31. joulukuuta 2009

In the year 2000...

Sannan innoittamana muistelenpa minäkin mennyttä vuosikymmentä. Sivuhuomautuksena todettakoon, että vituttaa aivan kympillä se nillitys siitä, ettei vuosikymmen oikeestaan matemaattisesti pääty tähän vaan vasta ensi vuodenvaihteeseen. EIPÄ. Onko vuonna 1970 eletty muka vielä 1960-lukua? Niinpä, sitähän minäkin.

--

2000

Vuodenvaihteessa palloilimme muistaakseni pitkin Järvenpään katuja. Olin tuolloin kiltti tyttö, ekat kännitkin join vasta vappuna 2000, siis 15-vuotiaana. Olin ihastunut yhteen ihan superujoon poikaan, jonka kanssa tekstailtiin aika paljon. Juttu ei koskaan edennyt mihinkään. Kesällä 2000 kävin päivärippikoulun, joka oli täynnä outoja friikkejä ja nysväkkeitä. Tutustuin siellä yhteen kivaan tyttöön, jonka kanssa taisimme aiheuttaa hieman pahennusta niitten nysväkkeitten keskuudessa. Yhteydenpito jäi sitten myöhemmin. Loppukesästä oli legendaarinen partioleiri Norjassa, ja aloin seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni fiksun, eikä yhtään niin ujon pojan kanssa. Syksyllä menin yhdeksännelle luokalle. Hengailin aika paljon kotikaupunkini maailmankauppayhdistyksen toiminnassa ja kokeilin tulitaiteiluakin, se oli siistiä, mutta olin siinä kovin huono. Yhdistystoiminnassa sitäkin parempi.

2001

Erosin poikaystävästäni keväällä, ihan sulassa sovussa kylläkin ja olemme edelleen kavereita (terveisiä vaan, jos luet tätä). Kesällä olin kielikurssilla Brightonissa kolme viikkoa, matkalla sinne kävimme myös Pariisissa. Ihan hauska reissu, joskin vähän huonosti järjestetty kyseiseltä firmalta. Mutta tulipahan käytyä. Syksyn tullen aloitin lukio-opinnot Kallion lukiossa Helsingissä. Minulla oli rastat ja kova maailmantuska, kirjoitin aika paljon ja kuuluin yhteen kirjoittajaryhmäänkin, jossa oli todella siistiä. Juotiin myös aika paljon viinaa. Sain Kallion lukiosta kaksi uutta ystävää.

2002

Vaihdoin lukiota takaisin kotikaupunkiin, sillä en kestänyt Kallion sisäänpäin kääntynyttä kilpailumentaliteettia ja urpoja opiskelijoita. Koskaan ei ole kaduttanut, että tein niin. Jatkoin edelleen kirjoittamista. Aloitin tupakoinnin (hyi!) ja leikkasin rastat pois (ne oli kyllä siistit). Harrastukset jatkuivat innokkaina ja aktiivisina, partiossa tein paljon vastuullisia hommia ja pidin paljon ohjastamistani muksuista. Lisäksi tein kolmea eri lehteä. Bileitä oli paljon, niissä oli yleensä kivaa. Jotain ihastuksiakin varmaan oli, mutta en enää muista niitä. Pitäisi joskus lukea vanhoja päiväkirjoja, jos uskaltaisin. Olin muuten vuoden 2002 kesällä ekaa kertaa kesätöissä, Espoon kaupungilla. Näin jälkikäteen ajatellen olen aloittanut työnteon todella myöhään ja hitaasti, koska tästä seuraava työpaikka oli vasta vuonna 2004. Nykyajan nuoriso on niin ahkeaa ja reipasta, nehän tekevät enemmän töitä kuin käyvät koulussa. Voi voi...

2003

Täytin 18 vuotta ja muutin omilleni ystäväni Lauran kanssa. Mielessä varmaan ehti pyöriä jotain tulevaisuudensuunnitelmia, mutta keskityin pärjäämään lukiossa ja juhlimaan. Kesällä en tehnyt töitä, mutta olin kahdella eri partioleirillä vapaaehtoishommissa ja Provinssirockissa ja PoriJazzeilla. Minulla oli auto, mummin Nissan Micra. Oiva menopeli, se on myönnettävä (varsinkin kun asuimme siellä helvetin lähiössä kaukana kaikesta). Syksyllä alkoi abivuosi, enkä minä tiennyt yhtään, mikä minusta tulee isona. Jossakin välissä tätä vuotta huomasin ihastuneeni vähäsen erääseen söpöön hongankolistajaan.

2004

Kirjoitin ylioppilaaksi erittäin keskinkertaisin arvosanoin (paitsi äidinkieli ja reaali menivät kyllä erinomaisesti) ja käväisin Helsingin yliopiston historiatieteen pääsykokeissa, joihin en ollut lukenut yhtään. Kesällä vaan sluibailin ja nautin elämästä, vaikken edelleenkään tiennyt, mitä tekisin. Ilmoittauduin seurakuntaopiston viestintälinjalle, mutta loppukesästä sainkin sitten ihan yllättävän työtarjouksen: minua pyydettiin au pairiksi suomalais-amerikkalaiseen perheeseen Kaliforniaan. Lähdin syksyllä iloisin mielin kohti seikkailuja, ja niitä kyllä ehdin saadakin. Aivan mahtava kokemus! Toisen suomalaisen au pair -tytön kanssa reissailimme vapaapäivinä työsuhde-etuautollani pitkin eteläistä Kaliforniaa, joka on jäänyt pysyvästi mieleeni. Jouluksi palasin kuitenkin Suomeen, sillä isäntäperheeni vanhemmat päättivät erota, eikä minun ollut järkevää jäädä enää.

2005

Uutena vuotena kävi sitten niin, että päädyimme pitkällisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen yhteen sen söpön hongankolistajan kanssa. Seurustelu tuntui mahtavalta ja sujui aika kivasti, vaikka olinkin saanut töitä sairaalasta Helsingistä, jossa tein raskasta kolmivuorotyötä laitoshuoltajana. Yhdistystoiminta vei edelleen mukanaan ja minusta tulikin isohkon yhdistyksen puheenjohtaja. Halusin kuitenkin jo saada vähän suuntaa elämälleni ja suunnittelin hakevani Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia, mistä ajatuksesta sittemmin luovuin. Päädyin hakemaan ammattikorkeakouluun opiskelemaan graafista suunnittelua, ammattikouluun kuvataidetta ja painotuotantoa sekä yliopistoon historiaa. Haut menivät miten menivät, hissan pääsykokeissa jätin tyhjän paperin eikä harmittanut yhtään. En ollut jaksanut tai ehtinyt lukea pääsykoekirjan kuin kerran, sillä kevät oli töissä oikeasti todella rankka ja sain tapella pomoni kanssa, että sain pääsykoepäivät vapaaksi. Sain opiskelupaikan sekä kuvataiteiden että painotuotannon puolelta, joista valitsin jälkimmäisen. Lopetin työt juhannuksen jälkeen ja lähdin reilaamaan pitkin Eurooppaa pariksi viikoksi - pääasiassa yksin. Mahtava reissu, pitäisi mennä uudestaankin! Palattuani maailmalta V oli lähtenyt inttiin ja minä muutin Porvooseen. Alkusyksystä luokseni muutti ihana karvainen kissakaveri nimeltään Riesa. Uudesta koulusta sain kavereita, mutta en oikein viihtynyt uudessa kaupungissa. Ammattikoulussa opiskeleminen oli.. no, mitä nyt olikaan. En viihtynyt kovin hyvin. Mutta lokakuussa olimme kuitenkin kahden viikon opintomatkalla Venäjällä, ja siellä oli aivan mahtavaa!

2006

Tammikuussa aloitin tiukan lukemisen Tampereen yliopiston historiatieteen pääsykokeisiin ja luin ahkerasti koko kevään. En juuri näyttänyt naamaani koululla, mutta nostin kuitenkin opintotukea. Välillä vissiin kaipailivat siellä vähän enemmänkin, mutta minä olin jo suunnitelmani tehnyt: halusin yliopistoon. V oli edelleen armeijassa, ja kaukosuhde oli raskas (voi kuinka vähän silloin tiesin... kaukosuhteenahan tämä on jatkunut tähän päivään saakka ja sellaisena pysyykin), mutta meillä oli kivaa yhdessä. Kesän olin töissä Porvoon sairaalan psykiatrisella osastolla, se oli aika rankka paikka. Serkkuni meni naimisiin ja häät olivat oikein ihanat. Heinäkuussa sain paksun kirjeen yliopistolta, ja se tuntui upeimmalta saavutukseltani koskaan! Elokuussa sitten muutin Tampereelle, ihanaan yksiöön pispalalaiseen puutaloon. Asuntokauppa tuntui isolta askeleelta, mutta aivan realistiselta, sillä sain neuvoteltua hyvät ehdot ja minulla oli säästöjä. Tykkäsin uudesta kodistani. Opiskelu alkoi ja minä viihdyin heti, sain ihania uusia ystäviä ja innostuin historiasta todella. Tampere oli paljon parempi kuin Porvoo. Aloitin tämän blogin.

2007

Vuodenvaihteen olimme V:n kanssa sumuisessa Pietarissa. Kevät kului opiskellen ja kaukosuhdetta hoitaen. Hankkiuduin vähitellen eroon yhdistystoiminnan vastuutehtävistä ja yritin opetella elämään aikuisen elämää Tampereella. Kesän olin töissä lihatehtaassa, siitä löytyy autenttisia muistoja tästäkin blogista. Syksyllä menin proseminaariin, josta tuli paljon stressiä, mutta joka oli erittäin opettavainen kokemus. Serkkuni sai ihanan tyttövauvan lokakuussa.

2008

Opiskelu jatkui, tahkosin pisteitä ihan hulluna. Keväällä liityin kuntosalin jäseneksi ja aloin urheilla. Ei ole kaduttanut. Kesän olin töissä sairaalassa, jälleen, mutta viihdyin kuitenkin ihan hyvin. Kaukosuhde jatkui. Kesällä kävin myös Provinssirockissa ja mökkeilemässä, mutta aika pitkälti tein vaan töitä. Talomme vakavat kosteusvauriot paljastuivat ja pakottivat minut muuttamaan pois ja aloittamaan helvetillisen paskarumban, joka pyörii siis edelleen. Alkusyksyn asuin M:n solussa, lokakuussa muutimme keskustaan loistavaan residenssiin. Ikävöin V:tä ja tunsin itseni välillä todella yksinäiseksi. Syksyllä kävimme V:n kanssa Roomassa.

2009

Minulla diagnosoitiin migreeni, johon sain vahvat lääkkeet. Sain kirjoitettua kandidaatintutkielmani ja tehtyä kaikki tarvittavat opinnot HuK-tutkintoa varten, jonka suunnittelin saavani keväällä. No, en sitten vielä saanutkaan, mutta ei se haitannut, sillä ilman sitäkin sain mahtavan oman alan kesätyöpaikan, jonne jäin hauskan kesän jälkeen roikkumaan ja siellä pyörin edelleen. Kesä oli kiva, matkustelin paljon kotimaassa ja sain uusia kavereita. Pääsiäisenä kävin Bremenissä. Syksy oli raskas, tein liikaa töitä ja mummi kuoli. Toisaalta serkkuni sai toisen lapsensa, ja minä olen kasvanut ihmisenä, siis henkisesti niinku. Matkakuume kasvaa, mutta asuntosotkujen takia täytyy malttaa. Kohta lähden kauppaan ostamaan töissö olevalle miehelleni kaljaa, illalla juomme kuoharia ja juhlistamme viittä yhdessä tallattua vuotta. Ei paha.

--

Riemukasta uutta vuotta, toverit!

Olen omena

Lihoin oikeasti joulun aikana pari kiloa. En ymmärrä. Parinsadan gramman pudotukseen menee viikko poikineen, mutta lisäkiloja kertyy neljässä päivässä. Ei ole reilua tämä, ei todellakaan. Antakaa minulle uusi aineenvaihdunta, kiitos. Tai kyky pärjätä jollain 1400 kalorilla päivässä. Perkele. (Karkkilakko alkaa muuten uudelleen, ja siihen voisi lisätä päälle kaiken muunkin hyvältä maistuvan. Ni.)

Menen ensi maanantaina Turkuun tutkimaan, huisaa! Jännittää, oikeasti nimittäin. Soitin äsken arkistoon ja kyselin hieman, mutta kuulemma ei tarvitse varata mitään etukäteen. Noutavat sitten paikan päällä tilatessa. Edellisiin arkistotutkimuskokemuksiini kuuluu järkyttävä paniikki, jonka vallitessa kahmaloin tietoa käsiini ja kopiokone huusi punaisena - sanomattakin selvää, etteivät muistot ole kovin rohkaisevia. Nyt aion ottaa lunkimmin, koska aikaa on, ja tiedän jo nyt joutuvani tekemään uudenkin reissun joskus myöhemmin. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa, ja tavoitteena on saada kahlattua maanantaina läpi kahdeksan kokouksen pöytäkirjat liitteineen. Katsotaan, katsotaan... Mutta parasta on aito innostus. Minä haluan tutkia tätä aihetta, haluan löytää siitä tiedonmurusia, kahlata tekstejä ja toivoa kykyä ajatella aihetta kypsästi ja kenties, kenties, tuottaa relevanttia uutta tietoa.

Ja tietenkin kirjoittaa tästä vielä se gradu.

Talvinen Helsinki on kaunis. V lähti töihin, minä roikun Vallilassa ja harkitsen matkantekoa lähimpään Alkoon ja ruokakauppaan. Voisin myös käydä ehkä uimassa, hyvin ne läskit siellä altaassa löllyy. Enää pitäisi saada vaatteet päälle ja hampaat pestyä. Illalla on bileet.

