11. marraskuuta 2021

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset - suomalaisten elämää Amerikassa

 


Siirtolaisuus on kiehtova teema, joka on alati läsnä nykyajassa siinä missä menneisyydessäkin. Liike, liikkuminen, uusille alueille lähteminen ja vanhojen seutujen hylkääminen on kuulunut vahvasti ihmisyhteisöjen elämään kautta vuosituhansien.

1800-1900-lukujen siirtolaisuus Amerikan mantereelle on merkittävä historiallinen ilmiö, jonka seuraukset näkyvät edelleen. Se on myös yksi suosikkiaiheistani seiskaluokan historiassa, ja usein olenkin pyrkinyt panostamaan erityisesti siirtolaisuuden monimuotoisuuteen ja matkanteon konkretisoimiseen. Useimmiten aloitan aihepiirin tehtävällä, jossa oppilaat joutuvat miettimään ja kirjoittamaan saamaansa matkalaukkukuvaan, mitä itse pakkaisivat mukaan, jos joutuisivat muuttamaan toiseen maahan vain yhden laukun verran tavaraa. Sangen usein oppilaiden mukaan lähtisivät toimivimmat vaatteet, rakkain elektroniikka ja laturit, säästöt ja aarteet.

Sangen hyvin tästä saa usein keskusteluaiheen siihen, miksi raflaavissa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä kuvituksissa ja ”keskusteluissa” (eli nettiöyhöttömisessä) länkytetään siitä, että liikkeessä olevilla ihmisillä on mukanaan juuri elektroniikkaa ja kestäviä vaatteita.

Miksiköhän.




No, Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan. Kirja on saanut innoituksensa Suoniemen omassa suvussa eletyistä tapahtumista, mikä on yhtäältä ilahduttavan henkilökohtaista ja toisaalta kovin samastuttavaa monelle. Suomalaisista suvuista, etenkin pohjanmaalaisista, löytyy runsas määrä siirtolaiseksi lähteneitä. Ilmiö ei ole Suomessa lainkaan tuntematon.

Ameriikan lapset kuvaa monipuolisesti ja kevyellä otteella sitä pitkää, kallista ja vaivalloista matkaa, joka siirtolaisten on pitänyt kulkea Suomesta Amerikan mantereelle. Kirja keskittyy juuri Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Tutuksi tulee matka ensin Suomesta Isoon-Britanniaan, sieltä Atlantin yli Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin ohitse Finntowneihin suurkaupungeissa ja pikkupaikkakunnilla.








Lukija kokee konkreettisten esimerkkien kautta, kuinka monenlaisiin eri töihin ja tehtäviin suomalaisia lähti: metsiin, preerioille, uudisasukkaiksi, palveluskunnaksi, lokareiksi ja lumperijäkeiksi. Miten paljon ikävöitiin kotiin, ja miten paljon toisaalta ihastuttiin uusiin seutuihin ja mahdollisuuksiin. Puhuttiin fingelskaa, syötiin äpylipaita ja prekfestiä, käytiin elokuvissa ja tansseissa, liityttiin ammattiyhdistyksiin ja etsittiin puolisoa.






Teksti on helppolukuista, kuvailevaa ja tarinallista. Se tuntuu tutulta ja tekee sisällöstäkin tuttua, matalan kynnyksen takana olevaa. Kirjan parissa on hauskaa viettää aikaa, lukea luku ja aihe kerrallaan tai ahmaista isompi siivu saman tien. Emmi Kyytsösen kuvitus on iloinen ja värikäs, joskin itse olisin mieluusti katsonut suurempaakin määrää kuvia, ne havainnollistavat sisältöä oivasti. Mukana on myös tehtäväosioita, joita voi tehdä tai olla tekemättä – hyödyllisiä myös koulukäyttöön.

Opettavaista, hyödyllistä ja kuitenkin viihdyttävää. Tavallisten mutta rohkeitten ihmisten historiaa nykyajan ihmisille, suurien kokonaisuuksien pilkkomista ymmärrettävään ja hallittavaan muotoon. Isojen ilmiöiden inhimillistämistä: tätä oli elämä ja arki, ihan tällaista tavallista ja tuttua, vaikkakin toki uusilla Ameriikan mausteilla.



Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2021
87 s.

Arvostelukappale.

31. lokakuuta 2021

Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 


Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.

27. lokakuuta 2021

Kirjamessut tulevat, oletko valmis!

 


Syksyinen tervehdys täältä jostain hyhmästä, jota kai niiksi kuuluisiksi ruuhkavuosiksi kutsutaan. Työt ovat imaisseet minut mukaansa, lapsen päiväkotiarki on alkanut, flunssat tulevat ja menevät, illat pimenevät, kirjapinot kasaantuvat. Kaikkea sitä semmoista, tiedättehän.

Vaan huomenna alkavat Helsingin kirjamessut vuosimallia 2021! Jihuu! Sinne minäkin pääsen ja ihan bloggaripassilla jopa. Viime vuoden virtuaalimessuilta katsoin imetyksestä ja vauvaelämästä väsyneenä vain yhden haastattelun, David Foster Wallacen Päättymättömän riemun suomentajan Tero Valkosen ja kustannustoimittaja Samuli Knuutin välisen keskustelun. Muistaakseni se oli oikein mielenkiintoinen. Muuhun ei jaksamiseni silloin riittänyt.

Nyt on onneksi toisin, vaikka ihan huippuvuosieni messusuorituksiin en taida yltää. Suunnitelmana on nuohota messut edestakaisin ja ympäri sunnuntaina, mutta jos kävisin messuilla kaikkina päivinä, saattaisin harkita seuraavia ohjelmanumeroita:


Torstaina 28.10.

Klo 10.30 TIEDETORI: Yliluonnollinen sota (Kruununhaka)

Satumaarit Myllyniemen haastattelu sotavuosien 1939-1945 yliluonnollisista kokemuksista. Varmasti kiinnostavaa!


Klo 11.00 Kolme rukousta äidille (Esplanadi)

Anna-Liisa Ahokummun uusin romaani Kolme rukousta äidille on lukulistallani. Omasta synnytyskokemuksestani en ole ihan kokonaan itse vieläkään toipunut.


Klo 13.00 Löytöretkiä Helsingin seudulle (Vallisaari)

40 kävelyreittiä, kartat ja kohteet, tässä luvataan. Etenkin oman lapsen myötä innostuin lähiseutumatkailusta ja kävelemisestä, tästä esityksestä voisi saada hyviä vinkkejä uusiin seikkailuihin.


Klo 13.30 Holly (Töölö)

Maisku Myllymäen upea romaani oli kirjasyksyni timantti. Tämä on ihan ehdoton!


Perjantaina 29.10.

Klo 10.30 Giljotiini (Hakaniemi)

Joonas Kallosen Giljotiini on loistoromaani, yhden päivän sisälle sijoittuva tarina terrorismista ja hajonneesta perheestä. Suositus!


Klo 11.30 Suruttomat (Hakaniemi)

Venla Hiidensalo on taitava ja hänen romaaninsa menevät syvälle taiteilijuuteen. Suruttomat meni puolestaan hyvin syvälle tunteisiini kuvaamalla perheensisäistä typerryttävää vallankäyttöä ja sen vaikutuksia.


