28. marraskuuta 2013

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste valmis



Mitenköhän tässä kaikessa käy -blogin Maukka aloitti vuosi sitten erinomaisen hauskan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea tietokirjoja eri kategorioista ja kohota sivistyksen tasolta toiselle. Haaste päättyy ensi lauantaina ja omalta osaltani summaan sen tässä.

Luin haasteen eli kuluneen vuoden aikana yhteensä 19 tietokirjaa yhdeksästä eri kategoriasta ja selvitin tieni korkeimmalle, Hehkulamppu-tasolle. Olen selvästi palaamassa takaisin tietokirjallisuuden maailmaan gradunteon aiheuttaman yliannostuksen jälkeen, mistä olen ainoastaan iloinen. Nytkin on monta kiinnostavaa opusta lukuvuoroaan odottamassa ja parhaillaan keskenkin. Juuri näin sen pitää olla tässä osoitteessa – tietoa ja kaunoa sopivassa suhteessa.

Eniten (seitsemän kirjaa) luin ei-niin-yllättäen historia-teemaan sopien. Vierailin maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriassa, syntymään liittyvässä historiassa ja kansanperinteessä, kokeilin myös seksiä ja väkivaltaa, tein pitkän matkan Kongon historiaan, tutustuin Ahvenanmaan noitavainoihin, luin elämän erehdyksistä kertovia esseitä ja kaiken kruununa luin TietoFinlandiallakin palkitun (ja palkintonsa ehdottomasti ansainneen) Murtuneet mielet.

Yhteiskunta-kategoriaan sopivat Opettajan selviytymisoppi, naispoliitikkojen kokemukset sekä Etiopian viimeisen keisarin kautta peilattu yhteiskuntakritiikki. Erittäin innostava yrittäjyyskokoelma toi taloutta ja kuluttamista lukupinooni. Luin myös rankan vankilakokemuksen Irakista. Matkoilla kävin Afrikassa ja Istanbulissa.

Syvissä hengentieteiden vesissä liikuin tiiviin filosofian, innostavan ajattelun sekä tieteen ja uskon dialogin kautta (kahdesti). Luonnontieteisiin kurkistin vaatimattomasti suhteellisuusteoriasta lukemalla.

Kyllä tässä on selvästi sivistyksen valo syttynyt. Kiitos Maukalle kivasta haasteesta!

26. marraskuuta 2013

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski



Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Suomentaja: Ilona Nykyri
Kansi: Martti Ruokonen
Tammi 2013
190 s.
Ich und Kaminski (2003)

Kirjastosta.


Omahyväinen ja sosiaalisesti kyvytön taidekriitikko Sebastian Zöllner on ammatillisissa ongelmissa. Se suuri läpilyönti puuttuu, ja hän joutuu kasaamaan elantonsa pienistä puroista, ammattilaista sielua tyydyttämättömistä pikkukritiikeistä siellä täällä. Zöllner päättää tehdä elämäkerran mielestään aliarvostetusta ja unohdetusta, sokeutuneesta ja erakoituneesta taiteilijasta Manuel Kaminskista, sillä epäilemättä Kaminskista aika pian jättää ja tästä tulee taidemaailman puhutuimpia hahmoja. Silloin Zöllner on valmiina, ja taidemaailma tulee muistamaan hänen nimensä.

Kriitikko matkustaa syrjäiseen vuoristokylään, soluttautuu Kaminskin kotiin ja käytännössä kaappaa miehen mukaansa matkalle kohti rannikkoa – tapaamaan nuoruudenrakastettua, jotta elämäkerrallekin saadaan sen edellyttämä huipennus, yksinoikeudella tottakai. Matka ei kuitenkaan mene ihan niin kuin Zöllner suunnitteli. Suurimpana ongelmana eivät ole edes tappiin saakka höylätty luottokortti, varastettu auto tai erikoisia piirteitä itsestään paljastava maestro.

Olen pitänyt kovasti Daniel Kehlmannilta lukemistani teoksista. Maine on terävä novellikokoelma, Maailman mittaajat taas kiehtova (tieteen)historiallinen romaani. Tämä uusin suomennos siis ymmärrettävästi kiinnosti kovasti.

Minä ja Kaminski on monella tapaa hykerryttävä tarina itsekkyydestä, häikäilemättömyydestä ja pinnallisesta omaneduntavoittelusta. Taidekriitikko Zöllner on äärimmäisen inhottava – ja samalla erinomaisen mainio päähenkilö. Hän käyttäytyy ja kohtelee muita huonosti, eikä ole siitä millänsäkään. Pikemminkin Zöllner on kyvytön ymmärtämään, kuinka sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään, missä menevät rajat ja kuinka toista kunnioitetaan, tai ainakin vältetään loukkaamasta.

Tarinan osalta pidin enemmän alkupuolesta, Zöllnerin matkasta Kaminskia tapaamaan. Se korostaa ja kypsyttelee ihmisluontoa käsittelevää teemaa, vie sitä jo huomattavan pitkälle karikatyyrien kautta. Sen sijaan Kaminskin "kaappaaminen" automatkalle aloittaa hitaan laskusuhdanteen. Jännite ei pysy yllä, vaikka mutkia tuleekin matkaan, eikä idea kanna loppuun saakka. Kaminskin paljastaessa itsestään ja elämästään yhä enemmän Zöllner alkaa pehmetä ja inhimillistyä – hieman laimeaa, vaikka ymmärrän kyllä, että itsekkyyden vastapainoksi on haluttu rakentaa kuvaa siitä, mitä ihminen pohjimmiltaan on ja millaisena itsensä esittää.

Kieli kertoo tässä tarinassa paljon. Ihmisistä puhutaan se-pronominilla, mikä alkuun häiritsi ja sittemmin alkoi kiehtoa. Nähdäkseni sillä alleviivataan Zöllnerin luonteenpiirteitä ja käsitystä itsestään jonkinlaisena yli-ihmisenä suhteessa muihin, rahvaan edustajiin, hänen näkökulmastaan merkityksettömiin olentoihin. Samalla se erottaa Zöllnerin muista myös sosiaalisesti: hän ei koe kiintymystä tai ymmärrä sosiaalisten suhteiden päälle missään muussa kuin hyötymistarkoituksessa. Toisaalta myös Kaminskiin viitataan samalla tavoin, joten Zöllner ei tee eroa ihmisten kesken, ylhäisten tai alhaisten. Jos tuntisin saksan kieltä paremmin, voisin kenties tehdä vielä syvällisempiä päätelmiä. Saksa kun kuitenkin on kohtelias ja kiemurainen kieli, ja saksankielinen kommunikaatio edellyttää vahvasti esimerkiksi oikeiden persoonamuotojen käyttöä, kuten teitittelyä, huomattavasti vaikkapa suomen kieltä enemmän. Kiinnostava kielellinen valinta ja yksityiskohta kirjailijalta yhtä kaikki!

Minä ja Kaminski oli minulle ehdotonta luettavaa, mutta yhtä korkealle se ei kokemuksissani pääse kuin aiemmat Kehlmannin teokset. Juju jää keskeneräisen oloiseksi, sillä olisin toivonut kirjailijalta rohkeutta viedä Zöllnerin tarina loppuun siten kuin se alkoikin. Toisaalta kirja onkin toistaiseksi suomennetuista kirjoista varhaisinta tuotantoa, joten on ilo päätellä Kehlmannin kertojantaitojen kehittyvän. Jatkossa on toivottavasti luvassa lisää suomennoksia – ja vielä pitkä ja laaja tuotanto tältä vuonna 1975 syntyneeltä, tarkkasilmäiseltä ja ilmaisultaan terävältä herralta.

24. marraskuuta 2013

Ihminen sodassa -lukuhaaste




Kirjabloggaajien FB-ryhmässä virisi taannoin keskustelu siitä, mitkä aiheet kirjallisuudessa eivät noin lähtökohtaisesti nappaa ollenkaan. Kommentteja seuratessani huomasin, että niin politiikka kuin sota saivat varsin suuren määrän mainintoja ei-kiinnostavia aiheita listatessa.

En itsekään kuulu sota(kirjallisuus)faneihin, miltään kantilta katsoen. Suomen armeijan rintamaliikkeet toisessa maailmansodassa, joukkojen koostumukset, asejorinat, Tali-Ihantala… ääh. Ei kiitos.

Ja juuri se sai minut ajattelemaan: miksi en tutustuisi teemaan sittenkin ja juuri siksi, että pidän sitä lähtökohtaisesti epäkiinnostavana? Miksi en antaisi mahdollisuutta aihepiirille, joka – halusimme tai emme – tulee pysymään tapetilla tästä hetkestä hamaan ikuisuuteen? Ja ennen kaikkea: eikö olisi aika myöntää, että käsite sotakirjallisuus tarkoittaa paljon muutakin kuin juoksuhautaromantiikkaa?

Niinpä tartun härkää sarvista ja julkistan näin marraskuun lopulla, Mainilan laukauksia ja talvisodan syttymistä odotellessa, lukuhaasteen nimeltään

Ihminen sodassa

Haaste alkaa siis tästä päivästä ja kestää vuoden verran, vuoden 2014 marraskuun loppuun saakka. Osallistua voi millä tahansa alla esiteltyihin kategorioihin soveltuvalla kirjalla. Minimisuoritus on kaksi luettua kirjaa, kategorioilla ei ole väliä. Ylärajaa ei luonnollisestikaan ole. Kaikki kirjallisuudenlajit kelpaavat ja ovat suositeltuja. Kirjalista ja kategorisointi ovat ohjeellisia, ja niitä saa mielellään ehdottaa täydennettäväksi tai tarkennettavaksi, eikä luettujen kirjojen tarvitse olla listalta – toimikoon se vain innoittajana. Mukaan voi laskea kaikki tästä päivästä alkaen luetut ja blogatut kirjat. Päällekkäisyydet muiden haasteiden kanssa sallitaan. (Lisäys 26.12.2013: Haasteeseen voi laskea mukaan halutessaan myös yksittäisen novellin, mutta vain yhden kerran. Sotilasarvoja ei siis voi saavuttaa lukemalla vain yksittäisiä novelleja, mutta yhden luettavan teoksen novellilla voi kuitata.)

Toivon haasteeseen osallistuvien ilmoittautuvan kommenttikentässä sekä palaavan haasteen suoritettuaan antamaan linkin/linkit haastetta käsitteleviin blogiteksteihinsä. Haasteeseen voi osallistua myös ilman blogia, jolloin toivon kommenttikenttään jätettävän pienen tiivistyksen lukukokemuksesta. Viimeinen kommentointipäivä on siis 30.11.2014, jolloin tulee kuluneeksi 75 vuotta talvisodan alkamisesta.

Kaikkien vähintään kaksi kirjaa lukeneiden ja lukukokemuksensa tavalla tai toisella jakaneiden kesken suoritetaan hyvin rauhanomainen, oletettavasti kirjallinen palkintoarvonta vuoden kuluttua joulukuun alussa.

Koska ollaan sodassa, luettujen kirjojen määrällä voi saavuttaa erilaisia Suomen puolustusvoimien sotilasarvoja:

2 luettua kirjaa – sotamies
4 luettua kirjaa – korpraali
6 luettua kirjaa – kersantti
8 luettua kirjaa – vääpeli
10 luettua kirjaa – luutnantti
12 luettua kirjaa – majuri
14 luettua kirjaa – eversti
yli 14 luettua kirjaa – kenraali

Jokaisesta ansaitusta sotilasarvosta saa yhden arvan haasteen päätösarvontaan. Ylimääräisen arvan eli kuntoisuusloman voi ansaita, jos lukee minkä tahansa kirjan täysin omien ennakkoluulojensa yli. Jos esimerkiksi vihaat rintamakuvauksia tai saat kylmiä väreitä toisesta maailmansodasta kaikkinensa, tartu juuri niihin aiheisiin. Kuntoisuuslomia voi ansaita vain yhden. (Paitsi jos lukee Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian, josta lupaan niitä kaksi.)

