31. maaliskuuta 2013

Venäjää valloittamaan: Kolmannessa luokassa


Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa
Suomentaja: Arto Konttinen
Like 2010
204 s.
Rossija: obštši vagon (2008)

Kirjastosta.


Nuori Nikita on rakkaudessa pettynyt, voimakkaasti empatiaa kokeva unelmoija, joka lähtee tyttöystävänsä menettämisen jälkeen matkalle halki suuren Venäjän maan. Hän tekee vaelluksensa junalla, junan kolmannessa luokassa, jossa venäläinen maailma ja todellisuus aukeaa kelle tahansa uudella tavalla. Vastaan tulee paljon, eikä kaikkea voi ratkaista, vaikka kuinka haluaisi.

Kolmannessa luokassa on eräänlainen episodiromaani. Sen aikana kuljetaan näennäisesti halki Venäjän, mutta tarina ei ole yhtenäinen tai kronologinen, vaan se hyppelehtii ajassa ja Nikitan elämänvaiheissa siinä missä eri puolilla suurta naapurimaatamme. Ihmiset ja kohtalot, joihin Nikita junassa törmää, eivät jätä rauhaan sen enempää päähenkilöä kuin lukijaakaan. Pienten syrjäkylien hiljalleen kuolevat yhteisöt, supistuva teollisuus ja katoavat elinkeinot, käsistä häviävä ja lähtökohtaisesti tavoittamaton hyvinvointi, yksinäisyys ja epäoikeudenmukaisuus – ei ole ihme, että tällaisen lasti niskaansa saadessaan Nikitallakin on tapana toisinaan menettää tajuntansa.

Kirja käsittelee isoja teemoja ja on pohjavireeltään varsin kriittinen, mutta erityisen synkkä se ei kuitenkaan ole, vaan niin Nikitassa kuin muissa kuvatuissa ihmisissä ja tapahtumissa on aina myös valoisa puolensa. Tarkoituksena lienee kuvata ilmiöiden monitulkintaisuutta ja sitä, ettei kuviteltua yhtenäistä Venäjää, venäläistä kansaa tai kulttuuria ole olemassakaan.

En pitänyt kirjasta erityisen paljon. Se on tyyliltään liian poukkoileva makuuni ja siinä on liian vähän punaista lankaa, joka olisi pitänyt kiinnostukseni yllä. Nikita jää kaukaiseksi ja suhteellisen yhdentekeväksi henkilöhahmoksi, eikä hänen sydänsurujensa vatvominen herättänyt minussa juurikaan sympatian tunteita.

Enemmän kiinnostuin kirjan kuvaamasta rosoisesta ja tavoittamattomasta, abstraktimmasta Venäjästä. En tunne itänaapuria kovinkaan hyvin, ja suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, välillä myös epäluulolla – etenkin mitä tulee venäläiseen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Siinä mielessä Kolmannessa luokassa on kiinnostava katsaus tämän päivän Venäjään ja muistutus siitä, ettei uutisten (sen enempää "länsimedian" kuin Venäjän valtion tarjoaman virallisen tai epävirallisen viestinnän) tarjoama kuva ole ainoa olemassa tai kuviteltavissa oleva totuus tuosta suuresta maasta.

Tutustumisretket Venäjälle jatkukoon.

___

Kolmannessa luokassa ovat lukeneet myös Marissa, joka jäi innolla odottamaan kirjailijan seuraavia suomennoksia sekä Mari A., joka ei aivan saanut kiinni kirjasta.

Osallistun kirjalla haasteeseen Venäjää valloittamaan (Venäläiset naiskirjailijat).

30. maaliskuuta 2013

Häpeämätön ylistyslaulu Wienille

Oih, Wien.

Mistä edes aloittaisin?



Kotiinpaluusta on jo monta päivää ja olen ehtinyt saada ilkeän flunssankin, mutta tunne täysin onnistuneesta matkasta ja täydellisestä hullaantumisesta ei ole kadonnut minnekään.

Olen haaveillut Wieniin matkustamisesta siitä saakka, kun näin Rakkautta ennen aamua -elokuvan joskus 1990-luvun loppupuolella. Elokuvassa Ethan Hawken esittämä amerikkalaispoika Jesse ja Julie Delpyn esittämä ranskalaistyttö Céline tapaavat Eurooppaa halkovassa junassa ja alkavat jutella niitä näitä. Pojan kohde on Wien, tyttö on matkalla Pariisiin. Hetken innossa Jesse pyytää Célinea jäämään kanssaan Wieniin yhdeksi yöksi – hänen lentonsa kotiin Yhdysvaltoihin lähtee aamulla, eikä hänellä ole rahaa hotelliin – ja niinpä alkaa alle vuorokauden mittainen vaellus Wienissä. Ah!

No, intoani Wieniä kohtaan ei missään määrin ole laskenut John Irvingiin tutustuminen (joka alkoi joskus aivan 2000-luvun alussa) ja rakastuminen. Irvingin kirjoissa ollaan lähes pääsääntöisesti jossain vaiheessa Wienissä, enemmän tai vähemmän merkityksellisesti. Irving on itsekin asunut nuorena siellä, joten kuvaukset kaupungista ovat minusta tuntuneet aina erityisen aidoilta, joskin kieltämättä eräänlaisella nostalgialla maustetuilta.

Jostain syystä en vain ole koskaan tullut itse matkustaneeksi sinne.

Enkä todellakaan tiedä, miksi.

Kun V:n lähtö Tsekkeihin varmistui, aloimme puhua kaupunkilomista, joita voisimme kevään aikana toteuttaa. Hän se taisi sumeilematta Wieniä ehdottaakin, eikä minua ollut erityisen vaikeaa siihen houkutella. Sopiva viikonloppu kalenterista, (nahkean hintaiset) lentoliput taskuun, hotelli varaukseen, päivä virkavapaata ja menoksi.

Viimeksi on lentokentällä jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin syksyllä 2004 au pairiksi Kaliforniaan.

(Taidan olla vähän outo...)

Olimme sopineet, että stressiä ei oteta. Wien on pullollaan "pakollisia nähtävyyksiä", joiden kiertämisestä saa varmasti hankittua itselleen sekä rakot jalkoihin että mahahaavan suorituspaineista. Sitäpaitsi minua (tai matkakumppaniani) eivät Habsburgien tusinapalatsit tai must see -kirkot erityisemmin sykäytä. Monet muut asiat kyllä.

Hotellin hankkimisesta vastasi puoliskoni, ja päädyimme 5. kaupunginosaan Margareteniin Pentahotel-nimiseen majoitusliikkeeseen. Erinomainen paikka, jota voin suositella lämpimästi. Kohtuuhintainen, hyvät kulkuyhteydet (metro ja bussi) ja erittäin siisti ja mukava. Hotellissa on ravintola ja houkuttelevanoloinen baari, mutta kumpaankaan emme tehneet sen tarkempaa tuttavuutta.

