31. tammikuuta 2010

Dear Eki...

Voisiko joku juoksuetikettiä paremmin tunteva kertoa, olenko oikeutetusti hieman näreissäni vai en?

Olin tuossa kivasti lenkillä muhevassa talvisäässä paikallisen urheilupuiston lenkkeilyreitillä (kavereiden kesken KuntoKolmonen), ja pingoin hyvää vauhtia alamäkeen. Edessäni kulki naispuolinen henkilö koiransa kanssa hihna huomattavan löysällä. Olin melkein ohittamassa parivaljakkoa, kun nainen alkoi (minut lopulta huomattuaan) huutaa, että "älä juokse, älä juokse", jolloin pysäytin hyvän menoni heidän kohdallaan. Koira oli ilmeisen innostunut ja hyppi minua vasten. Nainen tokaisi toruvalla äänellä, että "voi, kun en yhtään kuullut, nyt se alkoi vartioimaan... kannattaa vähän varoa näitä!". Vastauksena tähän ynisin jotain puuskutukseni seasta ja jatkoin matkaani parin kävelyaskeleen jälkeen jälleen juosten.

Onko siis todellakin niin, että minun (tulevana maratoonarina, by the way & natürlich) tulee säädellä kulkunopeuttani (lenkkeilyyn tarkoitetulla reitillä ja muuallakin) sen mukaan, ohittelenko karvaturreja omistajineen vai en? Vai onko kenties, kenties koiranomistajan vastuulla huolehtia, ettei turrit mene pähkinöiksi jos niitä ohitellaan juoksuaskelin?

Terveisin nimimerkki "Kysyn vaan?"

Ps. Oonx ok?

29. tammikuuta 2010

Universaali kaaos

Muistaakseni silloin varhaisella pronssikaudella peruskoulua käydessäni fysiikan opettaja kertoi, että oikeastaan järjestyksellä sinänsä ei ole juurikaan väliä, sillä asiat etenevät väistämättä koko ajan kohti universaalia kaaosta. Väite tuntui hauskalta knoppitiedolta, jolla olisi saattanut pystyä perustelemaan äidille, miksi oma huone oli niin sotkuinen - taas. Jännää kyllä, nyt kun on asunut reilusti yli puoli vuosikymmentä omillaan, tekee mieli keksiä itselleen vielä parempia perusteluja siivottomaan elämäntapaani liittyen. Eivät kylläkään mene läpi. Eivät menneet äidillekään.

Olen tolkuttoman epäjärjestelmällinen ihminen. Voin huoletta olla imuroimatta monta viikkoa ja keräillä käsin suurimpia villakoiria nurkista pyörimästä. Pari tuntia sitten sain tiskattua viikon pöydällä pyörineet tiskit pitkin hampain, sen jälkeen yritin vähän "järjestellä" tätä kodiksikin kutsuttua sekasotkua. Taisin onnistuakin, hetkellisesti ja osittain, sillä tuntuu siltä kuin henki kulkisi taas. En tunne itseäni onnettomaksi sekasotkussa, mutta myönnettävähän se on, että siistissä kodissa on ihmisellä varmaankin parempi mieli. Olisi minullakin, jos jaksaisin panostaa, mutta kun en vaan jaksa. Pitäisiköhän tehdä sellainen viikkoraha-rasti-ruutuun-puhdetyölista jääkaapin oveen? Luultavasti. Tiedän kyllä, että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä vastaamaan kotinsa siisteydestä tekemättä siitä numeroa, mutta kun... Huoh. Ja ei nyt tarvitse ymmärtää väärin: ei täällä nyt mitenkään ruokottoman sotkuista tai saastaista ole, en minä esimerkiksi roskia heittele pitkin lattiaa ja lattiapinta-alaa on kaiken kaikkiaan näkyvillä ihan säällinen määrä (kirjapinot siellä ja täällä tekevät tähän poikkeuksen), mutta sanotaanko nyt niin, että en mielelläni ota vastaan yllätysvieraita, koska joudun kuitenkin häpeämään sotkuisuuttani. Vaikka kyllä kaverini aivan hyvin tietävät, mikä olen naisiani. Silti. Joskus isona palkkaan siivoojan, se on varma homma.

