31. elokuuta 2017

Ohutta, koskettavaa, jännittävää – Elokuun kuukauden lyhyet

Elokuu vetelee viimeisiä henkäyksiään. Niin taitaa tehdä myös kesä: takkia ja kaulahuivia alkaa tarvita säännöllisesti. Syksy on suosikkivuodenaikani, joten en pidä lainkaan pahana kuukauden vaihtumista. Tervetuloa, kirpeys ja kuulaus!

Elokuussa luin paljon enemmän kuin muuten viime aikoina, yhteensä 26 kirjaa. Neljä teoksista oli scifisarjakuvaa, kaksi runokokoelmia, kolmetoista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, yksi elämäkerta (Gösta Sundqvist, josta bloggaan toivoakseni vielä tällä viikolla osallistuakseni tietokirjaviikon hengessä Klassikkojen lumoissa -blogin tietokirjahaasteeseen). Osallistuin myös kirjablogien yhteiseen lukumaratoniin ja Runokuu-viikon rakkausrunohaasteeseen.

Kuukauden paras kirja oli minulle Nathan Hillin Nix, hyvänä kakkosena tulee Annastiina Stormin Me täytytään valosta.

Kuten tapanani on ollut, koostan yhteen muutaman sellaisen kirjan, joista en saa kirjoitettua kokonaista bloggausta yksinään. Elokuussa lyhykäisiin pääsevät seuraavat opukset (muista elokuussa luetuista saan toivottavasti kirjoitettua lähiaikoina jotain muuta):


Mahtava suomalais-norjalainen lanu-scifisarja Kepler62 on edennyt jo viidenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa.

Virus tuntuu kaikista julkaistuista osista synkimmältä ja jännittävimmältäkin, vaikka enää ei edes matkusteta avaruudessa. Sen sijaan uuden kotiplaneetan salaisuudet alkavat paljastua, eikä voi olla lainkaan varma, keneen voi luottaa ja keneen ei.

Planeetan vuodenajat vaihtuvat yllättäen, ja epäilykset retkikunnan matkaan lähettämisen syistä heräävät ja vahvistuvat. Kaikki ei taatusti ole ihan sitä miltä näyttää.

Sarjan hahmot ovat saaneet paljon lihaa luidensa ympärille kirja kirjalta ja heidän luonteensa saa uusia puolia, kun väistämättömiä muutoksia tapahtuu ja kuviot laajenevat. Edelleen Kepler62 on kuitenkin helposti lähestyttävää ja todella vauhdikasta luettavaa, mutta ilman muuta on syytä lukea sarja alusta alkaen järjestyksessä. Nyt kun ollaan jo viidennessä osassa, tilanne on uusille lukijoille sangen herkullinen, sillä luettavaa on yhteensä jo roimasti useampi sata sivua. Sarja on tosin hurjan suosittu, ja kirjat liikkuvat kirjastossa vauhdilla. Hyvä niin!

Enkä malta olla jälleen kehumatta Pasi Pitkäsen kuvitusta, joka on yksinkertaisesti henkeäsalpaavan upea. Tässä viidennessä osassa hän käyttää paljon jotakin tiettyä vahvaa teemaväriä tarinan eri vaiheissa, mikä lisää dramaattista tunnelmaa muttei ammu yli.

Suosittelen, jos on vielä tutustumatta! Nyt kutkuttaa, kuinka kaikki kuudennessa osassa päättyy, sillä aineksia on vaikka mihin.


Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja viisi: Virus
WSOY 2017
189 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat 



Kalle Veirton Ohut hauska kirja on otsikkonsa mukaisesti ainakin ohut. Hauskakin se voi tietynlaisesta huumorista ja hölmöilystä pitävälle olla, mutta itse en löytänyt siitä juurikaan tartuttavaa.

Ysiluokka ja peruskoulu ovat melkein päätöksessään. Melkein. Mieli tekee jo kohti päättäribileitä ja ehkä tyttöystävän lakanoita, mutta sitä ennen pitäisi piru vieköön vielä raapaista kasaan puuttuvat kirjaesitelmä. Niinpä kaverukset Ekku ja Iiro-Matias valitsevat opettajan listalta A. P. Yrjölän Ohuen hauskan kirjan. Mutta kas kun kirjaa ei löydy sen enempää koulun kuin kaupunginkirjastostakaan. Ei auta kuin hankkia käsiinsä itse kirjailija, joka sattuu asumaan samalla paikkakunnalla. Ehkä häneltä löytyy käsikirjoitus?

Veirto on kieltämättä nopealiikkeinen kirjoittaja, kirjan luvut ovat lyhyitä ja teksti helpostilähestyttävää. Kukapa ei joskus joutuisi hieman hankaliin aikataulu- ja muihin sekoilutilanteisiin? Juoniakin täytyy hieman osata.

Minulle jäi tosin hämäräksi, mikä kirjan lopullinen tarkoitus on. Tarjota jotain ohutta ja hauskaa luettavaa niille, joiden on pakko jotain lukea? Oletettavasti. Vähänkään enemmän lukevalle Ohut hauska kirja tuskin tarjoaa juuri muuta kuin tiiviin ja nopealukuisen sekoilupaketin ja kurkistuksen huonon onnen ritarien viikonloppuun.


Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Ulkoasu: ?
Karisto 2017
151 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Bibbidi bobbidi book, Opus eka



Miltä tuntuu, kun oman isän on pitänyt kadota maan alle todistettuaan oikeudenkäynnissä vaarallista rikollisjengiä vastaan?

Lotta päättää eräänä maanantaiaamuna jäädä kotiin. Koulu saa odottaa. Haaveilu ajasta, kun on aikuinen ja saa asua jollain vanhalla rautatieasemalla ja ylipäänsä olla niin, ettei kukaan puutu omiin asioihin. Isää on ikävä, eikä yhteyttä ole. Lotta päättää lähteä etsimään isää.

Mukaan lähtee koulun uusi poika, joka vaikuttaa samanlaiselta vaihdokkaalta kuin Lottakin on. Perjantai on hyvä päivä lähteä. Suunta on Raumalta Poriin Lotan mummolaan, sitten tädin luokse Tampereelle, isän kommuuniin Helsinkiin…

Matkalla löytyy vihjeitä isästä, mutta aina Lotta ja poika ovat askeleen jäljessä. Toisaalta yksinäisyys helpottaa, kun toinen yhtä yksinäinen on jakamassa sitä.

Pidin kirjan surumielisestä tunnelmasta, jossa on kumminkin mukana vähän huumoria. Lotta on kiinnostava henkilö, kaipaa isää ja silti vähän kovis. Nopealukuinen kirja, joka saa miettimään, mitä ja ketä on itse kaivannut joskus ja mitä tehnyt sen eteen, ettei tarvitsisi kaivata.


Jukka-Pekka Palviainen: Perjantai on hyvä päivä lähteä
Ulkoasu: ?
Karisto 2014
158 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko

30. elokuuta 2017

Ihastumisen todennäköisyys (lähes) 100%



Siirappivaara! Siirappivaara!

Vaara on, mutta se ei toteudu. Onneksi! Lähellä käväistään, mutta siitäkin selvitään. Suuhun jää hyvä maku, hymy huulille ja mieleen uskoa satuihin.

17-vuotias Hadley löytää itsensä lentokentältä ratkaisevat neljä minuuttia myöhässä lennoltaan. Hänen on tarkoitus matkustaa New Yorkista Lontooseen isänsä häihin. Isä menee naimisiin brittinaisen kanssa, jota Hadley ei ole edes koskaan tavannut. Äiti jäi luonnollisesti kotiin tältä matkalta, jolle Hadleykaan ei haluaisi lähteä. Lisäksi hän on onnistunut riitelemään myös äidin kanssa juuri ennen lennolle kiiruhtamistaan.

Seuraavaa lentoa odotellessa Hadley tapaa hieman vanhemman brittipojan, Oliverin, joka osoittautuu melkoiseksi gentlemanniksi. He alkavat jutella ja huomaavat matchaavansa lähes pelottavan hyvin yhteen. Lento Atlantin yli sujuu hyvissä tunnelmissa, vatsanpohjaa kutittelee muistakin syistä kuin häiden jännittämisen vuoksi.

Heathrown lentokentän ruuhkassa Hadley ja Oliver kuitenkin kadottavat toisensa, eikä heillä ole toistensa yhteystietoja. Suudelma on kuitenkin ehditty vaihtaa… Hadleylla on kiire häihin, joihin hän ehtii viime tingassa. Häähumu valtaa päivän, mutta Oliver pysyy ajatuksissa. Pakkohan hänet on löytää, metropoli ei voi panna vastaan tilastolliselle todennäköisyydelle löytää se ainoa oikea, jonka jo kerran kadotti.

En yleensä innostu tämäntyyppisistä nuorten ihmissuhderomaaneista, ja ajattelin että tämäkin on jotain lällyä, joka nyt vaan on jostain syystä kolahtanut moniin. Yllätyin positiivisesti ja kirja oli pakko ahmia melkein yhdeltä istumalta (siinä asiassa tosin auttoi myös lukumaraton). Pidin Hadleysta ja Oliverista, vaikkei kumpikaan ole mitenkään yksioikoisen hyvä ihminen. Heidän välisensä kemia on ihastuttava, he ovat sanavalmiita ja fiksuja, ja kummallakin on omat perhesalaisuutensa. Hadley on vihainen isälleen, ja joutuu kovan paikan eteen häissä. Kasvun paikka, joka konkretisoituu väistämättä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on sujuvaa, innostavaa luettavaa. Se tarjonnee samastumispintaa avioero- ja uusperheiden käänteitä kokeneille ja toki siitä löytää jotain tuttua, jos on joskus kokenut huumaavan ihastumisen. Kirja ei vähättele aihepiiriään eikä lukijoitaan, vaan tarjoilee siivun elämästä, jossa on aina pieni tila ripaukselle taikapölyä.


Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
Suomentaja: Joel Kontro
Otava 2012
203 s.
The Statistical Probability of Love at First Sight (2012)

Kirjastosta.

________________

28. elokuuta 2017

100 kirjaa vuodessa – luettu!

Kuva: pixabay.com (CC0)


Seinäjoen kaupunginkirjasto haastoi viime vuoden joulukuussa lukemaan 100 kirjaa vuoden aikana. Tartuin haasteeseen innolla, vaikka olen viime vuosina lukenut muutenkin reilusti päälle 100 kirjaa vuodessa. Niinpä saavuin haasteen kanssa maaliin jo nyt elokuussa, hyvissä ajoin ennen sen määräaikaa, joka on marraskuun lopussa.

Mitä noihin sataan kirjaan sisältyi?

Voi, melkoinen määrä tarinaa ja seikkailua. Liikkeelle lähdettiin tyystin ruumittomasti, viimeisenä kuului Nix. Kotimaista alkuperää oli kirjoista 65, yksi pohjoismainen yhteistyö (ja hyvä sellainen, jos et vielä ole tutustunut!). Yhdysvalloissa olin yhdeksän kertaa, Iso-Britanniassa kuudesti. Ruotsalaisia kirjoja luin neljä, ja nekin putkeen. Japani ja Ranska ovat listalla kahdesti ja muista maista valloitin Nigerian, Vietnamin, Turkin, Norjan, Albanian/Italian (superhyvä!), Bolivian, Etelä-Korean, Venäjän, Malesian, Hollannin ja Saksan.

Novellikokoelmia luin 22, joista parhaat olivat synkähköä, synkempiä ja synkintä.

Runokokoelmia listalla on yhdeksän. Paras oli Kirsi Kunnaksen Uivat saaret, jota luin kesällä kahvilassa ja päässäni tapahtui loksahdus uuteen asentoon.

Nuortenkirjallisuutta kirjoista oli 11, sarjakuvia kaksi.

Tietokirjallisuutta, asiaproosaa ja muistelmia luin 13 opusta. Se on yllättävän vähän, mutta ehkä aina ei ole tietokirjallisuuden aika. Parasta antia edusti Jani Kaaron hieno esseekokoelma Kauniimpi maailma, jota suosittelen suurella lämmöllä kaikille.

Haasteen ehdoton ansio on se, että tajusin todella rakastavani Asko Sahlbergia. Siis todella. Lisäksi selätin pitkään lukemista odottaneen muhevan klassikon. Muita mieleenpainuvimpi olivat Seksistä ja matematiikasta, Elämä elämältä ja Hävityksen jumala.

Eikä sovi unohtaa aivan huikeaa uutta kotimaista fantasiasarjan avausta, Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleiaa. Jatko-osa Seleesian näkijä onkin parhaillaan luettavana.

Tässä vielä kronologisena listana lukemani kirjat. Kiitän Seinäjokea haasteesta, oli hauskaa olla siinä mukana!


Joulukuu 2016

1. Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma 2014)
2. Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010)
3. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla (Atena 2015)
4. Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Basam Books 2005)
5. Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (Gummerus 2005)
6. Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista (Gummerus 2007)
7. Mika Waltari: Neljä päivänlaskua (WSOY 1949)
8. Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit (Like 2010)
9. Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (Gummerus 2009)
10. Asko Sahlberg: He (WSOY 2010)
11. George Saunders: Sotapuiston perikato (Siltala 2016)
12. Orhan Pamuk: Istanbul. Muistot ja kaupunki (Tammi 2004)
13. Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta (Osuuskumma 2016)
14. Asko Sahlberg: Pimeys (Like 2014)
15. Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (Otava 1967)
16. Kari Välimäki: Todensanat (Osuuskumma 2014)
17. Bjørn Berge: Kartalta kadonneet. 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat (Art House 2016)
18. Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita (Faros 2007)


Tammikuu 2017

19. Asko Sahlberg: Pilatus (Like 2016)
20. Antti Tuuri: Ameriikan raitilla (Otava 2016)
21. Katja Kettu: Surujenkerääjä (WSOY 2005)
22. Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus (Otava 1982)
23. Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa (Tammi 2013)
24. Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki (WSOY 2016)
25. Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (Avain 2007)
26. Pertti Lassila: Armain aika (Teos 2015)
27. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016)
28. Richard Mason: Meren huoneissa (Gummerus 1999)
29. Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Tammi 2010)
30. Erkka Leppänen & Markus Harju: Praedor – Kirotun maan kulkijat (Osuuskumma 2014)
31. J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt (Tammi 2016)


Helmikuu 2017

32. Jari Tervo: Suomemme heimo (WSOY 2001)
33. Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)
34. Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015)
35. Nam Le: Merimatka (Like 2009)
36. Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus (Tammi 1986)
37. Enid Blyton: Viisikko vanhassa majakassa (Tammi 2005)
38. Kaarina Helakisa: Naisen paikka (Otava 1993)
39. Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010)
40. Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007)
41. Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014)


Maaliskuu 2017

42. Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017)
43. R. Goscinny & A. Uderzo: Syvä kuilu (Egmont Kustannus 2016)
44. R. Goscinny & A. Uderzo: Asterixin harharetket (Egmont Kustannus 2016)
45. Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY 2016)
46. Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä (Bonnier Kirjat 2011)
47. Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (Atena 2017)
48. Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus (Tammi 2008)
49. Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala 2016)
50. Anne Ventelä & Kaisu Jouppi: Ammatinvalintakysymys (Omakustanne 2017)
51. Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan (Sanasato 2010)
52. Jarkko Volanen: Hiekankantajat (Teos 2017)
53. Maria Turtschaninoff: Naondel (Tammi 2016)


Huhtikuu 2017

54. Miika Nousiainen: Juurihoito (Otava 2016)
55. Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (Like 2017)
56. Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017)
57. Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä (Tammi 2017)
58. Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)
59. Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia (WSOY 2014)


Toukokuu

60. Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (Siltala 2015)
61. Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3 (Osuuskumma 2017)
62. Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja (Atena 2015)
63. James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta (Gummerus 2017)
64. Kate Atkinson: Hävityksen jumala (Kustantamo S&S 2016)
65. Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)
66. Maija Salmi: Paholaisen juna. Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Atena 2015)
67. Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017)
68. Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017)
69. Tash Aw: Silkkimies (WSOY 2006)


Kesäkuu

70. Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (Siltala 2011)
71. Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (WSOY 2013)
72. Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
73. Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
74. Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (S&S 2017)
75. Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Otava 1937)
76. Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi (S&S 2013)
77. Cilla & Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S 2014)
78. Cilla & Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto (S&S 2016)
79. Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta (Teos 2004)
80. Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi (Otava 2017)


Heinäkuu

81. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017)
82. Kirsi Kunnas: Uivat saaret (WSOY 1950)
83. Jenni Linturi: Jälleenrakennus (Teos 2017)
84. Jarkko Tontti: Vuosikirja (Otava 2006)
85. Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)
86. Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja neljä: Pioneerit (WSOY 2016)
87. Markku Pietikäinen: Painajainen leirikoulussa (Tammi 2008)
88. Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja (Kosmos 2015)
89. Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto 2015)
90. Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)
91. Maria Peura: Tunkeilijat (Teos 2017)
92. Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)
93. Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015)
94. Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017)
95. Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Otava 1986)
96. Veera Antsalo: Pölyn historia (Teos 2015)
97. Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta (WSOY 2017)
98. Helena Sinervo: Tilikirja (WSOY 2005)


Elokuu

99. Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (Gummerus 2017)
100. Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

27. elokuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles



Huoleton, boheemi elämä. Halu olla joka päivä uusi ihminen, joku muu kuin ennen oli, vaikkei tiedä, kuka on koskaan ollutkaan. Kykenemättömyys rutiineihin, haluttomuus keskiluokkaiseen, pikkuporvarilliseen, ennalta-arvattavaan elämään. Kyltymätön taito kuvitella todellisuuden reunoille aina vain lisää versoja.

Ja vauhti, joka ei hyydy. Paitsi sitten kun se todella hyytyy.

Ranskalaisen Olivier Bourdeautin kapoinen romaani Tule takaisin, Mr. Bojangles on tarina perheestä, joka ei vimmaisesta yrittämisestä huolimatta saa elämää, jota kohti pyristelee. Se on silmäkulman pilkkeellä kuorrutettu tragedia, ristiriitojen leikkauspiste. Erikoinen tuttavuus, vauhdiltaan hengästyttävä.

Pienen pojan maailma on se, millaiseksi vanhemmat sen rakentavat. Niin on myös tämän romaanin päähenkilön, pojan, joka kasvaa epätavallisissa oloissa. Vanhemmat nauttivat arkirutiineja enemmän martineista, tanssimisesta Nina Simonen tahtiin, spontaaneista yllätyslomista Espanjan loma-asunnolle, juhlista ja mielikuvituksesta. Väistämättä yritys pitää lapsi koulussa, yhteiskunnan talutusnuorassa, normien alla, epäonnistuu.

Poika rakastaa vanhempiaan ja miksi ei rakastaisi. Uusi päivä on joka päivä uusi seikkailu, koskaan ei voi arvata, mitä se tuo mukanaan. Vanhempien kiintymys lapseen on aito, mutta taito kasvattaa, huolehtia ja hoitaa puuttuu. Se näkyy, se vaikuttaa.

