27. tammikuuta 2014

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus


Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2014 (1. painos 2000)
386 s.
The Love of a Good Woman (1998)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron vuonna 1998 julkaistu novellikokoelma Hyvän naisen rakkaus on -- tarinan muodostama, vahva ja vaikuttava kokonaisuus. Vakaalla, rauhallisella ja kiusoittelevalla tyylillään Munro rakentaa kuvia ihmisistä, perheistä, hetkistä ja tapahtumista, jotka näyttävät päälle päin tavanomaisilta – sellaisilta, joista jokainen on joskus kuullut ja jollaisia on tavannut. Mutta eivät ne kuitenkaan ole mitään tuttua ja turvallista, päinvastoin.

Niminovelli Hyvän naisen rakkaus on useampaan lukuun jaettu, laaja tarinavyyhti, jossa pikkukaupungin optikko löytyy hukkuneena autostaan. Kuvio on huomattavasti laajempi ja monimutkaisempi, kuin ruumiin löytäneet pojat tai muut kaupunkilaiset osaavat aavistaa. Sen saa ymmärtää myös kotisairaanhoitajana työskentelevä Enid, joka saattohoitaa munuaiskerätulehdukseen hitaasti kuolevaa nuorta perheenäitiä.

Jakarta kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: on kahden nuorenparin kesänviettoa, johon liittyy merkityksellisiä tapahtumia, jonka jälkeen katse siirtyy kymmeniä vuosia eteenpäin. Tarinassa on menetystä, hiipuneita ihmissuhteita ja levottomuutta. Kuinka hyväksyä menetetty? Kuinka sopeutua siihen, että aika kuluu eikä elämä aina kanna mukanaan?

Cortesin saari on jollain tapaa jopa häijy kuvaus nuoresta avioparista ensimmäisessä yhteisessä alivuokralaiskodissaan. Naapurin utelias ja dominoiva rouva Gorrie tekee tuttavuutta soveliaisuuden rajat ylittäen. Vaimon sosiaaliset rajoitukset ja erikoinen persoona, kevyt maailmasta irrallaan oleminen rakentavat kiinnostavan kuvan elämästä, jonka periaatteessa pitäisi olla kaikin tavoin tavanomaista.

Niittomies kertoo äidin ja aikuisen tyttären vaikeasta suhteesta, haluttomuudesta rakentaa ihmissuhdetta toimivaksi ja toisaalta hetkestä, jolloin toinen ymmärtää, ettei yhteistä tunnetta enää ole. Pettynyt isoäiti lähtee kahden lapsenlapsensa kanssa ajelulle, jonka aikana hän kohtaa sekä omaa menneisyyttään että havahtuu tilanteen tasalle.

Lapsia et saa tuntui hieman sovinnaiselta ollakseen Munron kynästä. Novellissa kotiäidin pää tuntuu sekoittuvan harrastajateatterin näytelmän vuoksi, vai sekoittuuko kuitenkaan? Arkinen aherrus saa ainakin uuden suunnan, ja nainen ottaa omiin käsiinsä asioita, joiden on aiemmin antanut vain valua sormiensa läpi.

Rahaa kuin roskaa oli minulle vaikein pala, en päässyt sen tunnelmaan kiinni ja sen henkilöt pysyivät etäällä. Tarinan keskiössä on pikkutyttö, joka palaa äitinsä luokse ja tarkkailee äidin ja naapurin pariskunnan välisiä, outoja suhteita tehden niistä omia lapsenomaisia päätelmiään. Tyttö kaipaa huomiota ja haluaa ymmärtää sen, mitä näkee.

Kokoelman kaksi viimeistä novellia vaikuttivat minuun syvimmin. Muutoksen aika on kirjemuotoinen novelli nuoresta naisesta, joka palaa yliopistosta viettämään aikaa ikääntyneen lääkärinä työskentelevän isänsä luokse. Lyhyen ajan sisällä naisen on käytävä läpi omat valintansa ja tekonsa, tehtävä tilit selväksi menneen kanssa ja lopulta yritettävä myös ymmärtää isäänsä, joka – toisin kuin tytär on ehkä aiemmin osannut ajatellakaan – elää aivan omaa elämäänsä omien periaatteidensa mukaan.

Äitini uni on tiheätunnelmainen ja vaikuttava tarina siitä, kuinka lapsen syntymä ja äitiyden alkumetrit vaikuttavat laajalle – ja kuinka mikään ei ole itsestäänselvää. Pääosassa on nuori sotaleski, joka saa lapsen kuolleen miehensä sisarten ja seniilin äidin kodissa. Nainen ei ole luontainen äiti, hän ei havaitse itsessään edes hoivaviettiä.

Hyvän naisen rakkaus on eheä kokonaisuus, jonka perspektiivi on samaan aikaan laaja ja yksityiskohtainen. Munron henkilöhahmot ovat harvoin yksiselitteisiä ja vielä harvemmin he ovat miellyttäviä, helppoja tai rakastettavia. Jokaisella on omat pimeät puolensa, jokaisessa on jotain, mitä muiden on vaikeaa hyväksyä. Munro ei jää selittelemään tehtyjä tai tekemättömiä ratkaisuja, vaan hän antaa tarinan kulkea eteenpäin. Monta kertaa ratkaiseva askel jää ottamatta, ihminen jää epäröimään tai ei tule edes huomanneeksi, että jokin muutos tai teko olisi ollut mahdollinen. Mies, joka ei kykene kohtaamaan kuolevaa vaimoaan, ei aiheuta moralisointia vaan hentoa ymmärrystä: kuinka moni meistä osaa aina sanoa oikeat sanat, tehdä oikeat valinnat? Harva.

Kokoelma on tiheä ja huolella loppuun työstetty. Se tuntuu yhtenäiseltä, mietityltä. Lukija saa novelleista paljon irti, niiden henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja koska jälkeen jää yleensä vain aukkoja ja pieniä oivalluksen hetkiä, mielikuvitusta ja älyä nipistellään ja ärsytetään sopivissa määrin. Mitään ei Munrolta saa helpolla, mutta kaikki minkä saa, on jokaisen pinnistyksen arvoista.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta yhdessä nooran kanssa.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Blogistanian kirjaäänestys

Tänään (kirja)blogeissa äänestetään vuoden 2013 parhaita kotimaisia, käännettyjä, lasten- ja nuorten- sekä tietokirjoja. Itse osallistun Blogistanian Finlandia- ja Blogistanian Tieto -äänestyksiin.


Blogistanian Finlandia:



1. Leena Krohn: Hotel Sapiens (3 pistettä)
2. Maija Muinonen: Mustat paperit (2 pistettä)
3. Kjell Westö: Kangastus 38 (1 piste)


Blogistanian Tieto:



1. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet (3 pistettä)
2. Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys (2 pistettä)
3. Juha Siltala: Nuoriso – Mainettaan parempi? (1 piste)

26. tammikuuta 2014

Fifty Shades of Grey



E. L. James: Fifty Shades of Grey – Sidottu
Suomentaja: Riie Heikkilä
Otava 2012
585 s.
Fifty Shades of Grey (2011)

Lainakirja.


Haukon henkeäni yrittäen toipua hänen vastauksestaan. Eikö tämä ole juuri sitä, mitä minä halusin? Hän haluaa enemmän. Hänkin haluaa sitä! Sisäinen jumalattareni on pompannut alas palkintojenjakokorokkeelta ja tekee nyt kärrynpyöriä ympäri kenttää. Minä yhdyn kerrankin sen riemuun. (s. 509)


Anastasia Steele on valmistumisen kynnyksellä oleva kirjallisuudenopiskelija, viaton kuin 1800-luvun brittiromaanin sankaritar. Hän asuu yhdessä räväkän kämppiksensä, kauniin ja itsevarman Katen kanssa, käy osa-aikatöissä rautakaupassa, ikävöi kaukana asuvaa äitiään ja isäpuoltaan, pohdiskelee, mihin elämä hänet vielä vie.

Ystävänpalveluksena Katelle Anastasia päätyy tekemään haastattelua Christian Graysta, talousimperiumin nuoresta ja menestyksekkäästä, mutta kovin arvoituksellisesta johtajasta ja omistajasta. Tapaamisessa on kummaa energiaa, kuin sähkökenttä värisisi! Christian on jumalattoman komea, ja hänen silmänsä ovat kuin sulaa hopeaa, vai oliko se terästä...

Sattumaako lie, kun Anastasia ja herra Grey tapaavat uudelleen nippusideosastolla Anastasian työpaikalla. Pian ollaankin jo kahvittelemassa (vaikka Ana ei juokaan kahvia, vaan hänen persoonallinen juomavalintansa on Twiningsin English Breakfast -tee), sitten lennellään helikopterilla ja päädytään Christianin henkeäsalpaavan upeaan pilvenpiirtäjäasuntoon.

Ja sen jälkeen vain taivas ja Christianin "leikkihuoneen" pylvässänky on rajana. Josko nekään.

Tässäpä kirja, jota en uskonut koskaan lukevani, mutta niin vain vietin kuluneesta viikosta useamman tunnin lukien tätä lähes 600-sivuista seksijärkälettä. Eikun hetkinen, se seksihän jäi oikeastaan sivuosaan, sillä huomattavasti suuremman osan kirjasta veivät:

- Anan punastelu, jota tapahtui noin joka toisella sivulla. Paikoin peräkkäiset kappaleet alkoivat punastumisella tai tummanpunaiseksi lehahtamisella. Välillä mietin, ettei ihmisen ole mahdollista punastua enää enempää. Mutta kai sitten on. Minä olisin vastaavassa tilanteessa jo hieman huolissani pintaverenkierrostani.

- Hengen haukkominen, silmien pyörittely ja huulen pureminen. Luulisi alkavan ahdistaa.

- Christianin komeuden ihastelu. Ilmeisesti kaverin lantiossa on jotain erityisen ihmeellistä, sillä joka kerta kun Christianilla oli jonkinlaiset housut jalassaan (mikä oli itse asiassa yllättävän usein ottaen huomioon, että tämän piti olla seksikirja), muistettiin mainita, kuinka seksikkäästi ne hänen lantiollaan roikkuivat.