Mielenkiinnolla odotan parin viikon päässä häämöttävää reissua mummin luokse Lappiin - hänellä on käsi paketissa ja kunto muutenkin jo sen verran huono, ettei siivoaminen enää onnistu, eikä siten liene yllätys, että kontolleni on luultavasti varattu puhdetyö jos toinenkin. Ja mummini on siisti ihminen. Hänellä on siisteydelle aivan oma standardimitoituksensa, jota ei tavallinen ihminen voi käsittää. Tai täyttää.

--

Tänään olen ollut pahantuulinen ja kireä. Aamu alkoi kyllä erittäin mukavasti vallilalaisessa solussa, mutta töissä oli tyhmää. Edes eilinen kulttuuriannos Pablon seurassa ei kantanut enää tälle päivälle, joka oli urpoudessaan ihan omaa luokkaansa. Onneksi tätäkin päivää on jäljellä enää kaksikymmentä minuuttia. Huomisen on pakko olla parempi. Pakko.

28. tammikuuta 2010

Ja mikä helvetti ihmisissä on vikana?

Kysyn vaan!

Kuvottaa.
Harkitsemattomat teot ovat kielen päällä odottamassa purkautumistaan.

5 sivua valmista esseetä ja 15 sivun muistiinpanot ovat historiaa (sic!), sillä rakas tietokoneeni päätti, ettei mitään sellaista soopaa nyt kannata omissa nimissään palauttaa ja tuhosi kaiken välitallennuksen yhteydessä.

Hurjan kiva.

27. tammikuuta 2010

Hetkellinen purkaus

Nukuin sitten päiväunet puoli kahdeksasta vähän vaille kymmeneen. Uskomatonta. Onkohan minulla jokin puute, muunkin kuin unen? YTHS:lläkään ei pysty mitenkään iisisti otattamaan hemoglobiinia, tarttis lähetteen labraan. Mielestäni syön kuin hevonen (mikä näkyy esim. painonnousuna, perkele) ja vieläpä ihan terveellisten sääntöjen mukaan, mutta en sitten tiedä. Tai sitten se on tuo pureva pakkanen, joka iskee luihin ja ytimiin. Hrrr. Paleltaa jo valmiiksi ajatus huomisesta, kun menen ensin luennolle ja sieltä Helsinkiin jonottamaan Ateneumiin. Jos nyt sitten kuitenkin ne Pablot tsekkaisi.

Minun olisi pitänyt tänään kirjoittaa sitä esseetä. Niin. No, en ole kirjoittanut, en avannut koko tiedostoa. Enkä avaa. Perjantai-iltana sitten, töiden jälkeen sata lasissa. Ei huvittaisi luovuttaakaan enää tässä vaiheessa, kun kuitenkin olen aikamoisen pohjatyön sitä varten tehnyt. Kolme sivua taitaa olla kasassa, minimivaatimus on 12. Huoh. Antakaa aikaa ja tyhjiä päiviä kalenteriin! Ei niitä taida tulla, tenttejä pukkaa viikoittain vielä hetken aikaa. Ei olisi pitänyt antaa syksyn surkeuden viedä mukanaan, nythän se kostautuu. Miksi en aiemmin ollut varmempi tulevasta ja suorittanut oikeita asioita?

Uudessa Imagessa on kaverini hienoja kuvia. Toiset ne osaa.

26. tammikuuta 2010

Lapsi on terve kun se leikkii

Alkaa tässä kohta himppasen ottaa kupoliin tämä saamattomuus ja laiskuus. Nukuin jälleen aamun espanjantunnin ohi ja näin vieläpä unia vieraista miehistä muun synnin lisäksi. Muilla päivän luennoilla sentään kävin, ja kello 16 istuin tiukasti perse nahkapenkissä vääntämässä kasaan vastausta liberaalista demokratiakäsityksestä ja vastuuyhteiskunnan yhteiskuntavoimista. Reilun vuoden takaraivossa jyskyttänyt nolo tentinpuolikas on siis nyt kunnialla hoidettu. Helpotus vaihtui melko pian uuteen epätoivoon, sillä kaikesta tiedonhankinnasta huolimatta en silti vieläkään tiedä, mitä tuohon yhteiskuntaoppisettiin pitäisi loppujen lopuksi sisällyttää ja pitääkö sen kaiken olla valmiina, kun pedagogisten hakuaika päättyy. Luulen, että joku osa aivoistani on peruuttamattomasti sulanut pois liiallisen Hesarin keskustelupalstan ja urpojen blogien lukemisen tuloksena. En kehtaa enää tykittää oottia sähköposteillani, vaan tungen suoraan vastaanotolle ylihuomenna. Hah. Saamaton ja laiska olen siinä suhteessa, etten saa oikein otetta mistään plus nukun poikkeuksetta pommiin, kun pitäisi olla kilvan taivuttamassa espanjan epäsäännöllisiä verbejä. Kyllähän tässä muuten porskutellaan ihan kivasti, enkä tavoittele mitään martyyrinkruunua. Vielä.