Klo 13.00 Työrauhaa kirjailijakodissa (Töölö)

Sain ilon ja kunnian vierailla Eeva Joenpellon kirjailijakodissa Lohjan Sammatissa viime kesäkuussa. Oli aivan ihastuttava retki ja vierailukohde! Tänä vuonnahan on 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Juhlavuoden kunniaksi talossa asuneet kirjailijat Tuomas Kyrö, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen ja Marianna Kurtto kokoontuvat yhteen keskustelemaan Joenpellon kirjailijakodin vaikutuksesta tuotantoonsa.

Karoliina Suoniemen mainion lasten tietokirjan Ameriikan lapset olen vastikään lukenut, mutten vielä ole blogannut siitä. Kirja avaa mainiosti siirtolaisten elämää, matkaa valtameren yli, syitä ja seurauksia, arkea ja juhlaa. Ihana tietopaketti, jota aion hyödyntää seiskojen kanssa historiantunneilla, kun käsittelemme aihetta.


Lauantaina 30.10.

Klo 11.30 Tiedonjano (Kruununhaka)

Esko Valtaojaan en vain kyllästy sitten millään. Mistä hän ammentaa kaiken tietonsa? Siihen kenties haastattelussa vastataan.



KirjaKallion ohjelmisto on perinteisesti ollut käytännössä koko Kirjamessujen timanttisinta. Rehellisesti rakkaudesta keskustelemassa J. S. Meresmaa, Niina Mero, Jani Toivola ja Anna Karhunen.


Klo 13.30 Oodi Berliinille & Sinun, Margot (Esplanadi)

Jo tämän ohjelman otsikko saa melkein itkemään. Pääsisipä taas Berliiniin! Pääsisipä! Kaikki Berliiniin liittyvä kiinnostaa, ja tässä keskustelussa saa irti kaksi eri näkökulmaa, Juhani Seppovaaran ja Meri Valkaman.


Klo 14.30 Rottien pyhimys (Hakaniemi)

Valitsimme Anneli Kannon Rottien pyhimyksen työpaikan lukupiirin (!!) syksyn kirjaksi. En ole sitä vielä lukenut, mutta haastattelu varmasti saisi lukemiseen puhtia.


Sunnuntaina 31.10.


"Miksi terveys herättää tunteita? Uskoako influenceria vai asiantuntijaa? Miksi rokote ja ruoka kuumentavat tunteita? Keskustelemassa Terveys ja humpuuki -kirjan kirjoittanut Juha Matias Lehtonen, Superhyvää keholle! -kirjan kirjoittanut ravitsemusterapeutti Leena Putkonen sekä Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri ja tietokirjailija Ulla Järvi. Juontajana tietokirjailija Tiina Raevaara."

Tästä aiheesta olemme jutelleet viime aikoina paljon koulussa, siis siitä, mistä erottaa tieto ja mielipiteet, valeuutiset, propaganda ja huuhaa. Kiinnostava teema!



"Kenen äänet taiteessa ja mediassa kuuluvat? Millaista tilaa kaivataan lisää? Sunnuntain
paneelikeskustelulla halutaan rohkaista avointa keskustelua moninaisuudesta ja
valtarakennelmista."


Klo 12.30 Äidiksi tuleminen (Esplanadi)

Minja Koskelan Äidiksi tuleminen oli minulle todella tärkeää luettavaa keväällä, vaikken saanutkaan siitä koskaan kirjoitettua mitään. Se tuntuu kirjana puhuvan minun kieltäni, sanoittavan ajatuksiani äidiksi tulemisesta. Hieno teos, jonka toivon olevan monelle muullekin hyödyksi. Ehkä luen sen joskus uudelleen. 


Klo 15.00 Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä (Kirjakallio)

"Räjäytetään tyttöyden raja-aidat! Tympeät tytöt -kirjan värejä, suloisuutta ja vastarintaa pursuavat sarjakuvat iskevät tyttöyden kipupisteisiin. Kirja on riemastuttava ja tuiki tärkeä teos ahtaista asenteista ja arvoista, kehosta ja ulkonäöstä, pelosta ja miellyttämisen halusta. Tympeät tytöt eivät etsi syntipukkia, vaan joutuvat kerta toisensa jälkeen toteamaan, että asenteet elävät kaikkialla yhteiskunnassamme, myös heissä itsessään."


Mitä vinkkejä sinulla on messuille vai menetkö fiiliksen mukaan? Vai etäiletkö tällä kertaa?

7. lokakuuta 2021

Tuomas Mattila: Hammasratas

 


Hammasrattaan väliin voi ajautua huomaamattaan ja vähitellen. Järjestelmä kirskuu ja tekee sen, minkä järjestelmä tekee: ihmisen, yksilön, työntekijän, virkamiehen on vain mentävä mukana systeemissä – tai tuhouduttava.

Tuomas Mattilan teos Hammasratas on karmiva, kihelmöivä ja jollain kierolla tavalla hauska romaani työelämästä, mielenterveydestä ja Järjestelmästä. Alkusaatteessaan se toteaa olevansa suora kopio jäljettömiin kadonneen viraston virkamiehen Joel Pääkkösen jälkeenjääneistä muistikirjamerkinnöistä. Ehkä se sitä onkin, ken tietää…

Hammasratas on päähenkilönsä virkamies Pääkkösen vahvaa ja suodattamatonta minämuotoista kerrontaa. Pääkkönen suhtautuu työhönsä vakavasti. Hän on kansainvälisen viraston (vihdoin) vakinaistettu virkamies, jolla on selkeä tehtävä, kosolti töitä ja työyhteisö kohdattavana päivittäin. Työtehtävät eivät ehkä loista erikoislaatuisuudellaan, mutta virkamies suhtautuu asiakirjoihin ja päätöksiin niiden edellyttämällä vakavuudella ja asiallisuudella.
 

Huone on tyhjillään, ja voisi luulla, että tämä on minun koppini siltä ajalta, jolloin olin vasta tullut virastoon. Pöytä kiiltelee, kirjahylly odottaa täyttyvänsä kaikenlaisella tärkeällä, tuolin istuinosa on aivan sileä, roskakorissa ei ole ensimmäistäkään ruskistunutta omenankaraa. Tulkaa, kaikki on valmista, tämä huone sanoo ja odottaa seuraavaa virkamiehenalkua, joka istuu ryhdikkään juhlallisesti pöydän ääreen ja hapettuminen voi alkaa. (s. 100-101)


Mattila kuvaa romaanissaan (virka)työelämää vähitellen tunnelmaa kasvattaen ja kierroksia lisäten. Tarkastelun kohteeksi päätyvät niin työyhteisön ihmiset, johtamiskulttuuri, työterveyshuolto, työpaikan operatiiviset tukipalvelut kuin työelämän kirjoittamattomat säännöt, jotka jokaisen on vain omaksuttava jollain tapaa.

Päähenkilö Pääkkönen muuttuu sivujen edetessä yhä epäluotettavammaksi kertojaksi (vaikka milloin päiväkirja muka olisi luotettava muutenkaan!), hänen uskonsa itseensä, tekemisiinsä ja ennen kaikkea virastoon alkaa vähitellen horjua. On selvää, ettei lopullinen romahdus ole kaukana.