Moralisoinnille Tule takaisin, Mr. Bojangles antaisi oivan mahdollisuuden, mutta halu osoitella sormella ja paheksua ropisee pois mitä pidemmälle tarina etenee. Suru valtaa mielen: on voimaton olo, kun joutuu seuraamaan mielen särkymistä, kolhuja, kykenemättömyyttä muuttaa laivan kurssia. Karille mennään, köli repeää, valtameri vie mukanaan.

Tule takaisin, Mr. Bojangles ei ole kevyttä luettavaa, vaikka sen tunnelma onnistuu kuin ihmeen kaupalla pysymään höyhenmäisenä. Toisaalta sama ilmiö tuntuu siinä, ettei tarinan imuun aivan pääse: sen ydin pysyttelee viuhkan takana, etäällä, saavuttamattomana. Kiusoittelija, tuo Bourdeaut, pirullinen lukijan kiusoittelija.


Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Suomentaja: Ville Keynäs
Ulkoasu: ?
Siltala 2017
144 s.
En attendant Bojangles (2015)

Arvostelukappale.

_______________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasta kirjaan, LumiomenaTäysien sivujen nautinto

26. elokuuta 2017

Sarjiskokeiluja: Avaruusagentit Valerian ja Laureline



Kävimme kesällä elokuvissa katsomassa Luc Bessonin tuoreimman ohjaustyön Valerian and the City of a Thousand Planets. Leffa ei ole saanut erityisen ylistäviä arvioita, mutta itse viihdyin sen parissa 3D-lasit nenällä aivan oivallisesti. Erityisesti kiitän elokuvan visuaalisuutta: siinä on paljon väriä, valoa, liikettä ja mietittyjä yksityiskohtia.

Innostuin leffan jälkeen selvittelemään, millaisia ovat sarjakuvat sen taustalla. Niinpä kirjastosta lähti mukaan satunnainen pino ranskalaisten Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin vuodesta 1967 tekemiä avaruusseikkailuja suomeksi ja englanniksi.

Valerian ja Laureline ovat siis avaruusagentteja, jotka seikkailevat ympäri universumia tehokkaalla avaruusaluksellaan ratkomassa kinkkisiä ongelmia. Milloin pitää löytää jotain hukassa olevaa, milloin soluttautua vihamielisen lajin sekaan vakoilemaan, milloin suojella arvokkaita henkilöitä näitä uhkaavilta vaaroilta. Tehtävät ovat monipuolisia, ja aina niihin tuntuu liittyvän jotain poliittista kähmintää, vauhtia ja vaaroja sekä yllättävän usein jomman kumman päähenkilön hetkellinen katoaminen joko kaapattuna tai muuten vaan eksyksissä. Ajassa liikkuminen onnistuu heiltä niin ikään.

Christinin piirrosjälki on monipuolista ja värikästä. Liike, äänet ja vauhti välittyvät kuvista ja saavat tarinan eläväksi. Ei piirroksissa mitään erityisen mieleenpainuvaa ole, mutta teknologian ja avaruuden ulottuvuudet hyödynnetään onnistuneesti. Värit miellyttävät silmääni: ne ovat pääosin viileitä sävyjä, mutteivät kylmiä tai kolkkoja. Planeettojen pinnalla puolestaan sävyt useimmiten lämpiävät, ja erilaiset miljööt heräävät eloon.

Tarinat ovat nopealukuisia ja viihdyttäviä. Etenkin Laureline on oivallinen hahmo (vaikka muutamaan kertaan hän olisi saanut ehkä hieman vähemmän vinkua Valerianin perään), joka ei jää tuleen makaamaan, vaan on toimelias ja nopealiikkeinen naissankari. Valerian on hieman pöyhkeä, mutta tulkitsen hänet silti oikeudenmukaiseksi ja pohjimmiltaan lämminsydämiseksi henkilöksi.

Koska kyse on vanhasta sarjakuvasta, osia on luettavana vaikka kuinka. Minua hieman ärsytti, etten päässyt lukemaan kronologisessa järjestyksessä (koska en jaksanut nähdä sen kummempaa vaivaa lainattavien sarjisten eteen, vaan otin ne, jotka olivat hyllyssä tarjolla), mutta onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä – tuskin. Eihän Asterixejakaan tarvitse järjestyksessä lukea. (Tosin Valerianin ja Laurelinen yhteisen tarinan alku kiinnostaisi, ensimmäisessä osassa se ilmeisesti on juonen pääpointtina.)

On aina hyvä laajentaa omia lukutottumuksiaan, ja itse en muistaakseni ollutkaan aiemmin lukenut avaruusaiheisia sarjakuvia. Toisaalta en tiedä, jaksanko innostua Valerianista ja Laurelinesta niin paljon, että kahlaisin kaikki julkaistut albumit läpi. Ehkä, jos jossain vaiheessa tulee halu palata tällaiseen suhteellisen harmittomaan mutta aivan viihdyttävään maailmaan.


J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: The Empire of a Thousand Planets
Cinebook 2011
47 s. 
Valerian 2 – L'empire des mille planètes (1971)

J.-C. Mézières & P. Christin: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja: Paluu Alflololille. 
Suom. Jyrki Ijäs
Jalava 2005
48 s. 
Bienvenue sur Alflolol (1972)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: Ambassador of the Shadows 
Cinebook 2013
48 s. 
Valerian – L'Ambassadeur des Ombres (1975)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: On the False Earths 
Cinebook 2014 
48 s. 
Valerian – Sur les terres truquées (1977)
Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä

25. elokuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta



Auto haisee isän pahalle tuulelle ja märälle. Sadepisarat valuvat nykäyksittäin sivuikkunaa pitkin. Värjöttelen Santun kanssa takapenkillä reput sylissä. Me ollaan valittu yhdet pisarat joita kannatetaan ja sitten me katsotaan kumman pisara ehtii ensiksi ikkunan alalaitaan. Jos pisara syö jonkun edellä kulkevan pisaran, se ottaa spurtin ja voi mennä nopeastikin toisen ohi vaikka olisi ollut pitkään häviöllä. Pisarakisat on aika jännittävät, mutta me ei voida kauheasti hihkua ääneen, koska isän korvat ei kestä ääniä. (s. 83)

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta on teos, jonka kirjoittaja ajatteli alunperin ehdottomasti lyhytproosaksi, mutta joka kustantamossa muokkautui suuria kyselemättä romaaniksi. Kyse on lyhyiden, eri tyylilajeilla ja näkökulmilla leikittelevien lukujen muodostamasta kokonaisuudesta, jossa kurkistetaan erään omalla tavallaan onnettoman perheen elämään.

Suuri osa romaanista kerrotaan perheen pienten lasten näkökulmasta, ajoittain äänen saavat vanhemmat ja isovanhemmatkin. Perhe koostuu suurista persoonista, hukatuista mahdollisuuksista, vääristä valinnoista ja vaikeudesta kohdata toisia niin kuin he ansaitsisivat. Perheen sisällä ihmissuhteet ovat monimutkaiset, ja vaikka niissä on tietynlaista, usein kohdattua tuttuutta – alkoholin ja väkivallan kautta kommunikoiva mies, omat haaveensa haudannut vaimo, pelossa kasvaneet lapset, tiukka ja itsereflektioon kykenemätön isoäiti – kirjan tarina kasvaa itsenäiseksi, raikkaaksi ja omaääniseksi.

Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua.

Me täytytään valosta on kirja, joka onnistuu rapsuttamaan lapsikertojiin penseästi suhtautuvan lukijan ennakkoasenteita hivenen ohuemmiksi. Kirjan sisarukset, Silja ja Santtu, saavat kenet tahansa puolelleen, vaikka – tai nimenomaan koska – ovat aitoja, tuntevia, reagoivia lapsia. Ärsyttäviä – ilman muuta. Rasittavia – kyllä. Mutta niin eläviä, heidät lähes kuulee ja näkee.

Vaikka Siljan ja Santun perhe-elämä ei ole turvallisinta tai ehjintä mahdollista, ei lähelläkään sitä, ei kirja silti vaivu epätoivoon tai ylettömään tuskaan. Tunnelmassa on valoa, herkkyyttä, voimaa. Lapset löytävät keinon selviytyä, on se sitten käytännöllinen jukurttipurkkipuhelin pikku pikku veljelle, pakeneminen metsään tai oma mielikuvitus ja leikit. Toisaalta turvan ja pelon raja on epävakaassa perheessä häilyvä, tunnelma voi muuttua sekunneissa. Kaiken tämän Storm kirjoittaa tyylikkäästi ja eheästi, niin että lukija tuntee itsensä tervetulleeksi tarinaan.

Parasta Me täytytään valosta -romaanissa on sen monitulkintaisuus ja avoimuus. Mikä on totta ja muistoa, mikä hämärtää toden rajaa, mikä on pelkkää kuvitelmaa, unta tai leikkiä? Sen saa itse tulkita – juuri niin kuin sen hiton elämänkin kanssa aina käy.



Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S&S 2017
204 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjareppu

24. elokuuta 2017

Sanovat sitä rakkaudeksi... sanovathan?



Runokuu on käynnissä. Eilen koimme rakkauden hetkiä Reader, why did I marry him? -blogissa. Huomenna tunteet päästää valloilleen Kirja vieköön!. Nyt on minun vuoroni.

