30. syyskuuta 2011

Anna Karenina, osat I ja II

Liityin mukaan Zephyrin organisoimaan Anna Karenina -kimppalukuun, ja näin syyskuun viimeisen päivän kunniaksi sain kirjan toisen osan kunniakkaasti loppuun. Sivuja on siis takana 268, aika monta on vielä edessä. Lukemani painos on WSOY:n vuonna 2007 julkaisema tarkistettu laitos Eino Kaliman suomennoksesta vuosilta 1910 ja 1911.

Kirjan aloittava lause on toki maailmankuulu, mutta juuri sen enempää en tästä tarinasta etukäteen tiennytkään. (No, tiedän kyllä, että se on traaginen ja niin edelleen.) Seurailin kyllä mielenkiinnolla Krista Kososen ja Anna Karenina -näytelmän uutisointia, ja jotenkin jäi kaivelemaan se, etten saanut aikaiseksi ottaa osaa moiseen kulttuuritapahtumaan. No, kaikkea ei voi saada.

Anna Kareninan tarinasta on nyt siis luettu jo siivu. Olen aivan ihastunut 1800-luvun lopun venäläiseen maailmaan ja ihmisiin siinä. Kaikki kirjan henkilöt tuntuvat mielenkiintoisilta, enkä osaa edes pitää Annan puolisoa mitenkään äärimmäisen vastenmielisenä hahmona: hänen ivallisuuttaan on todella alleviivattu, eikä Anna hänestä selvästikään välitä, mutta sen sijaan, että erityisemmin inhoaisin tuota onnetonta virkamiestä, enemmänkin säälin häntä. Karenin ei selvästikään ole sinut sen enempää itsensä, vaimonsa, pienen poikansa kuin asemansakaan kanssa. Minulle on muodostunut hänestä kuva epävarmana, maineestaan sairaalloisen tarkkana ja onnettomana miehenä. Saa nähdä, mitä puolia hänestä vielä paljastuu.

Henkilögalleria on jo sinällään laaja, mutta lisää tarkkuutta vaatii se, että henkilöistä käytetään useampaa eri nimeä. Välillä olen joutunut palaamaan hieman takaisin päästäkseni jälleen kärryille siitä, kenestä tällä kertaa puhutaankaan. Toki tarinan edetessä nimet tulevat tutummaksi ja henkilöt tietenkin myös. Mieshenkilöistä mielenkiintoisin on Stepan Oblonski, mutta Vronskin viehätystä en sen sijaan ole vielä käsittänyt. Minulle tulee lähinnä mieleen itseään täynnä oleva pörhentelijä, oikea alfauros.

Annan herättämät tunteet ovat vielä ristiriitaisia. Aluksi hän tulee estradille jotenkin mahdottoman ylevänä ja hyvänä, mutta alkaa hyvin nopeasti saada lihaa luiden ympärille. Toistaiseksi hän on ollut erittäin miellyttävä henkilö, jota kohtaan koen suurta sympatiaa. Saas nähdä kuinka käy...

Tolstoin olen jo tässä vaiheessa valmis nostamaan jonkinmoiselle palvontajakkaralle. Miten sellainen kansiliepeessä kuvattu parrakas setä on voinut kyetä kuvaamaan esimerkiksi nuorten naisten maailmaa ja ajatuksia sellaisella tarkkuudella ja herkkyydellä? Olen aivan hämmentynyt. Entisestään hämmennyn, kun mietin, miksi hän on niitä kuvannut - miksi hän on kokenut sellaisenkin kuvaamisen ja kerronnan arvoiseksi? On jotenkin niin ravistelevaa aina aika ajoin tajuta, kuinka helposti historiaa alkaa pitää yhtenäisenä möykkynä ja unohtaa ne hienovaraiset, toisistaan suunnattomastikin poikkeavat piirteet, joita menneisyyteen tietenkin kuuluu. Ehkä olen taas liikaa uppoutunut pölyisiin ja asenteiltaan hivenen arvelluttaviin kirkonmiehiin graduni takia, sillä Tolstoin tapainen mies, joka on kokenut tarpeelliseksi kertoa myös naisten maailmasta yhtä moniulotteisena kuin miestenkin, tuntuu raikkaalta tuulahdukselta siinä osittain niin valtavan yksipuolisessa maailmassa, jossa tutkimusmielessä olen liikkunut.

Luku-urakka jatkuu pian, ja odotan sekä sitä että muiden kimppalukuun osallistuneiden ajatuksia innolla!

29. syyskuuta 2011

Night of Hunters

Kuun vaihteen lähestyminen muistuttaa itsestään lähinnä matkakortilla olevan ajan vähentymisenä ja pankkitilin tyhjentymisenä: tämä viikko on mennyt kursaillessa, jotta selviän huomiseen palkkapäivään saakka. Kaikenlaista on kuitenkin pitänyt hankkia (kissanhiekkaa, uusi hammasharja, fetajuustoa) ja eilen kävin myös ravintolassa syömässä Sannan kanssa. Mutta sen tein siksi ja vain siksi, että Tori Amosta ei vain voinut mennä katsomaan tyhjällä vatsalla ilman ihanan ranskalaisen rieslingin makua kielellä.

