Kahdesti Sinä päivänä

www.otava.fi

Luinpa minäkin sitten David Nichollsin Sinä päivänä (Otava 2011, One Day 2009). Jäi oikein hyvä mieli, viihdyin kirjan kanssa erinomaisen hyvin ja suorastaan ahmin sen muutamassa illassa. Nichollsin lämminhenkinen, jutusteleva tyyli puri minuun, henkilöt kiinnostivat ja kirjan kerronnallinen kikka - yhden ainoan päivän kuvaaminen kustakin kuluvasta vuodesta - kolahti.

Emma ja Dexter viettävät yön yhdessä valmistujaistensa jälkeen Edinburghissa kesällä 1988. Emma on työväenluokkainen kärkäs älykkö, Dexter yläluokkainen hulttiopoika. Voiko heillä olla mitään yhteistä, ainakaan enää sen jälkeen, kun aurinko nousee?

Mitä ilmeisimmin. Nicholls kuljettaa lukijan Emman ja Dexterin mukana seuraavat parikymmentä vuotta. Tarinaa kerrotaan aina heinäkuun 15. päivä, kummankin näkökulmasta. Elämä heittelee molempia tavalla jos toisellakin, ovathan ne nuoria ja etsivät vielä suuntaa elämälleen. Vähitellen alkaa löytyä kiinnekohtia, tulee menestystä ja mammonaa, uusia piirejä, kumppaneita, iloja ja pettymyksiä. Emma ja Dexter pitävät toisiinsa yhteyttä vaihtelevasti - Dexteristä tulee tv-julkkis ja Emmasta opettaja. Ystävyys, tai ainakin kerran läheisiä olleiden väliin jäävä side ei kuitenkaan katkea, vaikka kaikki edellytykset sille olisi olemassa.

Juonesta ei kannata sen tarkempaa selontekoa antaa, vaan se kannattaa kokea itse. Meikäläiseen tämä ainakin puri juuri sopivalla volyymilla, yllätti, ilahdutti ja herätti muitakin tuntemuksia. Dexter on varsin ärsyttävä kaveri, holtiton ja mahtaileva, mutta jotenkin jaksoin silti uskoa häneen. Emma taas herätti kaikki empatiani - minusta hän oli ihana. Hauska, tilannetajuinen ja itsenäinen. No, hieman lisää itsetuntoa olisin hänelle suonut jo vähän aikaisemmin, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Muitakin henkilöitä tarinassa toki esiintyy, mutta he jäävät pääosassa olevien varjoon kirkkaasti.

Myönnettäköön, hieman vetistelin kirjan loppupuolella, sillä se kosketti sopivasti jotain kohtaa minussa ja herätti liikutuksen. Ei tämä mikään maailmanhistorian tappiin säilyvä teos ole, mutta jäänee minulle mieleen vielä pitkäksi aikaa sellaisena tarinana, johon oli kaikin puolin mukavaa solahtaa sekaan.

Eilen keksin työpäivän aikana, että voisin lähteä töiden jälkeen pitkästä aikaa elokuviin. V meni mökille koko viikonlopuksi, eikä oikein huvittanut viettää lauantai-iltaa vaan yksin kotona (semminkin kun vietin sellaisen yksinäisen illan jo perjantaina - tosin se kului tämän kirjan kanssa, joten se ei ollut laisinkaan ikävä). Niinpä marssin Tennispalatsiin katsomaan - Sinä päivänä.

www.episodi.fi

Elokuva on valmistunut vastikään, sen on ohjannut Lone Scherfig ja käsikirjoittanut - shocking - David Nicholls. Emmana nähdään kauriinsilmäinen Anne Hathaway ja Dexterinä holtitonta kuolaneritystä aiheuttava Jim Sturgess.

Sali täyttyi lähinnä pareittain liikkuneista naisihmisistä, vain muutama mies oli eksynyt joukkoon. Hymyilytti - genret karsinoivat katsojia aika tiukasti. Vajaa kaksituntinen sujahti ohi valkokankaalle siirtyneiden Emman ja Dexterin seurassa, enkä voi sanoa sen 12 euron (+keskikokoisen popcornin) menneen hukkaan. Elokuva oli ehkä kuitenkin hieman liian episodimainen paikoittain, sillä vuodet vierivät välillä minusta aivan liian nopeasti eteenpäin. Esimerkiksi Dexterin ajatumista viihdealan nurjalle puolelle ei kunnolla pohjustettu. Muutamia muutoksia tarinaan oli tehty, mutta eivät ne loppujen lopuksi haitanneet ja sitäpaitsi ne olivat lähinnä kosmeettisia (meinasin kirjoittaa kosmisia, mikä lie ajatuskuvio siinäkin oli taustalla...).

Todella vaikea sanoa, miltä elokuva tuntuu kirjaa lukematta tai edes jonkin ajan kuluttua siitä, minulla kun tosiaan väliä oli yhden yön verran. Tavallaan oli ihanaa solahtaa hyväksi kokemaani tarinaan nopeasti uudelleen, mutta toisaalta nyt on vaikeaa arvioida näitä erikseen. Tokkopa se haittaa, molemmista kokemuksista kuitenkin pidin.

Anne Hathaway oli yllättävän vähän ärsyttävä. Jotenkin olen aina pitänyt häntä sellaisena kiiltokuvanäyttelijättärenä, joka vain tulee paikalle räpsyttämään ripsiään, mutta loppujen lopuksi hän oli oikein uskottava Emmana - ja näyttelijänä! Niin ne ennakkoluulot karisevat toisinaan. Jim Sturgessista en viitsi kauheasti edes aloittaa. Hän oli yksinkertaisesti ihana. Voi luoja.

www.imdb.com

Huh huh, voin sanoa, että tässä on mies minun makuuni. Aivan syötävän komea, etenkin liikkuvassa kuvassa. Tai oikeastaan ihan tässä still-versiossakin... Ja ihan osaa siis näytelläkin, ettei pelkästä silmäkarkista ole nyt kyse, ja etten ihan pinnalliseksi seksistiksi leimaudu. Tosin elokuvassa Dexter tuntui ehkä hitusen liian lempeältä jopa kusipäisimpinäkin aikoinaan, mistä pieni miinus. Uskottavuus ei kuitenkaan rapissut pois, onneksi.

Ja muutama tippa piti puristaa silmäkulmasta leffankin loppupuolella. Enkä ollut ainoa.

Olen siis viettänyt aktiivisen brittiviihdeviikonlopun ihanan tarinan seurassa. Voin lämpimästi suositella hyvää tarinaa ja elämänmakua kaipaaville. Saattaa tosin aiheuttaa ajankulun nopeuden paniikinomaista pohdintaa ja lukuisia päätöksiä siitä, että alan nauttia elämästä tasan nyt. Heti tänään.

Messuilla!

Ah, Kirjamessut! Syksyn valontuikahdus. Perinteinen äiti-tytär-seikkailuretki. Tuhansia muita kirjan ystäviä, ohimennen huomattuja kirjailijoita, silmissä palava halu hankkia kaikki maailman kirjat itselle. Kaikki tämä koettiin taas tänään. 