Vuosi lähenee kiivaasti loppuaan. Helvetin raskasta tämä on ollutkin, mutta ehkä myös opettavaista, tavallaan. Ylös olen kuitenkin aina noussut, vaikka paino harteillani on ajoittain ylittänyt kantokykyni. Elämässäni kun on ihmisiä, jotka ottavat osan kantamuksistani, ja sitä minä arvostan. Terveisiä vaan niille heistä, jotka tätä lukevat. Ette ole mitään turhia tyyppejä hei.

26. joulukuuta 2009

Synnin palkka?

Olen luultavasti lihonut viimeisten kolmen päivän aikana ne pudotetut 11 kiloa. Olin äidin hellässä huomassa ja jääkaapin antimien äärellä näemmä aivan liian monta päivää. Ja pahalta tuntui, kun en pystynyt mahduttamaan laukkuihini mitään ruokatuomisia tänään kotiin palatessani. Huh. Tuntuu kuin vyöryisin.

Pukki oli antelias, tuli Fingerporia ja Westöä, sauvasekoitin ja muutamia muita kauniita ja käytännöllisiä keittiövermeitä sekä muuta pehmeää ja suloista ja ajatuksella hankittua. Rakkaimpana kaikista sain uuden lenkkeilytoverin (Special Triathlon Edition, kelatkaas sitä!), jota ehdin jo eilen käyttää ensimmäistä kertaa ulkona. Minusta tulee vielä Juoksija, sanokaa mun sanoneen. Kunhan ensin opettelen painelemaan oikeita nappuloita oikeassa järjestyksessä. Ja juoksemaan.

Äidin luona oli mukavaa, mutta kyllä oma koti on naiselle paras paikka. Saa levittää tavaransa just niin kuin haluaa, kaivautua peiton alle jo kuudelta illalla, jos siltä tuntuu, ahmia joululahjakirjaa silmät sirrillään, vetää puoli pakettia FazerMintejä putkeen, jos maha vetää. Huomenna on onneksi jo melkein normaali päivä. Minä menen ainakin ulos, kokeilemaan uuden toverini kanssa yhteiseloa myös Tampereen tuiskuissa.

Tuntuu siltä, kuin akut olisivat sittenkin latautuneet. Riittävä määrä sienisalaattia, pastasalaattia, juustoja, punaviiniä, rommirusinarahkaa, graavilohta ja suklaata näemmä auttavat asiaa.

Olo on hyvä, joskin turpea. Ehkä se siitä sulaa, maanantainahan voi sitten ostaa jo ensimmäiset laihdutusvinkkilehdet.

21. joulukuuta 2009

Ajan lapsi

Milloinkohan ihminen on tarpeeksi aikuinen saadakseen itselleen osoitettuja joulukortteja sukulaistädeiltä ja -sediltä, joille on tullut lähetettyä omin kätösin kirjoitettuja kortteja viimeiset kuusi vuotta? Kävi mielessä ohimennen, kun kuskasin viime viikolla postiin kasan pahvia. Onko se hetki silloin, kun asuu Miehen kanssa? Naimisiin mentyään? Lapsen saatuaan? Onko yksin asuva aikuinen nainen jotenkin korttien vastaanottajaksi kelpaamaton - siis ennen sitä, kun on "virallisesti" julistettu vanhaksipiiaksi? Milloin se on edessä? Kolmikymppisenä? No, sitä odotellessa tyydyn olemaan puolet nimikkeestä "+lapset" niissä äidille osoitetuissa korteissa. Söpöähän sekin tavallaan on, vaikka minusta noin yleensä on himppasen kammottavaa, että ihminen jotenkin määriteltäisiin aina muiden osana. Että ikäänkuin on "+lapset" niin kauan, kunnes on joku muu kuin se omakin nimi liitettävänä osoitekenttään.

Ehken ensi vuonna enää askartele niitä kortteja, sillähän siitä päästään.

Viime viikko oli tosiaan tavallaan lomaa. Kiva viikko se olikin, olin Helsingissä kahteen eri otteeseen ja ehdin nähdä serkun mukuloita myös. Lauantaina olin sitten taas töissä, ja hektinen päivä se olikin. Ensi viikolla sitten taas. Ja paskat minä mitään vapaata pidän tammikuussa sen enempää kuin ennenkään. Kai sitä sitten luetaan jotain kunnallisoikeutta öisin. Minkä ei oikeastaan pitäisi näillä näkymin olla edes ongelma, sillä olen nukkunut aivan levottoman huonosti viime aikoina. Esimerkiksi viime yönä sain kunnolla unta vasta aamukuudelta nappaistuani kolmiolääkettä koko yön jatkuneeseen migreeniin. Muutenkin nukun täällä kotona hyvin huonosti, V:n luona ei sen sijaan ole koskaan vaikeaa. En tiedä miksi näin on. Nukumme kuitenkin yhdessäkin ihan kuin normaalit ihmiset, eli kummallakin on ihan oma elintilansa ja yleensä jopa oma peitto. Ehkä V:n sänky on parempi. Tai sitten kyse on jostain vallan mystisestä henkimaailman asiasta...........jää selvitettäväksi. Yleisö vaatii empiirisiä kokeita!

Tänään oli yhtiökokous, mutta eipä siitä sen enempää, vituttaa jo muutenkin.

Joulusiivosin! Kyse on epäilemättä joulun ihmeestä tai jostain paimenten näystä. Hämmästelin itsekin saavutustani. Lähden äidin luo keskiviikkona, joten minähän ehdin nauttia tästä kokonaisen päivän. Siinä ajassa ehdinkin jo sotkea tilanteen ennalleen.

Ulkona on melkein kuin myräkkä.
Pidän lumesta.

14. joulukuuta 2009

Rakastan kirppareita. Oikeasti. Miten voi olla näin hyvä tuuri, että aina löydän jotakin kivaa, kun menen kirpparoimaan? Hyvä mieli. Jee! (Tämä on taas tietenkin jotain korkeamman henkimaailman asioita, eli kun puhun asiasta ääneen, onni kääntyy. Ha.)



Hauska lötkö ja pitkä t-paita herkkuvärisenä 3,5 euroa.

Hieman lyhyempi malli, yhtä kiva kuitenkin. 3 euroa.


Taas kerran sorruin ostamaan uuden olkalaukun. Oppisinkohan joskus säännöstelemään? Sitäpaitsi en edes tarvitse tällaisia pieniä laukkuja, mielummin sellaisen suuren, johon mahtuvat luentotarpeet ja pari kirjaa. 3 euroa maksoi joka tapauksessa, ja V:lle tiedoksi, että aion käyttää tätä(kin)!


Suloinen hiussolki lettiäni kontrolloimaan, 2 euroa.


Kunnolla roikkuvat korvikset, 2,5 euroa.


Tämä menee nyt osastolle todellista krääsää, mutta tulipahan nappaistua mukaan. Kynttilänjalka siis, 2 euroa.

Näitten lisäksi löytyi kolme uusinta Fit-lehteä 4,5 eurolla. Siirrynkin nyt lueskelemaan niitä ja hankkimaan lisää inspiraatiota liikkumiseen.

Kirpparit rulettaa!

Into piukeena

Mainitsin joskus aiemmin syksyllä, että toivoisin urheilukärpäsen puraisevan perseestä sen verran kovaa, etten enää jättäisi liikkumatta mistään tekosyystä. Voin nyt paljastaa, että tämä ihme on aivan huomaamatta päässyt tapahtumaan. Ilmeisesti se kärpänen oli sen verran huomaamaton, etten tajunnutkaan, mitä tapahtui. Toisaalta hanurissani on ihan riittävästi pehmustetta, ei kai sitä kaikkea huomaakaan...

Olen innoissani. Liikkuminen tuntuu mahtavalta, lähden mielelläni lenkille tai salille tai sulkapalloilemaan. Parempi olo tulee, kun lähtee, kuin jos jättäisi menemättä. Power-tunneilla painot kasvavat tangossa (eivät tosin aivan holtittomasti, mutta vähitellen) ja hiki valuu, en enää luovuta kesken pitkienkään sarjojen, vaan jatkan loppuun vaikka lihakset huutavat leipää. Vaikka olen yleensä työpäivien jälkeen todella naatti, lähden silti kohti urheilusuoritteita ja olo on sen jälkeen tuhannesti kevyempi. Lähestulkoon mikään ei tunnu paremmalta kuin urheilulla rääkätty kroppa illan pimetessä. Suosikkilajejani ovat tosiaan tuo salillani tarjolla oleva Power (meinaa siis Bodypumpia) sekä lenkkeily Jeepaun kanssa. Sulkapallo on myös mahtavaa ja olen menossa tunnin kuluttua läiskimään sitä A:n kanssa. Toivottavasti tästä tulee yhtä säännöllistä ja hauskaa kuin lenkkeilystäkin. Uimisesta pidän myös, mutten ole koko syksynä saanut aikaiseksi uimahalliin menoa. En pidä ruuhka-ajoista, mieluusti menisin aikaisin aamulla polskimaan, mutta kuten tunnettua, olen hyvin aamu-uninen. Katsotaan mitä asialle voisi tehdä. Jokin tanssilaji voisi myös olla ihan hauska, viinipäissäni yleensä sheikkaan pebaa tanssilattialla ihan innoissani, vaikkei se ehkä mikään kovin inspiroiva näky olekaan... mutta tanssi voisi siis olla kivaa myös selvinpäin. (No shit...)

Minullahan on tässä jo vajaan vuoden ollut sellainen laihdutusproggis meneillään, tällä kertaa aivan tosissaan. Kiloja on lähtenyt 11. Se ei ehkä näy, mutta se tuntuu. Tällä hetkellä on taas jonkinlainen suvantovaihe, ja paino heittelehtii muutamalla sadalla grammalla suuntaan ja toiseen. Olen ylittänyt jonkinlaisen kulminaatiopisteen, sillä en enää vedä herneitä nenään nousseesta painosta. Tiedän, että urheilu ei laihduta, ja varsinkin tuo lihaskunnon treenaaminen itse asiassa vain lisää sitä. Eri asia onkin se, mistä ne kilot koostuvat - rasvasta vai lihaksista. Olekin päättänyt, että höllään nyt hieman narua ja pidän pääasiassa vaatteita mittarina (ja tietenkin yleistä olotilaa). Syömisten kanssa olen tarkkana edelleen (ja sitä minun on oltava luultavasti loppuelämäni, koska lihon todella, todella helposti), mutta urheilu on nyt se asia numero 1. Ja se, miltä minusta tuntuu.

On ollut mielenkiintoista tutustua tähän uuteen ihmiseen sisälläni. Tunnen kroppani aivan uudella tavalla nyt, kun olen urheillut ja koetellut sen kestävyyttä. Vähittäinen lihasmassan kasvu tuntuu jännittävältä, ja vielä jännittävämpää on se, kuinka tarkkaan todella alan havaita muutoksia ja olotiloja vartalossani. Kokonaisuuden hallinta, sitä se on. Elämäntapamuutos, todella. Olen päässyt siihen vaiheeseen, jossa huonosti syöminen ja liikkumattomuus tuntuu väkivallalta omaa kroppaa kohtaan. Enkä minä halua itseäni pahoinpidellä. Olen oppinut kuuntelemaan, mitä tuo kanssani kulkeva solukko oikein huutelee - sillä on yllättävän paljon asiaa. Välillä olemme edelleen eri mieltä asioista, mutta yhä suuremmissa määrin kykeneväisiä kompromisseihin.

Enkä nyt yritä kiillottaa mitään sädekehää pääni päällä. Edelleenkin koen suuria houkutuksia syödä mitä sattuu ja mitä tekee mieli - juusto on suurin paheeni missä muodossa tahansa. Karkkilakossa olen ollut marraskuun alkupuolelta saakka ja se jatkuu jouluun. Kieltäytymiselläkin on siis rajansa, itse en saa tyydytystä liian rankasta asketismista, mutta ymmärrän kyllä, jos joku toinen saa. Katsotaan miten projekti kokonaisuutena etenee, nythän ollaan edelleen alkutekijöissä kuitenkin.

Miltäs teistä tuntuu?

13. joulukuuta 2009

Kävin joskus toissaviikolla (kun viimeksi oli aikaa Elämään) kirpparilla. En tehnyt suuria löytöjä, mutta muutamia pieniä kyllä. Kivoja nekin.


Kivan värinen emalimuki, 3,5 euroa. Sopii hyvin yöpöydälleni. Laitoin siihen nenäliinoja.


Hauska muurahaispussukka, 2 euroa. En ole vielä keksinyt käyttöä.

Tää oli paras! Viiden litran keittiötölkki, 6 euroa. Näiden lasipurnukoiden kanssa minulla on aika tiukka toleranssi - en suostu maksamaan niitä hintoja, joita näistä yleensä kiskotaan, mutta tämä oli pöydässä -50% hintaan ja 6 euroa tuntui ihan kohtuulliselta, isosta tölkistä. Jee, lisää purnukoita (niitä ei vielä yhtään olekaan...). Nyt kun asun taas yksin, ei ole kukaan urputtamassa purnukoista. (M:lle terveisiä, että en nyt puhu sinusta vaan kesäkämppiksestä...)

Huomenna ajattelin mennä yrittämään onneani taas kerran. Tänään alkoi nimittäin loma.

