5. syyskuuta 2021

Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla



Tästä kirjasta jää savun- ja neulastentuoksu hiuksiin. Lisäksi se saa kaipaamaan pois kotoa, luontoon, metsään, minne tahansa muualle kuin kaupunkiin. Tai ehkä se saakin kaipaamaan nimenomaan kotiin: sitähän luonto monille on. Kotoisa, tuttu, rentouttava – oma paikka.

Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla on kirja, jolle olen valmis osoittamaan suitsutustani tästä eteenpäin. Ahmin sen yhdessä illassa, mikä ei nykyisessä elämäntilanteessa ja keskittymiskyvyttömyydessäni ole missään määrin enää tavanomaista. Mutta Räinän teksti, Teija Soinin kuvat ja kirjassa esiintyvät naiset veivät minut mukanaan eivätkä päästäneet takaisin.

En olisi välttämättä halunnutkaan palata.

Kulkijat esittelee suomalaisia naisia, ihan tavallisia naisia, joilla on elämät, työt, perheet, kodit, harrastukset. Ja sitten heillä on se jokin: kaipuu ja halu palata luontoon aina uudelleen. Joko tutuksi tulleille reiteille pohjoiseen tai aina uusille poluille, metsästysaseen tai kalastusvälineiden kanssa, marjasankoineen ja sienivasuineen, rinkkoineen ja makuupusseineen, saappaineen, kompasseineen ja retkijalkineineen. Heille Räinä tekee nyt tilaa suomalaisessa erä- ja retkeilykirjallisuudessa, joka on ollut kiistämättömän miespainotteista.

Niin kuin Halti-tunturikin saavuttivat retkeilymielessä ensimmäisenä naiset (1930-luvun alussa), on naisilla paikkansa missä tahansa muuallakin, minne he (me) vain päättävät mennä. Kulkijat nostaa esiin useamman sukupolven verran retkeilyä ja eräelämää harrastaneita naisia, heidän kohtaamiaan ennakkoluuloja ja vastoinkäymisiä ja toki myös onnistumisia ja irtiottoja. Räinä on haastatellut kirjaansa varten ihmisiä, joilla todella on sanottavaa ja elettyä elämää ja kokemuksia taustallaan. Hän on tehnyt haastateltaviensa kanssa retkiä ja vaelluksia, tutustunut itsekin uusiin maastoihin ja tapoihin olla luonnossa.

Näille naisille luonto on elämäntapa, itsestäänselvä osa maailmaa ja maailmankuvaa. He avaavat ajatuksiaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään Räinän tekstissä, saavat tilan ja äänen, kertovat sen minkä haluavat ja valitsevat. Samalla kun Kulkijat on henkilöidensä kuva, se on myös laajemmin (naisten) retkeilyä käsittelevä narratiivinen tietoteos, joka ei unohda myöskään metsien ja ympäristön tilaa yleisemmin. Henkilökohtainen on yleistä ja julkista – ja päinvastoin.

Kirjan tunnelma on kuulas kuin syyspäivä metsässä. Se juuri nollan paikkeilla pyörivä, jo hieman ruskautunut ja talvea kohti kääntynyt. Olo lukiessa on rauhallinen, seesteinen, hieman haikea mutta onnellinen. Mietin kaikkia niitä päiviä ja öitä, jotka olen viettänyt metsässä, niitä aamuja, kun olen herännyt laavussa höyryävään hengitykseen, kaapinut loput, hieman hileiset tuorejuustot eväspatongin viimeisillä siivuilla, sytyttänyt nuotion ja trangian, nähnyt tähdet, vuollut kiehiset. Ja miltä se rinkassa nujunut minttukrokanttisuklaa maistui (ihanalta).

Elämäni parhaat kokemukset liittyvät luontoon ja juuri nyt voin vain ihmetellä, miksi edellisestä ulkona (muualla kuin parvekkeella) nukutusta yöstä on jo niin kauan.


Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla
Kuvat: Teija Soini
Like 2021
239 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. elokuuta 2021

Maisku Myllymäki: Holly



Voi Holly.

Miten vinkeä, veikeä, vänkä ja vähän vänkyrä romaani sinä olet. Olet yhtä aikaa ihana ja heleä, kärkäs ja salakavala. Olet omaääninen, ehdottomasti olet, vaikka se sana on ehkä hieman kulunut - sinä puolestaan et ole, et pätkääkään. 

Vaikka ehkä se kaftaani Hollyn yllä saattoi ollakin, oliko? Vai oliko se hohtava ja kiiltävä ja sormien läpi soljuva? Se kaikki pöly ja tietty tunkkaisuus, vai nukkavieruako se vain oli, jotain hieman häiritsevää, josta ei ihan saa otetta.

Mikä henkilögalleria sinussa on, Holly! Kaikki ne mehevät huomiot, hetket, salaa ajatellut ajatukset ja katsotut kohtaukset. Tunne siitä, että on välillä täysin vieras itselleenkin, ohikulkija omassa elämässään. Ne neuroosit! Yhtäältä ahdistavat, toisaalta niin tutut ja empatiaa herättävät. Kontrolli, kontrollista vapautuminen. Saako ihminen koskaan hallita täysin itseään? Voiko edes?

Kuinka menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, ne muutamat päivät Evan ja Hollyn kanssa saarella, ja kaikki ennen ja jälkeen sen. Kuinka ajatonta voi romaanin kerronta olla, kuinka siihen uppoaa kuin herkullisen väriseen rapattuun kiviseinään, sen rosoon ja värikylläisyyteen, ja kuinka unohtaa edes ajatella, onko 1950-luvulla vai sittenkin jossain muualla, miten edes voisi olla muualla kuin nykyhetkessä?

Entä ne linnut sitten. Se lintutietous, päätähuimaava, lähes ylitsepursuava, itsessään jo niin alleviivaava, että tehokeinona se on jo lähes vastaansanomaton. Onko näitä lintuja edes olemassa? Tarvitseeko niitä olla?

Holly, minusta tuntuu, että sinua lukiessani katsoin elämää akvaarion lasin läpi, sellaista kuvaa, joka on hieman häilyvää ja epätarkkaa, josta ei ihan saa kiinni, koska niin ei ole tarkoituskaan. Kuin ääniraidassa olisi pieniä säröjä ja hyppyjä, ja mielessä koko ajan epäilys siitä, ettei minulle kerrota eikä näytetä ihan kaikkea. 

Olen hämmentynyt, ihastunut, hurmaantunut. Silmieni edessä on jotain sellaista, jonka joku on siihen luonut, mutta minä itse sen kuvitellut. Raikkaasti, vähäeleisesti, välillä kuin tajunnanvirtana ja alitajuntana, unena ja kuvitelmana. Mitä keikauksia ja kierteitä tästä löytää, mitä taitavaa kielenkäyttöä ja kerrontaa.

Voi Holly. Sinun lentoosi minä uskon, et sinä tarvitse muuta kuin lukijan ja kaikki on jo tässä. 



Maisku Myllymäki: Holly
WSOY 2021
255 s.

Omasta hyllystä.



Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirja vieköön!, Nannan kirjakimara, Satunnainen ohilukija

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 14. Kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

18. elokuuta 2021

Jouni Tikkanen: Lauma

 


1880-luvun alussa Turun seudulla, etenkin Mynämäellä elettiin pelossa. Sudet tappoivat lapsia lyhyen ajan sisällä useissa kylissä 22 kertaa. Moni ihmiselämä päättyi yllättäen turhan varhain – ja turhaan. Kesken työnteon, askareiden, leikkimisen, ulkona oleilun.

