30. toukokuuta 2015

Kesälle!



Taas on se päivä vuodesta, kun minäkin karaisen kurkkuni ja suostun veisaamaan virrenpätkän. Kovin tyylikkäästi Suvivirsi ei kyllä tänä vuonna kevätjuhlassa soinut, mutta annettakoon se nuorisolle anteeksi. Tulipahan kuitenkin veisattua.

Niin, se on tosiaan sitten kesäloman aika. Yksi kouluvuosi on jälleen paketissa ja suuri joukko nuoria saateltu maailmalle. Päivään kuului paljon onnellisia ja helpottuneita hymyjä, intoa tiriseviä kehoja, liehuvia helmoja ja ylipäänsä matkaan lähdön tuntua. Hyvä niin.

Itsehän en vielä aivan heittäydy loman vietäväksi, sillä palaan puolentoista viikon päästä töihin tsekkailemaan yhteishaun tuloksia ja auttamaan niitä, jotka vielä tarvitsevat jälkiohjausapua. Onneksi heitä ei ole odotettavissa ihan valtavan montaa, sillä yhteishaun uudistuttua siinä on alettu suosia peruskoulunsa päättäviä muiden hakijoiden kustannuksella, joten ysiluokkalaisten saumat ovat melko hyvät – kunhan vain on osattu hakea jotakuinkin realistisiin kohteisiin. Näin ei kyllä läheskään aina ole... Joka tapauksessa oletuksena on, että lähes kaikki saavat suoraan haussa paikan, ja vain murto-osaa on autettava täydennyshakujen ynnä muun suhteen.

Ajan kulkuun havahtuu aina yhtä ihmeissään. Vastahan oli viime kevät! Muistan edellisen kevätjuhlan aivan selvästi: oli kovin haikea mieli, sillä hyvästelin tutuksi tulleita kollegoita ja oppilaita herkissä tunnelmissa. Mutta on se vain uskottava, että kokonainen vuosi on jälleen kulunut.

Tämä taakse jäänyt lukuvuosi oli kyllä melkoista seikkailua. Aloitin sen laaja-alaisena erityisopettajana ja lopetin oppilaanohjaajana. Vaihdoksen tein marraskuussa, kun vanhassa tutussa koulussa aukesi opon sijaisuus. Laaja-alaisen työ on kiinnostavaa sekin, mutta kyllä opoilu taitaa kuitenkin olla se minun juttuni (siitä historiasta ja yhteiskuntaopista kun ei kannata enää juuri ääneen puhuakaan). Molemmat tämän vuoden työpaikkani ovat hyviä peruskouluja, joissa tehdään työtä ammattitaidolla ja asenteella. On ollut ilo olla niissä töissä.

Siinä mielessä tämä kevät päättyy myös erikoisella tavalla, että tiedän jatkavani syksyllä siitä, mihin nyt keväällä jäin. Juhannuksesta elokuun toiselle viikolle olen työttömänä, mutta sitten jatkan samassa pestissä näillä näkymin vuoden loppuun. Vaikka tuleva työttömyyspätkä tietenkin jurppii, on huikean hienoa saada jatkaa mieluisaa työtä mieluisassa paikassa tuttujen oppilaiden ja kollegoiden kanssa sen jälkeen.

Mutta ennen sitä on kesä, josta toivottavasti tulee pitkä ja aurinkoinen. Parvekepuutarha on jo avattu, ja nyt on aikaa hoitaa tomaatteja, chilejä, paprikoita, ruusupapuja, salaatteja, pelargonioita ja mitä ikinä vielä keksinkään multaan pukata. Luonnon kasvu on ihmeellinen – ihan näin lasitetulla parvekkeellakin ihailtuna. Viherpeukaloinnin ohella ajattelin harrastaa pyöräretkiä, veneilyä, samoilua, lukemista (ohhoh!) ja matkustelua. Juhannuksena lähden Budapestiin ja heinäkuussa kutsuu Berliini. Tyylilleni uskollisena jatkan siis hyväksi havaittua kaupunkilomien perinnettä.