Saldona on, hieman yllättäen, uusia kirjoja, joista muutama lahjaksi. Nämä lupaan lukea ennen ensi vuoden messuja. Itselle tärkeimpänä hankintana ovat Jonathan Franzenin Vapaus ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, joista molemmista olen päättänyt pitää jo etukäteen. Siltalan messuloossissa silittelin molempia teoksia, kun työntekijä huomautti ohimennen, että nyt kannattaa ostaa Kerjäläinen ja jänis, siihen saa tuosta Kyröltä nimikirjoituksenkin. Nostin katseeni ja huomasin kirjailijan seisoskelevan parin metrin päässä. Joo-o, messuvierailu oli vasta alkamassa, joten ehkä olin harvinaisen syvässä innostuksen tilassa, kun en häntä omin silmin huomannut. Heh. Nappasin kirjan mukaani ja puikkelehdin vaihtamaan muutaman sanasen Kyrön kanssa ja pyytämään signeerausta. Ah, ihana Tuomas! Polvet olivat melkein velliä. (Eivät ihan niin velliä kuin taannoin Kjell Westön kanssa tai viime vuonna John Irvingin, sillä aivan niillä mitta-asteikoilla Kyrö ei vielä minun kirjamaailmassani ole, mutta joka tapauksessa teki mieli kikattaa tyttömäisesti.)

Tästä toivuttuani jatkoimme äidin kanssa messujen kiertelyä, ja molemmilla taisi homma lähteä hieman lapasesta... tai no itse asiassa äidilläni hieman pahemmin, sillä hän ei enää jossain vaiheessa jaksanut itse kantaa ostoksiaan, vaan hyväkäytöksinen tytär tunki osan niistä omaan reppuunsa. No, annetaan äidilleni tämä anteeksi, hän nimittäin osti kirjojen lisäksi muutaman pedagogisen (!) lautapelin töihinsä.

En kovin paljon ollut katsellut ohjelmaa etukäteen ainakaan sillä silmällä, että olisin tehnyt kovinkaan tiukkaa aikataulua puheenvuorojen ja haastattelujen katsomiseksi. Kirjamessuilla olen aina nauttinut eniten vapaasta haahuilusta ja kirjojen hiplailusta, esiintymiset ovat siihen lähinnä mukavaa plussaa. Nyt olin kuitenkin selvittänyt etukäteen Tuomas Kyrön esiintymisajan, ja siitä pidettiin kiinni. Ennen sitä lavalla käytiin paneelikeskustelua nyky-Suomesta, tarkemmin siitä, mikä on nykyään tavallisten ihmisten Suomi. Lauteilla olivat Paleface (sydän!), Sofi Oksanen (sydänsydän!), Mikael Jungner sekä Jukka Petäjä ja Jaakko Lyytinen. Ihan mielenkiintoinen setti, joskaan en sitä kokonaan nähnyt.

Mutta sen jälkeen paikalle tuli Tuomas! Ah!

Kännykkäkameran kuvanlaatua... ei zoomia... huoh...

Haastattelu oli oikein oiva ja Kyrö varsin sympaattinen ja selkeäsanainen esiintyjä. Kahteen uuteen romaanin on jo idea kehitteillä, mutta samanaikaisesti hän ei niitä aio kirjoittaa, koska jos on useampi iso työ yhtä aikaa kesken, niistä tulee vähitellen vaan yksi iso pökäle. Onneksi olen myöhäisherännäinen ja minulla on Kyrön kaikki muut teokset Mielensäpahoittajaa lukuunottamatta vielä lukematta, joten ei hätää Tuomas, minun vuokseni ei ole pakko kiirehtiä ihan heti. Mutta aika pian ne voisit kuitenkin kirjoittaa. Esimerkiksi ensi vuonna. Ok?

Äitini olisi kovasti halunnut mennä tapaamaan Sofi Oksasta, muttei millään uskaltanut, vaikka tämä roikkui aika hyvin hollilla, kun sattumalta kuljimme ohi. Tämä Sofi-fanius oli minulle aivan uusi juttu, joskin erittäin mielenkiintoinen sellainen. Äitini on todellinen lukutoukka, joten ei liene sinänsä ihme, ettei polvi ole tyttärestä ainakaan pahentunut. Hän myös jaksaa muistella, kuinka lapsena ollessaan sai kestää isovanhempieni naljailua siitä, kuinka pitäisi tehdä jotain oikeaa, eikä aina vaan lukea. Ei liene ainoa sukupolvensa edustaja, joka on samaa saanut kuunnella. (Ja, niin, vaikka lukuharrastus on vain kasvanut vuosien aikana, ihan on hyvin mennyt ja jotain oikeaakin on tullut joskus tehtyä.)

Mukava päivä kaiken kaikkiaan, ja olen enemmän kuin tyytyväinen tämän vuoden Kirjamessujen antiin. Viikonloppu sujuu omalta osaltani töissä, joten messuhulinat olivat nyt tältä erää tässä. On se vain joka vuosi yhtä hauskaa, ei voi muuta sanoa.

(Ps. Tuomas Kyrö = <3!)

Säkeitä Pietarista

Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista (Tammi, 2009)

Vietin perjantaina Pietarihenkisen illan lukemalla Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista ja googlettamalla tietoa Anna Ahmatovasta. Tämä teos tarttui käteeni kirjastosta aivan sattumalta, siinä on kaunis kansi ja nimi houkutteli, sillä olen lähdössä joulukuun alussa kyseiseen kaupunkiin matkalle. Minua kiehtoo ajatus tutustua matkakohteisiin etukäteen enemmän tunnelman kuin tiedon perusteella, vaikka innokas matkaoppaiden lukija olenkin (enkä todellakaan ole riittävän spontaani lähteäkseni mihinkään reissuun hankkimatta jonkinasteista survival guide -faktatietoa kohteesta). Näin ollen tämä kirja tuli kuin tilauksesta vastaan.

Anna työskentelee uuvuttavassa ja turhauttavassa insinöörityöpaikassa (!), mutta kaipaa takaisin humanistiseen tutkimusmaailmaan. Niinpä kuin tilauksesta tuleva lomautusuhka mahdollistaa paluun jatko-opintoihin, Anna Ahmatovaa ja kääntäjän valtaa käsittelevän väitöskirjan pariin. Puoliso Antti ei ole asiasta yhtä innoissaan, tytär Tanjalla on oma, vanhemmilta salattu maailmansa. Anna alkaa suunnitella paluuta Pietariin, jossa hän on opiskeluaikanaan, silloin, kun rajan takana vielä oli suuri ja mahtava Neuvostoliitto, viettänyt pitempiä jaksoja vaihto-opiskelijana. Nykyhetki ja menneisyys vuorottelevat kerronnassa, samoin eri henkilöiden näkökulmat. Vanhasta Pietarista Annan iholle on jäänyt muisto Andreista, joka tuoksui saippualta ja vei Annaa mukanaan kaupungin pinnan alle. Muutamaan otteeseen käydään myös 1960-luvun alussa, itsensä Anna Ahmatovan ajatuksissa. Muistot, haaveet ja harhat sekoittuvat, kun Anna tekee tiliä itsensä, miehensä ja menneisyytensä kanssa.