- Jaarittelu siitä, kuka tykkää kenestäkin vai tykkääkö lain, mitä Christian tarkoitti tahi jätti tarkoittamatta, onko mahdollista pitää hänestä, onko hän ihan terve, mikä häntä vaivaa, miksi hän on sellainen kuin on jaadajaadajaada.

- Ruoka. Christian tuputtamassa sitä, Ana kieltäytymässä syömästä. En tajunnut tätä kuviota ollenkaan.

- Anan sisäisen jumalattaren ja alitajunnan tekemiset, reaktiot ja eleet. Milloin tanssittiin villiä tanssia, milloin heristettiin sormea, piilouduttiin sohvan taa, hypättiin seivästä, heiluteltiin pom-pomeja... Miksei minun sisäinen jumalattareni tee mitään sellaista? Missä se piileskelee?


Fifty Shades of Grey valikoitui yksimielisesti Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme vuoden 2014 ensimmäiseksi kirjaksi. Tästä on vaikea panna paremmaksi. Hih.

Lukukokemus oli sanalla sanoen erikoinen. Odotukset eivät olleet korkealla, joten pettymystä ei tarvinnut pelätä. Lähinnä pelkäsin, saisinko kirjaa millään luettua. Siitä ei lopulta ollut murhetta: kirja on erinomaisen nopealukuinen, sivut kääntyivät lähes itsestään. Siihen saattoi tosin vaikuttaa se, ettei kaikkea ehkä tarvinnut niin tarkkaan tavata, asia tuli selväksi vähemmälläkin. Seksiä sai kyllä odottaa turhan pitkään, vaikka tokihan Anastasian ja Christianin piti saada tavata ja edes hieman tutustua ennen itse asiaa. Ja kun hanat kerran aukesivat ja Ana vihittiin seksin ihmeelliseen maailmaan, paluuta ei enää ollut... (Tosin mielestäni rajat olisi voinut sulkea viimeistään ns. tamponikohtauksen aikana. Joku roti!)

Sinänsä ymmärrän, miksi Fifty Shades on niin suosittu. Se on helposti lähestyttävä, helppolukuinen ja mukavasti mielikuvitusta stimuloiva tarina. Harmi, että kirjallisena tuotoksena ja ennen kaikkea kokonaisuutena se on erittäin puolitekoinen ja vaivannuttavan harrastelijamainen. Juonikuvio on onnettoman lattea, henkilöt paperisia ja kieli kankeaa. Toistoa on niin paljon, että pahaa tekee.

Kirja antaa myös varsin erikoisen kuvan intohimosta ja ihmissuhteista. Christian Gray on kaikin puolin kummallinen mies, johon Ana ihastuu järjettömästi. (No jaa, onko järkevää ihastumista olemassakaan, voi tietenkin pohtia.) Grayn tapainen mies herättää kenessä tahansa normaalissa ihmisessä lähinnä kauhua, mutta ehkä jumalaiselle rakastajalle (jolla on valtava penis) annetaan pienet luonneviatkin anteeksi. (Alistaminen, kontrollointi, toisen luonteeseen ja olemukseen puuttuminen, raivokas mustasukkaisuus jne... No, makunsa kullakin.) Tylsää sinänsä, että kirja toistaa itsensä ja periaatteensa miehen edessä unohtavan naisen loppuunkulunutta kuvaa – mitä tahansa rakkauden ja intohimon vuoksi! (Paitsi sitten lopussa on kuitenkin pikku ripaus omaa tahtoa, vau!)

Anassakaan ei ole uskottavuuden osalta kehumista: on vaikeaa vakavalla naamalla uskoa, että niin naiivia ja kokematonta aikuista ihmistä voi olla olemassakaan. Parikymppinen, tavanomaisista lähtökohdista ponnistava yhdysvaltalainen yliopisto-opiskelija, eikä muka tiedä mitään miehistä, seksistä, teknisistä vempaimista (älypuhelin ja kannettava tietokone ovat ilmeisen hämmentäviä masiinoita) tai oikeastaan mistään kovin maailmallisesta. Anahan ei ole koskaan esimerkiksi ollut kiihottunut (!) tai harkinnutkaan itsetyydytystä – hätinä tietää mitä ne ovat. Hohhoijaa. Uskoo ken tahtoo.

Nuristaan nyt loppuun vielä yhdestä asiasta: paljon puhuttu ja kouhkattu SM-seksi jää kyllä todella onnettomaan osaan tässä kirjassa. Paljon annetaan ymmärtää, mutta aikalailla puolitiehen tämäkin teema jää. Varmaan se on ihan tiedostaen tehty valinta kirjailijalta. Kohu on sisältöä keskeisempää. Ja raha kilisee kassaan, kun uteliaat haalivat salonkikelpoisia "pornokirjoja" ostoskoriin.

Eihän Fifty Shadesin lukemisessa ja siitä nauttimisessa mitään väärää ole. Fantasiastahan siinä on kyse, viihteestä, joka vie arjen yläpuolelle. Jos kirja(sarja)n lukemisesta saa iloa ja nautintoa, onko siinä vaiheessa mitään väliä, onko tarinassa tai henkilöissä uskottavuutta? Tuskinpa. Tuntemattomat ovat kohuilmiöiden tiet.

Itse en tosin kokenut saavani tästä kirjasta käytännössä mitään muuta kuin myötähäpeää. Etsinen nautintoni jatkossakin jostain muualta. Kuten sen kadonneen sisäisen jumalattarenikin. Ooh!

25. tammikuuta 2014

Ajatuksia laatikkomeren takaa



Muuttopuuhia, puuhia muuton. Niitä riittää. Laskujeni mukaan 13 muuttolaatikkoa on jo pakattu, mutta jotenkin jännästi tavara ei näytä vähenevän millään. Ensi viikon loppupuoli tulee olemaan haipakkaa menoa, sillä saamme vuokraamamme laatikot keskiviikkoiltana ja muuttovalmiudessa on oltava perjantaina klo 10. Ja töissäkin pitäisi käydä. Onhan noista ennenkin selvitty, ei sillä, mutta nyt kun muutamme ensimmäistä kertaa yhdessä kodista toiseen, sitä jotenkin erityisen selkeästi huomaa, kuinka paljon tavaraa on.

Millä sen saisi vähemmäksi? Teimme yhden perkauskierroksen pari viikkoa sitten, ja melkoinen kasa kirpparitavaraa saatiinkin kasaan. Mutta silti tuntuu, ettei mikään ole vähentynyt. Suurin ongelmakohta (sic!) on tietenkin kirjat: kirjahyllytilaa on aivan liian vähän suhteessa kirjojen määrään. Olenkin päättänyt alkaa krantummaksi kirjahamsteriksi: mietin kaksi tai kolme kertaa, mitä kirjoja tarvitsen omaan hyllyyn nököttämään. Muilla ei ole sinne asiaa. Piste. (Edelleen hyllyssä on melkoinen kasa lukemattomia kirjoja, joista tiedän jo etukäteen, etten jää niitä yhden lukukerran jälkeen kaipaamaan. Mutta odottakoon ne kuitenkin rauhassa lukemistaan.) Hyvä yleisperiaate – jonka soisin sisäistäväni – on, että yhtä uutta tavaraa kohden jotain vanhaa pitää laittaa kiertoon. Mielellään vaikka kaksi. Sitten kun vielä osaisi päättää, mitä ne olisivat...

Jossain määrin olen kyllä sitä mieltä, että tavara voi tehdä onnelliseksi. Itse olen esimerkiksi säästänyt joitakin mummin kodista jääneitä tavaroita, vaikkei niille ole mitään järkevää käyttötarkoitusta. Jotenkin sitä vain sitoo muistoja konkreettisiin esineisiin ja ne tuovat mieleen asioita, joita ei halua unohtaa. Varsinainen keräilijä en ole (mitä nyt postikortteja tulee joskus hamstrattua ja onhan noita Muumi-mukejakin melkoinen rivistö), vaan tavaroihin liittyy joko selkeitä muistoja tai sitten niillä on jokin oikea käyttötarkoitus. Ja okei, jokunen on ansainnut paikkansa ihan vain olemalla kaunis.

Enkä voi väittää ihan täysin ymmärtäväni totaalisen askeettistakaan elämää. Kyllä koti on paikka, jossa pitää olla tilaa muistoille, elämälle, viihdykkeille ja turhuuksillekin. Ainakin minun kotini on ja tulee aina olemaan sellainen.

Muuttopuuhailujen lisäksi tässä on ollut kaikenlaista muutakin. Maanantaina iski jokin superflunssa, joka kaatoi naisen koko viikoksi sängynpohjalle. Ääni meni, kurkku kipeytyi, kuumettakin nousi (hyvin harvinaista minulle), niiskututti, tiedättehän. Viisi päivää lähes kanttuvei alkoi jo jossain vaiheessa tympäistä. Nyt alan olla jotakuinkin jaloillani, mutta kylläpä taas vietiin. Olen aika harvoin sairaana, mutta ilmeisesti koulumaailma alkaa taudinaiheuttajineen vähitellen purra myös meikäläiseen. Koko viikon työasiat menivät tietenkin myös penkin alle, luvatut tukiopetukset piti perua jne. Ymmärrän kyllä, että luulo omasta korvaamattomuudesta on virheellinen. Mutta kai sitä sitten työstään jotakuinkin tykkää, kun sieltä harmittaa olla poissa.

Huomaan, ettei aivotoiminta ehkä vieläkään ole palautunut aivan entiselleen. Annettakoon se anteeksi. Onneksi lukeminen ei ole viime aikoina tuottanut ongelmia, ja kierroksessa onkin pari aivan erinomaisen hyvää kirjaa ja yksi, hmm, hieman vähemmän erinomainen. Vihje: sisäinen jumalatar lehahtaa punaiseksi, ooh.

Ehkä jatkan tavaroiden siirtelyä paikasta toiseen. Viikon päästä olemme nukkuneet jo ensimmäisen yön uudessa kodissa. Huisaa!

23. tammikuuta 2014

Muriel Barbery: Siilin eleganssi



Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2010
374 s.
L'Élégance du hérisson (2006)

Kirjakauppaostos.


