinen asia, jota pohdin koko kirjan ajan, on vallankäyttö ja sen vääristymät. Kihlakunnantuomari Nils Psilander käytti hänelle suotua valtaa häikäilemättömästi ja paikoin sokean tuntuisesti. Hän oli oppinut mies, ja vahvasti selvillä noituustutkimuksen eurooppalaisista tuulista. Puhdas järki ja logiikka häneltä kumminkin tuntuivat paikoin puuttuvan, ja tuomari antoi omien mielipiteidensä, tunteidensa ja pelkojensa viedä. Psilander jää lopulta arvoitukseksi, mutta selvää on, että hän piti lankoja tiukasti käsissään ja pyrki löytämään ja tuomitsemaan mahdollisimman monta noitaa – keinoista viis.

Noitasyytösten järjettömyys kiteytyy mielestäni erinomaisesti noitamerkkien etsimiseen. Syytettyjen kehosta etsittiin (usein nöyryyttävästi ison miesjoukon edessä ja muutenkin ahdistavassa tilanteessa) merkkejä paholaisen kanssa tehdystä liitosta. Noitamerkiksi kävi lopulta lähes mikä tahansa: arpi, luomi, pigmenttihäiriö – käytännössä ihan mikä tahansa ihon "poikkeama". Kuinka järjetöntä! Sellaisenhan löytää ihan kenestä tahansa, kun haluaa!

Ylipäänsä on ihmeellistä, kuinka vihamielisesti kansanuskoon ja kansanperinteeseen suhtauduttiin noitavainojen kontekstissa. Maailman sivu on tunnettu tapoja vahvistaa karja- ja viljaonnea, avustaa puolisonetsintää ja parantaa kremppoja ja sairauksia. On hämmentävää, kuinka suurella vimmalla tavanomaiset käytännöt ja sukupolvelta toiselle kulkeneet tiedot ja taidot onnistuttiin oikeudenkäynneissä kääntämään syytettyjä vastaan. Puhdasoppisuuden vaatimukset olivat toden totta valtaisat.

Itse olisin pitänyt tieteellisemmästäkin otteesta kirjassa. Nyt oli oltava tarkkana siitä, minkä kaiken lukee pureskelematta ja mitä kohtia jää tarkemmin miettimään. Itse en esimerkiksi aivan lähde siihen kelkkaan, että noitavainoissa olisi kyse ensisijaisesti naisvihasta. Suomessa (joskaan ei Ahvenanmaalla) moni syytetyistä oli mies, eikä järjestelmällistä naisten vainoamista nimenomaan sukupuolensa perusteella voi suoraan väittää tapahtuneen. Syyt olivat moninaisempia.

Ahvenanmaan noitavaino on surullinen historian ilmiö. Se on myös pelottava. Vaikka lautamiehistä löytyi paikoin myös järjen ääntä, ja vaikka mieleltään kovimpia naisia ei edes järjestelmällinen kidutus saanut murtumaan, päällimmäinen tunne kirjan lukemisen jälkeen on silti epäusko ja kevyt kauhu. Kuinka pienestä asiat lähtevät liikkeelle, ja kuinka suuri painoarvo on sosiaalisilla suhteilla, virkahierarkialla, ihmisten välisillä erimielisyyksillä, kostonhalulla ja itsepäisyydellä.

___

Jenni piti tavasta, jolla Virtanen antoi kuvaamilleen naisille äänen ja vältti totisuuden ja opettavaisuuden. Sonja ei innostunut tästä kirjasta, vaan kaipasi mielummin fiktion pariin. Ja kuten Hanna, minäkin jäin miettimään, mitkä ovat meidän aikamme noitavainoja.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa – Tositarinoita Turkista
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Otava 2013
288 s.

Arvostelukappale.


Ihmeellinen Istanbul, kahteen maanosaan levittäytyvä suurkaupunki, miljoonien ihmisten koti, tavoite ja sekasotku, historian hivelemä, tulevaisuuden turvaama, maanjäristysten keikuttama. Kotona Istanbulissa on lyhyiden tekstien kokoelma, jutustelevaan sävyyn kirjoitettu matka- ja maahanmuuttokertomus, joka käsittelee niin historiaa, arkea, politiikkaa kuin ennakkoluuloja ja niiden murtamista.

Reeta Paakkinen on toimittaja, joka muutti 1990-luvun lopulla Istanbuliin ja menetti sydämensä. Kaupunki ja kulttuuri veivät hänet mukanaan ja näyttivät niin monet kasvot, että laskuissa meni nopeasti sekaisin. Ennakkoluulot saivat kyytiä, kun suomalaisnainen tajusi, että Istanbul on aivan omanlaisensa maailma, "mystinen, dynaaminen, yhteisöllinen ja kansainvälinen, mutta samaan hengenvetoon myös vahvasti turkkilainen kaupunki". Kaikki nämä puolet välittyvät lukijalle myös kirjan sivuilta.

Kotona Istanbulissa väläyttelee esiin turistibasaarit (ja ennakkoluulojaan vasiten vahvistamaan matkustaneet turistit!), Taksim-aukion ja torit, Kemal Atatürkin perinnön, kaiken nähneet taksikuskit, naapurisovun ja -kyttäämisen eri puolet, turkkilaisen perhedynamiikan ja parinetsinnän, miesten ja naisten roolit, vastuut ja velvollisuudet, ruoan ja juoman, modernin ja vanhan. Kevyiden kappaleiden välissä on painavammalla asialla ladattuja lukuja muun muassa Kreikan ja Turkin monimutkaisista suhteista ja Kyproksen kriisistä. Henkilökohtainenkaan ei unohdu, sillä Paakinen kertoo avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan. Ote on subjektiivinen mutta avomielinen, yksityisessään yleinen ja kiinnostava.

Kirja on kepeää ja nopeaa luettavaa, houkuttelevasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Paikoin jutusteleva tyyli alkaa hieman tympiä, mutta koska mukana on myös varsin kantaaottavia ja tarkan jänteviä osiota, tunnelma jää vahvasti positiivisen puolelle. Jonkinmoisen hienosäädön ja loppuhionnan kirja olisi kaivannut, sillä paikoin lauseet ovat hieman kömpelöitä, esitetyt ajatukset jäsentymättömiä ja toistoa havaittavissa. Mutta nämä seikat eivät missään määrin laske kirjan arvoa ja kiinnostavuutta.

Itse en tunne Turkkia lainkaan. Minulla on muutama turkkilainen kaveri, mutta heidän kotimaansa on minulle hyvin vieras. Etenkin tämän vuoden tapahtumat Turkissa ovat kuitenkin panneet miettimään, josko olisi syytä päivittää tietoja tuosta suuresta ja monikasvoisesta maasta. Kotona Istanbulissa oli hyvä lähtölaukaus.

Ja melkoinen matkakuumehan tässä heräsi. Kenties – jos on onni myötä – löydän itseni Istanbulin kujilta nopeammin kuin arvaankaan...

___

Kirjallisessa Istanbulissa on vieraillut myös Elegia.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Matkat).

Massiivinen Kongon historia

David Van Reybrouck: Kongo – historia
Suomentaja: Antero Helasvuo
Siltala 2013
656 s.
Congo. Een geschiedenis (2010)

Arvostelukappale.


Mitä sinä tiedät Kongosta?

Että se on Afrikassa?

Että se on Belgian entinen siirtomaa?

Että sen nimi oli joskus vielä Zaïre?

Että sitä ei oikein osaa erottaa naapurimaastaan Kongon tasavallasta?

Että sen diktaattorina oli Mobutu Sese Seko?

Että siellä on sodittu. Ja sodittu vähän lisää?


Tämän verran minä tiesin, kun tartuin Siltalan keväällä julkaisemaan massiiviseen Kongo – historia -teokseen. Kirjan on kirjoittanut flaamilainen toimittaja ja tutkija David Van Reybrouck ja se on kaikin tavoin tiiliskivi. Nyt, koko kesän jatkuneen luku-urakan päätteeksi uskallan todeta tietäväni hieman enemmän.

Kongon demokraattinen tasavalta on Keski-Afrikan jättiläinen, yli 73 miljoonan asukkaan maa, jonka historia on täynnä kupruja, nykyisyys vaikea ja tulevaisuus epävarma. Maasta tuli Belgian kuninkaan Leopold II:n oma 1880-luvulla tutkimusmatkailija Henry Stanley kartoitusretkien jälkeen. Maa oli siis kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta, Kongon vapaavaltio, ei Belgian siirtomaa. Kongon rikkautena olivat norsunluu ja kumi, ja näistä varannoista Leopold II otti kaiken irti. Vapaavaltioaikaa leimasivat järkyttävät väkivaltaisuudet, kongolaisten orjuuttaminen ja riisto.

Totuuden selvittyä maasta tehtiin Belgian siirtomaa ja tilannetta pyrittiin parantamaan. Kongoon valui huomattava määrä belgialaisia siirtolaisia rakentamaan uutta hallintoa. Saman aallon mukana tulivat lähetyssaarnaajat ja onnenonkijat. Vain murto-osa paikallisista pääsi nauttimaan etuuksista, ja kuilu kongolaisten ja maahanmuuttajien välillä leveni entisestään. Maa oli niin suuri ja kulttuureiltaan niin monikasvoinen, ettei mitään yhtäläistä "kehitystä" tai "uudistusta" ollut mahdollista tehdä. Infrastruktuuria rakennettiin, mutta vain kaupallisten tarkoitusten vahvistamiseksi. Alkuperäisväestön riisto ei pohjimmiltaan muuttunut mihinkään, vaikkei käsiä enää hakattu irti rangaistuksena liian hitaasta kumipuun keräämisestä.

