29. syyskuuta 2015
Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Rob McCool kuuluu veljiensä Filburin, Markin ja Apollon kanssa Pirunkirnun ryöväriheimoon. Veljeksillä on erinomainen taito hankkiutua erilaisiin seikkailuihin ja yleensä myös ongelmiin. Niin käy myös eräällä kettujahtiretkellä, kun pojat päätyvät toisen heimon vangeiksi. Onneksi peliä ei menetetä, vaan pelastus saapuu oman heimon taitavimman soturin muodossa.
Muutamaa vuotta myöhemmin veljekset ovat kasvaneet ja karskiutuneet, mutta pilke silmäkulmassa ja kyltymätön uteliaisuus tuovat edelleen jännitystä elämään. Rob, Filbur, Mark ja Apollo sattuvat paikalle, kun Novgorodin prinssi Vladimirin lentoristeilijän joutuu tekemään pakkolaskun. Purresta löytyy salaperäinen nuori nainen Pandora, koodinkantaja. Arvata saattaa, ettei tilanne Pandoran pelastamisen jälkeen ainakaan yksinkertaisemmaksi muutu...
Tatu Kokon Rob McCool ja Krimin jalokivi on monella tapaa erittäin nykyaikainen nuortenkirja – ja samalla myhäilyttävän tutunoloinen seikkailukertomus. Nykyaikaisuus tulee ennen kaikkea kirjan syntyprosessista: kirjailija on kirjoittanut teostaan netissä yhteistyössä kohderyhmäänsä kuuluvien nuorten kanssa. Livekirjailija Tatu Kokko -blogista voi käydä kurkistamassa, kuinka prosessi eteni. Siellä myös paljastetaan, että jatkoakin seuraa...
Rob McCooliin oli helppo tarttua monestakin syystä. Ensinnäkin olen kiinnostunut kotimaisista nuortenkirjoista ja haluan mielelläni pysytellä kärryillä siitä, mitä julkaisupuolella tapahtuu. Toisekseen tyylilaji kiehtoi: miten tapahtuu fantasiahenkisen tarinan yhdistäminen scifielementteihin?
Kirja onnistuu olemaan sekä vetävä nuortenkirja että erilaisilla genrerajoilla sujuvasti keikkuva kertomus. Siinä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta samalla ikihyviä teemoja ystävyyteen, perhesuhteisiin ja valtaan liittyen. Teknologiaa kuvataan riittävän yksityiskohtaisesti mutta kuitenkin niin, että erilaiset vempeleet kuten poikien leijulaudat ja viestintään tarkoitetut kypärät solahtavat osaksi tarinaa ilman kädestä pitäen selittämistä.
Rob McCoolin ja veljiensä maailma muistuttaa maantieteellisesti hämärästi omaamme, mutta jäin ehdottomasti kaipaamaan karttaa vaikkapa kirjan alkuaukeamalle. Veikkaan, etteivät kaikki lukijat ihan helposti hahmota tarinan tapahtumapaikkoja, joita on lopulta varsin runsaasti. Muukin kuvitus voisi olla etu: esimerkiksi mainitut teknologiset vempaimet ovat sen verran kiehtovia, että niiden kuvittelussa ei olisi haittaa tietynlaisesta johdattelusta.
Kirja on myös aika paksu, lähes 300 sivua. Ehkä tiivistämistä olisi voinut olla, vaikka en hetimmiten keksikään, mistä osista tarinaa olisi voitu saksia ylimääräistä pois. Ehkä lopun tapahtumista, joissa Rob jälleen kerran lunastaa paikkaansa ansiokkaana soturina... vaikka toisaalta niitäkin luin ihan mielelläni.
Tatu Kokko on ottanut melkoisen haasteen vastaan kirjoittaessaan hankalalle yleisölle, yläkouluikäisille pojille. Vaikken kohdeyleisöä itse edustakaan, uskallan arvata, että kirjaa kannattaa koettaa sille suunnalle sysiä. Tarina on riittävän selkeä auetakseen vähemmälläkin vaivalla, joskaan tarkkaavaisuudesta ei ole tässäkään haittaa. Mainio kirja!
Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Ulkoasu: Jussi Korhonen
Icasos 2015
284 s.
Arvostelukappale.
_____
Muualla: Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Jos vaikka lukisi..., Kirjasähkökäyrä, Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly
Tunnisteet:
2000-luku,
Arvostelukappale,
Fantasia,
Icasos,
Kotimaista,
Nuortenkirja,
Perhe,
Seikkailu,
Tatu Kokko
27. syyskuuta 2015
Teemu Keskisarja: Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus
Toivo Harald Koljonen on viimeinen Suomessa sotaoikeuden ulkopuolella kuolemaan tuomittu ja teloitettu henkilö. Hän murhasi vuonna 1943 kirveellä viisihenkisen perheen ja heidän naapurinsa Huittisissa.
Historioitsija Teemu Keskisarja on jälleen kerran tehnyt erinomaista työtä tarttuessaan Suomen historiaan, josta hän on poiminut esiin suurilta osin unohduksiin painuneen tapahtuman. Samalla, kun hän rakentaa kirvesmurhaajan tarinaa, hän pohtii rikollisen mieltä, tekoihin johtaneita syitä ja rikosten saamaa julkisuutta.
Pahuus on kirjan kantava teema. Koljosta ei voi sanoa hulluksi, vaikka hän kiinni jäätyään yritti kuulusteluissa jos jonkinmoisia kikkoja päästäksen vastuusta. Oliko hän siis vain yksinkertaisesti äärimmäisen paha ihminen? Psykopaatti?
Koljosen elämä ei ollut herkkua. Hän koetti elättää itseään monenlaisilla sekalaisilla töillä, mutta päätyi tekemään erilaisia pikkurikoksia ja rötöksiä. Vakavammat rikokset ja väkivalta tulivat myös mukaan kuvioihin jo ennen Huittisten tapahtumia.