Lisäksi on luvassa kahdet häät. Naimisiin menee ensin ystäväni ja sitten veljeni. Juhlia piisaa, ja odotan niitä innolla. On onni päästä todistamaan rakkaiden ihmisten tärkeitä päiviä.

Viime kesänä olo oli pääosin tyyni ja onnellinen. Toivon samaa myös tältä kesältä. Aikaa ladata akkuja, ihmetellä näkemäänsä, mennä ja kokeilla, olla vaan.


Kaikkea sitä ja muuta mieleen juolahtavaa kesäiloa toivotan myös blogini lukijoille!

25. toukokuuta 2015

Khariton: Kallirhoe



Pulahdus antiikin aikaan tekee ihmiselle silloin tällöin ihan hyvää. Asko Sahlbergin Herodes oli minulle jysäyttävä lukukokemus vähän aikaa sitten, joten teeman ja aikakauden parissa tuntui luontevalta jatkaa. Tulipa sitten luettua modernin historiallisen romaanin jälkeen aitoa antiikin ajan kreikkalaista kirjallisuutta.

Khariton on kirjailijana varsin tuntematon. Hän eli jossain vaiheessa kahta ajanlaskun ensimmäistä vuosisataa ja toimi mitä ilmeisimmin Afrodisiaksen kaupungissa asianajajan kirjurina. Siinä se. Hämmentävää ja ihastuttavan salaperäistä.

Kallirhoe on lähes kokonaisena säilynyt, ehkäpä maailman varhaisin (rakkaus)romaani. Äärimmäisyydet kieltämättä kiinnostavat, joskin suhtaudun varauksella moisiin määritelmiin.

Luin tarinaa uteliaana. Se on tosiaan rakkaustarina, jossa on useampi osapuoli. Nimihenkilö Kallirhoe on sotasankarin tytär, joka avioituu Khaireasin kanssa. Khaireas on komea urheilijanuorukainen, vahva, ansioitunut ja äkkipikainen. Harkitsemattoman väkivallan seurauksena Kallirhoen luullaan kuolleen, ja hänet haudataan arvolleen sopivasti. Kallirhoe kuitenkin havahtuu hereille, kun haudanryöstäjät häiritsevät sinetöidyn kammion rauhaa. Hänet kaapataan merille ja myydään orjaksi mahtavalle Dionysokselle, joka tosin häkeltyy Kallirhoen kauneudesta niin, että haluaakin tämän vaimokseen. Khaireas päätyy sattuman kautta lähes samoihin seurapiireihin ja melkoinen soossihan siitä seuraa. Ja vähän sotaa egyptiläisten kanssa, useampia kansankokouksia, jumalille uhraamista ja sen sellaista.

Kallirhoe on aika kiehtova tarina, ja samalla se on melkoisen yksitoikkoinen. Suuri on tunteen palo ja Kallirhoen kauneus niin jumalaista, että kaikki miehet lakoavat hänen edessään. Tunteiden edessä ollaan valmiita mihin vain: itsemurhaan, väkivaltaan, kostoon, sotaan. Väsyttävää.

Antiikin Kreikan demokratia nousee hauskasti tarinassa esiin. Kaikenlaisista asioista järjestetään yhteisiä turinatuokioita, joissa päätöksiä tehdään enemmistön kannan mukaisesti, on kyse sitten sotaan lähdöstä, vetäytymisestä tai epäilyttävien henkilöiden ristiinnaulitsemisesta. Aina on aikaa torikokoukselle.

En voi sanoa ihastuneeni tähän antiikin aikaiseen romaaniin erityisen paljon. Luin sen puhtaasti uteliaisuudesta, ja jos se ei olisi erityislaatuisuudessaan (eli iäkkyydessään) ollut niin kiehtova, kesken olisi jäänyt. Mutta tulipahan seikkailtua hetki Välimeren seudulla suurien tunteiden vietävänä.