Hain tänään postista itselleni uuden lelun ja se on kyllä nätti. En vaan meinannut osata vastata, kun se ensimmäistä kertaa soi. Tunsin itseni kunnon mammaksi, sellaiseksi teknologiaa pelkääväksi tantaksi, joka on varma, että esimerkiksi tietokone syttyy tuleen, jos painaa väärää nappulaa. No, olotila meni ohi ja puhelukin sujui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kiva puhelin, ehkä tässä kestää akku kauemmin kuin päivän. Intternetissä ostosten tekeminen on muuten kyllä oivallista, ja tästä lafkasta sain puhelimeni kahdessa päivässä. (Ihan vapaaehtoista mainostamista, kukapa siitä mitään maksaisikaan.)

Espanjan läksyt ovat muistissa vanhan puhelimen viestivalikossa, pitääkö se nyt sitten vielä kerran kuitenkin avata? Luulin jo siirtyneeni nykyaikaan. Muitakin elämän pikku karikkoja tässä on ollut, esimerkiksi viime viikon perunkirjoitus meni kaikin puolin ihan kivasti, kunnes V huomasi toissapäivänä, ettei mokomassa paperissa ole lainkaan merkittynä mummin metsäpalstaa. Seurauksena tästä oli armoton sunnuntai-iltainen raivokohtaus ja paniikki, naapureiden korviin kuulunut huutokonsertti ja itseinho siitä, ettei aikuinen ihminen osaa hoitaa asioitaan kuntoon. Pienimuotoista ylireagointia, kenties... Asia on nyt kuitenkin (huomattavasti asiallisemman kanssakäymisen jälkeen) kuosissa siltä osin, että uusi perunkirjoitus pidetään ensi lauantaina, kun olemme muutenkin menossa Lahteen (paperit eivät olleet siis onneksi ehtineet vielä verottajalle) ja minä pyysin anteeksi typeryyttäni. Siitäkin huolimatta pidän kuolemista Suomessa huonosti harkittuna tekona. Käsittämätöntä paskaa, ja meitä on sentään vain kaksi tasa-arvoista rintaperillistä. Hyvä luoja, millaisia sotkuja nämä voivatkaan olla, kun jo tämä on niin hankalaa!

Voisivat myös pikkuhiljaa saada tuon läheisen parkkihallin valmiiksi. Taloa tutisuttavat räjäyttelyt eivät enää tunnu niin eksoottisilta kuin pari viikkoa sitten.

20. tammikuuta 2010

Oheistoimintaa

Kuten todettua, tässä pitäisi parhaillaan ahnehtia historiateoreettista ajattelua tenttikirjojen sivuilta kuin mitäkin sahramia. No, sen sijaan tein pitkästä aikaa ruokaa kotona ja nautiskelin siitä vissylasillisen ääressä. Hyvät naiset ja herrat, saanen esitellä:

Lohikastike (2-3 annosta)


300 g kirjolohisuikaleita
1 prk Kolme juustoa -ruokakermaa
1 sipuli
2-3 valkosipulinkynttä
1 paprika
1 pieni tölkki herkkusieniä
suolaa
pippuria
currya
öljyä paistamiseen

Paista kevyesti kasvisosasto ja lisää kirjolohisuikaleet. Jatka kypsyttelyä reilut viisi minuuttia. Lisää mausteet ja kerma, anna hautua sopivaksi katsomasi aika, esimerkiksi kunnes perunat tai muu lisäke ovat kypsiä. Nautiskele hyvässä seurassa tai ilman.