Hammasratas yhdistää sujuvasti työelämäkritiikin, mielenterveyden horjuvuuden ja yhteisön toiminnan havainnoinnin. Pääkkösen silmin suuren työpaikan hierarkiat, rakenteet, toimintatavat ja persoonat nousevat esiin, osin naurattavat ja osin ahdistavat. Kuinka pieniä osia me lopulta olemme suuressa kokonaisuudessa, kuinka merkityksettömiä muttereita ja silti, kuitenkin, toivottavasti lopulta myös niitä Ikean huonekalupakkausten tuntemattomia ylimääräisiä nappuloita, jotka unohtuvat kasausvaiheessa mutta osoittautuvat äärimmäisen tärkeiksi lopputuloksessa.



Tuomas Mattila: Hammasratas
Kuvitus: Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti
Omakustanne 2021
276 s.

Arvostelukappale.


30. syyskuuta 2021

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 


Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän ei päästänyt helpolla. Haastetta riitti niin kirjan pituudessa (muhkeat 586 sivua) kuin sisällössäkin (monimutkaisia ihmissuhteita, määrittelyjä pakenevia henkilöitä, ristiriitaisia ajatuksia tuottavia käänteitä), mutta urakka kannatti kuitenkin.

Jopa taivas on meidän kuvaa neljää nuorta, joiden polut ovat osin syntymästä asti yhteydessä olleita, osin sattumalta muodostuvia. Päähenkilöksi nousee Teresa, joka viettää vastentahtoisesti nuoruuden kesiään isänsä kotikylässä Apulian Spezialessa isoäidin dekkareiden ja (sentään) uima-altaan äärellä. Eräänä kesänä Teresa kohtaa naapurimaatilalla asuvat pojat Bernin, Nicolan ja Tommason, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Teresasta tulee vuosien, monenlaisten käänteiden ja ennen kaikkea Bernin kanssa solmimansa lujan ihmissuhteen myötä omavaraistaloutta pyörittävä aktivisti, äärimmäisyyksiin taipuvan ihmisen puoliso ja lopulta myös hyvin yksinäinen nainen. Teresan kasvu, muutos ja persoona nousevat romaanin keskiöön, vaikka sivuun ei jää Bernkään.

Bern on ennen kaikkea kuoreensa kätkeytyvä, harmaan sävyt elämästään siivonnut ja asialleen omistautuva ihminen. Vastenmielinen kaikessa kovuudessaan ja äärimmäisyydessään, juuri sellainen ihminen, jota en itse oikeassa elämässä jaksaisi sietää, mutta joka on romaanihahmona kiehtova ja hämmentävä.

Nicola ja Tommaso joutuvat tyytymään sivurooleihin, vaikka merkittäviä henkilöitä ovatkin. Nicolasta tulee poliisi, Tommasosta alkoholisti. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan - paljon. Pojat ovat kasvaneet veljesten tapaan Teresan isoäidin naapuritilalla, heidät on kasvattanut pariskunta Cesare ja Floriana, joista etenkin Cesarella on sangen persoonallinen maailmankuva ja ja usko. Lapsuuden ja nuoruuden opit vaikuttavat poikiin heidän loppuikänsä ajan, ja väistämättä vaikutus yltää myös Teresaan, joka sotkeutuu tilan elämään vähitellen.

Jopa taivas on meidän on runsas ja rönsyilevä, paikoin raskas. Luvut ovat pitkiä, joskus ne tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Rakenteessa on monia aika- ja kerrontatasoja, henkilöt kuvaavat kokemuksia toisilleen eri ajoissa ja paikoissa, eri näkökulmista ja eri asioita jo kokeneina ja nähneinä. Kerronta on vaihtelevaa, se on paikoin hieman osoittelevaa mutta pohjimmiltaan ja parhaimmillaan tarkkakatseista ja moniulotteistakin.

Romaani on kasvutarina, rakkaustarina, ajankuva. Se on kertomus aktivismista ja aatteista, valitusta elämäntavasta, askeettisuudesta ja ihmisen muokkautuvuudesta. Se kertoo ristiriidoista, muutoksesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Syvimmin sen teemana on kuitenkin ihmisten välisten suhteiden arvaamattomuus - ja toisaalta se, kuinka väistämättömiä konfliktit, ristiriidat, törmäykset, välirikot ja haarautuvat polut ihmiselämässä ovat.


Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä
Aula & Co 2021
586 s.
Divorare il cielo (2018)

Arvostelukappale.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

5. syyskuuta 2021

Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla



Tästä kirjasta jää savun- ja neulastentuoksu hiuksiin. Lisäksi se saa kaipaamaan pois kotoa, luontoon, metsään, minne tahansa muualle kuin kaupunkiin. Tai ehkä se saakin kaipaamaan nimenomaan kotiin: sitähän luonto monille on. Kotoisa, tuttu, rentouttava – oma paikka.

Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla on kirja, jolle olen valmis osoittamaan suitsutustani tästä eteenpäin. Ahmin sen yhdessä illassa, mikä ei nykyisessä elämäntilanteessa ja keskittymiskyvyttömyydessäni ole missään määrin enää tavanomaista. Mutta Räinän teksti, Teija Soinin kuvat ja kirjassa esiintyvät naiset veivät minut mukanaan eivätkä päästäneet takaisin.

En olisi välttämättä halunnutkaan palata.

Kulkijat esittelee suomalaisia naisia, ihan tavallisia naisia, joilla on elämät, työt, perheet, kodit, harrastukset. Ja sitten heillä on se jokin: kaipuu ja halu palata luontoon aina uudelleen. Joko tutuksi tulleille reiteille pohjoiseen tai aina uusille poluille, metsästysaseen tai kalastusvälineiden kanssa, marjasankoineen ja sienivasuineen, rinkkoineen ja makuupusseineen, saappaineen, kompasseineen ja retkijalkineineen. Heille Räinä tekee nyt tilaa suomalaisessa erä- ja retkeilykirjallisuudessa, joka on ollut kiistämättömän miespainotteista.

Niin kuin Halti-tunturikin saavuttivat retkeilymielessä ensimmäisenä naiset (1930-luvun alussa), on naisilla paikkansa missä tahansa muuallakin, minne he (me) vain päättävät mennä. Kulkijat nostaa esiin useamman sukupolven verran retkeilyä ja eräelämää harrastaneita naisia, heidän kohtaamiaan ennakkoluuloja ja vastoinkäymisiä ja toki myös onnistumisia ja irtiottoja. Räinä on haastatellut kirjaansa varten ihmisiä, joilla todella on sanottavaa ja elettyä elämää ja kokemuksia taustallaan. Hän on tehnyt haastateltaviensa kanssa retkiä ja vaelluksia, tutustunut itsekin uusiin maastoihin ja tapoihin olla luonnossa.

Näille naisille luonto on elämäntapa, itsestäänselvä osa maailmaa ja maailmankuvaa. He avaavat ajatuksiaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään Räinän tekstissä, saavat tilan ja äänen, kertovat sen minkä haluavat ja valitsevat. Samalla kun Kulkijat on henkilöidensä kuva, se on myös laajemmin (naisten) retkeilyä käsittelevä narratiivinen tietoteos, joka ei unohda myöskään metsien ja ympäristön tilaa yleisemmin. Henkilökohtainen on yleistä ja julkista – ja päinvastoin.