Khariton: Kallirhoe
Suomentaja: Maarit Kaimio
Ulkoasu: Marjaana Virta
WSOY 1983
193 s.
Χαιρέας και Καλλιρρόη (n. 50–150 jaa.)

Kierrätyskirja. Kiitos Taika.

______


Pidemmän aikaa jumissa ollut Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee nyt Kreikkaan.

Kirjankansibingosta ruksautuu toinen kohta, Piirroskuva.



20. toukokuuta 2015

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua



"...samaan tapaan kuin Toni Morrison..."
"...kielessä voi kuulla kaikuja Toni Morrisonin runollisuudesta..."
"...En muista, milloin olisin viimeksi lukenut mitään yhtä liikuttavaa, lukuun ottamatta Toni Morrisonin teoksia..."

On siinä naisella lähtökohdat. Suora vertaaminen Toni Morrisoniin, joka lienee kaikilla mittareilla yksi merkittävimpiä nykykirjailijoita.

Ayana Mathisin kirjan Huonetta ja sukua luettuani on todettava, että joko kuuloni on heikentynyt huomattavasti tai sitten niitä Morrisonin kaikuja ei ole. En löytänyt Mathisin kirjasta mitään "Morrisonmaista". No, se toki kertoo mustasta naisesta perheineen, siinä kohdataan rasismia ja sen naiset ovat – tai ainakin näyttävät olevan – vahvoja, mutta siinä se. Ei jokainen uusi musta naiskirjailija voi olla "uusi Toni Morrison". Ja miksi ihmeessä edes pitäisi?

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vihaisemmaksi tulin takaliepeen Morrison-viittauksista. Mathis on lahjakas kirjoittaja, hänellä on etenkin lyhytproosan jekut hanskassa ja tarina kasvaa kuin kerä sivu sivulta. Mutta antakaa Mathisin herranen aika olla Mathis!

Huonetta ja sukua on kertomussikermä alun alkujaan georgialaisesta Hattiesta, joka muuttaa 1920-luvun alkupuolella läpirasistisesta syvästä etelästä liberaalimpaan pohjoiseen, Philadelphiaan. Hattie nai Augustin ja he alkavat saada lapsia, joita syntyy vuosien mittaan tusinan verran. Siinä missä August on pelimies ja taivaanrannanmaalari, Hattie on turhankin tiukasti jalkansa maassa pitävä, lähes tunnekylmä nainen. Lapset kasvavat siinä ohella kuka mitenkin.

Jokainen kirjan luku on nimetty Hattien ja Augustin jälkeläisten mukaan, ja luvut kertovat ensisijaisesti heistä. Samalla muodostuu kuva vanhemmista ja toisista sisaruksista, koko perhekudelmasta. Aikaa kuluu yli viisi vuosikymmentä.

Kerrontatekninen ratkaisu on nokkela, mutta heikentää kirjan romaanimaisuutta. Minusta kyse on pikemminkin toisiinsa liittyvistä novelleista, niin suuresti ne eroavat toisistaan ja niin paljon luottavat lyhytproosan ratkaisuihin. Hattien jälkeläiset eivät tunnu olevan järin onnellisia, ja harva heistä on edes erityisen mukava ihminen. On kuolemaa, surua, fyysistä ja psyykkistä sairautta, väkivaltaa, virheitä, sotaa, eroja, syntymää. Paljon ehtii tapahtua kirjan aikana, mutta kokonaisuus pysyy kasassa Mathisin otteessa.

Vaikka perheelle ei tunnu kovin hyvin käyvän, tarina ei vello kurjuudessa. Tyyliltään se on pikemminkin toteava: näin voi käydä, halusit tai et. Toisaalta se on myös paljas. Tarinan ihmiset eivät ole miellyttäviä, vaan viettiensä, tapojensa, sairauksiensa ja pelkojensa orjia. Kenellä mörkö on peliaddiktio, kenellä viina, kenellä vieraat sängyt. Äiti-lapsisuhteessa on myös korjattavaa, paljon.