Koljonen sai vuonna 1941 vankeustuomion, jota hän suoritti ensin Riihimäellä ja sitten Huittisten varavankilassa. Hän suunnitteli pakoa jonkin aikaa ja sai siihen avukseen kaksi muuta vankia. Hatkat vankilasta otettuaan Koljonen kuljeskeli lähitienoilla ja päätyi lopulta Hakasen perheen pihapiiriin. Hän pyysi perheeltä yösijaa ja syötävää, muttei saanut kumpaakaan. Koljonen jäi yöpymään salaa Hakasten saunaan. Surmatyöt tapahtuivat seuraavana aamuna, aamunkoitteessa 19.3.1943.
Keskisarjan kirja on tiivistä luettavaa. Se kertoo lyhyesti Koljosen elämästä ennen vankilaa, kuvaa paon, veriteon ja sen jälkeiset tapahtumat kuin mikäkin dekkari ja päätyy pohtimaan, miksi teot tapahtuivat. Mikä sai Koljosen syyllistymään yhteen Suomen historian verisimmistä joukkosurmista?
Monelta osin Keskisarjan on todettava, ettei tiedä vastausta. Lähteet ovat historiantutkimukselle välttämättömyys, ja vaikka niitä on Koljosesta saatavilla varsin runsaasti, kaikkeen ne eivät vastaa, vaikka kuinka utelisi. Se on samaan aikaan häiritsevää ja hyvin, hyvin ymmärrettävää. Se muistuttaa lukijaa siitä, että historiankirjoitus on hyvin pitkälti tulkintoja (jopa arvauksia), se on valintoja ja päätöksiä. Historia ei ole mikään yksimielinen totuuksien jana, josta faktoja voi tilata kuin postimyynnistä.
Kirves on kirja, joka kannattaa lukea, jos on kiinnostunut suomalaisesta oikeusjärjestelmästä, rikoshistoriasta ja ihmismielen koukeroista. Se on hyvää luettavaa myös niille, joita kiinnostaa historiantutkimuksen käytäntö, sillä Keskisarja avaa ansiokkaasti käyttämiään lähteitä ja niiden ongelmia ja aukkoja.
Teemu Keskisarja: Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus
Ulkoasu: Mika Tuominen
Siltala 2015
181 s.
Arvostelukappale.
Tunnisteet:
2000-luku,
Arvostelukappale,
Historiallista,
Kotimaista,
Mielen sairaudet,
Rikos,
Siltala,
Teemu Keskisarja,
Tietokirjat,
Väkivalta,
Yhteiskunta
25. syyskuuta 2015
Q-teatterin Jälkeenjäävät
© Pate Pesonius / Q-teatteri |
"Jos kaikki tekevät niin, se on normaalia."
Olen hämmentyneen mykistynyt, yön yli nukuttuani edelleen vaikuttunut ja tyytyväinen. Kävin eilen pitkästä aikaa teatterissa, ja mitä sainkaan: jysäyttävän näytelmäelämyksen, joka nauratti ja kauhistutti, vähän surettikin.
Q-teatterin Jälkeenjäävät on vastikään ensi-iltansa saanyt jytäpaukku. Se on kuin paikoin kuvaamansa taistelukenttä Alepa, kaupungin vilinä ja kasvottomuus, vieressä istuvan junamatkustajan liike, käännekohtien absurdius.
Lähdin teatteriin puhtaalta pöydältä, vain hieman karmivan trailerin nähtyäni. En tiennyt mitä odottaa – ja kaikki tuntemattomat odotukseni palkittiin. Jälkeenjäävät on episodien juhlaa, visuaalisten efektien tykitystä, tiukkaa näyttelijäntyötä, nautittavaa katsottavaa.
Lavalla nähdään Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä, Eero Ritala ja Lotta Kaihua sekä muutamassa repliikittömässä roolissa Ola Blick. Ohjaaja on Jani Volanen ja käsikirjoituksen on tehnyt työryhmä yhdessä.
Jälkeenjäävät tuntuu kysyvän, elätkö sitä elämää, jota haluat elää. Videolla aika ajoin esiintyvä sumeakasvoinen mies (Korpela) pohtii lähikapakan pöydässa olutkolpakkonsa äärellä, mitä hänestä jää, kun aika jättää. Kuinka joku, jonka hän jo tuntee, saattaa hänet aikanaan arkkuun. Kuinka tulee hetki, ettei tämä tuttu keho enää koskaan nouse istumaan ja hypähdä pystyyn. Kuinka iho ei enää aikanaan tunne mitään.
Näytelmän tunnetilat vaihtelevat hysteriasta melankoliaan, jopa synkkyyteen asti. Episodien hahmot ovat karikatyyrejä ja olemuksessaan silti hyvin uskottavia, kuin ketä tahansa meistä, hieman yli voimien ja merkitysten viritettyinä. Mitä itse tekisit, jos illanistujaisissa saisit kuulla, ettei puolisosi ja ystäväsi olekaan Jarmo, jonka olet oppinut tuntemaan?
Näyttelijät ovat aivan erinomaisia. Jos näkee Tommi Korpelan räppäävän, Jussi Nikkilän yksinäisenä trubaduurina, jonka on mahdotonta päättää, mistä laulaa ja Pirjo Longan onnettomuudessa radikaalisti muuttuneen miehen kärsivällisenä puolisona, voi todeta saaneensa seurata hyvää työtä.
Ainoa jatkuva osuus – videoefektien ohella – on Lotta Kaihuan luotsaama nerokkaan neuroottinen paikallisjunakertomus. Absurdeihin mittoihin yltävä eepos naurattaa, mutta samalla katsoja saa pohtia kauhuissaan, kuinka suurilta osin se toteutuu omalla kohdalla. (Melkoisen.) Onko kasvojen menettämisen pelko todella niin suuri, että sen vuoksi on valmis lähes mihin tahansa? Emmekö tosiaan kykene kohtaamaan toisiamme? Miksi luulemme kiinnostavamme muita niin paljon – tai oikeastaan yhtään? Eihän meistä lopulta jää jälkeäkään, kaikkein vähiten satunnaisten ohikulkijoiden mieleen.