Mikä sai sudet toimimaan vaistojensa ja tavanomaisen käytöksensä vastaisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun? Miksi ihmeessä ne tekivät niin, kun normaalisti sudet välttelevät ihmisiä ja pysyvät etäällä myös toisten susilaumojen reviireistä?

Jouni Tikkasen teos Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa on tietokirja, joka sukeltaa syvälle kiinnostavaan ja tunteita herättävään teemaan. Tikkanen on lähtenyt selvittämään lähes salapoliisin ottein sitä, miten lapsia surmanneita susia omana aikanaan jäljitettiin, miten tapahtumista puhuttiin ja kirjoitettiin ja millaisia seurauksia niillä oli.

Lähdeaineisto on monipuolinen ja Tikkanen lukee sitä laajalla otannalla. Hän on hyödyntänyt sanomalehtiä, kuntien arkistoja, päätöksiä ja monia asiakirjoja. Susista maksettiin tapporahaa ja järjestettiin jopa ison ihmisjoukon voimin metsästyssaartoja, joista kaikki eivät tosin olleet mitään varsinaisia menestyksiä. Ammattimaisia metsästäjiäkin hyödynnettiin, vaikka heidät piti kutsua hommiin pitkien matkojen takaa. Siitä kiitoksena historiantutkijoiden iloksi on jäänyt sangen runsaasti erilaisia lähteitä käytettäväksi.

Tikkanen on itse taustaltaan biologi, ja luonnontieteellinen ote on raikkaasti nähtävissä historiallisessa kontekstissa. Hän on selvittänyt suden biologiaa, toimintaa ja käyttäytymistä ja hyödyntänyt tietoaan rakentaessaan kuvaa lapsia surmanneista susista ja niiden elämästä. Epätyypillisen käytöksen taustalta on löydettävissä ainakin se, että susien luontainen ravinto oli käynyt vähiin ja kanta siksi runsaasti pienentynyt, kun hirvieläinten määrä oli laskenut merkittävästi. Niinpä Mynämäen sudet toimivat niin kuin mikä tahansa elollinen olento toimii: pyrkivät pysymään hengissä, etsimään uutta ravintoa kadonneen tilalle ja lisääntymään mahdollisuuksiensa mukaan.

Lauma on ahmittavan raikas ja kiehtova tietokirja. Se kertoo kohteenaan olevan susilauman elämästä ja kuolemasta – ja ihmisistä siinä sivussa. Ehkä ennen kaikkea heistä (meistä?), halustamme hallita ympäristöä ja luontoa, pyrkimyksestä kategorisoida, luokitella, määritellä. Kirja yhdistää historiaa, biologiaa ja yhteiskuntatieteitä, se käyttää tilastoja ja listoja, tekee tulkintoja ja arvioita. Lukija jää pohtimaan suden elämää, sen moninaisuutta ja hämmentävyyttä, toisteisuutta ja silti yllättävyyttä. Samalla saa katsauksen suomalaisen luonnonsuojelun alkujuuriin, urheilumetsästykseen ja kunnalliseen päätöksentekoon.

Paikoin hieman hymähtelin vähän lennokkaalle kerronnalle ja sanankäytölle, mutta kyllähän tällaisessa narratiivisessa, yleistajuisessa tietokirjallisuudessa saa näkyä kirjoittajan persoonallinenkin ilmaisutapa.

Kiehtova, nykymaailmaankin heijastuva teema, sillä susipelko ja -viha tuntuu olevan Suomessa syvällä.


Jouni Tikkanen: Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
Otava 2019
272 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakaapin avain

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

8. elokuuta 2021

Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta

 



Jukka Itkosen Terveiset ulapalta on mainio lastenlyriikan runokokoelma, joka nimensä mukaisesti vie keinumaan aalloille, niiden alle ja välillä rannallekin. Värikkään ja ilahduttavan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti.


- - Meri,
järvi, lampi.

Meri on valtavampi
kuin muista kumpikaan.

Ammoisina aikoina
meri peitti melkein koko maan.

Ja meressä syntyi elämää. - -



(Ote runosta ”Meri, järvi, lampi”)


Kokoelman runoissa kohdataan muun muassa miljoonia vuosia vanha trilobiitti, molokkirapu Limulus, pallokala, meritähti ja sähköankerias sekä tietenkin laivakissa ja -koira. Pohditaan elämää merillä, muistellaan menneitä, haaveillaan uusista seikkailuista – ja käydään lähes huomaamatta läpi jopa Maapallon miljoonia vuosia pitkää historiaa ja kehitystä!


- - Päivä lämmin,
keväinen,
lammikko niin leväinen,
että kala
varsieväinen
ankarasti pohti:

”Tohtisiko täältä nousta
ylös, maata kohti”

Se mietti
siinä aikansa
ja lopulta se tohti. - -



(Ote runosta ”Varsieväinen”)


Itkonen osaa taitavasti ujuttaa runoihin mahdollisuuden oppia uutta ilman, että niiden luettavuus ja viihdyttävyys kärsisi. On kyse sitten sanoista, termeistä, luonnonhistoriasta tai teknologiasta, huomaamattaan saattaa tajuta oppineensa jotakin. Vähintäänkin tarkan pikkulukijan seurassa saattaa päätyä selittämään vaikkapa sitä, miten elämä on syntynyt merissä tai miten ihmiset ovat oppineet hyödyntämään veneitä, tuulta ja polttomoottoreita vesillä liikkumiseen.


- - (Nykyisinä aikoina)

Ajan myötä, tarve vaati,
tietenkin, no siksi,
purjeveneet muuttuivatkin
paljon suuremmiksi,
valtamerilaivoiksi,
monimastoisiksi.

Nykyään jo rakennetaan
rautaisia laivoja,
joiden suunnittelu vaatii
teräviä aivoja.

Mutta mistä kaikki alkoi?

Mistäpä muusta
kuin siitä
kauan sitten
veistetystä puusta.”



(Ote runosta ”Laivat”)


Itkosen riimit ovat hauskoja ja oivaltavia, runojen tunnelma on hyväntuulinen ja kaukana kurttuotsaisuudesta. Runon puhujina ja aiheina vilahtelevat kiinnostavat meriin ja vesillä liikkumiseen liittyvät hahmot ja ilmiöt, ja uskoisin kirjasta olevan iloa yhtä lailla meri-ihmisille kuin maakravuillekin. Kuvasto ja sanasto on sellaista, että sen tunnistaa, vaikka esimerkiksi purjehdussanasto tai risteilyalukset eivät omaan kokemuspiiriin kuuluisikaan. Höyhensaarille nyt jokainen on ainakin purjehtinut joskus!

Olen lukenut kirjan runoja sekä ääneen yksivuotiaalleni että itsekseni, ja ne toimivat kummin vain. Ehkä kuitenkin vielä paremmin ääneen luettuina, kun hauskat riimit ja äänteet pääsevät oikeuksiinsa ja runojen paikoin yllättävän suuret tarinat esiin.

Hyvää mieltä ja meren suolaista tuoksua, tästä sopii nauttia!


”Elämän meri

Voi olla julma,
voi olla hyvä,
syvä tai sitten
vähemmän syvä.

