Häpeämätön ylistyslaulu Wienille

Oih, Wien.

Mistä edes aloittaisin?

Kotiinpaluusta on jo monta päivää ja olen ehtinyt saada ilkeän flunssankin, mutta tunne täysin onnistuneesta matkasta ja täydellisestä hullaantumisesta ei ole kadonnut minnekään.

Olen haaveillut Wieniin matkustamisesta siitä saakka, kun näin Rakkautta ennen aamua -elokuvan joskus 1990-luvun loppupuolella. Elokuvassa Ethan Hawken esittämä amerikkalaispoika Jesse ja Julie Delpyn esittämä ranskalaistyttö Céline tapaavat Eurooppaa halkovassa junassa ja alkavat jutella niitä näitä. Pojan kohde on Wien, tyttö on matkalla Pariisiin. Hetken innossa Jesse pyytää Célinea jäämään kanssaan Wieniin yhdeksi yöksi – hänen lentonsa kotiin Yhdysvaltoihin lähtee aamulla, eikä hänellä ole rahaa hotelliin – ja niinpä alkaa alle vuorokauden mittainen vaellus Wienissä. Ah!

No, intoani Wieniä kohtaan ei missään määrin ole laskenut John Irvingiin tutustuminen (joka alkoi joskus aivan 2000-luvun alussa) ja rakastuminen. Irvingin kirjoissa ollaan lähes pääsääntöisesti jossain vaiheessa Wienissä, enemmän tai vähemmän merkityksellisesti. Irving on itsekin asunut nuorena siellä, joten kuvaukset kaupungista ovat minusta tuntuneet aina erityisen aidoilta, joskin kieltämättä eräänlaisella nostalgialla maustetuilta.

Jostain syystä en vain ole koskaan tullut itse matkustaneeksi sinne.

Enkä todellakaan tiedä, miksi.

Kun V:n lähtö Tsekkeihin varmistui, aloimme puhua kaupunkilomista, joita voisimme kevään aikana toteuttaa. Hän se taisi sumeilematta Wieniä ehdottaakin, eikä minua ollut erityisen vaikeaa siihen houkutella. Sopiva viikonloppu kalenterista, (nahkean hintaiset) lentoliput taskuun, hotelli varaukseen, päivä virkavapaata ja menoksi.

Viimeksi on lentokentällä jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin syksyllä 2004 au pairiksi Kaliforniaan.

(Taidan olla vähän outo...)

Olimme sopineet, että stressiä ei oteta. Wien on pullollaan "pakollisia nähtävyyksiä", joiden kiertämisestä saa varmasti hankittua itselleen sekä rakot jalkoihin että mahahaavan suorituspaineista. Sitäpaitsi minua (tai matkakumppaniani) eivät Habsburgien tusinapalatsit tai must see -kirkot erityisemmin sykäytä. Monet muut asiat kyllä.

Hotellin hankkimisesta vastasi puoliskoni, ja päädyimme 5. kaupunginosaan Margareteniin Pentahotel-nimiseen majoitusliikkeeseen. Erinomainen paikka, jota voin suositella lämpimästi. Kohtuuhintainen, hyvät kulkuyhteydet (metro ja bussi) ja erittäin siisti ja mukava. Hotellissa on ravintola ja houkuttelevanoloinen baari, mutta kumpaankaan emme tehneet sen tarkempaa tuttavuutta.

Torstai-iltana tyydyimme vain asettumaan taloksi ja tekemään tuttavuutta lähiseutuun jalkaisin. Margareten on varsin viihtyisä kaupunginosa, jossa on sekä palveluita että tavallisten ihmisten asuintaloja. Bongailimme hauskannäköisiä hipsterkauppoja ja kutsuvia oluttupia, mutta tyydyimme näyteikkunakierrokseen myös anniskelupaikkojen osalta. Iltapalaksi nappasimme jonkinlaisen paikallisen (?) herkun (voitaikinan sisään leivottua pinaattia ja fetajuustoa) myöhään auki olleesta kioskista. Grüss Gott!

