Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

"...samaan tapaan kuin Toni Morrison..."
"...kielessä voi kuulla kaikuja Toni Morrisonin runollisuudesta..."
"...En muista, milloin olisin viimeksi lukenut mitään yhtä liikuttavaa, lukuun ottamatta Toni Morrisonin teoksia..."

On siinä naisella lähtökohdat. Suora vertaaminen Toni Morrisoniin, joka lienee kaikilla mittareilla yksi merkittävimpiä nykykirjailijoita.

Ayana Mathisin kirjan Huonetta ja sukua luettuani on todettava, että joko kuuloni on heikentynyt huomattavasti tai sitten niitä Morrisonin kaikuja ei ole. En löytänyt Mathisin kirjasta mitään "Morrisonmaista". No, se toki kertoo mustasta naisesta perheineen, siinä kohdataan rasismia ja sen naiset ovat – tai ainakin näyttävät olevan – vahvoja, mutta siinä se. Ei jokainen uusi musta naiskirjailija voi olla "uusi Toni Morrison". Ja miksi ihmeessä edes pitäisi?

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vihaisemmaksi tulin takaliepeen Morrison-viittauksista. Mathis on lahjakas kirjoittaja, hänellä on etenkin lyhytproosan jekut hanskassa ja tarina kasvaa kuin kerä sivu sivulta. Mutta antakaa Mathisin herranen aika olla Mathis!

Huonetta ja sukua on kertomussikermä alun alkujaan georgialaisesta Hattiesta, joka muuttaa 1920-luvun alkupuolella läpirasistisesta syvästä etelästä liberaalimpaan pohjoiseen, Philadelphiaan. Hattie nai Augustin ja he alkavat saada lapsia, joita syntyy vuosien mittaan tusinan verran. Siinä missä August on pelimies ja taivaanrannanmaalari, Hattie on turhankin tiukasti jalkansa maassa pitävä, lähes tunnekylmä nainen. Lapset kasvavat siinä ohella kuka mitenkin.

Jokainen kirjan luku on nimetty Hattien ja Augustin jälkeläisten mukaan, ja luvut kertovat ensisijaisesti heistä. Samalla muodostuu kuva vanhemmista ja toisista sisaruksista, koko perhekudelmasta. Aikaa kuluu yli viisi vuosikymmentä.

Kerrontatekninen ratkaisu on nokkela, mutta heikentää kirjan romaanimaisuutta. Minusta kyse on pikemminkin toisiinsa liittyvistä novelleista, niin suuresti ne eroavat toisistaan ja niin paljon luottavat lyhytproosan ratkaisuihin. Hattien jälkeläiset eivät tunnu olevan järin onnellisia, ja harva heistä on edes erityisen mukava ihminen. On kuolemaa, surua, fyysistä ja psyykkistä sairautta, väkivaltaa, virheitä, sotaa, eroja, syntymää. Paljon ehtii tapahtua kirjan aikana, mutta kokonaisuus pysyy kasassa Mathisin otteessa.

Vaikka perheelle ei tunnu kovin hyvin käyvän, tarina ei vello kurjuudessa. Tyyliltään se on pikemminkin toteava: näin voi käydä, halusit tai et. Toisaalta se on myös paljas. Tarinan ihmiset eivät ole miellyttäviä, vaan viettiensä, tapojensa, sairauksiensa ja pelkojensa orjia. Kenellä mörkö on peliaddiktio, kenellä viina, kenellä vieraat sängyt. Äiti-lapsisuhteessa on myös korjattavaa, paljon.

Sirpaleisesta rakenteestaan johtuen tarinan jännite ei aivan pysy yllä loppuun asti. Huonetta ja sukua jättää paljon kertomatta – ihan hyvä niin – mutta samalla lukija ei oikeastaan sitoudu tarinaan. Se vain kulkee eteenpäin, kunnes lopulta päättyy. Selittelemättä, pokkaamatta, hymyilemättä.


Ayana Mathis: Huonetta ja sukua
Suomentaja: Helene Bützow
Ulkoasu: Stephanie Frey / Martti Ruokonen
WSOY 2014
279 s.
The Twelve Tribes of Hattie (2012)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjaston Kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan Luetut kirjat, Hengityskeinu

Avaan tämän myötä Kirjakaapin kummituksen kesähaasteen: Kirjankansibingon ja ruksaan ensimmäisenä ruudun "Valokuva".