28. helmikuuta 2013

Lapsi matkalla maailmaan



Pasi Saarimäki, Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen (toim.): Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään
Kansi: Anne Kaikkonen
SKS 2012
418 s.

Kirjastosta.


Tämä kirja ilmestyi juuri samaan aikaan, kun minun graduni lähti painoon. Silloin harmitti, sillä tämä olisi aiheidensa puolesta sopinut erinomaiseksi lähdekirjallisuudeksi, ja vieläpä todella tuoreeksi sellaiseksi. Ei auttanut itku markkinoilla (eikä sitä itkua edes koskaan tullutkaan, vaan ilo valmiista gradusta), mutta kirjan nappasin kirjastosta heti, kun se silmääni siellä osui.

Lapsi matkalla maailmaan on artikkelikokoelma syntymän moninaisesta historiasta ja kansatieteellisistä näkökulmista siihen. Kirjassa on yhdeksän varsinaista artikkelia, joiden aihepiireissä kuljetaan ajallisesti keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen ja paikallisesti pääasiassa Suomessa ja hitusen Länsi-Euroopassa. Yhdistävänä tekijänä on laajasti ymmärretty syntymän prosessi: ei vain lapsen, vaan myös yhteisön ja sen käsitysten syntymä uudelleen ja uudelleen uusien jäsenien kautta.

Raskauteen ja synnytykseen liittyy todella valtaisa määrä erilaisia uskomuksia. Nämä uskomukset tulevat paljolti ulkopuolelta, eivät siis pelkästään tulevan äidin mielestä, ja usein myös tahoilta, jotka eivät itse synnytä. Vuosituhansia on osattu ja tiedetty erilaisia taikoja ja konsteja, joilla raskaus on saatu alulle tai saatu estettyä tai joilla on pyritty vaikuttamaan syntyvän lapsen sukupuoleen, luonteeseen, ulkonäköön ja muihin ominaisuuksiin. Syntymään liittyy paljon yliluonnollista, arkikokemuksen ylittävää ja pelottavaa: vaikka kyse on luonnollistakin luonnollisemmasta asiasta, synnytys kuitenkin aina sekoittaa pakkaa arvaamattomuudellaan ja pelottavuudellaan. Naiset ovat syystä pelänneet synnyttämistä, Suomessakin vasta 1900-luvulla synnytys alkoi muuttua turvallisemmaksi tapahtumaksi kaikille osapuolille.

Oma suosikkiartikkelini on Marja-Liisa Keinäsen Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi, jossa käydään läpi kiinnostavia syntymän jälkeisiä rituaaleja ja lapsen sosiaalista syntymää. Suomessa on ollut koulutettuja kätilöitä 1700-luvulta saakka, mutta itseoppineiden pirttimuorien ja paarmuskojen apuun turvauduttiin 1900-luvun alkupuoliskolle asti. Oli tärkeää, että kätilö (koulutettu tai itseoppinut) tunnetiin hyvämaineisena ja hyväluontoisena, sillä hänellä katsottiin olevan suora vaikutus syntyvään lapseen – ja kätilön piti myös olla tarpeen vaatiessa valmis antamaan hätäkaste vastasyntyneelle. Tuoretta ihmisenalkua haluttiin tuupata kohti tulevia haasteita esimerkiksi kylvettämällä tätä tiettyjen riittien mukaisesti huolella, pitkään ja useita kertoja: esimerkiksi jos kylpyveteen pantiin sokeria, ajateltiin, että vauvasta kasvaa siveellinen ihminen. Tärkein yhteisöön liittämisen tapa oli kuitenkin aina kaste.

Sofia Kotilaisen artikkeli Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella kertoo suomalaisesta lasten nimeämisen kulttuurista ja historiasta. Antamalla lapselle suvussa tiiviisti kulkeva esivanhempien nimi hänet sidottiin tiukasti osaksi elettyä yhteisöä. Samoin ajateltiin, että antamalla lapselle hyvän ihmisen nimi, tämän hyvä luonne siirtyy myös lapseen. Lapsen onnea ja terveyttä pyrittiin suojelemaan ja vahvistamaan kaikin mahdollisin keinoin, sillä imeväis- ja lapsikuolleisuus oli suurta, eivätkä läheskään kaikki perheen lapset kasvaneet aikuisiksi. Siksi oli tärkeää tehdä kaikki mahdollinen lapsen vahvistamiseksi.

Kirsi-Maria Hytönen kirjoittaa Kannettu kaksoistaakka -otsikolla kulkevassa artikkelissaan työläisnaisten muistelukerronnassa paljastuvasta äitiyden moninaisuudesta 1940- ja -50-luvuilla. Koska itse pyörittelin omassa tutkimuksessani paljon muistitietoa ja sen problematiikkaa, tämä artikkeli kiinnosti ennen kaikkea metodologisesta näkökulmasta. Kiinnostava se on toki muutenkin, sillä minusta ainakin tuntuu siltä, että äitiys ja ennen kaikkea oikeanlainen äitiys on aihepiiri, joka leimahtaa aika ajoin täyteen roihuunsa. Ongelmatonta ei äitiys ole koskaan, ja Hytösen artikkeli tuo esiin, kuinka suuria vaikeuksia naiset joutuivat 1900-luvun alkupuoliskolla kohtaamaan koettaessaan yhdistää perhettä ja työtä. Usein se olikin mahdotonta.

Lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että aiemmat sukupolvet pyrkivät vähättelemään nuorempiensa ongelmia vetoamalla siihen, kuinka ennen oli vielä vaikeampaa ja silti pärjättiin. Suomessa on pitkään elänyt sankariäidin myytti, joka vahvistaa kuvaa "ennen vanhaan" suunnilleen kesken heinänteon pellon laitaan synnyttäneestä ja saman tien työhön palanneesta äidistä. Tällainen tapa ei koskaan ole ollut vallitseva, vaan äidit ovat kyllä saaneet leponsa – myös ennen vanhaan. Jo pakollisen kirkottamisen odottaminen tuotti noin kuuden viikon karenssin, jolloin ei saanut liikkua kodin eikä aina edes lapsivuoteen ulkopuolella. Mutta silti sankariäidin myytti elää kaiketi edelleen ja siihen voidaan vedota tilanteessa kuin tilanteessa. Aina ovat äidit jaksaneet, vaikkei ollut äitiyspakkausta/lapsilisää/äitiyslomaa/6+6+6-mallia...