Jälkeenjäävät on jollain tapaa hyvin kaupunkilainen näytelmä. Sen hetket sijoittaa huomaamattaan urbaaniin ympäristöön, kivikujien sokkeloihin, lähimarketin käytävälle. Ehkä siksi siihen on kaupunkilaisena myös helppoa samaistua: sen kuvaamat hetket ovat tuskallisen tuttuja, pelottavasti totta, vaikka ne viedäänkin äärimmilleen. Kukapa ei olisi halunnut istua paikallisjunassa ilman vierustoveria? Kukapa ei kokisi Alepaa – edes aika ajoin – taistelukenttänä, viimeisten voimien mittelönä, paikkana, jossa aika ja säännöt venyvät ja muuttavat muotoaan?
Näytelmän tunnelma rakentuu voimakkaana, ja jännite vain paranee toisella puoliajalla. Viimeinen vartti nostattaa sykkeen ja tunteetkin pintaan. Kun käärinliinat ovat valmiit ja valot sammuvat, sali hengähtää syvään. Tästä selvittiin, tästäkin. Vielä ollaan täällä, kokemassa, näkemässä, tuntemassa. Vielä ei ole meidän vuoromme. Me jäämme vielä jäljelle.
______
Muualla kirjoitettua: Teatterikärpäsen puraisuja, Tuula Viitaniemi/Yle, Suna Vuori/Helsingin Sanomat, Peripeteia, Huminaa
Tunnisteet:
Kotimaista,
Säällistä ja suositeltavaa menoa,
Teatteria
21. syyskuuta 2015
Minna Mikkonen: Kivenkerääjät
Pieni Veini-poika on valtavan elämänmuutoksen keskellä. Hänen teini-ikäinen isosiskonsa Meri on kadonnut perheeltä, mennyt pois, hukassa, eikä kukaan tiedä missä tai miksi. Veini joutuu hämmennyksen edessä kasvamaan isommaksi kuin vielä olisi valmis. Isä tyytyy juopottelemaan sohvalla, äiti on oman mielensä ja sen heilahtelujen vanki.
Veinin mielikuvitus on vilkas, ja muistot sekoittuvat kuvitelmiin ja toiveisiin. Paljoa poika ei pyydä, mutta jää pitkälti vaille sitäkin vähää. Oikein kukaan ei tunnu huomaavaan häntä enää. Meri oli ainoa, joka osasi ottaa huomioon. Mutta nyt hän ei enää ole täällä.
Menetys ja suru ovat kirjassa vahvasti läsnä, mutta tarina ei hautaudu niiden painon alle. Lapsen maailmassa selviäminen on toista kuin aikuisilla, ja vaikka ikävä on suuri, jokaisesta päivästä löytää silti seikkailun ja keveämmän askeleen, jos niin tahtoo. Yleensä Veini tahtoo.
Meri jää eteerisen etäiseksi, osin kuin kuvitelmaksi tai kiiltokuvaksi. Ehkä isosiskolla on riittävän suuren ikäeron jälkeen kaikki mahdollisuudet olla juuri sitä: esikuva, joku jota katsoa ylöspäin. Ja miksi Veinin, pienen lapsen, edes pitäisi tietää Merin raaemmasta puolesta, teini-ikäisen elämästä ja teoista?
Kivenkerääjät on kaunis ja melankolinen kirja. Makuuni se on turhan tasainen: lukiessa valuu eteenpäin Veinin mukana, ihailee Mikkosen luomaa todellisuutta, kokee myötätuntoa, mutta jää silti hoputtamaan. Tapahtuisi jo jotakin. On tämä nyt tullut selväksi.
Kaltaiseni malttamaton ja hieman raaka lukija ei saa pelkästä tunnelmoinnista irti niin paljon, että lukukokemuksesta tulisi unohtumaton. Edes raskas aihepiiri ei riitä: jäin odottamaan säröä, virhettä, vinoumaa. Nyt kokonaisuus on kuin sileäksi hioutunut kivi. Vailla kulmia ja kohoumia, jotain jota kunnolla koskea.
Minna Mikkonen: Kivenkerääjät
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2015
238 s.
E-kirja kirjastosta.
______
Muualla: Leena Lumi, Yöpöydällä, Tuhansia sivuja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Marissa Mehr Kiiltomadossa
Tunnisteet:
2000-luku,
E-kirja,
Kirjastosta,
Kotimaista,
Lapsuus,
Minerva,
Minna Mikkonen,
Perhe,
Suru
18. syyskuuta 2015
Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Luulin jo kyllästyneeni joksikin aikaa dekkareihin, mutta sitten alkoi jälleen tehdä kuitenkin mieli jotain arvoituksellista. Ystäväni suositteli Kate Atkinsonia, ja päätinkin kokeilla tätä kirjablogeissa varsin laajalti näkynyttä brittikirjailijaa ensimmäistä kertaa.
Kannatti!
Atkinson kietoo pahaa-aavistamattoman lukijan tarinaverkkoon, josta ei edes tee mieli pois. Hän avaa tarinansa kolmella erillisellä tapauskertomuksella, joissa kuvaa avoimeksi jääviä rikoksia. Pikkutyttö katoaa kotipihalta siskon kanssa tehdyltä telttaretkeltä. Nuori äiti tappaa väsymyksissään raa'asti miehensä. Asianajaja menettää vasta aikuistuneen tyttärensä satunnaiselta tuntuvan hullun veitseniskuihin toimistossaan.