Tämä päivä ei tuntunut yhtään niin aktiiviselta kuin eilinen. Nukuin uudelleen pommiin espanjan aamutunnilta, mutta onnekseni sen pystyi korvaamaan kymmeneltä alkaneella samansisältöisellä pläjäyksellä. Hukassahan minä olin, mutta ehkä se siitä etenee, jos vain jaksaisin kerrata tarpeeksi. Tätä seurasi neljän tunnin vero-oikeuden luento, jossa koin hämmentäviä hetkiä olemalla häpeämättömän kiinnostunut aiheesta. Viimeviikkoinen julkisoikeuden osio aiheutta lähinnä akuuttia päiväunien ja suklaan tarvetta. Olen myös pessyt pyykkiä ja kasaillut tiskausta odottavia astioita erilaisiin muodostelmiin. No, luin minä toisesta tenttikirjasta 70 sivua, ja jatkan sitä ihan kohta.

Huomenna on vuorossa töitä. En ole ollut siellä kolmeen päivään, ja se tuntuu ikuisuudelta. Sairasta. Huomenna minulla on myös erillinen työkeikka iltaseitsemältä, ja olenkin saanut ihanalta työkaveriltani lupauksen yösijasta, jotta pääsen helposti perjantaiaamuna sorvin ääreen jo kahdeksaksi. Paikka on sama kuin viime perjantaina, seura tällä kertaa ehkä hieman siveellisempää (ja selvin päin). Sanotaanko nyt niin, että ei tämä 80 kilometrin työmatka mikään kaikkein järkevin vaihtoehto ole, mutta näillä on nyt mentävä. Ei ehkä loppuiäksi kuitenkaan. Eihän?

Odotan viikonloppua, sillä V tulee kylään. Mitäs noista tenteistä ja muista murheista, jos on hyvää seuraa. Ja mahakin on täynnä.

19. tammikuuta 2010

On lottovoitto jne.

Ahistaa.

Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa. Yhden asian saatan saada kuntoon elämässä (tänään kulutettu 908 kaloria ja urheiltu sekä aerobisesti että lihaskunnon puolella), muut menevät rempalleen. Lauantaiseen tenttiin on lukematta 353 sivua, vaikka minä vannoin, että hoitaisin sen kunnialla. Keskittymiskyky on nollassa ja nukuin tänään pommiin espanjantunnilta.

Jotain kertoo sekin, että tuijotan koomassa tietokoneen ruutua ja tungen suuhun kaurakeksiä toisensa perään sen sijaan, että lukisin vaikka niitä tenttikirjoja. Onko jossain sellainen opiskelija, joka ei koskaan tee tätä perinteistä? Onko jossain joku, joka tekee järjestelmällisen lukusuunnitelman, jonka mitoittaa omiin voimavaroihinsa sopivaksi ja sitten vielä noudattaa sitä? En usko, ennen kuin näen! Empiriaa kehiin saatana.

Kävin valehtelemassa (no, liioittelemassa) proffalle, että tutkimukseni etenee hyvin ja kaikki on selvää kuin pläkki. En tiedä, miksei sille viitsinyt sanoa, että todellisuudessa en ole kirjoittanut riviäkään minkäänlaista tekstiä tutkimussuunnitelman teon jälkeen, enkä tiedä, mihin pitäisi rajata ja miksi. Mietin asiaa ensi viikon tiistain jälkeen, jolloin olen toivottavasti 13 opintopistettä lähempänä valmistumista kahden tentin suorittamisen jälkeen.

Ahistaa. Liikaa kaikkea.

Ja mä taidan olla se joka neljäs.

Ainakin silloin kun pelkään tuskalla, hiellä ja vaivalla saadun, ansaitun ja ylläpidetyn (pätkä)työpaikkani puolesta.

16. tammikuuta 2010

Ruokotonta eloa, sano

Blögini kävijämäärä sen kun tikittää, eikä kukaan teistä jätä mitään jälkeä itsestään. Keitä ihmeitä te ootte? Emmää pure! Kommentit ois kivoja!

Oltiin sitten taas hurvittelemassa. Eilen oli firman pikkujoulut, joissa oli petollisen makuista boolia, joululahjanjakoa (sain Studio Julmahuvia DVD:llä, mahtavaa! Oma lahjanihan oli heijastin. Ha. (No oli se sentään designia.)) ynnä muuta. Esittelin myös taitojani rasistisien vitsien kertojana. Toiset esittivät tanssi- ja lauluesityksiä. (Mä en sellaiseen lähde ollenkaan. Sivistys, ha!) Yritin pysyä suhteellisen selvinpäin, sillä minulla oli tänään töitä. No, niinpä niin, onhan se ennenkin onnistunut tuossa seurassa hyvillä seurauksilla eli ei. Pomokin oli kännissä, ei se siitä silti sen kummemmaksi muuttunut. Olipahan muuten ekat työpaikan pikkujoulut, missä olen ikinä ollut, eli olenko mä nyt aikuinen?