Kirjan aloittava luku jysäyttää tarinan liikkeelle varsin vaikuttavasti, mutta sen jälkeen kului hetki, ennen kuin sain tunnelmasta kiinni. Tunnelmaa kuitenkin on, ja tarina vie vakuuttavasti mukanaan etenkin Annan opiskeluaikojen Pietariin. Sen sijaan kirjan nykyhetki on jotenkin ahdistava, sillä kukaan henkilöistä ei taida oikein viihtyä siinä - lukijana tämä on minulle aina haaste, sillä harhaudun aina pohtimaan, kuinka lukijakaan voi viihtyä ajassa ja paikassa, josta kirjan henkilötkin tuntuvat haluavan pois. Annaa tekisi mieleni ravistella ja kehottaa ottamaan ohjat omiin käsiinsä, sillä menneisyyteen ei voi jäädä. Tanjasta haluaisin pitää perempaa huolta. Antin toivottaisin hornan tuuttiin, hänessä kohtasin pitkästä aikaa erittäin epämiellyttävän mieshahmon, vaimonsa menneisyydestä mustasukkaisen tosikon, tekisi mieleni sanoa, naisenalistajan. Annan ystävälle, myös neuvostovaihdon kokeneelle Saaralle taas... no, häntä voisin kehottaa kertaamaan mielessään ystävyyden pelisääntöjä.

Minua ehkä hieman häiritsi kirjan henkilöiden nimien painokkuus - Anna, Anna, Andrei, Antti - mutta tähän seikkaan kirjailijalla on varmasti syynsä. Itse olisin vähemmälläkin vihjailulla ymmärtänyt, että nyt puhutaan usean ihmiskohtalon yhteenkietoutumisesta ja päällekäisyydestä, väistämättömistä kohtaamisista. Muuten en havainnut minua ärsyttävää symboliikkaa, vaan kirjan tarina tuntui kertomisen arvoiselta. Ankealta, mutta olemassaolonsa lunastavalta. Pituutta oli juuri sopivasti, enempää ei olisi tarvittukaan. Tarpeeksi paljastettiin, tarpeeksi jätettiin itse mietittäväksi. Hieman ehkä jouduin pureksimaan Anna Ahmatovaa tarinan yhtenä kokijana, sillä olen jostain syystä pysyvästi skeptinen, kun tulee puhe oikeiden, joskus eläneiden ihmisten käytöstä kaunokirjallisuudessa romaanihenkilöinä. En oikein tiedä, mistä tämä mielipide juontaa juurensa, mutta jonkin todella ravistelevan lukuelämyksen tarvitsisin, jotta voisin sitä muuttaa. Sitä tämä kirja ei ollut. (En sano, että tässäkään todellinen henkilö olisi ollut erityisen huonosti rakennettu hahmo, mutta minun on henkilökohtaisesti vaikea pitää oikeita ihmisiä kovinkaan uskottavina kaunokirjallisuuden henkilöinä - mielessäni jyskyttää aina ajatus siitä, kuinka kukaan ei voi tietää toisesta ihmisestä riittävän paljon pannakseen sillä tavoin sanoja hänen suuhunsa ja ajatuksia päähänsä.)

Säkeitä Pietarista on varjoisa, jopa synkkä tarina muistojen vallasta ja toteutumattomista haaveista, sellaisista salaisuuksista, jotka ihminen on haudannut itseltäänkin. Ei mikään vuosisadan romaani, mutta yksi viipale yhdenlaisesta elämästä ja maailmasta. Se ei ole toiveikas, eikä se piristä, vaan lukijalla on vahva tunne siitä, että armahduksia ei ole tässä kirjassa tarjolla kenellekään. Se on hieno, elävä kuvaus kiehtovasta kaupungista, nostattaa matkakuumetta (ainakin minulla) ja muistuttaa, että omat ihmissuhteet on syytä hoitaa hyvin.

Ja se herätti minussa valtavan innon tutustua Anna Ahmatovaan ja hänen runoihinsa, joista ainakin Jaana pitää.

Kielimuuri, naisasia, bonuskortti

Tämä päivä sujahti kyllä ohi nopeammin kuin mikään muistamani: kuusi ja puoli SKS:n seinien sisällä viettämääni tuntia vain menivät. Huis! Hakkasin tietokonetta hullun lailla ja nyt ensimmäinen arkistolaatikko on käsitelty loppuun. Tai siis käyty läpi, kirjoitettu puhtaaksi oikeat palat ja aivan vähäsen lisätty omia huomioita korostusvärillä alkuperäisen tekstin sekaan. Olen tajunnut, että saatan sittenkin joutua käyttämään jopa hivenen tilastollisia menetelmiä: aineistoa on oikeasti niin paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa, että jonkinlaista määrällistä analyysia on myös mahdollista tehdä. Jos osaan. Vähintään haluan tehdä jonkinlaisen maantieteellisen jaon, koska maantiede, itä ja länsi, on Suomessa lähes mistä tahansa näkökulmasta tarkasteltuna varsin olennainen seikka. Viimeinen tänään läpikäymäni seurakunta oli Lappi, ja hermoni meinasivat mennä minulle aivan vieraan murrealueen kieleen, jota tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ja... Tutkimassani aineistossa osa haastatteluista on litteroitu suoraan, osa on haastattelijan tiivistämää ja referoimaa, siis tavallaan kääntämää. Ero on valtava, ja luulen, että sen käsittely tulee olemaan olennainen osa graduni lähdekritiikkiosiota. Minulle on hedelmällisempää saada lukea ja kuulla ihmisten oma ääni, heidän käyttämänsä eksaktit sanavalinnat ja lauserakenteet, mutta sitten toisinaan - kuten tänään noin kello 16.00-17.40 - olen lähettänyt hiljaisen mutinan 1960-luvulle ja ehdottanut, että olisiko kannattanut tiivistää ne jaarittelevat länsimurteiset puheenvuorot vaikka sitten mielummin kuin kaiken kaikkiaan selkosanaiset vastaukset muualta... (Mikäli tyylilajini ei ole riittävän selkeä: tässä on mukana pienen pieni sarkasmin siemen.)

Joka tapauksessa homma etenee. Valitettavasti seuraavan kerran pääsen arkistoon vasta ensi viikolla, sillä työt haittaavat ikävästi moisia hengen harrastuksia (ja perjantaina menen kirjamessuille), mutta ehkä voin sitä odotellessa pyöritellä jo löytämääni dataa ja pohtia alustavasti, mitä sillä sitten loppujen lopuksi teen. On suorastaan hämmentävää olla nyt niin erilaisessa tilanteessa kuin vaikkapa kolme viikkoa sitten, jolloin tuntui, etten ole tehnyt mitään enkä edes tiedä, mitä tekisin ja miksi ja miten. Odotan ensi viikkoa, kun pääsen kertomaan ilouutisia proffallekin. Paikoilleen liimaantuminen on taakse jäänyttä elämää - so far.