Näihin tapauksiin yksityisetsivänä toimiva Jackson Brodie törmää yksi kerrallaan, kun niiden uhrien omaiset tarttuvat häntä hihasta vuosikausia tapahtumien jälkeen. Epätietoisuus vaivaa, eikä ihme. Mitä pienelle siskolle oikein tapahtui? Kuka oli sekopäinen veitsimurhaaja, jonka uhria isä edelleen tuskaisesti kaipaa? Missä on miehensä tappaneen naisen pieni tytär? Jacksonilla on myös – tietenkin – oman elämän kiemuroita setvittävänä. Vaimo on lähtenyt, tytärtä on kova ikävä, mitä näitä nyt keski-ikäisellä miehellä on.
Viehätyin Atkinsonin tyylistä ja suomennoksesta kovasti. Jännitystä kirjassa ei varsinaisesti ole (vaikka vaaratilanteita tulee eteen), mutta arvoituksellisia tapahtumia ja piinallisen tuntuisia ihmissuhteita senkin edestä. Atkinson rakentaa tarinaa vuorotellen eri näkökulmista, mikä laajentaa lukijan katsantokantaa. Ihmiset eivät tosiaan ole sitä, miltä saattavat yrittää näyttää.
Teksti on vaivatonta muttei aivotonta. Tarina viihdyttää olematta mitäänsanomatonta teflonia, ja vaikkei se varmastikaan jää kuolemattomien kirjallisuusklassikoiden listoille, lukija tuntee lukeneensa jotain, johon kannatti käyttää aikaansa.
Olen jo varannut seuraavan osan kirjastosta. Kertokoon se jotain.
Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts 2011
294 s.
E-kirja.
Case Histories (2004)
E-kirja kirjastosta.
______
Muualla: Kirsin kirjanurkka, Nannan kirjakimara, Ihminen välissä, Mustikkakummun Anna, La petite lectrice, Lukutuulia, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Paljon melua kirjoista, Implisiittinen lukija
Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle.
Tunnisteet:
2000-luku,
Arvoitus,
Brittiläistä,
Dekkari,
E-kirja,
Kate Atkinson,
Kirjan vuosi,
Kirjastosta,
Perhe,
Schildts
15. syyskuuta 2015
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Tämä kirja on "vainonnut" minua pitkään. Nimi on ollut mielessä ja aika ajoin se on kurkistellut kirjaston hyllyssä. Nyt lopulta päätin siihen tarttua.
Verrosen tarinassa eletään tulevaisuutta. Ilmastonmuutos on pitkällä (vai onko?), yhteiskunta on rapautunut, ihmisten turvallisuudentunne lähinnä harhaa. Tiksu on nainen, joka on valmis vaikka mihin, sillä hänellä ei ole mitään menetettävää. Ensin hän päätyy tosi-tv-ohjelmaan, jossa kokee melkoisia plastiikkakirurgisia muutoksia. Sen jälkeen on vuorossa kuumailmapallolentäjän, siruttomien ihmisten jäljittäjän ja jääkarhunpoikasten hoitajan tehtävät. Muun muassa.
Maailma on täynnä valvontaa ja ihmisten luokittelua. Jokaisella on niskassaan siru, jonka perusteella hänen liikkeitään voidaan tarkkailla ja yhteiskunnallinen asemansa määritellä. Huonoimmassa jamassa ovat siruttomat, ja heidän "metsästämisestään" saakin palkkion, jos hommaan värväytyy.
Kirkkaan selkeää on yhtä aikaa pelottava ja pelottavalla tavalla välinpitämätön. Tiksu ei juuri pohdi tekojensa tai ympäröivän maailman moraalia, hän vain tekee mitä pystyy pysyäkseen itse hengissä seuraavaan hetkeen. Mitään varsinaista eloonjäämiskamppailua hänen elämänsä ei ole, muttei sitä erityisen helpoksikaan ole tehty. Mihinkään ei voi luottaa, apua ei saa mistään, eikä solidaarisuutta juuri enää tunneta. Ihmiset turruttavat itsensä huumeilla jaksaakseen pieleen menevää maailmaa.
Kirjan maailma on hyytävä, ja samalla tarina on pohjimmiltaan jotenkin mitäänsanomaton. Tiksu vain ajelehtii tapahtumasta ja paikasta toiseen, toteaa sen minkä näkee ja kokee ja jatkaa jälleen matkaansa. Lukukokemuksestani uupui täysin kliimaksi, ja jäin miettimään, missasinko jotain vai onko tarkoituskin, että Kirkkaan selkeää on jollain tapaa kuin raportti. Niinhän sen todellisuudesta on ihmisiltäkin jo viety kaikki aito, muuttuva ja todellinen – tilalla on keinotekoinen digitodellisuus ja pään sekaisin panevat kemikaalit.
Jotain kaihertavan kiinnostavaa Verrosen tyylissä kuitenkin on, joten ilman muuta luen hänen tuotannostaan vielä muutakin. Valinnanvaraa tuntuu riittävän, ja hyvä niin.
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2010
211 s.
Kirjastosta.
______
Muualla: Kirjamielellä, Sallan lukupäiväkirja, Oksan hyllyltä, Jos vaikka lukisi..., Sonjan lukuhetket, Booking it some more
Tunnisteet:
2000-luku,
Dystopiat,
Kirjastosta,
Kotimaista,
Maarit Verronen,
Tammi,
Tulevaisuus,
Yhteisö,
Ympäristö
10. syyskuuta 2015
Pia Pesonen: Maatuska
Irina on neuvostoliittolaisen loikkarin Tamaran tytär, ryssittelyä ikänsä kuunnellut, huonossa avioliitossa elävä yhden lapsen äiti ja röntgenhoitaja, joka ei juuri nuku. Kun Tamara kuolee, alkaa pesänselvitys kaikilla mahdollisilla tavoilla.
On tyhjennettävä Lauttasaaressa oleva asunto. On päätettävä, mitä tehdä äidin kymmenille maatuskanukeille. On tehtävä perunkirjoitus, otettava vastaan se, minkä perintönä saa. Ja on saanut jo. Ja joskus olisi hyvä nukkuakin.