Työkavereiden kanssa oli hauskaa, jammailtiin keski-ikäisessä karaokebaarissa pilkkuun saakka ja laulettiin Kuka keksi rakkauden? ihan päin helvettiä (vaikka oltiin siis harjoiteltu! Uskomatonta.) Tuoppikätiset tuulitakkimiehet kyllä diggasi, mikä saattoi johtua duomme toisesta osapuolesta, joka on pienikokoinen ja nätti. Vaikka sanottava on, että koska olen itse oppinut viime aikoina käyttämään sellaisia ihmeellisiä kosmetiikkatuotteita kuin luomiväri, olin onnistunut loihtimaan omillekin superväsyneille kasvoilleni jonkinmoisen maskin, joka saattoi ehkä peittää todellisen minäni (eli vähitellen rypistyvät silmänympärykset, mustat silmänaluset ja yleisen ankeuden). Ainakin toivon niin. Yksi työkaveri sanoi, että tuoksun hyvältä (tanssimme hitaita), ja toivon ettei se ollut vittuilua. Ei se kyllä varmaan ollut, sillä hän olisi halunnut nukkua kainalossani myöhemmin aamuyöllä. Sammui kyllä naamalleen jatkopaikkamme keittiön sohvalle, ennen kuin mitään niin ruokotonta ehti tapahtua. Hyvä niin, uskoisin. Jatkot olivat ihanassa hippikommuunissa, emmekä olisi millään malttaneet mennä nukkumaan. Viideltä kuitenkin lopulta taivuimme, herätys olikin vasta neljän tunnin kuluttua. Matka yöpaikasta työpaikalle ei ollut etäisyydeltään erityisen pitkä, mutta eksyimme kolleegani kanssa siitä huolimatta, ja jouduimme kysymään vastaantulleelta natiivilta suunnistusohjeita. Emme paljastaneet etsivämme työpaikkaamme. Eilen (kaukaa viisaasti) selvinpäin pysytellyt vahtimestari vuoroin naureskeli ja vuoroin sääli punasilmäisiä nuoria, jotka yrittivät pitää omalta osaltaan firmaa pystyssä hyvin pitkien viiden ja puolen tunnin ajan. Mutta siitä selvittiin! Toivottavasti seuraavat bileet ovat pian. (Eikä minulla aina olisi töitä seuraavana päivänä!)

Huomenna menen taas sorvin ääreen. Mutta ensi viikonloppuna en mene. Enkä ehkä muinakaan viikonloppuina ennen helmikuun loppua, olen vähän pyytänyt vapaata, josko pääsisimme V:n kanssa käymään mummin luona Lapissa. Ja olishan tuossa tuo 30-sivuinen seminaariesitelmä ja 15 puuttuvaa opintopistettä kasvatustieteen perusopintoja suorittamatta. Ynnä muuta pikkukivaa.

Vaikka olen krapulassa, elämä tuntuu ihan kivalta. Enpä olisi uskonut moista lausetta juuri koskaan kirjoittavani. Syitä on useita: vähimmäisin niistä ei ole eilisiltainen seura. Luulen, että joku universaali karma iskee joskus vielä noin tuhannella voltilla takaisin ja iskee läheisyyteeni mädännyttä kusipäisyyttä ja selkäänpuukotusta isommallakin kädellä. Ihmisellä ei voi olla pitemmän päälle näin hyvä tuuri työympäristön onnistumisen suhteen, ei vaan voi, ei voi. Työnteon kuuluu olla ankeaa, ikävää ja raskasta. Ei siitä ainakaan nauttia saa, hyvä luoja sentään!

Kello on jo aika paljon ottaen huomioon, että huomenna(kin) on se työpäivä. Odottelen liskoja saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä. Uni tuskin ainakaan tulee, nukuin jo aiemmin. Luultavasti se oli virhe, joskin auttoi darraan. Sitruunalimsa auttoi myös.