11. joulukuuta 2009

Voihan velka

Salamyhkäisesti sähköpostiin tipahtelevat viestit, kokoukset, joissa en haluaisi olla läsnä, koko ajan kasvava miinusmerkkinen euromäärä... Äsken alkoi jo tuntua siltä, etten voi muuta kuin maata pimeässä huoneessa seinää tuijottaen. Mihin muuhun tässä enää kykenee? Pispalan remontti takkuaa ja kustannukset kohoavat koko ajan (minä en ymmärrä, kuinka kaivinkoneella maan kaivaminen voi maksaa niin paljon!), tällä hetkellä ollaan pattitilanteessa ja odotetaan reilun viikon kuluttua pidettävää yhtiökokousta. Summat ovat suuria. Ja puhun nyt todella, todella oikeasti suurista summista. En tiedä, nouseeko asuntooni kohdistuva velka lopulta sen ostohintaa suuremmaksi. Kuivin jaloin en tule tästä selviämään, se on selvää. Saanko asuntoa koskaan myytyä - sekään ei ole enää varmaa. Nyt siis puhutaan jo uudisrakentamisesta, mikä käytännössä tarkoittaa prosessin venymistä vielä yli vuoden päähän ja - niin, niitä kustannuksia. No, joka tapauksessa laitoin valot takaisin päälle, kaivoin laskimen esiin ja aloin miettiä, kuinka selviän ensi vuodesta, jonka ajan hyvin luultavasti maksan kahdesta asunnosta, edelleen. Kirjoitin ylös, laskeskelin, arvioin. En antanut epätoivon tulla, vaikka se tuossa vieressä koko ajan odottaakin, milloin lasken puolustukseni, milloin se voi iskeä. Ahdistus tuntuu fyysisenä hengenahdistuksena, pulssi kohoaa ja silmissä kimaltelee tähtiä. Olen toistaiseksi onnistunut sen selättämisessä, mutten tiedä, kauanko tuuli on myötäinen. (Myötäinen? Tässä asiassa ei ole mitään myötäistä. Mikään vaihe prosessissa ei ole parantanut lopputulosta. Ei mikään.)

Kaikesta huolimatta nimesin tiedoston fraasilla "I Will Survive", ja tallensin sen työpöydälle.

Minä en saatana soikoon luovuta, en millin vertaa.

Tietenkin tässä saa syyttää vain itseään ja omaa typeryyttään, vastuussa olen yksin minä, ei kukaan muu. Kukaan ei tähän tilanteeseen minua pakottanut. Ihan itse lähdin. Innosta kiljuen vieläpä. Mutta kyllä se silti korpeaa, ja ihan helvetin lujaa korpeaakin. Miten voi olla näin paljon ylämäkeä ja huonoa tuuria? Miten tässä voi oikeasti kaikki mennä koko ajan vain huonompaan suuntaan? En ole selvästikään ollut paikalla, kun reilukerho kokoontui. Jos uskoisin kohtaloon tai johonkin, olisi ehkä helpompaa. Voisin ajatella tätä uskon koettelemuksena tai jonain.

Ei auta pennin jenin vertaa.

--

Vituttaa tämänpäiväinen tenttikin. Viimeinen kysymys oli totaalisen urpo anekdootti, johon en tietenkään tiennyt oikeaa vastausta, koska en koskaan lue kirjoja niin tarkkaan. Yritin keksiä ratkaisua kolmen sivun verran. Pieleen meni, kun kotiin tultuani asian tarkistin. Uusintaan ei huvittaisi mennä, niin paskoja kirjoja olivat. Hyvää joululomaa vaan sullekin, herra tentaattori.

--

Nyt menen urheilemaan, muuten alan ehkä heitellä tavaroita.

2. joulukuuta 2009

Huurre

Jatkaakseni meteorologisia havaintojani: ulkona on näemmä pakkasta! Mahtavaa! Maassa on selvästikin huurretta, aurinko näyttäisi uhkaavasti pilkistävän jostakin esiin - nyt on talvi, ystävät hyvät!

Eilen kuljin vielä kumisaappaissa töihin, tänään en. Tosin en mene tänään töihin lainkaan, lauantaina vasta seuraavan kerran. Tänään minulla on melkeinpä vapaapäivä. Neljäksi menen yliopistolle, mutta ennen sitä aion lööbailla Madonna-paidassani kissa kainalossa. Seuranani tosin on myös kasvatustieteen tenttikirja, mutta se onkin osoittautunut pelottavan kiinnostavaksi. Johtuu ehkä siitä, että se on sosiologiaa. Opinnoista tulikin mieleeni, että minusta tulee kandidaatti luultavasti helmikuussa. Lopultakin. Tarvittavat opinnot ovat olleet kasassa melkein vuoden, mutta ajattelin olla jälleen kerran kokonaisuuksia ajatteleva, ja suorittaa pedagogisiin vaaditut 60 op yhteiskuntaopin opetettavan aineen opintoja ennen tutkinnon ulostamista. (Nyt kun kirjoitin tänne tuollaisen sanan, pervojen googlettajien määrä kasvaa luultavasti räjähdysmäisesti. Öhöhö.) Tämä siis tarkoittaa yhtä hallintotieteen tenttiä (joka sekin on roikkunut jo vuoden) ja julkisoikeuden johdantokurssia. Nämä hoidan tammikuussa. Jauz! Ajattelin pitää välivalmistumisen kunniaksi kekkerit, ja niihin voisikin sitten samalla yhdistää maaliskuussa tapahtuvan neljännesvuosisataisen vanhenemiseni. Juhlaa pitää ihmisellä olla, syystä tai syyttä! (Huomenna on muuten tuparit ja pikkujoulut, hihii!)

Töiden suhteen oloni on ristiriitainen. Haluaisin pitää vapaata ihan kunnolla, jotta saisin irrotettua opinnot jähmeydestään ja ehkä jopa - hyvänen aika - lomailisin. Mutta mutta... velvollisuudentuntoni on liian suuri ja kilttityttömäinen, sillä tiedän, että arkipäivien tekijöitä ei oikein ole. Niin, miksi minun pitäisi uhrautua, jos en halua? Kai tässä on kyse pelonsekaisesta kauhusta (mitä sekin on?) ja pakonomaisesta halusta pitää kiinni ensimmäisestä koulutusta vastaavasta työstä.

Näistä asioista tulee puhuttua myös ääneen, ei hätää. Jännää muuten, miten täällä riittää kävijöitä, vaikka blogissani ei mitään kiinnostavaa teemaa olekaan. Arkielämän pohdintaa vain. No, sen kun käytte. Jonkinlaista itsensäpaljastamistahan tämä on.

Askartelin eilen joulukortteja ja katsoin Frendejä. Ihan kiva ilta.

30. marraskuuta 2009

Kirvelevä marraskuu

Syksy on edennyt. Ulkona on hämärää ja sateista, kylmä hiipii luihin saakka. Huomenna on joulukuu, eikä minulla ole edes joulukalenteria, sitä partiolaisten perinteistä. Ei tullut kukaan myymään, enkä törmännyt myyjiin missään. Muistan kyllä, millaista oli ovelta ovelle tyrkyttää niitä pahviläpysköjä joskus 10-vuotiaana. En tiedä, panevatko lippukunnat lapsia enää siihen hommaan ollenkaan, olikohan se viime vuonna vai milloin, kun jossakin laatujournalismin lippulaivassa julkaistiin pikku-uutinen kalenterimyyjille vilautelleesta sedästä. Ja muutenkin, ovien takanahan voi olla vaikka ja mitä. Maailma on niin paha, niiiiiiin paha.

V lähti kotiinsa oltuaan luonani monta päivää. Torstaina vedimme ykköset niskaan ja suunnistimme ainejärjestön sitseille. Siellä oli hauskaa. Join itseni humalaan (yllättävää), ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulta meni muisti. Kyllä vaan. Sen siitä kai saa, kun huutelee liian usein uutta snapsia pöytään. Onneksi V toi minut kotiin. Poikaystävät ovat kivoja. Lauloin kuulemma korkealta ja kovaa. Ja juttelin höpöjä tuntemattomille. Hyvin jännä.

Viikonlopun olin töissä, tietenkin.

Joulu on tuloillaan ja minusta tuntuu, että en saa siitä sittenkään kiinni. Mutta ehkä vain kuvittelen. Voisin ehkä siivota ja laittaa joulukoristeita esiin, ei minulla niitä edes kovin montaa ole. Päässäni suhisee, mutta ehkä olen vain väsynyt.

Kaipaan lomaa.

23. marraskuuta 2009

Näin on hyvä

On pidellyt. Ilmoja. Töissäkin tuli oltua, ja Helsingissä. Kävin ihan virallisesti tekemässä tutkimusmatkan teologisen tiedekunnan kirjastoon, se oli jännä paikka. Ihmiset siellä puhuivat harjoittelupaikoista eri seurakunnissa ja hyllyissä olevissa kirjoissa oli ristejä. Löysin sen mitä menin etsimään, joten olen tyytyväinen tuloksiin. Varsinaista tutkimusta en ole vielä jaksanut aloittaa, ajattelin odottaa torstaihin, jolloin saan toivoakseni ansiokasta kritiikkiä tutkimussuunnitelmastani. Sain sen valmiiksi lauantaiyönä siiderin voimin (ja sen kyllä huomasi varsin... lennokkaista lauseista, joita seuraavana päivänä kaukaa viisasti vielä hieman siivoilin). Intoa on, ja se on hyvä asia. Johtolangat johdattavat, sivupolut kiehtovat, mutta yritän pysytellä tiukassa rajauksessa, sillä ei se esitelmä ole kuin 30 sivun mittainen. Jatkan pohdintojani sitten gradussa. (Kuulenko mietoja aplodeja?)

Helsinki oli kaunis sunnuntaisena iltana bussin ikkunasta katsottuna. Myöhempikin ilta oli mukava, olin V:n luona, katsoimme telkkaria (minulle ylellisyyttä, kun en moista kapinetta enää omista) ja söimme nachoja. Oli hyvä olla niin. Vieläkin on. Ajoittain tuntuu, että lähes viiden vuoden jälkeen alan vähitellen tottua kaukosuhteeseen. Näkeminen on mukavaa, kun tietää sen olevan harvinaista herkkua. Yhdessä nukkuminen on luksusta, koska sitä ei tapahdu joka yö, eikä edes joka toinen tai kolmas tai neljäs. Mutta mutta... en voi silti valehdella nauttivani tästä. Toki itsenäisyys on meille molemmille tärkeää (olemme varmaan molemmat jotain itsekkäitä ja paskapäisiä überindividualisteja), enkä voi väittää, etten viihtyisi erinomaisesti yksinkin ja nauttisi yksin asumisen hyvistä puolista, mutta mutta... Niin. Kai sitä laumaeläin sitten kaipaa kaltaisensa seuraan, useamminkin kuin nykyisin. Monimutkaistahan tämä on, mutta toistaiseksi edelleen siedettävää. Pakkohan sen on olla, ei ihmisen pidä väkisin elämästään murheellista tehdä ja märehtijäksi ryhtyä. Junassa istuminen on seikkailu sekin. Ehkä hieman tylsä sellainen, mutta kuitenkin.

Tekisi mieli istua pimeässä ja polttaa kynttilöitä, imeskellä hehkuvaa glögiä ja kietoutua villaiseen vilttiin. Rauhoittuminen kaoottisen syksyn jäljiltä tuntuu kuitenkin vaikealta - olen ihan liian levoton koko ajan. Ehkä jossain vaiheessa on pakko hidastaa ja ihan todella löytää taas itsensä tuolta jostain stressin alta.



So beware of the big fall
We don't have to change at all
And our life will not burn out
It's what freedom's all about

Into the night we went to sleep
You and I were meant for peace
Into the night we'll go to play
You and I

The Cranberries: I Really Hope

20. marraskuuta 2009

Oli muuten senteistä kiinni, etten tänään jäänyt bussin alle lenkille pinkoessani.

Hei, mä elän vieläkin!

Jalat turpoaa

Työnteon makuun päästyään on hankala lopettaa, varsinkin jos mielessä pyörii palkkarahoilla maksettu joululahjakasa (ja ehkä pikkasen laskujakin). Otin sattumoisin jälleen työkeikan sairaalasta, ja olen nyt kahden päivän sisällä viettänyt siellä 21 tuntia. Palkkanauha kiittää, opintotuen tulorajat ja ressukat jalkani eivät. Kuka on ihan tosissaan keksinyt tulorajat? Mikä hyöty niistä loppupeleissä on ja kenelle? Onko todellakin joltakulta pois, jos joku täydet tuet nostava ihminen tekee palkkatyötä X euron arvosta? Saisiko opiskelijalla kenties olla mahdollisesti jopa ihan oikeaa rahaa jonkun taskurahan (HS 19.11.2009, A5) sijaan? Eikö? Omalla kohdallani kyse on todellakin jännän äärellä olemisesta, sillä koskaan aiempina vuosina en ole joutunut laskemaan ansaittuja euroja tällä intensiteetillä. Ei olisi pitänyt nostaa niitä kesätukia. (Palautin siis ennakkoon ensi kuun tuet.) Nyt ollaan siinä tilanteessa, että joudun tosissani miettimään noita sairaalakeikkoja. Ellen saa sovittua joulukuun (varsin potentiaalisten) keikkojen palkanmaksua tammikuulle, joudun kieltäytymään töistä. Ei kuulu tapoihin. Hämmentävää. Ja kyllähän töitä varsinaisessakin työpaikassani on vielä tämän vuoden aikana, ei siinä mitään. Seuraavan kerran huomenna.

Olin kaksi päivää sikalenssuosastolla, jos en nyt saa tautia, sen on paras olla tulematta lainkaan.