Sirpaleisesta rakenteestaan johtuen tarinan jännite ei aivan pysy yllä loppuun asti. Huonetta ja sukua jättää paljon kertomatta – ihan hyvä niin – mutta samalla lukija ei oikeastaan sitoudu tarinaan. Se vain kulkee eteenpäin, kunnes lopulta päättyy. Selittelemättä, pokkaamatta, hymyilemättä.


Ayana Mathis: Huonetta ja sukua
Suomentaja: Helene Bützow
Ulkoasu: Stephanie Frey / Martti Ruokonen
WSOY 2014
279 s.
The Twelve Tribes of Hattie (2012)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjaston Kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan Luetut kirjat, Hengityskeinu

Avaan tämän myötä Kirjakaapin kummituksen kesähaasteen: Kirjankansibingon ja ruksaan ensimmäisenä ruudun "Valokuva".


 

14. toukokuuta 2015

Asko Sahlberg: Herodes



Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota.


Pitäisiköhän siirtyä takaisin tiiliskivinaiseksi? Kun tarkastelen lukijuushistoriaani, huomaan, että suurimman osan siitä olen nauttinut tiiliskivistä. Teininä selätin yhden toisensa perään. Sittemmin olen tullut kärsimättömämmäksi, eikä aikaa paksuille kirjoille tunnu löytyvän niin helposti. Sehän on tietenkin ihan höpönlöpöä. Tietenkin sitä aikaa on, jos niin päättää.

Asko Sahlbergin Herodes on tiiliskivi parhaasta päästä. En tosin joutunut kasvattamaan käsivoimiani sitä lukiessani, sillä ostin teoksen armollisessa epub-muodossa. Sivumäärä on suuri, mutta tarina imee mukanaan, eikä sen mittaa tule ajatelleeksi, paitsi aivan lopussa, kun ei haluaisi vielä päästää irti.

Päähenkilö on ruhtinas Herodes Antipas, Galilean hallitsija, Herodes Suuren poika. Eletään ajanlaskun alkua Rooman valtakunnassa: ruhtinaan elämä on täynnä juonitteluja, etenkin kun joutuu tasapainottelemaan oman kansansa ja roomalaisten valloittajien välillä. Valta ja politiikka sekoittuvat uskontoihin ja jumaliin, arkinen elämä juhliin, ihmissuhteet toisiinsa.

Herodes kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä jo vanhentunut ruhtinas viettää hiljaista elämää valtakunnastaan karkotettuna, asemansa menettäneenä. Hän muistelee elämäänsä, joka on ollut pitkä ja polveileva. Menneeseen sukelletaan pitkiksi jaksoiksi. Myös Herodeksen luotettu palvelija Joosafat pääsee hetkeksi ääneen.

Herodes on kokenut paljon, rakastanut, vihannut, juonitellut ja joutunut itse petetyksi. Hän on tappanut ja melkein tapettu itsekin. Läheisiä on kuollut siinä missä vihollisiakin. Vanhuuden viisaus saa miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä jättää tekemättä. Herodeksen elämä aika on levotonta, sillä kansat kapinoivat ja uusia profeettoja nousee kyseenalaistamaan isien uskoa. Niin tekevät myös kaksi profeetaksi kutsuttua – Johannes ja Jeshua – joihin Herodes tahtomattaankin törmää ja joiden kohtaloon vaikuttaa.

Luin kirjaa ahmien. En olisi malttanut laskea sitä käsistäni, ja nukkumaanmenoaikakin venyi useana iltana, kun oli pakko lukea vielä vähän. Ihastelin Sahlbergin tyyliä. Tarinassa on Mika Waltarille kumartavia kaikuja, mutta se on vahvasti omaääninen. Se tuo 2010-luvun lukijalle näköalan kahdentuhannen vuoden taakse – fiktiivisen tietenkin, mutta näköalan yhtä kaikki.