Ja voi sitä katsomista. Ensimmäisistä kiertueella mukana olevan jousikvartetin soinnuista aina viimeiseen henkäykseen viimeisen encoren päättäneessä kappaleessa olin ihan jossain muualla kuin koleassa jäähallissa. Minä näin hänet, kuulin hänet, koin hänet - lopultakin, kaikkien näiden vuosien odotuksen jälkeen. Ja hän oli ihana, täydellinen, punaisessa asussaan pitkät hiukset hulmuten. Miten voi olla olemassa nainen, joka soittaa toisella kädellä flyygeliä, toisella sähköpianoa, laulaa ja ottaa yleisönsä niin täysin? Kappaleet olivat just eikä melkein, Silent All These Years, Marianne, Mrs. Jesus, Tear in Your Hand, Running to Stand Still, Carry ja, niin, se Winter, jonka aikana jouduin nieleskelemään kyyneliä.

Uni vältti silmää pitkään, kaksi tuntia Torin vaikutuspiirissä tuntui syvällä. Kuulin edelleen korvissani hänen maagisen hengityksensä ja sen laulun, tietenkin sen laulun, joka tuo minulle usein kylmiä väreitä ihan levyltäkin kuunneltuna, saati sitten livenä. Taas ymmärrän, pitkästä aikaa, kuinka paljon musiikki voi merkitä. Ehkä uusi MP3-soittimeni saa vielä joskus pyörittää muutakin musiikkia, mutta luulen, että muutamiin tuleviin hetkiin ei ole Torin voittanutta.

Snow can wait
I forgot my mittens
Wipe my nose
get my new boots on
I get a little warm in my heart
when I think of winter
I put my hand in my father's glove
I run off where the drifts get deeper
Sleeping Beauty trips me with the frown
I hear a voice
you must learn to stand up for yourself
cause I can't always be around

27. syyskuuta 2011

Linnunaivot

Kuva: www.teos.fi

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008.

Heidi ja Jyrki tapaavat Levillä Hullussa Porossa ja päätyvät enemmän ja vähemmän kimppaan. Jyrki on luonteeltaan maankiertäjä, eikä aio nytkään jäädä paikalleen: hän haluaa vaeltamaan Uuteen-Seelantiin ja Australiaan, eikä todellakaan mille tahansa sunnuntaikävelyreitille, vaan maailman haastavimmille vaellusreiteille. Heidi päättää lähteä mukaan, muun muassa siksi, että on ihastunut, mutta myös muista, painavammista syistä. Varusteet hankitaan tarkasti, grammaakaan ylimääräistä painoa ei saa olla. Vaellus voi alkaa, mutta mitä sanoo siihen koskematon luonto? Entä mitä Heidin veli haluaa kiusanteoillaan saavuttaa - miksi hän naarmuttaa autoja, sytyttää roskiksia ja aiheuttaa hämmennystä pienillä, ilkeillä puuhillaan?

Tarina etenee kolmessa ajassa, kolmessa (ehkä neljässäkin) näkökulmassa. Tämä lukija osasi arvostaa etukannen karttaa, josta seurasin Heidin ja Jyrkin Tasmanian vaellusta innolla. Ja kauhullakin. Omat vaelluskokemukseni ovat partiosta, eikä niitä ehkä voi ihan verrata Linnunaivojen kuvaamiin, mutta siinä mielessä se tunne, jonka vaeltajat kokivat näköalojensa äärellä, on tuttu: on minunkin henkeni salpautunut Norjassa valtavan vesiputouksen äärellä ja tunturin (pienen) huipulla.

Mutta ei Linnunaivot kuitenkaan oikeastaan kerro vaeltamisesta. Se kertoo enemmänkin siitä, kuinka ihminen on parasiitti maaemon iholla, niin luonnossa kuin kaupungissakin, kuinka länkkäreille ei mikään tunnu riittävän, kuinka extreme-vaatimusten alle voi aika helposti murentua, vaikka nuoren ihmisen tapaan uskoisi olevansa kuolematon. Kuinka luontoa ei ehkä kuitenkaan voi kesyttää, vaikka kuinka haluaisi.

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon, ja luin sen yhdessä päivässä. Sinisalon kieli soi korvaani miellyttävästi, eri aikatasot ja näkökulmat vaihtelivat sopivasti ja antoivat ajateltavaa, Tasmanian ja Uuden-Seelannin jylhä luonto tuntui olevan omien silmien edessä. Jyrkin ekoinnostus (jota voisi jo ehkä kuvailla ekohulluudeksi) kuvattiin upeasti ristiriidassa hänen suuruudenhullujen kokemusvaatimustensa kanssa: miten mies, joka vaatii matkakumppaniaan paloittelemaan käytetyt kuukautissuojansa vaelluksen aikana mukana kannettaviksi paloiksi, jottei mitään vierasta jää luontoon, voi samalla ylipäänsä oikeuttaa itselleen kulkunsa niin syvälle koskemattomaan erämaahan, jonne ihmisellä ei edes pitäisi olla mitään asiaa goretex-kengissään? Loppupuolella Heidikin alkaa hieman kapinoida yksinvaltiasta matkanjohtajaa vastaan, pienesti ja huomaamattomasti, mutta kuitenkin. Tästä sain lukijana iloa ja ajattelin, että anna mennä vaan, sisko!