Irina alkaa penkoa omaa identiteettiään ja perhehistoriaansa urakalla. Unettomana kaikki saa mittasuhteet, joita on vaikeaa liittää enää todellisuuteen. Uni ja valve sekoittuvat, muistot ja kuvitelmat samoin. Kuka Tamara oikein oli, mistä hän tuli, mitä teki ja jätti kertomatta tyttärelleen?
Pia Pesosen esikoisteos, novellikokoelma Urho Kekkonen Straße, oli mahtava lukukokemus kolmisen vuotta sitten. Kirjasta on tehty elokuvakin, jota en kylläkään ole nähnyt. Olin ilahtunut, kun huomasin Pesoselta ilmestyneen uuden kirjan, vieläpä romaanin.
Ensikosketuksen kaltaista intoa en Maatuskan kanssa kuitenkaan kokenut. Pesosella on vinkeä kirjoitustyyli, jollain tapaa vimmainen ja innokas, mutta samalla sitä on hieman raskasta lukea. Lauseet ovat napakoita, ne tulevat kuin kirjoituskoneella hakaten. Pohjavire on mustanpuhuva, joskin vinolla hymyllä varustettuna.
Minusta ehkä tuntui liiaksi siltä, että kanssani leikiteltiin härnäten. Annettiin hieman liekaa ja sitten kuitenkin kiskaistiin se ulottumattomiin. Lukiessa pää alkoi tuntua raskaalta samaa tahtia, kun Irinan univaikeudet pahenivat entisestään.
Pidin eniten Tamaran näkökulmasta kerrotuista pätkistä 1960-luvun lopulta, ajalta ennen ja jälkeen loikkauksen. Tamara on Irinaa kiehtovampi hahmo kirjassa, sillä Irina kietoutuu koko ajan vahvemmin vapisevan mielensä ja unettomien öidensä ympärille. Tamara sen sijaan on täynnä nuoruuden paloa, rakkautta, rohkeutta ja sitten ikävää, surua ja pelkoa. Hänen tunteensa tuntuvat aidommilta, sillä ne ovat selkeämpiä, normaalimpia. Irina taas on puuroutuvien ajatustensa ja jaksamattomuutensa vanki.
Maatuska on perhetarina, jonka kuvaamat perheet ovat – tietenkin – onnettomia omalla tavallaan. Irinan ja Pietarin avioliitto on kauheaa luettavaa – ja juuri siksi tuskastuttavan kiehtovaa. On ylipäänsä ihme, että Irina pysyy kasassa niinkin kauan kuin pysyy, mutta niin vain sitä kaiketi kasvaa vahvaksi ja taittumattomaksi, kun aina on altavastaajana.
Romaani kuorii itsestään yhä uusia kerroksia ja uusia tarinoita. Se on yhtä aikaa kuin nukketeatteri ja näyteikkuna-asetelma ja silti elävä tarina, päivästä ja unettomasta yöstä toiseen kulkeva elämä. Irina ei ole aikoihin ollut oman elämänsä pääroolissa, mutta siitä huolimatta hän jaksaa avata uusia ovia ja yrittää päästä vielä jotain kautta karkuun kaikkea sitä, minkä on onnistunut keittämään kasaan.
Vimmaa ja unettomuutta. Puunukkeja ja vaihtuvia mielentiloja. Maatuska ei anna avata itseään helpolla.
Pia Pesonen: Maatuska
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
251 s.
Arvostelukappale.
______
Maatuskasta myös Suomi lukee -sivustolla.
Tunnisteet:
2000-luku,
Arvostelukappale,
Kotimaista,
Mielen sairaudet,
Perhe,
Pia Pesonen,
Siirtolaisuus,
Teos,
Unettomuus,
Äitiys
6. syyskuuta 2015
L. M. Montgomery: Anne of Green Gables
Varoituksen sana lienee paikallaan. Jos Vihervaaran Anna on sinulle pyhä, voi olla, ettet pidä tekstistäni.
"Well, I guess I'll light the lamp and get to work," said Marilla. "I see plainly that you don't want to hear what Miss Stacy had to say. You're more interested in the sound of your own tongue than in anything else."
En ollut ennen tätä koskaan tutustunut Annaan (tai tästedes Anneen, luin teoksen alkuperäiskielellä). Toki olen "aina" tiennyt, että L. M. Montgomerylla sen niminen sankaritar tuotannossaan on useamman kirjan ajan, mutta siinä kaikki.
Joskus kevään kuluessa innostuin selailemaan Project Gutenbergin sivustoa, ja törmäsin Anne of Green Gablesiin. Latasin tiedoston: olisi jo aika tietää, mistä oikein on kyse. Heinä- ja elokuun iltoina kirjaa sitten lopulta (hitaasti) lueskelin.
Nyt tiedän.
Anne Shirley on orpotyttö, jonka sisarukset Marilla ja Matthew Cuthbert adoptoivat. He olivat toivoneet riuskaa nuorukaista, joka auttaisi Matthew'ta talon töissä, mutta väärinkäsitysten vuoksi juna tuokin Annen: punapäisen, puheliaan, haaveiluun taipuvaisen tyttölapsen. Eihän häntä lopulta voi vastustaa, ja niin sisarukset saavat uuden perheenjäsenen.
Anne suhtautuu maailmaan suurella uteliaisuudella. Hän rakastuu uuteen kotiinsa perin juurin, sillä siihen saakka hänen elämänsä on ollut kovin katkonaista ja turvatontakin. Avonleasta Anne saa itselleen kodin ja Cuthberteista perheen, jota hänellä ei ole koskaan ollut. Sisarukset taas pyrkivät omalta osaltaan kasvattamaan Annesta kunnollista nuorta naista, joskin vetovastuu on Marillalla Matthew'n jättäytyessä sivustalle – josta tarpeen mukaan lyhytsanaisesti puuttuu suurimpiin ylilyönteihin tai rimanalituksiin.