En ole kovin hyvä lukemaan rakkausrunoja. Runoihin noin yleensä olen kehittänyt lämpimän ja ystävällismielisen suhteen kuluneen vuoden ja Runo100-haasteen myötä, mutta erityisesti rakkausrunot eivät olet kuuluneet valikoimaan. Ei minulla ole mitään rakkautta vastaan, runoissa tai muutenkaan, mutta jotenkin ehkä toisenlaiset teemat ovat puhutelleet enemmän.

Tätä viikkoa ja haastetta varten kyselin ystäviltäni vinkkejä suosikkirakkausrunoihin, ja Arno Kotron menestyskokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi sai kyselyssäni mainintoja. Kirjan nimi olikin etukäteen tuttu, kuten ovat Kotron kolumnitkin, mutta ensimmäistä kertaa luin nyt Kotron lyriikkaa.


ne hetket silloin

arkisetkin ja oikeastaan
juuri ne

ottivat muiston muodon
   etukäteen

jo silloin kun niitä eli


mennyt on rakastamisen aikamuoto

muistot
   edeltä käsin eletyt


Sanovat sitä rakkaudeksi on runoelma, runomuodossa kulkeva tarina. Sen kaava on sinänsä simppeli: ensin tavataan, ihastutaan ja rakastutaan. Sitten rakennetaan yhteinen elämä, eletään ja rakastetaan. Ja sitten tulevat säröt, lopulta ero. Mitä viimeiseksi? Milloin rakkaus on lopultakin ohi? Milloin on päässyt yli menneestä, joka sai sydämen kipristelemään?


onnellisuuden vierellä elää aina pelko
  ja kaikki pelko

on menettämisen pelkoa

on olemassa
aivan yksinkertaisesti on olemassa

sellaista
onnellisuutta

jota ei voi säilyttää edes
hyvällä onnella


Yllätyin kirjan draamallisuudesta. Se on selkeä, iso kokonaisuus, josta voi poimia osan sieltä, toisen täältä, mutta parhaimmillaan se lienee juuri yhtenäisenä, alusta loppuun, innosta apatiaan. Parisuhde syntyy ja elää omanlaisensa elämän, lähestulkoon itsenäisenä olentona. Se valtaa runojen puhujan mielen, se vaikuttaa suuresti. Eikä ihme! Melkoisesta suosta onkin kyse, ainakin kun sitä jälkikäteen tarkastelee.

Ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista ulkopuolelle asettumista ja näkemistä. Sanovat sitä rakkaudeksi on jollain tapaa jälkiviisas. Se tarkastelee elettyä elämää ja rakkautta alusta alkaen muistona, kuvana, koettuna. Vaikka tunteet ja niiden muutokset ovat suuria, ne elävät silti jo puhujan muistoina, jälkikäteen analysoituina.

Kieli on tiivistä, rivit lyhyitä, sanasto tyylikästä. Kotro antaa lukijalle tilaa, sillä runot ovat väljiä, moneen johdettavia ja eri tavoin ajateltavia. Pätkän sieltä, toisen täältä voi hyvin napata, eikä ole välttämätöntä lukea tai lainata pitkää osiota, sillä runot ja niiden osat toimivat yksinäänkin ja irti toisistaan. Rytmi runoissa on lyhyiden rivien ja asettelun vuoksi hieman levoton, ikään kuin tarina nakuttaisi eteenpäin kirjoituskoneen lailla. Mutta kun siihen tottuu, silmät etenevät riviltä toiselle rauhassa ja ajatellen.


ei se että tehtyä ei saa tekemättömäksi

vaan se että

tekemätöntä ei saa tehdyksi


kaipuuta kuopatuksi
               surua surruksi


Sanovat sitä rakkaudeksi on kokoelma, joka tulee montaa ja monella tapaa lähelle. Siitä tunnistaa itseään, ystäviään, kokemuksiaan, ajatuksiaan, oletuksiaan, ärsytyksiään. Ei rakkaus ole pelkkää iloa, tietenkään se ei ole. Joskus rakkauden on aika loppua, aina se ei voi jatkua ikuisuuteen. Kotro antaa tarjoilemiensa kolhujen kautta samastuttavan äänen 2000-lukulaiselle parisuhteelle.

Ehkä juuri siksi Sanovat sitä rakkaudeksi on numeroiltaan hyvin harvinaislaatuinen runokokoelma: sitä on myyty noin 20 000 kappaletta, se oli ilmestymisvuonnaan Suomen myydyin runokirja ja painoksia on otettu useita (minulle sattunut teos oli 7. painoksesta). Poikkeuksellinen tapaus runokirjaksi, epäilyksettä.


Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Like 2003
134 s.

Kirjastosta.

______________



Runokuu jatkuu vielä! Muistathan haasteemme: sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena

22. elokuuta 2017

Merkityksiä etsimässä



Laura Lähteenmäen Nutcase kertoo sisaruksista Saimista ja Juhosta, jotka ovat böndellä asuessaan tottuneet olemaan aina yhdessä. Heillä on ikäeroakin vain vuosi ja sisarussuhde tiivis. Kun Juho muuttaa kaupunkiin opiskelemaan lukioon, Saimi jää yksin ja joutuu kovan paikan eteen yrittäessään selvitä ilman toista puoliskoaan. Saimi on mustasukkainen Juhon uudesta elämästä, jossa hänellä itsellään ei enää tunnu olevan niin suurta tilaa kuin ennen, josko mitään sijaa enää. Niinpä Saimi penkoo veljen koneen, kun tämä on viikonloppuna käymässä kotona ja löytää sivuhistoriasta erikoisen ja kiinnostavan blogin, jota uskoo veljensä seuraavan. Saimi alkaa itse seurata blogia, jonka pitäjä elää poikkeuksellista elämää ja kirjoittaa siitä kiehtovasti.

Sen lisäksi, että sisarussuhde veljeen on koetuksella, vanhemmatkin hölmöilevät omia juttujaan. Äitiä Saimi epäilee uskottomaksi ja ärsyyntyy tämän kiiltokuvamaisesta kirjablogista (!), isä puolestaan tuntuu tossukalta, joka on hyväuskoinen ja hölmö. Saimin seuraaman blogin tunnelma alkaa tiivistyä sekin, ja Saimista alkaa tuntua, että todellisuus sekoittuu yhä voimakkaammin kuvitelmiin ja harhaan. Kuka ihme blogin takana on ja miten blogi liittyy Juhoon ja Saimiin?

Nutcase on mainiota nuortenkirjallisuutta. Se pureutuu nettimaailman syöverehin tiukalla ja ajanmukaisella otteella: mikään ei ole somessakaan aivan sitä miltä näyttää, juorujen liikkeellelähtemiseen ei paljoa vaadita, kuvat rajaavat epämieluisan, sekaisen ja ruman pois. Tai vastaavasti kuvia käytetään aseena kiusaamisessa, pilkanteossa, jopa väkivaltaan yllyttämisessä.

Itse kun olen tällainen y-sukupolven edustaja, olen elänyt maailmassa ennen internetin kotikäyttöä, mutta kasvanut nuoresta pitäen eetokseen, jossa netin vaaroista on peloteltu ja sen "feikkiydestä" muistuteltu taajaan. Kun aloitin tämän blogin pitämisen vuonna 2006, oli hyvin tavallista ja jotenkin itsestäänselvää blogata nimimerkin takaa. Vain harvat bloggasivat omalla nimellään, ehkä poliitikot ja toimittajat korkeintaan. Nykyään puolestaan netissä liikutaan pikemminkin poikkeuksetta omalla nimellä tai ainakin kasvoilla (ja joskus se ihmetyttää, etenkin kun miettii, millaista tauhkaa jotkut näppäimistöltään päästelevät) ja muutenkin ihmisen oma persoona painottuu enemmän ja avoimemmin. En pidä muutosta yksinomaan huonona, mutta kuten näkyy, itse pitäydyn (ehkä enää pikemminkin tottumuksesta kuin minkään suurien periaatteiden vuoksi) edelleen nimimerkkini suojissa. Siksikin mieltäni lämmitti Nutcasen maailma, jossa painottuu identiteetin merkitys ja se, mitä haluaa itsestään millekin yleisölle kertoa (ja miksi!).

Ja kyllä, todella hyvin kolisi kirjan ajatus siitä, kuinka paljon piilotamme somessa todellisuudesta ja kuinka todellisuuden hinnalla rakennetaan jonkinlaista peitetarinaa tai ainakin siloteltua versiosta siitä, mitä oikeasti tapahtuu ja koetaan. Tunnustan, teen sitä itsekin. Iloa, arjesta poikkeavia kokemuksia ja tähtihetkiä tuntuu paljon merkityksellisemmältä jakaa kuin sotkuja, virheitä ja tylsyyttä. Vaikka jokainenhan luo merkityksensä itse, tietenkin.


Laura Lähteenmäki: Nutcase
WSOY 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Notko, se lukeva peikko, Sivutiellä, Dysphoria, Vinopino kirjoja

20. elokuuta 2017

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia



Bulevardi ja muita kirjoituksia on Tove Janssonista väitelleen Sirke Happosen kokoama ja suomentama lajitelma Janssonin aiemmin lehdissä julkaistuja novelleja ja esseitä. Kokoelmassa on 16 tekstiä, joista 13 novelleja ja kolme esseitä. Ne on kirjoitettu ja julkaistu vuosien 1934–1995 välillä – kuudenkymmenen vuoden aikahaarukassa! Se on melkoinen matka. Lisäksi mukana ovat Happosen esipuhe ja jälkisanat, joissa avataan tekstejä tarkemmin.