Tänään pitäisi kirjoittaa se tutkimussuunnitelma. Ideoita minulla kyllä on, toivottavasti saan ne suhteellisen siedettävässä muodossa paperille. Maanantaihin asti on aikaa hioa, mutta koska teen siis viikonlopun myös palkkatyötä, en ehkä jättäisi tätä asiaa sunnuntai-iltaan. Olisihan sen tietysti voinut tehdä jo aiemmin. Esimerkiksi viime viikolla.

Onneksi J pyysi lenkille. Raikas ilma kauniissa, kasvoja hivelevässä marraskuun illassa tulee tarpeeseen.

--

Minulla olisi muutama sananen sanottavaksi myös tästä, mutta juuri nyt en taivu. Säästelen myöhemmäksi.

16. marraskuuta 2009

Maustekahvin tuoksu

Minun oli tarkoitus mennä aamulla bodypumpiin, mutta... jännästi nukutti ja jatkoin unia kellonsoitosta huolimatta. Ei se ole niin justiinsa. Muutenkin urheilen mielummin illalla. Tosin en tänään illalla, koska tarkoitus on mennä Järvenpäähän hakemaan tentti- ja seminaarikirjoja, järjestellä aikatauluja ja mummin papereita ja nähdä ystävää pitkästä aikaa. Huomenna sitten töihin.

Tutkimussuunnitelmaa on nyt kirjoitettuna yksi (1) sivu. Onhan sekin jo jotain. Tiedonhaku on vaikeampaa kuin muistinkaan, hermo meni eilen aika kirkkaasti. V:n mielestä tarvitsen lisää kärsivällisyyttä, paljon lisää, enkä voi olla eri mieltä. Mistäköhän sitä saa? NMKY:n kursseilta? Joogasta? Piikkimatolta? (Mikä ihmeen villitys sekin on, kysyn vaan!) Hjälp mig!

Ostin eilen silkkisen mekon. Iltapukuongelma on ratkaistu. Mekko on hieno, hiplailen sitä aika ajoin. Kallein koskaan omistamani vaatekappale, sitä sietääkin kosketella. Ja käyttää?

Tässä postauksessa ei ollut kyllä mitään mieltä. Ei se mitään. Ei minussakaan aina ole.

15. marraskuuta 2009

Kulutusjuhlaa

Tykkään ostaa tavaroita.

Tykkään tehdä löytöjä.

Muovirahan vingautus tuo tietynlaista vallan tunnetta, kuvitetua tietenkin, mutta tuopa silti.

En kuitenkaan osta yleensä kallista, sillä en varsinaisesti kieri rahassa. Laadusta pidän, samoin pienyrittäjien innovaatioista, käsitöistä, kierrätetystä, uniikista. Kirpputoreja rakastan, varsinkin, kun olen viime aikoina alkanut tehdä löytöjä. Yritän kuitenkin pitää itseni aisoissa, vaikka en yletön kuluttaja olekaan. Pidän myös muotiblogeista, joissa kuvaillaan elämää, jollaista en halua elää. Kiinnostavaa se on silti, esimerkiksi eräänlaisena etnologisena tutkimuksena. Viihdettä, pumpulia, kiiltoa! Nautin.

Eilen käytin rahaa, itse asiassa aika paljonkin. Valmistaudun huolella tuleviin sitseihin (se puku on kyllä tosiaan vielä hankkimatta, ei löytynyt soveliasta), ja joululahjojakin voisi jo miettiä, ettei taas tulisi hätää joulukuun puolivälissä.

Uhkasin jo aiemmin julkaista blögissäni kuvia kirpparilöydöistä. Idea ei todellakaan ole omani, kuten jokainen varmaan ymmärtää, mutta ihan käyttökelpoinen yhtä kaikki. Kuvat ovat huonoja, sillä en jaksanut panostaa. Sori.


Olen rihkamakoruaddikti. Nämä suloiset valkoiset helmet tarttuivat mukaani 2,50 eurolla.


Makee Mirko Hanákin kuvittama ja Eeva-Liisa Mannerin suomentama lasten runokirja. Yksi joululahjaongelma ratkaistu! 2 euroa.


Biancon iltalaukku. Sitsejä varten, tietenkin. 4 euroa.


Suosikkini! Kaksi Wirkkalan Paadar-snapsilasia, 3 euroa. Södet. Toivottavasti löydän näitä lisää.

Kirpparilla on ihanaa! Piste.

--

Iltapuku on tosiaan vielä hakusessa, mutta eiköhän ongelmaan löydy ratkaisu.

Nyt V huutelee henkisen ruoskan muodossa sen verran ikävästi, että lienee syytä aloittaa se tutkimussuunnitelman tekeminen. Minuakin vituttaisi lukea satamäärin sivuja aiheesta, joka vilisee latinankielisiä termejä, joten ymmärrän kyllä, miksi hän on hieman natsi. Kärsimys on parasta jaettuna.

--

edit. Seminaariin liittyvässä tiedonhaussa meinasi mennä pata jumiin, joten siirryin selailemaan intternetin ihmemaailmaa ja totesin, etteivät nuo snapsilasit vanhasta luulostani huolimatta olekaan Ultima Thulea, vaan Paadaria. Sain mummilta aikoinaan neljä kappaletta samanmoisia isoja juomalaseja, ja jotenkin vain oletusarvoisesti ajattelin niiden olevan Ultimaa. No, näemmä tiedonhausta on hyötyäkin, sillä tietämättömyyden verho on nyt poistunut silmieni edestä. Kyse on Paadarista. Näin on. Huisaa.

14. marraskuuta 2009

Kaotiikkaa

Tämä viikko on ollut aivan kammottava. Ei samalla tavoin kuin aiemmat viikot, mistä syystä olenkin hieman kauhissani: voiko tätä olla vielä kovin monella eri tavalla? Olen yrittänyt tehdä arviolta miljoonaa asiaa yhtäaikaa, lukea samaan aikaan tenttiin ja tehdä kahta työtä, urheilla, aloittaa tutkimussuunnitelmaa, opponoida, käydä luennoilla, siivota. Sanomattakin on selvää, ettei homma pysynyt kasassa. Torstaina pakenin velvollisuuksiani ainejärjestön hauskoihin bileisiin, jotka piti tosin (koska olen kiltti tyttö) jättää kesken parhaassa vaiheessa (eli kun aloin hitaasti mutta varmasti humaltua). Perjantaiaamuna douppasin itseäni migreenilääkkeillä kammottavan huonolla kasvatustieteen luennolla, minkä jälkeen suolsin tenttikonsepteittain sontaa opetuksesta, ohjauksesta ja oppimisesta. Mutta ekat 5 op on nyt suoritettuna. Tästä on hyvä jatkaa. (Niin, parhaillaan minun pitäisi olla tekemässä filosofian tenttiä D10a+b:ssä, vaan enpä ole. Haha. Kuten sanottua, rakennelmani sortui viimeistään keskiviikkona, enkä kyennyt järjestämään aikaa toiseen tenttiin lukemiselle).

V tuli kylään, lukemaan tenttiin. Minun tarkoitukseni on saada aikaiseksi seminaarin tutkimussuunnitelma, ja toistaiseksi olen toiveikas. Ennen sitä aion kuitenkin tehdä muutamia muita asioita, enkä edes pode niistä huonoa omatuntoa. Aion muun muassa mennä etsimään itselleni iltapukua tulevia sitsejä varten. Hihii.

Aurinko paistaa, mikä jaksaa hämmästyttää näinä aikoina. Aamu on muutenkin ollut miellyttävän raukea - ensimmäinen sellainen vähintään viikkoon. Ensin sain herätä mukavan ihmisen vierestä, sitten joimme hyvää kahvia ja söimme puuroa, pyykit olivat kuivuneet ja pian menen suihkuun. Ja aurinko paistaa. Näin tekee. Tuolla se on. Tässä ihmeellisessä oravanpyörässä kaipaan niin paljon sitä, ettei ole kiire minnekään. Eikä ole mitään tekemättä. (Tiedän, että sellaisen tavoittelu on puhdasta utopiaa, mutta...)

Olen kuitenkin aika onnekas. Muistan sen näinä aamuina.

10. marraskuuta 2009

En pätkääkään ihmettele, miksi ihmiset palavat loppuun, eroavat, masentuvat, ahdistuvat, tappelevat, syrjäytyvät, ovat vihaisia, lamaantuneita ja apaattisia (kaikkea samaan aikaan).

Saati miksi yliopisto-opiskelijoiden mielenterveysongelmat hyökkäävät tilastoista niskaan.

Ugh. Antakaa ylimääräisiä tunteja ja päiviä NYT HETI.

6. marraskuuta 2009

Ensimmäinen joululaulu

Myönnettäköön tässä varsin julkisesti, että kuuntelin eilen illalla ensimmäisen joululaulun tälle vuodelle. No, se oli puoliksi suunnittelematonta, sillä Spotifysta kajahti Katie Meluan versio laulusta Have Yourself a Merry Little Christmas. Ihan söde. Ja onhan ulkona luntakin! Tosin tällä hetkellä, sen verran mitä verhojeni raosta näen, taivaalta tuleva aines näyttää enemmänkin loskalta. Mene ja tiedä. Kohtahan sen näkee, kun lähden ulos.

Minulla on tänään periaatteessa vapaapäivä. Tentteihin pitäisi toki lukea, ja aion sen tehdäkin, mutta muuta ohjelmaa ei ole. Ei luentoja, seminaaria eikä töitä. Ihanaa! Kaipaan näitä niin paljon. Jos opiskelu on elämän parasta aikaa, niin millaista helvettiä ne ruuhkavuodet sitten ovat? Kysyn vaan. (Onkohan siihen mitenkään mahdollista itse vaikuttaa... Oman elämänsä sankari jne.) Tosin ongelmallistahan opiskelijoidenkin ajankäyttö on: vapaa-ajan ja opiskeluajan erottaminen on vaikeaa, kuten yllä on havaittavissa. Periaatteessa siis vapaapäivä, vaikka opiskellakin täytyy. Hämmentävää. Tästähän on kai joku jonkun tutkimuksenkin tehnyt. Tosin ensimmäistä kertaa opiskeluaikanani en ahnehdi opintopisteitä hengenhädässä. Valinta ei ole ollut vapaaehtoinen, sillä tämä syksy on ollut jotakuinkin katastrofaalinen keskittymisen ja ajankäytön kannalta (eikä kyse tosiaankaan ole ollut pelkästään priorisoinnista), mutta nyt, vähitellen, alan jo päästä balanssiin. Mitä siitä, että viimeisin opintosuoritukseni on edelleen toukokuulta? Kyllä niitä ehtii vielä tulla. Vähitellen. Ehkä keskitynkin enemmän (tai sitten en). Ensi viikon loppupuolella on luvassa kasvatustieteen ja filosofian tentit. Niiden jälkeen alan tosissani tehdä töitä seminaarini eteen, tutkimussuunnitelman on oltava valmis kuun loppupuolella. Kyllä se tästä, tsemppaan itseäni. Opiskelu on kuitenkin kivaa, varsinkin jos muu elämä ei harmaan sävyillään haittaa sen toteuttamista.

Olen viime aikoina aktivoitunut kirpputorikävijänä ja tehnyt mahtavia löytöjäkin! Voisin tietysti raportoida niitä tännekin, mutta olen jo unohtanut, mitä olen mistäkin maksanut. Kovin paljoa en kirpputorilla suostu tavarasta maksamaan, vieläkin kaihertaa yksi 8 euron nahkalaukku, vaikka se toki söpö on ja kovassa käytössäkin ollut. Olen alkanut löytää kirpparilta myös vaatteita, mikä on aiemmin ollut lähestulkoon mahdotonta. Tosin vaatekokoni on vähäsen pienentynytkin, joten ehkä toivoa tunnelin päässä on. Toivottavasti jossain vaiheessa enemmänkin. Projekti on hidas, vittumainen ja täynnä pettymyksiä, mutta vähitellen, vähitellen... V ei osaa arvostaa hehkuttamiani löytöjä, koska kuulemma en tarvitse niitä. Mutta eihän se niin mene! Kirpparilöytöjä nimenomaan tarvitsee, koska niillä on oma itseisarvonsa onnekkaina sattumina ja todella Löytöinä. Tykkään. Tosin oman pöydän voisi ottaa taas vaihteeksi, sillä tavaraa pullahti esiin muuton yhteydessä ihan liikaa. Uusi asunto on tosiaan juu pienempi kuin edellinen, ja säilytystila on mitoitettu jollekin kaksihousuiselle insinöörille, jolla ei ole ainoatakaan isompaa paistinpannua. Tästä voimme päätellä, että muuttotavaroiden purku on siis edelleen kesken, koska en ole jaksanut miettiä, minne mitäkin haluan laittaa (ja itse asiassa: minne mikäkin mahtuu). Plus kunhan saamme järjesteltyä mummin asiat kuntoon, minulle on luvassa uusi sänky, ruokapöytä ja nojatuoli. Hii. No, ajattelin asua tässä asunnossa kuitenkin kauemmin kuin edellisessä, joten aikaa on. Ehkä innostun tosissani vielä. Viimeistään kun pitäisi käydä läpi 1800-luvun kirkolliskokousten pöytäkirjoja...

Olen urheillut tällä viikolla pohkeeni maitohapoille, lihakset huutavat leipää, mutta olo on kaikin puolin mallikas. Mikäli J selviytyy hengissä hammaslääkäristä, menemme illalla lenkkeilemään. On käytettävä hyväksi viimeiset mahdollisuudet tampata Kaupin pururatoja, sillä talveksi niille tulee ladut ja meidän on etsittävä uusi lenkkeilymaasto. Haastavaa. Ennen sitä puen päälleni säälliset vaatteet, lähden käymään kirjastossa, joulukorttiaskartelukaupassa ja ruokakaupassa - ehkä menen kirpputorillekin, ken tietää...