Kirjan tunnelma on kuulas kuin syyspäivä metsässä. Se juuri nollan paikkeilla pyörivä, jo hieman ruskautunut ja talvea kohti kääntynyt. Olo lukiessa on rauhallinen, seesteinen, hieman haikea mutta onnellinen. Mietin kaikkia niitä päiviä ja öitä, jotka olen viettänyt metsässä, niitä aamuja, kun olen herännyt laavussa höyryävään hengitykseen, kaapinut loput, hieman hileiset tuorejuustot eväspatongin viimeisillä siivuilla, sytyttänyt nuotion ja trangian, nähnyt tähdet, vuollut kiehiset. Ja miltä se rinkassa nujunut minttukrokanttisuklaa maistui (ihanalta).

Elämäni parhaat kokemukset liittyvät luontoon ja juuri nyt voin vain ihmetellä, miksi edellisestä ulkona (muualla kuin parvekkeella) nukutusta yöstä on jo niin kauan.


Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla
Kuvat: Teija Soini
Like 2021
239 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. elokuuta 2021

Maisku Myllymäki: Holly



Voi Holly.

Miten vinkeä, veikeä, vänkä ja vähän vänkyrä romaani sinä olet. Olet yhtä aikaa ihana ja heleä, kärkäs ja salakavala. Olet omaääninen, ehdottomasti olet, vaikka se sana on ehkä hieman kulunut - sinä puolestaan et ole, et pätkääkään. 

Vaikka ehkä se kaftaani Hollyn yllä saattoi ollakin, oliko? Vai oliko se hohtava ja kiiltävä ja sormien läpi soljuva? Se kaikki pöly ja tietty tunkkaisuus, vai nukkavieruako se vain oli, jotain hieman häiritsevää, josta ei ihan saa otetta.

Mikä henkilögalleria sinussa on, Holly! Kaikki ne mehevät huomiot, hetket, salaa ajatellut ajatukset ja katsotut kohtaukset. Tunne siitä, että on välillä täysin vieras itselleenkin, ohikulkija omassa elämässään. Ne neuroosit! Yhtäältä ahdistavat, toisaalta niin tutut ja empatiaa herättävät. Kontrolli, kontrollista vapautuminen. Saako ihminen koskaan hallita täysin itseään? Voiko edes?

Kuinka menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, ne muutamat päivät Evan ja Hollyn kanssa saarella, ja kaikki ennen ja jälkeen sen. Kuinka ajatonta voi romaanin kerronta olla, kuinka siihen uppoaa kuin herkullisen väriseen rapattuun kiviseinään, sen rosoon ja värikylläisyyteen, ja kuinka unohtaa edes ajatella, onko 1950-luvulla vai sittenkin jossain muualla, miten edes voisi olla muualla kuin nykyhetkessä?

Entä ne linnut sitten. Se lintutietous, päätähuimaava, lähes ylitsepursuava, itsessään jo niin alleviivaava, että tehokeinona se on jo lähes vastaansanomaton. Onko näitä lintuja edes olemassa? Tarvitseeko niitä olla?

Holly, minusta tuntuu, että sinua lukiessani katsoin elämää akvaarion lasin läpi, sellaista kuvaa, joka on hieman häilyvää ja epätarkkaa, josta ei ihan saa kiinni, koska niin ei ole tarkoituskaan. Kuin ääniraidassa olisi pieniä säröjä ja hyppyjä, ja mielessä koko ajan epäilys siitä, ettei minulle kerrota eikä näytetä ihan kaikkea. 

Olen hämmentynyt, ihastunut, hurmaantunut. Silmieni edessä on jotain sellaista, jonka joku on siihen luonut, mutta minä itse sen kuvitellut. Raikkaasti, vähäeleisesti, välillä kuin tajunnanvirtana ja alitajuntana, unena ja kuvitelmana. Mitä keikauksia ja kierteitä tästä löytää, mitä taitavaa kielenkäyttöä ja kerrontaa.

Voi Holly. Sinun lentoosi minä uskon, et sinä tarvitse muuta kuin lukijan ja kaikki on jo tässä. 



Maisku Myllymäki: Holly
WSOY 2021
255 s.

Omasta hyllystä.



Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirja vieköön!, Nannan kirjakimara, Satunnainen ohilukija

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 14. Kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

18. elokuuta 2021

Jouni Tikkanen: Lauma

 


1880-luvun alussa Turun seudulla, etenkin Mynämäellä elettiin pelossa. Sudet tappoivat lapsia lyhyen ajan sisällä useissa kylissä 22 kertaa. Moni ihmiselämä päättyi yllättäen turhan varhain – ja turhaan. Kesken työnteon, askareiden, leikkimisen, ulkona oleilun.

Mikä sai sudet toimimaan vaistojensa ja tavanomaisen käytöksensä vastaisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun? Miksi ihmeessä ne tekivät niin, kun normaalisti sudet välttelevät ihmisiä ja pysyvät etäällä myös toisten susilaumojen reviireistä?

Jouni Tikkasen teos Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa on tietokirja, joka sukeltaa syvälle kiinnostavaan ja tunteita herättävään teemaan. Tikkanen on lähtenyt selvittämään lähes salapoliisin ottein sitä, miten lapsia surmanneita susia omana aikanaan jäljitettiin, miten tapahtumista puhuttiin ja kirjoitettiin ja millaisia seurauksia niillä oli.

Lähdeaineisto on monipuolinen ja Tikkanen lukee sitä laajalla otannalla. Hän on hyödyntänyt sanomalehtiä, kuntien arkistoja, päätöksiä ja monia asiakirjoja. Susista maksettiin tapporahaa ja järjestettiin jopa ison ihmisjoukon voimin metsästyssaartoja, joista kaikki eivät tosin olleet mitään varsinaisia menestyksiä. Ammattimaisia metsästäjiäkin hyödynnettiin, vaikka heidät piti kutsua hommiin pitkien matkojen takaa. Siitä kiitoksena historiantutkijoiden iloksi on jäänyt sangen runsaasti erilaisia lähteitä käytettäväksi.

Tikkanen on itse taustaltaan biologi, ja luonnontieteellinen ote on raikkaasti nähtävissä historiallisessa kontekstissa. Hän on selvittänyt suden biologiaa, toimintaa ja käyttäytymistä ja hyödyntänyt tietoaan rakentaessaan kuvaa lapsia surmanneista susista ja niiden elämästä. Epätyypillisen käytöksen taustalta on löydettävissä ainakin se, että susien luontainen ravinto oli käynyt vähiin ja kanta siksi runsaasti pienentynyt, kun hirvieläinten määrä oli laskenut merkittävästi. Niinpä Mynämäen sudet toimivat niin kuin mikä tahansa elollinen olento toimii: pyrkivät pysymään hengissä, etsimään uutta ravintoa kadonneen tilalle ja lisääntymään mahdollisuuksiensa mukaan.

Lauma on ahmittavan raikas ja kiehtova tietokirja. Se kertoo kohteenaan olevan susilauman elämästä ja kuolemasta – ja ihmisistä siinä sivussa. Ehkä ennen kaikkea heistä (meistä?), halustamme hallita ympäristöä ja luontoa, pyrkimyksestä kategorisoida, luokitella, määritellä. Kirja yhdistää historiaa, biologiaa ja yhteiskuntatieteitä, se käyttää tilastoja ja listoja, tekee tulkintoja ja arvioita. Lukija jää pohtimaan suden elämää, sen moninaisuutta ja hämmentävyyttä, toisteisuutta ja silti yllättävyyttä. Samalla saa katsauksen suomalaisen luonnonsuojelun alkujuuriin, urheilumetsästykseen ja kunnalliseen päätöksentekoon.