Historiaa opiskellessani en koskaan ollut kovin kiinnostunut antiikista. Jätin aiheen opiskelut pakolliseen peruskurssiin, enkä jäänyt haikailemaan valintojeni perään. Sahlberg sai minut kiinnostumaan antiikista ainakin Herodeksen ajaksi. Kuinka hämmentävä kokonaisuus Rooman valtakunta olikaan, kuinka erikoinen ja silti ymmärrettävä sen poliittinen järjestelmä ja millainen  kansojen, uskontojen ja kulttuurien sekasotku!

Kansikuva kirjassa on hieno. Siihen kulminoituu yksi tarinan kantavista teemoista: kahleet ja vankina oleminen. Sillä eikö suurinkin hallitsija ole silti vanki: maailman, ympäristön, omien ajatustensa, äiti ajan vanki?

En ehkä osaa tehdä tälle teokselle tarpeeksi kunniaa. Riittääkö, jos totean, että se on yksiselitteisesti mahtava? Riittäköön. Sillä sitä se on.


Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi.


Asko Sahlberg: Herodes
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2013
680 s.
E-kirja

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Luettua elämää, Booking it some more, Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ja kaikkea muuta, Ilselä, Hengityskeinu, Assyriologin lifestyle-blogi, Kulttuuri kukoistaa

12. toukokuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James



Siinä missä viimeistä edellinen lukukokemukseni tuntui lähinnä pohjaanpalaneelta siirapilta, nyt esiin nostamani kirja on kuin kirpeä hedelmäkarkki, joka jättää kielen kirvelemään, vaikka sokeria pohjimmiltaan onkin.

Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James on aikuisten satu. Etta tajuaa 82-vuotiaana, ettei ole koskaan nähnyt merta. Nyt tai ei koskaan on aika. Niinpä Etta lähtee merelle – kävellen. Hän asuu nimittäin miehensä Oton kanssa keskellä Kanadan preeriaa. Matkaa tulee yli 3000 kilometriä.

Otolle jää vastuu kodinhoidosta, mutta onneksi Etta jättää jälkeensä reseptikortteja. Kyllä Otto pärjää, sodankäynyt mies. Etan ja Oton naapuri Russell joutuu hämmennyksiin Etan lähdöstä ja lähtee seuraamaan tätä. Otto luottaa vaimoonsa.

Matkan varrelta Etta löytää kojootin, Jamesin, joka on paljon parempaa matkaseuraa kuin kukaan kaksijalkainen voisi olla. Ja vaikka muistot ovat jokaisella vahvat ja niitä on vuosikymmenien ajalta, ei Etan taskuunsa laittama lappunen elossaolevista ja jo kuolleista omaisista mene hukkaan.

Etta ja Otto ja Russell ja James on kirja, jota ei kannata juonen osalta liiaksi ruotia. Kirjan viehätys on sen yllätyksissä ja erikoisissa käänteissä. Tarinan vietäväksi on ihanaa heittäytyä, Hooper antaa siihen mahdollisuuden.

Kirja on loppujen lopuksi aika erikoinen. Hooperin kirjoitustyyli on yhtä aikaa lakoninen ja runsas. Onko se edes mahdollista, en tiedä, mutta siltä lukiessa tuntuu. Vaikka aihepiirit ovat suuria – sota, ihmissuhde, suru, vanhuuden väistämättömyys – kirjailijalla on pilke silmäkulmassaan, eikä lukija luuhistu tarinan painon alle. Pikemminkin sen pinnalla saa kellua ja samalla ihailla valoa laineilla.

Kaikesta lukemastaan ei ole ihan varma. Kuka lopulta muistaa mitäkin ja millä tavoin? Ja onko sillä edes väliä? Pitkään jaettu elämä sekoittuu toiseen väistämättä, omasta tulee yhteistä. Kirja jättää melankolisen mutta tyytyväisen olon. Näinkin voi kokonaisen elämän kuvata. Kaikesta tästä se voi koostua. Tätä kaikkea se on.


Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: ?
Gummerus 2015
333 s.
Etta and Otto and Russell and James (2015)

Kirja kustantajalta.


Emma Hooper esiintyy reilun viikon kuluttua, 22.–23.5.2015 ensimmäistä kertaa järjestettävillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Osallistuin kyseisen tapahtuman järjestäjien tarjoamiin bloggari-iltamiin muutama viikko sitten, ja voin hyvillä mielin todeta, että tapahtuman konsepti on sen verran noheva, että sitä voi mieluusti mainostaa kaikille kiinnostuneille. Menkää siis ja nauttikaa kirjallisuudesta, niin minäkin aion tehdä!

______

Luettu toki muuallakin: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Lukuisa, Leena Lumi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Sivutiellä, Kirjasähkökäyrä

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä. En panisi pahakseni pientä Kanadan-matkaa.  

7. toukokuuta 2015

Julie Orringer: Näkymätön silta



Olo on pöhnäinen. Kuin kurkkuuni olisi kaadettu litra siirappia, minkä jälkeen minut olisi pakotettu karuselliin ja kielletty sen jälkeen oksentamasta.

Julie Orringerin Näkymätön silta on historiallinen romaani, rakkausromaani ja sotaromaani. Se kertoo unkarinjuutalaisesta perheestä ja etenkin sen keskimmäisestä pojasta, Andraksesta. Andras lähtee Unkarista Pariisiin vuonna 1938 opiskelemaan arkkitehdiksi. Vaatimattomista oloista ponnistava nuorukainen on saanut stipendin, mutta menee myös töihin teatterin tarpeistoavustajaksi. Uusia ystäviä ja vihollisiakin löytyy, ja yleinen ilmapiiri alkaa kiristyä juutalaisten osalta.

Ja Pariisi – siellä odottaa tietenkin myös Rakkaus ja Intohimo. Baletinopettaja Klara, kohtalokas vanhempi (=kolmekymppinen) nainen, saa Andraksen pauloihinsa, ja rakkaussuhde syttyy Pariisin taivaan alle. Ah! Klaralla on traaginen menneisyys Budapestissä, ja historian kiemurat alkavat vähitellen avautua.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuluu pääosin Pariisissa pääosin juutalaisten henkilöiden elämää seuraten. Toinen osio kirjasta sijoittuu Budapestiin ja muualle Unkariin, sillä poliittisen liikehdinnän vuoksi Andraksen ja Klaran on poistuttava Ranskasta. Luvassa on toinen maailmansota, työleirikomennuksia, nälkää, pelkoa, kuolemaa ja suuria tunteita.

Näkymätön silta julkaistiin muutama vuosi sitten, ja siitä on aika ajoin näkynyt tekstejä blogeissa. Kirjasta on pidetty paljon, ja se on tuonut monelle lukijalle erinomaisia lukuhetkiä.

Minulle ei.

Jo ensimmäisen parinsadan sivun aikana pohdin useaan otteeseen, miksi luen tällaista kirjaa ja miksi en vain jätä sitä kesken, kun en selvästi innostu tarinasta tai sen henkilöistä ollenkaan. En osaa edelleenkään vastata, miksi luin kirjan loppuun.

Miksi en pitänyt kirjasta?

1) Se on ällöttävän siirappinen. Se yrittää olla muuta, mutta ei onnistu. Kirjailijalla keulii kovasti, mitä tulee laatusanojen käyttöön ja muuhun kuvailuun – oli kyse sitten ihmisistä, paikoista tai tunnetiloista. Esimerkki:

Hänen silmänaluksensa sinersivät ja ihon persikkainen kulta oli kalvennut norsunluun väriseksi. Klara näytti läpikuultavalta, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut hänet sisältä tyhjäksi. Hän liikkui kuin jokaista jäsentä olisi särkenyt.

Öh. Yäk? Tarina kerrotaan Andraksen näkökulmasta, ja anteeksi nyt vaan: ei kuulosta parikymppiseltä nuorukaiselta. Norsunluun väriseksi kalvennut ihon persikkainen kulta... COME ON.