Jokaisen elämän meri.

Toisinaan saapuvat
matalapaineet,
myrskyää, nousevat
vastaamme laineet.

Ankara elämän meri.

Sitten kun meren
ilme taas vaihtuu,
huolet ja murheet
mielestä haihtuu.

Lempeä elämän meri.”



Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta. Runoja vesiltä
Kuvitus: Camilla Pentti
Lasten Keskus 2021
42 s.

Arvostelukappale



2. elokuuta 2021

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään

 


Korona-aika on vienyt metsään monet sellaiset henkilöt, jotka eivät ole siellä välttämättä pitkiin aikoihin käyneet. Kansallispuistot pullistelevat kävijöistä, luontopoluilla on jopa jonoa, retkivälineet ovat suosittuja. Mahtavaa! Ilmiön kääntöpuolena on ajoittain hukassa oleva retkeilyetiketti ja yllättävän heikosti hallussa olevat jokamiehenoikeudet – jotka ovat tyystin poikkeuksellinen asia globaalissa mittakaavassa. Yhtä kaikki metsä on kutsunut monia ja hyvä niin.

Aura Koiviston kirja Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään on virkistävä tietokirjan ja pamfletin yhdistelmä, jonka aukikirjoitettu ja suoraan sanottu tehtävä on puolustaa suomalaista metsää – ja nimenomaan luonnonmetsää. Koivisto on ikänsä metsiä kulkenut, niihin tutustunut ja omalta osaltaan niistä huolen pitänyt. Hän on vankkumaton luonnon monimuotoisuuden ja luonnonrauhan puolustaja eikä pyytele sitä anteeksi. (Miksi pitäisikään.)

Sen sijaan huutia saavat (hupi)metsästys, talousmetsien hoitomenetelmät ja niiden määrä suhteessa luonnonmetsiin, eläinlajien kato ihmisen aiheuttamana, petoeläimiin liittyvä keskustelu ja ylipäänsä vieraantuminen luonnosta. Koivisto harmittelee esimerkiksi suomalaisen puuston ikää. Isoja puita on vähän ja sen sijaan puusto on nuorta ja ”taloudellista”. Isojen, vanhojen puiden merkitys ekosysteemille on suuri ravinnon ja suojan antajana, samaan eivät koskaan kykene talousmetsien puupellot.

Luonnon kanssa voi olla ystävä monella lailla, eikä kaikkien tarvitse ruveta eräjormiksi. On kuitenkin paikallaan hieman pohtia tapaa, jolla luonnosta ja metsistä Suomessakin puhutaan ja millaisia oletuksia ja käsityksiä niihin liittyy. Onko esimerkiksi välttämätöntä aina ”hoitaa” metsää? (Ei ole, minäkään en hoida omistuksessani olevaa vajaan kahden hehtaarin metsäaluetta Pohjois-Karjalassa, vaan se saa elää omaa elämäänsä.) Miksi petoeläimiä pelätään niin paljon, vaikka niiden aiheuttama vaara ihmiselle on lopulta vähäinen? Miksi luonnonsuojelualueita ei ole huomattavasti enemmän, vaikka metsiä nimenomaan pitäisi aktiivisesti suojella uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilymisen vuoksi?

Koivisto kannustaa panemaan hyvät kengät jalkaan, hankkimaan selkeän kartan (ja opettelemaan sen lukemisen) ja painumaan metsään – mielellään kiikarien kanssa, jotta pystyy tarkkailemaan luontoa ja sen lukemattomia eliölajeja niitä kuitenkaan häiritsemättä. Vaikka luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja on Suomessa lopulta suhteellisen (ja Koiviston mukaan auttamatta liian) vähän, ne ovat kuitenkin saavutettavissa, kuten on toki mikä tahansa metsä. Siinä mielessä Suomi on todellakin metsien maa: kaikkialta pääsee sangen pienellä vaivalla metsään, jos haluaa.

Pidin kirjan napakasta asenteesta, voimakkaasta viestistä, tiedon ja omien kokemusten yhdistelystä. Se on rehdisti oma itsensä: luonnonvaraisen ympäristön puolustuspuheenvuoro.

Ja saatoinpa innostua taas hieman lisää eri eläin- ja kasvilajien opettelusta – tänä kesänä olen oppinut jo tunnistamaan nokikanan ja punasotkan, jotka molemmat bongasin Espoon Suomenojan lintualtailla (ihastuttava ja erittäin hyvin saavutettavissa oleva lintubongauskohde täällä pääkaupunkiseudulla muuten!).


Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään
Into 2021
221 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 1. Kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

1. elokuuta 2021

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät

 


Selkäpiitä hyytäviä novelleja Argentiinasta. Huh, vaikka luin tätä kokoelmaa pääosin päivänvalossa enkä edes ollut yksin, novellien tunnelma hengitti kylmänä niskassa.

Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on häiritsevä, vähän niljakas ja erittäin hyvä novellikokoelma, jonka teksteissä on goottilaisen kauhun elementtejä yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja rakenteellisen väkivallan kuvauksen sidosaineena.

On henkiä, kummituksia, sisäänsä sulkevia autiotaloja, hämäriä naapureita, katoavia ihmisiä, raakoja murhia, haudanryöstöjä ja itsensä vapaaehtoisesti polttavia naisia. Huumerikollisuutta, aseita, etukäteen suunniteltavia kävelyreittejä, rapistuvia asuinalueita, massiivisia ympäristöongelmia. Pahuutta, jolla ei aina ole selkeää muotoa ja ihmisen sisällä olevaa kipua, jota ei välttämättä pysty sanallistamaan.

Samalla ihmiset kuitenkin elävät elämäänsä. Etsivät omaa paikkaansa, kuten Likainen poika -novellin nainen, joka on vastoin kaikkia odotuksia muuttanut sukunsa omistamaan taloon huonomaineiselle alueelle, jossa kuitenkin tuntee olonsa jotenkin kotoisaksi, vaikka asunnottomuus ja huono-osaisuus tulevat lähelle, ikkunan alle ja oman kotioven eteen. Tai Päihtymyksen vuodet -novellin tyttöporukka, joka elää nuoruuttaan kuin viimeistä päivää piittamatta mistään.

Enriquezin kerronnassa yksilöt kokevat kauheuksia ja onnea, suloisesti sekaisin. On tehtävä päätöksiä ja valintoja, uskallettava yrittää tai tyydyttävä luovuttamaan. Kaikista ja kaikesta ei ole mitään syytä pitää kiinni: jos ystävä, kumppani tai sukulainen ei ymmärrä tai ole luottamuksen ja rakkauden arvoinen, voi ihan hyvin jatkaa matkaa ilman tätä. Toisaalta joskus väkisin omasta elämästä kadonnut tai siihen jollain tapaa pysyvästi vaikuttanut ihminen saattaa jäädä kaihertamaan mieltä kuten Adelan talon tapahtumat tai Viimeiset koulupäivät -novellin käänteet osoittavat.

Kaiken taustalla on kulttuuri ja yhteiskunta, joka sallii heikomman kärsimyksen, hyväksyy hiljaa korruption ja väärinkäytökset, kääntää selkänsä niille, joilla ei ole mitään, minkä puolesta pyristellä eteenpäin – eikä siis mitään menetettävääkään. Jos koettaa muuttaa systeemiä sisältäpäin, kuten sinnikäs syyttäjä Mustan veden syvyyksissä yrittää, saattaa jäädä itse vangiksi johonkin, mitä ei edes voi ymmärtää.