Tervetuloa mukaan! Päihitetään sota yhdessä!


Kategoriat

I) Kaukaiset sodat (sodat ajalta ennen 1900-lukua)

Tietoa:

Hårdstedt, Martin: Suomen sota 1808–1809
Johnsson, Raoul & Malmberg, Ilkka: Kauhia Oolannin sota – Krimin sota Suomessa 1854–1855
Lappalainen, Mirkka: Susimessu – 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa
Matyszak, Philip: Gladiaattori – Roomalaisen taistelijan käsikirja
Sunzi: Sodankäynnin taito
Turnbull, Stephen: Samurai – Historiallisen soturin käsikirja

Kaunokirjallisuutta:

Allende, Isabel: Sydämeni Inés
Clavell, James: Aasia-saaga, esim. Shogun
Frazier, Charles: Päämääränä Cold Mountain
Kadare, Ismail: Kolme surulaulua Kosovolle
Shakespeare, William: Troilus ja Cressida
Tolstoi, Leo: Sota ja rauha


II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset

Tietoa:

Beevor, Antony: Taistelu Espanjasta – Espanjan sisällissota 1936–39
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918
Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet – Sisällissodan tuntemattomat naiset
Roselius, Aapo: Isänmaallinen kevät – vapaussotamyytin alkulähteillä
Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria

Kaunokirjallisuutta:

Courtemanche, Gil: Kigalin sunnuntait
Doctorow, E. L.: Marssi
Hemingway, Ernest: Kenelle kellot soivat
Lander, Leena: Käsky
Leskinen, Auli: Petojen aika
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää
Sansom, C. J.: Talvi Madridissa
Saramago, José: Rigardo Reisin viimeinen vuosi
Tuuri, Antti: Kylmien kyytimies
Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran 


III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)

I maailmansota 

Tietoa:

Andriessen, J.H.J.: Ensimmäinen maailmansota valokuvina
Englund, Peter: Sodan kauneus ja kauheus – 215 lyhyttä lukua ensimmäisestä maailmansodasta

Kaunokirjallisuutta:

Boyne, John: Kuudes mies
Capus, Alex: Léon ja Louise
Follet, Ken: Kun suuret sortuvat
Hašek, Jaroslav: Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa
Hemingway, Ernest: Jäähyväiset aseille
Japrisot, Sébastien: Pitkät kihlajaiset
Morpurgo, Michael: Sotahevonen
Remarque Erich Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta

II maailmansota

Tietoa:

Beevory, Anton: Toinen maailmansota
Hietala, Marjatta (toim.): Tutkijat ja sota – suomalaisten tutkijoiden kontakteja ja kohtaloita toisen maailmansodan aikana
Immonen, Lauri: Unohdettujen rintama
Kershaw, Alex: Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille
Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen
Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Ihminen sodassa – suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta
Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
Kulju, Mika: Lapin sota 1944–45
Nevalainen, Petri: Kollaanjoen taistelut
Porvali, Mikko: Hyökkäyksen edellä – Kaukopartio kannaksella kesällä 1941

Kaunokirjallisuutta:

Boulle, Pierre: Kwai-joen silta
Hassel, Sven: esim. Gestapo, Monte Cassino
Jaatinen, Pekka: Kuolema Suursaaressa
Kaarnakari, Ville: Operaatio Übung -42, Operaatio Chevalier, Operaatio Finljandija, Operaatio Para Bellum
Koivukari, Tapani: Käpykaartilaiset
Kokko, Yrjö: Pessi ja Illusia
Köngäs, Heidi: Dora, Dora
Lauttamus, Niilo: esim. Vieraan kypärän alla, Rautasaappaat, Verikivi
Linna, Väinö: Tuntematon sotilas
Linturi, Jenni: Isänmaan tähden
Lundberg, Ulla-Lena: Marsipaanisotilas
McEwan, Ian: Sovitus
Meri, Veijo: Manillaköysi
Ondaatje, Michael: Englantilainen potilas
Ooka, Shohei: Tulia tasangolla
Sahlberg, Asko: Yhdyntä
Salama, Hannu: Siinä näkijä missä tekijä
Sepetys, Ruta: Harmaata valoa
Spiegelman, Art: Maus
Tuuri, Antti: esim. Rauta-antura, Talvisota, Elämä isänmaalle
Vonnegut, Kurt: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki


IV) Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeiset sodat, kylmä sota, vakoilu jne.)

Tietoa:

Drakulic, Slavenka: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään
Mamdani, Mahmood: Kylmä sota ja terrorin juuret
Prunier, Gérard: Afrikan maailmansota – Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset
Ravela, Reko: Afganistanin loputon sota
Tochman, Wojciech: Kuin olisit kiveä syönyt
Wiest, Anthony (toim.): Vietnamin sota

Kaunokirjallisuutta:

Abulhawa, Susan: Jeninin aamut
Adichie, Chimamanda Ngozi: Puolikas keltaista aurinkoa
Drakulic, Slavenka: Aivan kuin minua ei olisi
Kourouma, Ahmadou: Ei Allahin tartte
Le Carré, John: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja
McEwan, Ian: Makeannälkä
Pimenoff, Veronica: Sankarin seisaus
Powers, Kevin: The Yellow Birds
Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo
Shamsie, Kamila: Poltetut varjot


V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella sekä aika juuri ennen ja jälkeen sodan)

Tietoa:

Beevor, Antony & Cooper, Artemis: Pariisi miehityksen jälkeen 1944–49
Karonen, Petri & Tarjamo, Kerttu: Kun sota on ohi – Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla
Näre, Sari; Kirves, Jenni & Siltala, Juha (toim.): Sodan kasvattamat

Kaunokirjallisuutta:

Blake, Sarah: Jos saat tämän kirjeen
Boyne, John: Poika raidallisessa pyjamassa
Haanpää, Pentti: Kenttä ja kasarmi
Havaste, Paula: Yhden toivon tie
Inkinen, Uuno F.: Sotapäiväkirja 1941–1944
Irving, John: Vapauttakaa karhut
Kettu, Katja: Kätilö
Kyrö, Tuomas: Liitto
Kähkönen, Sirpa: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä, Hietakehto
Lennox, Judith: Yöntummat vuodet
Moravia, Alberto: Kaksi naista
Nousiainen, Inka: Kirkkaat päivä ja ilta
Obrecht, Tea: Tiikerin vaimo
Orringer, Julie: Näkymätön silta
Rintala, Paavo: Pojat
Shaffer, Mary Ann & Barrows, Annie: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Waters, Sarah: Yövartio
Westö, Kjell: Kangastus 38


VI) Kuvitteelliset sodat (sodat, joita historiankirjoitus ei tunne, mutta mielikuvitus sitäkin vahvemmin)

Brooks, Max: World War Z – Zombiesodan aikakirjat
Heikkinen, Mikko-Pekka: Terveiset Kutturasta
Wells, H. G.: Maailmojen sota


VII) Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)

Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
al-Maadidi, Hussein: 361 päivää helvetissä
Beah, Ishmael: Leikin loppu
Best, Nicholas: Viisi päivää, jotka vavisuttivat Eurooppaa – Silminnäkijäkertomuksia toisen maailmansodan viimeisistä hetkistä
Buzzell, Colby: Minun sotani – Amerikkalaissotilas Irakissa
Chishugi, Leah: Pitkä matka paratiisiin – Pako Ruandan kansanmurhan keskeltä
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja
Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa
Orwell, George: Katalonia, Katalonia
Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu
Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni
Suomi, Juhani: Mannerheim – Viimeinen kortti?


VIII) Yleinen (sota)historia

Alnæs, Karsten: Euroopan historia – Pimeyden aika 1900–1945
David, Saul: Sota – Sodan historia muinaisesta Egyptistä Irakiin
Kasekamp, Anders: Baltian historia
Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa
Regan, Geoffrey: Päin mäntyä – Kirja sotilaallisista tunaroinneista

22. marraskuuta 2013

Alice Munro: Kerjäläistyttö


Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013 (1. suomennos 1985)
259 s.
Who Do You Think You Are? (1977)

Kirjakauppaostos.


Rose syntyy ja kasvaa Hanrattyn pikkukaupungissa isän, äitipuolen Flon ja sisarusten kanssa. Perhe saa elantonsa pääasiassa sekatavarakaupan pyörityksestä, eikä vauraudesta voida kuin haaveilla. Rose pääsee kuitenkin kouluun, jossa oppii sekä kapuamaan sosiaalisten suhteiden tikkaita että ymmärtämään hieman paremmin sitä, miten maailma on järjestynyt. Samalla Rosessa on vimmattu palo: hän ei aio jäädä tähän eikä tyytyä vähempään vain siksi, että on köyhän perheen tytär.

Rose pääsee stipendiaatiksi yliopistoon, jossa kohtaa rikkaan perheen pojan Patrickin. Nuoret tutustuvat, alkavat seurustella ja päätyvät lopulta yhteen myös virallisesti. Perheonni ei kuitenkaan kestä, ja Rosella on edessään vielä monta aallonpohjaa, karvasta pettymystä ja luopumisen hetkeä – samalla kun hän luo itselleen uraa toimittajana, tv-tähtenä ja näyttelijänä. Lopulta kaikki tiet risteävät vielä kerran Hanrattyssa.

Luimme jälleen yhtä matkaa nooran kanssa Alice Munroa. Viimeksi luimme Sanansaattajan, ja nyt tartuimme ensimmäiseen Munro-suomennokseen, Kerjäläistyttöön.

Kerjäläistyttö eroaa Munron muusta tuotannosta siinä, että se on sirpalemainen romaani, ei novellikokoelma. Tarinat eivät toimi – eikä niitä ole tarkoitettukaan toimimaan – yksin, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tosin jää aukkoja ja tulkinnanvaraa. Rosen elämässä tehdään isojakin loikkauksia, eikä kaikkea selitetä puhki. Aina ei anneta edes vihjeitä.

Teemoiltaan kirja on lähellä sitä, mistä yleensä eniten nautin. Pitkän ja vaiheikkaan elämän kuvaus, ristiriitainen päähenkilö, käänteet, joista osan aavistaa ja osaa ei, ja jotka tekevät vaikutuksen samanaikaisella eleettömyydellään ja merkityksellisyydellään.

Kerjäläistyttö ei kuitenkaan onnistunut kaappaamaan minua mukaansa ja puolelleen. Intensiteetti kärsii paikoin, välillä tarina tuntui jopa junnaavan paikoillaan. Rose ei ole yksiselitteisen miellyttävä tai samaistuttava henkilö. Hän tuntuu vetävän roolia tilanteessa kuin tilanteessa, painivan menneisyytensä ja otsassaan olevan leiman kanssa ja yrittävän aina hieman pidemmälle, vaikkei varsinaisesti pyrkyri olekaan.

Eniten pidin kirjan alkupuolesta, Rosen lapsuudesta ja nuoruudesta sekä yliopistoajasta. Kasvaminen pikkukaupungissa, jossa jako hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, köyhään ja rikkaaseen on selkeä kuin kaupungin läpi virtaava joki, kuvataan raadollisesti, muttei synkästi. Munron kynä ja katse on näissä osioissa terävä. Yliopistoon päästyään Rose on vielä täynnä tavoitteita ja monin tavoin keskenkasvuinen, vimmaassaan ihastuttava – vaikka samaan aikaan arvaa, että seikkailunhaluinen into vielä karisee ja päätepysäkki on porvarisrouvana esikaupungissa.