Siirtomaavalta purkautui lopulta kesällä 1960, jolloin Kongo rysähti kerralla ja valmistautumatta itsenäisyyteen.  Keskeinen hahmo itsenäistymisessä oli Patrice Lumumba, maan ensimmäinen laillisilla vaaleilla valittu pääministeri, jonka valtakausi ei kestänyt kauaa: syyskuussa samana vuonna presidentti Joseph Kasa-Vubu ja armeijan pääesikuntapäällikkö Joseph-Désiré Mobutu syrjäyttivät hänet. Lumumba murhattiin tammikuussa 1961 usean kuukauden kotiarestin jälkeen. Vuonna 1965 Mobutu, myös Mobutu Sese Sekona tunnettu mies, kaappasi vallan kokonaan itselleen. Hän toimi presidenttinä ja maan yksinvaltiaana lopulta 32 vuotta.

1990-luvulla etniset ja poliittiset levottomuudet räjähtivät käsiin ja naapurimaan Ruandan sisällissota ja kansanmurha levisi lieveilmiöineen myös Kongon puolelle. Sotatoimet olivat monimutkaisia, raakoja ja ketään kumartamattomia ja tilanteet muuttuivat nopeasti. Ruandalaiset pakolaiset, sekä siviilit että sotilaat, kansoittivat etenkin Kongon itäisiä osia. Useita muita Afrikan maita liittyi mukaan sotatoimiin ja liittolais- ja viholliskuviot monimutkaistuivat entisestään. Vaikka tulitaukoja ja rauhansolmimisyrityksiä tehtiin, kapinallisjoukot aiheuttivat vakavia levottomuuksia Itä-Kongossa vuoden 2008 loppuun saakka, jolloin tutsikapinallisten ryhmittymän johtaja Laurent Nkundan saatiin pidätettyä.

2000-luvun Kongolle tunnusomaista on ollut kiinalaisten yritysten saapuminen maahan. Kaivostoiminta ja teollisuus on pitkälti Kiinan hyppysissä, ja vastineeksi siitä Kongoon on rakennettu paljon infrastruktuuria. Kongolaisia on muuttanut Kiinaan ja maidenvälinen kaupankäynti on vilkasta etenkin pienyrittäjien voimin. Tavallisen kongolaisen elämä ei kuitenkaan ole ruusunpunalla väritettyä, sillä maa on jatkuvasti YK:n Inhimillisen kehityksen indeksillä laskettuna maailman maiden häntäpäässä.

David Van Reybrouckin kirja on kattava, huolellinen ja laaja teos. Teksti kulkee taitavasti ja imee lukijan mukaansa vieraisiin kulttuureihin, arkeen ja sotaan. Kirjoittajan taustatyö on ollut valtaisa, ja hän on viettänyt Kongossa pitkiä aikoja haastatellen satoja kongolaisia. Se näkyy: kirja on moniääninen ja sen näkökulma on laaja.

Toisaalta Kongo – historia on raskas ja aikaavievä teos. Siinä on varsin vähän kuvamateriaalia (plussaa kuitenkin muutamista kartoista!) ja sen luvut ovat valtavan pitkiä, monikymmensivuisia, eikä niissä ole alalukuja tai väliotsikoita. Tämä teki lukemisesta hidasta ja todella keskittymistä vaativaa, ja pidemmän päälle se alkoi väsyttää. Rakenteellisesti pidän tätä ratkaisua kirjan tehoa ja ansioita heikentävänä, vaikka sisällön painoarvoon se ei tietenkään vaikuta.

Osin tuntui, että kirjailija on haukannut aivan valtavan kokoisen palan. Toki rajaamista on tehty, mutta kenties sitä olisi pitänyt harkita vielä tarkemmin. Van Reybrouck on käyttänyt paljon mikrotason materiaalia, haastatteluja ja aitoja kokemuksia, mutta silti monin paikoin tekstiä kuljettavat pitkiä matkoja abstraktit tekijät ja suuret linjat, joissa inhimillinen näkökulma loistaa poissaolollaan. Pidän siitä, että Van Reybrouck ei ole pyrkinyt häivyttämään itseään kirjasta, vaan tuo rehellisesti esiin sen, kuinka suurella hartaudella on työhön paneutunut ja kuinka valtavia kokemuksia käynyt läpi aineistoa kootessaan. Kirjailijan kohtaaminen järkyttäviä veritöitä tehneen kapinallisjohtajan Laurent Nkundan kanssa on heittäytyvää journalismia parhaimmillaan: itsellänikin olivat karvat pystyssä, kun vain luin Van Reybrouckin matkasta kapinallisjoukkojen hallitsemalle alueelle.

Luin kirjaa viikkokausia, aina vähän kerrallaan. Aina en jaksanut siihen tarttua, vaikka aikaa olisi ollut, sillä se vaati rakenteensa vuoksi keskittymistä ja paneutumista. Pidän kirjaa hyvin ansiokkaana kuvauksena Kongon demokraattisen tasavallan historiasta ja nykyisyydestä, ja vaikka tulevaisuuden näkymät eivät maalla ole fantastisen hyvät, aina on toivoa. Toivo on rumban rytmejä Kinshasan yökerhoissa, yritteliäiden prepaidkauppiaiden kojuissa, Kiinaan tehtävissä ostosmatkoissa, luonnonvaroissa ja rauhassa.

Suosittelen kärsivälliselle tiedonjanoiselle. Takaan näkökulman laajentumisen.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti ja Kansankynttiläin kokoontumisajot.

Keitäs tyttö kahvia

Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia – Naisia politiikan portailla
WSOY 2013
332 s.

Kirjastosta.


Keitäs tyttö kahvia on 17 suomalaisen poliitikon haastattelujen ympärille koottu reportaasimainen teos. Mukana ovat muun muassa Tarja Halonen, Mari Kiviniemi, Elisabeth Rehn, Suvi-Anne Siimes, Päivi Räsänen, Li Andersson ja Sirkka-Liisa Anttila. Kirjan keskeinen kysymys on pohtia, mitä on olla nainen suomalaisessa politiikassa. Haastateltavien kokemukset yltävät 1960-luvulta nykypäivään.

Ensin kehut. Kirja on todella helppo- ja nopealukuinen, sen sivut melkeinpä kääntyvät itsestään. Haastateltavina on kiinnostavia ja tunnettuja henkilöitä, ja heidän elämäntarinansa ja poliittisen uransa kuvaaminen on tehty onnistuneesti, joskin hieman toisteisesti. Poliitikot saavat itse puhua, ja heidän persoonansa ja omat äänenpainonsa pääsevät esiin. Talvitie pelaa avoimin kortein: jo esipuheessa hän ilmoittaa:

"En ole lähtenyt siitä, että selvittäisin, onko sukupuolella politiikassa väliä, vaan siitä, että sillä on." 

Turha on siis kenenkään inistä siitä, että kirja on tarkoitushakuinen. Totta munassa se on.

Kaikki haastatellut poliitikot ovat erittäin kiinnostavia henkilöitä. He ovat myös keskenään hyvin erilaisia niin taustoiltaan, perhekuvioiltaan, julkisuussuhteiltaan, työuriltaan että aatteiltaan. Yhdistävä tekijä on naiseus, vaikka poliittisesti oltaisiin aivan eri päädyissä.

Kirja on hyvin suora. Asiat kerrotaan niin kuin haastateltavat ne kertovat. Kunkin haastatteluosuuden perässä on eräänlainen väliluku, jossa paneudutaan vuorotellen eri teemoihin ja käytetään sekä edeltävän poliitikon että muidenkin haastateltujen kommentteja. Nämä väliluvut käsittelevät muun muassa poliitikkojen kuvaamista julkisuudessa, puolisoita, verkostoja, rooleja, iän vaikutusta, äitiyttä ja poliittisen uran päättämistä. Kiinnostavia teemoja, jotka jokainen voisivat ansaita ihan oman kirjansa. Nyt niiden lukemisesta (tai pikemminkin lukaisemisesta) jäi vain ohimenevän pintaraapaisun maku, eikä mitään oikeastaan ehditä sanoa. (Tai sitten kyse on niin hyvästä tiivistämisestä, ettei kaltaiseni haahuilija ehdi kärryille laisinkaan.) Lisäksi ihmettelin, miksi mukana oli useampaankin otteeseen esimerkiksi Paula Lehtomäen kommentteja, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan omaa haastattelulukua.

On kuitenkin myönnettävä, että olen hieman pettynyt kirjaan. Ajattelin siihen tarttuessani, että onpas oivallinen hetki lukea jotain tällaista vihaista tykitystä ja saada siitä energiaa jaksaa kaikenlaista tuubaa omassakin elämässä (vaikken – herran tähden! – poliitikko olekaan). Kävikin niin, että kirja oli lopulta niin lepsu, että tulin vihaiseksi vain siitä, ettei se ollut tiukempi, ja etten saanutkaan vihastua itse aiheesta.

En väitä, etteivätkö haastattelut pääsisi oikeuksiinsa – kyllä ne pääsevät. Jokaisella kirjaan mukaan lähteneellä on todellakin sanansa sanottavana siitä, miten heitä on sukupuolensa vuoksi uransa aikana kohdeltu. On hyvä, että aihepiiri nostetaan esiin ja siitä puhutaan, uudelleen ja uudelleen. Asiat eivät muutu, ellei niistä pidetä meteliä, vaikka kuinka kyllästyttäisikin jo.

Mutta jokin uupui silti. Jokin terä on hioutunut pois, jonkinlainen kompromissin tuoksu leijuu ilmassa. Uskoisin, että rankemminkin olisi voitu sanoa. Olla vielä hieman rehellisempiä. Toisaalta haastatellut ovat poliitikkoja, onhan se varmaan ihan ymmärrettävää, että he ovat oppineet olemaan revittelemättä. Mutta silti.