Niin, ne kirjamessut, joille varmaan jokunen muukin on suuntaamassa. Ihanaa! Olemme äitini kanssa käyneet kyseisissä kemutuksissa jo useampana syksynä, eikä sieltä tietenkään koskaan ole tyhjin käsin pois tultu. Tuskin tänäkään vuonna. Tätä kirjoittaessa tosin hoksasin, että yksikin viime syksyn kirjamessuilta ostamani kirja, Sarita Skagnesin Vain tytär, on edelleen lukemattomana kirjahyllyssäni. Aihe ei tietenkään ole vanhentunut mihinkään, sillä viimeksi eilen Helsingin Sanomat uutisoi noin kolmensadan "Ei-toivotuksi", Nakusaksi tai Nakushiksi, nimetyn intialaistytön vaihtaneen jengissä nimeään vähän vähemmän leimaavaksi. En todellakaan ole yhdenkään aasialaisen kulttuurin minkään sortin asiantuntija, mutta tyttöjä sorsivaa väestöpolitiikkaa olen seurannut kauhulla jo pitempään. Muistan lukeneeni jo useampia vuosia sitten ensimmäiset artikkelit aiheesta Mitä tapahtuu, kun kulttuurista puuttuu miljoonia potentiaalisia vaimoja - ei ehkä mitään kovin kivaa, ja ajankohtaisuus senkun lisääntyy. Vasta reilu kuukausi sitten Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea esitti suosituksen, jonka mukaan terveydenhuoltohenkilökunnan ei tulisi kertoa syntymättömän lapsen sukupuolta tämän vanhemmille, ellei kyseessä ole vakavien perinnöllisten, sukupuolisidonnaisten sairauksien selvittäminen. Mikään tällainen suositushan ei missään nimessä sellaisenaan riitä yhtään mihinkään, mutta onhan se vähintään selkeä signaali siitä, että joku roti nyt tähän. (Ja tietenkään Euroopan neuvostolla ei ole juuri mitään tekemistä Intian väestön ja kulttuurin kanssa, mutta eipä tämä aihe pelkästään siihen liity.)

Vähemmän maailmantuskaisia aiheita elämässäni tällä hetkellä ovat: kasa lukemattomia, kiehtovia kirjoja, viime viikolla alkanut espanjan kurssi, viime lauantaiset kemut ystävien luona ja sitä seurannut S-etukortti-drinksujen kiskominen nassuun Amarillossa (en ollut edes tiennyt, että se on muutakin kuin ruokaravinteli) (ja mitä S-etukortin näyttäminen ja käyttäminen baarissa kertoo ihmisestä noin yleensä?), pimenevät illat ja hyvä seura kotona. Sitäpaitsi Kööpenhaminan matka on jo ensi viikolla, enkä ole vielä yhtään kärryillä siitä, mitä siellä on tarkoitus tapahtua!

Hurjaa menoa Katajanokalla, voisin sanoa.

Mielensäpahoittaja, hyväksi minulle

www.wsoy.fi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010).

Kyllä ei voi muuta sanoa, kuin että vähän tekisi mieleni läpsiä itseäni takaraivoon siitä hyvästä, etten aiemmin ole tarttunut tähän makupalaan ja nytkin vasta, kun se sattui olemaan pikalainahyllyssä Rikhardinkadulla. Parempi kuitenkin myöhään, luulisin mielensäpahoittajankin ajattelevan, ehkä.

Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen suomalainen mies, jolla on paljon sanottavaa maailman ja Suomen tilasta, naapureista, kunnanlääkäristä, elintarvikkeista, VR:stä (!), sukulaisista. Kaikesta siitä, mistä meillä jokaisella on varmaankin jonkinlainen mielipide silloin jos tällöinkin. Eikä aina niin mairitteleva. Oman vanhentumisen ja heikkenemisen myöntäminen ei ahkeralle puurtajalle ole helppoa, poika, miniä ja lapsenlapset herättävät ajatuksia, ja mielessä on myös hoitokodissa oleva vaimo.

Olin jotenkin ajatellut, että tämä kirja olisi jotenkin erilainen. Että sitä lukiessa nauraisi enemmänkin mielensäpahoittajalle ja hänen edustamalleen maailmalle ja ihmistyypille, pudistelisi päätään ja voisi olla maireana siitä, kuinka kyllä minä en tuollaisista asioista jaksa välittää. Mutta ei, siitä ei ollut ollenkaan kyse.

Minä aivan rakastin mielensäpahoittajaa ja hänen puhinoitaan. Olin monesta asiasta aivan samaa mieltä, nyökkäilin ja olin valmis laittamaan suomalaiset samantien jonotuskouluun. Sympatiseerasin päähenkilöä ja olisin halunnut istahtaa hänen pirttinsä pöydän ääreen kahville pohtimaan, mitä tälle maailmalle oikein pitäisi tehdä. Ahmin tämän napakan pikku teoksen kahdessa illassa lyhyiden lukuhetkien aikana, ja luin vähän miehekkeellekin ääneen (häntä kun kamalasti kiinnosti olohuoneen puolella, mille tyrskähtelen makuuhuoneessa). Sain jopa kaupattua hänelle idean lukea kirja itsekin, mistä olen varsin tyytyväinen. (V lukee lähinnä tenttikirjoja, harvemmin kaunokirjallisuutta, joskin vastikään hän kahlasi koko Harjunpää-sarjan alusta loppuun.)

Kyseessä on minusta aivan ihastuttava osoitus siitä, miten tuoretta, tarkkasilmäistä, sujuvaa ja aitoa kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Miten aivan pienillä asioilla, huomioilla, lyhyillä kappaleilla voidaan kertoa niin paljon. Miten rapsakka huumori yhdistyy lopulta sen kuvaamiseen, millä elämässä ihan oikeasti on väliä, ja mistä sitä mieltä ei tarvitsee pahoittaa, ikinä.

Olisipa mielensäpahoittajan tapaisia ihmisiä enemmänkin. Sellaisia, jotka näkisivät arjessakin pinnan alle, tarttuisivat kiinni häiritseviin seikkoihin ja pohtisivat, mitä niille tehdään. Aivan liian paljon on niitä, jotka aina vain valittavat valittamisen ilosta tai siksi, että niin vaan kuuluu tehdä (kuuluu valittaa palkasta, pomosta, poliitikoista, säästä, lomista, you name it), mutta sitten jos heiltä kysyy, miksi valitus on aiheellista ja mitä olet ajatellut asialle tehdä, vastassa on hämmentynyt katse. Ja valitus jatkuu. Huoh. (Juu, kyllä en ole täydellinen itsekään tässä asiassa, mutta silti.) Minulla ei ole elinaikanani ollut ukkia, joten vanhempien herrojen kohtaaminen arkielämässä on minulle vierasta, mutta luulen, että tällaisen mielensäpahoittajan kanssa olisin voinut tulla oikein hyvinkin toimeen. Tosin olisin varmaan se ärsyttävä lapsenlapsi, joka lähettää niitä kimalteisia ystävänpäiväkortteja. Tai Pitäydytään omissa asioissa -päivän kortteja. Ehkä meillä voisi silti olla mielensäpahoittajaukin kanssa jotain yhteistäkin. Tai oikeastaan aika paljonkin.

Ja viimeisillä riveillä ihan pikkaisen itkin. Muistin, miltä tuntui kaksi vuotta sitten istua päivästä toiseen mummin sairaalasängyn vieressä ja pitää kädestä kiinni, kun mitään muutakaan ei enää voinut.

Se itku ei tosin kuulunut olohuoneeseen saakka.

Matkakuume

Syksy on jo tumma, eilen salamat välähtelivät bussin ikkunan takana, kun palasin iltamyöhään kotiin. Ilma on viileä ja raikas, sopiva. Kellarikomeron villasukka-, lapas- ja kaulaliinavarastoa pitäisi alkaa jo tonkia. Onneksi on mistä tonkia, sillä vasta viime viikolla hukkasin räiskyvänliilat hanskat (jotka tosin olivat kaupan tavaraa, ja siten korvattavissa). Tekisi kyllä mieleni päästä vaatekaupoille, kaikki ihanat luumunpunaiset ja ruskeat paksut neuleet ja härpäkkeet huutelevat näyteikkunoista. Valitettavasti alipalkatulla osa-aikaisella museotyöläisellä / viimeisiä opintotukikuukausia kuluttavalla opiskelijalla ei ole ylimääräistä pätäkkää taskunpohjalla, ja sitäpaitsi vaatekaappi pursuaa jo nyt. Olemme vähitellen lopultakin tekemässä perkausoperaatiota kotona, eikä siitä olekaan puhuttu kuin muutosta alkaen. Ensin vanhaa pois, ennen kuin uutta tulee tilalle.