Lapsi matkalla maailmaan on monipuolinen ja monitieteinen artikkelikokoelma. Sen teksteissä sivutaan yliluonnollista ja arkista, poikkeuksellista ja tavanomaista, hyväksyttyä ja kiellettyä, vaiettua ja silti tarkasti tiedettyä, yleisiä käsityksiä ja hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Se toimii kokonaisuutena ja osissa. Minua viehätti kirjan moniäänisyys ja se, kuinka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti se valottaa syntymään liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia, sekä tutuntuntuisia että vieraampia. Uskon jokaisen löytävän tästä kirjasta uusia tietoja ja uutta ajateltavaa. Aihehan on aina läsnä, tavalla tai toisella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia).

26. helmikuuta 2013

Sorvin ääressä äänessä

Loman jälkeen töihin palatessani huomasin jonkin muuttuneen. Aamuisin on jo valoisaa, kun odotan puoliunessa ratikkaa, ja töistä lähtiessä näen vielä siivun valoa. Viikossa ehti tapahtua ihmeitä, ainakin kevään lähestymisen suhteen. Mutta kohtahan onkin maaliskuu, kevätkuukausista rapaisin.

Töissä aika liitää ja samalla painaa niskaa. Tekemistä on aivan tolkuton määrä, mutta siitä huolimatta välillä rullailen uudella satulatuolillani pitkin työhuonetta ja koetan ihan hetken vain olla ja ajatella. Tänään totesin työparilleni, että pitäisi ihan tosissaan opetella tekemään asioita loppuun, eikä aloittaa noin miljoonaa ja jättää niitä kaikkia levälleen. Mutta toteutapa se, kun aina on joku nyhtämässä hihasta tai kytiksellä oven takana, Wilmassa vilkkuvat uudet viestit ja omat muistiinpanot kalenterissa muistuttavat jostain, minkä olisi ehkä jo pitänyt olla tehtynä.

Mutta ei, en ole stressaantunut. Nautin työstäni edelleen ja joka päivä, vähintään hetken.

Joka päivä tekee myös mieli vetää verhot kiinni ja hakata päätä työpöydän pintaan. Mutta niitä hetkiä on vähän vähemmän.

Nuoret ovat juuri nyt täynnä intoa ja kauhua, molempia samanaikaisesti. Heistä huomaa, että isojen asioiden äärellä ollaan – yhteishaku alkoi eilen. Nyt, kun päätöksiä pitää oikeasti tehdä, moni menee lukkoon, eikä uskalla sittenkään. Se on ymmärrettävää, mutta samalla turhauttavaa. Näistä jutuista on puhuttu nyt siitä saakka kun tulin tänne, ei tämä yllätyksenä tule kellekään. Ja kyllä, yhteishakulomakkeeseen on kirjoitettava nimet isoilla alkukirjaimilla.

Paitsi joillekin huoltajille yllätyksiä tuntuu riittävän, sillä jokunen on lähestynyt minua tällä viikolla jotenkin erityisen hämmentyneenä siitä, että nytkö se on. Nytkö se tehdään. No nyt nyt, juuri nyt. Niin kuin on jo moneen kertaan tiedotettu.

Koulun niskaan kaatuu aika paljon, mutta olen siihen valmistautunut. Paljon on jo tehty töitä, paljon niitä on kolmen seuraavan viikon aikana tehtävä. Jaksan silti hämmästellä, kuinka välinpitämättömiä ihmiset osaavat olla. Teineille sen vielä jossain määrin suon – vaikkakaan en sitä käsitä –, mutta se, ettei huoltajaa kiinnosta, on joka kerta yhtä musertavan surullista.

Tänään tuli myös mietittyä, mihin verorahat pahimmillaan valuvat. Meitä oli sovittuna aikana viisi eri julkisen alan sektorin työntekijää odottamassa palaverin alkua, kun selvisi, että sen kohteena oleva oppilas ja tämän huoltaja eivät aio saapua paikalle. Nyt ei pysty. Jokaisen työaikaa kului, jokaisella oli ollut kalenterissa palloteltavaa. Ja ennen kaikkea – vaikeat asiat jäivät edelleen käsittelemättä ja hoitamatta eteenpäin. Nyt ei pysty.

Mutta sen vastapainona on ollut myös sellaisia hetkiä, kun joraamme oppilaiden kanssa tietokoneluokassa spontaanisti Ukkometson* tahtiin samalla, kun luokan isojen ikkunoiden ohi kulkee ulkomaalaisten kouluvieraiden pukumiesdelegaatio silmät ymmyrkäisinä.

In Finland we have this thing called PISA-success, you know.


___

* Oppilaat valitsivat musiikin. Minulle Yö, Popeda ja Mamba = pahuuden kolmiakseli.

25. helmikuuta 2013

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus



John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.

24. helmikuuta 2013

Lukudiplomi VII: Sonetteja laumalle


Juice Leskinen: Sonetteja laumalle
Kirjayhtymä 1975
125 s.

Kirjastosta.


Kuten on jo useaan otteeseen (luultavasti kyllästymiseen saakka) käynyt ilmi, en ole erityisen runollinen ihminen. Lyriikka on aina ollut minulle vaikea kirjallisuudenlaji, enkä usko tilanteen koskaan ratkaisevasti muuttuvan. Omaa asennettaan voi aina kuitenkin hioa, ja niinpä minäkin aina silloin tällöin hyppään runojen kelkkaan ja koetan parhaani mukaan pitää kiinni vauhdissa – vaikka ymmärrys on välillä todella vaikeaa.

Juice Leskinen (1950–2006) on kuitenkin poikkeustapaus, kaikilla mittareilla. Minulla on muutama hänen kokoelmansa omassa hyllyssä, ja etenkin Aika jätti (1999) on luettu hiirenkorville. Sieltä olen selaillut milloin rakkausrunoja, milloin onnitteluriimuja, milloin mitäkin. Sanoittajana Leskinen oli yliveto, ja vaikka jotkin hänen kappaleensa ovat lähes puhkisoitettuja, jokin niissä vetoaa minuun joka ikinen kerta.

Huomasin taannoin, etten ole Aika jättiä ja the best of -kokoelmia kummemmin tutustunut Leskisen lyriikkaan. Niinpä marssin kirjastoon ja kahmaisin mukaani muutaman vanhemman kokoelman. Sattuipa sitten niinkin, että Leskisen debyyttikokoelma Sonetteja laumalle oli myös Lukudiplomi-haasteen kirjalistalla.

Kirjan alussa on Leskisen prologi, joka alkaa sanoilla "Tämä on elämäkerta." Vaikka runoilija vakuuttaa parin sivun mittaisessa tekstissään, ettei ole proosamiehiä, minun on oltava eri mieltä. Minusta Juice Leskinen oli ja olisi voinut olla aivan mitä hyvänsä. Kyllä, ihailen häntä.

Ilta

Voi kuulla miten aurinko
raapii itsensä verille
puiden latvoihin.

Ja minä istun tässä
ja ajattelen sinua.