Paikoin hieman hymähtelin vähän lennokkaalle kerronnalle ja sanankäytölle, mutta kyllähän tällaisessa narratiivisessa, yleistajuisessa tietokirjallisuudessa saa näkyä kirjoittajan persoonallinenkin ilmaisutapa.

Kiehtova, nykymaailmaankin heijastuva teema, sillä susipelko ja -viha tuntuu olevan Suomessa syvällä.


Jouni Tikkanen: Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
Otava 2019
272 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakaapin avain

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

8. elokuuta 2021

Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta

 



Jukka Itkosen Terveiset ulapalta on mainio lastenlyriikan runokokoelma, joka nimensä mukaisesti vie keinumaan aalloille, niiden alle ja välillä rannallekin. Värikkään ja ilahduttavan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti.


- - Meri,
järvi, lampi.

Meri on valtavampi
kuin muista kumpikaan.

Ammoisina aikoina
meri peitti melkein koko maan.

Ja meressä syntyi elämää. - -



(Ote runosta ”Meri, järvi, lampi”)


Kokoelman runoissa kohdataan muun muassa miljoonia vuosia vanha trilobiitti, molokkirapu Limulus, pallokala, meritähti ja sähköankerias sekä tietenkin laivakissa ja -koira. Pohditaan elämää merillä, muistellaan menneitä, haaveillaan uusista seikkailuista – ja käydään lähes huomaamatta läpi jopa Maapallon miljoonia vuosia pitkää historiaa ja kehitystä!


- - Päivä lämmin,
keväinen,
lammikko niin leväinen,
että kala
varsieväinen
ankarasti pohti:

”Tohtisiko täältä nousta
ylös, maata kohti”

Se mietti
siinä aikansa
ja lopulta se tohti. - -



(Ote runosta ”Varsieväinen”)


Itkonen osaa taitavasti ujuttaa runoihin mahdollisuuden oppia uutta ilman, että niiden luettavuus ja viihdyttävyys kärsisi. On kyse sitten sanoista, termeistä, luonnonhistoriasta tai teknologiasta, huomaamattaan saattaa tajuta oppineensa jotakin. Vähintäänkin tarkan pikkulukijan seurassa saattaa päätyä selittämään vaikkapa sitä, miten elämä on syntynyt merissä tai miten ihmiset ovat oppineet hyödyntämään veneitä, tuulta ja polttomoottoreita vesillä liikkumiseen.


- - (Nykyisinä aikoina)

Ajan myötä, tarve vaati,
tietenkin, no siksi,
purjeveneet muuttuivatkin
paljon suuremmiksi,
valtamerilaivoiksi,
monimastoisiksi.

Nykyään jo rakennetaan
rautaisia laivoja,
joiden suunnittelu vaatii
teräviä aivoja.

Mutta mistä kaikki alkoi?

Mistäpä muusta
kuin siitä
kauan sitten
veistetystä puusta.”



(Ote runosta ”Laivat”)


Itkosen riimit ovat hauskoja ja oivaltavia, runojen tunnelma on hyväntuulinen ja kaukana kurttuotsaisuudesta. Runon puhujina ja aiheina vilahtelevat kiinnostavat meriin ja vesillä liikkumiseen liittyvät hahmot ja ilmiöt, ja uskoisin kirjasta olevan iloa yhtä lailla meri-ihmisille kuin maakravuillekin. Kuvasto ja sanasto on sellaista, että sen tunnistaa, vaikka esimerkiksi purjehdussanasto tai risteilyalukset eivät omaan kokemuspiiriin kuuluisikaan. Höyhensaarille nyt jokainen on ainakin purjehtinut joskus!

Olen lukenut kirjan runoja sekä ääneen yksivuotiaalleni että itsekseni, ja ne toimivat kummin vain. Ehkä kuitenkin vielä paremmin ääneen luettuina, kun hauskat riimit ja äänteet pääsevät oikeuksiinsa ja runojen paikoin yllättävän suuret tarinat esiin.

Hyvää mieltä ja meren suolaista tuoksua, tästä sopii nauttia!


”Elämän meri

Voi olla julma,
voi olla hyvä,
syvä tai sitten
vähemmän syvä.

Jokaisen elämän meri.

Toisinaan saapuvat
matalapaineet,
myrskyää, nousevat
vastaamme laineet.

Ankara elämän meri.

Sitten kun meren
ilme taas vaihtuu,
huolet ja murheet
mielestä haihtuu.

Lempeä elämän meri.”



Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta. Runoja vesiltä
Kuvitus: Camilla Pentti
Lasten Keskus 2021
42 s.

Arvostelukappale



2. elokuuta 2021

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään

 


Korona-aika on vienyt metsään monet sellaiset henkilöt, jotka eivät ole siellä välttämättä pitkiin aikoihin käyneet. Kansallispuistot pullistelevat kävijöistä, luontopoluilla on jopa jonoa, retkivälineet ovat suosittuja. Mahtavaa! Ilmiön kääntöpuolena on ajoittain hukassa oleva retkeilyetiketti ja yllättävän heikosti hallussa olevat jokamiehenoikeudet – jotka ovat tyystin poikkeuksellinen asia globaalissa mittakaavassa. Yhtä kaikki metsä on kutsunut monia ja hyvä niin.

Aura Koiviston kirja Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään on virkistävä tietokirjan ja pamfletin yhdistelmä, jonka aukikirjoitettu ja suoraan sanottu tehtävä on puolustaa suomalaista metsää – ja nimenomaan luonnonmetsää. Koivisto on ikänsä metsiä kulkenut, niihin tutustunut ja omalta osaltaan niistä huolen pitänyt. Hän on vankkumaton luonnon monimuotoisuuden ja luonnonrauhan puolustaja eikä pyytele sitä anteeksi. (Miksi pitäisikään.)

Sen sijaan huutia saavat (hupi)metsästys, talousmetsien hoitomenetelmät ja niiden määrä suhteessa luonnonmetsiin, eläinlajien kato ihmisen aiheuttamana, petoeläimiin liittyvä keskustelu ja ylipäänsä vieraantuminen luonnosta. Koivisto harmittelee esimerkiksi suomalaisen puuston ikää. Isoja puita on vähän ja sen sijaan puusto on nuorta ja ”taloudellista”. Isojen, vanhojen puiden merkitys ekosysteemille on suuri ravinnon ja suojan antajana, samaan eivät koskaan kykene talousmetsien puupellot.

Luonnon kanssa voi olla ystävä monella lailla, eikä kaikkien tarvitse ruveta eräjormiksi. On kuitenkin paikallaan hieman pohtia tapaa, jolla luonnosta ja metsistä Suomessakin puhutaan ja millaisia oletuksia ja käsityksiä niihin liittyy. Onko esimerkiksi välttämätöntä aina ”hoitaa” metsää? (Ei ole, minäkään en hoida omistuksessani olevaa vajaan kahden hehtaarin metsäaluetta Pohjois-Karjalassa, vaan se saa elää omaa elämäänsä.) Miksi petoeläimiä pelätään niin paljon, vaikka niiden aiheuttama vaara ihmiselle on lopulta vähäinen? Miksi luonnonsuojelualueita ei ole huomattavasti enemmän, vaikka metsiä nimenomaan pitäisi aktiivisesti suojella uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilymisen vuoksi?