Kirjalla on huomattava ympäristötiedostava tarkoituksensa, ja se tulee kyllä hyvin selväksi. Toisaalta en tiedä, voiko aihetta liikaa painottaakaan - niin sikamaisesti me ihmiset kuitenkin elämme. Roskien merkitystä käsiteltiin mielestäni kiehtovasti: kuinka ne muuttuvat hetkessä jonkun muun ongelmaksi ja sitten unohtuvat. Ihmiset ovat todella piittaamattomia jätteistään, ja uskovat voivansa levittää elämänsä merkit poluksi taakseen juuri niin kuin haluavat. En tiedä, mikä aivovamma sellaisilla ihmisillä on, jotka heittävät roskansa maahan ja luontoon, eivätkä ne kerrat ole olleet kovin vähäisiä, kun olen (jo teininä) pakottanut roskaavat kaverit ja muut samassa seurassa olevat ihmiset korjaamaan jätteensä pois. Suututtaa, aina.

Niin, ehkä ekopaasaus pääsi Linnunaivoissa hieman irti ohjaksista, mutta onko se toisaalta huono asia. Kirjassa kantavana teemana olivat kuitenkin äärimmäisyys ja äärimmäiset kokemukset ja niiden etsiminen - ehkä oli sittenkin oikeus ja kohtuus, että myös kerronnassa mentiin ajoittain äärimmilleen. Mieleenpainuva lukukokemus, jonka aikana vallitsi pahaenteinen tunnelma ja aavistus siitä, että extremen etsinnästä ei voi seurata kuin ylilyöntejä. Ikinä.

24. syyskuuta 2011

Poron katse


Minulla on poron katse.
Kristuksella on poron katse.
Kuolemansa tietävillä ihmisillä on poron katse.
Toiveensa menettäneillä on poron katse.
Poron katse, vainotun ja kärsivän eläimen, hiljaa kituvan eläimen katse.
Minulla on poron katse, nyt tiedän sen.
Muut näkevät sen, mutteivät ymmärrä.


- Kalervo Palsa


Olin viime viikonloppuna Rovaniemellä neljän päivän retkellä. Ystäväni Tosca on asunut siellä jo vuoden, toinen ystäväni Laura muutti sinne juuri. Niin ne etelän vareksetkin löytävän Lapin, kun elämä osoittaa siihen suuntaan. Viime viikonloppuna oli Toscan syntymäpäivät, joten siinäpä hyvä syy lomailuun syksyisessä Lapissa!

Reissu oli erinomaisen onnistunut. Menin lentokoneella, vaikka se hieman nyrjäyttikin vihertävän piiperön mieltä. Se antoi kuitenkin mahdollisuuden viettää perillä aikaa enemmän, ja ehdin nähdä mainittujen naisten lisäksi myös erään vanhan yläaste- ja lukioaikaisen ystäväni, jota en ole vuosiin tavannut (ja hänen ihanan 8 kuukauden ikäisen poikansa) sekä hieman sukulaisiakin. Minulla on äidinpuoleiset sukujuuret vahvasti Lapissa, tarkemmin Torniojokilaaksossa, ja Lappi on minulle tuttu mielentila. Rovaniemellä en kuitenkaan ole käynyt kuin joskus 90-luvulla, joten erityisen suuria muistikuvia kaupungista ei ollut.

Ohjelmassa oli tietenkin juttelua asioista maan ja taivaan välillä, ihanan Rolf-koiran ulkoilutusta, hyvin syömistä, vähän juomistakin ja lauantai-iltana myös humputtelua. Sunnuntai sujahti hysteerisessä krapulassa ja maanantaina odotti paluu sateiseen Helsinkiin. Tällaisia matkoja pitäisi harrastaa enemmänkin, huomasin. Miksi olettaa, että kaukana asuvat ystävät aina tulisivat minun luokseni tai ylipäänsä etelään? Matka on yhtä pitkä molempiin suuntiin. (Aivan heti en ehkä kuitenkaan uskalla uudelleen Rovaniemelle, sillä jäätelöpallot osoittautuivat hyvin vaarallisiksi sielläpäin.)

Lappi on jotain ihmeellistä. Olen viettänyt siellä lapsuuteni kesät ja muitakin loma-aikoja, nykyään sinne pääsee harmillisen harvoin. Mummini asuu edelleen omassa rintamamiestalossaan vaaran juurella, pitäisi hänen luonaankin vierailla. Joskus, kun Helsingin (ja ylipäänsä Etelä-Suomen) häly ahdistaa, mietin, kuinka ihanaa olisi asua jossain, missä maa on.

Mutta en tiedä, viihtyisinkö kuitenkaan, löytäisinkö omaa paikkaani. Olen kai kuitenkin kaupunkilainen, joka vain kuvittelee Lapin, luonnon, elämän siellä. Olen vain kaupunkilainen, joka harrastaa luontoa (sitäkin enää hävettävän vähän, ennen oli paremmin) - tyhjänpuhuja.

Haaveilija, aina.

21. syyskuuta 2011

Viipyvä vieras kartanossa

Kuva: www.tammi.fi

Sarah Waters: Vieras kartanossa. Tammi 2011. (The Little Stranger, 2009.)



