Salamyhkäisesti sähköpostiin tipahtelevat viestit, kokoukset, joissa en haluaisi olla läsnä, koko ajan kasvava miinusmerkkinen euromäärä... Äsken alkoi jo tuntua siltä, etten voi muuta kuin maata pimeässä huoneessa seinää tuijottaen. Mihin muuhun tässä enää kykenee? Pispalan remontti takkuaa ja kustannukset kohoavat koko ajan (minä en ymmärrä, kuinka kaivinkoneella maan kaivaminen voi maksaa niin paljon!), tällä hetkellä ollaan pattitilanteessa ja odotetaan reilun viikon kuluttua pidettävää yhtiökokousta. Summat ovat suuria. Ja puhun nyt todella, todella oikeasti suurista summista. En tiedä, nouseeko asuntooni kohdistuva velka lopulta sen ostohintaa suuremmaksi. Kuivin jaloin en tule tästä selviämään, se on selvää. Saanko asuntoa koskaan myytyä - sekään ei ole enää varmaa. Nyt siis puhutaan jo uudisrakentamisesta, mikä käytännössä tarkoittaa prosessin venymistä vielä yli vuoden päähän ja - niin, niitä kustannuksia. No, joka tapauksessa laitoin valot takaisin päälle, kaivoin laskimen esiin ja aloin miettiä, kuinka selviän ensi vuodesta, jonka ajan hyvin luultavasti maksan kahdesta asunnosta, edelleen. Kirjoitin ylös, laskeskelin, arvioin. En antanut epätoivon tulla, vaikka se tuossa vieressä koko ajan odottaakin, milloin lasken puolustukseni, milloin se voi iskeä. Ahdistus tuntuu fyysisenä hengenahdistuksena, pulssi kohoaa ja silmissä kimaltelee tähtiä. Olen toistaiseksi onnistunut sen selättämisessä, mutten tiedä, kauanko tuuli on myötäinen. (Myötäinen? Tässä asiassa ei ole mitään myötäistä. Mikään vaihe prosessissa ei ole parantanut lopputulosta. Ei mikään.)
Kaikesta huolimatta nimesin tiedoston fraasilla "I Will Survive", ja tallensin sen työpöydälle.
Minä en saatana soikoon luovuta, en millin vertaa.
Tietenkin tässä saa syyttää vain itseään ja omaa typeryyttään, vastuussa olen yksin minä, ei kukaan muu. Kukaan ei tähän tilanteeseen minua pakottanut. Ihan itse lähdin. Innosta kiljuen vieläpä. Mutta kyllä se silti korpeaa, ja ihan helvetin lujaa korpeaakin. Miten voi olla näin paljon ylämäkeä ja huonoa tuuria? Miten tässä voi oikeasti kaikki mennä koko ajan vain huonompaan suuntaan? En ole selvästikään ollut paikalla, kun reilukerho kokoontui. Jos uskoisin kohtaloon tai johonkin, olisi ehkä helpompaa. Voisin ajatella tätä uskon koettelemuksena tai jonain.
Ei auta pennin jenin vertaa.
--
Vituttaa tämänpäiväinen tenttikin. Viimeinen kysymys oli totaalisen urpo anekdootti, johon en tietenkään tiennyt oikeaa vastausta, koska en koskaan lue kirjoja niin tarkkaan. Yritin keksiä ratkaisua kolmen sivun verran. Pieleen meni, kun kotiin tultuani asian tarkistin. Uusintaan ei huvittaisi mennä, niin paskoja kirjoja olivat. Hyvää joululomaa vaan sullekin, herra tentaattori.
--
Nyt menen urheilemaan, muuten alan ehkä heitellä tavaroita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!