Loppujen lopuksi kirja on makuuni liian tasapaksu. Syventää olisi voinut paljonkin, eikä kirja siitä mitenkään vaikeammaksi olisi muuttunut. Jäin pakostakin miettimään, onko tähän muotoon päädytty, jotta kirjaan olisi mahdollisimman matala kynnys tarttua kenellä tahansa. Ja onko ajateltu, että kirja myy itse itsensä sisältäessään niin monen kiinnostavan naisen haastattelun, terävyydestä viis.

Näppärä lukukokemus yhtä kaikki, herättelevä ja vaivaannuttavakin. Vaivaannuttava siinä mielessä, etten kykene ymmärtämään, kuinka jotkut enää kehtaavat tytötellä yhtään ketään. Ja silti sitä tapahtuu. Urpot.

___

Reetta kritisoi kirjan löyhää ja epäjohdonmukaista rakennetta, mutta pitää sitä tärkeänä puheenvuorona, Unni löysi pohdiskeltavaa ja purettavaa, Johanna huomasi kirjan luettuaan ajattelevansa naispoliitikoista hieman toisin kuin ennen.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen (Yhteiskunta).

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi

Kuvan punaviini liittyy tapaukseen.

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille
Helsinki-kirjat 2010
229 s.

Kirjastosta.


Millainen on hyvä opettaja?
En tiedä.
On kymmeniä hyviä opettajatyyppejä. On toinen mokoma vähemmän hyviä ja myös niitä, joiden ei pitäisi olla lainkaan opettajia – joko omasta mielestään tai lähinnä oppilaitten mielestä. (s. 150)


Kun uusi työni alkoi, minulle selvisi, että sen sisältö onkin hieman muuta kuin olin luullut. Joko olin kuunnellut huonosti työhaastattelussa tai sitten väärinymmärrys oli ihan molemminpuolinen. Haasteita tuli aimo kasa lisää, samoin hämmennystä ja epäilemättä monelle sieltä sun täältä tuttu en vaan osaa -fiilis. Nopein toimenpiteeni kauhunlievittämiseen oli tietenkin marssia kirjastoon selailemaan kasvatustieteen ja erityispedagogiikan hyllyjä. Mihinpä muuhun lukutoukka ja painettuun sanaan jykevästi uskova luottaisi yhtä paljon?

Silmiini osui Aino Kontulan houkuttelevasti nimetty Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille, jonka korjasin parempaan talteen silmänräpäystä nopeammin. Kirja osoittautui helposti lähestyttäväksi ja nopealukuiseksi tapaukseksi – toisin kuin suurin osa kasvatustieteen alan kirjallisuudesta yleensä.

Kirjan nimi saa kyllä hieman moitteitani, sillä se johtaa harhaan. Vanhemmille tarkoitettujen vinkkien osuus on marginaalinen, ja ihmettelenkin, miksi käsite on nostettu kirjan nimeen saakka, alaotsikoksi tosin, mutta silti. Ensisijaisesti kyse on opettaja emeritan nuorta opettajaa puhuttelevasta ja tälle vinkkejä tarjoavasta teoksesta.

Pidin kirjan tyylistä. Se on kepeä, sujuva, sarkastinen ja hieman provosoivakin. Luvut ovat selkeästi toisistaan erotetut ja teemoitetut, rakennetta on helppo seurata ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Tilaa on jopa omille muistiinpanoille, joskaan aivan niin käsikirjamaisena en tätä teosta näe, että se olisi ollut ehdottoman välttämätön ratkaisu.

Aino Kontula on elämäntyönsä peruskoulun biologian- ja maantiedonopettajana tehnyt, eläkepäivinään kirjoittamiseen keskittyvä kasvatus- ja opetusalan asiantuntija. Omista kokemuksista ja työurasta ammentava teos on siinä mielessä lohdullinen ja arkinen, että se on hyvin rehellinen. Tosin aika ajoin riveillä ja rivien välissä pilkahteli pienimuotoista itsekorostusta, mutta sellaisiahan me opettajat taidamme kaikki loppujen lopuksi olla...

Opettajan selviytymisoppi on jaettu yhdeksään lukuun. Ne käsittelevät opettajan ammattia yhteiskunnallisena ja henkilökohtaisena ilmiönä, koululaitoksen ja opettamisen historiaa, hyvää koulua, työnhakua, oppilaita, kurinpitoa, opettajatyyppejä, koulun arkea sekä kodin ja koulun yhteistyötä. Hyvin kattava skaala siis, tehokkaassa paketissa.

Jotain tällaista luettavaa olisin kaivannut auskultoinnin aikana kaiken maailman Pestalozzien sijaan. Jotain vastaavaa: arkista, käytännönläheistä, ravistelevaa, herättelevää, ärsyttävää – aitoa. Toki yliopisto-opintoihin kuuluu teoreettisuus, mutta opetusharjoittelun tarkoitus lieni kuitenkin olla nimenomaan käytännön harjoittelua. Miksi siis sen aikana ei voitu rehellisesti puhua opetustyön arjesta?

Aino Kontula ei väitä olevansa aina oikeassa. Tämä on hyvä taito opettajan oppia, vaikka kaikki opettajat eivät sitä koskaan opi. Itse ainakin tiedän olevani pääasiassa useimmiten kaikkea muuta kuin oikeassa. Oppilailta yritän sen kuitenkin salata parhaani mukaan. Eipä niillekään kaikkea kannata myöntää...

Opettajan selviytymisopissa on provokatiivinen ja herättelevä ote. Sen lienee tarkoitus kannustaa keskustelemaan, pohtimaan ja kehittymään sekä myöntämään ikäviäkin totuuksia tosiksi. Vaikka olen vasta opettajan urani alkuvaiheessa, tunnistin kirjan sivuilta monia tuttuja asioita. Mieleen tulivat myös ne monet virheet, joita viime keväänä tein. Toisaalta virheet opettavat – ainakin tietää, mitä ei ainakaan kannata tehdä, vaikkei oikeaa tapaa tietäisi edelleenkään. Saa siis nähdä, mihin tuleva lukuvuosi vie. Luultavasti teen uusia virheitä, mutta toivottavasti kuitenkin eri asioissa.

Pätkätöiden ilo on se, että näkee monta työyhteisöä ja monta tapaa toimia. Niiden haitta on se, että aina on aloitettava alusta. Mutta toistaiseksi olen iloinen pätkäelämästä, sillä ainakaan en ehdi leipiintyä, ja aina on oltava valmis muutoksiin. Sitä paitsi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Se voi lopulta olla jotain ihan muuta kuin opettaja. Mutta niin kauan, kun ensisijaisesti klikkaan itseni opetusalan avoimiin työpaikkoihin, aion totella Aino Kontulan ohjeita vähintäänkin yleisluontoisella tasolla: pysyn uteliaana, en ole lähtökohtaisesti muutosvastarintainen, pidän järjen päässä ja tolkun mielessä, muistan oppilaan ensin ja ennen kaikkea olen itselleni armollinen. Sillä tavalla saatan tulla ainakin ihan kohtuullisen hyväksi opettajaksi.

Tosin ennen uutta työviikkoa nautiskelen silti chileläistä punaviiniä. Antaumuksella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot – Yhteiskunta.

Taivas+helvetti

Terho Puustinen & Mika Mäkeläinen: Taivas+helvetti
Kuvat: Jussi Ratilainen
One on One Publishing Oy 2013
263 s.

Arvostelukappale.


Taivas+helvetti on uunituore "yrittäjyyden oranssi kirja". Se paljastaa 21 suomalaisen yrittäjän tarinan nousuineen ja tuhoineen avoimesti muttei skandaalinhakuisesti. Kirjaa on tarkoitus jakaa opintonsa päättäneille nuorille kannustukseksi – jotta yrittämiseen, pieneenkin, uskottaisiin enemmän.

Kirja on houkutteleva ja helposti lähestyttävä. Mukana on yrittäjiä ympäri Suomen, nuorin ei vielä kahtakymmentä, vanhimmat eläkkeellä. Vaikka monipuolisuutta on haettu, otos painottuu selkeästi silti Etelä-Suomeen ja varsin nykyaikaisiin ja trendikkäisiin aloihin, kuten pelimaailmaan, muotiin, nettisovelluksiin, konsultointiin ja geeniteknologiaan. Onneksi mukana on myös muun muassa Aulis Kärkkäinen, joka entisenä Lunawood Oy:n omistajana edustaa vanhempaa yrittäjäpolvea ja tuo näkemystä myös "susirajan" takaa, muualta kuin ruuhka-Suomesta.

Taivas+helvetti on helppolukuinen ja kaunis kirja. Jussi Ratilaisen ottamat muotokuvat haastatelluista yrittäjistä ovat upeita ja persoonallisia, niitä katselisi jo sellaisenaan aivan ilokseen. Haastattelut on toteutettu ja kirjoitettu kiinnostavasti ja monipuolisesti, yrittäjät pääsevät ääneen ja saavat sanoa sen, minkä haluavat. Persoonat paistavat läpi, osa vahvempina kuin toiset, osa kaiken antaen, osa hieman väistellen.

Erityisen kiinnostuneena luin Nina Ignatiuksen, Teemu Nikkasen, Nelli Lähteenmäen, Pekka Siivonen-Uotilan ja Aulis Kärkkäisen osuudet. Ignatius on lastenvaateliike Beibamboon perustaja, jossa kiehtoo hänen avoimuutensa: yritys ei tahkoa toistaiseksi erityisen suuria voittoja (päin vastoin), mutta usko omaan brändiin on vahva vaikeuksista huolimatta. Teemu Nikkanen on Rekolan Kukkatalon 19-vuotias ihmemies, jonka haastattelusta sain sydän syrjällään lukea pieleen menneestä kouluajasta. Näin opettajana ja toivottavasti joskus tulevana opona tulin ravistelluksi ihan olan takaa, sillä Nikkanen toteaa, ettei saanut omalta opoltaan kannustusta valitsemalleen tielle. Opettaja häntä sen sijaan tuki, vaikka nuorukaisen valinnat sotivat suuresti perinteistä ja suositeltua koulutietä vastaan, ja sotivat edelleen.