Avioituminen Patrickin kanssa, tytär Anna, myöhempi ero ja vaihtuvat rakastajat eivät niinkään enää innostaneet. Omien juurien ja taustan sekä samalla omista valinnoista seuranneen nykyhetken hyväksyminen ja ymmärtäminen yleensä kiehtoo, mutta Rosen tapauksessa mielenkiintoni lopahti. Hän vain antaa asioiden tapahtua, vaipuu paikoin itsesääliin sitä kovasti peitellen ja kärsii suuresti vaikeudesta hyväksyä itsensä ja taustansa.

Äitipuoli Flo pysyy mukana elämässä, kaukaisena mutta sitäkin sitkeämpänä. Lapsena Rose sai tottua remmiin ja henkiseen nöyryytykseen, mutta katkeruus ei estä huolehtimasta Flolle ajan koittaessa kunnalliskotipaikkaa. Flon mieleen ei pureuduta erityisen syvälle, mutta hänestä paljastuu kiehtova nainen: köyhyydessä elänyt, kaikkensa antanut ja paljon nähnyt ihminen, josta ei tehdä martyyria tai sankaria.

Joudun toteamaan, että tämä neljäs Munrolta lukemani kirja on toistaiseksi ainoa pettymys. Ei missään nimessä kelvoton tai ansioton, mutta verrattuna lukemiini novellikokoelmiin hyvin kaukana siitä teräväreunaisesta timantista, jota Munron novellikirjoittaminen ovat. Seuraavaksi onkin hyvä palata niiden äärelle, herkistää aistit jälleen äärimmilleen ja odottaa, mitä taituruutta saa vielä kohdata.

20. marraskuuta 2013

Valeopettaja vauhdissa: Kokonainen oppilas



Seuraa lokakuussa aloittamani Valeopettaja vauhdissa -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, joka käsitteli tuntisuunnitelmia, sai kiitosta, joten jatketaan!

Tällä kertaa tekee mieleni pureutua aihealueeseen, joka tuntuu minusta erityisopettajana erityisen (heh) tärkeältä, mutta joka saattaa aiheuttaa närää aineenopettajissa. Pilaan ilon jo valmiiksi toteamalla, että tämä on minun mielipiteeni, eikä tarkoituksenani ole vähätellä tai arvostella ketään. Olen myös itse koulutukseltani aineenopettaja. Haluan vain kiinnittää huomion tärkeään seikkaan. Se seikka on oppilaan ajatteleminen kokonaisuutena.

Työskentelen pääasiassa sellaisten nuorten kanssa, joilla on erilaisia joko oppimisen, tunne-elämän tai sosiaalisen puolen haasteita. He ovat peruskoulussa käytössä olevan kolmiportaisen tuen mallissa tehostetun tai erityisen tuen piirissä ja muun muassa siksi ajoittain osa-aikaisessa erityisopetuksessa. "Lievimmillään" kyse voi olla vaikkapa psykologin toteamasta työmuistin kapeudesta, jota helpottamaan kehitellään erilaisia opiskelutapoja ja apuvälineitä. "Mitta-asteikon" toisessa päässä sen sijaan vain taivas on haasteiden ja vaikeuksien rajana, eikä aina sekään.

Monenmoista tallaajaa on siis tullut tavattua jo tämän hyvin lyhyen työurani aikana. Oppilaiden taustat ovat kirjavia, jo kokeillut sekä kokeiluun otettavat tuen muodot vaihtelevat laidasta laitaan, perheet suhtautuvat aiheeseen (ja kouluun) hyvin eri tavoin ja nuoren oma asenne voi olla lähes mitä tahansa täydestä flegmaattisuudesta evvk:n kautta nenäkkyyteen ja toisaalta kovaan yritykseen, pettymyksiin ja joskus (onneksi!) kehittymiseen ja onnistumiseen.

Yksi keskeinen ajatus on kuitenkin noussut pintaan kuluneen syksyn aikana.

Se ei taatusti ole omalaatuinen, ei kovin timanttinenkaan, mutta minulle se on asia, joka on kirkastunut vasta nyt, ihan oikeasti. Ja se kirkkaus, johon olen havahtunut, tuntuu peruuttamattomalta.

Oppilas on yksilö, jonka oppimista, opiskelua, olemista ja elämää täytyy katsoa kokonaisuutena. Koko ajan.

Niin, sanoinhan, ei mitään uutta auringon alla.

Olen huomannut, jo mainitun hyvin lyhyen työurani aikana, että yläkoulussa aineenopettajat opettavat usein (eivät aina, mutta usein) nimenomaan ainetta. He opettavat yliopistossa itse opiskelemaansa oppiainetta siltä osin ja siinä laajuudessa, kuin opetussuunnitelman mukaan on suotavaa tehdä. Suurin osa tekee sen erinomaisesti.

Mutta ongelma onkin siinä, että oppilas ei ole olemassa vain tiettyä oppiainetta varten, tai edes kaikkia niitä yhteensä. Ei totisesti. Oma aine on tietenkin opettajalle rakas, mutta oppilas – se pirullinen nuori ihminen – on jotain paljon enemmän kuin oppimiensa asioiden summa. Ja minusta näyttää, että se valitettavasti unohtuu aika usein. Kiireisessä arjessa tehdään niin paljon jo sen eteen, että tunnit kaikkine vaatimuksineen ja haasteineen pyörivät. Kyllä minä sen ymmärrän, enkä syytä ketään.

Tukea tarvitsevien oppilaiden osalta on tullut mietittyä, mikä kaikki on edes järkevää. Oletus on, että nuoret omaksuvat aivan jäätävän määrän tietoa peruskoulun aikana. Onko se kaikkien osalta tarpeellista? Miksi ei voida selvästi karsia ja vähentää sisältöjä silloin, kun perusarjestakin on haasteita selviytyä? Ainahan voidaan palata takaisin, vaikeuttaa ja laajentaa, jos näyttääkin siltä, ettei raakileversiossa ole kyllin.

Oppilaalle voidaan määritellä tietyssä oppiaineessa erityiset painopistealueet, joihin hänen opiskelunsa perustuu. Silloin yleisopetuksen oppimäärästä otetaan vain keskeiset asiat ja keskitytään niihiin. Oppimissuunnitelmaan tai HOJKS:iin sitten kirjataan, mikä näiden painopistealueiden sisältö on, ja minkä arvosanan oppilas voi ne hallitsemalla saada. Seuraava askel tästä on oppiaineen yksilöllistäminen, mutta siitä sitten lisää joku toinen kerta.

Opettajat tekevät valtavan työmäärän ottamalla huomioon erilaiset oppijat, eriyttämällä materiaalia ja opetusta ja huolehtimalla siitä, että kaikilla on edellytykset oppia. Itse kaipaisin kuitenkin varsinaisen paperinpyörittelyn ja byrokratian (jota mainitut painopistealueet ja yksilöllistäminen väistämättä edellyttävät tietyn määrän) ja niiden pelkäämisen sijaan muutosta arkeen ja arkiajatteluun. Tietenkin kaikki lähtee perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista, joita tälläkin hetkellä ollaan uudistamassa, sillä ne asettavat taustan ja vaatimuksen koulu- ja opetustyölle. Olisikin toivottavaa, että vuonna 2016 voimaan tulevissa uusissa perusteissa olisi monessa mielessä jotain uutta. Keveyttä kenties? Mutta haluan myös uskoa siihen, ettei kaikki tule aina ylhäältä päin, ja että arjen keskellä, siellä ihan tavallisessa koulussa, on mahdollista tehdä paljon valintoja itse. Eikö koulu, lopulta kuitenkin, ole oppilaita varten, eikä päinvastoin?

Pääajatukseni on siis se, että mielestäni peruskoulussa tunnutaan suhtautuvan turhan ryppyotsaisesti oppiaineisiin sellaisenaan. Tietenkin ne ovat tärkeitä ja nuorten tulee niiden sisältöjä hallita, mutta eikö se keskeinen pointti ole kuitenkin jossain muualla. Siinä kokonaisuudessa. Siinä, mitä eväitä, taitoja ja kykyjä nuoret saavat peruskoulusta mukaansa. Koko paketissa.

Monesti mietin, kuinka useallekin oppilaalle, aivan niille tavallisillekin, olisi enemmän hyödyksi tosissaan opetella arjen haasteiden hyväksymistä ja niistä selviämistä, oman elämän hallintaa ja maailman ymmärtämistä – ja siis aivan ruohonjuuritasolla, nuorten elämän kautta – kuin toisen maailmansodan tapahtumien aikajanaa tai avaruusgeometristen kappaleiden pinta-alan laskemista ulkoa väkisin opetelluilla kaavoilla. Monia taitoja tietenkin opitaan nimenomaan mainitunkaltaisten sisältöjen oppimisen kautta, mutta oma pointtini onkin siinä, onko opettajan fokus niissä taidoissa vai oppiaineen sisällössä sellaisenaan. Suoraan sanoen minua ei kiinnosta, oppiiko oppilas autonomian ajan tsaarit, jos hän oppii sen sijaan vaikkapa järkevää tiedonhakua ja asioiden kyseenalaistamista sekä ennen kaikkea pitämään huolta itsestään, ja jos hyvin käy, muistakin ihmisistä. (Toisaalta tämä on hypoteettista, sillä en opeta nykyisessä työssäni historiaa. Ehkä joskus vielä pidänkin tsaareja tärkeämpinä.)

Haluan itse ajatella niin, että erityisopettajan työ tässä vaiheessa työuraa on kultaakin kalliimpi mahdollisuus. En ainakaan totu siihen, että minun aineeni olisi (edes minulle itselleni!) jotain ylitsepääsemättömän tärkeää, vaan joudun ja ennen kaikkea saan katsoa kutakin oppilasta paljon laajemmasta näkökulmasta, kuin mihin kymmeniä, jopa satoja oppilaita viikossa opettava aineenopettaja voi mitenkään revetä. En siis ehdota, että aineenopettajien pitäisi kyetä ihmeisiin ja olemaan joka hetki kattamassa kullekin oppilaalle yksilöllistettyä herkkutarjotinta. Sen sijaan haluan uskoa, ettei perspektiivin laajentamisesta tässäkään aiheessa voi olla ihan hirveästi haittaa.

Pidän itseäni onnekkaana, kun saan tehdä tällaista työtä juuri nyt, juuri siellä, missä olen. Koska olen vielä epävarma ja tyhmäninnokas keltanokka, lähden pää edellä uusiin kokeiluihin ja ajatuksiin. Tiedän, että Se Oikea Arki varmaan puskee vielä joskus päälle, eivätkä kaikki työpäiväni todellakaan tihku ideologiaa, mutta uskallan ajatella tästä olevan vielä roppakaupalla hyötyä. Ennen kaikkea minulle, jotta jaksan opettajan työtä tehdä.

Mutta ehkä jopa oppilaillekin, jotka, perhana vieköön, osaavat olla niin mielettömiä, kokonaisia persoonia, että kyllähän sitä aika ajoin ihan sanattomaksi jää.

16. marraskuuta 2013

Ryszard Kapuściński: Keisari



Ryszard Kapuściński: Keisari 
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Perttu Lämsä
Like 2006
205 s.
Cesarz (1978)

Kirjakauppaostos.


Legendaarisen puolalaisen toimittajan Ryszard Kapuścińskin Keisari on tutkimusmatka Haile Selassien, Etopian kuninkaiden kuninkaan, Juudan heimon voittamattoman leijonan ja Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa hoviin ja sen murenemiseen. Haile Selassie hallitsi Etiopiaa ensin valtionhoitajana ja kruununprinssinä, sitten kuninkaan ja lopulta yksinvaltiaana vuodet 1916–1936 ja 1941–1974. Hän oli ylhäisen suvun poika, joka vaikutti merkittävällä tavalla maansa kehitykseen (tai kehittymättömyyteen) ja vaiheisiin lähes koko 1900-luvun ajan.

