29. elokuuta 2016

Vaikuttavia kuvituksia kolmeen kertaan

Kirjojen kuvitus on aihe, jota en kovin usein ole nostanut blogissani esiin. Arvostan kuitenkin oivaltavaa, taitavaa ja kerronnallista kuvitusta todella paljon, vaikken esimerkiksi lasten kuvakirjoja juurikaan lue. Sarjakuvien kanssa teen ajoittaista tutustumistyötä, ja noin muutenkin pidän kauniista kuvista, valokuvista ja kuvataiteesta paljon.

Nyt lukupinoon sattui lähes peräkkäin kolme kuvitukseltaan ansiokasta teosta. Kirjat, jotka tässä niputan yhteen, ovat Bjørn Sortlandin ja Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62 – Kirja kolme: Matka, australialaisen Shaun Tanin mykistävä Etäisten esikaupunkien asioita ja Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama runotarina Luumunkukka ja Lohikäärme.



Kirjojen tarinat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden kohdeyleisötkin poikkeavat toisistaan. Kepler62-sarjan kolmas osa vie meidät lopultakin avaruuteen: ensin tukiasemalle Maata kiertävälle radalle ja sitten aurinkotuulen voimaa hyödyntäviin tähtipurjehtijoihin, joiden suuntana on Kepler62. Matkaseurueen lapset ja nuoret ovat saaneet kovan koulutukseen tuleviin koitoksiin, mutta arvatahan sen saattaa, ettei kaikki suju aivan niin kuin oli suunniteltu. Uteliaisuus ja putoilevat sukat voivat myös olla kohtalokkaita...




Kepler62 on aivan mahtava sarja, jota olen hehkuttanut aiemminkin täällä ja täällä. Vielä on onneksi kolme osaa tulossa, ja seuraavassa laskeudutaan jo uudelle planeetalle ainakin kansikuvan perusteella. Kepler62 on tunnelmaltaan aika synkkä ja etenkin tarinan kuvaaman Maan tila herättänee keskustelua ja kysymyksiä, joten suosittelen sarjaa yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi – tai ainakin kannustan olemaan valmiina, kun kinkkisiä pohdintoja herää.





Avaruuskuvat ovat huikeita. Pasi Pitkänen on saanut liikkeen, valon ja vauhdin vangittua upeasti voimakkaisiin kuviinsa. On helppoa eläytyä valon nopeuteen ja äärettömän pitkiin välimatkoihin. Teksti vie mukaansa, ja koska kuvia ei ole joka sivulla, tarinan eteneminen on toki varsin olennaisessa osassa. Hieman odottava tunnelma kirjasta jää, jonkinlainen väliosan maku. Mutta toisaalta eipä tässä malttaisi odottaa jatkoa!




Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama Luumunkukka ja Lohikäärme on kahden kiinalaistytön tarina. He ovat eläneet lähes koko ikänsä yhdessä kiinalaisessa lastenkodissa, ja kun molemmat adoptoidaan Suomeen, on suuri muutos elämään väistämätön. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja se on varsin aurinkoinen ja hempeä. Tarina sinänsä ei oikein puhutellut minua, mutta kauniit, punasävyiset ja voimakkaat kuvat pelastivat kokonaisuuden.






Aiheensa puolesta kirjan kohdeyleisö on aika selkeä, ja toivottavasti se antaa iloa, hyvää mieltä ja vahvistusta adiptioperheille. Toki kirjan avulla saa vastattua varmasti pienemmän väen kysymyksiin, vaikka omaa perhettä adoptio ei koskettaisikaan – esimerkiksi tarha- tai koulukavereiden taustojen osalta.




Potin näistä kirjoista nappaa kuitenkin ehdottomasti australialaisen animaattorin Shaun Tanin häkellyttävän hieno Etäisten esikaupunkien asioita. Kirja on lastenosastolla, mutta kuuluisi ehdottomasti nuorille ja aikuisille. Kuvitus on upea, voisin ottaa lähes joka sivusta seinänkokoisen taulun itselleni.




Vaikka tästä, jossa kartan reuna on myös todellisuuden reuna...