Niin ja pitäisihän tuo kaikin puolin houkuttelevan oloinen Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma avata myös. Hyh.

3. marraskuuta 2009

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Mummi on saatu kunnialla hautaan. Hautajaiset olivat pienet, kauniit ja tunteikkaat. En itkenyt kovin paljon, koska tiesin, että mummi on jo mennyt. Kuorta tässä vain enää saatettiin viimeiselle matkalle. Mummi pääsi lopultakin miehensä viereen oltuaan tästä erossa 46 vuotta. Pitkä aika olla leski. Muistotilaisuudessa puhuttiin mummista, kuinka hän oli maalaissukulaisten silmissä aina niin kaupunkilainen, itsenäinen, työssäkäyvä nainen, poltteli tupakkiaan (vaikkei koskaan oppinut vetämään henkeen), ajoi autoa ilman kenkiä, laittoi mökkiä ja teki metsäkauppoja. Nyt ei enää ole murheita. Kaikki on hyvin.

Kuolemaa on kyllä riittänyt, sillä isäni serkku menehtyi myös toissasunnuntaina. Juuri se, jonka luona mökkireissuilla tuli vierailtua, jolta sain valokuvia, ja jonka kanssa piti haastaa mummista ja elämästä yleensä. Aivan yllättäen hän lähti, kuusikymppinen kaveri. Ei näistä koskaan tiedä, meiltä ei kysellä vuoronumeroita.

Mummin hautaaminen ja pyhäinpäivänä isin haudalla käyminen saivat minussa heräämään tunteen, että olen osa suvun naisten ketjua. Hautojen hoitaminen on ainakin omassa mielessäni hyvin feminiinistä toimintaa, naisten vastuulla. Yleensä tapoihini kuuluu riuhtoa kaikkea määrättyä vastaan, mutta tässä asiassa ei tee edes mieli kapinoida. Minä liityn joukkoon mielelläni. Hautojen hoitaminen ja kynttilöiden vieminen, kuolleiden muistaminen ja pitäminen osana yhteisöä muistoina tuo seesteistä rauhaa: ei niinkään surua, vihaa tai katkeruutta kuoleman edessä, vaan hiljaista hyväksyntää, elämän kaaren piirtämistä ja rajallisuuden ymmärtämistä. Kaikella on aikansa, päivä vaan ja hetki kerrallaan.

Toivoisin tämän rauhan yltävän muuhunkin elämääni. Kovin ovat levottomia nämä ajat.

25. lokakuuta 2009

Kun on aikaa...

...minä ainakin kokkailen kunnon kotiruokaa!

Tänään on ihana, joskin harmaa sunnuntai. Aamulla heräsimme tuntia liian aikaisin, luimme lehtiä (varastin rappukäytävästä jonkun naapurin Aamulehden, Hesari sen sijaan tulee sunnuntaisin ihan tilattuna), söimme aamiaista ja muuta sellaista. V lähti kohti Helsinkiä ja minä päätin tehdä kaalilaatikkoa, kun kerrankin on aikaa odotella ruoan valmistumista yli tunti ja kaapissa sattuu olemaan yliopiston luomuruokapiiristä hankittu kaali. En ole mikään vannoutunut "perinteisen suomalaisen ruoan" (mitä se onkaan) ystävä, mutta kaalilaatikosta olen oppinut pitämään muutamasta yksinkertaisesta syystä: a) kaali on pirun halpaa, c) kaaliruoat ovat yleensä ravintoarvoiltaan hyllyväisen pyllyn ystäviä ja c) olen löytänyt taikakaalilaatikon ohjeen - se paranee jokaisella tekokerralla. Jaan sen nyt tässä teidän kanssanne, armaat lukijani.

Herrrrkullinen kaalilaatikko
(2 annosta)



Ohje on alun perin peräisin teoksesta Keittokomero ja huone, jonka on kirjoittanut Saara Törmä vuonna 2000. Olen hieman muunnellut ohjetta, mutta kunnia ohjeesta kuuluu siis ehdottomasti alkuperäiselle kirjoittajalle!

800 g kaalia (alkuperäisen ohjeen mukaan, itse leikkaan kokonaisesta kaalista "sellaisen sopivan" siivun)
2 porkkanaa
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1 pieni tölkki säilöttyjä tai jotain 5 kpl tuoreita herkkusieniä
1 tl curryjauhetta
1/4 tl kurkumaa
1/4 tl mustapippuria
2 rkl soijakastiketta
1/2 kasvisliemikuutio
1 rkl siirappia
1 rkl vehnäjauhoja
2 dl vettä
öljyä

Silppua kaali, porkkana, sipulit ja herkkusienet. Paistele seosta pannulla öljyssä, kunnes kaali pehmenee. Lisää joukkoon mausteet ja siirappi. Heitä homma pieneen uunivuokaan. Sekoita 1 rkl vehnäjauhoja veteen ja kaada mukaan. Paista 175 asteessa tunnin verran, mitä pitempään, sen parempi.

Nomnomnomnom. Täytettä voi muunnella sen mukaan, mitä kotona sattuu olemaan. Itse olen kokeillut ainakin paprikaa ja myös soijasuikaleita, hyvää on aina ollut!

Harmi, ettei aina ole aikaa ja mahdollisuutta valmistaa huolella uuniruokia tai muitakaan vastaavia, yleensä varsin mallikkaita appeita. Viitaten edelliseen kirjoitukseeni: minusta tuskin koskaan tulisi kovin hyvää perheenäitiä, kun yhden kaalilaatikon tekeminenkin on mittaristossani varsinainen uroteko. Normaali ruokavalioni perustuu nuudeleille, pastalle ja muulle skeidalle, jolla kilot eivät todellakaan karise. Olisi kammottavaa, jos minulla olisi (edes jaettu) vastuu ruokkia päivittäin lämpimällä ruoalla muitakin suita kuin omani. Toki olen onnekas saadessani yliopistolta ruokaa pilkkahintaan. Valitettavasti en sinne joka päivä ehdi.

Olen myös ajatellut opetella näpertämään, järjestämään ja siivoamaan. Mietoja aplodeja, pyydän. Ei tule onnistumaan, tiedän sen, mutta haluaisin ulkoisella järjestyksellä pyrkiä myös sisäiseen harmoniaan. Jos koti on kaaos ja ruokavalio paskaa, voiko olettaa henkisen hyvinvoinnin olevan kovin korkealla? Joissain tapauksissa ehkä, omassani ei. V piti minulle (syystä) tiukkasanaisen moraalisaarnan aiheesta liikunta, laihdutus, ruokavalio ja elämäntavan muutos. Pitäisi ehkä opetella kuuntelemaan viisaampiaan. Viimeistään nyt, tässäkin asiassa.

Toisaalta minua ahdistaa hyvän elämän asettamat vaatimukset esimerkiksi nyt sitten vaikka liikunnassa. Netti ja muut viestimet ovat täynnänsä tekstiä aiheesta, ja lukemalla oppii paljon. Joka tapauksessa minua raivostuttaa liian yleisesti viljelty ohjeistus liikunnan ja syömisen rytmittämisestä ja muusta vastaavasta. Kaikki tämän maailman ihmiset eivät yksinkertaisesti nyt vain elä sitä kahdeksasta neljään arkea vapailla viikonlopuilla ryyditettynä. Ei ole aina mahdollista elää niin, että reilusti yli puolet päivän energiasta on nautittuna ennen neljää, luonnollisesti sopivin väliajoin tankattuna. Ei ole aina mahdollista mennä liikkumaan iltapäivän myöhäisinä tunteina, ei siis liian myöhään, jotta uni ei kärsi. Ei ole aina mahdollista toteuttaa sitä fucking hyötyliikuntaa sopivissa väleissä, ei ole aina mahdollista valmistaa terveellistä ja ravitsevaa ruokaa monen päivän tarpeiksi, ei ole aina mahdollista hauduttaa niitä kalorittomia kaaliruokia tuntikaupalla. Jotenkin pistää vihaksi, kun kaikki pitäisi tehdä aina tiettyjen sääntöjen mukaan, hyvin, huolella ja kunniallisen kansalaisen tapaan. Missä ovat ohjeet epäsäännöllisen elämän viettäjille? Missä ohjeet niille, joilla ei ole viikossa kahta samanlaista päivää?

Vituttaa. Pitäkää tunkkinne ja päiväjärjestyksenne.

24. lokakuuta 2009

Sulkapallokyynärpää

Olimme äsken V:n kanssa pelaamassa sulkapalloa. Se oli hauskaa. Haluan mennä uudestaankin. J on ilmoittautunut pelikaveriksi, mutta vielä emme ole saaneet aikaiseksi. Ehkä ensi viikolla, tai sitä seuraavalla. Liikunta maistuu mukavalta, nyt taas, kun olen pakottanut itseäni vähitellen ylös alakulosta. Ei sen voi antaa viedä kaikkea, ainakaan vaivalla aloitettua ja vakiinnutettua liikuntaharrastusta. Sitä paitsi - elämän on pakko palata uomiinsa. Ei mihinkään uriin, vaan hyvältä tuntuviin, vaihtelevan sopiviin uomiin, jotka helpottavat arkea ja tuovat siihen ryhtiä. Uusi koti on vieläkin kesken, tavaraa roikkuu ruokapöydällä ja pahvilaatikot seisovat nurkassa suurena pinona. Aamulla jouduimme tosissaan tekemään töitä, jotta mahtuisimme syömään puurot pöydän ääressä.

Mikäli ei jo ole tullut selväksi, en ole mikään kodin hengetär. Kävin yökylässä serkkuni luona, jolla on omakotitalo ja kaksi lasta. En kadehdi, minä en ikinä saisi sellaista rakennelmaa pysymään kasassa, en ikinä. Toisaalta se vituttaa, toisaalta - mitä väliä. Toistaiseksi riittää oikein hyvin, että saan jotakuinkin pidettyä itseni kunnossa ja asuntoni kaaoksen inhimillisessä mittakaavassa. Muuta huolehdittavaa ei ole, kuin että itse menen töihin ja luennolle silloin kun kuuluukin ja kissa saa ruokaa ja puhtaan hiekkalaatikon. Tyytykäämme siihen minkä saamme. Minä olen saanut taidon olla olematta hyvä kodinhoidossa.

Taivas on harmaa ja niin olen minäkin.

19. lokakuuta 2009

Univelkaa ja...

Päivät ja yöt katoavat, enkä huomaa minne ne menevät. Teen töitä kuin robotti, en reagoi edes ison pomon kehuihin, jotka - uskokaa huviksenne - ovat harvinaisia. En ole pitänyt töissä ääntä surustani, miksi niin tekisinkään. Muutamalle mainitsin, kavereille. Menneenä viikonloppuna kaadoin kuonaa viattomien niskaan, taisin olla aika humalassa ja avauduin. Sekä etkoilla (ihanat!) että baarissa, jossa myös tanssin aamuun asti. Taisin tanssia hitaitakin, tapasin sattumalta pitkästä aikaa partiokavereita nimittäin. Etkot olivat silti parhaat, tyttöjen ilta parhaitten tyttöjen kanssa. Tunnen olevani niin kaukana siitä, mikä ennen oli hyvää elämää. Olenhan oikeasti, fyysisestikin kauempana kuin muut. Kaipuu etelään on kova, vaikka siellä sataa jo räntää ja Tampereella ei. Enkä minä täältä vielä lähde, vaikka haluaisinkin.

Järjestelyt etenevät vähitellen. Kuolinilmoitus oli eilisessä lehdessä ja muutamia vastauksia hautajaiskutsuihin on jo tullut. Laiskoja sukulaisia, kun eivät jaksa lähteä niin kauas hautaamaan mummia. Äiti on hieman surumielinen, ja kieltämättä minäkin, vaikka en jaksakaan kauheasti välittää. Olkoon tulematta, eivätpä ne mummin eläessäkään juuri joulukorttia kummemmin muistaneet. Hautajaisvaatteet pitäisi ostaa. Huomenna menen kampaajalle.

Pitäisi lukea niin paljon, tutkia ja valmistella tutkimussuunnitelmaa. Ottaa yhteyttä laitoksille ja arkistoihin, ajatella, pohtia, jäsentää. Tarvinneeko sanoakaan, että keskittyminen on hankalaa. Tenttejäkin siintää tulevaisuudessa, aion selvittää ne kunnialla. Ja muunkin elämäni.

Suru antaa sijaa ajatuksille.

11. lokakuuta 2009

Paluu arkeen

Kulunut viikko oli hyvin raskas. Väsyttää turkasen paljon, eilenkin nukahdin päiväunille kello seitsemältä illalla herätäkseni kymmeneltä aivan yhtä väsyneenä. Töiden tekeminen tuntuu turhalta, mutta siitä huolimatta tarvitsen sitä, arkea. Opiskelusta tunnun menettäneen entisestään otettani, olen jättänyt kursseja kesken ja ollut käymättä luennoilla. Tiistaina menen yrittämään yhtä luentokuulustelua, johon vaaditulle luentosarjalle olen osallistunut yhden vajaan luennon verran. Pelkkää paskaa se olikin, mokoma. Yhtään opintopistettä en ole tänä syksynä suorittanut, ja viime viikon kaksi kirjatenttiä jäivät sattuneesta syystä väliin. Jos sitten ensi kuussa. Tai ensi vuonna.