14. tammikuuta 2010

Laulakaa lujempaa, ylistyslaulut soivat tänään meille

Ihmetyttää nyt taas monenmoinen asia. Kuten tiedämme, Tony Halme lähti vehreämmille metsästysmaille vastikään, rauha hänen muistolleen, vaikken äijästä nyt niin suoranaisesti digannutkaan. Ihan kiinnostava hahmo joka tapauksessa, joskin viime vuosina ymmärrettävästi varsin hiljainen, etenkin jos vertaa hänen uransa, tuota, värikkäimpään aikaan. No, Hazardin Kaarina meni sitten kirjoittamaan kolumnin, jossa kritisoi lähinnä median Halmeeseen kohdistamaa höyrypäistä hulluutta, joskin hyvin värikästä kieltä käyttäen ja - luulisin - tietoisesti hieman verta nenästään kerjäten kikkailemalla sellaisella kirjoitustavalla, jota ne penaalin vähemmän terävät kynät eivät aina ihan handlaa. Miesparka oli sairas, ilmeisen riippuvainen huumausaineista, puhui suuta suuremmalla ja muuta yhtä ikävää - ja tämähän tekee kenestä tahansa lähes kansallissankarin! Ainakin siis keltaisessa lehdistössä. Eikä kansallissankareita sovi haukkua. Hyvänen aika, kyllähän me tiedämme, mitä Marskin kritisoimisestakin seuraa! Joku roti nyt tähän! Kekkonen! Paavo Nurmi! Rokka! Nyt sitten se intternetissä kovaäänisin osa suomalaisesta ylväästä kansasta on tarttunut härkää sarvista: tehnyt kanteluita Julkisen sanan neuvostoon, perustanut (tietty hei) aiheeseen kantaaottavia Facebook-ryhmiä, oksentanut aivopierujaan keskustelupalstoille ja niin edelleen - onhan tämä kuvio jo aika tuttu. Kuolleista kun ei hei saa puhua pahaa, ne on kaikelta kritiikiltä suojassa, onhan se nyt ruokotonta arvostella inhimillistä ihmistä, tiesittekste?

No, minä en tiennyt. Kuollut ihminen ansaitsee kokonaisen ihmisyyden aivan kuten ansaitsi sen eläessäänkin. Näin sanoi eräs laitoksemme professori kerran luennolla. Yhdyn häneen. Ihminen elää elämänsä (toivottavasti) valitsemallaan tavalla, ja julkisuuden henkilöt valitsevat aivan itse uransa lehtien palstoilla. Näin myös Tony. Jos ihminen oli eläessään värikäs, provosoiva, oman aatteensa mies, sekoilija, möläyttelijä ja teki tämän kaiken julkisesti - ja osan näistä vähintäänkin vapaaehtoisesti ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa - mikään, mikään, mahti maailmassa ei ole niin voimakas, että se kadottaisi tämän kaiken sillä hetkellä, kun lusikka lentää nurkkaan. Ihminen on elämänsä summa, ja jos on halunnut elää huomionhakuisen elämän, saa huomionhakuisen kuolemankin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suurempi vääryys kuollutta kohtaan on kiillottaa hänen kuvaansa ja puhua hänestä kuin pyhimyksestä. Kun niin ei tehty henkilön eläessäkään. Koskaan. (No okei, ehkä Tonylla saattoi olla joissain piireissä aika horjumaton asema jonkinmoisella jalustalla, mutta minä kyllä uskon hänen pitäneen itseään loppujen lopuksi ihan tavallisena kundina. Niinku ihmisenä siis.)

Kuolleista saa puhua sen, mitä sylki suuhun tuo. Minä ainakin haluan, että kuolemani jälkeen läheiseni muistavat, että olin ihminen. Että olin välillä todellinen kusipää, itsekäs idiootti, ilkeä ja piikikäs. Että olin myös laiska ja vihamielinen, syytin muita omista virheistäni, riitelin kuin höyryjunan, hysteerikon ja orangin yhdistelmä, juoruilin ja känniääliöitsin. Koska sellainenhan minä olen. Eikä kenenkään tarvitse sitä koskaan unohtaa. Toki toivon, että kun sydän vielä pumppaa, olisin useammin jotain ihan muuta, eivätkä huonot puoleni dominoisi, mutta hei - ei kokonainen oikea elämä voi olla pelkkää vaahtokarkkia. Onneksi.