Monessa novellissa ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Lapsuus on loppumassa ja nuoruus alkamassa, viattomuuden aika päättymässä, uusi koti ei olekaan mikään viaton uusi alku millekään, oma lapsi on juuri syntynyt tai puolisosta paljastunut pettymys toisensa jälkeen. Ehkä murrosvaiheet ovat niitä, joiden aikana kauhu voi hiipiä ihmisen iholle kuin huomaamatta: kun ymmärtää oman haavoittuvuutensa, ajan väistämättömän kulun ja muutoksen, johon ei välttämättä ole valmis.

Vaikka Enriquezin vire on synkkä, kerronta on silti kevyttä, sujuvaa ja konstailematonta. Teksti herää eloon, hytisyttää ja hengästyttää. Sari Selanderin suomennosta on ilo lukea.


Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
Suomentaja: Sari Selander
WSOY 2021
256 s.
Las cosas que perdimos en el fuego (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirja vieköön!

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

25. heinäkuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 



Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.


Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

13. heinäkuuta 2021

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

 


Markku Välitalon omakustanteena julkaisema luontoteos Hiljaisilla havumailla ilahduttaa maanläheisyydellään ja luontevuudellaan. Se vie lukijan mukaansa Posiolle, sen vesille, metsiin ja luontomaisemiin. Taitavat ja tunnelmalliset valokuvat tekevät teoksesta hienon kokonaisuuden.

Välitalo on oululainen luontoharrastaja, intohimoinen mökkeilijä ja eränkävijä. Hiljaisilla havumailla on kunnianosoitus Suomen luonnolle ja ihmisen mahdollisuuksille sen kätköissä. Samalla se on muistelmateos, jonka keskiöön nousee oman erämaamökin rakentaminen ja mökkiseutuihin tutustuminen ja niihin kotiutuminen.




Teos jakautuu rakenteeltaan käsittelemään erilaisia aiheita ja ympäristöjä, jotka ovat Välitalolle tärkeitä. Mökki itsessään posiolaisen järven rannalla ansaitsee oman esittelynsä ja historiikkinsa, sillä ei ole lainkaan yhdentekevää, kuinka oikeaan mökkipaikkaan päädytään. Tämän eittämättä tunnistaa moni sellainen, joka on joskus etsinyt kesäpaikkaa ja joutunut näkemään vaivaa sen eteen. (Oman mökkini olen saanut perintönä, joten itse en ole koskaan kokenut etsimisen haasteita ja iloja, sillä mökkisaareni on aina ollut elämässäni ja toivottavasti myös pysyy.)




Mökin tultua tutuksi Välitalo johdattelee seuranaan metsään, tunturiin, rotkoon ja järvelle – upeita suomalaisia maisemia kaikki. Hän kirjoittaa kokemuksistaan ja paikoittaisista kommelluksistaan, joita aktiivinen luonnossa liikkuminen ja luontokuvaaminen tuovat eteen. Luonto- tai eräkirjallisuus ei genrenä ole minulle erityisen tuttua: olen toki jonkin verran lukenut tietokirjallisuutta luontoaiheista, mutta varsinainen eräkirjallisuus ei minua suuremmin vavahduta. En osaa sanoa, kuinka tyypillistä eräkirjallisuutta Hiljaisilla havumailla on tai ei ole, mutta kaltaiselleni luontoa rakastavalle ja luonnossa itsekin liikkuvalle kaupunkilaiselle se tuo ilahduttavan tuttavallisen ja helposti lähestyttävän kurkistuksen pohjoissuomalaiseen maisemaan.








Välitalo kirjoittaa ympärillään olevasta maailmasta hellyydellä ja lempeydellä, turhaa kärkevyyttä välttäen, vaikka pitääkin tiukasti luonnon monimuotoisuuden puolta. Selvää on, ettei mikään vastaantuleva luonnon elementti ole hänelle vastenmielinen tai vieras, pikemminkin uteliaisuutta ja kunnioitusta herättävä. Kirjan sivuilla törmätään niin myyriin, sammakoihin, sammaliin, majaviin kuin tykkylumen peittämiin puihin ja revontuliin – toisinaan väistämättä kohdattavia oman lajin yksilöitä unohtamatta.




Oman mainintansa ansaitsevat ilman muuta Välitalon hehkuvat ja värikylläiset kuvat, joita kirjassa on kymmenittäin. Pelkästään niiden katselu tuntuu laskevan sykettä ja tuovan mukanaan vienon metsän tuoksun.

Hiljaisilla havumailla on kaunis, hyvää mieltä lukijalleen tuova luontokirja, jonka henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus tekevät kunniaa upealle suomalaiselle luonnolle.

Kirjaa voi tilata suoraan tekijältä: markku.valitalo(a)gmail.com




Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla
Ulkoasu ja kuvat: Markku Välitalo
Omakustanne 2020
175 s.

Arvostelukappale.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

5. heinäkuuta 2021

Joonas Kallonen: Giljotiini

 


"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)


Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

30. kesäkuuta 2021

Marja Aho: Lasienkeli

 


Lastenkodissa asuva ja pitkälti siellä myös kasvanut Killi on päätynyt sairaalan psykiatriselle osastolle itsemurhayrityksen jälkeen. Nyt luvassa on jotain ehkä vieläkin rankempaa kuin yritys kuolla: pitäisi yrittää sen sijaan toipua, päästä yli ja eteenpäin, olla enää joutumatta takaisin pimeyteen.

Killin tausta on rikkonainen. Perhe ei voinut olla hänelle turvallinen ja vakaa kasvuympäristö, joten hänestä tuli laitoslapsi. Lastenkoti tuntuu Killistä kuitenkin kodilta, se on hänen paikkansa, jossa asuvat ja työskentelevät hänen ihmisensä, kuten nyt vaikka paras ystävä Moona ja luottotyöntekijä Tuomas. He ovat myös tärkeässä roolissa, kun Killin toipumisprosessi alkaa ja etenee. Niin ikään jämpti mutta lempeä omahoitaja Ritva tukee Killiä. Eikä pidä unohtaa lääkehoitoa, lääkäreitä ja taideterapiaa, jota Killi tosin ei voi olla pitämättä humpuukina.

Ehkä merkittävimmän käänteen Killi kokee, kun hän kohtaa sairaalan pihalla mustatukkaisen Iiriksen, sairaala-alueella asuvan ylilääkärin tyttären, jonka kanssa pääsee tutustumaan piilotettuihin paikkoihin, sairaalan historiaan ja, niin, omaan mieleen myös. Tytöt ystävystyvät ja Killi kokee heräävänsä uudella tavalla eloon Iiriksen seurassa. Ehkä huominen tulee vielä.

Marja Ahon nuortenkirja Lasienkeli ei ole ihan kevyimmästä päästä luettavaa, mutta todentuntuinen ja koskettavakin se kyllä on. Itsetuhoisuus, masennus, ahdistus ja muut mielenterveyden kolhut ovat minulle tuttuja teemoja niin työelämästä kuin muutenkin, eikä niistä mielestäni voi puhua liikaa. Nuorten kanssa työskennellessäni olen huomannut joutuneeni toisinaan tilanteisiin, joissa on niin rankkaa, että en välttämättä enää ole varma, miten toimia. En ole mielenterveysalan ammattilainen vaan opettaja - ja joskus tuntuu, että nykyisin se ei enää aina riitä. Siksikin pidän itseni mielelläni kaikin mahdollisin tavoin kärryillä siitä, miten mielenterveyden tematiikkaa nuorten kanssa käsitellään ja nostetaan esiin.