Olen kirjoittanut hautajaiskutsuja, miettinyt kuolinilmoituksen runoa (Uuno Kailas), valinnut mummille arkkua, arkulle kukkia ja vieraille pitopöytää. Ei voisi lähestulkoon vähempää kiinnostaa, mitä hautajaisissa tarjotaan. Alistuneena hyväksyin jälleen kerran kasvisvaihtoehdoksi kasvisgratiinin, joka pitäisi mielestäni noin yleisesti kieltää lailla ehkä maailman mauttomimpana ja surkeimpana ruokana. Ihan sama. Tällä viikolla puhelinlankojen pitäisi laulaa ja kipinöidä, sillä odotan puhelua mummin siunaavalta papilta. Veljeni totesi virsivaihtoehtoihin, että kirkkoon kuulumattomalla ei taida juuri olla sanottavaa asiaan (olemme molemmat eronneet kirkosta). Maa on niin kaunis ja Käy kanssani Herra Jeesus.

Tiedän, että nämä asiat olisivat olleet mummille tärkeitä.

Uusi asuntoni tuntuu jo kodilta, vaikka kotiutuminen onkin antanut odottaa itseään surun taustalla. Kirjat ovat saaneet paikkansa hyllyssä, matto on lattialla, kissa tutkii innostuneena nurkkia. Vielä olisi hankittavaa, mutta annan niiden olla. Ehtiihän tuota. Lähinnä mielessä pyörivät ne valokuvakasat mummin kirjahyllyssä, kuvat mummista ja vuonna -63 kuolleesta ukistani, nuoruutta, iloa, unelmia. Kuka sinä olit, ennen kuin sinusta tuli minun mummini?

7. lokakuuta 2009

Kaikella on aikansa

Mummi kuoli eilen illalla, rauhallisesti nukkuessaan. Sydän ei enää jaksanut. Suru on iskenyt päälleni kovempaa kuin uskoinkaan, luopuminen tuntuu ikuiselta. Kävimme tänään hyvästelemässä mummin sairaalan kappelissa. Hän oli rauhallinen, levollinen ja niin kovin kuollut. Mutta ehkä teki hyvää nähdä, että lähtö on tullut. Elämän kivut ja murheet eivät enää kosketa. Ja lepoahan hän on kaivannut, jo pitkään.

Asioiden järjestäminen vie oman aikansa. Hautajaiset pidetään Pohjois-Karjalassa, ja koska minä ja veljeni olemme mummin ainoat varsinaiset omaiset ja perijät, aika suuri vastuu kaatuu niskaamme. Ensimmäisenä on hankittava jokin paperi maistraatista, jotta saamme hoitaa mummin tiliä ynnä muita asioita. Perjantaina on tapaaminen hautaustoimistossa. Kuolinilmoitus pitäisi laittaa. Asuntoa hiljalleen tyhjentää.

Minulla on jo nyt ikävä mummia. Ei sitä mummia, joka makasi yli kuukauden sairaalassa surkeana ja surullisena, vaan sitä mummia, jonka kanssa opin 6-vuotiaana lukemaan, jonka kanssa tarkkailtiin isokoskeloa poikasineen, jonka luona sai maailman parhaat letut vattuhillolla, joka huolehti ja järjesti ja luotti ja rakasti.

En ollut vielä valmis tähän. Ja se viimeinen vierailu jäi tekemättä.

23. syyskuuta 2009

I still haven't found what I'm looking for

Olen rampannut Lahdessa, töissä ja luennoilla. Kävin myös kahden tunnin lenkillä Jeepaun kanssa, se oli ihastuttavan ihanaa! Menemme uudestaankin. Tosin huomenna vaihteeksi jumppaan. Toivoisin liikuntakärpäsen purevan niin kovaa, etten ikinä epäröisi lähteä ulos liikkeelle. Ehkä se vielä nipsaisee, toivottavasti perseestä.

Päivät ovat rankkoja ja täynnä matkustamista suuntaan ja toiseen, yleensä raiteita pitkin. Rahatkin menivät loppumaan, mutta onneksi on säästötili, siis pahan päivän varalle. Nyt on se paha päivä. Ensi kuussa maksan käytännössä kolmesta asunnosta - vertaistukea, kokemuksia, anyone? Tiedän, tyhmyydestä sakotetaan. Joskus toivoisin sakkojen olevan fyysisiä, sillä raha on niin kovin katoavaista. Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta valtion leipä on kapea ja lyhyt. Eikä asiaa paranna sekään, että töissä käyminen on oikeasti raskasta matkoineen kaikkineen. Olen ollut viisi viikonloppua putkeen töissä, tulevana en ole. Vaikka maailmanloppu tulis, niin töihin en mee! Sen sijaan V tulee kylään, luemme tentteihin ja käymme elokuvissa. Ei niin paha?

Lihaskuntoni on päässyt rapistumaan, sillä bodypump on viime viikkoina jäänyt väliin. Tunnin päästä ajattelin mennä kokeilemaan, vieläkö rauta nousee. Uudesta asunnostani on entistäkin lyhyempi matka salille, joskin olen harkinnut salijäsenyyden jättämistä ja yliopiston liikuntamaksun maksamista sen sijaan. Vaikka se muutos on kyllä muutos huonompaan ja halvempaan. Pitää vielä miettiä. Saa kai ihmisellä jotakin ylellisyyttä olla elämässään, saahan?

Seminaari jyskyttää hiljaa takaraivossani. Aihe alkaa hahmottua, kirjallisuus ja lähteet ovat vielä haussa. Viikon kuluttua käyn Helsingissä kuluttamassa kirjaston penkkiä ja lukaisemassa yhden gradun, joka aiheesta on tehty. Mikseivät ne lainaa niitä ulos, kysyn vaan? Miksi asun täällä keskellä perseintä Pirkanmaata, jossa ei ole mitään sellaista, mitä tarvitsen? Miksi, miksi, miksi? Säännöllinen työnteko yhdistettynä rankkaan opiskeluun ei ole hyvä yhdistelmä. En ole tajunnut tätä aiemmin, koska olen tehnyt töitä vain hyvin epäsäännöllisesti. Nyt kun työvuorolista puskee kuukausittain sähköpostiin, olen oppinut arvostamaan niitä, jotka tekevät tätä koko opiskeluajan. Minä olen tainnut tähän saakka olla hemmoteltu ja laiska. Toivoisin olevani vieläkin. Miten helppoa kaikki olisikaan!

17. syyskuuta 2009

Hetkiset

Asemalla jaettiin eilen erään suomalaisen elintarvikeyrityksen uusia keksejä kätevissä näytepakkauksissa: ohikulkijoille iskettiin käteen kolme yksittäispakattua kahden keksin paria. Samanlaisissa ne kuulemma myydään kaupossa: pahvilaatikko, jonka sisällä on erikseen pakattuja keksejä. Jotta rapeus säilyisi. Voi hyvänen aika.

Kaikki ovat vielä hengissä, joskin mummin tilanne on edelleen vakaan huono. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut. Menen huomenna jälleen katsomaan, josko mummi tällä kertaa eläisi tässä päivässä. Viimeksi en voinut estää itkua tulemasta, kun ennen niin topakka nainen on yhtäkkiä vaipossa ja lääkepöllystä sekaisin sairaalasängyn nostettavien reunojen takana ja luulee voivansa lähteä hakemaan kaivolta vettä. Onneksi mummi ei huomannut eikä tajunnut, miksi itkin. Äiti kyllä, ja soitti huolissaan vielä kotimatkalla. Oletko kunnossa?

Jotenkin silti on niin raastavaa tuntea, kuinka rakkaus säilyy. Mummi kyseli poislähtiessämme huolissaan, nukkuuko hän nyt sitten minun vai veljeni kanssa ja pärjäämmekö varmasti. Olimme siis lapsia jälleen, mummolassa tai mökillä. Mummin silmäteriä, eihän hänellä ketään muitakaan ole.

Olisi pitänyt tehdä ja olla läsnä niin paljon enemmän silloin, kun se vielä oli oikeasti mahdollista.

13. syyskuuta 2009

Elämän kehä

Mummini on huonossa kunnossa sairaalassa, enkä pysty ajattelemaan juurikaan muuta. Toki tiedän hänen eläneen hyvän elämän ja oikeastaan ehkä jo olevan hieman väsynyt vanhuuteen, mutta en olisi vielä ihan valmis luopumaan. Vaikka eihän sitä minulta kysytä. Käytän hupenevat varani mielihyvin hänen luonaan vierailemiseen, ei sitä voi liiaksi tehdä. Huomenna lähden jälleen töiden jälkeen. Mikä näistä kerroista on viimeinen?

Samalla kun mietin hiipuvaa elämää, saan iloisiakin uutisia: serkkuni sai viime torstaina toisen lapsensa. "The Ciiiiiiiiircle of Life", kuten työtoverini asian ytimekkäästi ilmaisi. Sitähän se juurikin on. Iloa ja surua, toivottavasti sopivassa suhteessa. Osaisipa itse nauttia kulkemastaan tiestä, töyssyistäkin. Oppiiko sen joskus, viimeistään vanhempana?

Illat ovat pimeitä ja kylmiä. Ympärilläni on ihania ihmisiä, enkä enää pelkää niin paljon yksinäisyyttä kuin aiemmin. On tuo parempi puoliskokin edelleen olemassa elämässäni, onnekseni. Joskus aika läheltäkin voi löytää uuden perspektiivin, ehkä niin on hyvä. Ei rakkaudella surulliselle naiselleen ruokaa laittavaa miestä voi ihan täysin pahana pitää, ei itse asiassa lainkaan. Olen kiitollinen pienistä eleistä, vaikken voikaan estää haikeutta ja halua johonkin muuhun. Läheisempään, enempään. Ehkä tämä on yksi niistä töyssyistä?

Opinnoista en saa otetta, vaikka menneellä viikolla alkanut seminaari kyllä innostaa. Pelkään olevani liian heikkoa tekoa, jos jotain nyt sattuu. Pystynkö silti puristamaan itsestäni irti professorin mukaan tärkeimmäin opiskeluvuoden? Kansantaloustiede ei ainakaan innosta, vaikka hyödyllisyydessään ällöttääkin. Kasvatustiede on jäänyt väliin mummireissujen vuoksi, ei voisi vähempää harmittaa. Kenties tiistaina uudella yrityksellä.

Muutan ensi kuussa, sain yksiön vajaan vuoden jonottamisen jälkeen. Muuttaminen on raskasta, mutta tiedän sen tulevan tarpeeseen. Pispalasta ei kuulu mitään uutta, mutta en jaksa siitäkään enää välittää. Jotain ne siellä kilpailuttavat. Mielessäni ei ole nyt tilaa muulle kuin mummille.

3. syyskuuta 2009

If you see my friend

Kesä on ohi.

Kylmä hiipii huoneeseen, öisin paleltaa. Kaulaan sujahtaa huivi, takkia ei tulisi mieleenkään jättää enää eteiseen roikkumaan. Katselen kenkäkauppojen ikkunoita ja haaveilen mokkasiineista. Työmatkalla katselen hiljaista Vanajavettä ja toivon voivani siirtyä ajassa taaksepäin toukokuuhun. Kaipaan kiireisiä luokkaretkipäiviä, häsläystä, sitä kun vasta opeteltiin, mokattiin ja kokeiltiin uudestaan. Enää en hämmenny oudoista kysymyksistä, otan asiakaspalautteen vastaan silmää räpäyttämättä, keksin vastauksia, jos en tiedä. Minulla on syyskuussa enemmän työpäiviä kuin kesällä. Huomiseksikin olisi ollut, kieltäydyin, sillä olen viimeksi ollut vapaalla viime viikon torstaina. Lauantaina sitten taas takaisin.

En liene riittävästi kehunut työkavereitani - he ovat ihania. Toivon tapaavani heidät kaikki vielä uudestaan, viimeistään firman pikkujouluissa. Osa asuu kaukana, eikä tule töihin viikonloppuisinkaan. Osa lähtee ulkomaille, osa tekee muita töitä. Mahtavia ihmisiä, missä he ovat aiemmin piileskelleet? Ihminen saa olla onnellinen muutamastakin hyvästä tyypistä ympärillään, joten minä taidan olla lottovoittaja. Työnteko ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä mukavaa - ainoanakaan päivänä ei ole ollut epämiellyttävää herätä ja lähteä töihin. Toki työmatka on pitkä ja kotiin päästyäni väsyttää, mutta väitän sen olevan kaiken tämän arvoista. Työnteosta saa nauttia, ei sen tarvitse olla otsa hiessä raadettua leipää. Onneksi.

Ajatus syksystä tekee melankoliseksi, mutta oikeastaan nautin siitä. Tiedän kokeneeni kesällä paljon, ja oppineeni ajattelemaan uudella tavalla. Olen nähnyt uusia sävyjä siellä, missä ennen luulin olevan vain tasaisen harmaata. Ei puhettakaan! Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, opin paljon itsestäni jouduttuani useisiin uusiin ja hämmentäviin tilanteisiin. Meikässä on munaa vaikka muille jakaa, en ole yhtään niin tylsä, tavanomainen saati sovinnainen, kuten jotkut luulevat. Pitäkää luulonne.

Ihan kuin olisin uusi ihminen. Ehkä olenkin? Luultavasti elän nyt toisin kuin ennen.

24. elokuuta 2009

Lonesome tonight

Olen viime päivinä miettinyt, mikä ero on itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä.