Rouva Renée Michel työskentelee pariisilaisen hienostotalon ovenvartijana, on tehnyt sitä jo vuosikaudet. Leskeksi jäänyt rouva Michel on ulospäin juro mutta asiallinen, sillä hän haluaa pitää yllä roolinsa edellyttämät mielikuvat ja ennakkoluulot talon asukkaissa. Rouva Michel on kuitenkin sivistynyt, laajasti lukenut ja kulttuuria tunteva nainen, joka nauttii omalla tavallaan syrjäänvetäytyvästä elämästään lihavan kissansa Leon kanssa. Toisinaan talossa siivoojana työskentelevä portugalilaistaustainen Manuela pistäytyy Renéen luokse teelle ja leivoksille.

Talossa asuu yhteiskunnan kermaa. Yhdessä asunnoista maailmaa tarkkailee varhaisteini-ikäinen Paloma Josse: älykäs, vetäytyvä ja tarkkasilmäinen nuori nainen. Paloma on turhautunut edessään olevaan porvarilliseen ja täysin turhanpäiväiseen tulevaisuuteen, jonka oravanpyörään joutumista hän pitää väistämättömänä. Niinpä Paloma on päättänyt tappaa itsensä 13-vuotispäivänään. Sitä odotellessa hän haluaa merkitä ylös syvällisiä ajatuksia ja merkintöjä maailman liikkeestä. Pakkohan maailmassa on olla muutakin kuin päivälliskutsuja, mielialalääkkeitä, epätasa-arvoa ja typeryyttä?

Kaksi erakkoa tutustuu kuitenkin vahingossa toisiinsa, kun taloon muuttaa uusi asukas, vanhempi japanilainen herrasmies Kakuro Ozu. Samalla elämä ja jopa turhuudella vuorattu hienostorakennus alkaa paljastaa aivan uudenlaisia puolia molemmille.

Siilin eleganssi näkyi pari vuotta sitten aina silloin tällöin kirjablogeissa ja muuallakin. Erikoinen nimi jäi mieleen. Jostain alennusmyynnistä nappasin sen sitten mukaani ja nyt tuntui olevan sopiva väli kirjan lukemiselle.

Tuntemukseni kirjasta ovat ristiriitaiset. Alku käynnistyi tahmeasti, joskin kiinnostuin väistämättä sekä Renéesta että Palomasta. Renée piilottaa itsensä kiehtovasti maailmalta, mutta paljastaa ajatuksena lukijalle suorasukaiseen tapaan. Palomassa taas on varhaiskypsyyttä ja älykkyyttä, ja samalla surettaa tytön puolesta: missä olisi hänelle tasavertainen keskustelukumppani? Hänelle tekee mieli huikata, ettei kannata vielä luovuttaa. Joskus hän löytää kyllä toisia kaltaisiaan, kunhan malttaa odottaa.

Vaikka vei aikansa, ennen kuin totuin kirjan tyyliin ja yllättävien asioiden esiin nostamiseen ja pohdiskeluun, lopulta olin aika lailla myyty. Luvut ovat lyhyitä, molempien kertojaäänien huomiot pääsääntöisesti teräviä ja talon aulan, ovenvartijan kopin ja rikkaiden asuntojen pienet tapahtumat ja käydyt sananvaihdot viihdyttäviä. Sosiaalisen roolin rakentaminen ja ylläpitäminen on kiinnostava ilmiö, ja etenkin se hetki, kun vaivalla muodostettu rooli hitaasti murtuu, paljastaa ihmisistä paljon.

Toisaalta tarinassa on myös eräänlaista sadunomaisuutta ja sitä kautta umpirealistin silmin katsottuna epäuskottavuutta. Vaikka tunnelma on kokonaisuutena kuin hieman toisesta maailmasta, ei oikeasta arkipäivästä, vaikka sellaista kuvataankin, aivan täysin en onnistunut heittäytymään tarinan vietäväksi. Jokin harasi vastaan. Ehkä olen jossain mielessä tylsä pragmaatikko, mutta uskon siihen, että epätyydyttäville asiantiloille voi halutessaan tehdä jotain, eikä kellään ole ennaltamäärättyä kohtaloa, jota ei voisi muuttaa, jos niin päättää.

Mutta en minä täydellisyyttä vaadi pitääkseni jostain. Siilin eleganssi on viehättävä kirja, joka pitää lukijan valppaana ja herättää omia ajatuksia – paikoin tekee mieli alkaa väittää vastaan ja paikoin taas vain nyökyttelee tyytyväisenä. Tyhjänpäiväinen tämä kirja ei ainakaan ole, kaikkea muuta.

Sopii hyvin haudutetun teen kanssa, kiireettömiin hetkiin.

___

Siilin eleganssia on luettu paljon. Tässä muutamia muiden aatoksia: Linnea/kujerruksia, Katri/La petite lectrice, Valkoinen kirahvi/Opuscolo ja essielina/Sabinan knalli.

Osallistun kirjalla haasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona?, sen verran keskeiseen rooliin nousee Renée Michelin ammatti ovenvartijana.

22. tammikuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu



Tiina Raevaara: Laukaisu
Kansi: Laura Noponen
Paasilinna 2014
120 s.

Arvostelukappale.


Joku saattaisi ihmetellä, miksi tällaiset asiat kiinnostavat minua. Mutta kaikkiahan ne kiinnostavat. Ne kauhistuttavat, pelottavat, inhottavat, mutta samaan aikaan ovat äärettömän kiehtovia. Miten on mahdollista, että suojeleva rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi ja hellyys väkivallaksi? Ja kuinka mitättömistä hetkistä on lopulta kyse: Kuinka vähän aikaa, sekunnin murto-osia, tarvitaan siihen, että teosta on tullut peruuttamaton. Kuinka vähän aikaa yksi laukaus viekään. (Laukaisu, s. 43)


Vanhat luokkakaverit kohtaavat sattumalta eräänä päivänä, ensimmäistä kertaa vuosiin. Toinen on esikouluikästen kaksostyttöjen äiti ja Kerkko-nimisen miehen vaimo Pauliina, joka on ollut viemässä tyttöjä päiväkotiin, kun autosta puhkeaa rengas. Toinen sattuu paikalle, viettää hetken heidän kanssaan, ja joutuu sen myötä kauhean tapahtumaketjun yhden silmukan todistajaksi. Hän on kirjan kertoja.

Ei voida väittää, ettei mitään olisi ollut nähtävissä. Ei voida sanoa, että tapahtuma oli täydellinen yllätys.  Mutta se tapahtui. Eikä kukaan kuitenkaan arvannut.

Pauliinan ja Kerkon perhe-elämä on jo vuosia vajonnut yhä syvemmälle. Omakotitalo on jäänyt hoitamatta, kirjekuoria ei enää avata, likaiset vaatteet pestään yksi kerrallaan. Avioliitto natisee liitoksissaan työttömyyden ja masennuksen vuoksi. Se, mikä joskus oli kaunista ja hyvää, on jo kauan ollut poissa. Uteliailta katseilta piiloudutaan rapistuvan kodin seinien taakse.

Tarvitaan vain yksi horjahdus.

Tiina Raevaaran uusin teos Laukaisu on tiheätunnelmainen pienoisromaani perhesurmasta. Se imee mukaansa ensimmäiseltä sivultaan ja pitää lukijan kuristusotteessa loppuun saakka. Luin kirjan yhdeltä istumalta. En voinut lopettaa, vaikka ahdisti ja hirvitti. Oli saatava tietää.

Laukaisu käsittelee lyhyestä mitastaan huolimatta suuria teemoja. Sen keskeisin elementti on yksi vaikeimmin ymmärrettävä väkivallan muoto: oman perheen, omien rakkaimpien vahingoittaminen ja murhaaminen. Syrjäänvetäytyvän mutta tarkkasilmäisen kertojan kautta käydään läpi viittauksia todellisiin perhesurmiin samalla, kun kertoja koettaa tehdä selväksi sekä itselleen että muille, mitä tuona eräänä tiettynä päivänä tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan suhdettaan mediaan, tiedonhaluun ja tekemiinsä oletuksiin. Lööppien takana on aina todellisuus – kuinka helposti teemme päätelmämme muista ihmisistä ja pitäydymme niissä ottamatta selvää, mitä oikeasti on meneillään? Jaksammeko enää välittää muista, ja välitämmekö lopulta itsestämmekään?

Raevaara on luonut raastavan kuvauksen aivan tavallisen perheen hitaasta syöksykierteestä. Vaikka Laukaisun tapahtumat sijoittuvat vain yhteen onnettomaan päivään, lukijalle muodostuu kuva elämästä, jonka ei olisi pitänyt mennä näin. Eikö jotain olisi pitänyt olla tehtävissä? Miksei kukaan välittänyt, puuttunut? Kirjailija ei anna vastausta, vastuu on lukijan. Onko tarinan herättämä reaktio lopulta vilpitön? Vai onko se juuri sitä, mitä tragedioiden viihteellistäminen väistämättä synnyttää: tekopyhää jeesustelua sympatiaa esittävän kauhistelun nimissä, vaikka oikeasti haluaa vain saada lisää, saada vastauksia, saada tyydytystä uteliaisuuteensa?

Kirjailija leikkii myös lukijan ennakko-oletuksilla ja -luuloilla ja pyörittää tätä moneen suuntaan, herättää epäilyksiä, sammuttaa ne, herättää uudelleen. Millä perustein oletamme asioiden olevan niin kuin ne ovat, muodostavan tietynlaisia tapahtumaketjuja ja kuvioita? Millä perustein tuomitsemme muut – ja lopulta itsemme? Jos kaikki on päivänselvänä edessämme, miksi toimimme niin kuin toimimme – eli yleensä käännämme päämme ja vaikenemme?

Laukaisu on raastavaa luettavaa. Sen henkilöt eivät ole sympaattisia, vaan kaikessa rumuudessaan paljaita ja otteensa menettäneitä. Kirjan kuvaama perhe on niin rikki, että lukijan sydän särkyy, mutta samalla niin uskottava, ettei omien tunteidensa kanssa voi jäädä piehtaroimaan.

Teos on vahva, omaääninen ja vaikuttava. Se on upea kokonaisuus, hengästyttävä ja pysäyttävä.

Se, mikä lopulta laukaisee kaiken, voi olla aivan edessämme.

21. tammikuuta 2014

Christos Tsiolkas: The Slap



Christos Tsiolkas: The Slap
Atlantic Books 2010
(1. painos 2008)
483 s.