2) Kirjaa varten on tehty selvästi paljon taustatutkimusta. Se pohjaa ilmeisesti osittain kirjailijan suvun historiaan. Ajankuvasta en naputa, sen kyllä ostin sellaisenaan. Mutta tietynlaiset yksityiskohdat vetävät mattoa alta. Aivan kuin kirjailijan olisi viimeiseen saakka ja vielä kerran vakuuteltava, että kyllä tässä on muuten tutkittu asioiden tolaa, uskokaa nyt please:

Uupumuksesta sekaisin Andras tavasi aseman kylttiä. TYPKA. Kieli pikaisesti ylähampaita vasten ja huulet hetkeksi yhteen ennen äännettä "ka", unkarin kielen diminutiivia. Andraksen läpi humahti helpotus: he eivät olleetkaan itärintamalla. He olivat yhä Unkarin rajojen sisällä.

Jep, sodan sytyttyä, matkalla tuntemattomaan määränpäähän tavarajunan vaunussa sitä totisesti funtsailee unkarin kielen diminutiivia.

3) Kirjan henkilöt ovat moraaliltaan jotain muuta kuin perinteistä ihmisrotua. He ovat aivan toivottoman hyviä ihmisiä, eettisiä, hyveellisiä ja pahaa tarkoittamattomia. Tavallinen tallaaja alkaa kyseenalaistaa omaa moraaliaan kirjaa lukiessaan. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole noin hyvä ihminen? Andras on oikea unelmien vävypoika ekstrakerroksella kiilloketta, ja Klara taas taantuu silmin nähden hetkissä vuosikaudet itsellistä ja kiehtovaa pariisittaren elämää viettäneestä aikuisesta naisesta Andraksen herkäksi ja haavoittuvaiseksi nuorikoksi. Huoh.

Enkä edes lähde siihen, millaista eloa ne nännit ja rintojen ja lantion kaaret ja litteän vatsan häilyvät arvet tarinan kuluessa elävät...

Loppuun on todettava, että kyllä Näkymättömällä sillalla on se ansio, että luin sen kaikesta huolimatta loppuun. Toisen maailmansodan tuiskeet kuvataan kirjassa tuoreesta näkökulmasta, sillä rintamalla siinä ei olla, vaan Andras kumppaneineen joutuu työleireille, joiden miljöötä ei ole vielä puhki kaluttu.

Näköjään lukukokemuksesta kirjoittaminen auttaa. Enää ei tunnu ihan niin ylettömältä. Jääköön Näkymätön silta vähitellen omalta osaltani armeliaasti unohduksiin.


Julie Orringer: Näkymätön silta
Suomentaja: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Katja Kaskeala
Otava 2011
755 s.
E-kirja
The Invisible Bridge (2010)

Oma e-kirjaostos.

_____

Toisaalla: Nenä kirjassa, Luettua, Lukuisa, Kirjahamsterin lukuvinkit, Ajatuksia kirjamaasta, Leena Lumi, Lukemisen kartasto, Kolmas linja, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Kingiä, kahvia ja empatiaa.

Idän pikajuna -haasteessa etenen tämän kirjan myötä Budapestin asemalle.    

4. toukokuuta 2015

Uusi perheenjäsen – Kobo Aura



En voi väittää olleeni aina erityisen ennakkoluuloton e-kirjojen suhteen. En tosiaankaan. Muutama vuosi sitten, kun niistä aloin ensimmäisen kerran kuulla (vaiko lopultakin kuunnella?) juttuja, kohautin vain olkiani ja totesin, että ei tule koskemaan minua.

Olin väärässä, kuten usein olen.

Viime kesänä minulle tarjottiin yhtä kirjaa ennakkokappaleena sähköisessä muodossa. Olin vastikään ostanut vuoden tauon jälkeen älypuhelimen, joten päätin vasiten kokeilla, mitä luurini sanoo epub-kirjasta. Hyväähän se sanoi. Tykästyin e-kirjojen helppouteen.