Perjantaina suuntasimme kohti Innere Stadtia, Wienin historiallista (ja nykypäivästäkin) keskustaa. Tallailimme pitkin Kärntnerstrassea, luksusputiikkien ja matkamuistomyymälöiden valtaväylää. Se on aivan yhtä tympeä kuin kaikki vastaavat kadut missä tahansa Euroopassa. Onneksi kuitenkin pääasiassa vain jalankululle varattu (kuten usein tapana on).

Päädyimme pällistelemään Kärntnerstrassen varrella sijaitsevaa Stephansdomia, Wienin kuuluisinta kirkkoa. Sisälle asti ei kuitenkaan riittänyt intoa.

Päätimme tehdä omaehtoisen kiertoajelun Innere Stadtia kiertävää Ringiä (jonka nimi muuttuu monta kertaa matkalla) pitkin ja hyppäsimme raitiovaunuun. Ringiä kiertää jokin erityinen sightseeing -raitiovaunukin, mutta me kuljimme paikallisliikenteen mukana. (Kolmen päivän julkisen liikenteen lippu maksoi noin 15 euroa.) Tällä matkalla tulee nähtyä niitä keskeisiä nähtävyyksiä, kuten Raatihuone, parlamenttitalo, yliopisto, teattereita, oopperatalo ja jos jonkinmoista palatsia, jotka vilahtelivat silmissä.

Jäimme kyydistä huomattuamme Maria Teresian patsaan, joka vahtii ylväänä keisarinnan mukaan nimettyä aukiota, jonka kolmella puolella on museoita: vastakkain toisiaan lähes identtiset, palatsimaiset Luonnontieteellinen museo ja Taidehistoriallinen museo ja kolmannella sivustalla Museumsquartier, joka on varsin uusi museokeskittymä. Tyydyimme kuitenkin ihailemaan kaikkia museoita vain ulkopuolelta.

Ja tosiaan, mitäpä olisi meikäläisen Wienin-matka ilman Irving-bongailuja!

Jo kaupungille saapuessamme kävimme katsastamassa Kaikki isäni hotellit -kirjalle keskeisen Krugerstrassen, joka on aivan oopperatalon takana. Ei näkynyt kuuluisaa Gasthaus Freudia sen enempää kuin prostituoitujakaan... nyyh! Sen sijaan tarjolla oli kyllä jokunen hotelli ja matkamuistomyymälä.

Sen sijaan hieman toisessa suunnassa sijaitseva Schwindgasse toi kuvitelmia jo vähän lähemmäs todellisuutta. Tämä katu vilahtaa ainakin Garpin maailmassa, Vapauttakaa karhuissa! ja itselläni juuri kesken olevassa Minä olen monta -teoksessa. Irving asui täällä itse Wienin-aikoinaan. (Ja ei, en ole stalkkeri, enhän?!)

Lauantaina pieni darranpoikanen istahti harteille (perjantai-ilta venähti kuin huomaamatta, sillä kävimme todella hyvässä italialaisessa ravintolassa syömässä ja juomassa ja jatkoimme matkaa houkuttelevaan kapakkaan herkullisten oluiden äärelle), mutta suuntasimme askeleemme Naschmarktiin, joka on wieniläinen markkina-alue 6. ja 7. kaupunginosan (Mariahilf ja Neubau) rajalla. Varmasti olisi voinut löytyä vaikka minkälaisia aarteita, mutta paikalla oli noin 5000 muutakin ihmistä ja kylmä hiki puski pintaan. Pakenimme siis paikalta ja tallustelimme pitkin Mariahilfiä ja Neubauta, ennen kuin päiväunet kutsuivat.

Illemmalla lähdimme uudelle seikkailulle. Ensimmäinen kohde oli Riesenrad, Wienin kuuluisa maailmanpyörä (jossa myös Jesse ja Céline käyvät). Matkalla sinne satuin vilkaisemaan metron ikkunasta juuri oikealla hetkellä, minkä seurauksena oli hypättävä ulos heti seuraavalla pysäkillä ja palattava metrolinjan jälkiä takaisin päin. Huomasin nimittäin tämän:

Kyllä, juuri sama silta, jota pitkin Jesse ja Célinekin kävelevät! Aurinko oli juuri laskemassa, joten tuli kiire näpsiä muutama fanityttökuva samalla kun V pidätteli nauruaan.