Koivisto kannustaa panemaan hyvät kengät jalkaan, hankkimaan selkeän kartan (ja opettelemaan sen lukemisen) ja painumaan metsään – mielellään kiikarien kanssa, jotta pystyy tarkkailemaan luontoa ja sen lukemattomia eliölajeja niitä kuitenkaan häiritsemättä. Vaikka luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja on Suomessa lopulta suhteellisen (ja Koiviston mukaan auttamatta liian) vähän, ne ovat kuitenkin saavutettavissa, kuten on toki mikä tahansa metsä. Siinä mielessä Suomi on todellakin metsien maa: kaikkialta pääsee sangen pienellä vaivalla metsään, jos haluaa.

Pidin kirjan napakasta asenteesta, voimakkaasta viestistä, tiedon ja omien kokemusten yhdistelystä. Se on rehdisti oma itsensä: luonnonvaraisen ympäristön puolustuspuheenvuoro.

Ja saatoinpa innostua taas hieman lisää eri eläin- ja kasvilajien opettelusta – tänä kesänä olen oppinut jo tunnistamaan nokikanan ja punasotkan, jotka molemmat bongasin Espoon Suomenojan lintualtailla (ihastuttava ja erittäin hyvin saavutettavissa oleva lintubongauskohde täällä pääkaupunkiseudulla muuten!).


Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään
Into 2021
221 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 1. Kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

1. elokuuta 2021

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät

 


Selkäpiitä hyytäviä novelleja Argentiinasta. Huh, vaikka luin tätä kokoelmaa pääosin päivänvalossa enkä edes ollut yksin, novellien tunnelma hengitti kylmänä niskassa.

Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on häiritsevä, vähän niljakas ja erittäin hyvä novellikokoelma, jonka teksteissä on goottilaisen kauhun elementtejä yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja rakenteellisen väkivallan kuvauksen sidosaineena.

On henkiä, kummituksia, sisäänsä sulkevia autiotaloja, hämäriä naapureita, katoavia ihmisiä, raakoja murhia, haudanryöstöjä ja itsensä vapaaehtoisesti polttavia naisia. Huumerikollisuutta, aseita, etukäteen suunniteltavia kävelyreittejä, rapistuvia asuinalueita, massiivisia ympäristöongelmia. Pahuutta, jolla ei aina ole selkeää muotoa ja ihmisen sisällä olevaa kipua, jota ei välttämättä pysty sanallistamaan.

Samalla ihmiset kuitenkin elävät elämäänsä. Etsivät omaa paikkaansa, kuten Likainen poika -novellin nainen, joka on vastoin kaikkia odotuksia muuttanut sukunsa omistamaan taloon huonomaineiselle alueelle, jossa kuitenkin tuntee olonsa jotenkin kotoisaksi, vaikka asunnottomuus ja huono-osaisuus tulevat lähelle, ikkunan alle ja oman kotioven eteen. Tai Päihtymyksen vuodet -novellin tyttöporukka, joka elää nuoruuttaan kuin viimeistä päivää piittamatta mistään.

Enriquezin kerronnassa yksilöt kokevat kauheuksia ja onnea, suloisesti sekaisin. On tehtävä päätöksiä ja valintoja, uskallettava yrittää tai tyydyttävä luovuttamaan. Kaikista ja kaikesta ei ole mitään syytä pitää kiinni: jos ystävä, kumppani tai sukulainen ei ymmärrä tai ole luottamuksen ja rakkauden arvoinen, voi ihan hyvin jatkaa matkaa ilman tätä. Toisaalta joskus väkisin omasta elämästä kadonnut tai siihen jollain tapaa pysyvästi vaikuttanut ihminen saattaa jäädä kaihertamaan mieltä kuten Adelan talon tapahtumat tai Viimeiset koulupäivät -novellin käänteet osoittavat.

Kaiken taustalla on kulttuuri ja yhteiskunta, joka sallii heikomman kärsimyksen, hyväksyy hiljaa korruption ja väärinkäytökset, kääntää selkänsä niille, joilla ei ole mitään, minkä puolesta pyristellä eteenpäin – eikä siis mitään menetettävääkään. Jos koettaa muuttaa systeemiä sisältäpäin, kuten sinnikäs syyttäjä Mustan veden syvyyksissä yrittää, saattaa jäädä itse vangiksi johonkin, mitä ei edes voi ymmärtää.

Monessa novellissa ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Lapsuus on loppumassa ja nuoruus alkamassa, viattomuuden aika päättymässä, uusi koti ei olekaan mikään viaton uusi alku millekään, oma lapsi on juuri syntynyt tai puolisosta paljastunut pettymys toisensa jälkeen. Ehkä murrosvaiheet ovat niitä, joiden aikana kauhu voi hiipiä ihmisen iholle kuin huomaamatta: kun ymmärtää oman haavoittuvuutensa, ajan väistämättömän kulun ja muutoksen, johon ei välttämättä ole valmis.

Vaikka Enriquezin vire on synkkä, kerronta on silti kevyttä, sujuvaa ja konstailematonta. Teksti herää eloon, hytisyttää ja hengästyttää. Sari Selanderin suomennosta on ilo lukea.


Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
Suomentaja: Sari Selander
WSOY 2021
256 s.
Las cosas que perdimos en el fuego (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirja vieköön!

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

25. heinäkuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 



Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.


Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

13. heinäkuuta 2021

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

 


Markku Välitalon omakustanteena julkaisema luontoteos Hiljaisilla havumailla ilahduttaa maanläheisyydellään ja luontevuudellaan. Se vie lukijan mukaansa Posiolle, sen vesille, metsiin ja luontomaisemiin. Taitavat ja tunnelmalliset valokuvat tekevät teoksesta hienon kokonaisuuden.

Välitalo on oululainen luontoharrastaja, intohimoinen mökkeilijä ja eränkävijä. Hiljaisilla havumailla on kunnianosoitus Suomen luonnolle ja ihmisen mahdollisuuksille sen kätköissä. Samalla se on muistelmateos, jonka keskiöön nousee oman erämaamökin rakentaminen ja mökkiseutuihin tutustuminen ja niihin kotiutuminen.




Teos jakautuu rakenteeltaan käsittelemään erilaisia aiheita ja ympäristöjä, jotka ovat Välitalolle tärkeitä. Mökki itsessään posiolaisen järven rannalla ansaitsee oman esittelynsä ja historiikkinsa, sillä ei ole lainkaan yhdentekevää, kuinka oikeaan mökkipaikkaan päädytään. Tämän eittämättä tunnistaa moni sellainen, joka on joskus etsinyt kesäpaikkaa ja joutunut näkemään vaivaa sen eteen. (Oman mökkini olen saanut perintönä, joten itse en ole koskaan kokenut etsimisen haasteita ja iloja, sillä mökkisaareni on aina ollut elämässäni ja toivottavasti myös pysyy.)