Tai tästä yksinäisestä lelusta...




Tai astetta erikoisemmasta häämatkasta.

Tunnelma kirjassa on hämärä, outo, hieman synkkyyteen vivahtava muttei kuitenkaan lannistava tai pelottava. Paitsi ihan pieniä lapsia esikaupungin kummajaiset voivat kyllä pelottaa.

Tan hyödyntää kaksiulotteisen kirjan mahdollisuuksia monella tapaa, kuvat eivät välttämättä lainkaan pysy kehyksissään, ja erilaiset tekstityypit, tekstaustavat ja asettelut saavat hyvin tilaa ja mahdollisuuksia.





Shaun Tanin persoonallinen ja koskettava tyyli saa miettimään omaa suhtautumistaan vieraisiin, vierauteen, naapureihin, kohtaamisiin ja siihen, minkä ajattelee olevan tavallista ja minkä ei.

Kauniit, ammattimaiset ja erottuvat kuvitukset tekevät suuren osan näiden kaikkien kolmen kirjan tarinoista. Kuva ja teksti keskustelevat keskenään, kumpikin saa pontta toisesta. Hallittuja, tyylillä tehtyjä kokonaisuuksia, joihin tutustuminen maksaa vaivan.


Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 – Kirja kolme: Matka
Kuvitus: Pasi Pitkänen
WSOY 2016
155 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä, Les! Lue!, Madonluvut, Yöpöydän kirjat
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.


Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Graafinen suunnittelu: Shaun Tan & Inari Kiuru
Lasten Keskus 2015
89 s.
Tales from Outer Suburbia (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie, Ihminen välissä, Hurja Hassu Lukija, Lastenkirjahylly  


Anna-Mari Kaskinen: Luumunkukka ja Lohikäärme
Kuvittaja: Katja Kuittinen
Kirjapaja 2007
39 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Värikäs päivä
Haasteet: Kirjaherbario (luumu, Prunus domestica), Kurjen siivellä (Kiina)

27. elokuuta 2016

Missä mennään



Syys saa, saako?

Kai se saa. Parvekepuutarha alkaa hiljalleen hiipua (sato jäi laihaksi, mutta pianhan on taas uusi kasvukausi), aamuisin tarvitsee takkia (jonka saa heittää kainaloon iltapäivällä) ja luonto alkaa selvästi valmistautua varisemiseen ja hiljenemiseen. Syksy onkin suosikkivuodenaikani, joten ei minulla ole mitään vuodenkiertoa vastaan.

Tämä alkanut koulusyksy on tosin ollut tähän mennessä pääsääntöisesti raskas. Aloitin uudessa työtehtävässä tutussa koulussa, ja alku on ollut haipakkaa menoa. Ei, vieläkään en tee sitä, mihin minulla (muun muassa) on koulutus, mutta menee se näinkin. Kouluarki on asettunut nopeasti uomiinsa, mutta paljon on sellaista, mikä mietityttää ja mihin aika ei tunnu riittävän. Onneksi yhteistyössä on voimaa, mutta ei se silti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että oma ammtillinen identiteetti on kovassa pyörityksessä ja ajatukset siitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä, ovat käymistilassa.

Kesällä en tainnut juurikaan kirjoitella kuulumisia kirjojen lomassa. Nopeastihan tuo taas meni, joskin paljon ehti tapahtua. Kolme viikkoa sitten minusta tuli täti, mikä on aivan ihmeellisen ihanaa. Veljenpoika tupsahti maailmaan varsin huolellisen ja uutteran loppurutistuksen jälkeen, ja olen aivan myyty. Täysin! Täti. Se kuulostaa hienolta ja arvokkaalta.