Lasienkeli on tiivis romaani, joka käsittelee teemaansa niin, ettei lukija uuvu sen alle. Tarinaa ei ole venytetty turhia, joskin ehkä sen taustaa olisi voinut hieman selkeämmin avata. Tuntuu, ettei Killiä pysty ihan ymmärtämään, kun hänen menneisyydestään ei kerrota riittävästi, vaikka se nimenomaan on hänen mielenterveytensä kolhujen taustalla. Empatiaa hän kyllä herättää rikkonaisuuksineen ja tunteineen, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Ja empatia toki onkin tärkeää.

Hieman kohottelin kulmiani, kun toipumiseen tuli mukaan joitakin hengellisiä elementtejä. En halua väheksyä niiden merkitystä ihmisille, jos ne tuntuvat itselle sopivalta, mutta olen silti helposti karvat pystyssä, jos vastauksena mielenterveyden haasteisiin tarjotaan uskontoa. Onneksi tematiikka pysyy kevyenä sipaisuna ja Killi saa oman tilansa tehdä omat ratkaisunsa.

Kirjan nimeä pidän kyllä melko kliseisenä, vaikka sille perusteet tarinasta löytyvätkin. Kaikenmoiset särkyneet, lasiset, hajonneet ja pudonneet enkelit on symboleina jo pitkälti tyhjiin kaluttu. Mutta olkoon niille silti paikkansa, eihän se mitään haittaa.

Otan Lasienkelin muistilistalleni, kun pääsen taas syksyllä vinkkaamaan luettavaa nuorille töissä. Tästä kirjasta saa ajateltavaa ja juteltavaa. Se koostaa eheän kokonaisuuden vaikeista ja satuttavista aiheista ja muistuttaa, kuinka aina voi nousta uudelleen jaloilleen.


Marja Aho: Lasienkeli
Ulkoasu: Kaisu Sandberg
Myllylahti 2021
169 s.

Arvostelukappale


Toisaalla: Kirjavinkit, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 24. Kirja, jonka kansissa on vettä

6. kesäkuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 


Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.


Venla Hiidensalo: Suruttomat
Otava 2021
255 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

29. toukokuuta 2021

Emilia Erfving: Roskakasa

 

Metsään ilmestyy yön aikana kasa, jota eläimet saapuvat ihmettelemään. Kasassa on kaikenlaista kummallista tavaraa, jota eläimet eivät oikein tunnista. Kyse ei ole kasveista, sienistä, kivistä eikä mistään elävästä, mutta kaikenlaista eri muotoista, näköistä, tuntuista ja hajuista siinä kuitenkin on. Kummallista!





Muut eläimet ihmettelevät asiaa suuresti, mutta hiiri tietää, että kyse on roskista. Se tietää myös, että kannattaa olla roskien suhteen varovainen: niistä ei oikein voi mennä takuuseen eikä tietää, mitä roskien kanssa tapahtuu.




Siinä paha missä mainitaan! Hyvältä tuoksuva säilyketölkki kiinnostaa kettua (ymmärrettävästi) niin paljon, että se jää jumiin ketun päähän. Myös sähköjohdot, purukumit, karkkipaperit ja muovit ovat vaaraksi eri eläimille eri muodoissaan. Jopa madot joutuvat ongelmiin, kun mikromuovi päätyy niiden elimistöön.




Toisaalta on myös roskia, joista on hyötyä, kun niitä osaa käyttää. Lintu voi vaikkapa rakentaa langasta itselleen ja poikasilleen pesän ja hiiret ja mäyrät voivat hyödyntää kangasjätteitä tai paperia niin ikään pesänrakennuspuuhissaan. Ehkä näiden hyötyroskienkaan paikka ei silti olisi metsässä olevassa kasassa.

Emilia Erfvingin uusi kuvakirja Roskakasa on vinkeä ja vähän villi kuvakirja roskaamisen vaikutuksesta lähiympäristöön ja sen olentoihin. Tarina on kuvakirjojen tapaan tiivis mutta oikein oivallinen ja oivaltava. Tämän konkreettisemmin ei enää voi osoittaa, miten hanurista roskaaminen on ja miten valtavasti vaikutusta yhdelläkin maahan heitetyllä karkkipaperilla tai purukumilla voi pahimmillaan olla.

Kuvitus miellyttää väreiltään ja muodoiltaan silmääni. Sivuilla on mukavasti vaihtelua, kiinnostavia yksityiskohtia ja huomion kiinnittäviä osia. Kokonaisuus on harmoninen ja rauhallinen ja antaa tilaa tarinalle ja omalle tutkimiselle ja tarkastelulle. Tarinan jatkuvuus toimii aukeamalta toiselle ja loppu jää kiehtovasti hieman tulkinnanvaraiseksi ja yllättäväksi, kuitenkin oikein positiiviseksi. Toivoa on!

Roskakasa käsittelee teemaa, johon kaikki lapset (ja aikuiset!) pääsevät kyllä sisään saman tien. Jokainen on nähnyt roskia väärässä paikassa ja toisaalta myös roskiksia: tämän kirjan myötä niiden käyttötarkoitus ei voi enää jäädä hämäräksi. Vaikka kirja ja sen tarina ovat napakan kantaaottavia, minkäänlaisesta paasauksesta ei voi puhua. Roskakasa on yksinkertaisesti vain erittäin hyvin aiheensa tiivistävä ja sanomansa perusteleva kuvakirja.

Älä roskaa, pliis!


Kirja on toistaiseksi kestänyt hyvin hieman rajummankin lukemisen.


Oma 1-vuotias kanssalukijani ei vielä varsinaisesti kommentoi, mutta vähän isomman tyypin kanssa tämän kirjan äärellä voi erinomaisen hyvin jutella roskista ja roskaamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta. Ainakaan roskien paikka ei ole metsä eikä puisto eikä piha eikä mikään paikka, missä on myös muita elollisia olentoja, joille roskat voivat olla vaaraksi. Roskakasa jää ehdottomasti omaan hyllyyn vielä moneen kertaan luettavaksi!


Emilia Erfving: Roskakasa
Lasten Keskus 2021
32 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirja on osa kirjasarjaa (toinen osa, ensimmäinen eli Kasa pitääkin seuraavaksi hankkia luettavaksi!)

16. toukokuuta 2021

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie



Cora on orjuuteen syntynyt ja orjuudessa koko ikänsä elänyt. Hänen asuinpaikkansa on georgialainen puuvillaplantaasi ja se viheliäisin nurkka, "hullujen naisten" lato. Coran äiti on legenda: ainoa orjatilalta pakoon päässyt, jota edes pahamaineinen orjien jäljittäjä Rideway ei koskaan saanut kiinni. Cora ei osaa äitiään ihastella, vaan sen sijaan on tälle katkera hylkäämisestä.