Olen tottunut pitämään itseäni itsenäisenä naisena, joka ei pienistä säiky, eikä ainakaan tarvitse ketään toista ihmistä täysipainoiseen elämään - noin välttämättä ainakaan. Tähän tulokseen minut on pakottanut nyt viidettä vuotta jatkuva kaukosuhde, joka ei anna vaihtoehtoja. Tietenkin voisin valita olla ilman sitä, mutten halua. Tosin viime aikoina olen miettinyt, onko se kaiken tämän arvoista. Jos ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka seurustelee, eikö se ole merkki siitä, ettei seurustelu täytä sille asetettuja toiveita? Jos täytyy tarkkaan harkita, uskaltaako ehdottaa jotain, sanoa jotain, soittaa, pyytää, toivoa... eikö sekin oli merkki jostain muusta?

Vastapainona epäilylle toimii joidenkin ystävien seurustelusuhteiden tarkkaileminen. En minä ihan sellaistakaan halua, ettei voi mitään tehdä ilman sitä toista. Millaista elämää sekään on, jos kaikessa pitää ensin kysyä toiselta, varmistaa, sovitella, tehdä kompromisseja? En minä ole valmis ottamaan huomioon jotakuta muuta koko ajan, ainakin uskoisin niin. Viihdyn ihan hyvin yksinkin, kunhan yksinäisyys ei kasva liian suureksi. Se onkin suurin ongelma. En enää halua olla näin yksinäinen. En halua olla se ylimääräinen pyörä hyvin toimivassa koneessa, koska poikaystäväni ei tule mukaan. En halua kadehtia niitä, joiden suhteet ovat tasapainoisia ja antavat kummallekin osapuolelle yhtä paljon. Minä haluan elää samalla lailla.

Uskoni siihen, että ihminen voi olla itsenäinen olematta yksinäinen, alkaa vähitellen horjua. Pelottavinta on se, etten tunne itseäni enää. Ennen tunsin. Uusia ajatuksia ei kuitenkaan voi estää.

Voisinko elää toisinkin?

19. elokuuta 2009

Mustana, maidolla...

Opettelen vähitellen juomaan kahvia mustana. V jaksaa aika ajoin muistuttaa, kuinka muinoin kahvittoman elämäni aikana uhosin, kuinka minä ainakin joisin kahvini mustana, jos sellaista kehooni tunkisin. Nyt, kun kahvitettu elämäni on jatkunut jo muutaman vuoden, olen vieläkin maitovajukki. Ainoastaan V:lle Bremenistä tuomaani herkkukahvia olen juonut maidotta. Nyt mennään kokeiluasteella myös kotona olevan kahvin osalta. Jänniä nämä empiiriset kokeet!

Ulkona paistaa aurinko, mikä on suorastaan hämmentävää. Viime päivät ovat tuntuneet lokakuulta jatkuvan pistelevän sateen ja harmaan pilviverhon vuoksi. Töissäkin on ollut kiire, joten vapaapäivät tulivat oikein hyvään saumaan. Kohta lähden kaupungille hoitelemaan Asioita, sitten siivoan kämppiksen onnelliseksi, iltapäivällä tapaan erään ihanan naisen, ja illalla saatan käydä salilla. Piti mennä jo aamusta, mutten jaksanut nousta - yllättävää. Aamu-urheilu ei taida olla minua varten, sillä pääsen parempiin tehoihin illalla. Ehkei se ole ongelma, kun kerran saan suhteellisen hyvin nukuttua, vaikka illalla urheilisinkin. Jännää tämä urheilu!

Olimme Ahvenanmaalla. Matka oli mukava. Otin valokuvia. Poljin pyörää. Innostuin polkemisesta niin, että aloin tietenkin heti haaveilla omasta maastopyörästä, jolla poljen tulevina kesinä maita ja mantuja. Katsotaan... Pyöräily kyllä oikeasti on mukavaa, siinä pääsee halutessaan aika hurjaa vauhtia eteenpäin ja ajo-asento on miellyttävä. Ahvenanmaalla oli jo hiljaista, pyöräilykausi oli tainnut jo päättyä. Perjantaiaamupäivän poljimme sateessa, mikä tietenkin vahvisti luonnetta. Näimme matkan aikana joutsenia, peuran, riikinkukkoja, kuolleen lepakon ja mikä parasta - aitoja eläviä kotkia! Ne olivat aika isoja. Todella isoja. Hienoja. Jänniä!



Pärjäsin ruotsin kielellä, vaikka se olikin melko saksaväritteistä. Ja Stallhagen - jumalten nektari! Suositteluni.

Kai sitä pitäisi saada vaatteet niskaan ja suunnistaa asioitsemaan. Vapaapäivät ovat ihania, varsinkin tällaiset, kun saa nukkua pitkään ja herätä aurinkoiseen päivään. Hommia olisi tehtävänä, mutta kyllä ne ehtii aikanaan. Miksi pilata hyvä fiilis murheella?

12. elokuuta 2009

Pannukakkuja!

Tämä kesä on ollut elämäni paras.

Jopa parempi kuin ne teinikesät, jolloin sai nukkua joka päivä kahteentoista ja hillua ulkona yöt läpeensä, juoda lonkeroa aamuauringossa ja katsella usvaista Tuusulanjärveä aina kun mieli teki. Tänä kesänä olen matkustellut ja tehnyt enemmän kuin koskaan ja mikä parasta: olen oppinut arvostamaan kotimaanmatkailua aivan uudella tavalla! Tältä tuntuu varmaankin hyvä elämä, sopivan toiminnalliselta ja kuitenkin ajoittain riittävän hiljaiselta. Vaikka olen porhaltanut pitkin maita ja mantuja, tehnyt töitäkin ankaralla motivaatiolla ja ajoittain luullut olleeni laiska peruessani sähköisiä kesätenttejä toistensa perään, olen silti ehtinyt myös olla keskenäni ja nauttia omista, luonnollisesti varsin sofistikoituneista ajatuksistani. Kotihiiri sisälläni on ollut hyvin hiljaa, ja sen sijaan olen oppinut pitämään junan kolinasta ihan tosissani, vierailla lattioilla nukutuista öistä, matkakassin painaumasta olkapäässäni ja jopa Suomen epävakaasta kesästä, joka on suonut minulle ilon kokea sadetta Savonlinnassa, Turussa, pohjoisessa, Helsingissä, kotona ja töissä. Toivon tämän ilon, innon ja onnen jatkuvan myös talven ajan - tosin pelkäänpä vain, että näin hyvän kesän perästä en odota enää koskaan mitään muuta kuin tulevia kesiä, vaikka yleensä olen pitänyt (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) myös talvesta, jolloin elämässä on tietty rytmi ja tavoitteellisuus.

Eilen olimme iltakävelyllä V:n kanssa Helsingin vanhassakaupungissa, kosken rannassa ja Arabiassa. Rapsutimme kahta kissaa, joista toinen oli aivan omani kopio (joskin hieman pulskempi), katselimme hieman heppoja (vaikka V ei voi sietää niitä), pohdimme, miksi Helsingissä ei ole linnaa (Suokkia ei lasketa) ja joimme yhdet sympaattisella pikkuterassilla. Helsinki on kaunis. Haluaisin asua siellä/täällä.

Nyt ulkona on synkkää, sade on kuitenkin tauonnut. Katselen hiljaista puistoa ja mietin tuhannetta kertaa, onko minulla nyt kaikki tarpeellinen mukanani. Olen lähdössä tänään kohti Ahvenanmaata. Puolen tunnin kuluttua lähden hakemaan ystävän pyörää lainaan, minulla on kirkuvanpunainen sadeviitta ja hienot punaiset pyörälaukut täynnä tavaraa (V sanoi, ettei lähde koskaan kanssani vaellukselle, vaikka anelisin, koska en näköjään osaa pakata vaellushenkisesti - kyllä minusta silti pitää olla puhdas t-paita joka päivälle, nih!!), vessapaperiakin ja muutama minuuttipuuro. Kameran lataus oli pakkaustoimenpiteistä tärkein, ja tajusinpa juuri, että otinhan minä juu ruokailuvälineet mukaan, mutta minkäänlaista mukia minulla ei ole. Just joo. Vanha leirinjohtaja tässä vaan hei! Tosin minulla on useampi tunti aikaa hankkiutua Hakaniemestä Katajanokalle pyöräni kanssa, mutta pysähdys johonkin kauppaan on silti arvelluttava - mitä jos joku pöllii sillä aikaa kaikki tavarani? Ei minulla ole kosteuspyyhkeitäkään, eikä kuminpaikkaussettiä.

Ehkei ole ihme, ettei kanssani haluta lähteä vaellukselle.

Ehkä kasaan nyt itseni ja tavarani ja tungen koko hoidon raitiovaunuun. Pannukakut, Kastelholma ja merimaisemat odottavat jo!

5. elokuuta 2009

Ma ma ma...

Olen lomaillut, nauttinut, juonut, tehnyt töitä, koomannut... Nyt popitan Madonnaa lähes täysillä (naapurit toki huomioonottaen), sillä huomenna, morgen, tomorrow jammaan 84 999 muun kanssa Voguen, Into The Grooven, Like A Prayerin ja teräsmamman verkkosukkahousujen tahtiin Jätkäsaaressa.

See you there, babes!

27. heinäkuuta 2009

Ihoon liimautuva paita

Minulla on nyt kahdeksan päivää vapaata. Lähden huomenna äidin kanssa Turkuun keräämään kolmannen linnan kokoelmaani, torstaina suuntaamme V:n kanssa Joensuuhun mökille. Kumpikin tulee tarpeeseen ja tuntuu hyvältä. Vaikka tästä kesästä ei jää taskun pohjalle pennin jeniä, olen sentään saanut reissailla kotimaassa ja olla vaan. Töiden tekemisestä olen saanut iloa ja rahaa, mutta pakkohan se on elää tilanteen vaatimilla ehdoilla. Enemmänkin töitä olisin jaksanut tehdä.

Illat alkavat pimetä, kohta ne ovat jo varsin syksyisiä. Ei se minua haittaa, palaan mielelläni takaisin opiskeluarkeen, joka etenkin alkusyksystä tuntuu erityisen hyvältä, omalta ja tutulta. Maltanko koskaan valmistua, kun sen jälkeen ei voi enää syksyisin palata takaisin opinahjoon? Niin, ellen sitten tosiaan lähde kansankynttilän armoitetulle urapolulle... Tosin silloin palaamiseen suhtautuu ehkä toisin - vai suhtautuuko? Jääköön nähtäväksi. Onnekseni minulla lienee vielä muutama syksy jäljellä, jolloin saan syyskuun alussa astella jälleen tuttuja yliopiston käytäviä. Olen tehnyt jo opintosuunnitelmankin Exceliin!

Työkaverini ovat mukavia, ja minusta on surku joutua luopumaan heistä elokuun jälkeen. Osaa tuskin tapaan koskaan enää, mutta joitakuita ehkä enemmänkin, sillä yhteinen linja on muutaman kanssa löytynyt. Tuntuu kivalta tutustua loistotyyppeihin. Se valaa kummasti uskoa ihmiskuntaan.

Eilen minussa heräsi kummallinen pesänrakennusvietti, kävin läpi tavaroitani, vaihdoin verhoja (huoneesta toiseen, ei minulla ylimääräisiä ole), pesin pyykkiä, imuroinkin hieman. Toisaalta tekisi mieleni sisustaa enemmänkin (tilasin uuden päiväpeiton, shoot me for this spending!), mutta toisaalta en jaksa välittää siitä, miltä täällä näyttää. Ruuvasin olohuoneen nurkassa kököttävään vitriiniin lasiovet, jotka otimme pois marraskuussa maalausurakan ja vitriinin liikuttelun vuoksi, vinoonhan ne menivät, mutta en välitä. Kaivoin edelleen muuttolaatikoissa olleita romppeita esille siihen, vaikka kesäkämppis ei pidäkään purnukoistani. Toisinaan haluaisin eroon kaikesta, mitä omistan. Helpottaisiko kodittomuuden tunne, jos todella tekisin niin? Saisin oikeasti ollakin juureton, ilman maallisen omaisuuden painolastia. Onko sellainen mahdollista, saako ihminen haluta niin? Mihin minä sitten menisin?

Mieleni ailahtelee jatkuvasti. Piruuttanikaan en harkitse terveyspalvelujen käyttämistä, toimikoon tämä väylä purkureittinä samoin kuin terassioluet valikoituneessa seurassa. Onneksi Tampereelle tulee taas elämää, kun toverit palaavat maailmalta ja kesäkaupungeista - olen kaivannut teitä!

Pitäisi kirjoittaa lupaamaani artikkelia, lukea hieman hallintotiedettä, pohdiskella syyskuun alussa alkavaa seminaaria ynnä muuta. Tämän viikon pyhitän kuitenkin lomailulle, junailulle, mökkeilylle ja saunomiselle. Joensuussa odottaa isän serkku tuhansine juttuineen - lupasin kuunnella niitä noin historiatieteelliseltä kannalta ajatellen. Itärajalta kuuluu paljonkin uutta.

Päivät lyhenevät, pilvet peittävät taivaan, mutta minun paitani liimautuu ihoon ja näen öisin levottomia unia ihmisistä, joita en edes tunne kunnolla.