Joka tapauksessa kevyet mullat Tonylle. Vaikka olin hänen kanssaan eri mieltä lähestulkoon kaikesta, oli kyse kuitenkin aikamoisesta hemmosta. Oman asiansa takana pitää seistä, loppuun saakka. Ja sen hän kaiketi teki, kaikesta sekoilusta huolimatta.

(Tykkään sanonnasta kevyet mullat. Se tuntuu lohduttavalta.)

8. tammikuuta 2010

Rillit huurussa

Mikä fiilis! Heräsin omia aikojani suhteellisen hyvin nukutun (vain kaksi-kolme heräämistä) yön jälkeen ennen kahdeksaa ja päätin olla hyvä tyttöystävä palauttamalla V:n tenttikirjan paikalliseen ammattikorkeakouluun (kyllä, niillä siellä eurooppalaisen huippuyliopiston oikeustieteellisessä on pikkasen nahkeeta noiden tenttikirjojen saaminen oikeaan aikaan... ei käy kateeksi). Niinpä vuorasin itseni Michelin-akan muoton ja lähdin lönkyttelemään kohti TAMKia. Löysin kirjastoon jotakuinkin ongelmitta (ihme, yleensä menen vähän lukkoon vieraissa virastoissa, jos en löydä karttaa tai opasteita) ja hoidin velvollisuuteni. Koska Kaupin hyvät lenkkeilymaastot alkavat siitä ihan vierestä, jatkoin lönkyttelyäni juoksuaskelilla vuorattuna ja hupsista heijaa, niinhän siinä vaan hujahti tunti mukavasti juoksennellen. Kotiin päästyäni olin aika punainen ja kaikkeni antanut, rillien huurre oli kivasti jäätynyt ja vesi valui silmistä (ja hiki kainaloista), mutta oikeesti - meikä veti ihan täysillä ja Lenkkitoverini Suunto paukutti makoisia lukemia ruudulleen! Tästä ei voi kuin päästä eteenpäin. Voitin inhoni ja vedin kunnon lenkin, vaikka pakkasta on tosiaan rapiat 20 astetta, eikä alkuun tehnyt yhtään mieli tsempata. Hyvä mä!

Loppiainen sujahti töissä, siellä oli kivaa ja paljon kesän työkavereita yhtäaikaa paikalla. He vaan ovat aivan mahtavia tyyppejä, muuta ei voi sanoa. Muutenkin tunnelma oli kohdillaan, vaikka pakkanen paukkui ja posket punottivat - hauskaa oli silti. Oli ilo nähdä niin paljon asiakkaitakin hyvällä tuulella koko perheen voimin viettämässä lomapäivää, se sai hetkeksi uskomaan, että kaikesta negatiivisesti mediatilasta huolimatta niitä tavallisia, kunnollisia (?) perheitä on edelleen. Siis niitä, joissa vanhemmat ja lapset viettävät aikaa yhdessä ja tykkäävät toisistaan ja niin edelleen. Ettei kaikki olekaan niin pahaa ja rumaa, etteivät kaikki lapset ole moniongelmaisia kauhukakaroita, eivätkä kaikki vanhemmat tunteettomia, rahalla perhearvoja ostavia uratykkejä. Tämä viimeisin määritelmä, siis uratykki, on kyllä aika ongelmallinen. Onko uran tekeminen syntiä suhteessa perhe-elämään? Onko aina, aina, aina pakko valita vain toinen? Kiinnostaisi tietää. (Okei, ihan turha nyt luulla, että olen niin pälli, etten tiedä sitä, että ulkokuori voi pettää jne., mutta olennaista tässä nyt oli se, että päivästä jäi hyvä fiilis, koska perheet ainakin näyttivät hyvinvoivilta.)

Tänään lähden Helsinkiin. Meillä on ystävien kanssa luvassa kultturelli ilta. Ensin menemme teatteriin, ja sen jälkeen syömään. (Ehkä vähän viiniäkin.) (Ei tosin ihan kamalan paljon, koska menen huomenna töihin.) Asioiden tekeminen on hauskaa, tulee hyvä olo, kun on jotain mitä odottaa, eikä ole mahdollista pettyä. Tietysti näytelmä saattaa olla surkea (vahvasti epäilen) ja ruoka kamalaa (just joo), mutta seura ei ainakaan voi pettää. Onneksi.