Nelli Lähteenmäki taas on kiehtovan geenikartoitussovelluksen kehittäjä, joka tuntuu puhkuvan intoa ja uskoa tulevaisuuteen. Jenkkeihin ollaan menossa ja kovaa. Vaikka itse suhtaudun suurella varauksella ajatukseen siitä, että yksilöiden geenikartat kartoitetaan, en voi kuin hämmästellä ja ihastella Lähteenmäen innovatiivisuutta ja itsevarmuutta. Pekka Siivonen-Uotila on muun muassa Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan perustaja, monet nousut ja laskut kokenut mies, joka on kokenut metamorfoosin maailmojasyleilevästä humanistista patamustaksi porvariksi. Hän huutaa työmoraalin ja laadun perään – tuskin turhaan.

Aulis Kärkkäinen jo mainitun Lunawoodin perustaja, kenties ainoa kirjan ihmisistä, joka edustaa "perinteistä" sysisuomalaista peräänantamatonta ja ketään kumartelematonta yrittäjyyttä: pikkupaikkakunnan mahdollisuuksien hyödyntäminen, riskinotto ja usko tulevaan paistavat Kärkkäisestä, vaikka hän on kokenut myös raskaita menetyksiä. Vaikka nykyään on helppo uskoa aineettoman maailman ylivaltaan, on tärkeää tuoda esiin myös perinteisempää teollisuutta, yrittämisen ja työnteon muotoa. Kun ei kaikista nykynuoristakaan tule peli- tai sovellussuunnittelijoita, vaikka monesta saattaa tullakin.

Kirjan vahvuus on ilman muuta sen moni-ilmeisyys ja haastattelujen esiin nostamat äänenpainot. Vaikka olin lukiessani paikoin monestakin asiasta eri mieltä haastateltavana olevien ihmisten kanssa, sen ei tarvitse merkitä näkemysten lyttäämistä – kummaltakaan puolelta, toivon. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka menevät oman intohimonsa perässä vaikka läpi harmaan kiven, ja Taivas+helvetti vahvistaa tätä käsitystä entisestään. Vaikka kirjan tarkoitus on selkeä ja suoraviivaisesti ilmastu – halu kannustaa lukijansa yrittämään itse – se ei saarnaa tai tuputa. Päätelmät jäävät kullekin lukijalle itselleen, tässä vain annetaan rakennuspalikoita ja kenties kevyttä ohjailua tiettyyn suuntaan. Mikään käännytyskirja tämä ei ole, sen verran rehellisesti siinä puhuvat yrittäjät tekemisistään kertovat. Myöntävät virheensä, kertovat suunnanmuutoksistaan, tuovat esiin täydelliset epäonnistumiset – mutta myös kehuvat ja innostuvat, kun siihen on syytä.

Toivon tämän kirjan saavuttavan sen, mitä sen tekemisellä on tavoiteltu: innostavan ja vinkkaavan, antavan ideoita ja rohkaisua. Toivottavasti se päätyy monen luettavaksi ja pureskeltavaksi, antaa aihetta pohdiskeluun ja itsetutkiskeluun. Mahdollisuuksia on aina.

___

Kirjan innostuneet nettisivut löytyvät täältä.

Ja tämähän sopii Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen osioon Talous ja kuluttaminen!

Elina Hirvonen: Afrikasta

Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009
Kansi: Jarkko Virtanen
Avain 2010
207 s.

Kirjastosta.


Afrikka on kummallinen paikka. Mikä muu maanosa herättää yhtä hihhuloivaa ihastusta, yhtä silmitöntä inhoa? Samalla Afrikkaan kilahtaneita ja Afrikkaa vihaavia länsimaalaisia yhdistää yksi asia: Molempien Afrikka on myytti, josta ei tarvitse nähdä kuin se, mikä sopii omiin ennakkoluuloihin. Ja molempien Afrikka on, hyvässä ja pahassa, jotain perustavalla tavalla erilaista kuin oma elinympäristö. (s. 137)

Kirjailija ja dokumentaristi Elina Hirvonen muutti miehensä kanssa Sambiaan vuonna 2007. Hän kirjoitti afrikkalaisesta elämästään Vihreä Lanka -lehteen ja sen nettisivuille kolumneja, jotka on koottu yksiin kansiin tähän teokseen. Kirja etenee parin sivun mittaisten tekstinpätkien mukana vuoteen 2009 ja Hirvosen ja hänen miehensä kotimatkaan – joka tehtiin autolla halki Afrikan.

Kolumneissa tarkastellaan sambialaista elämää länsimaisen naisen ja taiteilijan silmin. Myös muita maita kierrellään parin vuoden kuluessa, ja kolumneja lukemalla saakin mielenkiintoisen katsauksen tuon suuren ja monin tavoin vieraan maanosan elämään ja arkitodellisuuteen. Paikoin otetaan rivakasti kantaa maailmanpoliittisiin kysymyksiin, paikoin kuvataan lähipiirin elämäntapahtumia ja henkilökohtaisia kokemuksia. Mukana on myös jonkin verran mustavalkoisia valokuvia.

Afrikasta on mukavaa luettavaa. Koska tekstit ovat kolumneja, ne ovat tiiviitä ja huolellisesti ilmaistuja. Samoihin aiheisiin ei jäädä junnaamaan, vaan viikko toisensa jälkeen aihepiirit sekä laajenevat että syvenevät. Kirjan ajanjaksolle osuu isoja asioita, muun muassa Barack Obaman nousu presidentiksi, ja siinäkin mielessä se on kiehtovaa ja autenttisen tuntuista ajankuvaa.

Hirvonen kritisoi painavasti ja kiittää, kun on sen aika. Hän osoittaa kehitysavun ongelmakohtia, paljastaa voimattomuutensa syvälle pesiytyneen korruption ja epäluotettavuuden edessä, kuvaa koruttomasti kadunkulmissa liimaa imppaavia katulapsia ja byrokratian hampaissa jauhautuvia hyvää tarkoittavia projekteja, kuten HIV:iä kantavien lasten orpokoteja, jotka eivät meinaa selviytyä maassa, jossa asiat eivät vain yksinkertaisesti tapahdu.

Samalla Hirvonen antaa lukijan kurkistaa sambialaiseen elämäänsä. Ihmisiin ja ystäviin, arkeen, elokuvantekoon, länsimaisen ihmisen väistämättömään vierauteen Afrikan edessä.

Minä en ole koskaan käynyt Afrikassa. Se ei ole erityisen aktiivisena matkakohteena mielessä tulevaisuudessakaan. Afrikka, koko tuo suuri manner, on minulle vieras. Minulla on ystäviä, jotka ovat tehneet tuttavuutta Afrikan kanssa, vaikuttuneet ja kauhistuneet, ihastuneet ja kritisoineet. Heidän tarinansa ovat mielettömiä kuunnella. Itse olen ehkä liian arka lähtemään. Minusta Afrikka on ihan oikeasti pelottava. Vieras.

Siksikin Afrikan tähti -lukuhaaste on tehnyt hyvää. Koska olen nössöhkö ihminen, jo kirjat vaikuttavat minuun syvästi. Muiden kokemukset tuntuvat aidoilta, ja jollain tasolla koen voivani samaistua niihin, vaikken itse kaikkea ahnehtisi kokemaan. Elina Hirvosen mukana Afrikassa oli ihanaa olla. Hän kirjoittaa aidosti ja kiinnostavasti, terävästi ja selkein sanoin. Koska kyse on kolumnikokoelmasta, kirja ei suoranaisesti herättänyt ahmimishimoa, mutta pikku palasina luettuna se toimi erinomaisesti.

En tyrmää ajatusta siitä, että joskus lähtisin Afrikkaan. Minne siellä, sitä en tiedä. Kilimanjarolle? Beniniin? Kenties. Ehkä Sambiaankin, joka tuntuu tämän kirjan lukemisen jälkeen vähän vähemmän vieraalta kuin ennen sitä.

Siksi kirjallisuus onkin niin ihanaa. Ja varmasti se Afrikkakin on.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (VII Matkat) sekä Afrikan tähti (Itä-Afrikka/Sambia). Lisäksi valloitan maailmanvalloituksessani Sambian.

Kuinka luonto ja nainen valloitetaan

Marko Nenonen: Kuinka luonto ja nainen valloitetaan. Esseitä elämän erehdyksistä.
Kansi: Ville Rauvola
Atena 2011
265 s.

Kirjastosta.


Tämä esseekokoelma on yrittänyt tulla luetuksi jo useamman kerran. Tai ainakin se on roikkunut uusittavissa kirjastolainoissani todella kauan. Kirjan on kirjoittanut entinen opettajani yliopistolta, mikä oli keskeisin syy siihen tarttumiselle alunperin.

Kokoelmassa on 12 esseetä, joiden aihepiirit liikkuvat tieteenhistoriasta taloustieteeseen ja humanisteihin bisnesmaailmassa, Ruokolahden leijonasta Concorde-lentokoneisiin, viinin historiasta romaneihin. Yhteisenä nimittäjänä voi pitää terävää näkökulmaa ja pilkettä silmäkulmassa sekä ymmärrystä siitä, kuinka vähällä me usein loppujen lopuksi brassailemme. Nenonen peräänkuuluttaa kriittisyyttä ja omilla aivoilla ajattelemista tilanteessa kuin tilanteessa. Massan mukana on harvemmin tarpeen mennä, sillä useimmiten sivupolut tarjoavat aarteita – ja toisaalta hieno ulkokuori voi pettää.