Kirjakauppaostos.


Ihastuin loppuvuodesta Yle Teemalla esitettyyn australialaiseen Läimäys-sarjaan (The Slap), joka sukeltaa melbournelaisen ystävä- ja tuttavaverkoston keskiluokkaisen pinnan alle. Katson hyvin vähän televisiota, ja koska vaikutuin sarjasta suuresti, jäin miettimään, voiko kirja tarjota enää juuri uutta. Halusin kuitenkin lukea sen, alkuperäisen tarinan.

The Slap on kahdeksasta eri näkökulmasta kerrottu tarina eräiden puutarhajuhlien seurauksista ja kaikesta, mikä on tuonut ihmiset samaan pisteeseen. Hector on keski-iän kriisin kynnyksellä oleva jazzia luukuttava perheenisä, joka hairahtuu siihen perinteisen kuuloiseen: lukioikäiseen lastenvahtiin Connieen. Hectorin serkku Harry on kovalla työllä rikastunut autokorjaamoketjun omistaja ja alfauros, jonka tielle ei asetu kukaan, ei vaimo, poika, huijaava alainen saati sitten huonostikasvatettu tuttavaperheen ipana tai tämän white trash -vanhemmat. Juuri Harrysta tapahtumaketju lähtee liikkeelle, kun hän läimäyttää Rosien ja Garyn nelivuotiasta Hugoa kesken Hectorin ja tämän vaimon Aishan järjestämien puutarhajuhlien. Pojalla on homma lähdössä lapasesta, ja Harry toimii, kuten on tottunut toimimaan: ottaa tilanteen haltuunsa ja näyttää kaapin paikan.

Rosie ja Gary sekä suuri osa muista juhlien vieraista järkyttyy tapahtumasta pahanpäiväisesti. Poliisille soitetaan ja Harry haastetaan käräjille. Oikeudenkäynnin odottaminen, läpikäyminen ja seurausten käsittely kulkevat The Slapin taustalla kaikkien henkilöiden elämässä.

The Slap on koukuttava ja houkuttava kirja. Se kertoo tarinan, joka voisi olla totta missä tahansa, ja tarina on yhtä aikaa laaja ja yksityiskohtainen. Esiin marssiva henkilökaarti on onnistunut: on naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja, maahanmuuttotaustaa, kulttuurieroja, vaurautta ja niukkuutta. Henkilöitä yhdistää eräänlainen sijattomuus ja ulkopuolisuuden tuntu. Jopa ne, joiden ympärillä on rakkautta ja kiintymystä, kokevat olevansa yksin, tarkkailevansa vain.

Pääosaan nostettuja henkilöitä on kahdeksan, mutta tarina kietoutuu useammankin ihmisen ympärille. Hectorista kaikki alkaa, hänen kriisiytyneestä olostaan ja rimpuilustaan roolien sekasotkussa. Harry on yhtä aikaa vastenmielinen ja käytökseltään silti ymmärrettävä (osin, ei läheskään täysin). Hectorin vaimo Aisha ja tämän kaksi ystävää Anouk ja Rosie muodostavat omanlaisensa yksikön. Naiset ovat tunteneet teini-ikäisistä, kasvaneet, sekoilleet ja aikuistuneet yhdessä, ja vaikka valinnat ja sattumat ovat vieneet heidät erilleen, yhteys on säilynyt. Mutta voiko se kestää kaikkea? Voivatko äidit hyväksyä lapsettomana viihtyvän Anoukin? Voiko Anouk taas käsittää äitiyttä? Etenkin Rosie herättää valinnoillaan närää niin aviomiehessään kuin ystävissään ja sekalaisissa tuttavissaan: nelivuotiaan imettäminen ja täydellinen curling-vanhemmuus ei ole valinnoista helpommin perusteltavissa.

Toisaalta tilannetta tarkkailee Harryn isä Manolis, kreikkalaissiirtolainen, vanhuuteen sopeutumaton, pohjimmiltaan vielä hieman kapinallinen. Hän ei ymmärrä kaikkia nykymaailman hömpötyksiä, muttei toisaalta jaksaisi myöskään vaimonsa ikiaikaisia perinteitä ja ehdotonta perhekeskeisyyttä.

Nuoriso pääsee ääneen Connien ja Richien kautta. He ovat parhaat ystävät, abiturientit, tulevaisuutensa äärellä. Tätinsä kanssa elävä orpo Connie on ihastunut Hectoriin, mutta väistämätön pettymys ja siitä seuraava hätävalhe laukaisevat nopeasti hallinnasta lähtevän tapahtumasarjan, joka tuottaa lopulta vain turhaa tuskaa kaikille. Richie kipuilee seksuaalisen identiteetin heräämisen ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Herkällä sielulla ei ole helppoa.

Ja lopulta kaikki tuntuu kietoutuvan perheeseen ja avioliittoon. Kaikkeen siihen, mikä on niin keskiluokkaista ja oikeaa, mutta sisältä joskus läpimätää, virheellistä ja täynnä väärin tehtyjä valintoja.

Christos Tsiolkasin teos on moniääninen, voimakas ja rehevä. Kirjailijalla on kyky uida henkilöiden nahkoihin, saada heidät eloon ja lukija uskomaan heidän tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Paikoin Tsiolkas on raju ja raaka, hän ei säästele tai sievistele. Ehkä havaittavissa on jonkinlaista sukulaisuutta Jonathan Franzeniin, jonka kirjoissa ruumiintoiminnot ja -eritteet eivät myöskään jää hienovaraisempien raakuuksien varjoon.

Sanottava kuitenkin on, että tv-sarja, jonka näin ennen kuin luin kirjan, vie omassa vertailussani voiton. Sarja on yksinkertaisesti niin uskomattoman laadukas ja sen tunnelma on visuaalisuuden ohella äärimmäisen tiivis, että ei voi kuin kumartaa tv-tuotannon puoleen.

The Slap on voimakas ja vaikuttava. Se paljastaa silotellun pinnan alla olevan roskan, näyttää kaksinaamaisten molemmat kasvot ja antaa toisaalta paljon anteeksi. Inhimillisyyttä, ihmisen virheitä, vääriä sattumia, huonosti tehtyjä valintoja. Joskus on läimäyksiä, jotka ovat ansaittuja.

___

Maailmanvalloitus: Australia.

19. tammikuuta 2014

Vastauksia kysymyksiin



Minut on haastettu! Kiitos MarikaOksa, Kaisa ja Annami. Haasteessa vastataan kysymyksiin, joita voitaisiin esittää vaikkapa kahvikupin äärellä. Lisäksi voi laittaa eteenpäin kymmennen uutta kysymystä. Olen tällä kertaa laiska, ja vain vastaan saamiini kysymyksiin. Täältä pesee:


MarikaOksan kysymykset:

1. Selviätkö aamusta lukematta mitään? Vai onko pakko pyöräyttää esille vaikka maitopurkin kylki, jotta päivä lähtee käyntiin?

Kyllä tuota yleensä tulee luettua. Sanomalehteä tai nettiä. Tällä hetkellä tosin Hesari on tilaustauolla, joten nettiä sitten. 

2. Ärsyynnytkö, jos kirjastossa muutellaan hyllyjärjestystä, etkä enää löydä tiettyjä kirjoja tietystä paikasta?

En. Vakkarikirjastossani Rikhardinkadulla ei tällaista juuri harrasteta, joten tilaisuutta ärsyyntymiseenkään ei ole ollut.

3. Pidätkö erityisesti jostain tietystä vuodenajasta? Ihastuttaako kesän kuumuus, syksyn väriloisto, talven valkea kylmyys tai kevään orastava vihreys? Vai onko kelillä mitään väliä - satoi mummoja tai ei, eteenpäin mennään?

Pidän yleensä ottaen kaikista vuodenajoista. Alkusyksy on kaikkein mieluisin, syys-lokakuu. Kesästä pidän vuosi vuodelta enemmän. Marraskuu ei ole ihmiselle hyväksi.

4. Onko blogisi luonnoksissa useita tekstejä idea-asteella tai odottamassa loppuviilausta? Vai kirjoitatko tekstin kerrallaan ja sitten vasta on seuraavan vuoro?

Hyvin harvoin. Korkeintaan yksi luonnos, jos sitäkään. Yleensä roiskaisen tekstin kasaan yhdeltä istumalta.

5. Oletko koukussa kahviin, teehen tai johonkin muuhun juomaan?

Juon kyllä kahvia päivittäin ja teetäkin lähes. Päivä käynnistyy kahvilla, tai muuten!

6. Oletko sisustusintoilija? Huomaatko esimerkiksi, jos työpaikalla ovat verhot vaihtuneet tai sisustus jotenkin muutoin muuttunut?

En ole. Viihdyn toki hyvin sisustetuissa tiloissa, mutta oma silmä on varsin harjaantumaton. Visioita uudistuksia varten ei juurikaan ole, eikä kyllä tosiaan aikaansaavuuttakaan. Harrastan enemmänkin poissulkevaa tekniikkaa: tuollaista sisustusta en ainakaan halua.

7. Onko retrobuumi ollut/on edelleen sinun juttusi/? Vai pidätkö enemmän modernista?

Molempi parempi. 

8. Oletko sanoma-, naisten- tai -harrastelehtien lukija (irtonumerot/kotiintilaus)?

Kyllä. Lehtiä tulee kotiin kannettuna (liikaakin), mutta aikaa niiden lukemiselle ei tunnu juuri koskaan olevan. Ainakin MeNaiset, Mondo, Image ja Maailman Kuvalehti kolahtavat säännöllisesti postiluukusta. Hyvin säännöllisesti ne myös jäävät lukematta ja kasautuvat pinoiksi nurkkiin. Hesari on juuri nyt tauolla.

9. Otatko elokuviin mukaan kaverin lisäksi mieluiten poppareita, karkkia, limsaa tai kenties jotain terveellistä naposteltavaa?

Poppareita, ehdottomasti!

10. Bravuurisi keittiössä? Tiskikoneen tyhjennys, pöydän kattaminen, ranskalainen illallinen kahdelle...?

Meillä mies on varsinainen master chef. Olen vahvoilla vain suolaisissa piirakoissa ja salaateissa ja silloin harvoin kun jaksan leipoa, makeissa leivonnaisissa. Mies hoitaa kaiken muun ja tekee sen hyvin.