Etenkin varhaisemmat novellit ovat leimaavan ilkikurisia, hieman ivaileviakin. Jansson kirjoittaa paljolti taiteilijaelämästä, mutta myös ylipäänsä elämän odotusten ja oletusten noususta ja tuhosta. Hänen päähenkilönsä eivät ole missään määrin yksioikoisen hyväntahtoisia tai lukijan sympatiaa herättäviä. He ovat tempoilevia, kummallisia, omahyväisiä, erehtyväisiä.

Novelleissa Kaupungin lapsi, Laiturielämää ja San Zeno Maggiore, 1 tähti erilaisten elämäntapojen ja ymmärrysten välinen ristiriita nousee keskeiseen rooliin. Kaupungin lapsessa ollaan matkalla maaseudulta kaupunkiin – vaiko sittenkin toisinpäin? Maaseudun ja kaupungin elämäntavat kohtaavat ja risteävät, helpolla ei päästä. Kaipuu on kova joko muistoihin tai kuvitelmiin. Mitä todella ymmärrämme itsestämme ja ympäristöstämme? Se mietityttää.

Laiturielämää taas porhaltaa jonnekin kotimaiseen saaristoon, ehkä Pellinkiin, jonne on saapumassa laivalastillinen kaupunkilaisia kesänviettoon. Kesävieraiden ja paikallisten on vaikeaa ymmärtää omastaan poikkeavaa elämäntapaa ja -tyyliä: mikä on oikea tapa tehdä ja toimia? Millaisia odotuksia kohtaa, kun on välitilassa, matkalla jonnekin? Ja kuka ne odotukset asettaa, itsekö vai joku toinen?

San Zeno Maggiore, 1 tähti on novelli, joka paljastaa roolien takana olevat toiveet ja pelot. Novellin minäkertoja on nuorehko naistaiteilija, joka on matkalla Veronassa ja päätyy osin vastentahtoisesti paikallisen naisen opastamaksi ja lopulta myös yöpymään tämän luona. Veronalaisnaisella on omat syynsä turistin "hurmaamiselle", minkä kertoja myös tulee huomaamaan. Vaikka on selvää, että kyseessä on hyötymistarkoitus, ei toimintaa ole yksioikoisen helppoa tuomita. Ja miksi pitäisikään? Me ihmiset olemme moniulotteisia, niin monien eri ajatuslankojen ja tekojen, sattumusten ja vahinkojen summia.

Bulevardi ja Kirje ovat puolestaan eräänlaisia yksinäisyyden kuvauksia suurkaupungin keskellä, ja niiden vahvuus on ehdottomasti upeasti kuvattu miljöö. Lukiessa tuntee olevansa itsekin Pariisin ja Dresdenin kaduilla. Quatz' Arts, Viulu, Epähemulimainen tarina ja Puistossa taas paljastavat taiteilijaelämän monimutkaisuuden nuoruuden kukoistuksesta vanhuuden kynnykselle. Vuokrataan huone... on vauhdikas kertomus vuokra-asunnon löytämisen haasteista 1930-luvun lopun Helsingissä – eikä monikaan asia liene kovin eri lailla nykyhetkeen verrattuna!


Peukutuksen suon novellille Parta, ja annan sen konfliktista. Päähenkilö on Pariisiin lähtenyt nuori tyttö, joka haluaa väen vängällä kokea jotain äärimmäisen ylevää, taiteilijamaista, boheemia, jonka uskoo pariisilaiseen elämään kuuluvan. Hän kohtaakin taiteilijamiehen, joka tarjoaa tätä kaikkea. Mutta eihän mikään ole kuin oppikirjassa tai kuvitelmissa, ne ropisevat väistämättä samaa tahtia miehen taiteellisen ulkomuodon kanssa.




Esseet käsittelevät lastenkirjailijana olemista, saarielämää ja muumitalon arkkitehtuuria. Kiehtovia, eloisia, mukaansatempaavia ja tunnelmallisia nekin.

Tove Jansson on kirjoittajana hyvin omaääninen. Novelleissa ja esseissä hän irrottelee ja hulluttelee, kuvaa ja tarkkailee, tekee pilaa sekä omasta elämästään että muiden maailmoista. Vaikkei kyse mistään huumorikirjallisuudesta olekaan, terävänäköiset havainnot ja osuvat sanavalinnat hykerryttävät. Ja Toven kuvat – ne kruunaavat kaiken.


Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Toim. & suom.: Sirke Happonen
Ulkoasu: Tove Jansson / James Zambra
Tammi 2017
288 s.
Bulevarden och andra texter (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Mummo matkalla, Kohtaamisia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Novellihaaste2 

19. elokuuta 2017

Lukumaratonille, hop! (Taas)



Kirjabloggaajien kolmas yhteinen lukumaraton tälle kesälle on tänään. Osa onkin jo aloittanut matkansa eilisen puolella, minä starttailen aivan kohta. Tarkoitus on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin mieli tekee. Maratonia emännöi tällä kertaa Marika Oksa ja ilmoittautuneita osallistujia on useampi kymmenen.

Tapani mukaan teen tilannepäivityksiä tänne blogin puolelle, mutta luultavasti enemmän kommentoin etenemistäni Twitterissä.

Huojuvassa kirjapinossa vaikuttaisi nyt olevan ennen kaikkea nuortenkirjoja, mutta enköhän jotain muutakin nappaa väliin aina mielen mukaan. Ainakin "aikuisten" novelleja, oletan.

Ei muuta kuin lukuintoa muillekin maratoonareille, nyt mennään! (Kellon ollessa 13.30.)

***

Klo 18.30

Maratonia on kulunut viisi tuntia ja luettuna on yksi kirja, Laura Lähteenmäen Nutcase. Oiva nuortenkirja, jossa ysiluokkalaisen Saimin vuotta vanhempi veli Juho muuttaa kaupunkiin opiskelemaan, ja Saimi tuntee olonsa maalaispitäjässä turhaksi ja yksinäiseksi. Hän löytää veljensä koneelta linkin blogiin, jota alkaa itsekin seuraamaan. Mutta kuka on tasapainottomalta vaikuttava bloggaaja ja miten tämän elämä tuntuu sotkeutuvan Saimin ja Juhon elämään?

Freesiä, hyvää luettavaa. Plussaa Saimin ja Juhon äikänope-kirjabloggariäidistä, jonka blogielämästä esitetään sangen osuvia huomioita. Nutcase ei ole mikään huumorikirja, mutta myönnettäköön, että hieman hörähtelin kirjabloggauksesta tehdyille huomioille.

Maratonin aloituksen ja tämän hetken väliin osui myös veljeni perheen erittäin mieluisa yllätysvierailu, joka toki vei lukuaikaa, mutta ei harmita ollenkaan. Syötiin pizzaa ja juoruiltiin, kelpaa kyllä!

Nyt tartun seuraavaan opukseen, ehkä seuraava päivitys tulee nopeammin.

Aikaa kulunut: 5 h
Luettuna: 1 kirja / 195 sivua

***

Klo 21

Toisena kirjan luin tanskalaisen Janne Tellerin nuortenkirjan Samantekevää, jossa seitsemäsluokkalainen Pierre Anton ilmoittaa kouluvuoden alkaessa tyynenä, ettei millään ole mitään väliä ja poistuu luokasta ja koulusta. Luokkatoverit haluavat osoittaa hänelle, että maailma ja elämä ovat täynnä merkitystä ja alkavat koota hylätylle sahalle asioita, joilla on merkitys jollekin. Jokainen uhraa vuorotellen jotakin, ja uhraaja saa päättää, mitä seuraavan on annettava. Arvata saattaa, että uhraukset käyvät yhä suuremmiksi.

Tämä kirja yllätti. Se on filosofinen, ronski ja raakakin. Merkityksen monimerkityksellisyyttä pohditaan riveillä ja rivien välissä. Paikoin tuli huono olo. Vaikutuin!

Hain lähikaupasta Marianne-pussin ja sihautin auki hieman lauantaijuomaa. Nyt voi jatkaa huoleti seuraavan kirjan kimppuun. Toivon totisesti sillä olevan merkitystä.

Aikaa kulunut: 7 h 30 min
Luettuna: 2 kirjaa / 331 sivua

***

Klo 00.30

Kolmas luettu kirja oli Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Voi miten suloinen hyvän mielen rakkaustarina! Ja vähän käsiteltiin vanhempien avioeroakin ja vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Tykkäsin kovasti, vaikka ihan hivenen sokeripitoisesti mentiin. Tästä lisää ehdottomasti virkeämmillä aivoilla.

Nyt alkaa olla aika painua pehkuihin tämän päivän osalta, jotta aamulla jaksan vielä jatkaa maratonia. Hyvää yötä!

Aikaa kulunut: 11 h
Luettuna: 3 kirjaa / 533 sivua

***

Klo 9.30

Uni ei yöllä tullutkaan saman tien, joten nappasin pinostani helppolukuisimman näköisen opuksen, ja se sujahtikin vielä soljuvasti alas ennen nukahtamista. Kyse oli Tony DiTerlizzin ja Holly Blackin Spiderwickin kronikat -sarjan ensimmäinen osa Haltijakirja (125 sivua). Gracen perhe, äiti, isosisko Mallory ja kaksoset Jared ja Simon, muuttavat outoon Spiderwickin kartanoon. Elämä on mennyt sijoiltaan isän lähdettyä, eikä uusi koti osoittaudu mutkattomaksi laisinkaan. Talo rapisee omiaan, sieltä löytyy salahuoneita ja kummallisia kirjoja, joku tekee tuhojaan öisin... Lapset selvittävät tapahtumia uteliaina, mutta huomaavat ennen pitkää uteliaisuuden johtavan myös vaaroihin.