Kuin varkain Coralle tulee mahdollisuus seurata äitinsä jalanjäljillä, kun Caesar-niminen orja ehdottaa hänelle pakoa. Punninta on tehtävä: vaakakupissa on pieni mutta olemassa oleva mahdollisuus vapauteen ja todennäköisempi lopputulos, eli kiinni jääminen ja sen jälkeen varma kuolema.

Vapauden kaipuu voittaa.

Cora ja Caesar pakenevat tilalta ja heidän apunaan on salaperäinen rautatieverkosto ja sen työntekijät ja avustajat. Rautatie todella kulkee maan alla ja sen asemat ovat syrjäisillä paikoilla, kellareissa ja talojen alla, sorakuopissa ja luolissa. Coran ja Caesarin pakomatka etenee etappi ja osavaltio kerrallaan, välillä hitaammin ja välillä vauhdikkaammin. Toisinaan tekee mieli jäädä paikoilleen, jatkuvasta vaarasta huolimatta, toisinaan pienikin pysähtyminen on hengenvaarallista. Koskaan ei voi huokaista helpotuksesta. Ja jäljittäjä Ridgeway on koko ajan heidän kannoillaan.

Colson Whiteheadin romaani Maanalainen rautatie on todella vaikuttava tarina Amerikan Yhdysvaltojen historian häpeäpilkusta, orjuudesta. Sen lukeminen tuntuu sydänalassa, ihossa, niskakarvoissa. Whiteheadin luoma vaihtoehtohistoriallinen infrastruktuuri on nerokas ja vakuuttava, siihen on helppo uskoa ja sen toiminnalle toivoo pelkkää hyvää, vaikka aina ei totisesti ole onni myötä. "Maanalainen rautatie" tarkoitti todellisessa historiassa niin ikään orjien avustusverkostoa, joskaan se ei toki oikeasti ollut fyysinen rautatie. Kirjaa lukiessa rautatie kuitenkin herää luontevasti eloon.

Maanalainen rautatie on vahvasti juonivetoinen, jäytävä ja ahdistavakin. Siinä on raakaa väkivaltaa, sen kuvaaman maailmanajan rasismi ja toivottomuus satuttavat. Ihmisten raakuus, välinpitämättömyys, vallanhalu, sadismi ja sokeus ihmisarvolle käyvät päälle, vaikka jollain ihmeellisellä tavalla Whitehead osaa kirjoittaa tarinansa niin, ettei sen lukeminen käy ylitsepääsemättömäksi tai tyystin toivottomaksi. Päähenkilöille toivoo pelkkää hyvää, heidän matkansa etenemistä jännittää, heitä haluaisi olla sysimässä eteenpäin ja piilottamassa omaan kellariinsa tai ullakolleen hirttotuomion uhkasta piittaamatta.

Romaani on karusta aiheestaan huolimatta silti myös jännittävä seikkailu, joka tempaisee mukaansa ja saa pohtimaan, millaisista rakenteista yhteiskunnat ja ihmisyhteisöt muodostuvat – ja miten niitä voisi vapisuttaa ja kyseenalaistaa.


Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2021
341 s.
The Underground Railroad (2016)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen, oma Pulitzerien ikuisuushaasteeni 

25. huhtikuuta 2021

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

 


Eletään vuotta 2168. Ihmiskunta on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, pääosin Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäviin sylinterikaupunkeihin. Maapallo on pahasti saastunut, mutta vielä kuitenkin elinkelpoinen – yhtä kaikki paikka, johon kukaan sieltä pois päässyt ei halua palata kuin korkeintaan turistiksi menneisyyden estetiikkaa ja seikkailuja tarjoaviin kulissikaupunkeihin ja teemapuistoihin.

Parantajana työskentelevä Lumi on jättänyt Maan taakseen vuosia aiemmin lähdettyään mestariparantaja Vivianin oppilaaksi oppimaan parantajien salattua mutta kysyttyä ammattia. Parantajat liikkuvat shamaanien tapaan jossain maailmojen rajoilla ja koettavat auttaa ihmisiä saamaan repeytyneiden sielujensa palasia taas yhteen. Moni kärsii koti-ikävästä, kaikki eivät sopeudu uusille asuinsijoilleen ja jotkut saattavat kaivata sinne, missä eivät ole oikeasti koskaan edes itse käyneet. Työtä riittää, mutta se on parantajalle itselleenkin raskasta. Toipuminen istunnoista vie aikaa.

Lumi on elänyt pitkään vaeltavaa, ehkä hieman levotontakin elämää, mutta pääsääntöisesti se on ollut hyvää. Hänen puolisonsa Sol on marsilainen kasvitieteilijä, jonka kanssa Lumi on saanut nähdä ja kokea paljon, elää vahvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, vaikka käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta poikkeavatkin toisistaan. Sol uskoo tieteeseen, eikä hänen ole ollut helppoa ymmärtää Lumin metafyysisempää todellisuuskäsitystä.

Nyt Sol on kadonnut, eikä Lumi saa häneen yhteyttä. Jotain suurta tuntuu olevan meneillään, mutta mitä ikinä se onkaan, se pakenee Lumin käsistä – toisin kuin muistot, jotka hän punoo yhä vahvemmin osaksi ajatuksiaan ja ymmärrystään.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet on vahvaa kerrontaa, huikea tulevaisuuden visio, surumielinen kodittomuuden, sijattomuuden ja kaipauksen kuva. Romaanissa Lumi kirjoittaa muistikirjaa, jonka sivuilla näkyy, miten muistoista ja ikävästä vähitellen rakentuu kivuliaastikin aukeava kokonaisuus. Romaanin maailma on karu, synkkäkin, muttei toivoton tai tyystin dystooppinen. Se on kuin tuntemattoman suurkaupungin melankolia, sellainen tunne, joka tulee kun istuu metrossa tai paikallisjunassa tai raitiovaunussa ja näkee ihmisten tulevan ja menevän, mutta itse ei kuulu siellä mihinkään eikä ole ihan varma, minne on edes matkalla – eikä kukaan odota missään.

Kuunpäivän kirjeet on sisällöltään kannanotto Maapallon ekosysteemin herkkyyden ja koskemattomuuden puolesta. Se on kritiikki luonnon hyväksikäyttöä ja luonnonvarojen riistoa kohtaan. Se kertoo ihmiskunnasta, kehityksestä ja ihmisen uteliaisuudesta mutta muistuttaa, kuinka kaikki kokonaisuudet ovat lopulta osiensa summa: kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ole luomakunnan herra eikä maailmankaikkeuden kuningas, vaikka niin erehtyisi luulemaan.

Hieno, mieltä ja kieltä hyväilevä kirja, haikea, karu, silti toiveikas. 


Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Teos 2020
382 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 19. Kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden.

19. huhtikuuta 2021

Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 


Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.



Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.


Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä
Atena 2021
199 s.

Arvostelukappale.


Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret
Kansi ja kuvitus: Apila Pepita
SKS 2021
119 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

2. huhtikuuta 2021

Jarkko Tontti: Haava

 


"Minulle riitti kahdeksan sekuntia. Katsoin ruumista, kuollutta ihmisen kehoa. Kyllä. Siinä makasi tyttäreni Jemina Rantakorpi." (s. 15)


Greta ja Johannes ovat osanneet odottaa uutista parikymppisen tyttärensä Jeminan kuolemasta. Monta vuotta päihdeaddiktina, pitkä tie vieroitusyrityksissä, rahavaikeudet, etääntyminen, katoaminen. Tämän päivän on tiedetty joskus tulevan. Pelätty, mutta tiedetty, ettei muukaan ole mahdollista.

