(Melkein) raatona maantiellä (ja museossa)

Vähitellen alkaa purkautua, stressi nimittäin. Yhteishaku päättyi toissapäivänä kello 16.15, joten se oli sitten siinä. Kaikki hakivat jonnekin, suurin osa mietitysti, osa kuin väen vängällä pettymyksiä janoten. Mutta hakivatpa kuitenkin, mussukat. Viimeistä valintojen vaihtoa tehnyttä nuorta herraa ohjastin vimmaisella tekstiviestien lähettelyllä puoli neljältä perjantaina. Poju kuin katsoi parhaaksi jättää haun ensinnäkin viime tippaan, kieltäytyä tarjoamastani avusta ja tehdä lopulta virhevalintoja. Ja sitten piti lintsata loppuviikko ja olla vastaamatta puhelimeen. Mutta tekstarit tosiaan kulkivat, ja potentiaaliselta katastrofilta vältyttiin.

Voin kuitenkin todeta, että perjantai-illan työpaikan virkistystilaisuus tuli tarpeeseen.

Tuttuun tapaan stressin laukeaminen on aiheuttanut migreeniä ja yleistä huonovointisuutta. Ja äksyilyä. Harmi, että yksin kotona äksyileminen on vähän turhaa, eikä auta mihinkään. Mutta kai tästä vähitellen palataan takaisin raiteille. Töihin liittyvä olotila on hieman erikoinen, sillä tiedän, että huomenna aamulla istun hetken aikaa työpöytäni ääressä luultavasti hämmentyneenä siitä, että mitään absoluuttisen akuuttia ei yksinkertaisesti ole käsillä. Toisaalta jo iltapäivällä alkaa oppilashuoltoryhmän pari viikkoa kestävä intensiivijakso. Että se siitä peukaloiden pyörittelystä.

On tässä ollut muutenkin kaikenlaista. Esimerkiksi viime keskiviikkona kävimme mukavalla kirjabloggaajaporukalla teatterissa (ja asiaankuuluvalla kulttuurilasillisella tietenkin). Kohteena oli Kansallisteatteri ja sen versio Mikko Rimmisen Finlandia-palkitusta Nenäpäivästä. Itse en ole kyseistä kirjaa lukenut, eikä näytelmä herättänyt erityisiä lukuhaluja sekään. En pitänyt näytelmästä, se oli jotenkin kovin kepoinen, huumori ei ihan iskenyt ja vaikka tarina on sanomansa puolesta tärkeä ja kiinnostava, minuun se ei vaikuttanut juuri mitenkään tässä muodossa. Jotenkin tuntuu siltä, että onhan noita nähty. Näyttelijät olivat tosin hyviä, joten siinähän se parituntinen mukavasti sujahti. Mutta parempaakin olen näyttämöllä nähnyt, monesti. Taika kirjoitti Kirjasfäärissä näytelmästä arvion heti tuoreeltaan.

Tänään harjoitimme muutaman ystävättären kanssa lisää kulttuuria, sillä suuntasimme nenämme Luonnontieteelliseen museoon. Edellisen kerran piipahdin siellä pari vuotta sitten Taiteiden yössä katsastamassa Afrikka-aiheisen näyttelyn, mutta koko museon lienen kiertänyt viimeksi 1990-luvulla. Tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä on Vampyyrin varjostamat – lepakoiden salainen maailma, joka on varsin mielenkiintoisesti ja houkuttelevasti toteutettu. Opin muun muassa, että vain kolme maailman lepakkolajeista syö verta ravinnokseen, muut tyytyvät toisenlaisiin luonnonantimiin.

Suomessa esiintyvä korvayökkö.

Muut museon näyttelyt ovat Luut kertovat, Maailman luonto, Suomen luonto ja Elämän historia, joista oma suosikkini oli viimeiseksi mainittu – ei vähiten dinosaurusten takia. Sitä kiertäessä tuli kyllä mieleen, kuinkahan paljon omat koulun penkiltä peräisin olevat tiedot ovat jo ehtineet vanhentua. Ja kuinka paljon sitä onkaan unohtanut...

Dinosauruksia!

Oli kyllä hyvä, että tuli lähdettyä, onhan tuo useamminkin käynyt mielessä, mutta niin ne hienotkin suunnitelmat vain aina jäävät toteutumatta kuin huomaamatta. Opastuskin olisi varmasti ollut mielenkiintoinen, mutta ehkä joskus toiste on sen vuoro.

Tämä viikonloppu on sujahtanut ohi vauhdilla, joskin ajoittainen pään jyskytys on kyllä hidastanut ajan kulkua ikävällä tavalla. Ehkä se tästä vähitellen helpottaa. Reipas iltalenkki ainakin piristi, sillä kävin vähän komeettajahdissa (laihoin tuloksin, mutta tulipa yritettyä). Sitten tulin sisälle ja laitoin pahenevan matkakuumeen helpotukseksi pyörimään iki-ihanan Rakkautta ennen aamua – jonka jälkeen sain tietää, että hienoja revontuliakin olisi jossain vilkkunut. Viltin alta ei kuitenkaan ollut enää paluuta, joten jäivät ne nyt tällä kertaa vilkuilematta.

Wienin-matkaan on tosiaan enää neljä yötä! Sitä odotellessa kelpaa ihastella näitä luonnontieteellisiä harrasteita ja orientoitua uuteen viikkoon. Jospa se stressikin olisi kohta enää muisto vain.