***

Kaisan kysymykset:

1. Minkä kirjan ostit viimeksi lahjaksi?

Joululahjaksi ostin äidille uuden Tove Jansson -elämäkerran. 

2. Minne suuntaat yleensä ensimmäisenä kirjastossa?

Palautustiskille, jonka jälkeen tsekkaan BestSeller-hyllyn.

3. Jos sinun pitäisi nyt valita luettavaksesi kirja epämukavuusalueeltasi, minkä valitsisit?

Runoja voisin kokeilla. Vaikkapa joltain Nobel-palkitulta runoilijalta, niin pääsisin eteenpäin Jokken Nobel-haasteessa.

4. Mistä kirjasta pidit ennen paljon muttet enää nykyään? Miksi?

Onpa vaikea kysymys, itse asiassa. Mennään helpolla vastauksella: luin varhaisteininä The Babysitters Club -kirjoja, joista kovasti diggailin. Nyttemmin ne tuntuvat hyvin köykäisiltä, liukuhihnalla tuotetuilta ja teemoiltaan naiiveilta. Jos pääsisin juttelemaan silloiselle minälleni, vinkkaisin, että parempaakin luettavaa on tarjolla.

5. Jos joutuisit jonnekin kirjallisuuden rinnakkaismaailmoista, minne mieluiten menisit? 

Apua, en tiedä. Tykkään tästä maailmasta. No, ehkä voisin lähteä Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian Lyran ja Willin kanssa seikkailemaan universumien välille. 

6. Kuka Sormuksen ritareista olisit ja miksi?

Apua, ketäs niitä oikein onkaan? En ole lukenut TSH:ta, aloittanut kyllä kymmenkunta kertaa... Saanko olla Gandalf?

7. Ketä kirjallisuuden hahmoa pelkäät tai olet pelännyt?

En ole lukenut kovin pelottavia kirjoja, luulen, sillä en muista koskaan pelänneeni mitään hahmoa. 

8. Mitä kirjaa lukiessa nauroit viimeksi ääneen?

Apina pulpetissa herätti paikoitellen hörähdyksiä.

9. Mitä tietokirjaa suosittelisit luettavaksi?

Ville Kivimäen Murtuneet mielet on jäänyt syksyltä erittäin vaikuttavana lukukokemuksena mieleen. Esko Valtaoja on tiedon popularisoijana idolini, joten hänen kirjojaan suosittelen mielelläni. Samoin kaikki Jaakko Hämeen-Anttilan kirjat, jotka olen lukenut, ovat olleet erinomaisia.

10. Mikä kirja on saanut sinut matkustamaan, leipomaan, kokeilemaan uutta harrastusta tai innostamaan johonkin muuhun?

Minuun kirjat vaikuttavat useimmin niin, että saan yhtä lukiessani idean seuraavasta: teema, aihepiiri, aikakausi, henkilö... Mikä tahansa saattaa laukaista ketjun.
***

Annamin kysymykset:

1. Millainen on suhteesi kauhukirjallisuuteen? Rakastatko pelotella itseäsi kirjojen avulla vai sivuutatko kauhukirjat liian pelottavina?

Olen lukenut elämässäni ehkä yhden kauhukirjan joskus teininä, eli voisi sanoa, ettei juuri minkäänlaista suhdetta ole. Jotenkin genre ei vain houkuttele. Ehkä joskus kokeilen.

2. Mikä kirja on sinulle elämäsi merkittävin?

John Irvingin Oman elämänsä sankari sai lopullisesti rakastumaan kirjallisuuteen. Ja Johniin.

3. Menetkö kirjastoon aina tarkan kirjalistan kanssa vai harrastatko herätelainaamista?

Minulla on ryppyinen lista lompakossa, jota usein käytän bongailuapuna. Yleensä kuitenkin olen herätelainaaja. Paitsi nyt, kun olen kirjastolakossa (käytännön syistä, jotta muutto sujuu kivuttomasti ja oman hyllyn kirjoja tulisi luetuksi), enkä mene kirjastoon ollenkaan. (Vieroitusoireita muuten on!)

4. Kehen kirjan henkilöön samaistut eniten?

Anu Jaantilan Sannan jenkkivuoden Sanna on aina ollut jotenkin sympaattinen ja monissa asioissa aika samantyyppinen kuin minä.

5. Jos et bloggaisi kirjoista, mistä bloggaisit? Vai bloggaisitko yhtään mistään?

Blogini on syntynyt päiväkirjablogiksi ja kirjat ovat tulleet kuvaan vasta myöhemmin. Tuntuisi hassulta lopettaa kirjoista bloggaaminen, mutta sitten kirjoittaisin enemmän elämästä ja työstä.

6. Mikä on rakkain lapsuuden kirjasi?

Koiramäet ja muut Mauri Kunnaksen kirjat ovat olleet tärkeitä.

7. Mitä kirjallisuusgenreä kartat parhaasi mukaan vai oletko täysin kaikkiruokainen lukija?

En lue kauhua enkä chick litiä. Runoja yritän aina välillä, mutta vaikeaa on. Fantasia ja scifi ovat myös harvinaisia tuttavuuksia. 

8. Mikä on paras kirjan pohjalta tehty elokuva?

Tykkään hirveästi Pikku naisten elokuvasovituksesta vuodelta 1994. Olen nähnyt sen tolkuttoman monta kertaa.

9. Oletko ikinä haaveillut kirjailijuudesta vai onko lukijan rooli ollut aina sinulle omempi?

Nuorena kirjoitin novelleja ja kuuluin kirjoittajaryhmäänkin, jossa sai vertaiskritiikkiä. Lukioikäisenä kirjoittaminen sitten hiipui. Sen jälkeen olen kirjoittanut vain asiatekstejä. Toisinaan mietin, pitäisikö yrittää jälleen proosaakin. Mies aina sanoo, että pitäisi.

10. Mikä on suosikkisi lukemistasi klassikkokirjoista?

Pikku naisia ja Saatana saapuu Moskovaan.

17. tammikuuta 2014

Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa



Nicholas Best: Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa – Silminnäkijäkertomuksia toisen maailmansodan viimeisistä hetkistä
Suomentaja: Jutta Jarvansalo & Antti Posti
Minerva 2013
322 s.
Five Days that Shocked the World (2012)

Arvostelukappale.


Toinen maailmansota on menetetyissä ihmishengissä ja monilla muilla mittareilla mitattuna historian tuhoisin sota. Se on myös noin silmämääräisesti sota, josta kirjoitetaan julmetun paljon kirjoja – joka vuosi. Jos tapanasi ei ole vilkuilla kirjakaupan sotahistoriaosastolle, suosittelen tekemään niin ensi kerralla, ihan vain huvin ja urheilun vuoksi. Toinen maailmansota eri nyansseineen pomppaa silmille niin selkeästi, että voisi luulla sen olevan ainoa aihe, josta ylipäänsä kannattaa kirjoja kirjoittaa.

Brittiläisen journalistin ja kirjailijan Nicholas Bestin Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa on silminnäkijäkertomusten ja pontevan tutkimuksen perusteella kirjoitettu kuvaus toisen maailmansodan viimeisistä päivistä Euroopassa. Huhtikuun loppu ja toukokuun alku 1945 käydään läpi päivä päivältä erilaisilla näyttämöillä vieraillen.

Best on jäljittänyt kokemuksia esimerkiksi keskitysleirien vapautuksista (joulukuussa tutuksi tullut Felix Sparks vilahtaa tässäkin kirjassa!), Berliinin valloituksesta, Hollannin ruoka-avun kokemisesta, Hitlerin bunkkerin viimeisistä kauhun ja epäuskon täyteisistä päivistä, Mussolinin kuolemasta, natsihallinnon murenemisesta ja liittoutuneiden johtohahmojen päätöksenteosta ja uutistennälästä. Kirjassa vilahtaa useampi kymmenen tavalla tai toisella kuuluisaa henkilöä ynnä jokunen tavallisempi tallaaja. Tiesitkö esimerkiksi, että eräskin Josef Ratzinger, josta myöhemmin tuli paavi Benedictus XVI, karkasi rintamalta? Enpä tiennyt minäkään.

Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa etenee kronologisesti ja tiivisti ja tuo esiin kiinnostavia näkökulmia ja kokemuksia. Ymmärrettävästi se kietoutuu pitkälti valtaapitävien kokemuksien ympärille, mutta itse en kokenut ratkaisua huonona: sotahistoriallisten yksityiskohtien tuntemukseni ei ole tasolla, jolla olisi pelkoa ylettömästä toistosta ja jo tietämieni asioiden "jauhamisesta". Toisaalta on vaikeaa arvioida, antaako tämä kirja kovin paljon sellaiselle lukijalle, joka harrastaa toista maailmansotaa enemmänkin. Voi olla, ettei. Sen verran pintaraapaisuksi kirja lopulta jää. Taustoja ei lähdetä avaamaan, vaan teksti alkaa suoraan keskeltä toimintaa.

Tyyli on hyvin journalistinen, ja paikoin saattoi unohtaa lukevansa tietokirjaa. Pikemminkin mieleen tuli turhan pitkäksi venynyt lehtiartikkeli jostakin populaarista historialehdestä. Aikajänne kirjassa on tiivis ja lyhyt, mikä perustelee vauhdilla etenevää ja tarinamaista kerrontaa, mutta toisaalta paikasta toiseen pomppiminen hieman häiritsi lukijaa, jonka piti muutenkin olla tarkkana siitä, mikä maa ja mikä valuutta oli kulloinkin meneillään.

Kirjaa varten on tehty runsaasti taustatutkimusta, mutta tekstiä ei ole kovin tarkkaan viitoitettu. Käytännössä vain suorat sitaatit on merkitty lähdeviittein. Lähdeaineisto on monipuolinen tutkimuskirjallisuudesta aikalaiskokemuksiin ja elämäkertoihin. Best on käyttänyt myös lehtiä, asiakirjoja ja muita arkistolähteitä teoksensa taustatyössä. Tekstissä näkyy perehtyneisyys aiheeseen ja toisaalta taito kirjoittaa vetävää tekstiä. Toisen maailmansodan viimeiset päivät nostattavat lukijankin jännityksen melkoiseksi, vaikka lopputulos on varsin hyvin tiedossa.