Kotikaupunki näytti kesän aikana moneen kertaan parhaita puoliaan – kyllä ihmisen on hyvä Helsingissä elää, sen vain sanon. Ja hyvä on ihmisen myös mennä aika ajoin Pohjois-Karjalaan, mistä ylläoleva kuvakin on. Vieläkään ei kesän mökkiöiden määrä noussut ylettömän suureksi, mutta yhden niistä vietin saaressa sentään aivan yksin (no kissan kanssa), mitä pidän melkoisena voimainkoitoksena. Mummini, jolta minä ja veljeni mökkisaaren olemme perineet, vietti siellä pääsääntöisesti kaikki lomansa ja melkeinpä aina yksin. Hän viihtyi, minä taas voin yhden yön kokemuksella todeta, ettei ehkä ihan ollut minun juttuni. Grilliruokakaan ei maistu niin hyvältä yksin.

Se, mikä taas on maistunut hyvin yksinkin, on Pokémon GO, johon hurahdin heinäkuun puolivälissä. Kyllä. Näin kävi. Olen kävellyt pitkälti yli 200 kilometriä bittiöttiäisten perässä, eikä loppua ole näkyvissä, paitsi ehkä sitten kun sataa loskaa eikä kännykkä selviydy olosuhteista. Todella hauska peli, ensimmäinen sitten yläkouluikäisenä aktiivisesti hakkaamani Tekkenin, jonka pelaamisesta olen oikeasti pitänyt, innostunut ja, no, koukuttunut. Yhteenkuuluvuus muiden hiippareiden kanssa on hauska sivujuonne, joskin olen huomannut alkuhuuman karisseen jo aikaa sitten – enää ei joka kulmalla pyöri joku samoissa puuhissa.

Lukenut olen, ja se on sentään valunut blogiinkin asti, mutta hitaasti. Vielä on heinäkuultakin luettavaa bloggaamatta (Seitsemän veljestä! Sain sen lopultakin luettua, ihme!), mutta enköhän tässä, pikkuhiljaa.

Syksyn suunnitelmiin kuuluu lähinnä työelämän kanssa tasapainoon pääseminen, puolison siskon häät, hengailua ja haaveilua. Ja lukemista, tietenkin.

Valoisaa syksyn alkua!

22. elokuuta 2016

Shimo Suntila: Tähtiviima



Shimo Suntilan Tähtiviima on tuore avaruusnovellikokoelma Osuuskummalta. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joiden yhdistäviä tekijöitä ovat avaruus, sen valtavuus ja äärettömyys, ihmisyyden rajat ja teknologian valta.

Pidin lähtökohtaisesti kaikista novelleista. Ne ovat keskenään selkeästi erilaisia, vaikka samanlaista tunnelmaa ja teemoja niissä vahvasti onkin. Suntila hallitsee novellimitan erinomaisesti, ja jännite pysyy yllä kunkin tarinan ensiriveiltä viimeisille. Lopussa on yleensä jotain yllättävää, kokoavaa tai uutta avaavaa, kuten kuuluukin. Uteliaisuus nousee, tekee mieli kurkkia eteenpäin, esittää arvauksia. Yleensä en onnistunut, vaikka vihjeitä on ilmassa.

Avaruus ja sen vaatima teknologia ovat Tähtiviiman olennaisia rakennuspalikoita, mutta on mukana myös dystooppista ja ekoscifiin kallistuvaa materiaalia. Ihminen pilaa planeettansa ja joutuu laajentamaan reviiriään avaruuteen – ei mikään uusi näkökulma, mutta Suntila irrottelee aiheen ympärillä raikkaasti.

Suosikeiksini nousivat novellit Purret, Chudakovin aaveet, Steelen ruukki ja Sharan henkäys. Purret kuvaa tilannetta, joka on maailmanlopun tuolla puolen ja tapahtumia, jotka siihen johtivat. Vieras elämänmuoto koettaa ehkä varoittaa, tai valmistella? Mutta kun ei haluta kuunnella eikä nähdä, varoitukset valuvat hukkaan. Chudakovin aaveissa Boston Brigg etsii vastauksia menneisyytensä avoimiin kysymyksiin Kuussa olevasta siirtokunnasta ja sen kapisesta asuntolasta.

Steelen ruukki vie lukijansa avaruudessa sijaitsevalle louhokselle, jossa työ on raakaa ja hierarkia selkeä. Työläiset tekevät töitä henkensä kaupalla, ja joutuvat silti olemaan velkakierteessä työnantajaansa. Kapinan siemen itää, vaikka yhteisrintamaan liittyminen ei ole välttämättä lainkaan yksioikoista. Sharan henkäyksessä aika taipuu, parisuhde kuljettaa ja ihminen ajautuu erikoisiin tilanteisiin pelkkää saamattomuuttaan.