Historia näkyy kirjassa vahvasti, vaikkeivät kaikki esseet ole erityisen historiatieteellisiä, vaan kurottavat pitkälti myös nykyaikaan ja yhteiskuntaan ympärillämme. Nenonen on onnistunut esittämään teoksessaan kiinnostavia näkökulmia ja yksityiskohtia, jotka kutkuttavat lukijan uteliaisuutta. Oma suosikkini esseistä on Viinin kuohuva historia Ranskassa, joka kertoo kiinnostavasti viineistä, viininteon historiasta ja viinikulttuuriin kuuluvasta hienostelusta. Toisaalta essee aiheutti myös lähes vastustamattoman himon viileään ja kirpsakkaan Rieslingiin...

Tällaisia kirjoja lukee puhtaasti lukemisen ja sivistymisen ilosta. Vaikka kirjoittaja ei halua kaataa lukijan niskaan tietoähkyä, tätä kirjaa lukiessa oppi kuin huomaamatta uutta ja vähintään tuli tarkasteltua monia seikkoja uudella tavalla. Opiskeluaikoina tuntui välillä, että kaikki ne syy-seuraus-suhteet, suuret kehityslinjat ja ilmiökokonaisuudet, jotka olisi pitänyt osata hallita, ylittivät käsityskyvyn korkealta ja kovaa. Samalla unohtui katsoa lähelle, pienempiin osiin. Onneksi sitä kuitenkin lopulta oppi, ettei kaikkea voi koskaan tietää ja hallita – ja myös hyväksyi sen. Ja löysi kauneuden ja kiehtovuuden myös lähempää.

Kuinka luonto ja nainen valloitetaan on suositeltavaa lukemista kelle tahansa esseemäistä tyyliä ja kuin varkain uusien asioiden oppimista arvostavalle, historian pienistä ilmiöistä kiinnostuneelle lukijalle. Nenosen tekstiä on ilo lukea, sillä se on lennokasta ja koukuttavaa, eikä pientä vinoa hymyä unohdeta missään vaiheessa.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).

Tee itsestäsi mestariajattelija

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2012
224 s.

Kirjastosta.


Filosofi Lauri Järvilehdon kirjoittama Tee itsestäsi mestariajattelija ei tarjoa taikasauvaa, jonka avulla lukijan aivot naksahtavat jotenkin erikoisella tavalla kohdilleen ja Mensan jäsenhakemuskaavakkeen täyttö olisi nimmaria vaille valmis. Sen sijaan se mahdollistaa mainion ja virkistävän lukukokemuksen, katsauksen aivotoimintaan ja ajattelututkimukseen, muutamia käyttäytymistieteellisiä anekdootteja sekä arkisia vinkkejä siihen, kuinka omaa ajatteluaan voi kehittää haluamaansa suuntaan.

Bongasin kirjan Maukan helmikuisesta blogitekstistä ja varasin sen kirjastosta saman tien. Ihan hyvä, että kirjaa sai jonkin aikaa odottaa, sillä tarkemmin ajatellen juuri nyt oli sopiva hetki tarttua tällaiseen teokseen. Olen ollut väsynyt ja stressaantunut viime aikoina, ja Järvilehdon jutusteleva ja syyllistämätön teksti tuli hotkaistua melkein yhteen putkeen – pieni hymynkare kasvoilla.

Tee itsestäsi mestariajattelija on tiivis muttei tunnu täyteen ahdetulta. Sen keskeiset pääluvut käsittelevät ajatuksia ja niiden teoriaa, ihmismieltä, ympäristön vaikutusta ajatteluun, hyvinvointia ja harjoittelua. Mukana on käytännön harjoituksia, joita tekemällä saattaa hyvinkin kehittää itseään ajattelijana, luovien ideoiden tuottajana, visionäärinä ja jopa hyväntekijänä. Toki osa niistä on hyvin simppeleitä ja jopa vähän kuluneen tuntuisia, mutta toisaalta: miksi pitäisi aina olla niin nihkeä, miksei antaisi vaan mennä ja pyrkisi aktiivisesti eroon masentavista mietemadoista ja ajatus-anakondista, vaikka sitten yksinkertaisten harjoitusten avulla. Minä ainakin aion yrittää, sen verran isoksi nämä omat matoni ovat jo päässeet kasvamaan.

Kirja ei ole vaikea, vaikka se esitteleekin haastavaa aivo- ja mielentutkimusta. Tieteelliseen tekstiin tottumattoman lukijan ei siis kannata säikähtää, tämä kirja aukeaa kyllä ihan kaikille. Itse olin helpottunut saatuani selville, että stressaantuneena oleminen ei sinänsä ole lainkaan ihme, sillä työmuistissamme on tilaa vain korkeintaan seitsemälle eri väylälle. Pitkään jatkuvat stressitekijät voivat viedä niistä useamman yhtä aikaa ja pitää niitä varattuna pidempään, jolloin ei ole ihme, että ajatukset puuroutuvat: päässä ei yksinkertaisesti ole tilaa muulle.

Itseapu-fiiliksiä kirja ei juurikaan herättänyt, mitä pidän hyvänä asiana. Toisethan toki pitävät sellaisesta kirjallisuudesta ja se heille suotakoon, mutta itse en kuulu siihen väkeen (tai ainakaan mitään en myönnä!). Nähdäkseni Tee itsestäsi mestariajattelija on vakavastiotettava vaan ei ryppyotsainen piristysruiske, jonka tarkoituksena on muistuttaa lukijaa siitä, että vaikutamme itse suuresti siihen, kuinka maailman näemme ja koemme, ja voimme jatkuvasti harjoittaa itseämme johonkin valitsemaamme suuntaan. Ajattelussakin mestariksi tullaan vain ja ainoastaan harjoittelemalla.

___

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen, kategoriaan Psykologia. Samalla kohoan kunnioitetulle hehkulamppu-tasolle!

Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä.
Kansi: Leena Kilpi
Minerva 2010
296 s.

Kirjastosta.


Maailmassa tarvitaan dialogia, ei kiistelyä; ymmärtämistä, ei saarnaamista. (E.V. s. 255)

Jälleen ollaan syvällisten asioiden äärellä. Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja istuvat taas vastakkain ja jatkavat keskustelua uskosta ja tiedosta siitä, mihin se Nurkkaan ajetun Jumalan? lopussa jäi. Luin keskustelun ensimmäisen osan helmikuussa, ja halusin jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa.

Tämä jatko-osa on edeltäjänsä tapaan rauhallinen ja verkkainen dialogi. Miehet käyvät kymmenen erillistä, mutta toisiinsa linkittyvää keskustelua, joissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä: mikä erottaa tiedon ja uskon, mistä usko muodostuu, mitä muotoja uskonnollisuus saa, mikä on moraalin alkuperä ja peruste, mikä on tämän kaiken merkitys ja tarkoitus. Juuri sellaista mukavaa pikku puuhaa ja pohdiskeltavaa iltateen oheen. Samalla eletään noin puolitoista vuotta kummankin herran elämää iloineen ja suruineen, ja vaikka mikään päiväkirjatilitys ei kyseessä olekaan, vaikuttavat yksityiselämän tapahtumat väistämättä myös keskustelun henkeen.

Uskon ja tiedon kysymykset kiehtovat minua paljon. Niihin tässä kirjassa nimenkin mukaisesti pureudutaan. Vaikka viihdyin jälleen erinomaisesti taitavien kirjoittajien mukana, jotain jäi tällä kertaa uupumaan. Ehkä luin tämän liian nopeasti edellisen osan perään, sillä jotenkin tuntui, ettei tämä tarjonnut oikein mitään uutta ja edellisestä kirjasta eroavaa. Samoja aiheita kierrellään ja kaarrellaan ja vain paikoin sanan säilät heiluvat tosissaan – niistäkin kohdista päästään (melkeinpä harmillisen) nopeasti ohi. Välillä on melkeinpä tyhjäkäyntiä.

Arvostan todella paljon juuri tämän kirjan kuvaamaa keskustelutapaa, joka tuntuu välillä olevan katoava luonnonvara. Tässä keskustelijat ensinnäkin esiintyvät omilla nimillään ja kasvoillaan, omalla persoonallaan pelaten. Välillä minusta tuntuu – sitä kuuluisaa julkista keskustelua seuratessani – että oikea keskustelemisen ja keskustelukumppanin kunnioittamisen taito ovat aivan hukassa. Eri mieltä olevia isketään niin ovelasti ja kovaa kuin ikinä on mahdollista, ja jos keskustelu lähtee epämukaville alueille, aletaan huutaa, jolloin kovimpaa huutava olettaa voittavansa. Tuskallista seurattavaa poikkeuksetta.

Kuten olen aiemminkin kertonut, vetäydyn Valtaojan leiriin. En kuulu kirkkon enkä tiedä, onko Jumalaa olemassa vai ei, joten Pihkalalla ei siinä mielessä ole mitään mahdollisuuksia kanssani. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö kernaasti lukisi hänen perusteltuja mielipiteitään, pikemminkin lähes janosin Pihkalan puheenvuoroja. Valtaoja alkaa vähitellen olla näissä asioissa minulle kirjoittajana tuttu, mutta emerituspiispa tarjoaa vielä yllätyksiä. Ei ehkä sinänsä yllätyksiä, sillä tunnen mielestäni suhteellisen hyvin luterilaisen kirkon kontekstin, mutta sanotaanko, ettei hän ole minun näkökulmastani yhtä ennalta-arvattava kuin Valtaoja (jonka ennalta-arvattavuus ei siis kuitenkaan ole negatiivinen asia).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni jatkaa tyylikkäästi edeltäjänsä avaamaa keskusteluketjua. Luulen, että kirjasta saa enemmän irti, jos on valmiiksi kiinnostunut sen käsittelemästä problematiikasta, mutta pelkästään yleissivistyksen vuoksi se ei ehkä ole mitenkään erityisen timanttinen. Ehkä edellinen osa on siihen parempi. Hyvin perusteltuja väitteitä ja uskomuksia ja hyvässä hengessä käytävää, kirjallisesti vakuuttavaa keskustelua on toki aina ilo seurata, ja sitä tämä kirja kyllä tarjoaa viimeisille riveille saakka.