Kokoelman sisältö on jaettu löyhästi temaattisiin osioihin, joita ovat Extraa, Lyriikkaa, Aforistiikkaa, Episodeja elämän poluilta, Kansanlaulun omaiset, Petr Arka: Sonetteja laumalle sekä Laulut levyiltä. Jaottelu on kiinnostava ja perusteltu, ääni muuttuu hieman ja on kussakin osiossa vähän erilainen.


Episodeja elämän poluilta I

Kuolemaa tuijottavin silmin
he tuijottivat kuolemaa,
joka tuijotti takaisin

(Oli meneillään tuijotuskilpailujen
kolmas semifinaali.)


Se, mikä minua Leskisen teksteissä viehättää, on niiden näennäinen yksinkertaisuus ja samalla rajaton moninaisuus. Hän oli sanojen kuningas, leikittelijä, vinoilija, vääntelijä. Runoissa on sekä vakavuutta että huumoria, pisteliäisyyttä ja vilpittömyyttä. Osa runoista on pienen pieniä, ja silti niissä on jokaisessa jokin jippo, syy, jonka vuoksi ne on kannattanut kirjoittaa. Ihmeellistä. Niin vähällä niin paljon.


Finale

Eikä taivalluksesta jäänyt
kuin
   linttaan
       astutut kengät


Aika miehistähän Leskisen runous on. On kaljanjuontia, naintia, yksinäisyyttä, satunnaisia kohtaamisia, melankoliaa. Mutta silti minusta lukiessa välillä tuntui tutulta. Ehkä se on illuusio – luulen voivani ymmärtää 70-luvun taiteilijaelämää – mutta mitä siitä? Siksi minä kirjallisuutta luen, että saan olla välillä joku muu, nähdä toiselta puolelta, ymmärtää muuta kuin mitä minussa on.


Täytyy mennä kapakkaan

Täytyy mennä kapakkaan
ja ostaa yksi olut,
että saisin liikkumaan
harmaat aivosolut.


Sonetteja laumalle on kiinnostava kirja. Se on vasta kehittyvän taiteilijan alkusoitto, joka lupaa hyvää tulevaan. Ja sitähän me todellakin saimme: ei olisi suomalainen popkulttuuri tai lyriikka entisellään, jos sen keskeinen tekijä napattaisiin kuviosta pois. Juice Leskinen oli todellinen sanataiteilija sanan kaikissa merkityksissä. Onneksi tekstit jäävät, vaikka niiden tekijöiden on jokaisen vuorollaan lähdettävä.



Tämä hetki

Säilyisi edes tämä hetki
tämä lyhyt hetki
kun tuuli murtaa laineen
kun hiekka polttaa jalkojen alla



Lukudiplomi-haaste, suoritus VII
Runoja ja näytelmiä

Tehtävä 1. Valitse teoksen kaksikymmentä kiinnostavinta sanaa. Tee niistä sananselityspeli.

Varsinainen sananselityspelin teko jää nyt väliin, mutta kieltämättä vaikkapa seuraavat sanat voisivat olla varsin mielenkiintoisia selitettäviä esimerkiksi Alias-matsissa.

nirunaruaivot
golgatankävijät
maapallon henkivakuutus
paska jätkä
ohrasäkki
antiperspirantti
pekonimakkara
niskavilla
koskislesti
Lindin Arvi
karviaismarjalikööri
homekorvat
zeppeliini
imeläkivi
amatöörikitaristin jytäinstrumentti
pikkuisessa simassa
autostrada
konjamiini
nykypurukumidesibelijytinä
seminoloogie boogie woogie

22. helmikuuta 2013

Leena Krohn: Hotel Sapiens



Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia
Kansi: Eeva Sivula
Teos 2013
164 s.

Arvostelukappale.

Kun meille tapahtuu hyviä asioita, otamme ne vastaan itsestään selvinä, ansaittuina ja asiaankuuluvina. Kun meille tapahtuu pahoja asioita ja kohtalon iskut osuvat meihin, emme koskaan ansaitse niitä, aina ne ovat erehdyksiä, virheitä ja vääryyksiä. (s. 45)


Hotel Sapiens on paikka, jonne sekä päästään että joudutaan. Siellä kokoontuvat ihmiskunnan rippeet, siellä he hoitavat itseään ja muita, keskustelevat, riitelevät ja miettivät, mitä ulkopuolella vielä on – jos mitään. Hotel Sapiens on hotelli ja säilytyspaikka, hullujenhuone ja koulutuskeskus, pakolaisleiri ja tutkimuslaitos, museo ja sairaala. Jokainen on siellä syystä tai syyttään, rikos ja tauti on ihmisyys, taustalla tuho, josta ei puhuta.

Hotel Sapiensia ympäröi maidonvalkea sumuvaippa, eikä ulkopuolelle voi nähdä kuin hetkittäin, silloinkin ehkä vain omassa mielikuvituksessaan. Muistot ja menneet alkavat hämärtyä samalla, kun kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan haipuu vähitellen pois. On vain tämä hetki, nämä ihmiset ja joskus koittava kuolema, jonka ajan Eukko ennustaa, jos häneltä sitä kysyy.

Henkilökuntana toimivat koneelliset Nunnat, oudot surisevat laitteet, joiden kasvot eivät liikahda suuntaan tai toiseen. Jossain taustalla hääräävät Kaitsijat, ne, jotka nousivat rengeistä isänniksi ja valjastivat ihmiskunnan omiin tarpeisiinsa. Ne, jotka hallitsevat aikaa – ovat itse aika.

Päivät kuluvat Hotel Sapiensin käytävillä ja huoneissa, jokaisella on oma painolastinsa. Voiko kaikki muuttua vielä, tuleeko vielä suurempi tuho? Vai onko kaikki huijausta, oman päämme luomaa harhaa? Miksi näin kävi?


Nyt on sillä lailla, että minä olen rakastunut. Olen rakastunut Leena Krohniin.

Vuoden vaihteessa luin Krohnin Tainaronin, joka antoi jo olettaa paljon. Kirja jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa, mutta mietin kuitenkin, josko kyse oli vahingosta, hetken huumasta. No, nyt tuli todistettua, että ei ollut ei.

Hotel Sapiens on ihan mieletön kirja. Se imaisee mukaansa ensimmäisistä sanoista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tunnelma on huikea, tummasävyinen, ahdistavakin, mutta sellainen, että haluaa lukea aina seuraavankin luvun.

Parasta on se, ettei lukijalle tarjota mitään lautasella. Itse on haettava annoksensa ja pureskeltava ruokansa, maistettava ja nieltävä. Silti olo ei ole tyhmä, siis sellainen, että tuntuisi kuin kirjailija leikittelisi lukijan (oletetulla) älyllä ja nauraisi lopulta räkäisesti päälle. Päin vastoin: kirjan luettuaan on onnellinen, että on jälleen tullut haastetuksi ja saanut pyöritellä asioita mielessään ja sanoja kielellään.