Huhhuh. Sain viime yönä lopultakin luettua Sarah Watersin Vieras kartanossa -tiiliskiven. Eipä siihen mennytkään kuin pari viikkoa. Syy ei välttämättä ollut pelkästään itse kirjassa, vaan myös siinä, että aikani on todella kortilla ja ehdin lukea kirjaa lähinnä iltaisin sängyssä vartin, ehkä puoli tuntia kerrallaan. Olin jo jättämässä koko möhkäleen kesken, koska minusta siinä ei tapahtunut yhtään mitään ensimmäisten parinsadan sivun aikana - eikä tapahtumattomuus sinänsä ole ongelma, vaan se uskomaton junnaavuus ja pitkäpiimäisyys, johon minä en sitten ollenkaan syttynyt.

Ajattelin myös, että kirjoitan kirjasta jonkinlaisen arvion, mutta sitten totesin, että niitä taitaa löytyä intternetin ihmemaasta jo aika paljon, eikä kirja sitä paitsi ole enää edes erityisen tuore - mikä sinänsä ei ole este kirjoittamiselle, mutta tekee siitä minun näkökulmastani hieman turhaa, ehkä. Ainakin tässä tapauksessa, kun kirja on kerännyt jo paljon huomiota.

Olisin joka tapauksessa voinut elää ihan onnellisen elämän lukematta tätä kirjaa. Inhosin, inhosin, inhosin kertojaa, tohtori Faradayta, ja jo mainittu hitaus ja äärettömän tarkka asioiden, asiaintilojen, miljöiden ja olemisen kuvaaminen rasitti minua.

Äh. Olihan tämä ihan viihdyttävä, kai. Ainakin jokin siinä sai pysymään kiinni ja lukemaan loppuun, joko jääräpäisyys tai kirjan lähestyvä palautusaika tai jonkinlainen, minulle tuntemattomaksi jäänyt, viihteellinen elementti kirjassa. En tiedä. Toisaalta ärsytyskin on joskus hyväksi, sillä se saa arvostamaan entistä enemmän itselle sopivampien kirjojen lukemista. Ja niin, ei tämä siinä mielessä mitenkään äärettömän huono kirja ollut, vaan hyvin kirjoitettu ja monitasoinen kuvatessaan brittiläisen luokkayhteiskunnan murtumista ja sen aiheuttamia haavoja ja juopia ja traumoja, mutta tyyliltään ja tunnelmaltaan minulle sopimaton. Loppuratkaisu oli tosin kiehtova (ylipäänsä kirjan viimeiset 100 sivua ovat hyvää tavaraa), ja minulla on siitä tiukasti oma tulkintani, tietenkin.

Kah, tulihan sieltä jotain tekstiä kuitenkin. Mikäli kunnolliset arviot Vieraasta kartanossa kiinnostavat, niitä ovat tehneet muun muassa SonjaKirsi, Karoliina, Zephyr ja Morre.

20. syyskuuta 2011

Miehenlepyttelyruokaa

Ei minun kyllä kauheasti tarvitse yleensä tuota miekkosta lepytellä, sillä jos riitelemme, tuiskahdamme molemmat nopeasti ja sitten hetken päästä homma on sillä sovittu. Tänään leikin kuitenkin kätevää emäntää ja tein töistä tultuani yliopistolla edelleen ahkeroineen miehen iloksi hieman ruokaa.

Katkarapuwok (neljälle)

1 pss katkarapuja
200 g herkkusieniä
pari kolme sipulia
pari paprikaa
3-4 valkosipulinkynttä
1 rkl punaista currytahnaa
4 dl kookosmaitoa
1 tölkki tomaattipyrettä
1 rkl maizenaa
1/2 sitruunan mehu ja kuori raasteena
mausteita oman maun mukaan (itse laitan currya, chiliä, pippuria ja suolaa)


Suikaloi sienet ja kasvikset, kuullota öljyn, tomaattipyreen ja currytahnan kanssa. Lisää kookosmaito ja hauduta noin 10 minuuttia. Sekoita maizena tilkkaan vettä ja kaada ohuena nauhana joukkoon. Lisää sitruunan mehu ja kuori sekä sulatetut katkaravut. Anna kiehahtaa hetki ja tarkista maku, lisää tarvittaessa mausteita. Nauti hyvässä seurassa riisin tai nuudeleitten tai vastaavan kera.


Kuten näkyy, meillä oli tänään tarjolla nuudeleita. Kuva paljastaa myös yhden heikkouteni, jota ei tunnustuksen yhteydessä kysytty: viskit. Olen vielä noviisi, mutta sille tielleni jäänyt. Auts.

Katkaravut eivät todellakaan ole mitään maailman eettisintä ruokaa, joten siinä mielessä puhun itseäni koko ajan pussiin väittäessäni, että yritän muka tiedostaa, mitä suuhuni laitan. En ole täydellinen, todellakaan. Tässäkään asiassa.

Ruusuja uuteen viikkoon



Sain Linnealta tunnustuksen, kiitos! Nykyisin blogin kirjoittaminen on mukavampaa kuin ennen, ja minulla on jo 17 rekisteröitynyttä lukijaa - terppa vaan kaikille! Olen myös alkanut lukea koko ajan enemmän muidenkin tuotoksia. Tosin se ikävä puoli tässä on, että blogien seuraaminen vie aikaa monelta muulta aktiviteetilta, kuten vaikkapa tenttikirjojen lukemiselta... harmi.

Tähän tunnustukseen kuuluu kertoa itsestään jälleen asioita. Senhän minä teen ihan mielelläni.