Keisari on vahva journalistinen tulkinta Haile Selassien valtakaudesta. Kapuściński matkusti Etiopiaan heti Selassien syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1970-luvun puolivälissä ja haastatteli keisarin entisiä hovimiehiä, maan alle paenneita virkamiehiä ja muita etiopialaisia. Silminnäkijäkertomukset ja pohdinnat yltävät keisarin valtakauden alkuvaiheista aina tämän viimeisiin hetkiin saakka loppukesään 1975, jolloin hän kuoli kotiarestissa epäselvissä olosuhteissa.

Kirjalla on mittaa vain kaksisataa sivua, mutta lukukokemuksena se on laaja ja vaikuttava. Se käy suoraan asiaan, ei peittele, kainostele tai häpeile. Ihailen vimmaa, jolla Kapuściński on suhtautunut työhönsä. 1970-luvulla sotilasvallankaappauksen läpikäynyt rutiköyhä Afrikan valtio on taatusti tuonut haasteita toimittajan työhön, mutta niistä piittaamatta (tai juuri niiden innoittamana) Kapuściński on saanut aikaan taitavan ja monitasoisen kurkistusaukon tiukasti ulkopuolisilta suljettuun hoviin ja sen eri kolkkiin.

Haastateltavana olleet ihmiset esiintyvät nimikirjaimien suojaamana, ja he puhuvat suoraan. Osa haastatteluista on pidempiä, osa vain pikkupätkiä, ja niissä on luettavissa jokaisen kertojan oma ääni. Sen sijaan se, mitä nämä äänet kertovat, on paikoin käsittämätöntä. Haile Selassie oli ehdoton yksinvaltias, varallisuudessa kylpevä despootti ja kaikki langat pakonomaisesti käsissään pitävä diktaattori. Hovissa elettiin tuhansien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, joille jokaiselle oli ehdoton aikansa ja paikkansa. Keisarin aatteet tuli tuntea lähes telepaattisesti, ovet avata oikeaan aikaan ja jalkatyynyt sujauttaa paikoilleen huomaamatta. Ilmiannot, armonanelut, suhdeverkostot, lahjonta ja irrationaalinen päätöksenteko leimasivat elämää hovissa ja sen liepeillä.

Samaan aikaan kun Kapuściński rakentaa kuvaa itsevaltiudesta Etiopiassa, hän peilaa sitä mihin tahansa yhteiskuntaan, jossa valta keskittyy käsiin, jotka eivät sitä osaa käyttää. Selassien valtakausi päättyi 1970-luvun alun massiiviseen nälänhätään, jota maan virkakoneisto ei kyennyt hoitamaan kuntoon. Sotilaiden synnyttämä vallankumous syöksi keisarin vallasta ja lukitsi tämän kotiarestiin loppuiäkseen. Diktatuurin kaiut eivät kuitenkaan vaienneet vielä aikoihin.

Kapuścińskia on myös kritisoitu faktan ja fiktion rajojen venyttämisestä. Voi siis olla, etteivät kaikki Keisarissa esiin nostetut puheenvuorot ole autenttisia. Toisaalta Haile Selassien teot ja Etiopian historia eivät Kapuścińskin käsissä – mahdollisesti paksustikaan väritettyinä – muutu todesta valheeksi. Päinvastoin: pienetkin sävyt, merkityksettömältä tuntuvat sivuseikat ja terävät havainnot koostuvat tarkkasilmäiseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ymmärtää maailmasta väistämättä taas hieman lisää.

___

Myös Juha Makkonen ja Kata ovat kirjoittaneet Keisarista. Kiiltomadon arviossa nostetaan ansiokkaasti esiin myös Kapuścińskin tuotantoon liitetty kritiikki.

Lisätietoja Haile Selassiesta saa vaikkapa Elävän Arkiston audio- ja videopätkistä.

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti (jossa pääsen tämän myötä kiinni päätavoitteeseen eli Afrikan tähteen) sekä Kansankynttiläin kokoontumisajot (kategoria: Yhteiskunta). Keisari on myös uusi ruksi Maailmanvalloituksessani (Etiopia) ja 39. luettu kirja TBR-listaltani.

13. marraskuuta 2013

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945



Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
475 s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.


Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 perustuu hänen tuoreeseen englanninkieliseen väitöskirjaansa. Tutkimuksen aiheena ovat suomalaisten sotilaiden talvi- ja jatkosodassa kokemat ja saamat psyykkiset vammat, niiden synty, hoito, vaikutukset ja merkitykset.

Lähdeaineistona on käytetty sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomuksia, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkistoa, suomalaissotilaiden muistitietoaineistoa (muun muassa sodanaikaisia runoja ja sodan jälkeen kerättyä kyselyaineistoa) sekä sotapsykiatrien kirjoittamia tieteellisiä artikkeleita.  Aineisto on valtava, moniääninen ja hedelmällinen, ja se toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Kivimäki on tehnyt sekä tilastollista että laadullista tutkimusta, ja taulukoiden ja lukujen takaa paljastetaan myös yksittäisten sotilaiden tarinoita ja kohtaloita.

Murtuneet mielet on jaettu viiteen alalukuun. Ensimmäisessä osassa luodaan katsaus talvisodan aikaisiin "tärähtäneisiin", ensimmäisiin sodassa henkisesti vammautuneisiin potilaisiin ja "shokkisotaan". Toinen osa käsittelee jatkosotaa kerraten osan sotatapahtumista ja peilaten psyykkisiä vammoja saaneiden sotilaiden tarinoita niihin. Kolmannessa osassa Kivimäki luonnostelee kuvan rintamayhteisöstä: kuinka rintamalla oltiin ja elettiin, millaista toimintaa siellä oli, kuinka sotilaat motivoituivat tehtäväänsä ja kuinka he kokivat sen – ja mitä tapahtui, kun yhteisön tuki ei riittänytkään. Luku on ansiokas ja erittäin kiinnostava, siinä on mukana esimerkiksi rintamalla kirjoitettuja runoja ja tutkimuksen ote on lähes antropologinen. Neljäs osa käsittelee suomalaista sotapsykiatriaa, sen teoreettista taustaa sekä käytännön toimia potilaiden hoidossa. Luku kaappaa lukijan mukaansa ja aiheuttaa sekä puistatuksia että pohdintaa aikamatkalla sotavuosiin ja niiden ideologiaan. Viidennessä osassa Kivimäki summaa tutkimuksensa ja avaa ansiokkaasti psyykkisten sotavammojen stigmaa.

Talvi- ja jatkosodan aikana noin 18 000 sotilasta joutui eri syistä psykiatriseen hoitoon. Mitään keskivertoa potilastyyppiä ei voida sanoa olleen – psyykkiset oireet saattoivat ilmetä kellä tahansa ja milloin tahansa, sillä sekä hyökkäysvaiheissa, asemasodan aikana että kesän 1944 suurtaisteluissa miehiä jouduttiin evakuoimaan rintamalta psykiatriseen hoitoon.

Kivimäki on tehnyt tarkkaa työtä tutkiessaan potilaiden tietoja. Esimerkiksi asuinpaikka, sosiaalinen tai poliittinen tausta ei ollut sellaisenaan tilastollisesti merkittävä tekijä. Iällä taas oli vaikutusta: vanhemmat sotilaat oirehtivat nuorempia ikäluokkia useammin. Tämä saattaa johtua etenkin siitä, että yli kolmekymppisillä sotilailla oli usein perhe, joka vaikutti merkittävästi toimintaan ja mielenterveyteen. Muutenkin vanhemmilla sotilailla oli – pääosin ja yleistäen – jo enemmän kiinnekohtia omaan arkiseen maailmaansa kuin pari vuotta sitten ripiltä päässeillä nuorukaisilla, joita sen sijaan ohjasi into ja seikkailunhalu.

Sen sijaan rivimiehet saivat psyykkisiä vammoja upseereita useammin, mikä selittynee osin sillä, että johtotehtäviin valikoitui niitä miehiä, jotka selvästi osoittivat suurta stressinsietokykyä, hyvää fyysistä kuntoa ja yleistä kyvykkyyttä sotimiseen. Nämä miehet eivät hevin osoittaneet "pelkurimaisina" pidettyjä tuntemuksia – ja olihan heitä huomattavasti vähemmänkin. Toisaalta jos upseeritason sotilas alkoi osoittaa psyyken murenemisen merkkejä, hänet saatettiin nopeasti siirtää toisiin tehtäviin ennemmin kuin varsinaiseen hoitoon. Johtajan kontrolloimaton käytös oli liian suuri riski kaikille, joten siihen reagoitiin joutuin.

Mielen murtuminen tapahtui useimmiten pitemmän ajan kuluessa kuin yhdessä dramaattisessa hetkessä, vaikka jälkimmäinenkin oli toki mahdollista etenkin talvi- ja jatkosodan alkuvaiheissa. Taustalla saattoivat Kivimäen tutkimuksen mukaan vaikuttaa itse sotatapahtumien ohella esimerkiksi vaikeat kasvuolosuhteet, erilaiset pidemmän aikavälin henkilökohtaiset vastoinkäymiset ja niiden kuormittavuus, perheen asioista huolen kantaminen ja jollakin tapaa hankala asema sotilasyhteisössä, joka oli tärkeä selviytymistekijä sodassa. Tavalla tai toisella marginaaliin tai sivullisiksi jääneet sotilaat eivät välttämättä tunteneet yhtä suurta yhteenkuuluvuutta muiden kanssa kuin taistelujoukkojen "perusryhmiin" kuuluvat sotilaat.

Suomalainen sotapsykiatria ammensi teoreettiset lähtökohtansa pääasiassa Saksasta. Yhtenäistä toimintakulttuuria ei ollut, vaan sotasairaalat ja niiden psykiatriset osastot toimivat pitkälti kunkin sairaalan ylilääkärin ohjeistuksen mukaisesti. Hoitokeinoina käytettiin yhtäältä fyysistä rasitusta, ja osa potilaista lähetettiin rintamalta evakuoinnin ja lyhyen levon jälkeen erityisiin tarkkailu- ja työkomppanioihin muun muassa linnoitustöihin. Työnteon ja fyysisen rasituksen autuaaksi tekevyyttä saatettiin korostaa pahimmillaan puhtaalla simputuksella. Lähtökohtaisesti vian katsottiin olevan murtuneessa sotilaassa itsessään: degeneroituneessa perimässä, sielullisessa häiriössä tai heikossa luonteessa. Vasta sodan jälkeen alkoi hitaasti herätä ajatus siitä, että kenties syy psyykkisiinkin vammoihin on sodassa, ei sen kokevassa yksilössä.

Toisaalta käytössä oli erilaisia shokkihoitomenetelmiä. Potilaan psyykkinen tila huomioiden käytettiin esimerkiksi insuliinihoitoa, jossa potilas vaivutettiin shokin sijasta lyhyeen koomaan. Toisena vaihtoehtona oli Cardiazol-hoito, jossa lääkeainetta potilaan verenkiertoon siirtämällä saatiin aikaan kauhuntunnetta herättävä fyysinen shokkitila. Myös sähköshokkihoitoa käytettiin laajalti.

Sotapsykiatrien tehtävä ei ollut helppo. Heidän oli yhtäaikaisesti tasapainoteltava sotaa käyvän maan puolustusvoimien edun ja potilaiden hoidon välillä. Liian löyhästi myönnetty vapautus asepalveluksesta olisi ollut pidemmän päälle lisääntyessään kansakunnalle tuhoisaa, mutta moni potilas osoittautui hoidosta huolimatta rintamalle sopimattomaksi – esimerkiksi lievästi kehitysvammaisia miehiä, jotka nykyään saisivat vapautuksen asepalveluksesta, otettiin sota-aikana rintamalle nikottelematta. Psykiatrian pyrkimyksenä oli kukistaa oireet ja mahdollinen tietoinen vastarinta, mutta "sotapsykiatrit eivät sentään olettaneet shokkihoitojen parantavan potilaidensa sairasmielisyyttä, älyllistä heikkolahjaisuutta tai muita vastaavia sielunrakenteellisia ominaisuuksia" (s. 347). Psykiatreilla ja psykiatrista hoitoa antaneilla muilla lääkäreillä oli suuri vastuu kannettavanaan. Osa käytti sitä niin hyvin kuin voi, mutta osa suhtautui psyykkisiin potilaisiin roskaväkenä, joka vain pyrki välttämään velvollisuutensa isänmaan puolustamisessa.

"Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen leimasi "sotaneurootikot" loisiksi ja miehen irvikuviksi." (s. 383)

Kaiken kaikkiaan Ville Kivimäen tutkima ilmiökokonaisuus on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Ottaen huomioon, että psyykkisiä vammoja sodassa saaneita sotaveteraaneja ei vielä 1990-luvullakaan haluttu yksimielisesti tunnustaa fyysisiä vammoja saaneiden kanssa yhdenvertaisiksi, aiheen tutkiminen ja tunnetuksi tekeminen puolustaa paikkaansa historiantutkimuksen kentällä ja suomalaisessa sotakeskustelussa. Sota saa näin ne kasvot, jotka sille kuuluvat: kymmenet tuhannet erilaiset, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavat, yhdenvertaiset ja yhtä arvokkaat – ja samalla sanomattoman kauheat.

___

Muualla: Kirjavinkkien omaani huomattavasti taidokkaammin tiivistetty arvio, Helsingin Sanomien arvio, Aamulehden arvio, Suomen Kuvalehden artikkeli Kivimäen väitöksen perusteella.

12. marraskuuta 2013

Minna Canth: Salakari



Minna Canth: Salakari
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1996
(1. painos 1887)
123 s.

Kirjastosta.


Alma Karell on pikkusievä porvarisrouva, puolenkymmenpäisen lapsikatraan äiti ja kansallismielisen rehtorin, tulevan valtiopäivämiehen vaimo. Kesä huvilalla on tullut päätökseensä, kun Karellin perhe saa yllätysvieraita: pihaan ajavat pormestari Lagander, apteekkari Leistén ja nuori maisteri Nymark. Kesäillan pimetessä ja vieraiden saatua kestitystään Alma on havahtunut johonkin uuteen. Onko hän tyytyväinen siihen, mitä elämä antaa? Onko hän onnellinen avioliitossaan pidättyväisen Johnin kanssa?

Syksy saapuu ja Karellit asettuvat takaisin kaupunkiasuntoonsa ja arkeensa. Alma on edelleen levoton, hän kaipaa muutakin kuin koruompeluksia ja emäntänä häärimistä. Nuorimmainen Helmikin on jo rinnaltavieroitusiässä. Kuin tilauksesta maisteri Nymark saapuu pitämään rouvalle seuraa intresantteine ja liehittelevine puheineen, hakee tätä seurapiireihin ja rekiajeluille, herättää keskustelua ja saa punan Alman poskille.

Väistämättä juorut alkavat pikkukaupungissa elää, ja erään kohtalokkaan luisteluretken jälkeen Alma joutuu kohtaamaan elämän koruttomuuden ja jokaisen äidin painajaisen, kun yksi perheen lapsista sairastuu vakavasti. Mikä on huvittelun hinta? Saako äitimyytistä irti räpistelevä nainen aina rangaistuksen? Mitä seuraa, kun ei asetu rooliinsa, kun poikkeaa asemansa osoittamalta tieltä?

Minna Canthin Salakari on pienoisromaani tai pitkä novelli, jonka teema on avioliitto, aviorikos ja naisen sisäinen maailma. Se pohdiskelee päähenkilönsä kautta (porvaris)naisen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja perheessä sekä sitä, missä hyveen ja paheen raja kulkee. Alma on keskeinen tekijä tarinassa, ja hän joutuu käymään läpi laajan tunneskaalan, johon ei ehkä naiiviuttaan ole aivan valmis. Almalla on suuri rakkauden ja hyväksynnän nälkä, ja ollakseen jo monen lapsen äiti ja usean vuoden avioliiton koulima hän on hämmentävän herkkä ja lapsellinen, kuin koristenukke tai silitystä kerjäävä koiranpentu.

Salakari on nopealukuinen ja sinänsä moitteeton tarina. Se tarjoaa herkullista ajankuvaa 1800-luvun lopun suomalaisesta porvaristosta ja nostaa esiin monia kiinnostavia ilmiöitä: naisen asema, avioliiton merkitys (rakkaus ja tunne vaiko hyöty ja järki?), naisen ja miehen suhteen siveellisyyden rajat, suomalaisuus- ja kansallistunteen nousu sekä äitiys naisen perimmäisenä kutsumuksena ja elämäntehtävänä. Näistä saisi aikaan vaikka millaisen tiiliskiven, joten Canthin tiivis ilmaisu ja taito keskittyä olennaiseen herättää ihastusta.

Jossain määrin silti petyin. Tuntuu, että tämäntyyppisiä tarinoita on tullut luettua aika paljon. Ehkä suurimpaan merkitykseen nousee tarinan loppuosa, jossa Alma itse sairastuu (puhdasta syyllisyyttään?) ja kärsii koko lailla vaikuttavasti niin henkisistä kuin fyysisistä tuskista, jotka on kuvattu hämmentävän päällekäyvästi. Toisaalta raja lukijan tunteisiin vetoavuuden ja puhtaan pateettisuuden välillä on kapea, ja sen yli heilahdellaan paikoin.

Ihailen vimmaa, jolla Canth kirjoittaa itselleen tärkeistä teemoista, kuten sukupuolimoraalista ja naisen asemasta. Teos joutui ilmestymisaikanaan kritiikin kohteeksi, sillä sen päähenkilöä ei pidetty uskottavana: ei kai pikkukaupungin porvarisrouva tällaiseen lähtisi, rehtorska vielä, härre gyyd! Almaa jää miettimään kirjan kansien sulkeuduttuakin. Miksi hän on sellainen kuin on? Miksi hän ei ole onnellinen?

Canth ei jätä 130 vuotta myöhemmin elävää lukijaa kylmäksi, sillä teemat, joihin Salakari pureutuu, ovat edelleen olemassaolevia ja todennettavia. Onneksi jotkin asiat ovat kuitenkin muuttuneet, etenkin ulkoiset ja yhteiskunnalliset seikat, eikä kaksinaismoralismin kaiku ole enää niin voimakas kuin Canthin aikaan. (Eihän?)

Vaan yksi on ja pysyy: naisen ylitsepursuava syyllisyys sanoista ja teoista sekä sanomatta ja tekemättä jättämisistä sekä se taakka, jota hän usein aivan turhaan kasaa harteilleen – vaikka syy ei edes olisi itsessä.

___

Muiden aatoksia, osassa myös juonipaljastuksia: Jokke jäi pohtimaan maisteri Nymarkia, Annikaa harmitti, ettei roisto saanut rangaistusta, Suvi ei vaikuttunut, vaan piti etenkin loppuratkaisua liioiteltuna ja moraalisesti alleviivaavana.

Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

11. marraskuuta 2013

Alice Munro: Sanansaattaja



Alice Munro: Sanansaattaja
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2008
383 s.
The View from Castle Rock (2006)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron Sanansaattaja on toisiinsa kietoutuvien tarinoiden kokoelma, joka jakautuu kahteen temaattiseen linjaan. Ensimmäinen osa kertoo Munron isän suvusta, skotlantilaisista Laidlaweista, jotka lähtevät 1800-luvun alussa Skotlannista Uudelle mantereelle monien kaltaistensa tavoin. Osion viisi kertomusta kattavat parinsadan vuoden ajanjakson ja kertovat siirtolaisperheen juurista, lähtökohdista, identiteetistä ja integraatiosta uuteen.

Toisessa osassa Munro ottaa minäkertojan roolin ja tiivistää historian kulkua oman elämänsä eri vaiheiden kuvailuun. Mukana on monia elementtejä alkuosasta, viitteitä kauemmas historiaan, kumarruksia esi-isille. Tärkeimmäksi tuntuu muodostuvan Munron oma isä, jonka nuoruutta ja taustoja kartoitetaan pariinkin kertaan. Viimeistä kertaa isä on mukana kertomuksessa, jossa hän jo selvästi vanhentuneena joutuu sairaalahoitoon.

Sanansaattaja edustaa kiinnostavaa kirjallisuudenlajia. Se on yhdistelmä faktaa, sukututkimusta, elämäkertaa ja kuvitelmaa. Laidlawn suku on ollut vuosisatoja taipuvainen kirjaamaan ylös elämän tapahtumia, ovat ne sitten omaisuusluetteloita, kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä. Näistä fragmenteista Munro on koostanut esiin yhteyden oman nykyhetkensä ja elämänsä sekä menneen välillä. Tarinankerronta, kirjallinen ilmaisu ja elämän tapahtumien merkityksellistäminen tarinoiden keinoin on selvästi "sukuvika", jolle Munro osittain etsii vahvistusta.

Teoksen kantava teema on ihmisen minuuden yhteys laajempaan kontekstiin. Kuinka suurilta osin olemme oman elämämme herroja, kuinka paljon on kiinni kasvuympäristöstä, geeniperimästä ja tapahtumien ketjuista, joita emme osaa sanallistaa tai aina edes nähdä.

Itse miellyin enemmän toiseen osaan ja sen omaelämäkerralliseen kerrontaan. Munro taitaa eleettömän kerronnan, tyyli on näennäisen tasainen, mutta sitäkin suuremmilla merkityksillä ladattu. Pienet tapahtumat muodostuvat yllättäviksi käänteiksi, jotka saattavat muuttaa tapahtumien tai tulkinnan suunnan. Ensimmäisessä osassa ihastelin taitoa, jolla Munro häivyttää toden ja kuvitelman rajat ilman, että lukijalle tulee huijattu olo. Hän antaa tarinan kasvaa ja viedä mukanaan, ja sopivassa välissä muistuttaa kertojan äänellä, mikä todella tiedetään ja mitä ei.

Ensimmäisessä osassa miellyin eniten tarinaan Näköala Castle Rockilta, joka on myös kirjan alkuperäinen niminovelli. Siinä Munron esi-isät päättävät lähteä Skotlannista kohti Yhdysvaltoja. Tarina kuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa herkästi ja tarkasti: pitkää laivamatkaa, uskalluksen ja pelon välistä haipuvaa eroa, perheen sisäistä dynamiikkaa, suljetun tilan tunnelmaa. Samaan aikaan usko tulevaan on voimakas – ja pelko vielä suurempi.

Toisen osan ja koko kirjan päättävä Miksi sinä sen haluat tietää? on tunnelmaltaan ja jälkipoltoiltaan voimakkain lukukokemus. Siinä minäkertoja kuusikymppisenä naisena löytää rinnastaan kyhmyn. Tarkempien tutkimusten odottelun lomassa hän alkaa miehensä kanssa etsiä hautakumpua, jonka on joskus vuosia aiemmin nähnyt auton ikkunasta. Muistomerkin etsintä on vaikeaa, ja siihen kietoutuu sellainen määrä taiten kuvattua pelkoa, hätää ja alistumista, samalla seesteistä ymmärrystä ja hyväksyntää, että lukijan kurkkua väistämättä alkaa kuristaa. Yksityisestä tulee yleistä, ja oman kokemuksen kautta ihminen palaa menneeseen ja juurilleen ja vieläkin kauemmas, aina maankuoren liikkeisiin saakka.