Reilut puoli vuotta lueskelinkin e-kirjoja kännykälläni lähinnä matkalukemisena. Elisa Kirjan sovellus toimii puhelimessani hyvin, samoin HelMetin sähköisen kirjaston vaatima Bluefire Reader-sovellus. Kännykän näyttö on kuitenkin loppujen lopuksi aika pieni, ja sivuja täytyy "kääntää" turhan tiuhaan. Niinpä aloin vakavissani haaveilla varsinaisesta lukulaitteesta.

Haaveisiini vastattiin, kun sain maaliskuussa perheeltäni 30-vuotislahjaksi Kobo Auran. Olin tehnyt hieman ennakkotutkimusta ja todennut, että Kindleä en halua. Kävin räpläämässä muutamaa lukulaitetta Verkkokaupassa, mutta lopulta kerroin toiveekseni Kobon, jota olin kokeillut vain ihan ohimennen, kun Minna esitteli omaansa kirjabloggarien tapaamisessa.




Kobo Aura on ilmeisesti Kobo-perheen uusimpia jäseniä. Se on todella kompaktin kokoinen: 15 cm korkea, 11,4 cm leveä ja alle sentin paksuinen. Painoa on noin 175 grammaa. Laite kulkee näppärästi mukana laukussa, eikä se tosiaan paina tai vie tilaa juuri lainkaan.




Näyttö on silmille ystävällinen e-ink-näyttö, johon saa päälle taustavalon, jos lukee pimeässä. On osoittautunut tarpeelliseksi ainakin minun käytössäni. Tilaa laitteessa on 32 GB, eli melkoisen kotikirjaston näihin sentteihin saa ahdettua. Näyttö on tarkka ja lukeminen miellyttävää.

Itse olen hankkinut kirjoja toistaiseksi kolmesta lähteestä: Elisa Kirjasta, Kobon omasta kirjakaupasta sekä kirjastosta. Muut kuin Kobon omat kirjat pitää siirtää laitteeseen Adobe Digital Editions -ohjelman avustuksella, mutta se ei ole mitenkään vaikeaa. Lataa kirjatiedosto koneellesi, siirrä se ohjelmaan, ja ohjelmassa kopioit tiedoston lukulaitteelle, jonka olet ensin USB-piuhalla yhdistänyt tietokoneeseen. Kobo Aurassa on myös wifi, jota tosin en itse ole vielä sen kummemmin kokeillut. Lataaminen ainakin Kobon omasta kirjakaupasta onnistuu sen kautta näppärästi, mutta toimii myös tietokoneen kautta, vaikka Kobon Desktop-ohjelma onkin aika tönkkö.

Näyttöä voi säädellä: tekstin koko ja taustavalon kirkkaus ovat muuteltavissa omien mieltymysten mukaan. Päävalikosta pääsee näppärästi kesken olevaan kirjaan, omaan kirjastoon ja laite- sekä lukustatistiikkaan. Omat tietoni nyt kahden kuukauden yhteiselon jälkeen: 5 luettua kirjaa, 26,5 tuntia lukemista ja 28% laitteella olevasta kirjastosta luettuna.




Kobo oli mukanani vappumatkalla Euroopassa. En voi kuin ylistää laitteen näppäryyttä: se sujahtaa vaikka takin taskuun, akku ei tunnu kuluvan millään ja jotain luettavaa on aina lähellä. Hintaa en sen kummemmin kommentoi, kun kyseessä on minun tapauksessani lahja, mutta uskallan todeta, että on ilman muuta hintansa väärti.

Olen häkeltynyt, kuinka mainiota teknologiaa sitä voikaan saada haltuunsa. Ja edelleen erittäin kiitollinen ja onnellinen juuri minulle mietitystä lahjasta. Tästä on iloa vielä pitkään!

Suosittelen!

Lue myös Mikko Saaren asiantunteva teksti Kobo Aurasta.