Ne vähäiset rahat käytän muutenkin nyt mielummin muuhun kuin vaatteisiin. Loppuvuoteen mahtuu kolme ulkomaanmatkaa, joista ensimmäinen, pitkä viikonloppu Kööpenhaminassa, on jo ihan pian, kahden viikon päästä. En ole ennen käynytkään siellä (en laske mukaan paluumatkaani interraililta kesällä 2005, kun vaihdoin junaa keskellä yötä Kööpenhaminan rautatieasemalla), joten matkajalkaa jo vipattaa kovasti. Keväällä Itävallan kurssilla tutustuin ihaniin tanskalaisiin, ja haluan syvästi uskoa heidän maanmiestensä olevan yhtä suloisia. Eivätkö tanskalaiset muutenkin ole jotain maailman onnellisimpia ihmisiä? Ehkä se tarttuu.

Tanskan jälkeen on vuorossa miniloma Tukholmassa. Kerrankin lukemattomista lehtitilauksistani oli todellista hyötyä, sillä Mondon kestotilaajille annettiin mahdollisuus Tukholman-risteilyyn matkustajamaksujen hinnalla. Niinpä lähdemme V:n kanssa päiväksi Tukholmaan A-luokan hytissä yhteishintaan 20 euroa. Ei paha, voisin sanoa. Ensinnäkään tällä kertaa ei tarvitse viettää yötään missään kellarikannella ja toisekseen, no, hei Tukholma. Ruotsalaiset ovat niin tyylikkäitä ja edistyksellisiä, että on välillä syytäkin käydä vilkaisemassa länsinaapurin uusia tuulia. Tukholmassakaan en ole kunnolla käynyt vuosiin, joten eksotiikkaa on luvassa.

Last but not least, itsenäisyyspäivää edeltävän viikonlopun kulutan ystäväni kanssa Pietarissa. Menemme sinne jollain ihanalla mummobussilla ja kyseessä on aivan täysiverinen pakettimatka aamiaisbuffeteineen ja kiertoajeluineen. Sellaisestakin on jo runsaasti aikaa, edellisen kerran olen pakettimatkaillut sanan varsinaisessa merkityksessä joskus 90-luvulla perheen kanssa. Ehkemme sentään aivan kaikkiin retkiin osallistu, mutta mikäs siinä on ollessa, suurkaupungin sykkeessä. Pietarissa olimme V:n kanssa silloin, kun vuosi 2006 vaihtui vuodeksi 2007.

Niin, on varmaan typerää vinkua rahahuolista, jos matkustelee kuin pohatta. Puolustuksena sanon kuitenkin, että kaikki mainitut matkat tehdään erinäisten tarjousten ja alennuskampanjoiden suosiollisella avustuksella, joten ne mahtuvat kyllä töissäkäyvän opiskelijan budjettiin, ja tilaa jää jopa ravintelisyömiselle ja tuliaisillekin. Ja kuten mainittua, käytän rahani mielummin tähän kuin vaikka niihin vaatteisiin.

Sitäpaitsi enkö nyt ole kaikin puolin hyvä ja yhteiskuntavastuuta kantava ihminen, kun pidän kansantalouden rattaat pyörimässä ja tuen palvelualoja käyttämällä rahaa? Nii!

(Eurokriisin suhteen on paha ylvästellä, koska en yhteenkään euromaahan ole matkalla...)

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Karisto 2011. (This Is Where I Leave You, 2009)


Foxmanin perheen isä on kuollut. Juutalaiseen tapaan (ateisti-)isä on esittänyt viimeisenä toiveenaan perinteisen suruviikon viettämisen. Eihän sellaista toivetta voi vastustaa, vaikka se tarkoittaakin viikkoa saman katon alla niiden ihmisten kanssa, joiden olemassaolon on juuri ja juuri hyväksynyt - toisella puolen maata. Foxmanin sisarukset Wendy, Paul, Judd ja Phillip sekä äiti Hillary kokoontuvat siis yhteen mielenkiintoisin seurauksin.

Päähenkilö on Judd Foxman, vaimonsa Jenin pettämäksi joutunut ja muutenkin hieman tuuliajolla ilman omaa syytään oleva kaveri. Juddin kautta tutustutaan muihin sisaruksiin, äitiin ja naapureihin sekä muistellaan mennyttä, niin kuollutta isää kuin lapsuutta ja nuoruuttakin. Jokaisella on jotakin sanottavaa ja muutama luuranko kaapissa. Sisarukset eivät tule kehuttavan hyvin toimeen toistensa kanssa, mutta koettavat parhaansa toteuttaakseen suruviikon säällisesti. Patoutuneet tunteet ja muistot puskevat pintaan, eikä haavereilta, sen enempää fyysisiltä kuin psyykkisiltäkään, vältytä. Seitsemän päivää on pitkä aika.

Tämän kirjan parissa vietin erinomaisen hyviä lukuhetkiä. Tarina sijoittui ehdottomaan suosikkimaisemaani, yhdysvaltalaiseen keskiluokkaan, joten lähtökohta oli jo mainio. Jonathan Tropper kuljettaa lukijaa ongelmitta draaman alusta loppuun. Henkilöt ovat kiinnostavia, joskin ärsyttäviä. (En ihmettele, mikseivät sisarukset halua olla tekemisissä toistensa kanssa.) Tapahtumia on tarpeeksi, muttei liikaa, eikä stoori ala kyllästyttää. Palikat ovat siis siltä osin kunnossa.

Tyylillisesti tämä ei varmaankaan kaikkiin iske, mutta minuun se puri napakasti, sillä kaipasinkin jotain sopivan kevyttä ja viihdyttävää, mutten aivotonta. Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on oivallinen välipala, ja sitä lukiessa nauroin useaan kertaan ääneen, mitä ei ole hetkeen tapahtunut kirjojen kanssa. Tropperilla on kyky ja taito heitellä lukijaa mielensä mukaan edes takaisin traagisista ja surullisistakin juonenkäänteistä absurdiin komiikkaan. Hän on terävä ja nokkela, muttei viisastele liikaa minun makuuni. Foxmanin pöljä perhe jää mieleen, ja loppujen lopuksi heille toivoo kaikkea hyvää jatkossakin, niin ärsyttäviä kuin he osaavatkin olla.

Ja eivätkö kaikki perheet ole hieman outoja? Eikö kaikissa perheissä ole omat taakkansa, vanhat loukkauksensa ja väärinymmärryksensä? Ja eikö jokaista joskus ärsytä ihan jokaikinen naama siinä perhepäivällispöydän ympärillä?

(Minua ainakin.)

Myös anni.M ja Maija ovat viihtyneet Foxmanien kanssa.

--

Sain Linnealta tunnustuksen, kiitos! Tämä pitäisi jakaa eteenpäin kymmenelle bloggaajalle, mutta taidan nyt tällä kertaa jättää jakamatta. Sen sijaan kiitän kaikkia mahtavia lukemiani blogeja huippusisällöstä - blogiseikkailut on aina yhtä hauskaa aloittaa, kun on tiedossa kaikenmoisia lukuelämyksiä tavalla jos toisellakin.