Lempiruokaani on kovin moni erilainen. Juustot nyt ensinnäkin, etenkin feta ja vuohenjuusto ja niillä koristellut salaatit. Pidän myös kalasta melkein sen kaikissa muodoissa, ehkä pitkälti siksi, että kummisetäni kalastaa paljon ja minut on lähestulkoon kasvatettu kalalla. Välillä haaveilen, että alkaisin itsekin kalastaa, siis muullakin kuin mato-ongella. Ehkä joskus, jos koittaa sellainen aika, että on vapaa-ajan tekemisen keksimisongelmia. Punaista lihaa en syö, ja muutenkin olen viime aikoina pohtinut taas paljon ruoan eettisyyttä - ja sitä pitäisi tehdä vielä enemmän, siis pohtia. Lempiruokaani on myös kaikki rakkaudella laitettu, oli se sitten mitä tahansa. V:n tai ystävien laittamaa ja hyvässä seurassa nautittua.

Lempimakeinen on ehdottomasti salmiakki ja suklaa. Hedelmäkarkeista en ole koskaan kauheasti välittänyt, Turkinpippurit ovat sen sijaan henkireikäni. Ja se suklaa. Yleensä Fazerin. Värillä ei väliä.

Lempilukeminen on nykyisin liian vähällä huomiolla. Viimeisen opiskeluvuoden tenttikirjat painavat päälle, eikä aikaa romaaneille juuri ole - ainakaan siis tarpeeksi. Edellisestä postauksesta kävikin ilmi, että ehdottomat suosikkikirjani ovat John Irvingin Oman elämänsä sankari ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Taidan pitää aika paljon angloamerikkalaisesta kirjallisuudesta noin yleisesti, jos muita suosikkejani mietitään. Kirjojen lisäksi luen aika paljon lehtiä, viikonloppuisin Hesaria ja muuten sitten aikakauslehtiä, joista ykkösinä Imagea ja Mondoa, mutta häpeilemättä voin tunnustaa olevani myös naistenlehtiaddikti (ja viime viikon MeNaiset on edelleen lukematta, sillä V oli salakavalasti piilottanut sen omaan lehtipinoonsa).

Lempipaikka käsitöille. Öh. En harrasta käsitöitä. Ellei ruoanlaittoa lasketa siksi, ja sitä teen keittiössä. (Käsitöistä tulee mieleen lähinnä ensimmäisen kesäkisamme suunnitteluiltana vallinnut hysteria, kun pohdimme, missä kaikkialla sellaisia käsitöitä voisi harrastaa ja mistä saisi eniten pisteitä...)

Lempielokuvani ovat Pulp Fiction, American Beauty, Fight Club, Arvottomat, Amelié ja Rakkautta ennen aamua. Varsin laajalta genrespektriltä siis. Olen laiskistunut kovasti elokuvien suhteen, sillä enää en jaksa oikein keskittyä niiden katsomiseen, valitettavasti. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö hyviä elokuvia olisi maailma pullollaan, vaikka nuo minun suosikkini alkavat olla jo vähän vanhentuneita. Ehkä sitten, kun tämä epämääräinen kiire vähitellen päättyy, minäkin palaan taas elokuvien äärelle.

Jaan ruusuja eteenpäin Toscalle, Sannalle ja Norsikselle. On teillä muillakin ihanat blogit, en minä sitä väitä!

13. syyskuuta 2011

Voi, Kjell

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä taiteiden yö, johon pääsin osallistumaan moooooonen vuoden tauon jälkeen. Oikeasti, viimeksi visiteerasin kyseisissä kekkereissä vuonna 2001, jolloin muistan ostaneeni Oopperan kirppikseltä kivan neuleen. Tänä vuonna, asuessani nyt lopultakin itse Helsingissä, päätin osallistua kovemmalla kädellä. Se tarkoitti Kjell Westön tapaamista, hyvien tyyppien kanssa hengailua ja lyhytelokuvia ulkoilmanäytöksessä (joista yhden oli tehnyt ystäväni). Ohjelmaa tarkastellessani tein huomion, että minun olisi varsin mahdollista ns. stalkata Kjelliä vaikka koko ilta - hänellä näytti olevan ohjelmassa useammassakin paikassa puhumista ja kirjojen signeeraausta. No, minä menin ystäväni Heidin kanssa Akateemiseen, kierroksen alkupisteeseen. (Ja jätin stalkkauksen väliin - tällä kertaa.)

No, Kjell oli ihana. Puhui puolisen tuntia uudesta Halkeamia -kokoelmastaan ja sen herättämistä ajatuksista, mainitsi ohimennen tekeillä olevan romaaninsa teemasta (sijoittuu Helsinkiin juuri ennen talvisodan puhkeamista) ja signeerasi kirjojaaan. Jonotin Eero Heinäluoman perässä ja uskaltauduin vuorollani jopa vaihtamaan muutaman kokonaisen lauseen Kirjailijan kanssa. (Kerrottakoon, että vuosi sitten samassa paikassa meinasin pyörtyä, kun tuli minun vuoroni saada nimmari itseltään Mr. John Irvingiltä Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaanin etulehdelle - sain hädin tuskin kakistettua suustani jotakin englanninkielistä kiitosta muistuttavaa.)