Nyt Jemina on kuollut.

Greta on pätkätöitä tekevä historiantutkija, Johannes alkoholisoitunut IT-konsultti ja yrittäjä. Perhe on hajonnut jo aikaa sitten, ei addiktion kanssa vain voi elää, ei oman, muttei kenenkään muunkaan. Syyllisuus painaa joka tapauksessa: omat valinnat, teot, tekemättä jättämiset, sanomiset ja riidat. Ei kai kukaan vanhempi voi ohittaa olankohautuksella lapsensa kuolemaa?

Jarkko Tontin Haava on kipeää tekevä ja särmikäs romaani, tiivis ja huolellinen. Se kertoo muutaman päivän tapahtumista, mutta sitoo sisäänsä kokonaisen elämän – ja kuoleman. Romaani jakautuu kolmeen osioon, joissa Rantakorven perheen kaikki jäsenet saavat oman puheenvuoronsa.

Gretan tyyni suhtautuminen tyttären kuolemaan alkaa rakoilla pian, kun ymmärrys ja suru pääsevät lopulta ujuttautumaan pinnan alle. Hänen pakkomielteinen suhteensa sosiaaliseen mediaan ja riippuvuus sen tarjoamista reaktioista saa uusia kierroksia, kun suru-uutisen sijaan päivityksen arvoista tuntuu olevan tarkkaan harkittu kahvikuppi ja kirja -asetelma – kunhan saa tarpeeksi tykkäyksiä. Myös Jeminan kaulasta kadonnut kaulakoru kiinnittää äidin huomion, eikä hän voi saada rauhaa ennen kuin on saanut selville, missä koru on ja miksi se ei ollut ruumiin kaulassa.

Johannes puolestaan havahtuu katkolta, taas kerran. Päivät ja viikot ovat puuroutuneet, hän on repsahtanut juomaan jälleen. Johanneksen alkoholismi on avioeronkin aiheuttanut, ainakin ollut sen lopullinen niitti, eikä Johannes voi olla ajattelematta, onko se myös Jeminan huumeidenkäytön ja kuoleman pohjimmainen syy. Hautajaisten järjestäminen pakottaa Johanneksen pysymään jotenkuten kiinni nykyhetkessä, vaikka sitten taskumatti povessa, mutta jokin vaivaa häntä piinaavasti. Mitä Jeminan viimeisinä hetkinä tapahtui?

Lopuksi myös Jemina saa lyhyen puheenvuoron, huumeisen ja sitten laskuisen, mutta puheenvuoronsa kuitenkin.

"Yritän nousta. Olen sohvalla. Sen tajuan. Poski painaa karheaa kangasta vasten, pistelee. Nyt noustaan. Nyt-nyt. Mun jalat painaa tonnin, käsivarret kaksi tonnia. Ja kaikki huojuu, sohva, harmaa lattia, jonkun musta t-paita lattialla, seinät, niiden julisteet, sen vitun hevimiehen reunoista repaleiset julisteet, joissa heviäijät puristavat kyrpämäisiä kitaroitaan, ja valkoiset seinät, nekin huojuu ja tv-ruutu, musta tv-ruutu kirjahyllyssä, se huojuu; kaatuuko toi koko hylly vittu mä pelkään ja nostan kädet kasvoille. - - 
- - Nyt seis tämä, nyt keskityn. Tämä on tämä huone, tämä on tämä räkäinen asunto. Mä olen tässä nyt." (s. 214)

Haava on jäntevää kerrontaa, sisällöltään koskettava ja näkökulmiltaan vaihteleva romaani. Se tavoittaa sekaisin olevan mielen, kuvaa tyhjyyden ja kaaoksen ja laidasta laitaan valuvat tunteet, pelot ja syyllisyyden. Samalla se laajenee yksityisestä kokemuksesta yleiseksi havainnoinniksi haavoittuneiden, syrjään jäävien ja omiin jalkoihinsa sotkeutuneiden asemasta. Miten suhtaudutaan kolhuihin, joita ihmiset itse itselleen tekevät?

Haavaa lukiessa saa kuvauksen siitä, miltä ihmisen, ihmissuhteiden ja yhdessä eletyn ja koetun elämän mureneminen näyttää. Keskiössä on addiktio, sen kieltäminen ja pelkääminen, ja kuinka se valuu lopulta kaiken läpi tehden peruuttamatonta tuhoa. Mihin kaikkeen voi todella vaikuttaa itse ja mihin ei? Mihin asti rajoja, edes niitä vanhemman rakkauden rajoja, voi venyttää?

Ja miten ihmeessä ne pahimmat haavat saisi puhdistettua ja hoidettua, kun ei meistä kukaan voi toista lopulta pelastaa.


Jarkko Tontti: Haava
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2021
238 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

21. maaliskuuta 2021

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 



Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.


Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2021
328 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

14. maaliskuuta 2021

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 


Luin tätä kirjaa iltana, jonka jälkeisenä yönä unta haettiin poikkeuksellisen pitkään ja hartaasti. Lapsemme nukkuu yleensä hyvin, se on onni, mekin nukumme. Toisinaan tuntuu, että nukun nykyisin paremmin kuin aikana ennen lasta, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään eikä herätä ääniin, mutta silti nukun nyt hyvin. Vaikka herään, vaikka valvon, vaikka olen valmiudessa. Se tuntuu vähän hassulta, sanoa näin, ja yleensä sitä välttelenkin, sillä en halua kuunnella kommentteja, joissa viisastellen todetaan, etten tiedä mitä vielä on edessä ja että se on ohimenevä vaihe kuule vaan ja että ootappa vaan.

Anna Järvistä lukiessani mietin, miksi joskus on ihanaa lukea tuntemattomien ihmisten muistoista ja toisinaan ei. Miksi joidenkin ihmisten elämät kiinnostavat, mikä niissä kiinnostaa, ja miksi toisten asiat valuvat ohi silmien ja korvien tai niihin ei halua edes mennä lähelle. Ei ihmisen tarvitse edes kertoa paljon, kun voi kuitenkin kertoa riittävästi.

Uni viime yönä:, kaksoispiste nimen lopussa, jota en edes aluksi huomannut, on romaani tai muistelmateos tai pitkä proosaruno tai välkähtäviä sirpaleita valkoisten pellavaverhojen raosta. Se ei ole yksioikoisen kaunis eikä seesteinen eikä se ainakaan ole lälly. Siinä on kolhuja, ruumiintoimintoja, pettymyksiä, muutoksia jotka eivät ole aina hyvästä mutta ovat kuitenkin. Pilkkujakaan siinä ei aina ole siellä missä ajattelisin niiden olevan, ja pisteitä on välillä siellä, minne niitä ei odottaisi. Kirjan nimen kaksoispiste on tärkeä: se avaa tien mutta jättää avoimeksi ja itselle tulkittavaksi, miksi se siinä on. Onko kaikki vain viime yön unta vai jotain muuta.

Anna Järvisestä en tiennyt paljoa, kun lähdin hänen esikoisteostaan lukemaan, kauniin äänensä kyllä ja että hän on ruotsinsuomalainen monipuolinen taiteilija. Nyt voin kuvitella tietäväni enemmän. Millaista on muuttaa uuteen maahan, miltä perheen muodonmuutos tuntuu ja näyttää, miten identiteetti rakentuu, pieniä paloja rakkaudesta, ihmissuhteista, äitiydestäkin, oman tien löytämisestä ja kulkemisesta. Ajatuksia Suomesta ja Ruotsista ja jostain niiden väliltä.