Mökin tultua tutuksi Välitalo johdattelee seuranaan metsään, tunturiin, rotkoon ja järvelle – upeita suomalaisia maisemia kaikki. Hän kirjoittaa kokemuksistaan ja paikoittaisista kommelluksistaan, joita aktiivinen luonnossa liikkuminen ja luontokuvaaminen tuovat eteen. Luonto- tai eräkirjallisuus ei genrenä ole minulle erityisen tuttua: olen toki jonkin verran lukenut tietokirjallisuutta luontoaiheista, mutta varsinainen eräkirjallisuus ei minua suuremmin vavahduta. En osaa sanoa, kuinka tyypillistä eräkirjallisuutta Hiljaisilla havumailla on tai ei ole, mutta kaltaiselleni luontoa rakastavalle ja luonnossa itsekin liikkuvalle kaupunkilaiselle se tuo ilahduttavan tuttavallisen ja helposti lähestyttävän kurkistuksen pohjoissuomalaiseen maisemaan.








Välitalo kirjoittaa ympärillään olevasta maailmasta hellyydellä ja lempeydellä, turhaa kärkevyyttä välttäen, vaikka pitääkin tiukasti luonnon monimuotoisuuden puolta. Selvää on, ettei mikään vastaantuleva luonnon elementti ole hänelle vastenmielinen tai vieras, pikemminkin uteliaisuutta ja kunnioitusta herättävä. Kirjan sivuilla törmätään niin myyriin, sammakoihin, sammaliin, majaviin kuin tykkylumen peittämiin puihin ja revontuliin – toisinaan väistämättä kohdattavia oman lajin yksilöitä unohtamatta.




Oman mainintansa ansaitsevat ilman muuta Välitalon hehkuvat ja värikylläiset kuvat, joita kirjassa on kymmenittäin. Pelkästään niiden katselu tuntuu laskevan sykettä ja tuovan mukanaan vienon metsän tuoksun.

Hiljaisilla havumailla on kaunis, hyvää mieltä lukijalleen tuova luontokirja, jonka henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus tekevät kunniaa upealle suomalaiselle luonnolle.

Kirjaa voi tilata suoraan tekijältä: markku.valitalo(a)gmail.com




Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla
Ulkoasu ja kuvat: Markku Välitalo
Omakustanne 2020
175 s.

Arvostelukappale.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

5. heinäkuuta 2021

Joonas Kallonen: Giljotiini

 


"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)


Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

30. kesäkuuta 2021

Marja Aho: Lasienkeli

 


Lastenkodissa asuva ja pitkälti siellä myös kasvanut Killi on päätynyt sairaalan psykiatriselle osastolle itsemurhayrityksen jälkeen. Nyt luvassa on jotain ehkä vieläkin rankempaa kuin yritys kuolla: pitäisi yrittää sen sijaan toipua, päästä yli ja eteenpäin, olla enää joutumatta takaisin pimeyteen.

Killin tausta on rikkonainen. Perhe ei voinut olla hänelle turvallinen ja vakaa kasvuympäristö, joten hänestä tuli laitoslapsi. Lastenkoti tuntuu Killistä kuitenkin kodilta, se on hänen paikkansa, jossa asuvat ja työskentelevät hänen ihmisensä, kuten nyt vaikka paras ystävä Moona ja luottotyöntekijä Tuomas. He ovat myös tärkeässä roolissa, kun Killin toipumisprosessi alkaa ja etenee. Niin ikään jämpti mutta lempeä omahoitaja Ritva tukee Killiä. Eikä pidä unohtaa lääkehoitoa, lääkäreitä ja taideterapiaa, jota Killi tosin ei voi olla pitämättä humpuukina.

Ehkä merkittävimmän käänteen Killi kokee, kun hän kohtaa sairaalan pihalla mustatukkaisen Iiriksen, sairaala-alueella asuvan ylilääkärin tyttären, jonka kanssa pääsee tutustumaan piilotettuihin paikkoihin, sairaalan historiaan ja, niin, omaan mieleen myös. Tytöt ystävystyvät ja Killi kokee heräävänsä uudella tavalla eloon Iiriksen seurassa. Ehkä huominen tulee vielä.

Marja Ahon nuortenkirja Lasienkeli ei ole ihan kevyimmästä päästä luettavaa, mutta todentuntuinen ja koskettavakin se kyllä on. Itsetuhoisuus, masennus, ahdistus ja muut mielenterveyden kolhut ovat minulle tuttuja teemoja niin työelämästä kuin muutenkin, eikä niistä mielestäni voi puhua liikaa. Nuorten kanssa työskennellessäni olen huomannut joutuneeni toisinaan tilanteisiin, joissa on niin rankkaa, että en välttämättä enää ole varma, miten toimia. En ole mielenterveysalan ammattilainen vaan opettaja - ja joskus tuntuu, että nykyisin se ei enää aina riitä. Siksikin pidän itseni mielelläni kaikin mahdollisin tavoin kärryillä siitä, miten mielenterveyden tematiikkaa nuorten kanssa käsitellään ja nostetaan esiin.

Lasienkeli on tiivis romaani, joka käsittelee teemaansa niin, ettei lukija uuvu sen alle. Tarinaa ei ole venytetty turhia, joskin ehkä sen taustaa olisi voinut hieman selkeämmin avata. Tuntuu, ettei Killiä pysty ihan ymmärtämään, kun hänen menneisyydestään ei kerrota riittävästi, vaikka se nimenomaan on hänen mielenterveytensä kolhujen taustalla. Empatiaa hän kyllä herättää rikkonaisuuksineen ja tunteineen, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Ja empatia toki onkin tärkeää.

Hieman kohottelin kulmiani, kun toipumiseen tuli mukaan joitakin hengellisiä elementtejä. En halua väheksyä niiden merkitystä ihmisille, jos ne tuntuvat itselle sopivalta, mutta olen silti helposti karvat pystyssä, jos vastauksena mielenterveyden haasteisiin tarjotaan uskontoa. Onneksi tematiikka pysyy kevyenä sipaisuna ja Killi saa oman tilansa tehdä omat ratkaisunsa.

Kirjan nimeä pidän kyllä melko kliseisenä, vaikka sille perusteet tarinasta löytyvätkin. Kaikenmoiset särkyneet, lasiset, hajonneet ja pudonneet enkelit on symboleina jo pitkälti tyhjiin kaluttu. Mutta olkoon niille silti paikkansa, eihän se mitään haittaa.

Otan Lasienkelin muistilistalleni, kun pääsen taas syksyllä vinkkaamaan luettavaa nuorille töissä. Tästä kirjasta saa ajateltavaa ja juteltavaa. Se koostaa eheän kokonaisuuden vaikeista ja satuttavista aiheista ja muistuttaa, kuinka aina voi nousta uudelleen jaloilleen.


Marja Aho: Lasienkeli
Ulkoasu: Kaisu Sandberg
Myllylahti 2021
169 s.

Arvostelukappale


Toisaalla: Kirjavinkit, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 24. Kirja, jonka kansissa on vettä

6. kesäkuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 


Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.


Venla Hiidensalo: Suruttomat
Otava 2021
255 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

29. toukokuuta 2021

Emilia Erfving: Roskakasa

 

Metsään ilmestyy yön aikana kasa, jota eläimet saapuvat ihmettelemään. Kasassa on kaikenlaista kummallista tavaraa, jota eläimet eivät oikein tunnista. Kyse ei ole kasveista, sienistä, kivistä eikä mistään elävästä, mutta kaikenlaista eri muotoista, näköistä, tuntuista ja hajuista siinä kuitenkin on. Kummallista!