Krohnin kieli on upeaa. Se on elämänjanoista, kaunista, se soi kuin musiikki. Lukiessa tuntui siltä, kuin joku ottaisi syliin ja silittäisi päätä, vaikka tekstin sisältö on paikoin kaikkea muuta kuin hellää. Harvoin kohtaa näin täydellistä tapaa käyttää sanoja, tapaa muodostaa niistä kokonaisuuksia ilman, että se tuntuu missään vaiheessa teennäiseltä. Hiottua muttei siloteltua, josta kaikki pakottaminen on kaukana.

Teemat kirjassa ovat suuria, sitä ei käy kiistäminen. Ja niitä löytyisi epäilemättä jokaisella lukukerralla lisää. Nähdäkseni Hotel Sapiens on ennen kaikkea ajankuvaa tästä hetkestä ja maailmasta, jossa elämme. Se kertoo ihmisyyden lukemattomista puolista, siitä, miten otamme aina uusia rooleja kantaaksemme ja kuinka joskus sorrumme niiden alle. Kuinka olemme samaan aikaan itsemme ja omien odotustemme, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan sekä meistä riippumattoman, aina eteenpäin kulkevan ajan vankeja.

Samalla Hotel Sapiens kritisoi meitä ja sitä, kuinka itse huijaamme itseämme:  

Jos ajatusta jatkuvasti ruokitaan, jos monet ajattelevat samoin ja jos ajatus toistuessaan yhä vahvistuu, siitä tulee olio, ymmärrättekö sen? Materia taas, tiedättekö, on tavallaan kuin hallusinaatio, tosin yhteinen ja itsepintainen, mutta silti vain harha. Ajatelkaapa rahaa! Olihan se merkillinen ilmiö, eikö totta? Materian ja kuvitelman ristisiitos, pelkojen ja toiveiden hyppyyttämä haamu, yhdessä sovittu petos, kimaltavaa tuhkaa... (s. 60–61)

Ehkä Krohnin tarkoituksena (yhtenä niistä, luulen) on kiinnittää lukijan huomio ennen kaikkea omaan itseen. Siihen, miten minä itse elän ja olen elämässäni, minkä asioiden kanssa painin, mitä pidän tärkeänä, mihin puutun, mitä kritisoin. Silmien avaaminen maailman moninaisuudelle, aina uusille näkökulmille ja vaihtoehdoille on se taito, jota todella tarvitaan maailmassa, jossa jälleen kerran kaivetaan poteroita ja vallihautoja, huudetaan ja paasataan, suljetaan korvat muilta kuin samanmielisten puheilta.

Hotel Sapiens ei kuitenkaan jätä toivotonta oloa. Vaikka se ei sinänsä anna vastausta siihen, kuinka tulisi toimia, mitä tehdä, ettei tuho tulisi, ja vaikka se heittää piikin jos toisenkin ihmiskuntaa kohden, luovuttaa ei pidä. Lopuksi – jos sitä itse haluamme ja sen päätämme – maapallonlippu on se, joka jää liehumaan, vaikkei edes tuulisi.

___

Ilselän Minnan lailla olen onnellinen, että minua odottaa vielä pitkä rivi Krohnin kirjoja.
Lukunevoja uskoo tämän saattavan olla parasta Krohnia koskaan.

21. helmikuuta 2013

Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa!



Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa.
Gaudeamus 2003
195 s.

Kirjastosta.


Onhan tuota tullut kerran jos toisenkin pohdittua, minkälaista elämää avaruudessa mahtaa olla. Missä se on, millaista se on ja miten siihen saisi yhteyden? Foliohattua en kuitenkaan ole päähäni pannut, enkä ole rakennellut koskaan minkäänlaisia vastaanottimia, mutta minun järkeni mukaan äärettömässä avaruudessa on kyllä vähän niin kuin pakko olla muitakin kuin me telluslaiset.

Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, miten ihmiset ovat Maapallon ulkopuolisen elämän historian saatossa käsittäneet. Kirja ei ota kantaa siihen, onko sellaista elämää vai ei, vaan kuvaa sitä ihmiskulttuurin puolta, jonka aina silloin tällöin unohtaa, vaikka se on läsnä joka ikinen päivä: se kuvaa mielikuvitusta ja sen voimaa.

Ajallisesti kirja kattaa ajattelijoita ja kirjoittajia aina antiikin Kreikasta himppasen 1900-luvulle saakka, mutta se keskittyy uuden ajan alkuun ja valistusaikaan. Vilautetaan Ciceroa, Kepleriä, Voltairea, Lockea, Leibnitzia ja Kantia sekä monia, monia muita. Pääasiassa miehiä. Ylläri.

Kirjassa käydään läpi sekä vakavasti otettavaa tieteellistä ja filosofista pohdintaa että kaiken järjen perusteella kiistämättä unimaailmoissa koettuja asioita. Moni on vuosituhansien kuluessa pohtinut pitkään ja perusteellisesti, voiko avaruudessa olla elämää, miten se on mahdollisesti muodostunut, onko Jumala luonut sen (tai miksi Hän sen on tehnyt) ja kuuluuko ihmisen evankelioida esimerkiksi marsilaisia. Yksi tulenpalava kysymys on, ovatko marsilaiset (tai ketkä tahansa avaruuden asukit) ihmissuvun tapaan perisynnin pauloissa (loppujen lopuksihan emme voi tietää, missä kaikkialla Aatami ehti seikkailla) ja toisaalta ovatko he osallisia Jeesuksen sovituksesta vai eivät. Eipä ollut ennen käynyt mielessä, jos totta puhutaan. Kaikkea ne teologitkin pohtivat...

Siukosella on mainio kirjoitustyyli, mukaansatempaava ja lukijaystävällinen. Viitteitä on vaikka muille jakaa, mutta se ei tee kirjasta raskasta tai vaikeaa. Aihe on sen verran houkutteleva, että uskallan luulla jopa filosofeja ja aatehistoriaa sen kummemmin tuntemattomia (tai niistä kiinnostumattomia) lukijoitakin löytyvän – mikäli tämä kirja vain sattuu jossain osumaan silmään.

Muissa maailmoissa on erittäinkin pätevä vaan ei ryppyotsainen teos. Villille osastolle lähdetään vain paikoin, ja esimerkiksi viimeisen luvun kattamat unikuvat avaruuden asuinsijoista, joita ympäri maailman on (kai aina?) osattu tuottaa, ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka häilyvä on raja vakavilla mielin harjoitetun pohdiskelun ja totaalisen hörhöilyn välillä. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla elänyt meedio Hélène Smith olisi voinut olla kiinnostava tuttavuus – hän nimittäin kirjoitti sujuvasti marsin kieltä.