Uni viime yönä: on henkilökohtainen ja silti yleismaailmallinen (tai yleisskandinaavinen, ehkä, mikä minä olen väittämään, että jossain muualla joku muu voisi tuntea näin tai itse asiassa kukaan), sen kaari on huolellinen ja vahva, mutta siinä on paljon tilaa ja aikaa. Tähän kirjaan oli hyvä solahtaa, se antoi hengittää lukiessa.

Mietin, olemmeko kaikki lyijykynällä tai hiilellä tehtyjä omakuvia, häilyvärajaisia ja hieman sotkuisia, kenelle olemme merkityksellisiä. En kaipaa tunnustuksellisuutta, likakaivojen kaivelua, pidän pidättyväisyydestä ja rauhallisuudesta, hiotusta ilmaisusta ja kuitenkin vapauksista.

"Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni."


Anna Järvinen: Uni viime yönä:
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kansi: Anna Järvinen
Teos & Förlaget 2021
133 s.
Dröm natten till idag (2020)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 6. Kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

21. helmikuuta 2021

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 


Suomi ja sota. Miten tunkkainen teema.

Mutta Suomi ja sota 2000-luvulla? Alkaa jo vähän kiinnostella!

Helena Immosen esikoisteos Operaatio Punainen kettu heittää lukijalle melkoisen täkyn. Miten ja miksi Suomi saattaisi päätyä 2000-luvulla sodan osapuoleksi? Ihan sellaisen aidon, havunmakuisen ja kranaatinsavun hajuisen sodan osapuoleksi? No, Venäjänpä kanssa tietenkin, kuinkas muuten.

Riina Koivu on aktiivinen reserviläinen, joka on käynyt viime aikoina aktiivisesti kertausharjoituksissa. Siviilielämässä hän on töitä paiskiva asiantuntija, pienen pojan äiti ja upseerimiehensä Mikaelin vaimo. Mikael työskentelee Pääesikunnassa ja joutuu hyvin vaativaan asemaan, kun Suomen tilanne alkaa yllättäen kiristyä. Riinan veli Joni on puolestaan valmiusyksikön sotilas, joka joutuu ensimmäisenä niin sanotusti kädet saveen, kun kirjan tarina alkaa rullautua auki. Jonin puoliso on viimeisillään raskaana, kun käsky astua palvelukseen tulee.

Kaikki on varmasti saanut alkunsa jo paljon aiemmin, mutta varsinaiseen toimintaan mennään Itämeren tapahtumien kautta. Ruotsi hakee yllättäen NATO:n jäseneksi ja tunnelma lähiseudulla alkaa puolestaan vähemmän yllättäen kuumentua. Gotlanti joutuu millään tavoin varautumatta tunnustuksettomien joukkojen miehittämäksi ja Ruotsi pyyttää Suomelta sotilaallista apua tilanteeseen. Niin Jonin joukot päätyvät saarelle valtaamaan sitä takaisin.

Gotlanti on kuitenkin vasta esinäytös, sillä Ruotsin kepposista suivantunut Venäjä suuntaa strategiansa ja toimintansa Suomea vastaan. Kymenlaakso ja Hanko muodostuvat keskeisiksi paikoiksi, kun suomalaiset huomaavat yhtäkkiä olevansa kuin historiallisessa luupissa: tapahtumat, joiden traumoista on pikkuhiljaa vuosikymmenten aikana jo päästy ehkä yli, tulevatkin iholle modernina sodankäyntinä. Sota ei kohdistu vain Puolustusvoimiin, vaan siviiliväestökin joutuu tekemisiin sodankäynnin kavalien muotojen kanssa, kun välttämätön infrastruktuuri ja tiedonvälityksen keinot kompuroivat.

Riina, Mikael ja Joni joutuvat jokainen tahollaan tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joihin eivät vahvasta sotilaallisesta koulutuksestaan huolimatta ole olleet aivan valmiina. Kuka olisi voinut uskoa, että Suomi on vielä joskus sodassa? Ja miten sotilaan käy, kun sota todella puskee päälle: miltä tappaminen tuntuu, miltä kuolemanpelko, miten valita toimintamalleja vain huonojen vaihtoehtojen joukosta, miten vaikuttaa asemassaan ylempiensä valintoihin ja päätöksiin, entä omiinsa?

Operaatio Punainen kettu on romaani, jota en ehkä ihan ensimmäisenä olisi valinnut lukupinooni, mutta oli se melkoinen seikkailu. Juoni etenee melko vauhdikkaasti, miljööt ja tapahtumat on rakennettu toiminnallisiksi ja eläviksi, kolmen eri päähenkilön kautta tarkastellaan sotaa eri näkökulmista ja erilaisten traagisten kokemusten kautta.

Kirjan maailmassa eletään luultavasti juuri näitä aikoja. Koronapandemiaa ei ole, mutta muuten esimerkiksi valtiojohto on nykyinen, ja presidentti ja ministerit esiintyvät kirjassa omana itsenään. Ratkaisu on kiinnostava, joskin hieman häiritsevä. Etenkin tasavallan presidentti Sauli Niinistö nousee kirjassa lähes messiaaniseen asemaan. Nikottelin.

Tarinana Operaatio punainen kettu on sangen vetävä ja olen antanut itseni ymmärtää, että sen yksityiskohdat ovat hyvällä mallilla. Armeijaa en itse ole käynyt enkä sotateknologiaa kovin hyvin tunne, mutta Immonen kuvaa tapahtumia, välineitä, syitä ja seurauksia uskottavasti.

Kirjan hahmot jäävät puolestaan valitettavan ohuiksi. Heillä on toki sisäinen maailmansa, tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaan makuuni niitä kuvaillaan aivan ylitsevuotavasti ja paikoin jopa melodramaattisesti. Pettymyksen, pelon ja surun tunteet vääntyvät rautalangasta, kun ensin on ollut pahaenteisiä ajatuksia ja aavistuksia puolen kirjan verran. Ehkä olisin toivonut vähän vähemmän alleviivaamista ja selittämistä, lukijalle itselleen ei jätetä kyllä mitään tulkinnan tekemisen tarpeita, kun henkilöiden läpikäymät ajatukset selitetään auki moneen kertaan. Mutta toisaalta, ehkä se ei ole tämän genren tarkoituskaan.

Kokonaisuutena Operaatio Punainen kettu on mielenkiintoinen visio ja hypoteesi siitä, millaisten tapahtumien ja syiden vuoksi Suomi saattaisi nykyaikana joutua sotaan ja millaista sodankäynti olisi. Taidanpa hyvinkin napata kirjan kirjavinkkauslistalleni, jahka taas jossain vaiheessa olen opehommissa ja pääsen vinkkaamaan nuorisolle kirjallisuutta. Tämä passaisi hyvin kasi- ja ysiluokkalaisille historian tai yhteiskuntaopin opetuksen oheen. 


Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2020
464 s.

Omasta (tai no puolison) hyllystä.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Reserviläinen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 18. Kirja, jonka kannet on suunnitellut mies (Jussi Jääskeläinen).