Kuten lajityyppiin sopii, Tähtiviima noukkii palasia meidän ajastamme ja sen ilmiöistä. Novelleissa käsitellään muun muassa vakuutuksia, suuryritysten valtaa, yhteiskunnan hyvinvoinnin jakautumista, parisuhteiden hankaluutta, siirtolaisuutta, kehittyvää teknologiaa ja vallankäyttöä useammassa mittakaavassa. Kaiken tämän novellit esittävät vaivattomasti, paasaamatta tai alleviivaamatta, mutta terävästi ja tarkkaan.


Shimo Suntila: Tähtiviima
Ulkoasu: Arren Zherbin
Osuuskumma 2016
199 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ja kaikkea muuta

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 35. Kirjassa ollaan avaruudessa.

19. elokuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie



Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.


"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)


John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

14. elokuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on helähtelevä episodiromaani, jonka luvuissa kuljetaan ajassa, paikassa ja mielentiloissa ristiin rastiin Euroopan laitoja. Henkilöt kohtaavat toisiaan, pidempään tai ohimennen, kulkevat elämässään tiettyjä polkuja pitkin ja samalla Euroopan historia ja tulevaisuus kohisee taustalla vahvana.

Puikkonen rakentaa kerrontansa huolellisesti, ilmavasti ja pakottomasti. Mittaa kirjalla on alle 200 sivua, mutta tarinassa on kaikki tarvittava, jotta se muodostaa kiehtovan, elävän ja sykkivän kokonaisuuden.

Eurooppalaiset unet tulevat todeksi niin Gdanskin telakalla työläisten lakon alla, sairasvuoteella pohjoisessa, jalkapallo-ottelussa Belgradissa, ihmissalakuljettajien rekassa, berliiniläisessä hotellihuoneessa ja muurin molemmin puolin, tosi-tv-sarjan kuvauksissa Ibizalla, nuorisojengissä Tukholmassa, tulevaisuuden Lontoossa. Vaikka yhtäläisyydet voivat kylmiltään kuulostaa näennäisiltä, todellisuudessa ne ovat sitäkin vahvempia.

Puikkonen leikittelee ajatuksella pienistä yhteyksistä, toisiinsa johtavista tapahtumista ja kohtaamisista, joita ei voi suunnitella – vai voiko sittenkin? Pieniä maagisen realismin elementtejä on mukana sopivasti ripoteltuna, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta unenomaisen, hieman leikittelevän ja kuitenkin syvästi melankolisen.

Eurooppalaiset unet on romaani, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Vahvaa kotimaista kirjallisuutta, joka on samalla niin universaalia, että sen voi kokea omakseen hyvin monelta eri kantilta tai erilaisissa tilanteissa. Varsinainen aarre, syyttä suotta vaille suurempaa näkyvyyttä jäänyt.


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2016
179 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjapolkuni, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto

8. elokuuta 2016

Virpi Pöyhönen: Doe



Lisää mökkilukemisia toissaviikolta. Virpi Pöyhösen Doe oli lukukokemus, jota maistelin, pohdiskelin ja ihastelin. Kirja vei täydellisesti mukanaan, sen melankolinen, hieman salaperäinen ja mystinen, paikoin jopa yliluonnollinen tai ainakin vahvasti unenomainen tunnelma sopi erinomaisesti luonnon keskellä nautittavaksi.

Kirja on kahden naisen tarina: Patty on äiti ja Mary on tytär. Doen kaupunki on juuri niin nimetön ja mitätön kuin sen "nimestä" voi päätelläkin: surkea tuppukyllä intiaanireservaatin laitamilla. Kaupunki on pahaaenteilevän hiljainen, ja sen katuja hallitsevat – ainakin öisin – raivoisat kulkukoirat ja kaupungin ainoa menestyjä, muuriensa takana kartanossa asuva Harry Battlefield.