Muut eläimet ihmettelevät asiaa suuresti, mutta hiiri tietää, että kyse on roskista. Se tietää myös, että kannattaa olla roskien suhteen varovainen: niistä ei oikein voi mennä takuuseen eikä tietää, mitä roskien kanssa tapahtuu.




Siinä paha missä mainitaan! Hyvältä tuoksuva säilyketölkki kiinnostaa kettua (ymmärrettävästi) niin paljon, että se jää jumiin ketun päähän. Myös sähköjohdot, purukumit, karkkipaperit ja muovit ovat vaaraksi eri eläimille eri muodoissaan. Jopa madot joutuvat ongelmiin, kun mikromuovi päätyy niiden elimistöön.




Toisaalta on myös roskia, joista on hyötyä, kun niitä osaa käyttää. Lintu voi vaikkapa rakentaa langasta itselleen ja poikasilleen pesän ja hiiret ja mäyrät voivat hyödyntää kangasjätteitä tai paperia niin ikään pesänrakennuspuuhissaan. Ehkä näiden hyötyroskienkaan paikka ei silti olisi metsässä olevassa kasassa.

Emilia Erfvingin uusi kuvakirja Roskakasa on vinkeä ja vähän villi kuvakirja roskaamisen vaikutuksesta lähiympäristöön ja sen olentoihin. Tarina on kuvakirjojen tapaan tiivis mutta oikein oivallinen ja oivaltava. Tämän konkreettisemmin ei enää voi osoittaa, miten hanurista roskaaminen on ja miten valtavasti vaikutusta yhdelläkin maahan heitetyllä karkkipaperilla tai purukumilla voi pahimmillaan olla.

Kuvitus miellyttää väreiltään ja muodoiltaan silmääni. Sivuilla on mukavasti vaihtelua, kiinnostavia yksityiskohtia ja huomion kiinnittäviä osia. Kokonaisuus on harmoninen ja rauhallinen ja antaa tilaa tarinalle ja omalle tutkimiselle ja tarkastelulle. Tarinan jatkuvuus toimii aukeamalta toiselle ja loppu jää kiehtovasti hieman tulkinnanvaraiseksi ja yllättäväksi, kuitenkin oikein positiiviseksi. Toivoa on!

Roskakasa käsittelee teemaa, johon kaikki lapset (ja aikuiset!) pääsevät kyllä sisään saman tien. Jokainen on nähnyt roskia väärässä paikassa ja toisaalta myös roskiksia: tämän kirjan myötä niiden käyttötarkoitus ei voi enää jäädä hämäräksi. Vaikka kirja ja sen tarina ovat napakan kantaaottavia, minkäänlaisesta paasauksesta ei voi puhua. Roskakasa on yksinkertaisesti vain erittäin hyvin aiheensa tiivistävä ja sanomansa perusteleva kuvakirja.

Älä roskaa, pliis!


Kirja on toistaiseksi kestänyt hyvin hieman rajummankin lukemisen.


Oma 1-vuotias kanssalukijani ei vielä varsinaisesti kommentoi, mutta vähän isomman tyypin kanssa tämän kirjan äärellä voi erinomaisen hyvin jutella roskista ja roskaamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta. Ainakaan roskien paikka ei ole metsä eikä puisto eikä piha eikä mikään paikka, missä on myös muita elollisia olentoja, joille roskat voivat olla vaaraksi. Roskakasa jää ehdottomasti omaan hyllyyn vielä moneen kertaan luettavaksi!


Emilia Erfving: Roskakasa
Lasten Keskus 2021
32 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirja on osa kirjasarjaa (toinen osa, ensimmäinen eli Kasa pitääkin seuraavaksi hankkia luettavaksi!)

16. toukokuuta 2021

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie



Cora on orjuuteen syntynyt ja orjuudessa koko ikänsä elänyt. Hänen asuinpaikkansa on georgialainen puuvillaplantaasi ja se viheliäisin nurkka, "hullujen naisten" lato. Coran äiti on legenda: ainoa orjatilalta pakoon päässyt, jota edes pahamaineinen orjien jäljittäjä Rideway ei koskaan saanut kiinni. Cora ei osaa äitiään ihastella, vaan sen sijaan on tälle katkera hylkäämisestä.

Kuin varkain Coralle tulee mahdollisuus seurata äitinsä jalanjäljillä, kun Caesar-niminen orja ehdottaa hänelle pakoa. Punninta on tehtävä: vaakakupissa on pieni mutta olemassa oleva mahdollisuus vapauteen ja todennäköisempi lopputulos, eli kiinni jääminen ja sen jälkeen varma kuolema.

Vapauden kaipuu voittaa.

Cora ja Caesar pakenevat tilalta ja heidän apunaan on salaperäinen rautatieverkosto ja sen työntekijät ja avustajat. Rautatie todella kulkee maan alla ja sen asemat ovat syrjäisillä paikoilla, kellareissa ja talojen alla, sorakuopissa ja luolissa. Coran ja Caesarin pakomatka etenee etappi ja osavaltio kerrallaan, välillä hitaammin ja välillä vauhdikkaammin. Toisinaan tekee mieli jäädä paikoilleen, jatkuvasta vaarasta huolimatta, toisinaan pienikin pysähtyminen on hengenvaarallista. Koskaan ei voi huokaista helpotuksesta. Ja jäljittäjä Ridgeway on koko ajan heidän kannoillaan.

Colson Whiteheadin romaani Maanalainen rautatie on todella vaikuttava tarina Amerikan Yhdysvaltojen historian häpeäpilkusta, orjuudesta. Sen lukeminen tuntuu sydänalassa, ihossa, niskakarvoissa. Whiteheadin luoma vaihtoehtohistoriallinen infrastruktuuri on nerokas ja vakuuttava, siihen on helppo uskoa ja sen toiminnalle toivoo pelkkää hyvää, vaikka aina ei totisesti ole onni myötä. "Maanalainen rautatie" tarkoitti todellisessa historiassa niin ikään orjien avustusverkostoa, joskaan se ei toki oikeasti ollut fyysinen rautatie. Kirjaa lukiessa rautatie kuitenkin herää luontevasti eloon.

Maanalainen rautatie on vahvasti juonivetoinen, jäytävä ja ahdistavakin. Siinä on raakaa väkivaltaa, sen kuvaaman maailmanajan rasismi ja toivottomuus satuttavat. Ihmisten raakuus, välinpitämättömyys, vallanhalu, sadismi ja sokeus ihmisarvolle käyvät päälle, vaikka jollain ihmeellisellä tavalla Whitehead osaa kirjoittaa tarinansa niin, ettei sen lukeminen käy ylitsepääsemättömäksi tai tyystin toivottomaksi. Päähenkilöille toivoo pelkkää hyvää, heidän matkansa etenemistä jännittää, heitä haluaisi olla sysimässä eteenpäin ja piilottamassa omaan kellariinsa tai ullakolleen hirttotuomion uhkasta piittaamatta.

Romaani on karusta aiheestaan huolimatta silti myös jännittävä seikkailu, joka tempaisee mukaansa ja saa pohtimaan, millaisista rakenteista yhteiskunnat ja ihmisyhteisöt muodostuvat – ja miten niitä voisi vapisuttaa ja kyseenalaistaa.


Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2021
341 s.
The Underground Railroad (2016)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen, oma Pulitzerien ikuisuushaasteeni