Kyse on siis sarjan avauksesta, helppolukuisesta (varhais)nuorten kirjasta, jossa on lisäksi hieno kuvitus. Olen töissä huomannut, että näitä on hyllyssä pitkä rivi ja jonkin verran liikkuvatkin, joten piti nyt selvittää, mistä on kyse. Voi olla, etten lue sarjaa pidemmälle, sillä se vaikuttaa olevan hieman nuoremmalle kohderyhmälle, kuin minkä kanssa itse työskentelen (yläkoulut). Mutta katsotaan!

Aamun aloitin Karo Hämäläisen ja Salla Simukan yhdessä kirjoittamalla novellikokoelmalla Luokkakuva, josta luin nyt ensimmäiset 7 novellia (yhteensä 87 sivua). Aivan mainioita, keskenään erilaisia, nuorten maailmaa eri kulmista kuvaavia. Ainakin yhtä aion peukuttaakin Novellihaaste2:ssa, joten hyvältä vaikuttaa! Tämän aion ehdottomasti lukea kokonaan maratonin aikana ja bloggaan tarkemmin myöhemmin.

Maratonista puheenollen sitä on nyt neljä tuntia jäljellä, puoli kahteen saakka. Kahvi jo valuu, jotain aamiaista pitäisi kehitellä. Sitten uuden romaanin kimppuun.

Aikaa kulunut: 20 tuntia
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 735 sivua

***

Klo 13

Tämän aamupäivän lukulistalle sujahti Helena Wariksen dystooppinen Linnunsitoja, jossa syrjäisellä majakkasaarella elävä vastarintaliike pyrkii tuhoamaan Koneiden hallitsemat Kuilut. Myrskyävä, hieman vainoharhainen ja suljettua yhteisöä kuvaava romaani, joka jätti sen verran avoimen lopun, että ehkä jatkoakin voisi joskus saada...

Lopuksi luin Luokkakuvan loppuun. Todellakin erilaisia näkökulmia, henkilöitä ja aiheita. Plussaa vahvasta Tampere-kuvasta!

Nyt on kasassa 1001 sivua ja kuusi luettua kirjaa. Maratonaikaa olisi puolisen tuntia jäljellä, mutta taidan lopettaa hyvillä mielin tähän.

Aikaa kulunut: 23 h 30 min
Luettuna: 6 kirjaa / 1001 sivua

***

Yhteenveto:

Luin siis kuusi kirjaa ja 1001 sivua. Kaikki lukemani on nuortenkirjallisuutta. Kolme kirjoista oli kotimaisia, kolme ulkomailta (Tanskasta ja Yhdysvalloista).

Laura Lähteenmäki: Nutcase (WSOY 2016)
Janne Teller: Samantekevää (suom. Veijo Kiuru, Bazar 2013)
Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (suom. Joel Kontro, Otava 2012)
Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat: Haltijakirja (suom. Ulla Lempinen, WSOY 2004)
Helena Waris: Linnunsitoja (Otava 2017)
Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva (Tammi 2009)

17. elokuuta 2017

Vauhdikkaan vetävä Mafiakesä



Oletko miettinyt, millainen se mafian kummisetä oikeasti on?

No, ei ollut miettinyt 16-vuotias Arttukaan, kun rapututkijaisä ilmoittaa kesän aluksi, että on saanut koko heinäkuuksi pestin sisilialaiselta merentutkimuslaitokselta. Arttu, iskä ja iskän naisystävä Merikukka (a.k.a. WC-kukka) lähtevät siis Sisiliaan.

Kesä on kuuma ja Artun juoksuharrastus lisää hikeä pintaan entisestään. Iskä ja Merikukka suunnittelevat tiukempaakin sitoutumista toisiinsa. Arttua se hieman mietityttää: äiti on kyllä kuollut jo monta vuotta sitten ja iskä vaikuttaa lopultakin onnelliselta kaiken sen surun ja muutamien vielä erikoisempien naisystävien jäljiltä, mutta pakkoko sen rakkaudenkohteen on olla pinkin eri sävyihin ihastunut aikuisbarbie...?

Sisilia tarjoaa kuumia kesäpäiviä ja uusia kavereita. Arttu tutustuu roomalaiskaksosiin Lunaan ja Lucaan, jotka ovat mummolareissulla sekä kipakkaan irlantilaiseen Mollyyn. Merentutkimuslaitoksella on töissä myös eräs sangen viehättävä Alexandra…

Rantahengailu muuttuu kuitenkin astetta vakavammaksi, kun Arttu kavereineen huomaa sotkeutuneensa käytännössä vahingossa niin mafian kuin paikallisen nuorisorikollisjengin kuvioihin. Etnan huipulle kiipeäminen osoittautuu hengenvaaralliseksi puuhaksi, eikä jää edes yhteen kertaan kun Arttu kavereineen kohtaa aseita. Voiko kaikesta uhasta huolimatta kesästä selvitä hengissä? Ja mitä ne ympäriinsä esiin puskevat salamanterit oikein tarkoittavat...

Tästä syksystä tulee sillä tavalla erilainen kuin aiemmista, että ihan työn puolesta olisi hyvä olla kärryillä nuortenkirjaskenestä, kun nyt kerran kirjastossa lasten- ja nuortenosaston projektissa työskentelen. Olen ollut aika varma, että luen muutenkin paljon nuortenkirjoja, mutta kun aloin perata arkistojani, huomasin, että aika vahvasti olen kyllä keskittynyt spefi-osastolle, enkä sieltäkään ole lukenut kuin varsin valikoivasti. Tilanne on siis saatava muutettua, jotta pystyn tekemään työni hyvin.

Erinomaista alkua nuortenkirjasyksylle tarjosi Antti Halmeen Mafiakesä. Siinä on oivallisesti rakennetut henkilöhahmot, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä toimiva ja toiminnallinen juoni. Atleettinen Arttu on vauhdikas, muttei ärsyttävä. Hän on tarinan minäkertoja, joten lukija pääsee todellakin Artun pään sisälle. Siellä onkin monenlaista kiinnostavaa tarkkailtavaa: suhde iskään ja Merikukkaan, naiskauneuteen, oikeaan ja väärään. Ihmissuhdekuvioissa on raikasta otetta, eikä turhaa ennalta-arvattavuutta. Vaarat sykäyttävät sydäntä, ja kirjassa on oikeasti paikoin melko kova meno.

Antti Halme tarjosi erinomaisen lukukokemuksen, joka viihdytti ja ilahdutti. Tätä vinkkaisin ehdottomasi yläkoululaisille luettavaksi! (Ja toki sitä vanhemmillekin.)


Antti Halme: Mafiakesä
Ulkoasu: ?
Otava 2017
208 s.

Kirjastosta.

_____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly, Iltatähden syttyessäEvarian kirjahylly, Eveliina Kaarela / Lukufiilis, Siniset helmet

16. elokuuta 2017

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää



Elät maailmassa, Pangaiassa, jossa ihmisiä valvotaan koko ajan ja kaikki kontrollin ulkopuolinen on kiellettyä. Et kyseenalaista mitään, toimit tismalleen sääntöjen mukaan. Sinulla on tietty paikka ja tehtävä, ura on suunniteltu puolestasi ja puolisokin valitaan sinulle valmiiksi. Et kyseenalaista Säännönvalvojat näkevät kyllä, jos teet toisin. Kaikki nähdään ja kuullaan, usko pois.

Ja sitten siihen maailmaan, yhdelle rannalle, ajautuu poika, joka tulee jostain ihan muualta, eikä elä yhtään niin kuin on totuttu. Ihan vieras kulttuuri – jota ei pitäisi olla olemassakaan – tulee sinua ja perhettäsi lähelle, paljastaa, kuinka toisin maailman voi nähdä, elää ja kokea. 

Tässä kirjassa yhdistyvät pelottavan kontrolliyhteiskunnan kylmänviileys ja vapaiden alkuperäiskansojen viisaus ja perinne. Törmäystähän siinä on luvassa. Kirai on poika, joka on karkotettu omasta heimostaan ja pantu ruuheen ajelehtimaan. Kirain heimo, atavaanit, tekee niin kuolleilleen, mutta Kirai on mitä suurimmissa määrin elossa. Hän päätyy maailmaan, jota ei tunne. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät hänet ja vievät kotiinsa. Perheen onnistuu piilotella Kiraita jonkin aikaa, mutta arvata saattaa, kuinka kontrolliyhteiskunnassa lopulta käy: kiinni jäädään.

Kirai laitetaan tehtaaseen työskentelemään, Rein ja Asisin vanhemmat lähetetään kauas kotoa pelkän hologrammiyhteyden päähän, Rei jää kotitilalle työskentelemään, Asisi lähtee uraluotsin määräämälle opintopolulle. Maailman tilaa valotetaan koko ajan enemmän, ja sen sävyt paljastuvat myös kirjan henkilöille itselleen. Kapinakin kytee, niin kuin ihmisissä lopulta aina.

Reeta Arnion Hän joka ei pelkää on laadukas, moniulotteinen dystopia. Se yhdistää kiehtovalla tavalla alkuperäiskansan myyttisen tarinankerronnan perinteen ja kylmän kontrolliyhteiskunnan, jossa koneellistettu, systematisoitu ja optimoitu järjestelmä pyrkii pitämään kansalaiset koneistonsa hiottuina osasina.