Patty on kahden kulttuurin kasvatti. Isä tuli kaukaa meren takaa, äiti reservaatista. Äiti lähti, isä jäi. Patty itse lentelee kahden maailman väliä: hän työskentelee paikallisessa saluunassa ja koettaa pitää kotitaloaan pystyssä, mutta aika ajoin hän sukeltaa äidinperintönsä luokse, ottaa osaa riitteihin ja tapaa lastensa isää Mahkahia. Lapsia riittää, sillä Patty on synnyttänyt seitsemän kertaa, aina elokuussa. Ensin kuusi poikaa ja viimeiseksi tyttären.

Tytär Mary on vielä nuori, mutta siinä missä äiti koettaa suojella häntä maailman pahuudelta (ja omalta kohtaloltaan?), kasvaa halu vapauteen pitelemättömän suureksi. Ja niin Mary katoaa. Kuulemme hänen näkökulmansa tarinaan kirjan toisella puoliskolla, ja se on tarkka. Tarkempi kuin Patty haluaisi.

Doen kieli on kaunista, mutta sokeri siitä on kaukana. Pikemminkin kyse on hyvin huolellisesta ja ilmaisuvoimaisesta tavasta kertoa tarinaa pienin sykäyksin, varovaisin liikkein. Tunnelma on kiehtovasti rakennettu. Se on kuin paikalleen pysähtynyt, mutta kuitenkin kaikki muuttuu koko ajan. Huikean onnistunut kokonaisuus, kerta kaikkiaan.

Alkuperäiskansojen tilannetta käsitellään Doessa hienovaraisesti ja silti kantaa ottaen. Kirja on hätähuuto tukahdutettujen puolesta ja kriittinen osoitus rakenteiden monimutkaisuudesta. Kaupungin katujen verikoirat ovat kuin päälle hyökyvä vihollinen, jota vastaan edes nyrkkiraudat eivät auta: ne tulevat kuitenkin, valtaavat kadut ja elintilan omalle elämäntavalleen, muista piittaamatta. Niin ikään Harry Battlefield vahvistaa muurejaan tehdäkseen eron alkuperäisasutukseen, osoittaakseen valtansa. Sinne Pattyn pojatkin päätyvät, Battlefieldin verkostoihin.

Yhtä lailla kirjan teemana on juurettomuus ja yksinäisyys. Kuinka ne ujuttautuvat osaksi elämää, joskus jo syntymästä saakka, ja kuinka niiden hallitseminen voi käydä mahdottomaksi. Mutta mistä kaikesta voi "syyttää" vain itseään, ja mikä taas tulee ulkoapäin niin suurella voimalla, ettei yksilöllä ole mahdollisuutta siltä suojatua? Sitäkin Doessa ansiokkaasti pohditaan.

Doe jätti vahvan jäljen ja paljon avoimia kysymyksiä. Se on onnistuneen romaanin ja mieleenpainuvan lukukokemuksen merkki.


Virpi Pöyhönen: Doe
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2015
276 s.

Kirjan sain Maijalta. Kiitos!

_______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasähkökäyrä, Aina joku kesken

Doe on kuudes ja viimeinen Kansojen juurilla -haasteeseen lukemani kirja. Haaste muuten päättyy huomenna!

4. elokuuta 2016

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla



Helmet-haasteen kohta "Olympialaisista kertova kirja" aiheutti päänvaivaa ensisilmäyksellä. Vaikka tykkäänkin katsoa yleisurheilua – etenkin olympialaisia – televisiosta, urheilusta lukeminen taas on hyvin kaukana epäkiinnostavien aiheiden listalla. Onneksi satuin joltain vinkkilistalta bongaamaan Enni Mustosen Metsäkukkia asvaltilla, jonka luvattiin vievän mukanaan Helsingin olympiakesään 1952.