Arkistolöytöjä ja tehokkuuden tuntua

Ooh, miten hyvillä mielin ryntään kohti viikonloppua ja jopa sen tyrkyttämiä työvuoroja!

Eilen kävin Tampereella tekemässä kirjallisuustieteen tentin (Suomen kirjallisuuden historia, liian vähän lukuaikaa ja hieman kuivahko kirja, jossa - huoh - kirjoitettiin Vapaussodasta Isolla Veellä...) ja tapaamassa ystävääni, joka potee gradun viimehetken valmistumisen ja hionnan stressiä. Turinatuokio Telakalla taisi auttaa kummankin olotilaa. 

Paluumatkalla junassa luin Chris Cleaven Little Been tarinan loppuun ja päätin olla bloggaamatta siitä sen kummemmin, sillä se näkyy kiertäneen jo reilulla kädellä eri blogeja - ihan syystäkin. (Arvion ovat tehneet ainakin Linnea, Amma, Zephyr, Karoliina ja Katja, joista viimeksimainittu on päässyt myös haastattelemaan itse kirjailijaa.) Sen verran voinen sanoa, että pidin kirjasta, mutta ihan niin hyvä se ei ollut kuin ehkä odotin ja oletin. Lukemisen arvoinen kuitenkin, ilman muuta. Ja sai taas pohtimaan pakolais-, turvapaikka- ja maahanmuuttoasioita hieman uudelta kantilta.

Tänään keräsin rohkeuteni kasaan ja marssin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Olin varautunut jättämään jonkinlaisen materiaalitilauksen maanantaita varten, mutta avulias päivystäjä alkoikin kaivaa minulle mappeja esiin saman tien, ja soitti vielä apuvoimiakin paikalle, kun ei ensin ollut varma, mistä etsimäni aineisto löytyy. Kaksi laatikollista litteroitua muistitietoa läjähti pöydälle, ja jo alustava selailu osoitti, että sieltä löytyy juuri sitä, mitä haluan etsiä. Olen aivan häkeltynyt, sillä aiheeni on sellainen, että olin melko varma joutuvani kaivamaan siihen liittyviä tietoja rivien välistä ja muiden aiheiden seasta. Mutta nyt ainakin näyttää siltä, että aineistoa on paljon ja se on suoraan edessäni. Me happy! Ensi viikolla vietän luultavasti pitkiä, silmät sumentavia päiviä SKS:n syövereissä ja se tuntuu huippuhyvältä! Tutkimus etenee! (Ja SKS:n tyypit hymisivät tyytyväisinä siitä, että joku tutkii joskus tätäkin aineistoa.)

Lisäksi kävin Rikhardinkadun kirjastossa haahuilemassa (ehkä muutama kirja tarttui repun pohjalle) ja Akateemisessa hivelemässä Jonathan Franzenin Vapautta. Mutta en ostanut. Vielä. Ihmisen pitää syödäkin. (Tai odottaa mahdollisia messutarjouksia parin viikon päästä.) 

Aion leijua tehokkuuden tunteessa seuraavat päivät, lukea, käydä töissä (Buuuuu!) ja huomenna myös ystävien kihlajaisjuhlissa. Kirpeä syksy ja auringonpaiste saavat näemmä aikaan ihmeitä ja onnistumisen tunnetta. Hyvä niin. 

Nettitunnustuksia

Sain Jaanalta tunnustuksen, kiitos kovasti! Nämä ovat kyllä oikein mukavia ja lämmittävät bloggaajan mieltä. Asiaan kuuluu siis kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään ja jakaa tunnustusta eteenpäin. Itse ajattelin nyt kertoa lähinnä blogimaailmasta ja netistä.

1. Aloitin tämän blogin tammikuussa 2006. Siitä on jo aika kauan. Hyvin pitkään tämä oli ihan vain netissä oleva päiväkirjantapainen. Sitten vähitellen ei ehkä enää niinkään. Välillä harmittaa, että olen hieman turhan avoimesti kirjoitellut tänne tuntemuksiani. Välillä tekisi mieli aloittaa kokonaan uusi blogi ihan uudelta pohjalta. Mutta. Onhan täällä kuitenkin melkein kuusi vuotta elämääni jossain mielessä taltioituna. Osalle tätä lukevista olen oikean elämän ihminen, osalle melko anonyymi. Tilanne on ehkä sittenkin ihan hyvä. Vain kaksi kirjoitusta olen poistanut täältä jälkikäteen todettuani ne liian henkilökohtaisiksi ja tunnemyrskyssä kirjoitetuiksi. Pyrin välttämään sitä jatkossa.

2. Rakastan kommentteja ja ilahdun niistä aina. Pari kertaa ne ovat olleet kipakoita joihinkin mielipidekirjoituksiini liittyen, mutta nekin olen ottanut vastaan ilolla. Keskustelu on huippua, kunhan kaikki osapuolet perustelevat kantansa.

3. Netissä näkee niin paljon uskomatonta skeidaa, että olen todella onnellinen saadessani itse olla osana sellaista blogimaailmaa, jossa keskustelussa on pointteja ja mielipiteiden ilmaisussa järki mukana. Tämä ei tokikaan poista sitä faktaa, että kidutan itseäni toisinaan aivan vapaaehtoisesti lukemalla kaikenlaisten propellipäiden ja foliohattujen sekä Uuden Suomen blogeja ja niiden keskusteluja. Hommaakin seurailen silloin tällöin, puhtaasta mielenkiinnosta. Mitään tunnuksia minulla ei millekään keskustelufoorumille ole. Eikä tule.

4. Käyn luvattoman paljon Hesarin nettisivuilla. (Ja myös katsomassa keskusteluja, joita minun ei todellakaan pitäisi katsoa. Ikinä.)

5. Olen aivan liian paljon Facebookissa. Minulla on siellä 313 kaveria, enkä ole tehnyt mitään kustomoituja julkaisuryhmiä. Ehkä pitäisi. Samoin tuosta määrästä voisi aivan hyvin vähentää väkeä, mutta en millään jaksa. Luotan siihen, että jos minä en kiinnosta jotakuta, hän klikkaa ruksia kohdallani (ja itse asiassa mieluummin poistaa kokonaan kavereistaan). Ilmiönä Facebook (tai trendikkäämmin koko some) on kyllä älyttömän mielenkiintoinen, joskaan viime viikon MeNaisissa ollut sosiaalista mediaa käsittelevä juttu ei aivan ilahduttanut. Menevätkö ihmiset todella yhdessä baariin olemaan yhtäaikaa Facebookissa? (No, en ole mikään pulmunen. Minulla on älypuhelin, jota käytän ahkerasti ja joskus kommunikoimme V:n kanssa kotona chattaamalla huoneesta toiseen. Mutta ehkä se on kuitenkin enemmän vitsiä. Onhan?)

6. En enää muista, mistä keksin Suketus-nimimerkin. Yritin joskus googlettaa, josko se tarkoittaisi jotain, mutta ainoa, mitä löysin, oli joku ibizalainen DJ.

7. Minusta on siistiä, että muotiblogeista on tullut niin valtava ilmiö. Lueskelen niitä huvikseni itsekin (en tosin muotivinkkejä saadakseni, se taitaa olla tuhoontuomittu yritys) ja olen mielenkiinnolla seurannut ilmiön syntyä ja kasvua - jo kaaaaauan ennen indiedayseja ja muita. Parasta on se, että täydellisestä tyttöilmiöstä on tullut jollain tasolla vakavasti otettavaa bisnestä ja vankkumaton osa nettikulttuuria ja -mediaa. Hyvä tytöt!