Anne tekee kotitöitä, tutustuu kyläläisiin, käy koulua ja kasvaa vähitellen lapsesta nuoreksi neidoksi, jonka terävää älyä ja peräänantamattomuutta ei voi ohittaa. Niinpä Anne saa stipendin lukioon ja sen myötä myös collegeen. Vaan hempeillä nuoruusvuosilla on myös haasteensa, eikä aivan kaikki lopulta tulekaan hopeatarjottimella.
Periaatteessa pidän tyttökirjaklassikoita aivan kelvollisina romaaneina. Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen kolisi kovaa silloin 9-vuotiaana, eivätkä ne ole menettäneet hohdettaan myöhemminkään, vaikka aikuissilmä onkin hieman kriittisempi kuin innokas lapsenmieli. Ongelmaksi Anne of Green Gablesin kohdalla muodostuikin juuri se, että minulla oli ensikosketusta ajatellen noin 20 vuotta liikaa ikää.
Romaanina kirja on hieman tylsä, sillä varsinaista juonta siinä ei oikein ole. Annen elämä Avonleassa etenee sykäyksittäin, pääosin erilaisten sattumusten, kommellusten ja arkisten askareiden kautta. Kirjan reiluun 200 sivuun mahtuvat Annen nuoruusvuodet 11–16, ja se on aika paljon. Isoja loikkauksia tehdään aika ajoin, ja aika juoksee hurjaa vauhtia.
Montgomery on kehittely sankarittarelleen taipumuksen joutua kaikenlaisiin vaikeuksiin (toki varsin hellämielisiin ja viattomiin). Anne on utelias, toimelias ja impulsiivinen: hän ei juuri mieti, mitä sanoo, ennen kuin on sen jo sanonut. Kirjassa on sivukaupalla Annen häkellyttäviä monologeja, joissa käydään läpi luonnon ihmeellisyyksiä, universumin upeutta ja kaikenlaista mitä sen väliin voikaan mahtua.
Yksinkertaisesti tuskastuin. Anne on mielestäni kautta linjan rasittava, kälättävä kakara, joka ei osaa ollenkaan säädellä käytöstään, eikä näe siinä mitään muutoksen tarvetta. Sinänsä hän ei tietenkään ole ilkeä, vaan tarkoittaa aina hyvää ja on vain yksinkertaisesti innoissaan, mutta hän on kuin hyrräväkkärä, joka menee, vaikka joskus olisi syytä olla paikallaan. Annen romanttinen luonteenlaatu on näin kyynisen (?) aikuisen silmin lähinnä paatoksellinen, vaikka toki sille on syynsä ja onhan kyse kuitenkin ensin lapsesta ja sitten nuoresta – elämän kuuluukin olla traagista.
Annessa on toki elämäniloa ja energiaa, josta voi olla hyvä ottaa mallia. Mutta voi hyvänen aika, jos joutuisin joskus hänen kanssaan samaan huoneeseen... luultavasti poistuisin sieltä ääntä nopeammin. Ihmisen täytyy osata joskus olla myös hiljaa, eikä aina purskauttaa suustaan joka ikistä ajatustaan ja joka ikistä ajatusta seuraavaa uutta mielleyhtymäänsä. Anne puhuisi yhteen putkeen luultavasti maailmanloppuun saakka. Ja jatkaisi vielä senkin jälkeen.
Sadan vuoden takaiseksi tyttökirjaksi Anne of Green Gables on siinä mielessä raikas, ettei se ole moraaliselta painotukseltaan mitenkään ylettömän painostava. Marilla ja Matthew ovat toki konservatiivisia ja uskonnollisia ihmisiä (vaikka Matthew'sta en mene kyllä vannomaan mitään, hän on ihastuttavan tyyni ja sopivan arvoituksellinen), mutta he esimerkiksi tukevat ja kannustavat Annen opiskelua ilman vastaväitteitä.
Kun lopulta sain kirjan loppuun yli kuukauden lukemisen jälkeen, olin varma, etten enää pitkällä tikullakaan koskisi mihinkään Anneen viittaavaakaan. Mutta ehkä hajurako on auttanut, sillä enää en koe mahdottomana seuraavienkin osien lataamista Project Gutenbergista. Myönnettävä se sentään on, että hieman kiinnostaisi tietää, miten Annelle aikuisempana oikein käy...
L. M. Montgomery: Anne of Green Gables
The Project Gutenberg eBook (2008)
238 s.
Alkuperäisteoksen julkaissut L. C. Page Company 1908
Suomentanut Hilja Vesala nimellä Annan nuoruusvuodet (WSOY, 1920)
______
Anne on monelle rakas kirjasankaritar. Muissa blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen kamari, Jokken kirjanurkka, Cilla In Wonderland, Lukuisa, Lukisinkohan, Kirjaurakka, Ainakin 52 kirjaa, Mustetta paperilla, Lukematon maailma, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin emäntä Anna on kirjoittanut kaimastaan lisäksi ainakin näin ja näin.
Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi.
Tunnisteet:
1900-luku,
E-kirja,
Kanada,
Kirjan vuosi,
L. M. Montgomery,
Lapsille,
Minä ja klassikot,
Nuortenkirja,
Nuoruus,
Omasta hyllystä,
Orpous,
Perhe,
Project Gutenberg,
Yhteisö
4. syyskuuta 2015
Siri Pettersen: Odininlapsi
Ooh, hyvää fantasiaa! Tästä tykkään!
Hirka on kummallisuus muiden joukossa: hännätön tyttö maailmassa, jossa häntä on yhtä normaali ruumiinosa kuin käsi tai jalka. Hirkan isä kertoo susien vieneen Hirkan hännän, kun tämä oli vauva. Käy kuitenkin niin, että Hirkalle selviää, ettei hänellä ole koskaan häntää ollutkaan. Hän ei olekaan yminväkeä, vaan hän on odininlapsi, ihminen. Vieras toisesta maailmasta. Mädän kantaja, vihollinen – lähes yhtä paha kuin pelottavat sokeat. Siinä on melkoinen taakka teinitytön kannettavaksi.