Jätin kuvasta oman nimeni pois, koska olen niin kovin anonyymi ihminen. Mutta Kjell kirjoitti terveisensä kuitenkin ihan minulle itselleni. Uskokaa pois.

Ahmaisin kirjan muutamassa illassa ja tuntuu hieman vaikealta kirjoittaa siitä mitään arvosteluksi laskettavaa. No okei, valehtelin, se tuntuu todella vaikealta. Tästä syystä en juuri koskaan suostu erityisemmin keskustelemaan esimerkiksi Irvingin teoksista, koska ne ovat liian hyviä ja rakkaita minulle. Westön Missä kuljimme kerran on Irvingin Oman elämänsä sankarin ohella minulle kaikkein tärkein kirja maailmassa. Luulen, että minussa on naksahtanut jotakin kohdalleen niitä lukiessani. Ja kuten kaikki  Lukijat tietävät, ne hetket ovat varsin henkilökohtaisia.


Kjell Westö: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011. Otava 2011.

Kokoelman 71 tekstiä Westö on valinnut "satojen muiden joukosta" siksi, että vaikka ne olisivatkin lukijan mielestä huonoja, "muut ovat vielä huonompia". Tekstit, jotka ovat lähinnä kolumneja ja esseitä, on jaoteltu löyhästi teemoittain kokonaisuuksiksi, jolloin Westön ajatuskuvioita ja mielipiteitä on ehkä helpompi seurata ja muodostaa niistä jonkinlainen kuva. Jos haluaa.

Tekstit ovat hyviä ja viihdyttäviä, ne saavat ajattelemaan. Muutama pitempi teksti tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan, mutta minua se ei haitannut - luinhan Kjelliä. Useampiin kohtiin lisätyt jälkisanat hymyilyttivät ja avasivat kuvioita selkeämmin. Erityisesti nautin nuoren Kjellin seurasta Helsingissä ja USA-roadtrip-reportaasista Ahnaita jumalia & Yön Enkeleitä. Kannanotot maahanmuuttokeskusteluun, vieraan pelkoon ja Itämeren tilaan olivat nekin arvokkaita luettavia. Jotkin uudemmista kolumneista olivat jo tuttuja Yhteishyvä-lehdestä parin viime vuoden ajalta, joskin kertaus on opintojen äiti tässäkin tapauksessa.

Kokoelma ei ole raskas. Se on yhtenäinen ja soljuva, muttei rönsyilevä. Sillä on tarkoitus, jonka se mielestäni täyttää. Se kuvastaa Westöä lehtimiehenä, jota hän on Kirjailijuuden ohella. Se on Westö-fanille aarrearkku ja syksyn pelastus. Uskon palaavani näihin teksteihin myöhemminkin - en varmastikaan enää kokonaisuutena, mutta palasina. Pieninä halkeamina tästä elämästä, jota on välillä vaikea ymmärtää.

9. syyskuuta 2011

Leipuri hiiva

Päivä on hurahtanut mukavasti ja nopeasti: kävin kirjastossa (toin vain puoli repullista kirjoja takaisin, mikä on ehkä ihan hyvä asia gradun ja tenttien kannalta...), pikkiriikkisen shoppailemassa ja Alkossa. Kyllä viini naisen tiellä pitää. Lisäksi olen siivonnut ja uuni on huutanut hoosiannaa. V on mökillä, kotona on hiljaista, olen jo melkein unohtanut flunssan.

Koska en kirjoita ruokablogia, voin hyvillä mielin lisätä tänne taas muutaman superhelpon reseptin. Kunnia niistä ei kuulu minulle, mutta en parhaallakaan tahdolla muista, mistä reseptit ovat alunperin peräisin.

Fetapasteijat (15-20 kpl)

1 pkt voitaikina/lehtitaikinalevyjä
1 pkt Arlan fetaa isona kuutiona (varmaan muutkin käyvät, mutta minusta tässä on paras rakenne)
1-2 sipulia
ripaus valkopippuria
loraus rypsi- tai oliiviöljyä
kananmunaa voiteluun, jos haluat


1. Sulata taikinalevyt.
2. Silppua sipuli ja sekoita se murskatun fetajuuston kanssa niin, että saat aikaiseksi jonkinmoista "tahnaa". Lisää loraus öljyä ja ripaus valkopippuria.
3. Leikkaa sulaneet taikinalevyt kolmeen tai neljään osaan. Lisää nokare fetatahnaa jokaisen päälle. Taittele pasteijoiksi, litistä reunat haarukalla ja pistele muutamia reikiä. Voitele kananmunalla, jos haluat.
4. Paista 225 asteessa keskitasolla noin 15 minuuttia.
5. Varaudu siihen, että täyte pursuaa paiston aikana ulos. Töki se takaisin sisään paiston jälkeen.


Maailman helpoin omenapiirakka (pieni vuoka, 24 cm)

1/2 pkt murotaikinaa
1-3 omenaa (koosta riippuen)
1 prk vaniljalla maustettua rahkaa (varmasti muutkin maut käyvät)
marjoja ja tomusokeria koristeluun
vaniljakastiketta kyytipojaksi


1. Sulata taikina. Kannattaa tehdä kaksi kerralla, niin saa koko taikinapaketin käytettyä ;)
2. Painele taikina vuokaan, lisää kuutioidut omenat ja levitä rahka koko komeuden päälle.
3. Paista 25 minuuttia uunin keskiosassa 200 asteessa.
4. Jäähdytä, koristele halutessasi marjoilla ja tomusokerilla, nauti vaniljakastikkeen kera.