Viiden päivän intensiivinen kuvaaminen on epäilemättä ollut melkoisen suuri urakka. Jäin pohtimaan kirjan luettuani, olivatko kaikki sen esiin nostamat näkökulmat välttämättömiä. Kirjaan on tosiaan marssitettu huomattava määrä erinäisiä julkisuuden henkilöitä, mutta suurin osa heistä vain vilahtaa kuriositeettina taustalla. Mikä on näiden silminnäkijäkokemusten lopullinen "arvo"? Olisiko kokonaisuus ehjempi ja yhtenäisempi, jos kirjoittaja olisi keskittynyt sellaisiin ihmisiin ja kokemuksiin, joiden avulla olisi ollut mahdollista hahmotta laajempia kuvioita? Toisaalta kirjaa ei voi ainakaan syyttää tylsäksi tai ylettömiin yksityiskohtiin takertuvaksi, vaan sen otanta on laajahko ja poljento vauhdikas.

Toinen maailmansota on ollut tähän saakka minulle jonkinmoinen punainen vaate. En voi sietää siihen liitettyä paikoin hysterialta vaikuttavaa huumaa ja sodan suoranaista glorifiointia. Sellaiseen Viisi päivää jotka vavisuttivat Euroopaa ei sorru. Tavislukija saa siitä paljon irti. Luulen myös, että kirja toimii joskus vielä aika hyvänä opetusmateriaalina. Teksti on helppolukuista ja parhaimmillaan hyvin selkeää. Tämä kirja onnistuu vaikeiden ja monimutkaisten asioiden, tapahtumaketjujen ja ilmiöiden aukiselittämisessä paikoin hyvin mallikkaasti. Ihmisten kokemusten kautta rakennettu kuvaus sodasta on aidon tuntuinen ja samalla informatiivinen.

___

Kirja on seitsemäs suoritukseni Ihminen sodassa -haasteessa (kategoriana Maailmansodat).

13. tammikuuta 2014

Nikolai Gogol: Taras Bulba



Nikolai Gogol: Taras Bulba
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2010
116 s.
Тарас Бульба (1835)

Kirjakauppaostos.


Taras Bulba on ukrainalainen, monet taistelut ja sodat nähnyt kasakka, jonka on aika opastaa pappisseminaarista palanneet poikansa Ostap ja Andrei kasakkakulttuuriin. Bulban vaimo ja poikien äiti ei ilahdu ajatuksesta, mutta onko naisen sanalla ennenkään ollut valtaa? Kolmikko lähtee ratsastamaan kohti taistelua.

Varsinaista taistelua ei valitettavasti juuri parahultaisesti ole meneillään, mutta äkkiäkös sellainen saadaan aikaan pitkien vihojen ja ikuisten uskonsotien suosiollisella avustuksella. Kasakoiden taistelutahto on suuri ja myös Taras Bulban pojat oppivat kantapään kautta, mitä on pyrkiä osaksi kunniakasta kasakkajoukkoa.

Kaiken yllä leijuu Taras Bulban jopa verenhimoinen hurmos ja pyrkimys ikuiseen kunniaan sukupolvien ketjussa.

Joulun alla Lasipalatsissa oli muutaman kustantamon ystävämyyntipiste, josta irtosi kirjoja sikamaisen halvalla. Ostin itse kolme, joista yksi oli tämä Nikolai Gogolin Taras Bulba – uutena suomennoksena alkuperäisestä. Tähän saakka suomessakin on käännetty ja julkaistu huomattavasti muokattua versiota. Venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on alkutekijöissään, joten tällaiset pienoisromaanit ja muuten kevyemmän oloiset kirjat ovat huomattavasti helpommin lähestyttäviä kuin tiiliskivijärkäleet.

Taras Bulba vaikutti kiinnostavalta: historiallinen romaani, sota-aihe, minulle tuntematon kasakkakulttuuri... ja vain hintsusti yli 100 sivua.

Lukukokemus ei ollut aivan niin auvoisa kuin lähtökohtien osalta odotin. Kirjan nimi- ja päähenkilö Taras Bulba on nimittäin varsin vastenmielinen ihminen: kiihkeä, jääräpäinen, sotaisa, uskossaan horjumattoman raivostuttava ja hyvin yksioikoinen. Vaimo on vain tiellä ja pojista on ruoskittava kaikki akateemisuus – vain sota on miehen elämää. Toisaalta kuvaus vedetään paikoin niin äärimmilleen, ettei kyse voi olla kuin hienovaraisesta satiirista, ristiriitojen ja mielettömyyden alleviivaamisesta.

Kirjan vahvana pohjavireenä kulkee sodan käsite ennen kaikkea uskonnollisesta näkökulmasta ja uskon vuoksi käytävän taistelun kautta. Pyhä sota juutalaisia, muslimeja ja katolisia kohtaan on Taras Bulballe riittävä syy tuomioon ja teurastukseen. Kirja on tältä osin myös varsin kiinnostava, sillä se kuvaa kiehtovasti sodankäynnin syitä aikana ennen kansallisvaltioita ja nationalismia. Harmi vain, ettei teos kokonaisuutena nouse omalla asteikollani juuri plussan puolelle: se on osin sekava ja lattea, eivätkä sen tasot yllä niin syvälle kuin aihe antaisi myöten.

Mutta onhan se aina mukavaa saada klassikoita luettua. Ei tämä nyt niin valtaisan huono ollut, ettei siihen muutamaa työmatkaa olisi kannattanut käyttää. Välillä vaan tympii, kun ei jaksa edes yrittää tulkita vastaavia kirjoja yhtään syvemmältä. Elämä on siihen liian lyhyt. Luulen.

___

Myös Norkku ja Anneli ovat kirjoittaneet tästä.

Nappaan tällä kirjalla pisteen haasteissa Venäjää valloittamaan (Venäläiset mieskirjailijat) ja Ihminen sodassa (Kaukaiset sodat) (ja ylenen kersantiksi!). Ja koska Nikolai Gogol on syntyjään ukrainalainen ja kirja sijoittuu vahvasti ukrainalaiseen kulttuuriin, ruksaan Maailmanvalloituksessani Ukrainan.

12. tammikuuta 2014

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5



Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012 (1. painos 1970)
190 s.
Slaughterhouse 5, or the Children's Crusade (1969)

Kirjakauppaostos.


Billy Pilgrim on aivan tavallinen yhdysvaltalainen mies. Hän on keskiluokkainen optikko, aviomies ja perheenisä. Toisaalta hän on toisen maailmansodan veteraani, Dresdenin pommituksesta sotavankina selvinnyt, paljon kuolemaa ja tuhoa nähnyt mies. Ja kolmanneksi: hän sattuu olemaan ajasta irrallaan. Kyllä vain, Billy Pilgrim pomppii ajassa edestakaisin ja on nähnyt esimerkiksi kuolemansa jo monta kertaa.

Aikamatkailu liittyy osin erääseen pieneen seikkailuun, jonka hän joutui pyyttämättä tekemään eräällä Tralfamadore-nimisellä planeetalla. Tralfamadoressa kaikki aika on läsnä nyt ja aina. Se ei ole lineaarinen eikä syklinen, vaan yhtäaikainen. Maan ihmiselle lähes mahdoton ymmärtää.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on klassikko, joka on odottanut lukemistaan jo pitkään TBR-listallani. Pidin kovasti Vonnegutin Kissan kehdosta, jonka luin pari vuotta sitten, mutta niin vain tarkempi herran tuotantoon tutustuminen on laahannut perässä.

Teurastamo 5 on samaan aikaan helppolukuinen ja tarkkuutta vaativa kirja. Teksti ja kieli on leikkisää, näennäisesti simppeliä, mutta tarina on painava ja sen sanomassa on ytyä. Kirja on koominen ja kauhea,  se herättää ajatuksia ja toisaalta hieman ärsyttää. Aikahyppely on lukijalle haastava tarinallinen rakenne, joka sekä paljastaa että peittää.

Ihailen Vonnegutin tyyliä. Se tempaa mukaansa, se viihdyttää ja pohdituttaa. Vaikka kirjan aihe on vakava, Vonnegut ei saarnaa. Sen sijaan hän leikittelee satiirilla ja sodan absurdiudella, asettaa kyseenalaiseksi käsityksen ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, sankariudesta ja kunniasta.

Billy Pilgrimin vaellus sotavankina maailmansodan repimässä Euroopassa on raastavaa luettavaa. Nuori mies kohtaa asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua näkemään. Hän saa kokea sekä lojaaliutta että petturuutta, sillä sankaruus ei synny yksin sodasta – kaikkea muuta. Dresdenin kohtaama tuho on niin massiivinen, että sotavankilaksi muutetun entisen teurastamon kellarissa sattumalta siitä selvinnyt porukka ei voi kuin tuijottaa eteensä maan pinnalle jälleen noustuaan.

Hyvästä, jopa erinomaisesta on joskus vaikeaa sanoa paljon. Teurastamo 5 on kirja, joka kestää monta lukukertaa. Se on toisaalta myös ajaton: sodan mielettömyys ja ihmisen absurdi sija siinä on aihe, joka ei valitettavasti koskaan vanhene. Niin se käy.

___

Teurastamo 5 on 41. ruksi TBR-listallani. Lisäksi se kasvattaa lukupottiani Ihminen sodassa -haasteessa (Kategoria: Maailmansodat).

10. tammikuuta 2014

Kahdeksan vuotta



Tie vie eteenpäin, ja aina vain se kiinnostaa eniten.

Blogillani on tänään synttärit! Kahdeksan vuotta sitten, 10.1.2006, päätin pistää pystyyn blogin. Nimekseen se sai rivin Anni Sinnemäen runosta ja sittemmin Ultra Bran kappaleesta Eniten.


Eniten minua kiinnostaa yö
että voisin mennä
vuoteeseen murehtimatta
ja olisi hiljaista

Eniten minua kiinnostaa tie
että voisin taas
rakentaa kiskoja
että pääsisi kauemmaksi



Olen kirjoittanut (tämä teksti mukaan lukien) 870 postausta. 