Varsinainen seikkailu on edessä, kun Hirka lähtee pakenemaan kaikkia Yminmaan nuoria vuorollaan kohtaavaa tapahtumaa, Riittiä. Suurten sukujen kahdentoista edustajan muodostama Neuvosto järjestää Riitin vuosittain. Siinä mitataan kunkin nuoren syleilyn vahvuus: se, kuinka voimakkaasti on yhteydessä maahan ja ympäröivään maailmaan, kuinka suuri on kunkin ymmärrys Mahdista.
Hirkan lapsuudenystävä on Rime, joka on suuren valtasuvun vesa ja päättänyt kääntää sille selkänsä, vaikka olisi seuraava neuvoston istuimen perijä isoäitinsä Ilumen jälkeen. Rime on sen sijaan päättänyt sitoutua Neuvoston taistelujoukkoon, Kolkaggaan. Hirka on varma, että Kolkagga on hänen perässään, joten hän pakenee ainoaan Yminmaan itsenäiseen osaan, Korppihoviin. Vähitellen kuvio alkaa aueta: on kyse jostain paljon suuremmasta kuin yhdestä hännättömästä tytöstä.
Siri Pettersenin Odininlapsi avaa Korpinkehät-trilogian ja hitto vie, jatkoa on jaksettava vielä odottaa. Hurahdin tähän kirjaan aivan täysillä alusta alkaen, monestakin syystä. Pettersenin luoma maailma on kiinnostava ja juuri sopivalla tavalla outo ilman liikoja taikoja ja lohikäärmeitä. Magia puuttuu Yminmaasta kokonaan, sen sijaan hallitaan luonnon omat parannusmenetelmät ja uskotaan uskomusrakennelmiin, jotka ovat sukupolvien aikana kehittyneet.
Yminmaan uskonto, jonka jumalana on korpinhahmoinen Näkijä, on mielestäni erittäin onnistuneesti kehitetty. Sitä avataan tarinan kuluessa vähitellen ilman saarnaavia elementtejä. Usko vain on, juuri sellaisena, pyhänä ja koskemattomana. Ja kun sen perustukset sitten alkavat täristä, ne tärisevätkin kunnolla.
Odininlapsessa toimii likipitäen kaikki. Tarina on hyvä, vauhdikas ja mukaansatempaava, henkilöhahmot monipuolisia ja samaistuttavia (vaikka Hirka onkin paikoin hieman, no, teini), luvut ovat napakoita ja rakennettu maailma imee mukaansa huomaamatta. Trilogian avausosana Odininlapsi on juuri sopivalla tavalla houkutteleva: jatko-osat on aikanaan ihan pakko lukea. Maailma avataan hienosti, mutta vielä jätetään avoimia kysymyksiä. Kahdelle seuraavalle kirjalle on epäilemättä paikkansa.
Kehuttavaa riittää. Pettersen on jättänyt mustavalkoisuuden ja ehdottomuuden sivuun. Odininlapsen maailma on moniulotteinen ja -sävyinen, ihmiset kokonaisuuksia, eivät karikatyyrejä (ehkä selkeintä pahista lukuunottamatta) ja yhteiskuntarakenne riittävän monimutkainen olematta vaikeasti ymmärrettävä. Hienoa työtä, kerta kaikkiaan!
En ymmärrä, miten maltan odottaa, että saan lukea seuraavat osat, Mädän ja Mahdin. Odininlapsen lopussa tuntuu nimittäin, että kaikki on sittenkin vasta alussa. Vaikka lukija onkin imaistu syvälle, eikä poispääsyä ole luvassa ennen kuin tarina saa viimeisen pisteensä.
Siri Pettersen: Odininlapsi
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Siri Pettersen / Sisko Honkala
Jalava 2015
612 s.
Odinsbarn (2013)
Arvostelukappale.
________
Muiden mietteitä: Mustemaailmani, Notko, se lukeva peikko
Kirjallinen retki Pohjoismaissa saa toisen ruksin Norjan kohdalle.
Tunnisteet:
2000-luku,
Arvostelukappale,
Fantasia,
Jalava,
Jumala(t),
Norja,
Nuortenkirja,
Pohjoismaat-haaste,
Pohjoismaista,
Seikkailu,
Siri Pettersen,
Uskonto,
Yhteiskunta
2. syyskuuta 2015
Sjón: Skugga-Baldur
Viimeisin tutustumiseni islantilaiseen kirjallisuuteen ei ollut erityisen onnistunut. Sain siinä yhteydessä muutamia kiinnostavia vinkkejä seuraaviiksi kokeiluiksi (kiitos vielä niistä!), mutta olin jo ehtinyt napata kirjastosta Sjónin Skugga-Baldurin. Tämän pienoisromaanin lukaisin rauhallisena viikonloppuaamuna.
Skuggabaldur on etulehdelle kirjatun suomentajan huomautuksen mukaan islantilaisessa kansanperinteessä hahmo, joka on puoliksi kissa ja puoliksi koira tai kettu. Sana voi myös tarkoittaa pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä.
Salamyhkäinen on kirjakin, kieltämättä. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat villiin Islantiin 1800-luvun lopulla. Rahtilaivasta on löytynyt down-tyttö Abba, jonka kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ottaa luokseen asumaan. Useita vuosia myöhemmin Abban kuollessa Friðrikin ja paikkakunnan papin Baldur Skuggasonin välinen kahnaus kiertyy vielä pahemmaksi.
Skugga-Baldur on kirja, jonka tapahtumilla samaan aikaan on ja ei ole mitään väliä. Se alkaa vauhdikkaalla metsästysmatkalla, rauhoittuu sitten avaamaan paikkakunnan ja henkilöiden taustoja ja päättyy lopulta takaisin erämaahan kettujahtiin, joka saa lähes maagisia sävyjä. Ja tämä kaikki tehdään rahtusta yli sadassa sivussa.