Torstai-iltana tyydyimme vain asettumaan taloksi ja tekemään tuttavuutta lähiseutuun jalkaisin. Margareten on varsin viihtyisä kaupunginosa, jossa on sekä palveluita että tavallisten ihmisten asuintaloja. Bongailimme hauskannäköisiä hipsterkauppoja ja kutsuvia oluttupia, mutta tyydyimme näyteikkunakierrokseen myös anniskelupaikkojen osalta. Iltapalaksi nappasimme jonkinlaisen paikallisen (?) herkun (voitaikinan sisään leivottua pinaattia ja fetajuustoa) myöhään auki olleesta kioskista. Grüss Gott!

Perjantaina suuntasimme kohti Innere Stadtia, Wienin historiallista (ja nykypäivästäkin) keskustaa. Tallailimme pitkin Kärntnerstrassea, luksusputiikkien ja matkamuistomyymälöiden valtaväylää. Se on aivan yhtä tympeä kuin kaikki vastaavat kadut missä tahansa Euroopassa. Onneksi kuitenkin pääasiassa vain jalankululle varattu (kuten usein tapana on).




Päädyimme pällistelemään Kärntnerstrassen varrella sijaitsevaa Stephansdomia, Wienin kuuluisinta kirkkoa. Sisälle asti ei kuitenkaan riittänyt intoa.

Päätimme tehdä omaehtoisen kiertoajelun Innere Stadtia kiertävää Ringiä (jonka nimi muuttuu monta kertaa matkalla) pitkin ja hyppäsimme raitiovaunuun. Ringiä kiertää jokin erityinen sightseeing -raitiovaunukin, mutta me kuljimme paikallisliikenteen mukana. (Kolmen päivän julkisen liikenteen lippu maksoi noin 15 euroa.) Tällä matkalla tulee nähtyä niitä keskeisiä nähtävyyksiä, kuten Raatihuone, parlamenttitalo, yliopisto, teattereita, oopperatalo ja jos jonkinmoista palatsia, jotka vilahtelivat silmissä.



Jäimme kyydistä huomattuamme Maria Teresian patsaan, joka vahtii ylväänä keisarinnan mukaan nimettyä aukiota, jonka kolmella puolella on museoita: vastakkain toisiaan lähes identtiset, palatsimaiset Luonnontieteellinen museo ja Taidehistoriallinen museo ja kolmannella sivustalla Museumsquartier, joka on varsin uusi museokeskittymä. Tyydyimme kuitenkin ihailemaan kaikkia museoita vain ulkopuolelta.

Ja tosiaan, mitäpä olisi meikäläisen Wienin-matka ilman Irving-bongailuja!

Jo kaupungille saapuessamme kävimme katsastamassa Kaikki isäni hotellit -kirjalle keskeisen Krugerstrassen, joka on aivan oopperatalon takana. Ei näkynyt kuuluisaa Gasthaus Freudia sen enempää kuin prostituoitujakaan... nyyh! Sen sijaan tarjolla oli kyllä jokunen hotelli ja matkamuistomyymälä.



Sen sijaan hieman toisessa suunnassa sijaitseva Schwindgasse toi kuvitelmia jo vähän lähemmäs todellisuutta. Tämä katu vilahtaa ainakin Garpin maailmassa, Vapauttakaa karhuissa! ja itselläni juuri kesken olevassa Minä olen monta -teoksessa. Irving asui täällä itse Wienin-aikoinaan. (Ja ei, en ole stalkkeri, enhän?!)

Lauantaina pieni darranpoikanen istahti harteille (perjantai-ilta venähti kuin huomaamatta, sillä kävimme todella hyvässä italialaisessa ravintolassa syömässä ja juomassa ja jatkoimme matkaa houkuttelevaan kapakkaan herkullisten oluiden äärelle), mutta suuntasimme askeleemme Naschmarktiin, joka on wieniläinen markkina-alue 6. ja 7. kaupunginosan (Mariahilf ja Neubau) rajalla. Varmasti olisi voinut löytyä vaikka minkälaisia aarteita, mutta paikalla oli noin 5000 muutakin ihmistä ja kylmä hiki puski pintaan. Pakenimme siis paikalta ja tallustelimme pitkin Mariahilfiä ja Neubauta, ennen kuin päiväunet kutsuivat.

Illemmalla lähdimme uudelle seikkailulle. Ensimmäinen kohde oli Riesenrad, Wienin kuuluisa maailmanpyörä (jossa myös Jesse ja Céline käyvät). Matkalla sinne satuin vilkaisemaan metron ikkunasta juuri oikealla hetkellä, minkä seurauksena oli hypättävä ulos heti seuraavalla pysäkillä ja palattava metrolinjan jälkiä takaisin päin. Huomasin nimittäin tämän:




Kyllä, juuri sama silta, jota pitkin Jesse ja Célinekin kävelevät! Aurinko oli juuri laskemassa, joten tuli kiire näpsiä muutama fanityttökuva samalla kun V pidätteli nauruaan.




Itse Riesenrad oli mukava vierailukohde. Eihän se kyyti loppujen lopuksi kauaa kestä, mutta maisemat valojen täyttämän Wienin yli olivat pääsymaksun arvoiset. Maailmanpyörästä voi vuokrata myös privaattivaunun, jos haluaa järjestää vaikka romanttisen kynttiläillallisen tai muunlaista illanviettoa. Hauska idea.




Lauantaina illastimme erittäin miellyttävässä Gasthaus Pöschlissä, jossa V sai kauan kaipaamaansa wieninleikkeen, minä erinomaista risottoa ja kumpikin herkullista olutta.

Sunnuntaiaamuna vilkaisu ikkunasta kieltämättä hieman masensi: ulkona satoi lunta, vaikka kevätreissulla luulimme olevamme. Ei auttanut muu kuin kietoa kaulahuivia tiukemmalle, vetää baskeri syvemmälle päähän ja suunnistaa kaupungille. Olimme säästelleet muutamia valittuja sisätilakohteita viimeiselle päivälle, ja suunnitelma osoittautui toimivaksi.

Ensimmäisenä kohteenamme oli Kansalliskirjasto.



Oih!

Meillä oli myös tuuria, sillä samana sunnuntaina sattui vielä olemaan poikkeuksellisesti vapaa sisäänpääsy tuohon kirjatoukan paratiisiin jonkin sanomalehden sponsoroimana.



Paitsi että nähtävillä oli jo Habsburgien aloittama kirjakokoelma, Kansalliskirjastossa oli myös kiinnostava näyttely natsiajan Wienistä.




Kirjaston jälkeen siirryimme samassa rakennuskompleksissa sijaistevaan Albertinaan, jossa on valtava kokoelma klassista ja modernimpaa taidetta. Vaihtuvana näyttelynä oli laaja Max Ernstin retrospektiivi, joka teki kyllä vaikutuksen. Kieltämättä perinteinen museoähky oli lähellä, mutta varsin kiitettävästi selvisimme kuitenkin.



Kotiin lähteminen on usein vähän ristiriitaisen tuntuista. Yleensä olen ihan onnellinen kotiinpalaamisesta, mutta tällä kertaa olo ei ollut aivan tunnistettavissa.