On vaikea tarkkaan sanoa, mikä Munrossa minuun eniten kolahtaa. Yhtäältä se on kieli (Kristiina Rikmanin upea suomennos!), joka on samaan aikaan lakoninen, toteava ja merkityksiä täynnä. Toisaalta se on tarinankerronta: mukaansatempaava, vähitellen kasvava, elämältä maistuva, koskettava. Munro ei lässytä tai liehittele, hän kertoo niin kuin asiat ovat, lukijaa – tai itseään – pehmittelemättä.

Sanansaattaja ei ole novellikokoelma perinteisintä mallia. Se yhdistää historialliset sirpaleet, kirjalliset lähteet, kuvitelman ja toiveet. Se on kirjoittajansa tilinpäätös ja kunnianosoitus perheelleen ja sukujuurilleen. Ja se on vahvaa kerrontaa, upea kokonaisuus, tarinasikermä, jonka on täytynyt saada tulla kerrotuksi.

___

Samaan aikaan kanssani Sanansaattajasta kirjoittaa noora. Luimme kirjaa yhtä aikaa tahoillamme, ihastelimme ja pohdiskelimme sitä yhdessä.

10. marraskuuta 2013

Juha Itkonen: Seitsemäntoista



Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Otava 2010
383 s.

Kirjakauppaostos.


On kesä 1990-luvun alussa, sen nelikirjaimisen sanan varjossa. Lukiolaispoika Henrik on ensimmäisessä kesätyössään pikkukaupungin ruokamarketissa. Siellä ylemmän keskiluokan pehmein hansikkain kohdeltu Henrik kohtaa ensimmäistä kertaa kunnolla aivan erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Selkeimmin joukosta erottuu Vesku, puolenvälin kolmattakymmentä ylittänyt kaveri, jolla on suuria suunnitelmia ja haaveita ja puheita, ja joka kiintyy kesäpoika-Henrikiin varsin paljon. Veskun siivellä Henrik pääsee välillä kapakoihin, pois Linnan rannasta, jossa alaikäisten on tapana kokoontua, ja myöhemmin reissuun Floridaan saakka.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kansan rakastama kirjailija Julius Ilonen kirjoittaa myöhemmin menestyskirjan.

Samoihin aikoihin Ilosen kirjan ilmestymisen kanssa masentuneen ja huoneeseensa linnoittuneen poikansa elämää (ja omaansa) murehtii viisikymppinen Päivi, saman ruokamarketin seinien sisällä pääasiallisen työuransa tehnyt entinen punkkari. Päivi osallistuu kirjastolla järjestettävälle kirjoituskurssille, jota vetää yhdellä ainoalla muinaisella romaanillaan läänintaiteilijaksi nimetty kirjailija Matti. Kirjoittaessaan oman elämänsä solmuja auki Päivin on todettava, että oman kaupungin pojan Juliuksen näkemys 1990-luvun alun tapahtumista ja ihmisistä, etenkin kirjassa Veskuksi nimitetystä herkästä Harrista, on vähintäänkin reilusti väritetty, ellei jopa täyttä valhetta. Alkaa muistojen, niiden oikeutuksen, totuuden ja fiktion välinen piirileikki, joka vahingoittaa lopulta kaikkia.

Juha Itkosen Seitsemäntoista on viides kirja, jonka herran tuotannosta olen lukenut. Kohti oli ensimmäinen, enkä muista siitä enää paljoa. Vain sen verran, että kirja tuli ahmaistua. Anna minun rakastaa enemmän ja Hetken hohtava valo ovat olleet miellyttäviä, jossain määrin tunteellisiakin lukukokemuksia. Novellikokoelma Huolimattomia unelmia on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että olen löytänyt siinä esiin nousevia teemoja ja aihioita Itkosen romaaneista. Niin myös tästä juuri lukemastani, sillä muistan kokoelmassa olevan novellin, jossa kaksi miestä matkustaa Floridaan, eikä heidän välisensä suhde ole lainkaan selvä.

Yhtä kaikki, voinee sanoa, että luen Itkosta mielelläni. Esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä on vielä lukematta, mutta pakkohan tässä on tunnustaa, että Itkonen iskee – en kai minä muuten häntä lukisi. Jotain sellaista hänen kirjoissaan on, etten malta olla lukematta ja uppoutumatta niiden mukaan.

Seitsemäntoista ei kuitenkaan ollut minulle kirja, johon olisin kadonnut ja jota olisin ahminut nautinnon vallassa. Pikemminkin se ärsytti, piti etäällä ja loppua kohden – vaikka tarinan kierrokset sinänsä kovenivat – kyllästytti. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo Henrikistä ja nuoruudesta sekä Päivistä ja muistoista. Toinen osa kietoutuu kirjailija Ilosen ympärille ja on kirjemuotoinen. Kolmannessa osassa fakta ja fiktio alkavat tosissaan kiusoitella toisiaan.

Sinänsä romaanin ansiot ovat selvät. Se on monikerroksinen, yllättävä, ei liian helppo. Sen kieli on voimakasta, sujuvaa ja ilmaisuvoimaista.

Mutta jokin estää nauttimasta. Liekö se liika kikkailu? Vai se, että en millään jaksa kiinnostua kirjailijan tuskasta kirjoittamisen äärellä? Se, että pohjimmiltaan pidän kaikkein eniten suoraviivaisesta proosasta, tarinasta, joka pysyy erossa metafiktiosta? Varmaankin kaikki tämä. Lisäksi Päivissä on epäuskottavuutta, joka häiritsee. Ei kukaan viisikymppinen käytä niin paljon vittua puheessaan! Henrik on muuten onnistunut hahmo, mutta hänen muutoksensa peruslukiojampasta kirjallisuuden rakastajaksi (tai pikemminkin nuoreksi mieheksi, joka haluaisi rakastaa kirjallisuutta) on jotenkin, no, outo. Se vain tapahtuu, perustelematta, tyhjää kumisten. Ja Vesku/Harri jää kaiken kaikkiaan etäälle. Sivujuonteeksi, vaikka keskeinen onkin. Toisaalta niin on varmasti ollut tarkoituskin. Onhan hän lopulta kiistanalaisin henkilö, ihminen, josta jokaisella on jotain sanottavaa, jotain muistettavaa, eikä kukaan lopulta tiedä, miten kävi. (Eikä ole ottanut selvää.)

Seitsemäntoista ei nouse suosikikseni. Se saa kuitenkin uskomaan edelleen Itkosen taitoon ja odottamaan seuraavaa. Toisaalta toivoisin tuotantoon tulevan uusia piirteitä. Ehkä olisi jo aika päästää irti pikkukaupunkimenneisyydestä, karistaa nuoruuden pölyt jaloista ja katsoa rohkeasti uusiin suuntiin?

Tai sitten ei ole, ja juuri niin on hyvä. Ja minäkin sen vielä hyväksyn.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja, Helmi-Maaria Pisara ja Jori.

Seitsemäntoista on 38. TBR-listani luettu kirja.

8. marraskuuta 2013

Kun Suketus eräkirjojen matkaan lähti...



Unto Ek: Suokukkojen tanssi
WSOY 1992
162 s.

Kirjastosta.


Olen joskus tainnut kertoa, että kuulun Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -nimiseen lukupiiriin. Kokoonnumme intternetissä ja valitsemme pari kertaa vuodessa luettavaksemme kirjan, joka on jollain tapaa sellainen, ettei sitä muuten ehkä tulisi luettua. Tähän mennessä olemme lukeneet Kalle Päätaloa, Kaari Utriota ja Pienen runotytön. Viime kesänä heräsi idea eräkirjallisuudesta – siinäpä kirjallisuudenlaji, jota emme kukaan tunteneet. Unto Ekin Suokukkojen tanssi tuli valituksi vain ja ainoastaan uteliaisuutta herättävän nimensä perusteella.

Kirjan päähenkilö, metsänmakuri Ananias on erämies, yksinäinen susi, salametsästäjä ja pohjoisen Suomen viimeinen mohikaani. Hän kulkee pitkin metsiä, hillasoita ja joenvarsia koiransa Mossen (ja paikoin muidenkin koirien, joiden lukumäärästä on haastavaa pysyä perillä) sekä haulikkonsa kanssa. Hän tuntee seudun metsästysmajat, pontikankeittopaikat, hillaa pukkaavat aarremättäät ja karhujen ja hirvien kulkureitit.

Ananias avaa elämäänsä ja näkemyksiään lyhyissä, ajassa ja paikassa vaihdellen kulkevissa luvuissa. Hän on paljon kokenut, monessa mukana ollut ja liian usein pettymään joutunut mies, joka ei oikein osaa eikä halua luottaa sen enempää saman pitäjän asukkaisiin, naisiin, virkamiehiin kuin etelän herroihinkaan. Vaimo oli, vaimo meni. Koiria, autoja ja majapaikkoja on niin ikään ehtinyt kertyä. Kun mies on vaeltaja sielultaan, ei muutakaan voi kuin jatkaa jälleen yhden polun päästä eteenpäin.

Täytyy todeta, että Unto Ek ei suokukkoineen suoranaisesti tehnyt pesää sydämeni mättäälle. Tartuin kirjaan uteliaana, mutta jo muutaman luvun jälkeen uteliaisuuteni alkoi vähitellen hyytyä muuttuen loppua kohden puhtaaksi pakkopullaksi. Jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirjana, se olisi auttamatta jäänyt kesken. (No, ollakseni rehellinen ilman lukupiiriä se ei olisi koskaan päätynyt luettavakseni. Ei koskaan.)

Sen verran harjoitin tiedonhakua, että sain selville kirjailijan olevan itse entinen rajavartija ja nykyinen metsäsissi, joka tietää mistä puhuu kirjoittaessaan salametsästyksestä ja omaisuuden menettämisestä kasvottomalle virkakoneistolle. Kirjoja hän on julkaissut Suokukkojen lisäksi kolme. Jätän ne lukematta.

Suokukkojen tanssia lukiessa moni asia jäi mietityttämään. Ensinnäkin kieli on hieman erikoista. Paikoin luontokuvaus on aika mehevää ja karun maiseman näkee edessään. Samalla lauseet ja sanavalinnat ovat koukeroisia ja cityhipille haastavia. Sitä ikään kuin toivoi, että mentäisiin jo asiaan. Kielessä on monia vanhahtavia piirteitä sekä paljon toistoa, mikä on toki tyyliseikka, mutta harvinaisen raskas sellainen.

Eniten hämmennyin ja samalla myös innostuin siitä vimmasta, jolla kirjailija antaa palaa. Ananiaksen suulla kerrotaan selvästi, kuinka maailma makaa ja kuinka siinä on virheitä. Monta. Kyytiä saavat naiset, parisuhteet, naapurit, kylän miehet, virkavalta ja poliitikot. Kaatolupia ei tosimies tarvitse, vaan sopivan hirven kirmatessa ohi sille voi näppärästi nasauttaa luodin otsaan, pilkkoa lihat ja piilottaa ne mättään alle hakua odottamaan. Se on jämpti näin!

Eikä siinä vielä kaikki. 162 sivuun mahtuu luontokuvaston, eräjormailun ja hirvenkaadon lisäksi aitosuomalaisia puhdetöitä, antaumuksellista juopottelua, vaivoin aikaansaatua lihallista yhteyttä, lain reunalla kulkevaa automatkailua, haaste käräjille, etnisiä ennakkoluuloja, teoria Olof Palmen murhasta sekä – uskokaa tai älkää – roima annos maagiseksi realismiksi laskettavia elementtejä.

Että jos eivät Suokukot puhuttele, on syytä pohtia, mitä sitä ihminen kirjallisuudelta voi vielä kaivata.

Sen verran tuskaisaa oli saattaa tämä teos loppuun asti, että jättänen tähän kirjallisuudenlajiin tutustumisen hetkeksi rauhaan. Suokukot saavat tanssia minun puolestani vaikka maailman tappiin saakka. En liity joukkoon.