Jos siis kiinnostaa tutustua avaruusolentoja koskevaan ihmisajatteluun vuosituhansien varrelta kompaktissa paketissa, uskallan suositella tätä opusta luettavaksi. Kirja on fyyiseltä olomuodoltaan mukava ja sisältönsä puolesta kaikkea muuta kuin ajanhukkaa.

___

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste (Huom! Tähän ehtii osallistua vielä helmikuun loppuun asti!)
Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia)

20. helmikuuta 2013

Lukudiplomi VI: Kodittomien kaupunki



Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Suomentaja: Asko Sahlberg
Kansi: Otto Donner
Teos & Söderströms 2011
238 s.
De hemlösas stad (2011)

Kirjastosta.


15-vuotias Lilja elää vuoden 2050 Jyväskylässä, Suomen uudessa pääkaupungissa. Ilmaston lämpeneminen on sulattanut napajäätiköitä ja nostanut merenpintaa kymmenellä metrillä. Helsinki ja monet muut alueet Suomessa ja maailmalla ovat jääneet veden alle. Liljaa kyllästyttää jatkuvat kytättävänä oleminen: hänen vanhempansa huolehtivat hänestä aivan liikaa ja samalla kasvoton yhteiskunnan järjestelmä vahtii kaikkia kantasuomalaisia vuorokauden ympäri – heidän omaksi parhaakseen, totta kai. Kaupungin muureja ei voi ylittää, tai ainakaan takaisin ei voi palata.

Kun Liljalle selviää, että hänen Helsinkiin viisitoista vuotta aiemmin evakuointia vastustaen jäänyt tätinsä onkin oikeasti hänen biologinen äitinsä, ja kun vanhemmat eivät suostu asiasta puhumaan, hän päättää karata. Ukkosmyrsky antaa tilaisuuden paeta valvovien silmien alta ja Lilja aloittaa pitkän matkan kohti synnyinkaupunkiaan Helsinkiä. Moni asia on kuitenkin toisin kuin teinityttö on luullut.

Matkalla Lilja kohtaa sattumalta intialaisveljekset Samratin ja Samarjitin ja pääsee valheen turvin heidän alukselleen ja sen kyydissä Helsinkiin. Levänviljelijöinä ja innovatiivisina öljyntuottajina toimivan suurperheen pojat ottavat Liljan mukanaan kotiinsa ja niin Lilja pääsee tutustumaan sekä intialaissiirtolaisten elämään että erittäin paljon muuttuneeseen kaupunkiin, jota kutsutaan Halsingihksi. Hän ystävystyy perheen tyttären Manjun kanssa ja pääsee hämmästelemään itselleen vierasta elämäntapaa, mutta matkan tarkoitus – äidin löytäminen – ei olekaan niin helppoa, ja koti-ikäväkin alkaa vaivata... Valitettavasti Liljan on opittava, että maailma ei pyöri hänen ja hänen oikkujensa ympärillä.

Odotin Kodittomien kaupungin lukemista kauan. Innostuin kirjasta jo joskus toissavuonna, mutta se ei koskaan suostunut olemaan kirjaston hyllyssä samaan aikaan kun minä sitä selailin. Nyt, kun kirjan lopultakin sain käsiini, aloin saman tien ahmia sitä. Ja mikä pettymys se olikaan!

Tällä kertaa ongelma ei ollut siinä, etten olisi tiedostanut lukevani nuortenkirjaa. Ei, sen pidin kyllä tiukasti mielessäni. Ongelma on siinä, että Kodittomien kaupunki on tylsä kirja. Dystooppinen tunnelma jää kaiken sen tahmaisen tarinankuljetuksen jalkoihin aivan täysin, ja se ainoastaan pilkahtelee paikoin esiin. Lilja on rasittava päähenkilö (huoh, nuortenkirja, joo-o), joka sitä paitsi käyttää tolkuttoman paljon aikaa itsensä kanssa keskustelemiseen. Sekin on tönkköä, kai nyt päänsisäiset ajatukset voisi sujuvamminkin esittää? Lisäksi kirjassa, etenkin noissa Liljan itsensä kanssa käymissä keskusteluissa, käytetään aivan liikaa huutomerkkejä!! !!! Rasittavaa!!!

Osittain veden alle jäänyt Helsinki on herkullinen. Hajut, maut ja värit ovat voimakkaita, ihmisten määrä ja kaupungin kuhina katoilla ja mutaisilla kujilla kuvataan kiehtovasti. Mutta se ei ihan riitä, kun seikkailua varten kaivataan kuitenkin myös kunnon tarinaa. Harmi, etten sitä saanut.

Ihan kiinnostavia teemoja Luther kyllä nostaa esiin. Toki selkeimmin muuttuvan ilmaston ja ympäristön, mutta myös siirtolaisuuden ja sen aiheuttamat hiertymät. Kodittomien kaupungissa Halsingihin uudet asukkaat suhtautuvat ennakkoluuloisesti sekä juoppoina kuvattuihin alkuperäisasukkaisiin että toisiinsa. Kaupunkia kansoittaa niin intialaisten kuin kiinalaisten yhdyskunta, joilla on jonkin verran kähinää keskenään. Alkuperäisasukkaat taas eivät armoa saa, he ovat samoja alan miehiä kuin tämän päivän puistoissa ja asematunneleissa. Tästä voi hyvinkin saada jotain ajateltavaa.

Mutta ei, kirja ei vienyt minua mukanaan. Sen lukeminen tuntui paikoin pakkotankkaamiselta ja mietin taas kerran, miksi en antanut vain olla. Ehkä se, että tosiaan odotin kirjan lukemista pitkään, piti kirjan sitkeästi laukussani. Tosin kirjan loppuratkaisu ja sitä edeltäneet tapahtumat toivat lähinnä vinon hymyn kasvoilleni. Lällyä, niin lällyä. Mutta ehkä niin on hyvä. Kaikki ei aina tuhoudu.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VI
Tulevaisuuden taruja


Tehtävä 2. Piirrä teoksen tapahtumien aikajana.



Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

___

Luettu on muuallakin: Nafisan rasittui myös päähenkilöstä mutta vakuuttui maahanmuuttajien kuvauksesta, marjis piti kirjan asenteesta eikä häiriintynyt hitaasta luettavuudesta, Velma luki kirjan alkukielellä ja piti sitä kiinnostavana, Liina piti kirjan kuvaamaa maailmaa raikkaana ja uskottavana, joskin päähenkilöä pöljänä, Rouva Huu piti tarinaa vahvana ja latautuneena.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen (Tulevaisuuden taruja).