Olin vähän pelännyt, voiko todellinen Wien muka mitenkään vastata kaikkia niitä kuvitelmia, joita olen siihen noin 15 vuotta ladannut. Voiko mikään sellainen koskaan toteutua? Mitä jos Wien olisikin jotenkin ankea ja arkinen, ruma ja kolho, ei ollenkaan sitä, mitä odotin?

Usein kai haaveiden toteutuminen hieman pelottaa, mielikuvituksen voima kun on niin suuri.




Mutta ei, pelkoni oli turha.

Wien oli juuri sellainen ja samalla aivan toisenlainen kuin odotin. Kaupungissa on todella kiehtovia piirteitä, joissa riittää pureskeltavaa vielä pitkään. On prameutta ja mahtailevuutta, menetettyä valtaa, anteeksipyytelemätöntä ylväyttä. On turistiystävällisiä all inclusive -kokonaisuuksia ja muovisia tunnelmia.

Samalla on kuitenkin pieniä sivukujia, säröjä pinnassa, tahroja ja virheitä. Arkista elämää, työmatkoja, metrotunneleita ja kebabkojuja. Yhdellä silmäyksellä näkee sekä Itävalta-Unkarin aikaisia suurvaltasymboleita että modernin Itävallan ja eletyn Wienin realismia.

Onneksi tiedän, että voin aina palata. Koska niin minä aion tehdä, vaikken vielä tiedä, milloin. Tai kuinka pitkäksi aikaa. Mutta sen tiedän, että elinikäinen ystävyyssuhde on syntynyt – myös todellisessa maailmassa, ei pelkästään kuvitelmissani.

28. maaliskuuta 2013

Jos olisin...

Valkoinen kirahvi muisti minua jo aikoja sitten Jos olisin -haasteella. Kiitos ja anteeksi hitauteni, mutta nyt vastaan!

***

Jos olisin elementti, olisin tuli.



En siksi, että olisin erityisen räiskyvä persoona (en ole), vaan siksi, että tuli lämmittää ja kiehtoo, on rauhallinen ollessaan hallinnassa, mutta on loppujen lopuksi kuitenkin hallitsematon.

*

Jos olisin ajatus, olisin Walt Whitmanin kynästä:



Koska totuuttahan tässä etsitään, tässä elämässä.

*

Jos olisin kasvi, olisin koivu.


Kaunein puu maailmassa.

*

Jos olisin väri, olisin metsän vihreä.


Sinnehän me kaikki kuulumme.

*

Jos olisin musiikki, olisin Cosmic love. Koska se tuo kylmät väreet joka kerta.

*

Jos olisin tuoksu, olisin oman kissan turkki.


En koskaan vähättelisi eläimen kykyä kiintymykseen.

*

Jos olisin paikka, olisin Wien.


Kyllä, rakastuin.

*

Jos olisin ruoka, olisin kaikki rakkaudella tehty...


...ja yhdessä nautittu.

*

Jos olisin juoma, kuohuisin ja kuplisin...


...ja tulisin aina juoduksi ystävien kanssa.

*

Jos olisin vuorokaudenaika, olisin se valoisan hämärän hetki, jolloin kaikki on kohdallaan.


***

Haastan mukaan Maijan Kirjojen keskeltä, jaanan Täältä toisen tähden alta, Villasukan kirjahyllyssä sekä Anna Elinan ja Vielä yhden rivin.

25. maaliskuuta 2013

Afrikan tähti: Naisten etsivätoimisto nro 1


Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Otava 2003 (Pokkaripainos 2011)
302 s.
The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Omasta hyllystä.


Mma Precious Ramotswe ei ole elämässään parhaita kortteja käteensä kerännyt, mutta sitäkin sisukkaampi nainen hän on. Kun hän perii isänsä karjan, on aika tehä jälleen uusi aluevaltaus: Mma Ramotswe perustaa Botswanan ensimmäisen naisten yksityisetsiväpalvelun.

Peloista ja epäilyksistä huolimatta toimisto alkaa pian saada asiakkaita, joilla on mitä erikoisempia tapauksia selvitettäväksi. On kadonneita ja karanneita aviomiehiä, uskottomuusepäilyjä, varastettuja autoja, kaksoisolentoja ja vakuutuspetoksia. Kuin huomaamatta Mma Ramotswe ui yhä vaikutusvalataisempiin piireihin ratkomaan yhä kimurantimpia tapauksia.

Tällä naisella on aina aikaa rooibos-kannulliseen, kuunteluun ja keskusteluun. Sihteerinsä Mma Makutsin, valkoisen pakettiautonsa, nokkeluutensa ja hyvän ihmistuntemuksensa avustuksella Mma Ramotswesta tulee suosittu ja luotettu auttaja ja neuvonantaja. Samalla hän muistelee omaa elämäänsä, kohtaamiaan ihmisiä ja tielleen osuneita pieniä ja suuria haasteita.

Nyt kävi sillä lailla, että minä menetin tämän kirjan myötä sydämeni Mma Ramotswelle aivan täysin! Mikä mainio hahmo, mikä hieno tarinankuljetus, miten kiinnostavia ja koskettavia käänteitä. Hetkeksikään ei tullut epäuskoa tai tylsyyttä, vaan kirja antoi juuri sitä, mitä halusin: mieluisan ja viihdyttävän lukuhetken, sopivan annoksen surua ja iloa.

Naisten etsivätoimisto nro 1 on aivan mainio kirja. Se ei paasaa, se ei revittele, se ei huokaile. Sen sijaan se marssittaa esiin kiehtovia henkilöitä ja välähdyksiä Afrikasta, sekoittaa mennyttä ja pysyvää sekä nykyaikaa ja muutosta, hymyilyttää ja vähän kauhistuttaakin. Rinnakkain kulkevat yhtäältä pelko botswanalaisen ja yleensä afrikkalaisen kulttuurin amerikkalaistumisesta ja länsimaalaistumisesta ja samalla ahdistus vuosisataisten, modernille Afrikalle vieraiden ja vastenmielisten tapojen, kuten noituuden, painolastista. Peloista huolimatta tunnelma on valoisa ja luottavainen: vaikka pahoja asioita tapahtuu myös hyville ihmisille, aina on tulossa seuraava päivä ja uusi kannullinen rooibosia. Aina on joku, johon luottaa. Se on jotenkin uskomattoman hellyyttävä ja mieltä lämmittävä ajatus, johon itsekin pitäisi uskoa useammin.

En yhtään tiedä, miksi en ole aiemmin lukenut näitä kirjoja, vaikka suosituksia on tullut taholta kuin taholta. Ehkä olen ajatellut, että niissä on lähtökohtaisesti jotain sellaista, mistä en yksinkertaisesti välitä: näennäisiä jännityskuvioita, ärsyttävän täydellinen päähenkilö, lepsua lempeyttä, mitä ikinä. Mutta eipä näkynyt mitään näistä, vaan hauska ja mehevä kokonaisuus, joka antaa ripauksen vähän kaikkea.