24. heinäkuuta 2009

Haikeudesta ja hilloista

Olen istunut hiljaa humisevassa kesäillassa mummolan terassilla kuunnellen tarinoita enoni mansikkavarkauksista, joutunut mäkäröiden syömäksi, kömpinyt lähes kuivuneen suon laitaa kummisedän saappaiden jäljissä hilloja poimien, tavannut iloisen ja sirkeän 7-vuotiaan kummityttöni ensi kertaa sitten viime vuoden, katsellut kaihoten vaaran rinteeseen ja toivonut löytäväni jostakin sisälleni samanlaisen rauhan, joka sinne aina Lapissa laskeutuu. Miksen voinut taaskaan viipyä kauempaa? Olisi minulla ollut halua vaeltaa hiljaisessa metsässä enemmänkin, katsella joen veden matalaa pintaa ja haaveilla Ruotsin puolella myynnissä olleesta maatilasta navettoineen ja navetan ylisineen. Kotieläinten vanhainkoti ja latotanssit - tarvitseeko ihminen muuta? Kissakin viihtyisi aivan hyvin Lapin luonnossa, minä vielä paremmin. Jossain muualla on parempi olla, ja minä uskottelen pankkivirkailijan lisäksi itselleni, että voisin lähteä sopivan työn perässä vaikka pohjoiseen. Mitä minä etelässäkään, minusta ei täällä pitele kiinni kukaan eikä mikään. Toisinaan haluaisin, että pidättelisi, mutta tiedän sen olevan vain pääni sisällä. Minua ei kukaan tarvitse eikä halua osaksi arkielämää. Joillekin arkielämä on helvetti.

Mummolassa käyminen tekee mielen haikeaksi. Haluaisin olla siellä tai missä tahansa, missä tuntisin juurien pureutuvan kuivaan hiekkamaahan. Tampereella ei siltä tunnu, ei ole tuntunut kertaakaan sen jälkeen, kun jouduin muuttamaan Pispalan kodistani pois. Siellä sen tunsin, koska siellä oli Koti. Tuuliajolla oleminen on joillekin jonkinmoinen ihanne, minä olen siitä saanut jo aivan tarpeekseni. Aikuisuus? Tylsyys? Olkoon mitä hyvänsä, haluan että jossain olisi paikka, jonne haluan aina palata ja jossa haluan olla. Ei se mitään heikkoutta ole, kaivata kotiinsa siis. Niin väittävät ne onnettomat, jotka luulevat elämän olevan ikuista seikkailua. Tuskinpa vain on, sääli. Minusta arjessakin on kokemista, kyse on asenteesta.

Olen yksin asunnossani lähes elokuun puoliväliin. Täällä on hiljaista jälleen, vain kissa naukuu ja sade osuu ikkunaan. Kaupungissa ei pysty hengittämään lainkaan niin kuin pohjoisessa. Täällä olen levoton, ahdistunut, suorittaja. Lapissa on elämää.

Pois lähtiessäni pelkäsin, oliko tämä se viimeinen kerta, kun näen mummin.

20. heinäkuuta 2009

Lomalle, mars.

Hiljenen vielä muutaman päivän, sillä lähden kohta yöjunalla Lappiin ja palaan vasta perjantaina. Mutta, älkää huoliko toverit hyvät, jatkan kyllä siitä mihin viimeksi jäin, kunhan olen hankkinut muutaman inspiroivan sääskenpureman, poiminut riittävästi hilloja ensi talvea varten ja toivottavasti valokuvannut kauniissa säässä Lapin kesää.

Viime päivistä sanottakoon, että käväisin myös Savonlinnassa, Retretissä, töissä, grillibileissä ynnä muuta. Lisäksi olen lurautellut uudella SingStarillani Whitneytä ja Cheriä naapureiden korvia hivelevästi.

Taidan vielä hieman rutistaa kissaa, ennen kuin hyppään pohjoisen junaan.

12. heinäkuuta 2009

Minäkin kuulin aamulla kolibrin

Viikonloppuni oli ihana. Ihana. Kiitos siitä kuuluu Suomen valtiolle (työpaikka) ja poikaystävälle. Ensinmainitun hyväksi olen työskennellyt ahkerasti viimeiset viisi päivää mitä suurimmissa määrin hymyssä suin, jälkimmäistä kävin tapaamassa pikaisen 12 tunnin ajan työvuorojeni välissä maamme pääkaupungissa. Joskus asiat loksahtavat paikoilleen, niin myös nyt. Tuntuu siltä kuin leijuisin. Että kiitos vaan V, nyt meni aika lailla homma putkeen. Aamulla tuntui kuin olisin herännyt uusin (rähmäisin) silmin. Hieno tunne, lisää näitä.

En ole lukenut sitä, mitä minun olisi pitänyt lukea. Ajattelin kohta sulkea tietokoneen ja koettaa parhaani. Kesäopintotuet pitäisi kai jollakin tavalla ansaitakin, eikä se tule tapahtumaan ainakaan peruuttamalla harvoille sopiville vapaapäiville osuvia sähköisiä kesätenttejä. Luuseri ilmoittautuu täällä, hei vaan kaikille. Jännä juttu, että kesällä muutkin asiat kiinnostavat. Lisäksi pitäisi miettiä yhtä artikkeliakin, vaikka tutusta aiheesta sen kirjoitankin. kinkinkin.

Huomenna suuntaan työkaverin kanssa kohti Savonlinnaa kesäretkelle. Aiomme käydä tietenkin Olavinlinnassa ja lisäksi Retretissä. Kahviloissa istuskelu ja tallailu ympäriinsä eivät ole missään määrin poissuljettuja. Lisäksi olen jo aikaa sitten päättänyt, että Savon matkaamme marinoidaan kauniilla auringonpaisteella ja lämpöaallolla.

(Ajattelin silti pakata repun pohjalle sadetakin... shhhh...)

6. heinäkuuta 2009

Uhrattaisko härkä?

Heippati hei vaan kaikille innokkaille lukijoille (tai googlaajille)!

Hiljaista on pidellyt tässä suunnassa, pahoitteluni siitä. Olen saanut satikutia hitaasta päivitystahdista, ehkä syystäkin. Elämäni kaiken kaikkiaan on sen verran villiä ja kiehtovaa, että on suoranainen rikos olla kertomatta siitä intterneetissä. Totuus kuitenkin on, että keksin hauskempaakin tekemistä kuin blogger-tililleni kirjautumisen ja hassujen sattumusten satuilun bittiavaruuteen. Esimerkiksi lukeminen on sellaista tekemistä. Sain tuossa juur'ikään loppuun varsin hupaisan teoksen, jota voin mitä lämpimimmin suositella itse kullekin siellä ruudun toisella puolen (tehkää tekin joskus jotakin muuta). Kyseessä on A. J. Jacobsin Raamatullinen vuosi - Yhden miehen nöyrä yritys noudattaa Raamattua mahdollisimman kirjaimellisesti. Odotin saavani eteeni vihaisen ateistin vuoden mittaisen kärsimysnäytelmän uhrattavien lehmien ja ruoskittavien orjien kanssa, mutta sen sijaan sainkin hohotella lempeähkön agnostikon hyväätarkoittaville sattumuksille irrationaalisten ja keskenään ristiriitaisten käskyjen viidakossa. Kovaa kamaa! A. J. on todella paneutunut tehtäväänsä ja osaa myös siitä kirjoittaa. Omakin asenteeni sai niin sanotusti tulta munille tätä kirjaa lukiessani. Fundamentalismi on edelleen mustalla listallani noin niin kuin ilmiönä ja muutenkin, mutta jonkinmoinen suvaitsevaisempi asenne syntyi päässäni (Jacobsia mukaillen) "kahvilakristittyjä" ja "kahvilajuutalaisia" kohtaan. Saa kai sitä ihminen paimentolaisheimojen satukirjoja lukea ja uskoa, jos niin parhaaksi näkee. Käännyttäminen, uhkaaminen, pakottaminen ja terrorismi ovatkin sitten asia erikseen. Jos ihminen haluaa suorittaa pulunmunan varastamisen hedelmällisyysrituaalina, mikä minä olen vastaan sanomaan. Lapsilykkyä vaan meikäläisen puolesta sitä toivoville. Mutta kyllähän Raamattu hiukkasen kummallinen teos on, ja kuten Jacobs vuoden kokeilullaan osoittaa: ristiriidaton, kirjaimellinen, kokopäiväinen ja kaikin puolin oikeaoppinen Raamatun käskyjen noudattaminen ei ole yksinkertaisesti mahdollista. Jos jollakulla on esittää tähän vastaväitteitä, kuulen ne mielelläni. Suosikkikohtani (heikkoitsetuntoisena suomalaisena) kirjassa on seuraava pätkä:

" "Kerron vain Jumalan sanaa, ja ihmiset voivat hyväksyä tai hylätä sen", sanoo Jimmy [Marrow, tennesseeläinen saarnaaja ja käärmeenkäsittelijä, meikän oma lisäys]. "Täällä on käynyt mormoneja - kohtelen heitä hyvin. Täällä on käynyt suomalaisia - kohtelen heitä hyvin. En sano mitään heitä vastaan. Kerron vain heille Jumalan sanan." " (Jacobs 2008, 364.)

Nauratti, kuten yleensä viittaukset omaan heimoon hassuissa yhteyksissä tapaavat tehdä.

Sen syvempää analyysiä en kirjasta nyt tee, tutustukaa siihen itse. Jos ei muuten, niin ainakin hauskojen partakuvien ja Jacobsin vaimon Julien mainion henkilön takia.

Muussa elämässä olen tehnyt kiltisti töitä (myös saksaksi!), vältellyt alkoholipitoisia juomia ja ollut siivoamatta. Tänään melkein jo aloitin, mutta sitten luinkin kirjaa ja tein kaalilaatikkoa ja sämpylöitä. Olen ihan unelma-ainesta vaimoksi, miksei joku jo tule ja ota mukaansa? Siivoamisen kylläkin ulkoistaisin, no doubt. Mutta noin muuten.

Aurinkoa ehdin ottaa viime viikolla sen verran, että selkäni paloi siitä kohdasta, johon en itse yllä tai taivu laittamaan aurinkorasvaa. Nyt se lienee jo parantunut, eihän tässä ole viikkoon päässyt rannalle lötköttelemään. Kesäopintotuetkin tulivat, pitäisiköhän joskus suorittaa muutama opintopiste niiden oikeuttamiseksi? Ensi viikolla menen sähköiseen tenttiin, ihan varppina menen! Olen jo aloittanut kumpaakin tentittävää kirjaa. Hyvä meitsi!

Loppukaneettina tälle päivälle todettakoon, että on melkoisen raivostuttavaa löytää naistenlehdestä hauska tavara, tehdä päätös sen hankkimisesta, selvittää kyseistä hyödykettä myyvä yritys, surffata intterneetissä ja todeta, ettei tuotetta ole enää tarjolla. Nopea on tämä kapitalistinen maailma, kun 17.6. ilmestyneessä lehdessä ollut tavara on 6.7. jo auttamattomasti OUT.

Katkeraa, etten sanoisi.

29. kesäkuuta 2009

Korvia myöten kusessa

Vallitsevien asianhaarojen valossa olen tällä hetkellä korvia myöten kusessa. Pieni osa on vielä pinnalla, ja siitä on kiittäminen kesätyöpaikkaa ja ylimääräistä kesäopintotukea, toisin sanoen jonkinmoista turvattua toimeentuloa. Muilta osin peli on aika pitkälti toistaiseksi menetetty. Asuntoasiat tässä eniten painavat, parisuhdettakin, valitettavasti. Stressi on ikävällä tavalla jakaantuva luonnonvara, eikä se siitä jakaantumisesta ainakaan puolitu. Anna anteeksi V, en halua sinua tällä vaivata, ihan oikeasti en. Joskus sitä vain on niin vaikeaa saada selkeästi ilmaistua.

Tänään päätimme, että taloyhtiöömme tulee iso ja oikea putkiremontti. Homma viivästyy siis entisestään, sillä ennen töiden alkamista on käytävä neuvotteluja, mahdollinen uusi kilpailutus sekä pidettävä ylimääräinen yhtiökokous. Mutta yritän luottaa siihen, että uusi isännöitsijämme hoitaa asian paremmin kuin edellinen. Ainakaan huonommin sitä ei voi hoitaa. Tosin tämän prosessin aikana olen oppinut ihmisluonnosta, byrokratiasta ja luottamuksesta ikäviä asioita noin niinkuin kantapään kautta. Ei kannata luottaa. Ihmiset ovat typerämpiä kuin uskoisikaan. Firmat eivät tee niille kuuluvia töitä, joista niille maksetaan. Seuraavaksi olen hieman viisaampi. En luota enää.

Bluussit menivät osaksi ohi, mutta lauantai-iltana oli loppujen lopuksi sittenkin hauskaa, vaikka aluksi näytti huonolta. Mielialavaihtelut, ou jee... Bileet olivat joka tapauksessa hyvät, ja pääsin laulamaan SingStaria sillä seurauksella, että nyt haluan omaksi sellaisen. Olenkin jo katsellut huuto.netistä itselleni mikrofoneja ja eri versioita tuosta bileiden ikiliikkujasta ja -liikuttajasta. Jos ensin treenaan puoli vuotta yksinäni, ehkä sen jälkeen voin haastaa muitakin. Tosin viime lauantaina minut jouduttiin melkeinpä väkisin repimään irti mikrofonista. Kiitos ja anteeksi.

Olen saanut hieman väriä pintaan, minä! Uskomatonta. Jatkan projektiani huomenna, toivottavasti jollakin mukavalla tamperelaisella biitsillä. Ulkona on kivempi lukea kuin kotona, näin on näreet. Toivottavasti en polta itseäni - se on kyllä hyvin mahdollista. Mutta kokeillaan. Minulla on vapaata vielä kaksi päivää, joista jälkimmäisen vietän Lahdessa mummin luona.

Suunnitteilla on muun muassa kesäretki Savonlinnaan työkaverin kanssa, huisaa! Lisäksi tietenkin paljon liikuntaa, ulkoilua, säästökuuria yms. Puolen tunnin kuluttua minulla on palkkapäivä. Kusen pinta laskee hetkellisesti.