18. helmikuuta 2013

Kirjallisuuden äidit: Lumous



Helvi Hämäläinen: Lumous
Gummerus 1934
248 s.

Kirjastosta.


Anna on kolmen lapsen äiti ja pikkuporvarillinen kotirouva 1930-luvun Helsingissä. Kaiken pitäisi olla hyvin: puitteet ovat kunnossa, puoliso Lauri elättää perhettä ahkerasti, palveluväki hoitaa raskaat työt, kesänviettoon on rannikkohuvila... Mutta silti, kaikesta huolimatta, Anna on tyytymätön.

Anna kaipaa mennyttä ja samalla pelkää sitä. Hänellä on ollut nuorena suhde Laurin ystävään Eeroon, ja koska miesten ystävyys on vuosien aikana vain kasvanut (vaikkakaan Lauri ei menneestä tiedä), Anna joutuu säännöllisesti olemaan tekemisissä Eeron ja tämän vaimon Eerikan kanssa, joka on sekä luonnoltaan että käytökseltään täydellinen kotirouva. Tietenkin. Ja vielä mukava.

Eräänä iltana Anna kohtaa iltakävelyllään Runarin, kauppalaivan kapteenin. Tai ehkä kohtaaminen on liian hieno sana: käytännössä Runar hyökkää puskasta Annan kimppuun ja on ottamassa tältä itselleen väkisin läheisyyttä. Tilanne ratkeaa ja Runar ja Anna juttelevat – ja he juttelevat myös seuraavana iltana, ja sitä seuraavana, ja...

Runarin tapaaminen toimii viimeisenä sysäyksenä Annan itsenäisyyden kaipuulle. Avioero Laurin kanssa pannaan viereille ja Anna joutuu ajan olossa totuttelemaan ajatukseen elämästä ilman pieniä lapsiaan, nämä kun jäävät avionrikkoja-äidin käsien ulottumattomiin. Kontrastina suuren ratkaisun tekevän naisen tarinalle leikataan ajoittain välähdyksiin Eeron ja Eerikan elämästä, joka ei ehkä sekään ole niin täydellistä, kuin ulkokuori antaa olettaa. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja ratkaisujensa kanssa on elettävä.

Olen vuosia sitten lukenut Säädyllisen murhenäytelmän, josta sain melkein trauman. Tähän Hämäläisen kirjaan tartuin, koska siitä oli maininta jossakin gradua varten lukemassani artikkelissa ja siihen viitattiin sen verran kiinnostavasti, että pakko oli etsiä ja lukea. (Lumous on tosin ollut kirjastopinossani jo monta kuukautta, eli aivan ehdottoman välittömästä pakosta ei ollut kyse...)

Lumous on omalla tavallaan hyvin vimmainen kirja, vaikka se etenee verkkaisesti ja haahuillen. Annan sisäinen kamppailu kattaa koko kirjan kaaren, ja sitä on mielenkiintoista seurata. Toisaalta se on myös tuskallista ja paikoin jopa tylsää. Koko aikaa en saanut pidettyä mielessäni, että kirja kuvaa omaa aikaansa ja sitä on siksi tarkasteltava hieman toisin kuin vaikka 2000-luvun avioliitto-ongelmia. Suoraan sanoen siis tylsistyin välillä, ja minun piti melkein pakottaa itseni jatkamaan. Halusin lukea kirjan loppuun, mutta erityisen vetävä se ei kyllä ole.

Henkilöt kuvataan mehevästi. Pääosassa olevan Annan kautta saa mielenkiintoisen kuvan 1930-luvun suomalaisesta naisesta, kouluttautuneesta ihmisestä, joka saa toteuttaa itseään ammatillisesti vasta avioeron jälkeen. Hintana sillä on taloudellinen epävarmuus ja täydellinen ero lapsista. Anna ei kuitenkaan pidä hintaa liian kovana, vaan tekee niin kuin haluaa.

Lumouksessa äitiys kuvataan hyvin eri tavoin. Eerika saa harteilleen "täydellisen äidin" viitan ja lopulta omien lastensa lisäksi kasvatettavakseen myös Annan ja Laurin lapset, kun Lauri ei voi heistä pitää huolta uuden perhekuvionsa vuoksi ja Annalle hän ei suostu heitä antamaan. Eerika ei silti ärsyttänyt minua, sillä Hämäläinen kuvaa hänet hellästi. Hieman enemmän omaa tahtoa hänellä kyllä olisi saanut olla. Anna taas on täydellinen individualisti ja oman onnensa tavoittelija. Tulkitsisin hänellä olevan jonkinlaisia masennuksen tai muun sairauden oireita, sillä hän pyörittelee päässään paljon sitä, miksi ei osaa kiintyä lapsiinsa ja rakastaa heitä niin kuin vaikka Eerika rakastaa omiaan. Se teki minut surulliseksi, sillä vaikka monet kirjan tapahtumat suututtivat minua, koin syvää sympatiaakin itseään etsivää naisparkaa kohtaan. Toivoin, että hän olisi ollut riittävän rohkea tekemään elämänratkaisunsa ennen avioliittoa. Niin moni kärsimys olisi sillä vältetty.

Lumous onkin lopulta suuri tarina kulisseista ja valinnoista. Tekee hyvää pohtia sitä, kuinka suuri osa ratkaisuista tehdään, koska oletetaan niiden olevan oikein siksi, että niin vain kuuluu tehdä. Vaikkei kuuluisikaan. Vaikka päätökset pitäisi tehdä itse. Siksi en pitänyt kirjan loppuratkaisusta. Se vei minusta pohjan kaikelta.

Noin yleisesti pidän porvarillisen elämäntuskan kuvauksista. Varmaan siksi halusin tämänkin kirjan lukea loppuun, vaikka se ei tosiaan erityisemmin minua vetänyt mukaansa. Outona pidin kyllä sitä, että Anna lähti Runarin matkaan, vaikka mies teki tuttavuutta niin ahdistavasti ja osoittautui muutenkin vähän oudoksi häntäheikiksi. Toisaalta en missään vaiheessa pitänyt Annaakaan aivan täysijärkisenä, joten ehkä he täydensivät toisiaan siinä asiassa.

___

Osallistun Lumouksella Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

16. helmikuuta 2013

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee



Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.

15. helmikuuta 2013

11 asiaa... ja LOMA!


Sain Jenniltä tämän hauskan 11-asian haasteen/tunnustuksen. Kiitos, toveri J!

Hommahan menee näin:

Kerro 11 asiaa itsestäsi.

Vastaa haastajaan esittämiin 11 kysymykseen.

Keksi 11 uutta kysymystä, jotka esität uusille haastetuille.

Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

Ilmoita heille, että heidät on haastettu.


1. Olen erakkoluonne. Viihdyn kyllä (hyvässä) seurassa erinomaisen hyvin, mutta aina jossain vaiheessa alan kovasti kaivata kotiin. Toisaalta kotona en normaalisti ole kuitenkaan yksin, vaan siellä on myös mies. Tänä keväänä on toisin, kun hän on poissa. Yksin oleminen ei kuitenkaan juuri koskaan ahdista minua. Viihdyn yksin.

2. En voi käsittää, kuinka joku voi maksaa laukusta nelinumeroisen summan eurorahaa. Ei, en kykene siihen. Miksi?! Miksi??? (Minä olen maksanut laukusta korkeimmillaan kolmenumeroisen summan, kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ostin rinkan ja toisella repun, jota käytän vähintään joka toinen päivä.) (Jep, olen äärimmäisen hyvä ihminen, tiedän.)

3. Olen mielestäni aika hyvä ihmistuntija ja osaan lukea sosiaalisia tilanteita. Toisaalta saatan ajattelemattomuuksissani möläytellä typeryyksiä, enkä joka tilanteessa osaa olla tarpeeksi hienotunteinen. Yritän kehittää itseäni tässä asiassa paljon, etten turhaan aiheuttaisi pahaa mieltä. Hyvin harvoin tarkoitukseni on loukata.

4. En tiedä, haluanko lapsia. Toisaalta ehdottomasti, toisaalta en. Eniten epäilen omaa kykyäni olla vastuuntuntoinen ja johdonmukainen kasvattaja. No, asia ei ole nyt ajankohtainen, vaikka kai kaikki kolmeakymppiä lähestyvät ihmiset sitä jossain määrin, joltakin kantilta, pohdiskelevat.

5. Sen sijaan tiedän ehdottomasti, että haluaisin toisen kissan. Mutta järki sanoo ei (vaikka vietimmekin V:n viimeisen Suomen illan katselemalla löytöeläintalojen kissakuvia.)

6. Olen pääasiassa luonteeltani laiska ja ryhtymisrajoitteinen, mutta joskus hämmentävän energinen ja aikaansaava. Hassua, miten jotkut, ihan helpotkin asiat, ovat välillä mahdottomia tehdä. Lähteminen. Tekeminen. Meneminen. Aloittaminen on kaikkein vaikeinta, mutta sen jälkeen loppuun saattaminen ei yleensä ole vaiva eikä mikään.

7. Rakastan nukkumista. Kärsin pari vuotta sitten unettomuudesta, ja siitä selviydyttyäni arvostan hyviä unenlahjoja hyvin korkealle. Oli hirveää, kun uni ei tullut, ja vaikka olisi joskus tullutkin, se loppui aamuyöllä parhaaseen ja tärkeimpään aikaan. Nykyisin saatan nukahtaa sekunneissa, en tosin aina. Valitettavasti myös kuorsaan. Kuulemma.

8. Inhoan siivoamista. Ja sen kyllä huomaa.

9. En ole koskaan matkustanut Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolella. Haluaisin kyllä, mutta ei ole tullut lähdettyä. Ainakaan vielä.

10. Aion tänä keväänä tehdä (ainakin) kaksi reissua, jotka molemmat edustavat suosikkimatkailumuotoani: kaupunkilomia. Mikään ei ole ihanampaa, kuin suunnata nenä suurkaupunkiin ja antaa sen viedä, haahuilla pitkin katuja, nauttia ruoista ja juomista… 

11. Minulla on mainio kummityttö, joka täytti juuri 11 vuotta. Olen eronnut kirkosta, joten en päädy enää kenenkään muun kummiksi kristillisten tapojen mukaisesti, mutta ehkä joskus vielä jonkun mussukan siviilikummiksi tai jonkinlaiseksi lähiaikuiseksi. Kuka tietää.
  
Sitten Jennin kysymykset:

1. Mitä lempivalokuvastasi löytyy?

Minä parin kuukauden ikäisenä vaaleanpunaisessa potkupuvussa isin mahan päällä nukkuen. Isi lukee kuvassa kirjaa. Siinä on onnea.

2. Mikä on kummallisinta, mitä olet tehnyt?

Edellisessä työpaikassani autoin kerran asiakkaana ollutta entistä kumparelaskijaa saamaan nyrjähtäneen olkapäänsä takaisin paikoilleen. Tilanne oli outo ja pelottava ja ylitti reilusti kaikki sopivuuden rajat. Mutta siitä selvittiin ja asiakas oli kiitollinen. 

3. Syvä vai matala lautanen?

Syvästä voi syödä mitä vaan.  

4. Mikä naurattaa?

Huonot ja mauttomat vitsit. Tilannekomiikka.  

5. Urheilu - uhka vai mahdollisuus?

Mahdollisuus, joskin välillä hammasta purren. Eilen kävin tosin testaamassa ensimmäistä kertaa kahvakuulatreeniä, ja sehän oli piru vie hauskaa!

6. Housut vai hame?

Housut. Hyvät farkut.

7. Sasi & Tennilä - kumman kaa?

Usch. Tennilä.

8. Risikko & Räsänen - kumman kaa?

Uteliaisuudesta Räsänen.  

9. Mitä otat piknikille mukaan?

Aurinkolasit ja poksahtavan pullon. Ja juustoa! Juustoa on ihmisen elämässä oltava!

10. Mikä kaduttaa?

Eräs pispalalainen puutalo.

11. Mitä teet illalla?

Tänä iltana vai? Väkerään vuohenjuustosalaattia, juon pari olutta ja luen kirjaa.

Olen laiskalla tuulella (huomaa kohta 6!), enkä lähetä tätä tällä kertaa eteenpäin. Monessa blogissa näytetään jo vastanneen muutenkin. 

___

Ah, hiihtoloma on alkanut tälläkin kasvatusalan henkilöllä. Koulussa oli tänään aika levoton tunnelma, ja kyllä sieltä itse kukakin lähti lomia kohti varsin helpottuneen oloisena. Minä lähdin melkein leijuen, sillä iltapäivän palaverissa sain kuulla kehuja toiminnastani ja sehän lämmittää hieman stressaantuneen virkanaisen mieltä. Kiireisiä aikoja elämme, se on tullut huomattua, mutta nyt on aika levätä. Ja hyvillä mielin lomalle jäinkin, sillä työt eivät karkaa minnekään, mutteivät myöskään syö elävältä. Viikon päästä jatketaan siitä, mihin tänään jäätiin. 