___

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Minna (vanhassa blogissaan).

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Uskonto)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta
Kansi: Matti Berg
Siltala 2011
396 s.

Oma ostos.


Kyynelten kallio on Taivassalon pitäjässä sijaitseva paikka, jossa Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homoseksuaalit, pappilanrengit Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika teloitettiin vuonna 1665 sodomiittisesta synnistä syytettyinä. Muun muassa heidän tarinaansa historiantutkija Teemu Keskisarja avaa teoksessaan Kyynelten kallio – Tarinoita seksistä ja väkivallasta.

Kirjassa on seitsemän päälukua, jotka käsittelevät erilaisia seksuaali- ja väkivaltarikoksia 1600–1700-luvuilta. Puhutaan siis nyky-Suomen alueesta, tuolloin Ruotsin valtakunnan itäosasta. Lähteinään Keskisarja on käyttänyt pääasiassa oikeusistuinten tuottamaa materiaalia, joka kertoo nimenomaan niistä hetkistä, kun asetetut normit on ylitetty niin, että on paljastuttu.

Mielikuvitusta on menneisyyden suomalaisilla tosiaan riittänyt. Vaikka Kyynelten kallio on toki eräänlainen kuriositeettien kokoelma, omilla tavoillaan hairahtuneiden yksilöiden elämäntarinoiden koonti, se kertoo paljon kuvaamastaan ajasta ja todellisuudesta, jossa Suomen alueella elettiin. Kirjan sivuilla päästään muun muassa seuraamaan 1700-luvun alun sukupuolineutraalia avioliittoa siinä missä varsin härskejä muotoja saavaa naapurusten kolmiodraamaa.

Eläimiinsekaantuminen oli Ruotsin valtakunnassa itäosiensa perukoita myöten hyvin tavallista, joskin kuolemanrangaistuksen uhkaamaa. Harvaan eivät todellakaan jää ne tapaukset, joissa rengit ja isännät ovat sortuneet tähän syntiin. Kun tapaukset tulivat ilmi, oli tapana tappaa myös uhriksi joutunut eläin, oli se sitten yksi lauman lampaista tai talolle ehdottoman tärkeä hevonen. Valtiovalta pyrki estämään eläimiinsekaantumisen esimerkiksi kieltämällä miespuoliset paimenet. Korpimailla käskyt olivat tietenkin pelkkää sanahelinää, kun työt oli tehtävä niille resursseilla, jotka käytössä olivat.

Kirjan sivuilla lentää veri, on mustasukkaisuusdraamoja, kaksinnaimista, sukurutsaa monessa polvessa ja erilaisia hyväksikäyttötapauksia. Kirkon asettamat normit elämälle olivat tiukat ja ne pohjautuivat yksiselitteisesti Raamattuun. Käskyistä ja säännöistä huolimatta mikään ei ollut mahdotonta. Yksi aihepiiri jäi erityisen paljon mietityttämään, nimittäin lasten hyväksikäyttö. Aihe ei nouse Keskisarjan tutkimuksessa esiin, sillä siitä ei löydy juuri lainkaan lähdemainintoja. Se saa tutkijan pohtimaan, voiko olla niin, että pedofilia on vasta modernin maailman ilmiö. Tämä saa lukijan ymmälleen ja puistelemaan epäuskoisena päätään: tuskinpa vain. Keskisarjakin heittää palloa eteenpän toteamalla, että aiheessa riittää vielä paljon tutkittavaa.

Aihepiirien provosoivuudesta huolimatta Kyynelten kallio on erittäin lukijaystävällinen ja asiallinen kirja. Se on yleistajuinen ja hyvin tarinallinen, ja se on sitä tarkoituksella. Yleensähän jokainen teinisukupolvi luulee keksivänsä seksin ensimmäisenä, ja luultavasti nykyihmiset luulevat samaan tapaan keksineensä monet seksin ja väkivallan piirteet. Ehkä on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että ihminen on aina ollut kekseliäs, hätä on keksinyt keinot ja vietit ohjaavat meitäkin, vaikka luomakunnan kruunuina itseämme pidämmekin.

Ehdottoman suositeltava teos kurkistelunhaluisille ja uteliaille, miksei kelle tahansa muullekin. Voittaa nyky-Seiskat ja Hymyt mennen tullen!

___

Anki piti kirjasta myös.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia). 

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloiden
Suomentaja: Ahmed Essouli
Kansi: Timo Mänttäri
Atena 2013
196 s.

Arvostelukappale.


Hussein al-Maadidi työskenteli Irakissa vaikeista ja tulenaroista aiheista kirjoittavana, aktiivisena ja kantaaottavana toimittajana, kun Irakin sota vuonna 2003 alkoi. Hän ei antanut pelolle sijaa vaan jatkoi työskentelyä miehitysjoukkojen ja sodan uhkan alla. Marraskuussa 2003 hänet vangittiin varoittamatta ja tuomittiin kyselemättä ja oikeudenkäyntiä käymättä 200 vuoden vankeusrangaistukseen terrorismista.

Hussein al-Maadidia siirreltiin pitkin miehittäjien vankiloita kuulusteltavana ja rangaistavana. Länsimaisiin medioihin levinnyt ja skandaalin aiheuttanut Abu Ghraibin vankila oli vain yksi al-Maadidin välietappi. Lähes vuoden kestäneen vankeuden jälkeen hänet yllättäen vapautettiin. Epätietoisuus ja uhka eivät kuitenkaan vähentyneet, vaan al-Maadidi joutui pakenemaan kotimaastaan. Hän asuu perheineen nykyisin Suomessa.

Kukaan mediaa vähänkin seuraava ei ole voinut välttyä Irakin sodan melskeiltä. Vaikka sota on virallisesti päättynyt jo vuonna 2011, väkivaltaisuudet ja levottomuudet Irakissa jatkuvat edelleen. Viime viikolla sodan alkamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta.

Maailma on ahdistusta ja kauhua pullollaan, jopa niin paljon, että kauheuksille voi helposti tulla tavallaan immuuniksi ja niiltä haluaa sulkea silmänsä, korvansa ja aivonsa, mutta ainakin minuun Abu Ghraibista vuonna 2004 mediaan vuotaneet kuvat ja tiedot sotavankien kiduttamisesta ja ihmisoikeusloukkauksista vaikuttivat paljon. Koko Irakin sota oli ja on iso juttu 2000-luvun ihmisille, monista syistä, mutta törkeät ja pelottavan hyvin raportoidut ihmisoikeusrikokset nostavat koko kuvion jollakin tapaa seuraavalle tasolle.

Hussein al-Maadidin reportaasi on yhden miehen vankilakokemus. Kirjallisena tuotoksena se ei ole erikoinen, sen kieli on yksinkertaista ja töksähtelevää, eikä sitä ole hiottu loppuun. Sisältö painaa kuitenkin tässä tapauksessa ulkomuotoa huomattavasti enemmän. 361 päivää helvetissä on ahdistavaa luettavaa. Todella ahdistavaa. al-Maadidin epätietoisuus, joka vähitellen muuttuu epätoivoksi ja siitä pakotetuksi tyyneydeksi, vaan ei missään vaiheessa lopulliseksi alistumiseksi, siirtyy tekstin kautta lukijaan. Kirja on hyvin omakohtainen – tietenkin – ja vaikka lukija tietää koko ajan, että al-Maadidi selviää koettelemuksistaan, ahdistusta se ei vähennä, mutta jonkin verran muuttaa. Ymmärrettävästi kirjoittaja itsekin suhtautuu koettelemuksiinsa jälkikäteisellä viisaudella ja osittaisella vakaudella, vaikka pysyykin varsin tiukasti kronologisessa kerronnassa.

Kirjoittajalla on ollut aikaa käsitellä kokemuksiaan ennen kirjan kirjoittamista. Hän on saanut tietynlaista etäisyyttä tapahtumiin ja elää jo uutta vaihetta elämässään, pakolaisena vieraassa maassa, muttei enää jatkuvan uhan alla. Kirjassa kuvatun matkan varrella, etenkin mitä pitempään vankeus jatkuu ja mitä absurdimpia ja järjettömämpiä muotoja se saa, kytevä viha miehittäjää vastaan nostaa päätään yhä selkeämmin. Samoin al-Maadidin oma identiteetti irakilaisena, muslimina ja hyökkäyssodan ja epäoikeudenmukaisuuden kohteena tulee alleviivatummaksi ja kovempaan ääneen huudetuksi.

Näin ulkopuolisena lukijana on tietysti helppoa huudella objektiivisuuden perään, ja sinänsä totta kai ymmärrän, että 361 päivää helvetissä on kirjoittajansa omakohtainen kokemus, silminnäkijäkertomus ja siten täydellisen subjektiivinen ja siihen ilman muuta oikeutettu, mutta koska suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin negatiivisesti kaikkeen minkä tahansa uskonnon varjolla käytävään argumentointiin ja politiikkaan, kirjoittajan vankeuden jatkuessa vahvistuva uskonnollinen näkökulma sotatapahtumiin ja niitä seuraavaan koston kierteeseen jäi vaivaamaan mieltäni. Voidaanko lopullista rauhantilaa koskaan saavuttaa, kun omasta kannasta pidetään järkkymättä kiinni hamaan hautaan saakka? Niinpä. Toisaalta: voinko minä kommentoida aiheeseen millään tasolla järkevästi vastaavia kokemuksia vailla? Niinpä.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia – miten tai miksi ihmeessä niin edes voisin tai haluaisin tehdä – mutta lukukokemuksena 361 päivää helvetissä on aika raskas ja jopa etäännyttävä mainituista syistä. Kenties odotin journalistisempaa otetta, ja hämmennyin siksi erityisen vahvasti korostetusta omakohtaisuudesta ja näkökulman alleviivaavuudesta, vahvistuvasta kostonhalusta ja vihasta. Toisaalta kukapa voisi omista kauheista kokemuksistaan ja näkemistään kauhuista erityisen objektiivisesti edes kirjoittaa? Kukapa ei haluaisi kostaa kokemiaan ja todistamiaan järkyttäviä vääryyksiä, alistamista ja väkivaltaa?