Google-tilin kautta kirjautuneita lukijoita on 155. (Vau! Kiitos ja tervetuloa, uudet ja vanhat ynnä kaikki kirjautumattomat!)

Kolme viimeisintä vuotta olen kirjoittanut myös kirjoista. Kirjabloggaaminen on vienyt mukanaan, mutta edelleenkään en osaa ajatella blogiani puhtaasti kirjablogina. Kaikenlaista muutakin täältä aina aika ajoin edelleen löytyy: työtä ja elämää, teatteria, museoita, ajatuksia, kaikenlaista. Tuntuisi hassulta luopua niistä. Onneksi kukaan ei pakota.

Olen saanut käydä muutamissa kustantamoiden järjestämissä tilaisuuksissa (kiitos kutsuista!), pyytänyt ja saanut arvostelukappeleita, oppinut jotakin suomalaisesta kustantamomaailmasta ja iloinnut uusista (ja vanhoista) kirjoista. Rahaa ei blogissani liiku pennin jeniä nyt eikä tulevaisuudessa. Suurin ja merkittävin lukukokemuksia minulle tarjoava taho on nyt ja aina suomalainen kirjastolaitos.

Kirjoitan nimimerkillä, mutta se ei syö sanojani. Kaiken kirjoittamani takana seison – sen mitä sanon, sanon kuten voisin sanoa kasvokkain. Etenkin nykyisen työni vuoksi koen, että on mukavampaa olla ja harrastaa vakiintuneen nimimerkin suojassa kuin omalla nimellä. Kaikki samalla alalla olevat ja monet muutkin varmasti ymmärtävät, miksi. Toisinkin voisi tehdä, mutta tämä on minun valintani.

Olen saanut tutustua kirjablogikavereihin netissä ja livenä, käynyt ravintoloissa, oluella, leivoksilla, kuohuviinillä, teatterissa ja uusissa kodeissa. Kiitos kaikista niistä, jatketaanhan edelleen? Ja toivottavasti saan tavata tänäkin vuonna taas uusia kasvoja – konteksti voi hyvin olla mikä tahansa yllämainituista tai jokin aivan muu.

Kommentit ja keskustelu ovat bloggaamisen suola, sokeri ja yleismauste – kiitos ennen kaikkea niistä.

Näillä on taas hyvä jatkaa matkaa.    

Bloggaaminen on ilo.

Kiitos sinulle, lukija, siitä ilosta.

9. tammikuuta 2014

Alice Munro: Kallis elämä



Alice Munro: Kallis elämä
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2013
319 s.
Dear Life (2012)

Saatu lahjaksi.


En tekisi sitä mustasukkaisuudesta, en ilkeyttäni enkä vihapäissäni, vaan siksi että hulluus makasi vieressäni pimeässä. Ei se ollut raivohulluutta vaan melkein kiusoittelevaa hulluutta. Laiskaa, vikittelevää hulluutta, puolihuolimaton ehdotus joka tuntui odottaneen pitkään.

Se tuntui sanovan: miksi ei. Miksi et kokeilisi pahinta?

(, s. 280.)


Alice Munro vahvistaa asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosikkikirjailijani koko ajan, mitä useamman teoksen häneltä luen. Munron kynässä on taikaa, hän tavoittaa herkällä korvalla hetkiä, jotka muuten soljuvat ohi huomaamatta, mutta jotka ovat näkemisen arvoisia. Välähdyksiä, tunteita, sanoja, hetkiä, jolloin jätetään sanomatta. Se on ihmeellistä.

Kallis elämä on tuorein Munro-suomennos viime syksyltä. Laadukkaasta suomennoksesta vastaa jälleen Kristiina Rikman. Kokoelmassa on kymmenen novellia ja neljä omaelämäkerrallista kertomusta. Kaksi näistä, Silmä ja Äänet, julkaistaan ensimmäistä kertaa, muut on julkaistu aiemmin eri lehdissä. Minulle kaikki olivat uusia.

Kokoelman novelleille yhteistä on muutos. Niissä tapahtuu jotain sellaista, joka nyrjäyttää totutun arjen sijoiltaan, muuttaa asioiden suuntaa ja vaikuttaa pitkälle tulevaan. Muutoksen syyt ovat moninaiset: väsymys, kateus, tietämättömyys, sattuma, vahinko. Pahuus on yleensä olemassa, mutta hyvin hienovireisenä, kuin häivähdyksenä.

Munron novelleja voisi analysoida loputtomiin. Jokainen on juonitiivistyksen arvoinen, ja jokaisessa on kärki, joka tuntuu lukijan nahassa. Tämän kokoelman novelleista vaikutuin erityisesti seuraavista: Amundsen – historiallinen pikkukaupunkikuvaus, erityisolosuhteet tuberkuloosiparantolassa, nuoruuden innon kolahdus vasten todellisuutta, tulevaisuususko, joka väistämättä murenee. Sorakuoppa – 1960-luvun ajankuva, jossa vanhempien itsensä etsiminen vaikuttaa koko perheeseen tuottaen lapsille lopulta vain syyllisyyttä. Turvasatama – hienovireisyyttä ihmisluonteen nurjuudessa, keskiluokkaisen alistumisen kauheus ja kauneus. Yksi epämiellyttävimpiä kohtaamiani kirjallisia henkilöitä on novellin Jasper-setä. Ylpeys – Munrolle harvinaisempaa miesnäkökulmaa, joskin hyvin vajavaisen ihmisen näkökulmasta. Corrie – nainen, joka tekee niin kuin haluaa, mutta joka kohtaa lopulta sen hetken, jolloin asioiden oikea laita paljastuu. Vanhuus tulee esiin novelleissa Lähdössä Maverleysta ja Järvi näköetäisyydellä, joista jälkimmäinen on niin autenttinen ja koskettava, että se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Munron teemat ovat elämälle keskeisiä ja silti hieman yllättäviä. Esimerkiksi kuolemaan ei hänen novelleissaan suhtauduta missään määrin dramaattisesti, vaikka liian varhaisia, epäreilun tuntuisia ja ehkä turhiakin kuolemia niissä tapahtuu. Kuolema on osa elämää, kuten on moni muukin ilmiö – sen hyväksyminen on taito, jota ihmisen on ehkä vaikeaa tietoisesti harjoitella.

Kieli on kaunista, yksinkertaista ja samalla merkityksellistä. Kikkailua ei ole, vaan tarina etenee hyvin luonnollisesti, kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisikaan. Toisaalta turvallisuus saattaa hämätä: paikoin novellin kärki tai käänne saattaa tulla yllättäen, aivan puun takaa, ja niin kaikki on jo toisin.

Kokoelman lopettava neljän omaelämäkerrallisen kertomuksen sarja tuo palan kurkkuun. Alice Munro on ilmoittanut jääneensä Kalliin elämän myötä eläkkeelle. Lisää ei siis enää ole odotettavissa. Elämänkokemus, huippuunsa hioutunut kirjallinen lahjakkuus ja kyky asettaa sanat tarinoiksi herättää syvää kunnioitusta. Munro on elämäntyönsä tehnyt, ja siitä meidän lukijoiden on häntä kiittäminen.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta jälleen yhdessä nooran kanssa.

Myös Valkoinen Kirahvi on lukenut Kalliin elämän ja löytänyt siitä paljon kiehtovia tasoja. Maria taas ei aivan innostunut.

Avaan tällä kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Alice Munro palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla 2013.

7. tammikuuta 2014

Elämä on peruna



Vähän on sellainen olo, että elämä on kuin peruna. Epämääräisen muotoinen, multainen ja aina joko vähän raaka tai rikki keitetty. Töitä ei edes ole ollut kuin vasta kolme päivää, ja silti olo on jo kaikkensa antanut. No, toisaalta, fiilis on sama siellä opettajanpöydän toisellakin puolella. Ja minä osaan sentään jotenkin hallita tunteeni (töissä).

Ja miksi aina sataa? Kysyn vaan! Lööpit tiesivät kertoa, että talvi ehkä perutaan. Se sopii kyllä minulle, mutta olisin halunnut sen tapahtuvan jo ennen kuin kaamea marraskuun pimeys iskee päälle. Koska nyt sitä marraskuun pimeyttä jatkuu jo kolmatta kuukautta, ja minulla alkaa palaa pinna. Kevät ja valo tuntuu olevan kauempana kuin koskaan – yleensä näihin aikoihin on ollut kauniita, pakkaskuorrutettuja talvipäiviä, punaisia poskia ja nenänpäitä, talvireippailua ja narskuvaa lunta. Nyt ei ole. Mitään muuta kuin marraskuista pimeyttä. "Pitäkää tunkkinne", tekee tämän naisen mieli sanoa, "mä lähen vetää". (Voisipa. Valoon. Aurinkoon. Jonnekin!)

Olen myös palannut oposijaisuudesta takaisin erityisopettajan töihin ja ahdistunut funktioista. Mietinpä vaan, miksi ihmeessä niitä pitäisi erityisopetuksessa käsitellä, edes yleisopetuksen oppimäärää opiskelevien kanssa. Saati sitten yksilöllistettyjen. Hohhoi. Syynä tähän on se, että itsekin vain hilkun kilkun käsitän, mistä on kyse sekä se, että oppilaat ovat aivan kuutamolla. (Ensin mainittu saattaa tosin olla syynä jälkimmäiseen, mene ja tiedä.) Ja joululoma ei tehnyt ainakaan minun oppilaistani yhtään leppoisampia. Pyh ja pah, äksyily on ollut sitä luokkaa, että on tosissaan saanut purra hammasta yhteen, ettei tiuski takaisin.

Tästä aasinsiltana olenkin jo alkanut pohtia, mistä sitä mahtaa itsensä ensi syksynä löytää. On aika selvää, etten nykyisessä paikassani jatka: pestin jatko sellaisenaankin on katkolla, minkä lisäksi painavin syy on se, etten halua tehdä töitä vajailla tunneilla. Matkakulujen kanssa yhtälö antaa huonon lopputuloksen: elän kädestä suuhun. Ja koska enemmänkin voisi näissä töissä tienata, ongelma on aito. Toisaalta tietysti harmittaa, koska olisi näinä pätkätöiden aikoina eksoottista ja hienoa saada jatkaa toinen vuosi samassa paikassa tuttujen oppilaiden ja kollegoiden kanssa, mutta pakko tässä on ihmisen saada pari milliä paksumpi voikerros leivälle. Katsotaan. Työnhaku ja pohdinta edessä, yhtä kaikki. Mutta ei vielä.