Viikko kevätlesken elämää on kohta takana, ja nopeastihan tämä aika kuluu, kun on mielekästä puuhaa. Tänään panin vähän vettä myllyyn ja ostaa napsautin lentoliput Wieniin maaliskuun lopulle! Tunne oli hassu, sillä napsutellessani luottokortin numeroa menemään tuntui melkein siltä, kuin olisin tehnyt jotain vähän kiellettyä. Olen nimittäin haaveillut Wienistä noin vuodesta 1999 alkaen tai jostain niiltä main, ja nyt lopultakin sinne pääsen. Haaveiden toteutuminen on aina vähän kutkuttavaa ja outoakin. En oikein tiedä, miksi en ole matkustanut sinne aiemmin. Ehkä ihannekuvani kyseisestä kaupungista on kolkuttanut mielessä niin vahvana, etten vain ole uskaltanut. Mitä jos se ei ole ollenkaan sellainen paikka kuin olen kuvitellut? Jää nähtäväksi. Mutta sitä ennen on vielä monta viikkoa töitä. Ja aikaa virittäytyä tunnelmaan vaikkapa John Irvingin suosiollisella avustuksella.

Olotila on siis varsin mainio, joskin luulen, että tajuan loman alkaneen vasta sunnuntai-iltana, kun huomaan, ettei tarvitsekaan valmistautua seuraavaan työviikkoon. Erikoisia suunnitelmia ei ole, ei huvita höösätä turhia. Jotain helppoa ja mukavaa, sillähän se kuluu. Ainakin aion lukea. Paljon. Ah!

13. helmikuuta 2013

Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen



Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

12. helmikuuta 2013

Hyvitys (Afrikan tähti -haaste)



Boualem Sansal: Hyvitys
Suomentaja: Aura Sevón
Into Kustannus 2012
220 s.
Le village de l'Allemand ou Le journal des frères Schriller (2008)

Kirjastosta.


Malrich on vihainen nuori mies, algerialistaustainen maahanmuuttaja Pariisissa, joka tuntee vetoa kiihkoilevaan islamistiseen yhteisöön. Hänen isoveljensä Rachel on siirtolaisena kuin suoraan oppikirjasta ja juhlapuheista: sopeutuva, sivistynyt, menestyvä – täydellisen integroitunut. Veljesten elämä muuttuu, kun heidän algerialaisessa pikkukylässä elävät vanhempansa tapetaan järjettömässä verilöylyssä. Rachel alkaa selvittää vanhempiensa, ennen kaikkea isänsä, menneisyyttä pala palalta ja totuuden paljastuessa päätyy lähipiirinsä yllätykseksi masennukseen ja itsemurhaan.

Hyvitys koostuu päiväkirjaotteista, sekä Malrichin äänestä, kun hän selvittää, miksi veli tappoi itsensä että Rachelin yhä kaoottisemmiksi käyvistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka Malrich saa tämän kuoleman jälkeen käsiinsä. Veljesten puheenvuorot on painettu erilaisilla fonteilla selvemmän eron tekemiseksi.

Tartuin kirjaan sattumalta, sillä se oli kirjaston hyllyssä houkuttelevasti esillä, ja kun huomasin sen olevan algerialaisen miehen kynästä, päätin testata. Takakansi lisäsi houkutusta, ei vähiten siksi, että sen mukaan Hyvitys on kielletty Algeriassa, koska se käsittelee maan veristä sotaa ja vertaa islamismia holokaustiin.

Vertaapa todellakin. Odotin saavani tarinan, jossa siirtolaisuuden eri puolet paljastavat jotain olennaista niin lähtömaasta kuin uudesta kotimaasta. Ajattelin, että luvassa on väkivaltaa ja nuorten miesten epätoivoa. Toivoin, että lukukokemus olisi rankka mutta antoisa.

Vähän kylmäksi jäin, myönnettävä se on. En päässyt kummankaan veljeksen kanssa sinuiksi, mikä ymmärrettävästi hankaloittaa tarinaan uppoutumista, kun minäkerronta on sen keskeinen osa. Rachel jäi täysin sumuverhon taakse, Malrichin vihaisuuteen ja henkiseen murrokseen pääsin edes hieman käsiksi.  Rachelin selvitystyö saksalaistaustaisen isänsä menneisyydestä on kuvattu varsin raastavasti, mutta ei se silti minua erityisemmin liikuttanut. Kiinnostavampana pidin sitä, kuinka Malrich muuttuu kiihkoilevaa islamia ihannoivasta nuorukaisesta kriittiseksi ajattelijaksi ja onnistuu juurruttamaan kriittisyyttä myös kaveripiiriinsä.

Hyvityksen teemat ovat moninaiset. Yhtäältä se paneutuu holokaustin painolastiin ja sukupolvet ylittävään syyllisyyteen sekä menneisyyden taakan aiheuttamiin moraalisiin dilemmoihin. Mistä ihminen on lopulta vastuussa? Vain omista teoistaanko? Toisaalta kyse on yksilötasosta, ihmisen suhteesta omaan identiteettiinsä ja juuriinsa, kaikkeen siihen, mitä jokainen meistä kantaa omalla tavallaan mukanaan. Nyky-Algeria jää väistämättä jalkoihin, kun pääpaino on toisen maailmansodan kauhuissa ja hipaisten myös Länsi-Euroopan siirtolaislähiöissä. Veljesten vanhempien väkivaltainen kuolema ja kummankin myöhempi vierailu vanhempien haudalla kotimaassa on ohimenevä hetki, josta lukija ei saa otetta.

Ollakseen raskaasta aiheesta huolimatta miellyttävä ja hyvä lukukokemus Hyvitys on aivan liian paasaava. Aiheita kierrellään ja kaarrellaan, niihin palataan uudelleen ja uudelleen, eteenpäin ei tunnuta pääsevän. Juonenkäänteet jäävät mitäänsanomattomiksi, mutta ehkei tämän kirjan ole edes ollut tarkoitus olla erityisen tarinavetoinen, vaan pikemminkin aiheen painavuus on nostettu kaiken muun edelle. Onneksi kirjaa ei ole venytetty tämän pidemmäksi, sillä jo näissä reilussa parissa sadassa sivussa riitti tahkoamista.

En kuitenkaan tyrmää teosta. Se on kirjoitettu syystä, eivätkä sen käsittelemät aiheet valitettavasti vanhene. Erityisen upeasta ja mieleenpainuvasta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Mutta ymmärrän sen paikan puheenvuorona ja kannanottona, ennen kaikkea sananvapauden puolesta. Maailmassa, jossa edelleen kielletään kirjoja, on kirjoitettava entistä vimmaisemmin, enemmän ja rajummin. Siksi nostan hattuani Boualem Sansalille ja muille hänen kaltaisilleen ja toivon, etteivät he hiljene koskaan.

___

Kirjasähkökäyrä-blogissa on myös luettu Hyvitys.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Algeria)