___

Sen verran ansiokkaana pidän lukusuoritustani, että otan kirjan mukaan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen. 

5. marraskuuta 2013

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä



Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Suomentaja: Vuokko Aitosalo
Kansi: ?
Like 2008
288 s.
The Brief Wondrous Life of Oscar Wao (2007)

Kirjastosta.


Oscar Wao on Yhdysvaltojen itärannikolle kotiutuneiden dominikaanisiirtolaisten poika, voimakastahtoisen äidin ja omanarvontuntoisen siskon kanssa elävä nuori mies, jonka menestys sosiaalisissa suhteissa on tuhoon tuomittu – ehkä jo syntymässä?

Dominikaanisessa tasavallassa uskotaan vahvasti fukúun, vuosisataiseen kiroukseen, jonka päälleen saatuaan voi käytännössä kaiken toivon heittää. Oscarin perhe on kokenut kirouksen mahdin niskassaan jo usean sukupolven ajan. Etenkin Oscaria ja siskoaan Lolaa vanhemmat perheenjäsenet muistavat turhankin elävästi sekä ajan kotimaassa diktaattori Rafael Leónidas Trujillon valtakautena että sen jälkeiset kuohut.

Oscar on sairaalloisen lihava, yltiöpäisen kiinnostunut scifi- ja fantasiakirjallisuudesta ynnä tietokonepeleistä, kirjallisesti lahjakas ja ehdottoman huono ottamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen tai oikeastaan melkein kehenkään. Yläkoulu- ja lukioajat vielä sujuvat siinä uskossa, että yliopisto takaa kyllä jotain parempaa. Ei takaa. Kuten ei valmistumisen jälkeinen työ yläkoulun englannin- ja historianopettajanakaan. Oscar on kaikkea muuta kuin latinomacho. Ja saa kärsiä siitä.

Tarinaa kerrotaan pitkälti Oscarin (lähes ainoan) ystävän, yliopistoaikaisen kämppiksen Yuniorin suulla. Itsekin dominikaanitaustainen kertoja on paikoin turhan kaikkitietävä, mutta terävä hän on. Motiivina on halu hyvittää tapahtuneet, päästä itsekin yli tragediasta, joka fukún vainoamaa nuorta miestä väistämättä kohtaa. Paljon ei juonenkäänteistä kannata etukäteen paljastaa, mutta kerrottakoon, että rakkauttakin on. Ja kun se iskee, mikään ei sitä pidättele.

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on hengästyttävä, yllättävä ja koukuttava kirja. Se härnää lukijaa, kiusaakin, sillä pitkät alaviitteet ja lähes holtiton ajassa ja paikassa pomppiminen pakottavat pysymään skarppina. Voisi ajatella kirjan olevan pohjimmiltaan "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina, mutta se on lopulta paljon, paljon muuta. (On myös todettava, että "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina ei todellakaan ole minun suustani negatiivinen määritelmä, vaan lähestulkoon yksi ehdottomia suosikkiteemojani kirjallisuudessa.)

Tarina on ensinnäkin polveileva sukellus Dominikaanisen tasavallan 1900-luvun historiaan. Aihepiiri, josta harva tietää juuri mitään. Niin, et tiennyt sinäkään, myönnä pois. Karibian kuohut eivät ainakaan minulle ole missään määrin tuttuja, ja siksikin Oscar Waon suku teki niitä tutummiksi. Kiinnostus heräsi, eikä aihepiirin penkominen taatusti jää tähän.

Toisekseen kirja on esimerkki taitavasta tarinankerronnasta, lukijan koukuttamisesta ja siitä, kuinka tarinat aukeavat hitaasti kerros kerrokselta.

Vaikka kehun, ei kirja silti valloittanut sydäntäni. Yltiöpäinen nokkeluus, kovenevat kierrokset ja perimmäisen sanoman puute (tai kyvyttömyyteni tavoittaa sitä) jäivät kalvamaan. Kirjan loppuratkaisu(t) eivät tyydyttäneet – minusta tuntuu, että kirjailija on hieman oikonut mutkia. Viimeinen silaus, taika, jäi uupumaan, vaikka kirousten ja magian äärellä liikutaan.

Sinänsä hyvä rakenne hankaloittaa lukemista. Juuri kun saa yhden tarinan langanpäästä kiinni, kerä kiskaistaan kädestä. Kertojaäänen kompleksisuus (pääasiassa minäkertoja, joka kuitenkin näkee muiden henkilöiden ajatuksiin) häiritsee, sillä vaikka hyväksyn monenlaiset kerrontaratkaisut, tämän kanssa takelteli.


Pieni spoileri!

(Toisaalta nyt kun mietin, sitä ehkä pyritään kirjassa perustelemaan Oscarin jälkeensä jättämällä käsikirjoituksella, jonka Yunior on saanut haltuunsa. Eli mikä onkaan lopulta totta, mikä mielikuvitusta, mikä sivistynyt arvaus? Lukijassa saattoi tällä kertaa olla vika tai ainakin puute keskittymisen ja asioiden toisiinsa yhdistämisen hallinnassa...)

Back to basics.


Luin kirjan loppuun viikonloppuna, ja on todettava muutaman päivän sulattelun olleen sille eduksi. Heti lopetettuani olin hieman tyytymätön ja ehkä pettynytkin, mutta nyt huomaan kirjan tarinan jääneen mieleeni ja kypsyneen siellä jonkin verran. Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on palkittu Pulitzer-palkinnolla, joten olletikin sillä on moninaisia ansioita, sellaisiakin (ja etenkin sellaisia), joita en itse siitä löytänyt. Ainakin siirtolaisuusteema monelta eri kantilta tarkasteltuna sekä poliittiset suhmuroinnit Karibian maiden ja Yhdysvaltojen välillä nousevat keskeiseen rooliin ja niitä käsitellään taitaen.

Tekstin seassa on paljon suomentamattomia espanjan kielen sanoja ja fraaseja, joiden merkitystä oli sekä hauskaa että pidemmän päälle rasittavaa arvailla. Ymmärrän silti niiden käytön: kahden kulttuurin sekoittuminen ja näkökulmien laajuus korostuu entisestään.

Ei napakymppi, mutta kiinnostava tuttavuus. Aion ilman muuta lukea muutakin Díazin kirjoittamaa ja ennen kaikkea tutustua Karibian alueen historiaan ja nykypäivään (lukuvinkkejä saa antaa!).

___

Muuallakin on luettu: Minna piti, nauroikin, Zephyr ymmärtää kirjan saamat kehut, vaikka pomppikin paikoin alaviitteiden ja espanjankielisten fraasien yli, Sanna olisi voinut jättää kirjan lukemattakin (ja paljastaa juonta minua enemmän). Lue myös Pasi Salmisen paneutunut teksti Kiiltomadosta.

Maailmanvalloituksessa etenen Dominikaaniseen tasavaltaan ja lisäksi kuittaan yhden kohdan Pulitzer-listaltani.

4. marraskuuta 2013

Surrealismia ja silmänlumetta Valokuvataiteen museossa

Surrealistista saksalaista kaupunkikuvaa 1900-luvun alusta.

Tulipa tuossa käväistyä bloggaajakollega Linnean kanssa kulttuurin äärellä. Nappasimme metron Ruoholahteen ja marssimme Suomen valokuvataiteen museoon Kaapelitehtaalle katsastamaan kiehtovankuuloisen Surrealismia ja silmänlumetta -näyttelyn, jonka aiheena ovat 1900-luvun alun villit postikortit.

Museoon katselemaan postikortteja? Jep, niin me teimme, ja reissu oli varsin kannattava!

1900-luvun alussa valokuvakortit tehtiin aitoina valokuvina ja kuvantuotannossa hyödynnettiin mekanisoitua valotus- ja kehitysprosessia. Kuviin ahdettiin paljon eri teemoja ja aiheita, kollaasit ja lukemattomat yksityiskohdat kasvattivat kuvien lumovoimaa. Aikana ennen digitaalista kuvankäsittelyä kaikki tehtiin käsin väritystä myöten.

Valokuvataiteen museon näyttelyssä on esillä lähes 500 postikorttia, joista jokaista on ilo katsoa. Kortit on jaettu teemoittain eri osioihin, mutta jokin kumma niitä yhdistää. Kuvamaailma on kiehtova, leikittelevä ja häiritsevä monin tavoin. Hallitsevia teemoja ovat ihmisvartalo eri tavoin ymmärrettynä, sirkusmaailma, erilaiset fantasian elementit sekä urbanisaation ja tekniikan vaikutus. Korteissa lentelevät zeppeliinit siinä missä linnutkin, eikä hämähäkinverkkoon sotkeutunut nainen ole sen kummempi asia kuin lentävä lehmä tai kuun sakaralla istuva pariskunta. Etenkin lapsihahmot tuntuvat kuvaavan jotain salattua, toden ja unen rajalla kulkevaa. Naisvartalosta on yleensäottaen saatu esiin se tavanomaisin, vaikka leikittelyäkin on havaittavissa.

Korttien lisäksi vierailijan on mahdollista tutustua kolmeen erilaiseen kuvainstallaatioon, jotka on sijoitettu sirkustelttamaisiin rakennelmiin. Diashowt pyörittävä uskonto-, sota- ja erotiikka-aiheisia kuvakokoelmia, jotka herättivät ainakin näissä kävijöissä suurta hilpeyttä.

Sotateemainen diashow sirkusteltassa.

Näyttelyssä ei ole korostettu tekstiä, vaan pääosassa ovat kuvat. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, sillä näin katsoja pääsee itse pohdiskelemaan kuvien ideoita ja niiden herättämiä ajatuksia. Toisaalta lisätieto kuvista ei olisi ollut pahitteeksi, teema on sen verran kiehtova, että siitä olisi varmasti ollut mahdollista tehdä laajakin näyttelykäsikirjoitus. Koska meitä oli reissussa kaksi, pääsimme saman tien pohtimaan ääneen kuvien herättämiä ajatuksia. Yksin olisi voinut olla tylsempää, ja näyttely olisi tullut luultavasti kierrettyä vauhdikkaammin ja sen kummemmin kuvien äärelle pysähtymättä. Tällainen teema herättää varmasti ajatuksia, joiden jakaminen on ehdottomasti keskeinen osa näyttelykokemusta.

Narratiivisempaa otetta on mahdollista saada museon tarjoaman kännykkäopastuksen kautta. Näyttelyssä on useita selvästi merkittyjä kohteita, joiden kohdalle osuessaan voi rimpauttaa annettuun puhelinnumeroon, josta saa kuunneltavakseen noin minuutin mittaisen opastuksen kyseiselle kuvalle. Testasimme yhtä, ja vaikka nauhoitteen äänenlaatu ei kehuja saa (kohinaa ja erittäin aito puhelinfiilis), idea on hyvä ja toimiva. Lisää vaan kaikkea vastaavaa kotimaisiin museoihin, kiitos! Puhelinopastuksen hinta on 0,37 euroa minuutilta + pvm. Perinteikkäämpiä opastuskierroksia pidetään sunnuntaisin kello 13.

Mukana myös politiikkaa.

Surrealismia ja silmänlumetta on hupaisa, hihityttävä ja paikoin hämmentävä kokonaisuus. Esillä olevat kortit ovat aivan huikeita, vaikka henkilökohtaisesti pidän 3D-osastolle meneviä aidoilla hiuksilla ynnä muulla ylimääräisellä tilpehöörillä koristeltuja kortteja jopa hieman pelottavina. Kuvissa sinänsä on nähtävillä laaja skaala ihmisen kekseliäisyyttä ja mielikuvituksen rajattomuutta. Kortit edustavat kutkuttavaa surrealismia ajalta ennen koko sanan keksimistä!