Opinnot etenevät, minulla on nyt yhteensä 10 opintopistettä tältä lukuvuodelta suoritettuna, kaikki kasvatustieteestä ja arvosanalla 5. Olen selvästi oikealla alalla, huahhahahhaha. Selvitin siis myös sen karmivan joulukuisen tentin erinomaisella arvosanalla, vaikka keksin yhden kirjan vastauksen päästäni. (Ehkä se onkin juuri se opettajalta vaadittu ominaisuus, mene ja tiedä.) Muutenkin asiat ovat mallillaan. Maanantainen keikka Turkuun oli hyvä alku arkistotutkimukselle. Harmittaa vaan, kun haluaisin mennä sinne pian uudestaan, mutta siihen mahdollisia vapaita arkipäiviä ei aivan heti ole saatavilla. Täytyy ryhdistäytyä ja alkaa myös vaatia vapaata töistä - ei minulla ole mitään velvollisuutta tehdä siellä niin paljon töitä kuin nyt teen. Pointti on kuitenkin se, että tutkimus on virallisesti alkanut ja minä olen tyytyväinen. Kaiken muun hyvän lisäksi pääsin espanjan kurssille, joka alkaa ensi tiistaina. Pitäisi ehkä hieman kerrata alkeiskurssin 1. osan materiaaleja ennen sitä, sen suorittamisesta kun on jo se rapiat kaksi vuotta...

Aamuisen urheilun tuoma euforia ei ota loppuakseen, taidan ottaa siitä kaiken ilon irti ja keittää vielä toisen satsin kaardemummakahvia ennen kuin lähden kohti Helsinkiä.

Näistä päivistä en tahtoisi päästää irti.

6. tammikuuta 2010

Uusi alku

Vuoden alussa ihmisillä on tapana tehdä lupauksia, joihin toki kannustavat myös median tuottamat erilaiset elämäntapamuutosartikkelit ja erikoisjulkaisut. Monet viettävät kuulemani mukaan tipatonta tammikuuta, mikä kai tässä alkoholin iloihin hyvin tutustuneessa maassa on jopa ihan järkevää (ellei sitten ota hommaa takaisin vetämällä helmikuussa aivan överiksi). Uusi vuosi on aina jotenkin tuore, uuden vuosiluvun kirjoittaminen ensimmäistä kertaa on erikoista ja kaikki tuntuu jotenkin mahdolliselta. Ehkä onkin, minä ainakin haluan uskoa niin. Jokainen vuosi on mahdollisuus tulla vaikkapa paremmaksi ihmiseksi tai jotain.

Itsehän olen jo koko viime vuoden pyrkinyt tasapainottamaan elämääni pääasiassa sen fyysisten rakenteiden osalta. Sama jatkuu, samalla kaavalla, joskin ehkä vielä himppasen innokkaammin. Pääkopan osalta voisi pyrkiä jonkinlaiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin - voisin yrittää vaikkapa huolehtia itsestäni enemmän. Siitä että jaksan, siitä että arvostan itseäni tarpeeksi toimimalla omaksi parhaakseni ja mitä näitä nyt on. Uusi harrastuksia ja haasteita sopivissa määrin, riittävästi tekemistä ja kuitenkin kunnialla myös vapaa-aikaa. Mahtava juttu olisi myös olla saman työnantajan palveluksessa koko vuosi, ja siihen on tarkoitus pyrkiä. Lisäksi valmistun humanististen tieteiden kandidaatiksi ja teen graduuni vähintään tutkimussuunnitelman. Kevään haku pedagogisiin ratkaisee paljon - jos pääsen sinne, ensi vuosi menee siinä touhussa, jos en, alan tehdä gradua ja etsin työharjoittelupaikan. Noin, nyt se on julkisesti kerrottu, joten nyt se on myös toteutettava (tokihan tiesitte, että anonyymiin blogiin kirjoitetut lupaukset on niinku todellakin pidettävä hei). Ja jonnekin matkalle minä lähden, aivan varmasti.

Siinähän niitä jo olikin, alkua uudelle ja jatketta vanhalle. Elämä ei oikeasti ole hassumpaa, olen todennut. On kivoja ihmisiä, työtä, sivistystä, lämmintä ruokaa joka päivä, leipää ja sirkushuveja. Eihän tämä täydellistä ole, mutta tästä on aina hyvä jatkaa.

Kieriskelen hyveellisyydessäni vähintään huomiseen.