Näin kävikin, mutta kirjan aikajänne on kokonaisuudessaan yhtä kesää pidempi. Kauppaneuvos Somerin tytär Eeva on päässyt ylioppilaaksi ja yliopisto-opinnot kutsuvat. Ennen sitä on kuitenkin luvassa pitkä kesä Helsingissä. Eevan ja saman kylän tytön, ompelijaksi kouluttautuneen ja syksyksi harjoittelupaikan hattuliikkeestä saaneen Koivikon Sirkan vuokranantaja, Eevan täti Kristiina, pestaa neitokaiset olympiastadionin kanttiiniin kesätöihin. Siellä itse kukin kohtaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä: Sirkka eloisan sähkö- ja sirkusmiehen Erkin ja Eeva taas Unkarin jalkapallojoukkueen huoltomiehen Istvánin.

Metsäkukkia asvaltilla seuraa Eevaa ja Sirkkaa olympiakesästä nelisen vuotta eteenpäin. Kuten arvata saattaa, nuorten naisten elämässä tapahtuu noina vuosina suuria asioita ja käänteitä. Surulta ja huolelta ei vältytä, mutta välkähtelee mukana elämäniloakin ja aikuistumisen tuomaa vastuuta. Maailmanhistorian suuret tapahtumat kulkevat kohinana taustalla, ei vähiten kirjan loppuhuipennuksena oleva Unkarin kansannousu vuonna 1956, johon Eeva ja István tempautuvat.

En ole aiemmin lukenut Kirsti Mannisen a.k.a. Enni Mustosen kirjoja, vaikka hän toki on kirjailijana minulle tuttu. Metsäkukkia asvaltilla osui käteen mökkilukemiseksi, ja se olikin siinä tehtävässä oikein erinomainen. Ahmaisin kirjan järven rannalla istuskellen, sivut kääntyivät haipakkaan tahtiin ja tunsin itseni hyvinkin viihdytetyksi.

Tyyli ei ole ylenpalttisen viihteellinen, vaan huolellinen ja mietitty, joskin helpostilähestyttävä ja sujuvasti rullaava. Henkilöhahmoja on paljon, ja tämä kirja onkin jatkoa kolmelle aiemmalle Koskivuori-sarjan romaanille. Ehkä luen ne vielä joskus, kuka tietää. Onneksi kirjan alkulehdillä on henkilöluettelo, sillä olen viime aikoina todennut tarvitsevani sellaista yhä useammin. Huono keskittymiskyky vai mikä, en tiedä.

Aivan täysin en hurahtanut Mustostyyliin. Juonenkäänteissä on tietynlaista helppoa arvattavuutta ja hahmoissa stereotypioita – vaikka kertojan näkökulmia vaihdellaankin. Lisäksi kirjan viimeinen käänne on epäuskottavuudessaan sellaista luokkaa, että meinasin heittää pettymyksessäni kirjalla ohilentänyttä lokkia. Hieman asiaa pureskeltuani päätin antaa sen kirjailijalle anteeksi (enkä sitäpaitsi muutenkaan halua vahingoittaa lintuja), olkoon Metsäkukkien tarina sitten juuri tällainen. Tosin seurauksena tästä hyytymisestä jäin miettimään, onko Mustosella muutenkin tapana tehdä näin epäuskottavia juonikuvioita tarinoidensa päätteeksi tai sidosteeksi. Jos on, en ole ollenkaan varma siitä, kiinnostaako hänen tuotantonsa minua sen enempää.

Metsäkukkia asvaltilla tarjosi joka tapauksessa aivan oivallista ja viihdyttävää luettavaa, ja olenpa nyt ainakin tutustunut yhteen Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.


Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
Ulkoasu: ?
Otava 2001
315 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjan pauloissa

Helmet-haasteen kohta 31. Olympialaisista kertova kirja. 

3. elokuuta 2016

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu



Kesäpäivät kuluvat, sivut kääntyvät, blogi laahaa auttamatta jäljessä. Sinänsä olen iloinen, että olen ehtinyt kesällä lukea paljon, mutta olisi mukavaa löytää myös bloggaamisen into jälleen. Hieman on nimittäin tahmeaa ollut viime aikoina, joskin olen myös ollut tietokoneen ulottumattomissa. Kesä vie, tiedättehän. (Ja Pokémonit. Juu, koukussa ollaan.)