Itse Riesenrad oli mukava vierailukohde. Eihän se kyyti loppujen lopuksi kauaa kestä, mutta maisemat valojen täyttämän Wienin yli olivat pääsymaksun arvoiset. Maailmanpyörästä voi vuokrata myös privaattivaunun, jos haluaa järjestää vaikka romanttisen kynttiläillallisen tai muunlaista illanviettoa. Hauska idea.

Lauantaina illastimme erittäin miellyttävässä Gasthaus Pöschlissä, jossa V sai kauan kaipaamaansa wieninleikkeen, minä erinomaista risottoa ja kumpikin herkullista olutta.

Sunnuntaiaamuna vilkaisu ikkunasta kieltämättä hieman masensi: ulkona satoi lunta, vaikka kevätreissulla luulimme olevamme. Ei auttanut muu kuin kietoa kaulahuivia tiukemmalle, vetää baskeri syvemmälle päähän ja suunnistaa kaupungille. Olimme säästelleet muutamia valittuja sisätilakohteita viimeiselle päivälle, ja suunnitelma osoittautui toimivaksi.

Ensimmäisenä kohteenamme oli Kansalliskirjasto.

Oih!

Meillä oli myös tuuria, sillä samana sunnuntaina sattui vielä olemaan poikkeuksellisesti vapaa sisäänpääsy tuohon kirjatoukan paratiisiin jonkin sanomalehden sponsoroimana.

Paitsi että nähtävillä oli jo Habsburgien aloittama kirjakokoelma, Kansalliskirjastossa oli myös kiinnostava näyttely natsiajan Wienistä.

Kirjaston jälkeen siirryimme samassa rakennuskompleksissa sijaistevaan Albertinaan, jossa on valtava kokoelma klassista ja modernimpaa taidetta. Vaihtuvana näyttelynä oli laaja Max Ernstin retrospektiivi, joka teki kyllä vaikutuksen. Kieltämättä perinteinen museoähky oli lähellä, mutta varsin kiitettävästi selvisimme kuitenkin.

Kotiin lähteminen on usein vähän ristiriitaisen tuntuista. Yleensä olen ihan onnellinen kotiinpalaamisesta, mutta tällä kertaa olo ei ollut aivan tunnistettavissa.

Olin vähän pelännyt, voiko todellinen Wien muka mitenkään vastata kaikkia niitä kuvitelmia, joita olen siihen noin 15 vuotta ladannut. Voiko mikään sellainen koskaan toteutua? Mitä jos Wien olisikin jotenkin ankea ja arkinen, ruma ja kolho, ei ollenkaan sitä, mitä odotin?

Usein kai haaveiden toteutuminen hieman pelottaa, mielikuvituksen voima kun on niin suuri.

Mutta ei, pelkoni oli turha.

Wien oli juuri sellainen ja samalla aivan toisenlainen kuin odotin. Kaupungissa on todella kiehtovia piirteitä, joissa riittää pureskeltavaa vielä pitkään. On prameutta ja mahtailevuutta, menetettyä valtaa, anteeksipyytelemätöntä ylväyttä. On turistiystävällisiä all inclusive -kokonaisuuksia ja muovisia tunnelmia.

Samalla on kuitenkin pieniä sivukujia, säröjä pinnassa, tahroja ja virheitä. Arkista elämää, työmatkoja, metrotunneleita ja kebabkojuja. Yhdellä silmäyksellä näkee sekä Itävalta-Unkarin aikaisia suurvaltasymboleita että modernin Itävallan ja eletyn Wienin realismia.

Onneksi tiedän, että voin aina palata. Koska niin minä aion tehdä, vaikken vielä tiedä, milloin. Tai kuinka pitkäksi aikaa. Mutta sen tiedän, että elinikäinen ystävyyssuhde on syntynyt – myös todellisessa maailmassa, ei pelkästään kuvitelmissani.