Enää ei leipominen helpommaksi mene.


Pitihän sitä nyt maistaa, vaikka huomiseksi oli tarkoitettukin. Hyvää oli.

Syyslenssu, part I

Viikko on mennyt ohi ihan huomaamatta. Tai oikeastaan olen kyllä ollut harvinaisen tietoinen itsestäni ja ajasta, sillä alkuviikko sujui rakkaan ystäväni rouva Migreenin seurassa (Migreenikohtaukseni kestävät nykyisin lähes poikkeuksetta vähintään kaksi vuorokautta. Helvetin siistiä muuten.) ja keskiviikkoiltana tiukan sulkapallomatsin jälkeen tajusin, että olen saanut jostain myös Flunssan. Kuumetta ei ole - tietenkään - mutta muut merkit pitivät minut tiukasti sängynpohjalla eilisen. Ja minulla oli huono omatunto, koska en mennyt töihin. Älkää kysykö miksi, luulen varmaan olevani jotenkin erityinen tai tärkeä. En ole. Suklaalevyn nakertaminen palautti vähitellen maan pinnalle. Tänään aion päihittää lenssun ja lähteä hieman jaloittelemaan, ja sitäpaitsi huomenna meillä on juhlat, joihin pitää valmistautua. Niin.

Tulevalle syksylle on pukannut kaikenlaista ohjelmaa aika mukavasti. Ensi viikonloppuna lähden kotimaanmatkalle Rovaniemelle. Ystävälläni on siellä syntymäpäiväjuhlat, ja hän on asunut paikkakunnalla kuitenkin jo vuoden, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä kylässä - nyt on siis aika. Olen myös ottanut yhteyttä erääseen yläaste- ja lukioaikaiseen kaveriin, jota en ole tavannut vuosiin. Aion mennä tapaamaan häntäkin. Annan piut paut sille oletukselle, etten muka saisi asioita aikaiseksi, kun sille päälle ryhdyn. Varmana saan.

Siihen liittyen pitäisi tosiaan ehkä panna kämppä juhlakuntoon ja leikkiä leipuri hiivaa. Minun juhlissani ei olla tyhjällä mahalla, se on vissi.

Olen lukenutkin. Kjell Westöä (iih!) ja aloitin myös Sarah Watersin Vieras kartanossa. Westö oli tietenkin ihana, siitä aion kirjoittaakin, mutta Vieras kartanossa on ollut tähän saakka, no, tylsä. Harkitsen sen kanssa vielä hetken, tuhlaanko aikaani enempää. Minusta on tullut nirso, sillä en siedä enää ollenkaan sellaista kirjallisuutta, joka ei vie jollakin tavalla mukanaan. Kai se on joku alkava kolmenkympin kriisi, kun ihminen tajuaa, ettei lukuaikaakaan ole tässä elämässä rajattomasti. Katsotaan.

Juuri nyt menen kuitenkin vielä hetkeksi peiton alle lukemaan uusimman Nyt-liitteen. Sitten olen kuin en flunssaa olisi nähnytkään ja ryhdyn hommiin.

2. syyskuuta 2011

Tuhon tiellä

wsoy.fi

Cormac McCarthy: Tie (The Road, 2006), suom. 2008.

Dystopiat jatkavat matkaansa, mutta minä siirryn seuraavaksi ehkä hieman muunlaiseen kirjallisuuteen ainakin hetkeksi - liian monta maailmanlopun kuvausta yhteen menoon ei voi tehdä hyvää ihmisen elämänilolle.

Tie kertoo nimettömästä isästä ja pojasta, jotka kulkevat pitkin lohdutonta Pohjois-Amerikkaa kohti etelää, merta. Tarkentamaton katastrofi on pyyhkäissyt lähes kaiken muun elollisen maan päältä jo muutamia vuosia aiemmin - luonto on tuhoutunut, vain tuhkaa, harmautta, kaljuja puita ja koleaa valoa näkyy. Ihmiset ovat kuolleet niille sijoilleen, pieni hengissä selvinnyt populaatio yrittää jatkaa hengissä pysymistä. Muut ihmiset ovat kuitenkin vaara, kannibalismia ja väkivaltaa kohtaa todennäköisemmin kuin apua tai edes "turvallista" välinpitämättömyyttä. Isällä ja pojalla on mukanaan vain toisensa, surkeat vaate- ja kenkäriekaleensa, revolveri ja kaksi luotia sekä kellareista ja hylätyistä taloista ihmeen kaupalla löydettyjä elintarvikkeita ostoskärryissä. On kylmää, pimeää, ahdistavaa - kumpaakin pitää hengissä vain toisen seura. Pojan kysyessä isältään, mikä on hänen rohkein tekonsa, isä vastaa: "Se, että nousin tänään aamulla ylös".

Tämä oli aika rankkaa kamaa, vähäeleistä ja niin pirun lohdutonta. Isän ja pojan dialogi kuljettaa tarinaa mukanaan, pelko on koko ajan läsnä, huomisesta ei voi tietää. Miten sellaisessa maailmassa voi elää? Pojalle se on ainoa, jonka hän on koskaan tuntenut, mies muistaa vielä ajan ennen tuhoa ja se ehkä juuri syökin häntä sisältäpäin niin paljon.