Henkilöhahmot herättävät myötätuntoa. Kirai joutuu maailmaan, jota ei tunne, mutta sopeutuu niin hyvin kuin voi. Rei pyrkii olemaan niin hyvä ja toimiva kansalainen kuin mahdollista. Asisi on älykäs ja ohjautuukin opinnoissaan ja uravalinnassaan kohti yhteiskunnan ylintä kerrosta. Mutta miten sopeutua, kun kaikki totuttu ja opittu saa säröjä ja on vaarassa romahtaa kokonaan?

Hän joka ei pelkää kuvaa maailmaa, jollaisessa jo osin elämme. Kontrollia, valvontaa ja seurantaa on paljon: foliohattuisempi jo miettii, onko enää mitään keinoa pysyä näkymättömissä. Elämän optimointi yhteiskunnan kannalta tehokkaimpaan ja järkevimpään malliin ei ole kaukana sekään, sillä jo nyt yksilölle asetetaan suuria vaatimuksia ja odotuksia. Pitäisi tehdä järkeviä valintoja nuoresta pitäen, suunnitella elämäänsä ja tulevaisuuttaan, menestyä ja onnistua. Vauhdin pitäisi olla hurja, haahuilulle, kokeilulle ja virheille ei ole aikaa.

Aarnion kirja muistuttaa, että historia voidaan kirjoittaa uusiksi, jos ihmiset antavat siihen luvan ja hyväksyvät asioiden tilan. Tärkeitä asioita voidaan pimittää ja vääristellä, jos kukaan ei koskaan kritisoi tai kyseenalaista. Siksi on välttämätöntä, ettei oman elämänsä ohjaksia anna muille.


Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
Ulkoasu: ?
Otava 2013
253 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Mustemaailmani, Magentabooks

14. elokuuta 2017

Runokuun runohaaste!



Runokuu, tuo ihana elokuinen runotapahtuma, on ensi viikolla (21.–27.8.) jälleen ilonamme, tänä vuonna rakkausteemalla. Viikon ajalle Nuoren Voiman Liitto on järjestänyt hurja määrä erilaista runoaiheista ohjelmaa, katso vaikka!

Innostuimme runokävelyporukalla jatkamaan heinäkuisen runoinnon vallassa myös nyt elokuun Runokuussa. Kirjasammossa heitettiin nimittäin haaste lukea runoja rakkaudesta Runokuun aikana – ja niinhän me teemme, ja bloggaammekin niistä vielä!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena

Sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Annetaan rakkauden ja runojen loistaa!

13. elokuuta 2017

Nathan Hill: Nix



Kerron heti alkuun – ettei tarvitse turhaan jännittää – että tämän kirjan lukeminen oli lukemisen iloa parhaimmillaan. Runsas, moni-ilmeinen, eri näkökulmista, eri aikoina, eri tyylein kerrottu mehevä tarina. Kirjallisuutta juuri minulle, ja vieläpä, tai tietenkin, Yhdysvalloista, joka on minuun kovasti kolahtava kirjallisuusmaa noin yleisesti. Ja teemoja, joita rakastan: perhe- ja muissa ihmissuhteissa tehtyjä virheitä, kapinointia, kivistävää ymmärrystä elämän hallitsemattomuudesta ja arvoituksellisuudesta.

Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan Nix vuosikymmenen. Yli 700-sivuinen järkäle jysähtääkin sellaisella voimalla lukijan tajuntaan, että sitä on huolella mietitty ja hiottu. Toisaalta kymmenen vuotta on myös niin pitkä aika, että tarina alkaa jo väistämättä elää omaa elämäänsä ja kasvaa omin voimin eteenpäin, versoja lähtee joka suuntaan – jopa niin, että niissä olisi aineksia ihan omaksi romaanikseen. Ken tietää.

Nixin päähenkilö on Samuel Andresen-Anderson. Äitinsä lapsena hylkäämä, chicagolaisen collegen kirjallisuudenopettaja (tai -professori, kuten ne kaikki Yhdysvalloissa ovat), mehevän kustannussopimuksen saanut mutta kirjansa kanssa jumissa oleva kirjailija. Samuel on menettänyt jo paljon: äitinsä, elämänsä rakkauden, työn imun, itsekunnioituksensa. Päivät kuluvat luennoilla opiskelijoita plagioinnista ja laiskasta ajattelusta käräytellen ja nettipelejä pelaten.

Yllättäen Samuel saa elonmerkin äidistään Fayesta, kun tämä nousee koko maan median ykköspuheenaiheeksi "Packer Attackerina" – naisena, joka heitti kuvernööriä ja tulevaa presidenttiehdokasta kivillä puistossa. Samalla paljastuu Fayen menneisyys 1960-luvun lopun radikaalina. Samuel on ymmällään, sillä hänen tuntemassaan perhekronikassa äiti on aina ollut kiltti pikkukaupungin kasvatti ja kotirouva, joka jätti perheensä syytä ilmoittamatta.

Samuelin kustantaja saa loistoidean: raaka paljastuskirja Fayesta kuittaa Samuelin velat kustantamolle ja saa tämän kirjoittamaan taas. Mitä pidemmälle Samuelin tutkimus etenee, sen monimutkaisemmaksi äidin elämä paljastuu. Ympärillä Yhdysvallat elää 2000-lukua vuoroin henkitoreissaan, vuoroin maanisella vauhdilla edeten.

Nix on monipuolisen tarinankerronnan taidonnäyte. Se soljuu ajassa sulavasti, vaihtaa näkökulmaa nikottelematta, laajentaa kuvaansa hivuttaen, juuri oikeanlaisella temmolla. Päähenkilöksi ja tarinan selkärangaksi Samuelin rinnalle nousee vähitellen myös Faye, jonka omin maailma ja syvin sisusta paljastuu hitaasti, jos silloinkaan. Äidin menettämisen tuska Samuelin elämässä on käsinkosketeltava, edelleen vuosikymmeniä myöhemmin. Silti Hill ei kirjoita katkeraa kostoa, vihaa tai muita äärimmäisiä tunteita. Pikemminkin eletyn elämän syyt ja seuraukset muodostuvat pienistä sirpaleista, säröistä ja sattumuksista. Ihmiset ajatuvat tapahtumien keskiöön, koskevat väärällä hetkellä tai jättävät sanomatta, mitä ajattelevat. Ja se kaikki on kokonaisuutena jo riittävän traagista: mitä menetettyjä mahdollisuuksia, mitä virheitä, mitä kompastumisia!

Sivuhenkilöiden kautta tarina saa lisää sävyjä. Samuelin nettipelituttu, Elfscape-maailman legendaarinen örkintappaja Pwnage valottaa virtuaalielämää ja selviytymisstrategioita. Hänen mukaansa kaikki kohtaamamme ihmiset ovat joko vihollisia, esteitä, arvoituksia tai ansoja. Niin ikään Samuelin pitämän kirjallisuuden johdantokurssin plagioijapimu Laura Pottsdam tuo romaaniin jotain sellaista nykyajan kuvaa pyrkyryydestä, laiskuudesta, sosiaalisten verkostojen muodostumisesta ja hallinnasta lähtevien tapahtumaketjujen synnystä, joka on yhtä aikaa hervottoman hauskaa ja hyytävän totta. Samuelin lapsuudenystävät, kaksoset Bishop ja Bethany tuovat oman olennaisen lankansa tarinan kokonaisuuteen.

Nix-sana on vastine suomen kielen näkille. Fayen isä on norjalainen siirtolainen, joka omilla kansanperinteeseen kuuluvilla kertomuksillaan on vaikuttanut Fayeen merkittävästi. Näkki edustaa sitä, mikä on ihmiselle tärkeää ja mikä voi milloin tahansa kadota näkyvistä, väkisin vietynä tai itse lähtien. Fayen tulkinta on, että se mitä ihminen eniten rakastaa, satuttaa häntä elämässä myös eniten.

Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin.


Nathan Hill: Nix
Suomentaja: Raimo Salminen
Ulkoasu: Oliver Munday
Gummerus 2017
719 s.
The Nix (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Rivien välistä

Haasteet: Sadas (!) lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen!

6. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Tämä viikonloppu on kulunut freeseissä YA-tunnelmissa. Eilen pääsin osallistumaan Suomen ensimmäiseen YA-fanitapahtumaan, Hel-YA!:an, joka järjestettiin Suvilahdessa. Twiittailin tapahtuman aikana paneelikeskusteluista sangen vauhdikkaasti, mutta ehdin myös keskittyä kuuntelemaan kirjailijoita ja haistelemaan tunnelmia. Jäi mukava fiilis – ja halu rummuttaa YA:n puolesta entistä enemmän!

Hel-YA!:ssa tavattiin kirjailijoita sekä livenä että tietotekniikan välityksellä. Brittiläinen YA-kirjailija Holly Bourne kuului jälkimmäisiin, ja hänen haastattelunsa oli iloinen ja eloisa. Totuuden nimessä en ollut kovin suuresti kiinnittänyt hänen tuotantoonsa huomiota aiemmin, mutta aivan tuore suomennos Mikä kaikki voi mennä pieleen? napsahti tajuntaani vähän aikaa sitten. Sarjan ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? on minulla vielä lukematta, mutta se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. (Ja sarjan ensimmäinen osa on luonnollisesti välittömästi lukupinossani, kunhan sen käsiini saan.)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? alkaa massiivisesta krapulasta. Amber on lähdössä kesäksi Kaliforniaan tapaamaan äitiään ja työskentelemään lasten kesäleirin ohjaajana. Äiti on raitistunut alkoholisti, jota Amber ei ole tavannut kahteen vuoteen – ei sen jälkeen, kun tämä lähti entisen terapeuttinsa mukana Yhdysvaltoihin. Amber asuu isänsä, äitipuolensa ja velipuolensa kanssa, mutta suhteet heihinkin tuntuvat menneen solmuun. Onneksi parhaat ystävät Lottie ja Evie ovat tukena kaikissa tilanteissa, myös etänä nyt valtameren yli. Jos se krapula vain hellittää.