Yhtä kaikki, kirja on tärkeä puheenvuoro ja muistutus siitä, kuinka järjettömiin tekoihin ihmiset kykenevät poikkeustilanteissa – ehkä muutenkin. Samalla se antaa myös hiukan toivoa: aivan pohjalta voi selvitä takaisin ylös ja oikeudenmukaisuuttakin on. Jopa sotaa käyvässä maassa. Selviytyjiä on aina.

___

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Elämäkerrat ja muistelmat.

Lapsi matkalla maailmaan

Pasi Saarimäki, Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen (toim.): Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään
Kansi: Anne Kaikkonen
SKS 2012
418 s.

Kirjastosta.


Tämä kirja ilmestyi juuri samaan aikaan, kun minun graduni lähti painoon. Silloin harmitti, sillä tämä olisi aiheidensa puolesta sopinut erinomaiseksi lähdekirjallisuudeksi, ja vieläpä todella tuoreeksi sellaiseksi. Ei auttanut itku markkinoilla (eikä sitä itkua edes koskaan tullutkaan, vaan ilo valmiista gradusta), mutta kirjan nappasin kirjastosta heti, kun se silmääni siellä osui.

Lapsi matkalla maailmaan on artikkelikokoelma syntymän moninaisesta historiasta ja kansatieteellisistä näkökulmista siihen. Kirjassa on yhdeksän varsinaista artikkelia, joiden aihepiireissä kuljetaan ajallisesti keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen ja paikallisesti pääasiassa Suomessa ja hitusen Länsi-Euroopassa. Yhdistävänä tekijänä on laajasti ymmärretty syntymän prosessi: ei vain lapsen, vaan myös yhteisön ja sen käsitysten syntymä uudelleen ja uudelleen uusien jäsenien kautta.

Raskauteen ja synnytykseen liittyy todella valtaisa määrä erilaisia uskomuksia. Nämä uskomukset tulevat paljolti ulkopuolelta, eivät siis pelkästään tulevan äidin mielestä, ja usein myös tahoilta, jotka eivät itse synnytä. Vuosituhansia on osattu ja tiedetty erilaisia taikoja ja konsteja, joilla raskaus on saatu alulle tai saatu estettyä tai joilla on pyritty vaikuttamaan syntyvän lapsen sukupuoleen, luonteeseen, ulkonäköön ja muihin ominaisuuksiin. Syntymään liittyy paljon yliluonnollista, arkikokemuksen ylittävää ja pelottavaa: vaikka kyse on luonnollistakin luonnollisemmasta asiasta, synnytys kuitenkin aina sekoittaa pakkaa arvaamattomuudellaan ja pelottavuudellaan. Naiset ovat syystä pelänneet synnyttämistä, Suomessakin vasta 1900-luvulla synnytys alkoi muuttua turvallisemmaksi tapahtumaksi kaikille osapuolille.

Oma suosikkiartikkelini on Marja-Liisa Keinäsen Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi, jossa käydään läpi kiinnostavia syntymän jälkeisiä rituaaleja ja lapsen sosiaalista syntymää. Suomessa on ollut koulutettuja kätilöitä 1700-luvulta saakka, mutta itseoppineiden pirttimuorien ja paarmuskojen apuun turvauduttiin 1900-luvun alkupuoliskolle asti. Oli tärkeää, että kätilö (koulutettu tai itseoppinut) tunnetiin hyvämaineisena ja hyväluontoisena, sillä hänellä katsottiin olevan suora vaikutus syntyvään lapseen – ja kätilön piti myös olla tarpeen vaatiessa valmis antamaan hätäkaste vastasyntyneelle. Tuoretta ihmisenalkua haluttiin tuupata kohti tulevia haasteita esimerkiksi kylvettämällä tätä tiettyjen riittien mukaisesti huolella, pitkään ja useita kertoja: esimerkiksi jos kylpyveteen pantiin sokeria, ajateltiin, että vauvasta kasvaa siveellinen ihminen. Tärkein yhteisöön liittämisen tapa oli kuitenkin aina kaste.

Sofia Kotilaisen artikkeli Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella kertoo suomalaisesta lasten nimeämisen kulttuurista ja historiasta. Antamalla lapselle suvussa tiiviisti kulkeva esivanhempien nimi hänet sidottiin tiukasti osaksi elettyä yhteisöä. Samoin ajateltiin, että antamalla lapselle hyvän ihmisen nimi, tämän hyvä luonne siirtyy myös lapseen. Lapsen onnea ja terveyttä pyrittiin suojelemaan ja vahvistamaan kaikin mahdollisin keinoin, sillä imeväis- ja lapsikuolleisuus oli suurta, eivätkä läheskään kaikki perheen lapset kasvaneet aikuisiksi. Siksi oli tärkeää tehdä kaikki mahdollinen lapsen vahvistamiseksi.

Kirsi-Maria Hytönen kirjoittaa Kannettu kaksoistaakka -otsikolla kulkevassa artikkelissaan työläisnaisten muistelukerronnassa paljastuvasta äitiyden moninaisuudesta 1940- ja -50-luvuilla. Koska itse pyörittelin omassa tutkimuksessani paljon muistitietoa ja sen problematiikkaa, tämä artikkeli kiinnosti ennen kaikkea metodologisesta näkökulmasta. Kiinnostava se on toki muutenkin, sillä minusta ainakin tuntuu siltä, että äitiys ja ennen kaikkea oikeanlainen äitiys on aihepiiri, joka leimahtaa aika ajoin täyteen roihuunsa. Ongelmatonta ei äitiys ole koskaan, ja Hytösen artikkeli tuo esiin, kuinka suuria vaikeuksia naiset joutuivat 1900-luvun alkupuoliskolla kohtaamaan koettaessaan yhdistää perhettä ja työtä. Usein se olikin mahdotonta.

Lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että aiemmat sukupolvet pyrkivät vähättelemään nuorempiensa ongelmia vetoamalla siihen, kuinka ennen oli vielä vaikeampaa ja silti pärjättiin. Suomessa on pitkään elänyt sankariäidin myytti, joka vahvistaa kuvaa "ennen vanhaan" suunnilleen kesken heinänteon pellon laitaan synnyttäneestä ja saman tien työhön palanneesta äidistä. Tällainen tapa ei koskaan ole ollut vallitseva, vaan äidit ovat kyllä saaneet leponsa – myös ennen vanhaan. Jo pakollisen kirkottamisen odottaminen tuotti noin kuuden viikon karenssin, jolloin ei saanut liikkua kodin eikä aina edes lapsivuoteen ulkopuolella. Mutta silti sankariäidin myytti elää kaiketi edelleen ja siihen voidaan vedota tilanteessa kuin tilanteessa. Aina ovat äidit jaksaneet, vaikkei ollut äitiyspakkausta/lapsilisää/äitiyslomaa/6+6+6-mallia...

Lapsi matkalla maailmaan on monipuolinen ja monitieteinen artikkelikokoelma. Sen teksteissä sivutaan yliluonnollista ja arkista, poikkeuksellista ja tavanomaista, hyväksyttyä ja kiellettyä, vaiettua ja silti tarkasti tiedettyä, yleisiä käsityksiä ja hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Se toimii kokonaisuutena ja osissa. Minua viehätti kirjan moniäänisyys ja se, kuinka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti se valottaa syntymään liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia, sekä tutuntuntuisia että vieraampia. Uskon jokaisen löytävän tästä kirjasta uusia tietoja ja uutta ajateltavaa. Aihehan on aina läsnä, tavalla tai toisella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia).

Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa!

Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa.
Gaudeamus 2003
195 s.

Kirjastosta.


Onhan tuota tullut kerran jos toisenkin pohdittua, minkälaista elämää avaruudessa mahtaa olla. Missä se on, millaista se on ja miten siihen saisi yhteyden? Foliohattua en kuitenkaan ole päähäni pannut, enkä ole rakennellut koskaan minkäänlaisia vastaanottimia, mutta minun järkeni mukaan äärettömässä avaruudessa on kyllä vähän niin kuin pakko olla muitakin kuin me telluslaiset.

Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, miten ihmiset ovat Maapallon ulkopuolisen elämän historian saatossa käsittäneet. Kirja ei ota kantaa siihen, onko sellaista elämää vai ei, vaan kuvaa sitä ihmiskulttuurin puolta, jonka aina silloin tällöin unohtaa, vaikka se on läsnä joka ikinen päivä: se kuvaa mielikuvitusta ja sen voimaa.

Ajallisesti kirja kattaa ajattelijoita ja kirjoittajia aina antiikin Kreikasta himppasen 1900-luvulle saakka, mutta se keskittyy uuden ajan alkuun ja valistusaikaan. Vilautetaan Ciceroa, Kepleriä, Voltairea, Lockea, Leibnitzia ja Kantia sekä monia, monia muita. Pääasiassa miehiä. Ylläri.