8. Aion jatkaa bloggaamista ja blogien lukemista vastedeskin. Vaikka se viekin aikaa tetriksen pelaamiselta ja tenttikirjoilta.


Jaan tämän eteenpäin Linnealle (kerrankin näin päin, hihi!), Sannalle, Jennille, Zephyrille ja Sonjalle.

Kulttuurisaariseikkailut, osa III

Eilen oli sellainen syksypäivä, kun oli helppoa muistaa, miksi on hienoa asua neljän vuodenajan Suomessa. Harmi, ettei niitä päiviä ole enempää, mutta ei kai ihminen voi liikaa vaatia. Vai voiko? Minulla oli suunnitelmissa hikinen lenkki jossain Kaivarissa, mutta V ehdotti reissua Suomenlinnaan. Sykemittari ja hikinen tuulipuku vai farkut ja kamera? Tällä kertaa valinta oli aika helppo.

Kauppatorilla oli vanhoja laivoja ja paljon lokkeja. Toisista pidän hieman enemmän kuin toisista, vaikken varsinainen asiantuntija olekaan, kummassakaan.

Suomenlinna oli syksyinen ja kaunis. Joimme sikamaisen kalliit kaakaot yhdessä alueen kahviloista ja käppäilimme ihailemassa vanhoja linnoitusrakenteita. Sattuneesta syystä (=työhistoriani) koen jonkinlaista lempeää sympatiaa kaikkia linnoja ja linnoituksia kohtaan, ja sydämeni sykähti jälleen tutunoloisia bastioneja ihaillessa. Linnoissa on jotain sellaista, mitä ei oikein osaa selittää. Ne ovat täällä meillä niin harvinaisia, että jokaisella on todella selkeästi oma historiansa ja paikkansa ajan kulussa, voisi ehkä jopa sanoa, että ihan oma luonteensa. Suomenlinna ei ole minulle erityisen tuttu, vaikka siellä olen monta kertaa käynytkin, alueena se on kuitenkin Suomessa poikkeuksellinen. Pohdimme V:n kanssa, millaisessa käytössä saariryhmä mahtaisi nykyisin olla, ellei siitä olisi tehty linnoitusta 1700-luvulla. Moderni ökyasuinalue? Luonnonpuisto? (Huolimatta siitä, että olen alan opiskelija, rakastan historian kulkuun liittyvää jossittelua.)

Tämä voisi olla jännittävä laji kokeilla joskus. Liekö uskaltaisin...

Meri oli kaunis. Vaikken sen äärellä olekaan kasvanut, jotenkin se tuntuu kotoisalta. (Ainakin tällaisina kauniina ja tyyninä päivinä.)

Ihana Helsinki horisontissa! Rakkauteni uuteen kotikaupunkiin ei ole vähentynyt. On tämä vaan hieno.

Ajatella, tämä on jonkun onnellisen ihmisen kotikuja. Keskellä maailmanperintökohdetta ja elävää historiaa! (Kyllä, uskon ymmärtäväni, että turistirysässä eläminen ei ole kovinkaan romanttista ja ihanaa, mutta saa kai sitä sentään ihastella...)

Mukava sunnuntai-iltapäivä! Ehdimme kotiin ennen pimeän tuloa ja söimme fetasalaattia ja patonkia. Toki on myös aika villiä asua vain 15 minuutin kävelyn ja 20 minuutin lauttamatkan päässä Suomenlinnasta - myönnettäköön.

Tämän kesän henkeäsalpaavan jännittävien kulttuurisaarimatkojen ensimmäinen osa on luettavissa täältä ja toinen täältä.

Yksi hyvin erikoinen elämä (tai kaksi)

Ron Currie, Jr.: Juniorin erikoinen elämä. Bazar 2011. (Everything Matters! 2009)

Vietin lauantain äitini luona Järvenpäässä, seurana myös tätini ja serkkuni. Söimme jumalaisen hyvin, joimme hieman viiniä ja puhuimme Asioista ja Elämästä. Illan päätteeksi vanhan huoneeni lattialla patjalla maatessani päätin vähän vielä vilkaista kesken ollutta Juniorin erikoista elämää. Lopulta luin sitä yöhön ja viimeiseen sivuun saakka.

En tarkalleen muista, mistä kuulin tästä kirjasta, mutta se saattoi olla jonkin lehden arvostelu. Jokin napsahti ja klikkasin Currieta varaukseen. Jono ei ollut pitkä. Ihme.

Kirjan päähenkilö on Junior, joka saa jo kohdussa ollessaan kuulla ääneltä, että maailma tuhoutuu reilun 36 vuoden kuluttua komeetan törmäyksessä. Ääni kehottaa silti nauttimaan elämästä ja miettimään sen merkitystä. Ja merkitystä todella mietitään, loppuun saakka. Junior kasvaa alempaan keskiluokkaan kuuluvassa perheessä Yhdysvaltojen Mainessa (joka on sattumoisin osa omaa kirjallista maisemaani hyvin vahvasti...) työtäpelkäämättömän Vietnamin veteraani -isänsä, kotijuopon äitinsä ja toilailuilla itselleen sekä aivovamman että baseballuran hankkivan isoveljensä Rodneyn kanssa. Junior on hyvin lahjakas, ja pienessä kaupungissa se tarkoittaa siirtoa erityisluokalle kehitysvammaisten ja häiriköiden suloiseen sekamelskaan. Luokalle tulee kuitenkin myös Amy, josta tulee Juniorin elämän rakkaus - hyvässä ja pahassa. Annetut 36 vuotta etenevät painollaan, eikä Junior voi päästä pakoon tietoaan tulevasta tuhosta. Mutta kuinka hän käyttää käsissään olevan tiedon? Mitä hän voi tehdä? Onnistuuko hän tekemään kaikesta huolimatta hyviä päätöksiä? Ja, niin, onko millään mitään väliä?

Juonta en viitsi enempää referoida, sillä se veisi varmasti osan lukuelämyksestä. Itse olin ainakin tyytyväinen, etten tiennyt takakantta enempää siitä, mistä kirjassa oikein on kyse. Se nimittäin pääsi yllättämään takavasemmalta aika kovaa. Alkupuoli sujui pienessä hämmennyksessä, sillä tarinassa on useita näkökulmia ja minua vaivasi koko ajan, mikä se Juniorille puhuva ääni oikein on. Vähitellen Currie kuitenkin rakentaa osuvan ja kirpaisevan kuvan Yhdysvalloista ja sen asukkaista, perhesuhteista, pettymyksistä, mokista ja tietenkin rakkaudesta. Minulla oli ajoittain hieman forrestgumpmainen mieliala (yksi ehdottomasti kautta aikojen suosikkielokuvistani muuten, kirjaa en ole lukenut), vaikka Junior ei millään tavalla Forrestia muistutakaan - ehkä se johtui enemmänkin tavasta, jolla yhden erityisen ihmisen kautta kuvataan koko yhteiskuntaa ja sen muutoksia.