Äidin kohtaaminen ei mene ihan niin kuin Amber on ajatellut. Tämä tuntuu etäiseltä, eikä äidin uusi mies miellytä Amberia sen enempää kuin ennenkään. Leiri alkaa kuitenkin pian, ja päivät täyttyvät jatkuvista velvollisuuksista, hyperaktiivisista muksuista ja monenmoisista ihmissuhdeasioista, joihin vähiten ei ole syypää kuolettavan komea ja fiksu Kyle. Amberilla on opeteltavaa niin jenkkikulttuurissa kuin äitisuhteen pohtimisessa, mutta eipä ihastuminen Kyleen ole mitään leikinlyöntiä sekään. Etenkään, kun tunne vaikuttaa olevan kuin ihmeen kaupalla molemminpuolinen...

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on aivan ihastuttavan raikas, rempseä ja vetävä nuortenkirja. Amber ja hänen ystävänsä ovat aivan mahtavia hahmoja: eivät kumartele, tuntevat oikeutensa, ja kuitenkin nuoruuden herkkyyttä ja epävarmuutta on yllin kyllin kullekin tavallaan. Feminismi on olennainen osa ystävysten elämää ja keskusteluja, ja kukin tuo tematiikaan oman näkökulmansa. Tosin, kuten Sirri bloggauksessaan toteaa, kirjan maailma ja näkökulma ovat kuitenkin, kaikesta huolimatta sangen rajattuja. Olen silti sitä mieltä, että Mikä kaikki voi mennä pieleen? on raikas tuulahdus, jotenkin villi ja kuriton tuttavuus.

Amberin perhetragedia on kirjassa keskeisessä roolissa, ja sitä selvitellään ja siitä vaietaan hyvin inhimillisellä tavalla. Bourne ei riepottele alkoholismia, vaan Amber saa hyvin omaäänisesti ja aidosti käsitellä aihetta mielessään ja puheessaan. Selvää on, että alkoholistiäidin tyttärenä kasvaminen ei ole tehnyt parasta mahdollista jälkeä Amberin käsitykseen kiintymyksestä, omasta itsestään ja toisten ihmisten luotettavuudesta. Onneksi aika voi kuitenkin parantaa haavoja, ja ihmiset, joita itse valitsee rakastaa, nostavat myös itsensä hyväksymisen uuteen mahdollisuuteen.

Suosittelen Holly Bournea estoitta ja vilpittömin mielin. Näin raikkaan ja elämäniloisen kirjallisuuden lukeminen ei voi kuin tehdä hyvää ihmiselle.


Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
448 s.
How Hard Can Love Be? (2016)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Dysphoria

Haasteet: 99. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

3. elokuuta 2017

Pölyä, muodonmuutoksia ja tilintekoa – Heinäkuun Kuukauden lyhyet

Elokuu on alkanut ja samalla uusi vaihe elämässäni: olen aloittanut uuden työn, joka ei ole opettajan työtä. Sen sijaan minusta on tullut projektityöntekijä kirjastoon. Huh! Jännittävää! Työ on vasta aivan alkutekijöissään, muutaman päivän olen nyt ehtinyt perehtyä uuden työpaikan saloihin. Tuntuu todella innostuneelta ja uteliaalta, pää on tietenkin täynnä uutta tietoa, uusia ihmisiä, nimiä ja paikkoja. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla hankkeen pariin.

Samalla voi toivottaa huh hei heinäkuulle. Luin paljon enemmän kuin normaalisti, mikä kertonee onnistuneesta lomasta eli työttömyysajasta, rentoutumisesta ja keskittymiskyvystä. Tosin osallistuin myös lukumaratonille, joten muutamia kirjoja napsahti plakkariin tavallistakin tehokkaammin.

Tällä kertaa niputan kolme kirjaa Kuukauden lyhyisiin.


Veera Antsalon Pölyn historia on ihastuttava proosarunokokoelma, joka yllätti minut täysin. Nappasin persoonallisen näköisen kirjan satunnaisotannalla kirjaston runo-osastolta, ja kyllä kannatti.

Pölyn historia kirjoittaa eräänlaista maailmanhistoriaa, jota Kerääjä tarkkailee ja kerää. Eletään pölyn aikaa, kaupunkien aikaa, titaanien aikaa – mitä aikaa milloinkin. Runoissa kuvataan maailmaa, joka on tuttu ja kuitenkin hyvin outo: se on kaikkea sitä, mitä saattaa pelätä, toivoa tai vierastaa.

Antsalo kirjoittaa kuin olisi aina kirjoittanut pölystä ja maailmasta, kaikesta, mikä mahtuu kooltaan hiukkasen ja universumin väliin. Tekstissä on vinoa huumoriakin, ainakin pilkahduksina siellä täällä. Miljööt vaihtuvat Yhdysvalloista nimettömiin menneisyyksiin (ja tuleviin?), kuvitelmista todellisuuteen ja skeittiramppien ääreen.

Mihin lokeroon tämän kirjan laittaisi? Vähintään se menee huikeiden, yllättävien ja arvoituksellisten kirjojen joukkoon. Juuri niiden, joiden lukeminen ilahduttaa niin, että sydän sykähtää hieman tavallista kovempaa. Lue tämä!

Ajat jatkuivat, ja niiden aikana elämät alkoivat ja haarautuivat ja päättyivät, useimmiten rautalankojen sotaan.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
80 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Rivi

Haasteet: 96. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste



Runoja luin Antsalon jälkeen lisää, nyt Helena Sinervolta. Tilikirja tarttui mukaani kirjastosta jo alkukesästä, jolloin se oli nostettu kirjaston henkilökunnan suosittelemien sateenkaarikirjojen joukkoon. En ehtinyt mukaan Pride-viikon bloggauksiin, mutta luin Tilikirjan muuten mielenkiinnolla.

Sinervon kokoelma on nimensä mukaisesti tilikirja hänen kohtaamistaan menetyksistä ja kolhuista. Suurin särö on syntynyt veljen kuolemasta, jota useammassa runossa lähestytään tavalla tai toisella. Samoin lapsuudenperheen haastava dynamiikka, oma kasvaminen naiseksi ja hapuilu kohti aikuisuutta nousevat esiin. Vanhempien vanheneminen – ja oma – on väistämätön osa elämää, niin myös runoja.

Sinervon tyyli on hyvin toteava, suorasukainen. Näissä runoissa ei ole ylimääräisiä kommervenkkejä, ne kertovat asioista omilla nimillään ja sanoillaan. Suoraviivainen ilmaisu tulee lukijan luokse pakottamatta, mutta sen paikoittainen karskius saa hidastamaan lukutahtia. Tuntuu, kuin runojen kertoja kieltäytyisi salaamasta enää mitään: roolit on riisuttu, on aika olla juuri sitä mitä on, sanoa asiat suoraan ja ottaa tuleva vastaan.


Parempi sinun on ilman karttaa
mennä elämään sisälle
kuin kartta kourassa jäädä ulkopuolelle

Kuuntele sisäisiä lyöntejä,
kieltä jota kaikki ymmärtävät, kaikki
                            on sinussa, kourallinen
                 hekottavia kyyneliä

Miten Veljesi Kuolema sattuu



Helena Sinervo: Tilikirja
Ulkoasu: Sanna Sorsa
WSOY 2005
79 s.

Kirjastosta.

Haasteet: 98. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste, Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja


Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus seilasi minulla työmatkalukemisena jo toukokuussa, mutta jäi sitten pitkäksi aikaa tauolle odottelemaan parempia tuulia. Kokoelmassa on 27 novellia, jotka ovat pääsääntöisesti lyhyitä.

Kaajan novellit ovat aivan absurdeja, villejä ja anteeksipyytelemättömiä. Niissä todellisuus ei ole lainkaan siinä tai sellainen kuin luulisi. Mitä tahansa saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Kohdataan leipureita, enkeleitä, Napoleon-patsas, talonmiehiä, naisia, miehiä, kaikkea kaikilta väleiltä. Päädytään eläväksi tapetiksi, syödään kummallisia asioita, patongit tekevät mitä sattuvat, jatkoilta lähdetään Aurinkokuninkaan hoviin.

Kuvitelmat sekoittuvat "todellisuuteen", ja Kaaja keikauttaa kerronnallaan venettä kriittisten pisteiden yli. Pidän hulvattomasta tyylistä, brutaaleistakin käänteistä, mutta jokin piti minua etäällä näistä novelleista. Tuntui, että ne vain tyytyivät kiusoittelemaan ja osoittamaan, kuinka kreisiksi meno voi mennäkään. Syvempiä teemoja tai sanomia en saanut hiki päässäkään irti. No ehkä hieman seksuaalisuuteen liittyviä teemoja saatoin olla huomaavinani, ja vallankäyttöä totisesti, oikein ja väärin.


Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
167 sivua

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Täysien sivujen nautinto, Kirja vieköön!, Kujerruksia

Haasteet: 93. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2