Kirjassa käydään läpi sekä vakavasti otettavaa tieteellistä ja filosofista pohdintaa että kaiken järjen perusteella kiistämättä unimaailmoissa koettuja asioita. Moni on vuosituhansien kuluessa pohtinut pitkään ja perusteellisesti, voiko avaruudessa olla elämää, miten se on mahdollisesti muodostunut, onko Jumala luonut sen (tai miksi Hän sen on tehnyt) ja kuuluuko ihmisen evankelioida esimerkiksi marsilaisia. Yksi tulenpalava kysymys on, ovatko marsilaiset (tai ketkä tahansa avaruuden asukit) ihmissuvun tapaan perisynnin pauloissa (loppujen lopuksihan emme voi tietää, missä kaikkialla Aatami ehti seikkailla) ja toisaalta ovatko he osallisia Jeesuksen sovituksesta vai eivät. Eipä ollut ennen käynyt mielessä, jos totta puhutaan. Kaikkea ne teologitkin pohtivat...

Siukosella on mainio kirjoitustyyli, mukaansatempaava ja lukijaystävällinen. Viitteitä on vaikka muille jakaa, mutta se ei tee kirjasta raskasta tai vaikeaa. Aihe on sen verran houkutteleva, että uskallan luulla jopa filosofeja ja aatehistoriaa sen kummemmin tuntemattomia (tai niistä kiinnostumattomia) lukijoitakin löytyvän – mikäli tämä kirja vain sattuu jossain osumaan silmään.

Muissa maailmoissa on erittäinkin pätevä vaan ei ryppyotsainen teos. Villille osastolle lähdetään vain paikoin, ja esimerkiksi viimeisen luvun kattamat unikuvat avaruuden asuinsijoista, joita ympäri maailman on (kai aina?) osattu tuottaa, ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka häilyvä on raja vakavilla mielin harjoitetun pohdiskelun ja totaalisen hörhöilyn välillä. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla elänyt meedio Hélène Smith olisi voinut olla kiinnostava tuttavuus – hän nimittäin kirjoitti sujuvasti marsin kieltä.

Jos siis kiinnostaa tutustua avaruusolentoja koskevaan ihmisajatteluun vuosituhansien varrelta kompaktissa paketissa, uskallan suositella tätä opusta luettavaksi. Kirja on fyyiseltä olomuodoltaan mukava ja sisältönsä puolesta kaikkea muuta kuin ajanhukkaa.

___

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste (Huom! Tähän ehtii osallistua vielä helmikuun loppuun asti!)
Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia)

Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta.
Kirjapaja 2004
304 s.

Kirjastosta.


Nurkkaan ajettu Jumala? on kahden oman alansa asiantuntijan ja suunnannäyttäjän, oppineen ja sivistyneen herrasmiehen dialogina kulkeva kirja. Piispa Juha Pihkala ja professori Esko Valtaoja lähtevät haasteeseen – kirjeenvaihtoon itselleen tuntemattoman, lähtökohtaisesti "vastapuolta" edustavan ihmisen kanssa – varovaisesti mutta uteliaina. Tavoitteena ei ole tiukka debatti saati riita, vaan asioiden tarkastelu omaa näkökulmaa laajemmasta perspektiivistä.

Mitä ovat usko ja tieto? Miten ne rakentuvat, mistä ne rakentuvat? Miten voi tietää jotakin, miten uskoa johonkin? Miten maailmankuva ja maailmankatsomus muodostuvat ja miten ne eroavat toisistaan? Kuka on oikeassa?

Kirjaan kiteytyy suuria kysymyksiä, mutta se ei pakahdu omaan suuruudenhulluuteensa, mistä pitävät huolen taidokkaat kirjoittajat. Kirje kirjeeltä aihepiirit syvenevät ja näkökannat laajenevat. Pihkala ja Valtaoja pelaavat omat korttinsa huolella, ja molempien on aika ajoin sekä asetettava itsensä likoon että peräännyttävä. Tunnelma tiivistyy ajoittain, muttei ahdista. Riitaa ei synny.

Pihkala on Tampereen piispan virasta vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt kirkonmies, Valtaoja avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa. Suuria miehiä siis, asiansa tuntevia. Pihkala edustaa osaltaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, Valtaoja on sitoutumaton agnostikko. Nurkkaan ajettu Jumala? vie lukijansa näiden näkökulmien kautta sekä tarkastelemaan kahden ajattelijan ja kynäniekan argumentteja että pohtimaan omia näkemyksiään ja käsityksiään.

Itse olen kirkosta eronnut agnostikko, joten lähtökohtaisesti kuulun enemmän Valtaojan leiriin. Pyrin kuitenkin lukemaan kirjaa mahdollisimman avoimin mielin, siis antaen tilaa myös Pihkalan ajatuksille. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että tässä kisassa omat pisteeni menevät ilman muuta Valtaojalle, sillä Pihkala ei pysty vakuuttamaan minua laisinkaan esimerkiksi siitä, miksi kirkko ei siunaa homopareja tai miksi paavin ehkäisykieltoa pitäisi ymmärtää. Eivät mene jakeluuni, tämänkään jälkeen, sillä Pihkala kiertelee kuumia aiheita, eikä lopulta vastaa Valtaojan esittämiin haasteisiin suoraan laisinkaan.

Olen todella kiinnostunut uskonnoista ja uskosta, vaikken itse kumpaakaan "harrasta". Uskominen johonkin (minun mittapuullani) yliluonnolliseen on kiehtovaa, mutta loppujen lopuksi ymmärrykseni ulottumattomissa. Minä kun kaipaan niitä pahamaineisia todisteita. Minulle on tärkeää myös se, että jokin oppi- tai tietojärjestelmä perustuu ennen kaikkea itsensä kumoamiseen: virheelliset käsitykset paljastetaan ja ne korjataan.

Nurkkaan ajettu Jumala? ei pyri käännyttämään ketään mihinkään suuntaan. Sen tarkoitus on avata käsityksiä ja argumentteja, toimia keskustelun herättäjänä ja ajatusten innoittajana. Kirja palkittiinkin Vuoden kristillisen kirjan tittelillä ilmestymisvuonnaan. Lukukokemuksena se on miellyttävä ja sujuva, molemmat herrat hallitsevat sanan säilänsä erinomaisesti. Kiihkottomuus miellyttää, sillä kurkku suorana paasaaminen (oli aihe mikä hyvänsä) lähinnä kyllästyttää minua. Tämä kirja pelaa avoimin kortein. Sitä ei maailmassa liikaa tapaa.

___

Jori on myös lukenut tämän kirjan.

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Uskonto (ja kipuaminen haasteen ensimmäiselle suoritusasteelle, Sytkäriksi!)

30 päivää filosofiaa

Dominique Janicaud: 30 päivää filosofiaa
Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut: Toni Snellman
WSOY 2008
136 s.
Les bonheurs de sophie: une initiation à la philosophie en 30 mini-lecons (2003)

Omasta hyllystä.


Ranskalainen Dominique Janicaud (1937–2002) oli filosofi ja filosofian historian tutkija, joka halusi kirjoittaa helppotajuisen ja ennen kaikkea helposti lähestyttävän tutustumisteoksen filosofiaan. Mielessä hänellä oli tyttärensä Claire, joka oli aloittanut filosofian opiskelun koulussa ja tuonut sen siten pitkästä aikaa ruohonjuuritasolta akateemisen isänsä saataville.

30 päivää filosofiaa on fyysiseltä olemukseltaan kepoinen ja vain 136-sivuinen. Siinä on nimen mukaisesti 30 pari–kolmesivuista lukua filosofiaan liittyen. Halutessaan sitä voi lukea luvun päivässä. Minä suunnittelin tekeväni niin, sillä teki kovasti mieli aloittaa uusi vuosi jollain tapaa ylevästi ja mikäpä sen tyylikkäämpää kuin lueskella hippunen filosofiaa päivittäin. Käytännössä lukuhetket kasautuivat ja lukuaikataulu jätätti, ja nyt lopuksi ahmaisin muutamat viimeiset luvut innolla ennakkoon. Mutta pointtia koetettu.

Janicaud itse pitää filosofian keskeisimpänä kysymyksenä olemassaolon pohdintaa. Hän ei kuitenkaan väheksy muita osa-alueita, vaan pikemminkin esittelee niitä hyvin avoimin mielin. Kirjassa käydään läpi klassisia filosofisia kysymyksiä elämästä, totuudesta, vapaudesta ja Jumalasta, noin muutamia mainitakseni. Mikään filosofian historian suurmiesten vuosikirja tämä teos sen sijaan ei ole, eikä se ole mitenkään erityisen kronologinenkaan. Janicaud kirjoittaa, että tärkeintä on oppia ajattelemaan itse ja suhtautumaan kriittisesti esitettyihin väitteisiin: siispä esimerkiksi suurmiesten luettelu ei aja tätä tavoitetta.

Itselleni jäi lukukokemuksesta lähinnä pintaraapaisun maku. Parisivuiset luvut eivät päästä kovin syvälle, ja olo tuntuu siltä, kuin olisi vain ohimennen vilkaissut jotain kiinnostavaa bussin ikkunasta ja sitten unohtanut sen. Toisaalta en taida olla ihan oikeaa kohderyhmää tälle kirjalle, koska en pelkää filosofiaa tai pidä sitä liian vaikeana tutustua ja ymmärtää (paitsi metafysiikkaa, tuota paholaisen kirousta kuolevaiselle ihmiskunnalle!). Ensikosketukseksi filosofiaan tämä ei ehkä myöskään ole paras mahdollinen, sen verran ohikiitävästi se etenee ja selvästi edellyttää joitakin pohjatietoja. Mutta ehkä jonkinlainen kertauskirja pahimpaan hätään tai siinä vaiheessa, kun filosofian opiskelusta on vierähtänyt jo tovi?

Tekisi kyllä itse asiassa mieli lukea taas vähän enemmänkin filosofiaa, kun nyt sen makuun pääsin. Joten ehkäpä Janicaud onnistui minunkin kohdallani kuin huomaamatta tavoitteessaan: tiedonjanoni heräsi ja haluan pysytellä tämän osaston kanssa kärryillä myös tulevaisuudessa.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen (Filosofia).