Jos kuulut laillani niihin järjettömiin ihmisiin, jotka eivät ole Mma Ramotswen seuraa vielä kokeilleet, korjaa virhe välittömästi. Hopi hopi!

___

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmavalloitus (Botswana). Ansaitsen tällä muuten ensimmäisen topaasini Afrikan tähti -jahdissa!

17. maaliskuuta 2013

(Melkein) raatona maantiellä (ja museossa)



Vähitellen alkaa purkautua, stressi nimittäin. Yhteishaku päättyi toissapäivänä kello 16.15, joten se oli sitten siinä. Kaikki hakivat jonnekin, suurin osa mietitysti, osa kuin väen vängällä pettymyksiä janoten. Mutta hakivatpa kuitenkin, mussukat. Viimeistä valintojen vaihtoa tehnyttä nuorta herraa ohjastin vimmaisella tekstiviestien lähettelyllä puoli neljältä perjantaina. Poju kuin katsoi parhaaksi jättää haun ensinnäkin viime tippaan, kieltäytyä tarjoamastani avusta ja tehdä lopulta virhevalintoja. Ja sitten piti lintsata loppuviikko ja olla vastaamatta puhelimeen. Mutta tekstarit tosiaan kulkivat, ja potentiaaliselta katastrofilta vältyttiin.

Voin kuitenkin todeta, että perjantai-illan työpaikan virkistystilaisuus tuli tarpeeseen.

Tuttuun tapaan stressin laukeaminen on aiheuttanut migreeniä ja yleistä huonovointisuutta. Ja äksyilyä. Harmi, että yksin kotona äksyileminen on vähän turhaa, eikä auta mihinkään. Mutta kai tästä vähitellen palataan takaisin raiteille. Töihin liittyvä olotila on hieman erikoinen, sillä tiedän, että huomenna aamulla istun hetken aikaa työpöytäni ääressä luultavasti hämmentyneenä siitä, että mitään absoluuttisen akuuttia ei yksinkertaisesti ole käsillä. Toisaalta jo iltapäivällä alkaa oppilashuoltoryhmän pari viikkoa kestävä intensiivijakso. Että se siitä peukaloiden pyörittelystä.

On tässä ollut muutenkin kaikenlaista. Esimerkiksi viime keskiviikkona kävimme mukavalla kirjabloggaajaporukalla teatterissa (ja asiaankuuluvalla kulttuurilasillisella tietenkin). Kohteena oli Kansallisteatteri ja sen versio Mikko Rimmisen Finlandia-palkitusta Nenäpäivästä. Itse en ole kyseistä kirjaa lukenut, eikä näytelmä herättänyt erityisiä lukuhaluja sekään. En pitänyt näytelmästä, se oli jotenkin kovin kepoinen, huumori ei ihan iskenyt ja vaikka tarina on sanomansa puolesta tärkeä ja kiinnostava, minuun se ei vaikuttanut juuri mitenkään tässä muodossa. Jotenkin tuntuu siltä, että onhan noita nähty. Näyttelijät olivat tosin hyviä, joten siinähän se parituntinen mukavasti sujahti. Mutta parempaakin olen näyttämöllä nähnyt, monesti. Taika kirjoitti Kirjasfäärissä näytelmästä arvion heti tuoreeltaan.

Tänään harjoitimme muutaman ystävättären kanssa lisää kulttuuria, sillä suuntasimme nenämme Luonnontieteelliseen museoon. Edellisen kerran piipahdin siellä pari vuotta sitten Taiteiden yössä katsastamassa Afrikka-aiheisen näyttelyn, mutta koko museon lienen kiertänyt viimeksi 1990-luvulla. Tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä on Vampyyrin varjostamat – lepakoiden salainen maailma, joka on varsin mielenkiintoisesti ja houkuttelevasti toteutettu. Opin muun muassa, että vain kolme maailman lepakkolajeista syö verta ravinnokseen, muut tyytyvät toisenlaisiin luonnonantimiin.

Suomessa esiintyvä korvayökkö.

Muut museon näyttelyt ovat Luut kertovat, Maailman luonto, Suomen luonto ja Elämän historia, joista oma suosikkini oli viimeiseksi mainittu – ei vähiten dinosaurusten takia. Sitä kiertäessä tuli kyllä mieleen, kuinkahan paljon omat koulun penkiltä peräisin olevat tiedot ovat jo ehtineet vanhentua. Ja kuinka paljon sitä onkaan unohtanut...

Dinosauruksia!

Oli kyllä hyvä, että tuli lähdettyä, onhan tuo useamminkin käynyt mielessä, mutta niin ne hienotkin suunnitelmat vain aina jäävät toteutumatta kuin huomaamatta. Opastuskin olisi varmasti ollut mielenkiintoinen, mutta ehkä joskus toiste on sen vuoro.

Tämä viikonloppu on sujahtanut ohi vauhdilla, joskin ajoittainen pään jyskytys on kyllä hidastanut ajan kulkua ikävällä tavalla. Ehkä se tästä vähitellen helpottaa. Reipas iltalenkki ainakin piristi, sillä kävin vähän komeettajahdissa (laihoin tuloksin, mutta tulipa yritettyä). Sitten tulin sisälle ja laitoin pahenevan matkakuumeen helpotukseksi pyörimään iki-ihanan Rakkautta ennen aamua – jonka jälkeen sain tietää, että hienoja revontuliakin olisi jossain vilkkunut. Viltin alta ei kuitenkaan ollut enää paluuta, joten jäivät ne nyt tällä kertaa vilkuilematta.

Wienin-matkaan on tosiaan enää neljä yötä! Sitä odotellessa kelpaa ihastella näitä luonnontieteellisiä harrasteita ja orientoitua uuteen viikkoon. Jospa se stressikin olisi kohta enää muisto vain.

14. maaliskuuta 2013

Sivistyksen turha painolasti



Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Kansi: Camilla Pentti
Teos 2011
341 s.

Kirjastosta.


Resignaatio


Resignaatio on meille humanisteille tyypillistä. Tyydymme kohtaloomme, ikään kuin jo Naistenklinikalla vauvat jaettaisiin humanisteihin ja muihin ihmisiin, jotka eroavat toisistaan siten, että humanistit eivät hallitse elämää ja syyttävät siitä akateemista tutkintoaan toisin kuin esimerkiksi juristit, jotka ottavat asioista selvää ja sotkevat ne vasta sitten. (s. 326)



Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen akateeminen nainen aloittaa matkan sivistykseen ja samalla omaan elämäänsä? 

Minna Lindgren päättää lukea kokonaan Väinö Hämeen-Anttilan yksinään 1920-luvun lopulla kirjoittaman ja Kariston kustantaman Uuden tietosanakirjan (kaksi osaa, A–Hiawatha ja Hibbing–Öölanti). Se on vaikeasti löydettävä harvinaisuus, jonka lukemisesta tulee Lindgrenille lopulta suoranainen yhden naisen taistelu. Luovuttaa ei voi, eikä haluakaan siihen ole, vaikka tiiliskiven kokoiset hakuteokset eivät pienene, eikä niiden tarjoama hajanainen tieto tunnu aivan tavoittavan lukijaansa.