McCarthy ei ole järin armelias romaanihenkilöilleen: hän ei anna heidän jäädä paikoilleen edes sinne, mistä löytyy elintarvikkeita ja muita välttämättömyyksiä kukkuroillaan oleva suojaisa bunkkeri, vaan tie kutsuu ja matkaa kurjuudessa on jatkettava. Pojan pelko ja pyrkimys hyvään on musertavaa, hän ei voi ymmärtää, miksi isä ei pysähdy antamaan ruokaa tien varteen luhistuneelle vanhukselle tai lähde etsimään pientä eksyneenoloista poikaa. Eikä isä oikein pysty sitä selittämäänkään - maailma vain on sellainen. Kultaista sääntöä ei enää ole.

Tie on melko visuaalinen olematta kuitenkaan erityisen kuvaileva. Se on hyvin niukkasanainen, typistetty, lakoninenkin. Isän ja pojan välinen kiintymys lohduttaa, muttei auta tai pelasta. Tuholle ei kerrota syytä, tulevaisuutta ei ole. Jokainen päivä on lähempänä väsymystä ja luovuttamista.

Mitä ihmisyydestä jää lopulta jäljelle? Tien sanoma on synkkä, muttei täysin lohduton: isä ja poika ovat vielä olemassa, he "kantavat valoa", yrittävät olla hyviä ja jaksaa jatkaa surkeaa matkaansa. Revolverin ja kahden luodin symboliikka on aika vahva: jokin inhimillinen piirre on jopa maailman tuhossa säilynyt, sillä sen sijaan, että ampuisivat itsensä, isä ja poika kuitenkin jatkavat epävarmaa matkaansa joka aamu. Niin kai meidän kaikkien täytyy joskus tehdä, vaikkei maailmanloppu uhkaisikaan.

Tästä on tehty elokuvakin. Pitää katsoa se joskus hieman myöhemmin.

1. syyskuuta 2011

Tänään on syksy

Olisi sittenkin pitänyt pukeutua takkiin. Mutta ei, vielä en tajunnut. Illalla lienee tarpeen käydä läpi huivivarastoa, ne tulevat nyt tarpeeseen.

Töissä on alkanut aivan toisenlainen poljento kuin viime viikolla: olen muutamien päivien aikana ihan oikeasti tehnyt töitä. Vastaillut puhelimeen, meileihin, järjestänyt opastuksia, pitänytkin sellaisia, selvitellyt asioita, ehdottanut uudistuksia. Katsotaan, jatkuuko into pitempään ja onko sillä jotakin vaikutuksia lopulta. Toivoisin niin, koska tällä työllä voisi olla paljon potentiaalia, voisin pitää tästä paljon enemmän kuin nyt pidän, ja voisin viihtyä työssäni kaikin tavoin paremmin. Toki olen jo ymmärtänyt, puoli vuotta (tasan!) talossa oltuani, että minulle on myyty vähän enemmän kuin todellisuudessa oli tarjolla. Toisaalta syytä on minussakin ja lähinnä siinä, että nykyisellä palkallani en yksinkertaisesti kykene antamaan niin paljon kuin voisin. Tämä ei kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä, ja mielestäni minulla on alalle koulutettuna ihmisenä oikeus saada säällinen korvaus antamastani ajasta. Työelämällä on minulle vielä paljon opetettavaa, mutta aivan kaikkea en haluaisi yhdessä paikassa oppia. (Vaikeita ihmisiä työyhteisössä, pompottelua, lannistamista, draamakuningattaruutta...) Sitäpaitsi kyllä minä vielä opettajan hommiin lähden, ennemmin tai myöhemmin.

Jokin kummallinen kaipaus kuiskuttelee välillä korvaani: ihan kuin minulla olisi ikävä viime syksyä ja auskultointia. Ja onhan minulla - hissan porukka oli sen verran mainio, että siinä seurassa viettäisi mieluusti ajastaan huomattavasti enemmänkin. Didaktiikkaa tai muita yliopiston tarjoamia pedagogisten osia en ikävöi kyllä pätkääkään, mutta harjoitustunnit olivat mukavia - paitsi yhteistyö kevään ohjaajan kanssa ei sitten ollutkaan. Kiirettä piti ja ihmeelliset päällekäiset aikataulut korpesivat, joten nyt, kun minun ei enää oleteta olevan kahdessa paikassa yhtäaikaa, olo on jotenkin... vapautunut. Saan itse päättää, mihin väleihin kalenterissani tungen erinäisiä menoja. Tentit toki pitää tehdä silloin, kun ne ovat tarjolla, mutta toisaalta niiden perusteella voin sitten ilmoittaa töihin, etten ole käytettävissä. Kätevää! Ihan niin kuin normaalit ihmiset tekevät!

(En missään nimessä selviäisi uudelleen samanlaisesta vuodesta. En ikinä.)

Jokin tiedonjano on iskenyt, sillä aloin ihan vapaaehtoisesti selvittelemään mielenkiintoisia lisätietoja opaskierrostani varten, ja kaiken tämän tein kymmenen ruotsinkielisen amispojan vuoksi. Hyvä minä! Vuoden työntekijä -palkinto odottaa jo kulman takana!