Joenjoen laulun luin noin kuukausi sitten. Suunnitelmissa se on ollut jo pitkään, suosituksia olen saanut. Ensi tiistaina, 9.8., Maailman alkuperäiskansojen päivänä päättyvä Kansojen juurilla -lukuhaasteeni toimi lopullisena innoittajana lukemiselle.

Hyvä että toimi. Pidin Joenjoen laulusta varsin paljon, ja aion ehdottomasti lukea sen itsenäisen jatko-osan Pajulinnun huudon. Joenjoen laulu on tarina saamelaisista, tai oikeastaan se on kolmen tarinan kokonaisuus, jossa liikutaan kolmen henkilön mukana kolmella eri vuosisadalla. Yhdistävänä tekijänä on saamelaisuus, oman kulttuurin kanssa toimeen tuleminen, vieraan kohtaaminen ja oman aseman puolesta kamppailu.

Ensin tavataan Soruia, nuori saamelaistyttö 1500-luvun alusta. Soruia löytää metsästä pahasti haavoittuneen pirkkalaisen, vihollisen. Soruia kuitenkin tietää, että mies on hänelle tarkoitettu, joten niin on oltava ja sen eteen toimittava. Mies, Kaukomieli, elää talven Soruian kotikylässä, tervehtyy ja vahvistuu. Tapahtuu kuitenkin väistämätön, ja Kaukomielen kaipuu omiensa luokse, kotiin, voittaa kaiken muun.

Toisessa osassa pappi Lars Levi Laestadius painii uskonsa, jumalansa ja saamelais-ruotsalaisen taustansa kanssa. Häntä painaa syyllisyys ja viinan pelko: pohjoisen ihmiset on pelastettava, hänen on pelastettava heidät. Elämä Lapissa ei ole helppoa, sillä saamelaiset eivät taivu niin kuin Laestadius heidän toivoo taipuvan. Lisäksi henkilökohtainen elämäkin tuottaa pohdittavaa, sillä perhe kasvaa, uutta taloa pitäisi rakentaa ja pärjätä paikallisyhteisössä omana itsenään.

Viimeinen siipale vie nykyaikaan. Sami Uddas on joutunut vaikeuksiin Tampereella, pilannut elämänsä ja ihmissuhteensa ja päättää suunnistaa junalla takaisin juurilleen pohjoiseen. Inari ottaa miehen vastaan hyvin, ja sekava elämä alkaa saada alkuvoimaista suuntaa ja ryhtiä. Lapin luonto ja ihmiset saavat Samin kääntämään ajatuksensa uusille urille. Merkityksetön ei ole myöskään nuori Inga, kiihkeä saamelaisasian puolustaja.

Alasalmi rakentaa saamelaisuudesta ilmeikkään ja monitasoisen kuvan. Yhteisön voima näkyy etenkin Soruian tarinassa, joka on muutenkin kirjan vahvinta antia. Uskonto, tavat, perinteet, oikeus, perhesuhteet, luonnon kaikkivoipuus – kokonaisuus on vahva, vakuuttava. Laestadiuksen painiskelu oman päänsä kanssa taas ei jaksanut minua juuri liikuttaa, mutta pidin kuitenkin tavasta, jolla Alasalmi kuvaa saamelaisten suhtautumista kristinuskon tuputukseen ja toisaalta kristityn papin väistämätöntä taipumista mystisen ja alkuvoimaisen luonnonuskon edessä. Viimeinen osio parani loppua kohden: asiansa sotkeneen miehen eräänlainen eheytyminen on moneen kertaan kerrottu tarina, mutta tässä tapauksessa se sai voimaa vähemmistökulttuurista.

Joenjoen laulu on vahva romaani, jonka aihepiiriin jokaisen suomalaisen olisi syytä tutustua ja miettiä, miksi maassamme on kohdeltu ja kohdellaan edelleen sen alkuperäiskansaa väärin. Kyse on tulikivenkatkuisesta politiikasta, sorrosta ja epätasa-arvosta. Suuntaa on syytä muuttaa.


Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2013
306 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla, Morren maailma, Kulttuuri kukoistaa, Ihminen välissä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjojen keskellä

Tämä on viides lukemani kirja Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.

1. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi



Lempi on räiskynyt heinäkuussa monissa kirjablogeissa jo ennakkoon, virallisesti kirja ilmestyi viime viikolla. Tänään se sai osakseen Antti Majanderin vahvan ja hienon arvion Helsingin Sanomissa. Nousukiitoa ennustan, kuten Majanderkin.

Enkä syyttä. Luin Lempin kustantamon lähettämänä ennakkokappaleena jo kesäkuun lopulla. Istuin puistonpenkillä ja luin, makasin parvekkeella ja luin, matkustin junassa ja luin. Lempi vei minut mukanaan alkusivuilta lähtien, enkä muuta voinut kuin lukea.

Lempi on tiivis, rujo, kaunis ja eheä. Siinä ei ole ylimääräisiä rimpsuja, ei yletöntä toistoa tai alleviivausta. Keskiössä on kolmen henkilön näkökulmakerronta, Viljami, Elli ja Sisko, kukin vuorollaan. He kertovat Lempistä, naisesta, joka on vaimo, emäntä ja sisko. Ja itsestään, huomaamattaankin.

Kertojaäänet on rakennettu taiten, jokaisella on selkeästi omansa. Viljami on runollisuuteen yltyvä nuori puoliso, rakastunut ja huumaantunut, sodassa kärsinyt, menettänyt. Hän on pohjoisen poika, lappilaisen karuun pientilaelämään tottunut ja sinne nuoren ja hehkeän vaimon vain yhdeksi kesäksi ja syksyksi saanut nuorukainen. Lempi on hänelle huumetta, jotain lähes liian hyvää. Kuin sattumalta syliin pudonnut.

Elli on Viljamin ja Lempin kotitilan Pursuojan piika, työntekoon tottunut, taustaltaan rikkonainen, aina hylätty. Hänelle Lempi on kilpailija, kaunan aiheuttaja, uhka ja joku, jota vihata niin ettei sydän meinaa lyödä. Viljamin hän tahtoo, Viljamille hänen pitäisi kuulua. Kun sota vie talosta isännän rintamalle, on Ellillä arjen aseet käsissään.

Sisko on Lempin kaksonen, toinen kauppiaantyttäristä. Hän rakastuu sodan aikana aseveljeen, saksalaiseen Maxiin. Kun sodassa käy niin kuin käy, on tehtävä valinta: lähteäkö Maxin mukana Saksaan vai jättää rakkaus ja jäädä Suomeen, ehkä hyljeksittynä ja vihattuna. Sisko päättää lähteä, vaikka ennusmerkit eivät hyvää lupaa. Kaikkea muuta. Mutta Siskolla on tilaa kasvaa omaksi itsekseen, tehdä omat päätöksensä. Niin on ollu ennenkin, niin oli Lempin kanssa ja niin on myös nyt ilman Lempiä.

Rytisalo kirjoittaa Lapin sodasta ja sen vaikutuksista otteella, jossa ei ole ripaustakaan epävarmuutta tai haparointia. Rajaus on onnistunut, sillä romaanissa keskitytään huolella sen ytimeen, ei haikailla muualle, ei rönsyillä. Se kertoo ikuisista aiheista ja suurista tunteista – rakkaudesta, kateudesta, sisaruudesta – mutta tekee sen raikkaasti, kuin ensi kertaa.

Lempi on varsin vakava kirja, vaikka siinä on leikittelyä, hymynkarettakin. Tunnelma on tyyni kuin erämaajärven pinta, mutta muutokset, teot ja sanat saavat sen väreilemään pahaenteisesti. Jännite, jota Rytisalo kertoo haastattelussa halunneensa kokeilla rakentaa, on onnistunut. Se pitää otteessaan, saa hengittämään hieman nopeammin, aavistamaan, kuitenkin yllättymään.

Kun leikistä tulee totta, aikomuksesta teko ja vahingosta vaikutus, elämän arvaamattomuuden ja hallitsemattomuuden vasta ymmärtää. Jos ymmärtää.


Minna Rytisalo: Lempi
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
234 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.