Syvän joskin hivenen harhailevan sivistyksen hankkimisen ohessa Minna Lindgren pohtii omaa asemaansa (työ)elämän markkinoilla, suvun ketjussa ja helsinkiläisen sivistysperheen vesana. Hämeen-Anttilan koostamien sanakirjasanojen kautta lukija pääsee kurkistamaan sekä toisen lukijan mielenliikkeisiin että hersyviin ja ronskisti liioiteltuihin käänteisiin, joita sanakirjan lukeminen alusta loppuun saattaa ihmisen arkielämään tuoda.

Aivan mainio kirja, tämä Sivistyksen turha painolasti! Muistan sen herättäneen kiinnostukseni ilmestymisensä aikoihin, mutta lukeminen unohtui muun jalkoihin kuin huomaamatta. Tähän väliin kirja solahti erinomaisesti, lueskelin sitä pääasiassa työmatkoilla ja jonkin verran muutenkin. 

Ja kikattelin, hörähtelin ja nyökyttelin minkä kerkisin. Lindgren on aivan mainio kirjoittaja, ja hänen huumorinsa osuu yksiin omani kanssa jetsulleen. Kirjan sivuilla päästään seuraamaan hänen fiktiolla kuorrutettua, itseironista kamppailuaan Konttoriksi nimetyn työpaikkansa (Yleisradio) käytävillä ja organisaatiouudistuksissa, hämmennystä, kun 20-vuotisen konttoriuran kunniaksi myönnetty loma muuttuukin pian palkattomaksi virkavapaaksi ja sen jälkeen konsulttien suorittamaksi ulossaneeraukseksi sekä itsetutkiskelua keski-iän syvissä vesissä. 

Toinen sanakirjan lukemisen synnyttämä erinomainen tarinalinja kertoo Lindgrenin perheestä ja suvusta, elämästä ruotsinkielisen porvarisperheen kielipuolena kuopuksena Puujalka-Mummon ja muiden persoonallisten sukulaisten ympäröimänä maailmassa, jossa syntymässä määrättyjen sivistyssukujen asema muuttuu. On hersyvän hauskaa lukea, millaista hämmennystä maailman muuttuminen pyytämättä ja yllättäen voi Munkkiniemen perintöhuonekaluilla sisustetuissa koko kerroksen kokoisissa perintöasunnoissa aiheuttaa. Minusta Lindgren kuvaa sukunsa paikoin sietämätöntä snobismia yhtä aikaa lämpimän ymmärtävästi ja piikikkään ironisesti. Upposi ainakin tähän rahvaan edustajaan kuin hopeaveitsi voihin.

Sivistyksen turha painolasti on lukemisen arvoinen kirja. Se on hauska ja lempeällä tavalla kantaaottava – ja pirullisen tarkka! – ajankuva ja samalla itseään ja muita kriittisesti tarkasteleva kokonaisuus. Miten paljon sivistystä ihminen tosiaan tarvitsee? Ja kuka sen sivistyksen määrittelee? Millainen on nykyihminen, kaikkine puolineen, millainen hänen paikkansa yhteiskunnassa ja historian ketjussa?

Parasta on, ettei kirja tuputa vastauksia, vaikka sivistyssanastoa kasvattaakin. Se on yksinkertaisesti vain oma itsensä: yhden naisen seikkailukertomus matkasta määrittelemättömän ja jatkuvasti itsensä kumoavan sivistyksen maailmaan.

___

Norkku kehuu veijarimaista sanankäyttöä,  Booksy piti tätä fantastisen hauskana ja ajatteluttavana aakkosmatkana, Arjasta vähempikin olisi riittänyt, mutta hauskaa oli kuitenkin.

12. maaliskuuta 2013

Afrikan tähti: Kigalin kakkukauppa



Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kansi: Borner Petra
Tammi 2009
278 s.
Baking Cakes in Kigali (2009)

Kirjastosta.


Angel on tansanialainen maahanmuuttaja Ruandassa, miehensä Piuksen työn perässä muuttamaan tottunut ja yllättäen viiden lapsenlapsensa huoltajaksi joutunut kakkuleipuri, joka tekee koko Kigalin parhaat kakut – aina asiantuntemuksella ja luovuudella, ammattimaisesti. Hän pyörittää pientä, joskin aktiivista bisnestä ja samalla, kun kakkutilauslomakkeet täyttyvät, asiakkaiden huolet ja murheet saattavat ratketa kuin huomaamatta.

Angelin olohuoneessa on aina mahdollisuus istahtaa alas höyryävän maitoteen ääreen. Naapurusto ja ystäväpiiri eivät myöskään pysyttele etäällä, sillä Angelilla on tapana selvittää sotkut ja mutkat hienotunteisesti ja tehokkaasti.

Pelkkää linnunlaulua ei elämä Kigalissa kuitenkaan ole. Angel ja Pius ovat menettäneet molemmat lapsensa ja joutuneet tekemään paljon myönnytyksiä ja kompromisseja. Tapaamiensa ihmisten kautta Angel pääsee tarkkailemaan niin länsimaalaisten diplomaattien ja vapaaehtoistyöntekijöiden elämää kuin tavallisten ruandalaisten arkipäiväistä selviytymistä sodasta ja humanitäärisestä kriisistä hiljalleen toipuvassa maassa.

Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa kiinnitti huomioni räiskyvän ihanalla kannellaan ja kun takakansi lupasi hyväntuulista romaania, olin valmis testaamaan.

En pettynyt. En odottanut timanttista kirjallista taidonnäytettä, vaan mukaansatempaavaa lukupalaa, ja sitä sain. Angel on aivan hurmaava rouva, viisas ja elämänmyönteinen, hienotunteinen ja inhimillinen, eikä hänessä itsessään ole mitään ärsyttäviä piirteitä. Yleensä tällainen säröttömyys häiritsee, mutta nyt se tuntui juuri sopivalta vastapainolta vakaville aiheille. Kirjan muu henkilökaarti on sopivan vaihtelevaa ja kiinnostavaa, monikasvoista ja uteliaisuutta herättävää. Parkin marssittaa esiin mukavan kokoelman länsimaita ja Afrikkaa, naisia ja miehiä, perinnettä ja uusia tuulia. Missään vaiheessa kirjan kuviot tai ratkaisut eivät vaikuta teennäisiltä, vaan harkitusti toisiinsa liitetyiltä.

Kigalin kakkukauppa käsittelee sekä suuria ja raskaita että pieniä ja kevyitä asioita ja ilmiöitä. On ihmissuhdesoppaa, arkisia askareita, lastenkasvatusta, naimisiinmenoa, kulttuurien kohtaamista ja perhesuhteita, mutta samalla on prostituutiota, HIV:tä, sodan varjoja, epätasa-arvoa, vankeutta ja väkivaltaa. Jotenkin ihmeellisesti Parkin onnistuu solmimaan aineksista lukijaystävällisen ja hyvää mieltä tuottavan lukukokemuksen. Kenties himpun verran liikaa innostutaan saarnaamaan ja alleviivaamaan, mutta toisaalta se lienee joskus jopa paikallaan.