Näytteilleasettamista olisi kuitenkin voitu miettiä hieman tarkemmin. Tilaa on paljon ja näyttelyesineet ymmärrettävästi varsin pienikokoisia, ja kokonaisuutena näyttelytila jää hyvin kolkoksi. Jäin kaipaamaan vielä lisää kokemuksellisuutta ja elämyksellisyyttä. Plussaa siitä, että näyttelyn loppupäässä on mahdollisuus poseerata itse muutamassa eri korttitaustassa. Tällainen näyttelyaihe olisi kuitenkin antanut mahdollisuuksia vaikka mihin muuhunkin. Eniten olisin toivonut tulevani yllätetyksi ja tosissaan hämmennetyksi. Näin toteutettuna näyttely unohtuu nopeasti.

Joskin veikeät kuvat jäävät kyllä pitkäksi aikaa mieleen. Museokaupasta ostamani hämähäkkinaisen kuvan taidan viedä töihin hämmentämään nuorisoa entisestään...




Suomen valokuvataiteen museo sijaitsee Kaapelitehtaalla Helsingissä. Museon nettisivuille pääsee tästä.

Surrealismia ja silmänlumetta on avoinna 15.12.2013 saakka. Museo on auki ti–su 11–18, keskiviikkoisin 11–20. Pääsyliput aikuisilta 8 euroa, alennuslippu 6 euroa, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.

3. marraskuuta 2013

Jukka Tervo: IFA



Jukka Tervo: IFA
Kansi: Hugo Aalto / Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
379 s.

Arvostelukappale.


Menestyksen siivittämä muusikko Juke havahtuu sairaalasta muistinsa menettäneenä. Hän on ollut leikkauksessa, saanut sairauskohtauksen lavalla kesken keikan. Vai onko? Missä miehen perhe on, onko hänellä sellaista? Kuka hän on ja mistä tulee?

Vähitellen muistot alkavat palautua ja aueta. Juke puhuu niitä ääneen hiljaisella osastolla vierellään istuvalle sairaalan terapeutille, joka auttaa kaivautumaan syvemmälle. Palataan Juken lapsuuteen kainuulaisessa kaivoskylässä, elämään kylän koulun henkilökunta-asunnoissa kampaajaäidin hoivassa, matkoista Valtimoon mummolaan. Pääasiassa poissaoleva isä pilkahtelee paikoin takaisin Juken muistoihin.

Ajassa edetään nuoruuteen, heräävään musiikki-intoon, bändiviritelmiin, koripalloon, tyttöihin, ensirakkauteen, ekoihin kertoihin ja lopulta siihen, kun Juke karistaa pikkukylän pölyt jaloistaan ja lähtee kohti Oulua ja aikuisuutta.

Samaan aikaan sairaalapäivät käyvät pitkiksi, eikä nykyisyys ota aivan auetakseen menneeseen sukeltaneelle potilaalle. Vaikka muistot heräävätkin eloon, missä on nykyhetki?

Jukka Tervon IFA on haikea kuvaus lapsuuden ja nuoruuden painolastista ja sen vaikutuksesta elämän kulkuun. Päähenkilö on samaan aikaan lempeä ja surullinen, ja hän herättää lukijassa sekä empatiaa että ärsytystä. Juke-poika on ärsyttävä, pikkuvanha ja toisaalta kovin aito. Hieman vartuttuaan hän yrittää kovasti olla kovempi ja rankempi kuin onkaan, siinä kovin hyvin lopulta onnistumatta, vaikka isoja ratkaisuja muita kuuntelematta tekeekin.

IFA on mielenkiintoinen kirja, sillä se on omaääninen, vaikkei sinänsä tarjoa mitään uutta. Keski-ikäisen miehen nostalgian sävyttämä paluu omaan nuoruuteensa suomalaisessa maaseutupitäjässä, havahtuminen musiikin ja populaarikulttuurin maailmaan, kipuilu perhe-, ystävyys- ja naissuhteiden kanssa... Hohhoi. Onhan näitä luettu ja nähty, eikä IFA tuo tähän genreen mitään sellaista, mitä ei olisi jo kerrottu. Kuitenkin Jukka Tervon tarinankuljetus on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja kirjan kieli sujuvaa. Pääosin en edes pahemmin häiriintynyt eräänlaisesta jälkiviisaudesta ja silottelusta, joka kerronnassa on havaittavissa. Ehkä ymmärrän tämän kerronta- ja muistelutavan parinkymmenen vuoden päästä paremmin itsekin.

Tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. IFA on lähes nelisataasivuinen, eikä koko mitalle ole tarinan kannalta perusteita. Rakennetta on rikottu, ja menneen ja nykyisyyden vuorottelu toimii varsin hyvin, mutta paikoin lukijaparka hämmentyy: kerrottiinkohan tämä jo? Eikö tästä ollut jo puhetta? Miksi vieläkin palataan samaan asiaan?

Ymmärtääkseni päähenkilön suurin lapsuudentrauma on isä. Aivan pienenä hän saa olla isän kanssa, mutta sittemmin isä katoaa pojan elämästä enemmän ja vähemmän, eikä ehkä muutenkaan ollut niin hyvä isä. Kuulostan ehkä julmalta, mutta en jaksa suuremmin kiinnostua tästä tematiikasta, ellei sitä käsitellä erityisen hienovaraisesti ja ennen kaikkea osana isompia kokonaisuuksia. Niinpä tämäkin tarina jätti päättyessään hieman valjun olon. Olen lukenut tämän jo tuhat kertaa.

IFAn ote on rauhallinen, pohdiskeleva. Se ei aiheuta halua ahmia, päästä sivuja eteenpäin, selvittää, mistä kaikessa on kyse ja miksi. Se vain on, etenee sellaisenaan ja antaa tarinan tulla. Oletan, etten ehkä ole kirjalle parasta kohderyhmää jo mainituista syistä. Lapsuus- ja nuoruusnostalgia ei kolahda minuun kuin harvoin, ja nyt niin ei käynyt. Jollekin muulle lukijalle tämä voi olla sitäkin kiehtovampi paketti.

___

Sannalle IFA oli vaikea luettava, Jaana Märsynaholle kirja taas oli pieni helmi. Kainuun Sanomissa Sinikka Viirret kehuu teosta tarkaksi kasvutarinaksi. Kirjalle on tehty myös kaunis traileri.

2. marraskuuta 2013

Päivät niin kuin varisparvi


Marraskuu.

Kuukausi, jolloin ihmisen kuuluisi jo nukkua talviunta, ei raahautua koko ajan pimenevän arjen keskellä päivästä seuraavaan. Pidän kyllä syksystä, mutta kun se alkaa taittua kohti talvea, mieli mataloituu kuin huomaamatta.

Työviikot sujahtavat ohi, maanantain jälkeen on hyvin nopeasti jo torstai. Ajan nopeaa kulkua varjostaa kuitenkin riittämättömyyden tunne. En taaskaan ehtinyt tehdä kaikkea, mitä piti. Kappas, jälleen kolme oppituntia on mennyt, enkä vieläkään saanut oppilasta tekemään mitään tai ymmärtämään aihetta. Jaa, sieltä tultiin taas raamit kaulassa kokeesta puhtaalla nelosella.

Tiedän kyllä, että on turha odottaa oppilaitteni menestyksen lähtevän mihinkään nousukiitoon. Mutta kun pääsisivät edes läpi. Väistämättä sitä miettii, onko syy omassa ammattitaidossa, kyvyssä selittää, hermojen pituudessa ja taidossa eriyttää eriyttämästä päästyään. Varmastikin niissä on paljon puutteita, enhän ole ihan omimmalla alueellani nyt, mutta toisaalta: jos oppilas ei koskaan tee läksyjä ja käyttää tunnit tuolilla keikkumiseen ja haaveiluun, ei kai sitä tietoa voi sinne päähän väkisinkään kaataa.

Vaikeita juttuja, joista ei opettajankoulutuksessa puhuttu sanallakaan. Ihan oikeasti. Olen tosissani alkanut muistella, mistä siellä puhuttiin. Joka päivä nimittäin tuntuu siltä, ettei kukaan koskaan kertonut. Tästäkään.

Muistaakseni ainedidaktiikassa jaariteltiin Pestalozzin pedagogiikasta, suunniteltiin minuuttiaikataulutettuja oppitunteja ja, tuota, muuta en muistakaan. Paitsi että häiriökäyttäytyvän oppilaan kuriin saamiseksi didaktikko vinkkasi, että kannattaa kirjoittaa kyseisen oppilaan nimi taululle, niin johan alkaa rauhoittua. Eh. Harjoittelussa sain pääasiassa keskittyä ottamaan yhteen ohjaavan opettajan kanssa, sillä olimme kaikesta eri mieltä koko ajan. Joillain yleisluennoilla taisi käydä kaupungin opetuspäällikkö kertomassa, että historianopettajille ei sitten ole töitä luvassa lähivuosina, jos koskaan. Jokin pätkä perusopetuslakia ja opetussuunnitelman perusteita piti tenttiä sanasta sanaan.

Näinkö hyvin olen ollut korvat höröllä kokonaisen vuoden? Ilmeisesti. Tai sitten, kenties ja ihan pienellä mahdollisuudella, opettajankoulutus on aika kaukana käytännöstä. Toisaalta pitää tietysti asettaa asiat mittasuhteisiinsa: aloittaessani pedagogiset opinnot olin ollut tasan yhden päivän sijaisena, ja siitäkin oli silloin monta vuotta. En minä tiennyt, mihin pääni pistin tai mitä sieltä olisi voinut odottaa saavansa – saati mitä sieltä olisi tulevaa varten tarvinnut.

Olen ajatellut aika paljon täydennyskoulutusta. Kesällä, tämän nykyisen työpaikan selvittyä, ajattelin, että lukisin pääasiassa huvin ja hyödyn vuoksi avoimessa yliopistossa vaikka psykologiaa talven pimeydessä. Juu ei, en todellakaan ole ehtinyt tuhlata pienintäkään ajatusta sille. Sen sijaan sitäkin enemmän olen pohtinut, olisiko varsinaisen täydennyskoulutuksen suunta opinto-ohjaus vai erityispedagogiikka. Molemmista kun on nyt työkokemusta, eikä kumpikaan tunnu huonolta ajatukselta. Ohjaus kiinnostaisi ehkä enemmän, mutta erityispedagogiikka toisi varmemman toimeentulon.

Lähinnä ajatukset kumpuavat siitä, etten tahdo vuosikausia tehdä työtä, johon minulla ei ole suoraa koulutusta. Se näkyy ensinnäkin jo palkassa isona vähennettynä siivuna. Toisekseen etenkin erityispuolella olisi ihan kivaa tuntea myös teoriaa vaikkapa liittyen luki- ja muihin oppimisvaikeuksiin. Käytäntö on toki jo näyttänyt paljon, mutta taustoja en kovin hyvin tunne. Jos tälle tielleni jään, haluan olla kokonainen ammattilainen, en jotain sinne päin.

No, tulinpa sitten mihin tahansa tulokseen, toteutus ei ihan vielä ole ajankohtainen. Kyllä tässä jokunen hetki on kerättävä vielä työkokemusta ennen hakuja. Ja voihan se olla, että se historian- ja yhteiskuntaopin opettajan paikkakin vielä jostain taivaasta tipahtaa. Vaikka epäilen sitä suuresti.

Ja sitäpaitsi: tykkään nykyisestä työstäni. Paljon. Vaikka se vie mehut ja jättää jäljelle märän läiskän jokaisen viikon päätteeksi. Vaikka en sitä aivan osaakaan. Ja vaikka turhaudun, murehdin ja piehtaroin itsesäälissä melkein päivittäin.

On se silti aikamoinen työ. Ja tässä vielä ollaan, hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, lauantain aamukahvia hartaudella ryystämässä, huolellisen lepuutuksen jälkeen jälleen valmiina uuteen viikkoon.