Keskivaiheilla olin hieman tylsistynyt, ja kun Amyn luvatonta tupakanpolttoa lentokoneessa käytiin läpi sivukaupalla, meinasin jo hermostua, mutta itse asiassa kyseinen savuke toimii jonkinlaisena lisäbensan kaatona tarinan tankkiin, sillä siitä eteenpäin mikään ei enää pysäytä sitä. Mielestäni Currie onnistuu hyvin draamansa nostatuksessa, ja kirjan loppu, se on perille pääsyn arvoinen. Se kokoaa langat ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, ja siihen todella tiivistyy Juniorin erikoinen elämä ja sen kaikki merkitys.

Lukukokemuksena tosiaan hieman vaihteleva, mutta parani huikaisevasti loppua kohden. Jotenkin ihastuttavan yhdysvaltalainen (olen USA-tyttö kirjallisuudessa henkeen ja vereen) ja kerronnaltaan raikas. Tykkäsin. Kannatti.

(Kuvassa tarkoituksellisesti pieni kunnianosoitus Steve Jobsille, vaikken ehkä aivan intohimoinen Apple-ihminen olekaan...)

Se tavallinen tiistai

Eilen oli taas vaihtuvien tunnetilojen päivä. Aamulla olisi nukuttanut kovasti, mutta oli hypättävä bussiin ja mentävä Tampereelle. Yliopistolla tapasin ystäväni M:n, jonka kanssa ehdimme purnata gradunteosta, syödä lounasta ja muistella viime perjantain risteilyä... ("Hei, sä oot ollu meiän hissan ausku!" ei ole niitä kommentteja, joita haluaa kuulla 12 tunnin risteilyllä kello 4.35 laivan käytävällä, kun könyää kohti jatkohyttiä yökerhon yhdeksän euron drinkit ja muutama tax freen nelosolut vienosti naamaan heitettynä...)

... jonka jälkeen menimme graduryhmän tapaamiseen, jossa käsiteltiin kummankin tutkimussuunnitelmaa ja proffa jaksoi hyristä, kuinka näistä kyllä näkee, että homma on hyvässä vauhdissa, ei muuta kuin jatkamaan vaan, vaikka omasta mielestä nimenomaan ei yhtään tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. No, siksi tuo ryhmä onkin niin hyvä, että siellä saa kannustusta ja kritiikkiä ja kommentteja sekä aivan uusilta ihmisiltä että niiltä, jotka ovat nähneet koko prosessin alusta alkaen. Graduryhmämme on siis avoin kaikille professorin entisille seminaarilaisille, sillä hän ei aio jättää meitä rauhaan, ennen kuin häivymme laitokselta paperit kourassa. Graduryhmän jälkeen ehdimme vielä hetkeksi istahtaa Telakalle nauttimaan yhdet opiskelijakaljat (vaikka minusta niiden hintakehitys on kyllä opiskelijan kukkarolle vähemmän mairitteleva) ennen kuin minun piti hypätä junaan ja M:n lähteä valmistautumaan seuraavan päivän pikasijaisuuteen. Tampereella kaikki oli siis hyvin.

Junassa kuuntelin Tori Amosta ja kärsin pienimuotoisesta laskuhiprakasta, katselin laukussa olevaa tenttikirjaa ja mietin, että millä aivoilla minä muka sen gradun kirjoitan ja milloin. Mitä tästä elämästä tulee, mistä saan rahaa sen elämiseen ja plaah. Kotona oli vastassa tuttu kaaos, tyhjä jääkaappi ja V:n uudet vaihtoonlähtösuunnitelmat - hetken aikaa meinasin ruveta kiukkuamaan, mutta olin siihen liian väsynyt. Lukemisestakaan ei tullut mitään, valot sammuivat ja edelleen vitutti. Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen alkoi kuitenkin varovainen pulina, jota jatkui hyvinkin päälle tunnin ja unikin tuli sen päälle ilman sen suurempia murheita.

Aamulla herätessäni päätin, että tänään on uusi päivä, taas.

Sanat

Olen aina tykännyt kaikista mahdollisista kaverikirjoista ja slämäreistä ja testeistä. Siispä en voinut vastustaa kiusausta, kun Linnea tarjosi haastetta, jossa tulee kertoa sana-assosiaatioita sen kummemmin miettimättä. Kiitos näistä sanoista Linnealle!


1) Tie on ehdottomasti suosikkisymbolini, miten ikinä sitä käsitelläänkään. Tie vie eteenpäin ja jatkuu aina kauemmas kuin kukaan ehtii kulkea. Tietynlainen jatkuvuus on lohdullista, ja ajatus siitä, että jotain on ollut ennen minua ja jotain on taatusti minun jälkeenikin saa asettamaan asiat usein oikeisiin mittasuhteisiinsa. Konkreettisista teistä suosikkejani ovat hiekkatiet metsässä, erityisesti se, joka vie Joensuussa venerantaan, josta soudetaan mökkisaareen ja se, nyt jo asvaltoitu tie, jonka varrella Lapin mummini asuu.

2) Hetki on vastapainoa jatkuvuudelle. En ole mikään hetkessä eläjä, vaan mietin aina myös tulevaa, jonkinlainen pingottaja siis? Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö nauttisi myös hetkistä. Parhaat hetket olen viettänyt muiden ihmisten kanssa, ja niihin on kuulunut hervotonta naurua, joka tuntuu vatsassa edelleen. Toisaalta nautin niistäkin hetkistä, kun olen yksin. Mutta ne ovat toisenlaisia hetkiä.

3) Aamulla minä olen yleensä hieman kärttyisä. Usein minulle tulee kiire, vaikka herään melkein aina hyvissä ajoin. Yksi vaikeimpia asioita yhdessä asumisessa on ollut tottuminen siihen, että aamulla kanssani on joku toinenkin, eikä tee hyvää aloittaa päivää kiukuttelulla. Hyvä aamu on hidas, siihen kuuluu Helsingin Sanomat, hyvin haudutettu tee ja tuoreita vihanneksia. Rakastan nukkumista, ja olen ehdottomasti iltavirkku - jos voisin, heräisin aina myöhään. En ole parhaimmillani aamuisin.

4) Lintu vai kala. En oikein ole koskaan pitänyt tästä sanonnasta. Toisaalta en oikein osaa myöskään suhtautua ihmisiin, joista en ota selkoa. En ole itsekään mikään superavoin, enkä todellakaan leväytä sieluani pöytään saman tien, mutta sellaiset ihmiset, joista ei saa otetta, ovat jotenkin epäilyttäviä. Ujous on eri asia kuin se, että antaa itsestään tahallaan virheellisen tai jotenkin hämmentävän kuvan. Salaperäinen saa toki olla, mutta harhaanjohtaminen ahdistaa.

5) Iloa olen joskus joutunut etsimään väkisin, eikä se ole aina onnistunut. Sen jälkeen, kun onnistuin räpiköimään irti masennuksesta, olen oppinut arvostamaan pienempiäkin iloja, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Koko elämän ei tarvitse olla ilotulitusta, mutta joka ikisestä päivästä on silti löydettävä iloa. Siinä auttavat ne ihmiset, joiden kanssa voi nauraa sitä hervotonta naurua, mutta joiden olkapää on myös tarvittaessa käytössä.

--

Jos siis haluat osallistua tähän haasteeseen, jätä kommentti ja ilmaise halusi. Saat viisi sanaa tai asiaa, jotka miellän sinuun jollakin tavalla. Niiden pohjalta kirjoitetaan postaus. Simppeliä ja hauskaa? Jep! (Ja kommentoida saa muutenkin.)