Ainoastaan Jumala-jutut saivat minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani, sillä niitä on ympätty mukaan himppasen liikaa minun makuuni. Tosin ehkä uskonnollisuuden korostamisella halutaan tuoda esiin ruandalaisen kulttuurin moninaisuutta – muitakin uskontoja sivutaan kristinuskon ohella – mutta itse en lämpiä ylettömistä "Herran haltuun!" -perusteluista sen enempää kirjoissa kuin oikeassakaan elämässä.

Jos on tarvetta mukavalle välipalalle, herkullisille (kirjallisille) kakuille, miellyttäville henkilöille ja kaiken kaikkiaan harmittomalle kokonaisuudelle, Kigalin kakkukauppa lienee hyvä vaihtoehto. Jatko-osakin tälle on juuri ilmestymäisillään, ellei ole ilmestynyt jo. Itse aion laajentaa hyvän mielen Afrikka-kirjojen kokemuksiani seuraavaksi Mma Ramotswen tutkimuksiin.

___

Norkku ei löytänyt aivan sitä lämmintä leppoisuutta, jota etsi, muttei myöskään pettynyt, kirsimaria koki kirjan vaikeista aiheista kertovaksi mutta silti onnelliseksi, Sanna tykästyi kirjan käsittelemiin kiehtoviin aiheisiin ja sydämelliseen Angeliin, peikkoneito piti synkän ja valoisan vaihtelusta.

Haasteet: Maailmanvalloitus ja Afrikan tähti (Ruanda).

10. maaliskuuta 2013

Matkalla kotiin



Julie Kibler: Matkalla kotiin
Suomentaja: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
504 s.
Calling Me Home (2013)

Ennakkokappale kustantamosta.


Yhdeksänkymppinen Isabelle pyytää pitkäaikaiselta kampaajaltaan Dorrielta suurta palvelusta. Hänen pitäisi päästä hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän – voisiko Dorrie ajaa hänet sinne? Automatkalla halki Yhdysvaltojen Isabelle kertoo Dorrielle enemmän kuin on koskaan aiemmin paljastanut kellekään. Samalla Dorrien on koetettava selvittää elämänsä sotkut ex-miehensä, teini-ikäisten lastensa ja uuden miesystävänsä kanssa.

Isabellen tarina on sekä romanttinen että surullinen. 16-vuotiaana, 1930–40-lukujen vaihteessa, tuo valkoisen lääkäriperheen lapsi ottaa ja rakastuu perheen mustan palvelijattaren poikaan Robertiin. Eletään Kentuckyssa, syvällä rotuerottelun ajassa: suhde on jo ajatuksena, saati toteutettuna, täysin mahdoton. Isabellen kotikaupungissa mustat eivät edes saa liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, mistä kaupungin rajalla seisova kyltti ihmisiä varsin suorasukaisesti muistuttaa. Vaan mitäpä nuori rakkaus ei tekisi päästäkseen valloilleen!

Matkalla kotiin on varsin viihdyttävä ja vetävä lukupaketti. Tartuin siihen innolla, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on tunnetusti sydäntäni lähellä ja kirjan aihepiiri vaikutti erityisen kiinnostavalta. Jos uskoisin sielunvaellukseen, edellinen elämäni olisi taatusti ollut toisen maailmansodan aikaisessa ja 1950-luvun esikaupunkimiljöössä Yhdysvalloissa. Niin tutulta se kirjallisuudessa aina on tuntunut.

Lukeminen alkoi siis hyvin, mutta varsin pian tunnelmani lässähti. 16-vuotias Isabelle alkoi nopeasti ärsyttää mustavalkoisuudessaan ja samalla ylettömässä idealismissaan. Kyllä, sitähän se monesti siinä iässä on, mutta ärsyynnyin silti. Kibler kirjoittaa runsaasti ja hersyvästi, ja ajankuva tuntuu kyllä aidolta, mutta jouduin aika ajoin vetäytymään vauhdilla ulos tarinasta: osoittelua ja alleviivaamista on aivan liikaa, eikä lukijalle jätetä mahdollisuutta pohdiskella asioita omin päin. Epätasa-arvo ja rasismi on päällekäyvää, mutta minä tunsin itseni paikoin aliarvioiduksi. Olisin ymmärtänyt ilman kirjailijan kädestä pitämistäkin, etteivät asiat ole ihan niin kuin niiden oikeudenmukaisesti kuuluisi olla. Henkilöhahmot tuntuivat paikoin liian yksiulotteisilta ja heidän tekemiensä ratkaisujen perustelut ontoilta. Esimerkiksi Isabellen perheen sisäiset valtasuhteet ja hänen suorastaan hirviömäiset veljensä eivät minun kohdallani menneet kyllä läpi. Robertin yletön hyvyys ihmetytti: kai nyt rakkauden kohteessa voisi edes yksi särö olla?

Isabellen ja Robertin rakkaustarinaankaan en aivan saanut itseäni uskomaan. Toki nuori – ja miksei vanhempikin! – rakkaus on sokeaa ja niin edelleen, mutta ei, en päässyt mukaan tunteen paloon ja himoon. Kielletty rakkaus on kiehtova aihe ja siitä saa hyvän jännitteen aikaan, mutta minua lukijana nuorenparin kohtaamaat haasteet eivät kyllä herkistäneet pätkääkään.

Nykyajan tarinalinja, pitkän elämän eläneen Isabellen ja hänen nuoren tummaihoisen kampaajansa ystävyyssuhde ja automatka, kiinnosti minua vaihtelevalla menestyksellä. Alkuun olin kiinnostuneempi siitä kuin vuoden 1939 Kentuckysta, mutta jossain vaiheessa sekään ei vetänyt mukanaan. Liikaa asioiden vatvomista, kirjailijan alleviivauksia ja jopa teennäisyyttä. Aivan lopussa, kun lankoja solmitaan yhteen, ja etenkin viimeisessä luvussa tarinan tunnelma on jo varsin kohdallaan ja vetoaa mukavasti tunteisiin. Mutta koko kirjaa se ei minun silmissäni pelasta.

Yksittäisinä huomioina ärsyynnyin kirjan puuttuvasta pilkutuksesta (varmaan tämä on selkeä valinta suomentajalta, mutta minä kaipaan suomen kieleen pilkkuja oikeisiin kohtiin), ylettömästä rukoilemisesta ("rukoilin kiihkeästi että...", "rukoilin, että hän..." jne., kyllästymiseen saakka) sekä minua hämmentäneistä epäloogisuuksista. Saatoin siis myös lukea huolimattomasti, mutta mielestäni paikoin menneisyyden tarinalinjassa tapahtui ihmeellisiä aikahyppäyksiä huomaamatta, esimerkiksi tarinan mukaan 17-vuotiaana Isabelle julistaa, kuinka hänen ikätoverinsa ovat olleet jo muutaman vuoden naimisissa ja jo parinkin lapsen äitejä, mitä en suoraan sanoen aivan usko – etenkään kun tarinassa alleviivataan 18 vuoden avioitumisiän merkitystä. (Ja eikö etenkin nuorena ikätovereiksi lasketa nimenomaan samanikäiset?)