Lukukokemus on antoisa, vaikka se jättää aukkoja ja kysymyksiä. Sjónin kynä on kevyt ja Tuomas Kaukon suomennos sujuva, joten tarinan ja kielen mukaan on vain helppoa upota. Islannin karu luonto herää eloon, pikkupaikkakunnan skismat ovat käsin kosketeltavia ja kaiken ympärille kietoutuva mystinen elementti täydentää aukot raikkaaksi lukukokemukseksi.
Kirja on nopeasti ohi, ja juonta tarkemmin siitä jää mieleen tunnelma. Hieman outo, eksoottinen ja kuitenkin jollain tapaa samaistuttava. Kai meissä pohjoismaiden asukkaissa on jotain sellaista, mikä ylittää valitoidemme väliset rajat: tietynlainen mentaliteetti auttaa sopeutumaan karuihin oloihin, selviytymään haasteista ja kolhuista, löytämään pehmeää maata roudan alta.
Sjón: Skugga-Baldur
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ulkoasu: Eliza Karmasalo
Like 2005
112 s.
Skugga-Baldur (2003)
Kirjastosta.
_____
Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Ainakin 52 kirjaa
Kirjallisella retkellä Pohjoismaissa saan kuitattua toisen kirjan Islannin kohdalle.
Tunnisteet:
2000-luku,
Erähenki,
Historiallista,
Islanti,
Kansanperinne,
Kirjastosta,
Like,
Luonto,
Pohjoismaat-haaste,
Pohjoismaista,
Sjón
1. syyskuuta 2015
Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu
Alkukesästä osallistuin Tammen ja WSOY:n uuden lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelytilaisuuteen. Moni esitelty kirja herätti mielenkiintoni, vaikken erityisen paljon lanua luekaan. Pieni tähtitiedefani sisälläni syttyi kuitenkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun esiin tuotiin uusi lastenkirjasarja Kepler62.
Sarjasta on tulossa kuusiosainen. Sen takana ovat tekstin osalta kotimaisen lastenkirjallisuuden guru Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland. Mykistävän upean kuvituksen on tehnyt Pasi Pitkänen. Ensimmäinen osa, nyt käsillä oleva Kirja yksi: Kutsu tuli julki kesällä, Kirja kaksi: Lähtölaskenta on saatavilla ymmärtääkseni ihan näillä näppäimillä.
Kirjan pääosassa ovat veljekset Ari ja Joni. He asuvat kahdestaan ja yrittävät selvitä arjesta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Päivät täyttävät lähinnä konsolipelit ja ravinnon hankinta. Eletään tulevaisuudessa, joka ei ole erityisen valoisa. Luonto on saastunut, kaupunkiympäristö on tunkkainen ja valvontaa on kaikkialla. Hallitus on ystävämme, todetaan.
Pojat saavat käsiinsä kohutun pelin, Kepler62:n, josta kiertää villejä huhuja. Sanotaan, että sitä ei voi päästä läpi ja jos joku onnistuisikin, lopussa odottaa jotain uskomatonta. Veljekset ryhtyvät tuumasta toimeen, eipä heillä parempaakaan tekemistä ole.
Pelit pelataan, mutta mitään erityistä ei sittenkään tapahdu. Vielä. Pojat jäävät odottavalle kannalle. Kun Joni sairastuu ja tarvitsee hoitoa, alkaa Arista tuntua, ettei kaikki ole ihan kohdillaan. Aikuiset ympärillä ovat kummallisia, ja tuntuu kuin joku seuraisi...
Kepler62 on ihan huikea kirja! Luin sen into piukassa, ja olin hurjan pettynyt, kun kirja loppui, vaikka tarina pääsi vasta alkamaan. Onneksi seuraavaa osaa ei tarvitse kauaa odottaa, mutta loput neljä ovatkin sitten pidemmän vartomisen takana.
Kirjan maailma on hieman pelottava, lähinnä ahdistavuutensa vuoksi, muttei liiaksi. Se on synkähkö, mutta silti siinä on tuttuja piirteitä. Pelaaminen, veljestä huolehtiminen ja luovuus nousevat sen keskeisiksi seikoiksi. Kirjan pojat ovat selviytyjiä mitä suurimmissa määrin, ja Ari on teräväpäinen isoveli, joka ei ole niin vain vietävissä.
Tarina ja kuvitus kulkevat käsi kädessä ja tukevat toinen toistaan. Kepler62 on vahvasti visuaalinen teos, ja hyvä niin. Kuvat houkuttelevat tarkkailemaan ja tutkimaan, mutta ovat silti hillittyjä ja ymmärrettäviä. Moni niistä sopisi vaikka julisteeksi tai tauluksi.
Tässä ensimmäisessä osassa ollaan vielä maapallolla, mutta loppu lupaa, että pian päästään kohti avaruutta. Uusia henkilöitä tulee varmasti mukaan tarinaan, ja kokonaisuus alkanee hahmottua. Kaiken kaikkiaan hieno avaus, joka tarjoaa monenlaiseen makuun jotakin. Poikiahan tällä selvästi houkutellaan lukijoiksi, mutta ei tämä mitenkään sukupuolirajoittunut kirja ole.
Ja antaahan se kaikenlaisia ajatuksia meille vieraista universumeista haaveileville aikuisillekin...
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015
121 s.
Kirjastosta.
______
Myös Lumiomenan Katja ja Kirjojen keskellä Maija ovat lukeneet tämän.
Tunnisteet:
2000-luku,
Avaruus,
Bjørn Sortland,
Dystopiat,
Kirjastosta,
Kotimaista,
Kuvakirjat,
Lapsille,
Lastenkirja,
Pasi Pitkänen,
Scifi,
Timo Parvela,
Veljeys,
WSOY
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)