Muuttopuuhat sen sijaan pitävät pirteänä. Lauantaina kaivelimme kellarikomeron aarteet esiin ja lopputulemana kannoin 8,1 kiloa vuosien varrella arkistoimaani paperia paperinkeräykseen. Jostain syystä olen joskus todennut tarpeelliseksi säilyttää (ja rei'ittää ja kansioida) maksamiani laskuja, hammaslääkärin hoito-ohjeita, loppuunkäytettyjä reseptejä, OAJ:n jäsenkirjeitä ja tolkuttoman kasan luentomuistiinpanoja. Huokaus. Vaan enpä säilytä enää!

Vanhat vuokrasopimukset, työsopimukset ja palkkakuitit sekä (siedettävän) kasan muuta paperia kuitenkin säilytin, sillä voihan olla, että joku haluaa joskus tehdä arkeologisia kaivauksia henkilökohtaiseen historiaani, ja siihen nuo sopivat hyvin. Paitsi ehkä ne palkkakuitit, mutta niitä en jotenkin millään raaski heittää pois. Kuten en kansantaloustieteen peruskurssin muistiinpanojakaan, joiden sisältämistä paraboloideista en nyt ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Kuten en ymmärtänyt kurssillakaan. (Jonka kävin kahdesti. Enkä siltikään päässyt läpi.)

Paperihommien lisäksi olemme pakanneet kaksi isoa pahvilaatikkoa, joihin menivät ilmeisesti pian kivikautisiksi muuttuvat irtaimiston osamme: cd- ja dvd-levyt. Minulla on laajahko levykokoelma, jota nuorna tyttönä innolla koostin ja kuuntelin, mutta viime vuosina musiikin kuuntelu on jäänyt hyvin vähiin ja sekin vähä tulee nykyään Spotifyn kautta. Hieman tylsää, mutta kehitys kehittyy, eikä auta inistä. Ihan vielä en kuitenkaan ole valmis luopumaan kaikista levyistä. Tosin niille pitäisi keksiä uuteen kotiin jokin järkevä säilytysratkaisu. Huoh. Pidän itseäni varsin esteettisenä ihmisenä, mutta sisustamisessa olen laiska ja aikaansaamaton. Enkä vieläkään, kolmen vuoden jälkeen, ole ihan tottunut siihen, että jonkun muunkin mielipide pitää ottaa huomioon.

Muuttoon on onneksi vielä reilut kolme viikkoa aikaa. Ehtii laittaa ja pakata ja valmistautua. Toisaalta kuitenkin toivoisi, että muutto olisi heti. Uusi kotimme on nimittäin ihan mielettömän cool. Kuten ovat asukkaansakin, tietenkin.

Kaukana perunasta.

2. tammikuuta 2014

Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys



Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys
Kansi: Satu Kontinen
Gaudeamus 2013
246 s.

Arvostelukappale.


Nuoriso- ja yhteiskuntatutkijat Tommi Hoikkala ("Lintsari) ja Petri Paju ("Angst B") tekivät todellisen antropologisen seikkailuretken suoraan suomalaisen koulumaailman ytimeen: syyslukukaudella 2009 he soluttautuivat osaksi Härkälän yhtenäiskoulun 9C-luokkaa tarkoituksenaan tarkastella 2000-lukulaista koulunkäyntiä. Tutkijat kulkivat luokan mukana tunneilla, kokeissa, luokkaretkillä, välitunneilla, ruokalassa, valinnaisaineissa ja kepsulla (so. kebab). He tekivät läksyjä (tai jättivät tekemättä), seurasivat some-kuulumisia ja tulivat osaksi luokkaa, lintsasivatkin. Koko ajan kumpikin piti myös kenttäpäiväkirjaa, kirjoitti muita muistiinpanoja ja pyrki kaikin tavoin monipuolisesti tarkkailemaan erään eteläsuomalaisen ysiluokan viimeistä peruskouluvuotta.

Apina pulpetissa on todella mielenkiintoinen, helpostilähestyttävä ja monipuolinen tietokirja. Siitä on turha teoreettisuus jätetty huolella pois, joskin välillä piipahdetaan Batesonin vuorovaikutuskehillä, kasvetaan aikuisuuteen sekä tarkastellaan hierarkioita, vuorovaikutusta, sosiaalista järjestystä, pedagogiikkaa ja sukupolvikokemuksia. Näitä seikkoja on turha käytännönläheisenkään lukijan kavahtaa: teksti on selkeää, havainnollistavaa ja koko ajan todellisuudessa kiinni.

Kirjan rakenne tuli itselleni yllätyksenä, sillä olin odottanut sen olevan kronologinen matka syyslukukaudelta kevätjuhlaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjan pääluvut on jaoteltu temaattisesti käsittelemään koulumaailman ja -vuoden rakennetta ja käsitteitä, koulun fyysistä ja sosiaalista arkkitehtuuria, koulun ja paikallisyhteisön suhdetta, peruskoulun perusluokan koostumusta ja merkityksiä, opetusta, opettajia ja kasvatusta, teknologiaa ja yltäkylläisyyttä sukupolvikokemuksena sekä tehtyä tutkimusta. Rakenne toimii paremmin tällaisena, joskin itse jäin hieman kaipaamaan jonkinlaista loppuhuipennusta, 9C:n pyrähtämistä maailmalle ja peruskoulun päätöstä.

Kenttätyö on tehty etnografisin menetelmin: tarkkaillen, osallistuen ja havainnoiden sekä toisaalta 9C:n oppilaita, opettajia ja huoltajia haastatellen. Kaikki muut yhtä oppilasta lukuun ottamatta osallistuivat haastatteluihin, ja opettajakunnan ja huoltajien otoskin on vakuuttava. Hoikkala ja Paju suhtautuvat tutkimukseensa ammattimaisen vakuuttavasti, mutta tuottavat tuloksensa muotoon, jossa niitä on kenen tahansa miellyttävää tarkastella. Lintsari ja Angst B antavat palaa ja panevat itsensä likoon: tässä tutkimuksessa ei vain raportoida, vaan otetaan myös kantaa.

Apina pulpetissa on yhtäältä hauska ja havainnollistava, toisaalta hieman ahdistava teos. Kepeys ja jopa paikoittainen riemu syntyvät siitä, mistä niiden voi kuvitellakin syntyvän: tutkimuskohde ja yhteisö, jota tutkijat tarkkailevat on villi ja eloisa, elämänhaluinen, dramaattinen, tunteikas ja kaikin puolin elämää ja menoa täynnä. Ahdistus syntyy lukijassa itsessään, nuoressa opettajassa, idealistissa, joka haluaisi tehdä kaiken oikein tai edes vähän sinne päin, mutta...:

Ihanneopettajan (lähinnä oppilaiden haastattelujen perusteella) haarukointi alkaa edellyttää jo tavallista suurempaa käsitetarkkuutta. Pidä kuria pitämättä pipoa tiukalla. Ole rento mutta vankka kallio. Heitä läppää, tarinoita ja opeta hyvin. Ole kiva ja sano kova sana. Pidä kuria, älä ärsytä. Ole persoonallinen mutta älä erotu liiaksi. Pidä huolta siitä, että oppilailla on kivaa, ja samalla siitä, että jos hermostut, kenelläkään ei ole kivaa. Jos sinulle ...laan, ...le takaisin samalla pysyen roolin mukaisessa opettajamaisessa toiminnassa ja sanavalinnoissa. Luota oppilaisiin, mutta älä ole sinisilmäinen. Ja edellä kuvatut paradoksit mukaan: neuvottele itsellesi asema, jossa ei tarvitse neuvotella, ja miellytä oppilaita niin, ettet yritä miellyttää oppilaita. (s. 197)

Voi ihanneopettaja-parkaa...

Kirjan keskeisin sanoma on, että nuoriso ei ole sellaista massaa, joksi sitä yleensä – sukupolvesta toiseen – arvostellaan. Toki nuorissa on halu kuulua ryhmään, olla osa jotain ja tulla hyväksytyksi, kokea yhteisöllisyyden edut, mutta samalla jokaisella ysiluokkalaisella on oma maailmansa, oma aikansa, oma tilanteensa ja omat tavoitteensa. Se, kuinka tällaisia yksilöistä muodostuvia ryhmiä hallitaan, ohjataan ja opetetaan, on oma tarinansa – ja samalla aihepiiri, johon opettajankoulutuksessa tulisi entisestään panostaa. Itse erityisopettajan työtä tekevänä aineenopettajana luin kiinnostuneena aineenopettajan roolista saatavasta kuvasta ja samalla kaipasin erityisopetuksen näkökulmaa. Toisaalta tutkimuskohteena oli peruskoulun perusluokka, jossa haluttiin ennen kaikkea ammentaa keskiverrosta – ei kai erityisopetustakaan tarvitse kaikkialle tunkea (ja sitä kyllä sivuttiin!).

Kirjan temaattinen rakenne on perusteltu ja pitää katsannon ja lähestymistavat monipuolisina. Toisaalta paikoin teemat hieman toistavat itseään ja menevät päällekäin. Samalla tuntuu, että jotain jätetään kertomatta. Onhan se ymmärrettävää: oppilaat, koulu ja opettajat on tutkimuseettisistä syistä häivytetty tunnistamattomiksi ja yksilöimättömiksi niin hyvin kuin mahdollista, joten esimerkiksi yksilötason henkilökuvauksia ei kovin syvälle voida viedä. Tällaisena kirja on kompakti ja sen äärelle on helppo huomata uponneensa. Haastattelupätkät, koulupäivien ja tapahtumien kuvaukset, paikoittainen teoreettinen ripottelu sekä tutkijasetien huomiot ovat virkeitä, eloisia ja mukaansatempaavia.

Apina pulpetissa sopii ehdottoman hyvin lukemiseksi opettajille, opettajaopiskelijoille, muille koulutyöntekijöille ja ilman muuta ja ennen kaikkea kaikille niille, joilla tuntuu usein olevan peruskoulusta ja koulutyöstä huomattavasti enemmän sanottavaa kuin todellista perstuntumaa.