No, yleensä en kai nipota näin paljon tuollaisista seikoista, mutta tässä kirjassa minua ärsytti sen verran moni asia, että ne melkein huomaamatta kasaantuivat isoksi möykyksi.

Kirjan kunniaksi on todettava, että onhan se toki aivan kelvollinen viihdekirja, ja tällä kertaa lukijalla oli ehkä vääränlaiset ennakko-oletukset, enkä siis osannut relata ja hypätä kirjan tarjoaman viihteen kyytiin. Matkalla kotiin takaa varmasti viihdyttävän ja koskettavankin lukuelämyksen, jos siihen suhtautuu oikein: kevyenä, joskin toki vakavista aiheista kertovana, lukijalle asiat valmiiksi pureskelevana ja siten helposti lähestyttävänä ajankuluna.

___

Minua huomattavasti positiivisemmin kirjaan on suhtautunut Hanna, joka suosittelee tätä juonivetoista lukusukkulaa ja nyyhkimistä kaipaaville lukijoille, Katjaa Matkalla kotiin viihdytti vaan ei tarjonnut yllätyksiä tai suuria elämyksiä, Maijan kirja imaisi mukaansa.

8. maaliskuuta 2013

Naisten päivän yönä

Saisipa jokainen maailman tyttö olla iloinen siitä, että on tyttö.

Kunpa jokainen tyttö olisi turvassa. Aina.

Kunpa ketään ei silvottaisi, hakattaisi, uhkailtaisi, kohdeltaisi väärin tai alistettaisi.

Olisipa elämä sellaista, etteivät sukupuolielimet tai kromosomit määräisi ihmisen arvoa yhteiskunnassa ja yhteisössä. Tai perheessä.

Kunpa jokainen lapsi saisi syntyä toivottuna ja odotettuna.

Uskoisipa jokainen tyttö itseensä: silloinkin, kun peilistä katsoo ruma läski tai vitun huora. Kun ei sellainen sieltä katso.

Olisipa kaikki tässä, rauhassa ja hyvin.

Erään toverini sanoja mukaillen: jostain syystä tää video saa mut aina vähän itkemään.

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta!

5. maaliskuuta 2013

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteen koonti ja arpaonnen suosintaa

Viime elokuussa Curiosity laskeutui onnistuneesti Marsin pinnalle ja on siitä alkaen ahertanut ihmiskunnan janoamien tiedonjyvästen eteen punaisella naapuriplaneetallamme. Innostuin tuolloin pitkästä aikaa ihan kunnolla vanhasta ihastuksestani tähtitieteestä ja avaruudesta, ja huutelin ilmoille Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -nimisen lukuhaasteen, jonka innoittamana oli tarkoitus lukea vähintään kaksi jollakin tapaa avaruutta käsittelevää kirjaa helmikuun loppuun mennessä. Helmikuu on nyt takana ja haaste on päättynyt.

Kiitos kaikille innokkaille avaruuden valloittajille! Osallistujia haasteeseen ilmoittautui oikein mukavasti ja siihen luetut kirjatkin ovat miellyttävän laajalta alueelta. Itse olisin halunnut vielä ehtiä lukemaan joko jotakin kiihkouskovaista hömpänpömppää tai tapahtui tosielämässä -tyyppistä "minut siepattiin avaruusalukselle ja käytettiin koe-eläimenä"-osaston tavaraa. Ne jäivät nyt kuitenkin väliin, mutta ehkä niidenkin aika vielä on.

Tässäpä linkkilista haasteeseen ilmoitetuista kirjoista – varmasti niistä löytyy jokaiselle jotakin luettavaa!


Lastenkirjat

Timo Parvela & Jussi Kaakinen: Taro ja taivaan vallat (Elma Ilona/Tarinauttisen hämärän hetket ja Velma/Kirjava kukko)
Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja (Velma/Kirjava kukko)
Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja – uuden ja vanhan painoksen vertailua (Linnea/Kujerruksia)
Harri István Mäki: Sihis ja suuri kuuretki (Velma/Kirjava kukko)
Louie Stowell & Peter Allen: Avaruuden ihmeet (Sonja/Lukuhetket)

Nuortenkirjat

Beth Revis: Across the Universe – Matka alkaa (Tintti/Tarinoiden taikaa)
Beth Revis: Miljoona aurinkoa (Across the Universe 2) (Tintti/Tarinoiden taikaa)

Sarjakuvat

Hergé: Tintti Kuun kamaralla (Velma/Kirjava kukko)

Scifi

Larry Niven: Rengasmaailma (Raija/Taikakirjaimet)
Sheri S. Tepper: Ruohojen maa (Raija/Taikakirjaimet)
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (Sonja/Lukuhetket)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (oma arvioni)

Proosa

Herman Hesse: Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita (Salla/Kompastelua)
Italo Calvino: Kosmokomiikka (Linnea/Kujerruksia)

Tietokirjallisuus

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Elma Ilona/Tarinauttisen hämärän hetket)
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa (Salla/Kompastelua)
Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja (oma arvioni)
Markus Hotakainen: Tähtitaivas (Velma/Kirjava kukko)
John D. Barrow: Book of Universes (Linnea/Kujerruksia)
Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (oma arvioni)
Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa – Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa (oma arvioni)

Lupasin haasteen loppuun saattamisesta palkinnon ja lupaukseni tietenkin pidän. Suoritin siis jälleen kaikkien herrasmiessääntöjen mukaisen blogiarvonnan ja lahjomattomuudessaan sen tulos on seuraava:




Pokkariversio Stephen Hawkingin Ajan lyhyestä historiasta lähtee Kujerruksia-blogin emännälle Linnealle!

Nyt ei muuta kuin innolla seuraamaan tähtitaivaan ja avaruuden tapahtumia jatkossakin.

4. maaliskuuta 2013

Paljain jaloin


Laura Save: Paljain jaloin
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
380 s.

Kirjastosta.


Valitsin eilen itselleni hautakiven. Ihan vitun kallis!

Laura on nuori nainen elämänsä parhaassa vaiheessa: on tuore avioliitto, pieni poikavauva, lääketieteen opinnot jo hyvässä vauhdissa. Käynti Töölön tapaturma-asemalla polven kierukkavamman epäilyn vuoksi romahduttaa yllättäen kaiken. Lauralla todetaan osteosarkooma, luusyöpä.

Raskaat hoidot on aloitettava heti, sillä syöpä vaikuttaa aggressiiviselta ja sen pelätään levinneen jo etäpesäkkeiksi. Laura käy läpi sekä fyysisen että psyykkisen helvetin, sillä elinvoimaisen naisen on osaltaan hankalaa sopeutua potilaan rooliin. Lääketieteen opiskelijana hän myös ymmärtää lääketieteen kieltä ja kollegojen eleitä kenties ketä tahansa rivipotilasta paremmin.

Ohjelmaan astuvat alkuun sytostaattihoidot, jotka saavat Lauran voimaan niin pahoin, ettei sellaista voi kuvitellakaan. Samalla suhde vaimoon Sofiaan kärsii, ja Laura kokee tuskaa siitä, että heidän poikansa joutuu kohtaamaan tällaista liian nuorena. Muukin lähipiiri tuo haasteensa, sillä kaikki eivät osaa suhtautua Lauran sairauteen. Jotkut katoavat kokonaan.

Osteosarkooma on pirullinen sairaus, joka ei valitettavasti jätä Lauraa hyvästä hoidosta huolimatta rauhaan. Jalka, josta ensimmäinen kasvain löydettiin, joudutaan lopulta amputoimaan. Eikä syöpä siltikään katoa, vaan jatkaa pesimistään keuhkoissa ja imusolmukkeissa. Päivät mustuvat. Itsestäänselvyydet katoavat. Ja silti vimmainen elämänhalu jää, viimeisille sivuille saakka.

Laura Saven Paljain jaloin on todella rankka lukukokemus. Se hyökkää suoraan asiaan, eikä kaunistele mitään. Kieli on hiomatonta, muoto hyppelehtivät ja sirpaleinen. Kirja pohjautuu Saven muistiinpanoihin ja muistoihin, ja on kaikessa säröisyydessään niin rehellinen, että lukija kokee kirjan tapahtumat fyysisenä huonovointisuutena.

Voin suoraan myöntää, että pelkään syöpää aivan helvetisti. Niin pelkäsi Laurakin, jo ennen kuin sairastui. Syöpä kuulostaakin niin kammottavalta, lohduttomalta ja lopulliselta, ettei siihen taida olla mahdollista liittää minkäänlaisia neutraalejakaan mielikuvia. Kirjan kuluessa lukijan ja tekstin tunneskaala vaihtelee laidasta laitaan, mutta lohdullisuutta tuo se vimma, jolla kirjan Laura haluaa elää vielä seuraavaan päivään. Ja vielä seuraavaan. Vielä yhden.

Paljain jaloin on ennen muuta rehellinen kirja. Se kertoo syövästä juuri niin kuin se on. Se kertoo sairauden kanssa elämisestä, diagnoosin aiheuttamasta lamaannuksesta ja kauhusta, tasaisuudesta ja töyssyistä. Se kertoo suomalaisesta lääketieteestä ja sairaanhoidosta, ihmisistä, joita sairastunut kohtaa tahtomattaan ja omasta halustaan, asenteista, mielikuvista ja kokemuksista. Save antaa sekä suoraan että rivien välissä ohjeita siihen, kuinka kohdata sairastunut, mitä tehdä ja sanoa tai olla sanomatta, muistuttaen kuitenkin koko ajan siitä, kuinka jokainen syöpään sairastunut kokee oman sairautensa omalla tavallaan.

En voi kuin ihailla elämänhalua, joka kulkee kirjan läpi kuin ohut mutta kirkas valonsäde. Kaikkein synkimpinäkin hetkinä, silloin, kun ei jaksaisi hengittää enää yhtään kertaa lisää ja silloin, kun luulee saaneensa kuulla jo niin paljon huonoja uutisia, ettei uusia yksinkertaisesti voi enää olla olemassa – silloinkaan Laura ei anna sairauden käydä lopullisesti ylitseen.

Lopetin tämän kirjan eilen illalla kyyneleet ja räkä poskilla. Tuntui, että olin lukenut jotain paljon enemmän kuin "vain" romaanin: olin lukenut siivun ehdottoman aitoa elämää, jonka Laura Save antaa kirjassaan lukijansa käsiin. Ja jonka täytyi epäreilusti loppua niin lyhyeen. Vaikka ei Laura itse sitä lopulta niin nähnyt, edes lopun jo väistämättä häämöttäessä. Sillä jokaisen ihmisen elämä on kokonainen, juuri sellaisena kuin se on.

___

Muualla koettuna: Marissa/café pour les idiots, Karoliina/Kirjava kammari, Maija/Kirjojen keskellä, Jaana Märsynaho/Lukukausi.

1. maaliskuuta 2013

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaaste päättyy

Muistutuksena, että alkusyksystä aloittamani lukuhaaste Kosmoksen lumoa ja tähtisumua on nyt päättynyt. Vielä ehtii lukemastaan kuitenkin bloggaamaan, jos se on jäänyt tekemättä. Pyytäisin haasteeseen osallistuneita linkkaamaan blogitekstinsä joko tähän tai alkuperäiseen haastepostaukseen ensi maanantaihin mennessä. Osa onkin jo sen tehnyt. Kiitos kaikille osallistumisesta avaruuden valloitukseen!

Itse luin haasteen innoittamana neljä kirjaa. Kolme niistä on laskettavissa tietokirjoiksi ja yksi on romaani.

Parasta oli ilman muuta Esko Valtaojan tekstikokoelma Kosmoksen siruja. Suosittelen Valtaojan kirjoja, etenkin Kotona maailmankaikkeudessa ja Kaiken käsikirjaa, mikäli haluaa lukea tavallisen talliaisen käsityskykyyn mahtuvaa tietoa avaruudesta ja vähän kaikesta.

Pidin osaltaan myös Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille -kirjasta, joka on erinomainen näyte vaikeidenkin tieteellisten teorioiden ja käsitteiden popularisoinnin taidosta. Teksti on napakkaa ja kirja jaettu niin pieniin lukuihin, että ne jaksaa melkein kuka tahansa kyllä lukea. Sopii ehkä myös opetuskäyttöön, luulisin.

Tarkoitukseni oli lukea enemmänkin aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta ainoaksi sen edustajaksi jäi kuitenkin Hannu Rajamäen Kvanttivaras. Kirja on vastikään saanut jatkoa, mutta en ole ihan varma, uskallanko tarttua siihen. Kvanttivaras oli haastavaa luettavaa tällaiselle scifi-ummikolle, mutta kieltämättä sen tarina on aika vetävä, kunhan kärryille pääsee ja siellä pysyy. Ehkä se Fraktaaliruhtinaskin joskus tulee luettua. Ehkä.

Viimeisimmäksi luettavaksi jäi Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa – Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa. Varsin mainio kirja, jossa käydään antiikista alkaen läpi ihmiskunnan mielikuvituksellisia käsityksiä avaruuden asukeista.


Kohtasin hyviä ja kiinnostavia kirjoja, mihin toki äärimmäisen kiehtova aihepiiri antaa aina mahdollisuuden. Omat avaruusseikkailuni eivät pääty tähän, ja toivon, että muutkin innostuvat edelleen ottamaan selvää avaruuden ihmeistä. Itse innostuin lopultakin liittymään Ursan jäseneksi, ja ensimmäinen Tähdet ja avaruus -lehti onkin jo kolahtanut postilaatikkoon.

Avaruuden valloitus jatkukoon!