21. lokakuuta 2016

Saija Nissinen: Ukinpoika



Itä-Suomen perukoilla on koski, joka on valjastettu ihmisen käyttöön, vesivoimalan voimaksi. Voimala tarjoaa työtä ja kodin monelle miehelle ja näiden perheelle, jälkipolvillekin, ihan varmasti. Atso Korpela muuttaa perheensä kanssa voimalan asuntoihin 1970-luvulla, jolloin työstä ei ollut pulaa ja uskoa tulevaan riittää. Atso itse on despootti häntäheikki, joka pyrkii lähinnä omaan nautintoonsa tavalla millä hyvänsä.

Atson poika Pasi perustaa aikanaan perheen hänkin, mutta on kaikessa erilainen kuin isänsä. Vaan voimala hänetkin vetää lopulta puoleensa. Pasin vaimo Maarit joutuu Korpelan perheen miniänä joustamaan paljon, ei vähiten voimalan vuoksi. Perhe on kuitenkin tärkein, ja Maarit ja Pasi pitävät omastaan niin hyvää huolta kuin voivat.

Maaritin ja Pasin nuorin poika Tuomas on Atso-ukin suosikkipoika pienestä pitäen. Aikuisena hän on kohonnut erinomaisten suhteiden, kyynärpäätaktiikan ja peräänantamattomuuden ansiosta Suomen poliittiseen eliittiin, pian ehkä kansainväliseenkin. Tuomas joutuu kuitenkin minuuttiaikataulujensa keskellä tekemään tiliä sukunsa historian kanssa. Kaunista katsottavaa se ei ole.

Saija Nissisen Ukinpoika on moniääninen ja voimakas sukukertomus perheestä, jossa valtasuhteet ja hierarkiat painavat maahan – tai nostavat korkeuksiin. Kukin kapinoi edellistään vastaan, mutta silti veri vetää takaisin tuttuun, yhteiseen. Ikä, aika ja väistämättömät muutokset painavat hartioita kumaraan, tuovat surua ja laajentavat perspektiiviä. Toisaalta oma katse kapenee, kun mahdollisuudet vähenevät ja polku edessä näyttää yhä tallatummalta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa pääosan saavat Atso, Maarit ja Tuomas. Vaikka Atso on vastenmielinen henkilö, Nissinen on kirjoittanut hänet eläväksi tavalla, joka ei puske lukijaa kauemmaksi. Tavallaan, hetkittäin Atsoa voi jopa yrittää ymmärtää, vaikka selityksiä ei suoraan tarjotakaan. Maarit elää elämäänsä ensin äitiyteen ja voimalavaimouteen keskittyen, sitten suruaan työstävänä, uutta kohti ponnistamista yrittävänä. Vaikka halu on suuri, on kohtalona useimmiten jäädä muiden jalkoihin.

Tuomas sen sijaan ei jää kenenkään jalkoihin, vaan tallaa itse heikot ja kestämättömät. Tuomaksen maailma avautuu minäkerronnan kautta, ja se on tyylillisestä monotonisuudestaan huolimatta sävyjä täynnä. Vallanhalu, pyrkimys eteenpäin, piittaamattomuus maailman ja yhteiskunnan rajoista – Tuomas voisi olla kirjan henkilönä kestämätön, muttei ole. Pikemminkin herää ajatus hylätystä pikkupojasta, joka koko elämänsä etsii merkityksiä, joista on joskus jäänyt paitsi.

Ukinpoika ei ole mikään ohimennen ahmaistava romaani, vaan se vaatii työstöä ja keskittymistä. Suuria teemoja on paljon, ja tietyn pisteen jälkeen väsyy vastaanottamaan enempää. Kokonaisuus on kuitenkin mietitty ja hiottu, antoisa ja vaikuttava.

Mistä me voimamme saamme? Mistä maailma? Ja kuinka kauan rattaat pyörivät sen jälkeen, kun itse on jo valmis luovuttamaan?


Saija Nissinen: Ukinpoika
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
316 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Sanna Jääskeläinen / Savon Sanomat

17. lokakuuta 2016

Jukka Laajarinne: Kehys



Jukka Laajarinne on aivan salaa hivuttautunut yhdeksi kotimaisista kirjoittajasuosikeistani. Erityisesti esseekokoelma Tiloissa kolahti kunnolla sen viime keväänä luettuani. Sen lisäksi olen lukenut Laajarinteeltä hieman poleemisen tietokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset sekä kiehtovan romaanin 72. Nyt lukuvuoroon pääsi romaani Kehys.

Kehys muodostaa nimensä mukaisesti raamit eri ajoissa, paikoissa ja tilanteissa olevien ihmisten ja ihmisyhteisöjen tarinoille. Kaikki alkaa nuoresta isästä, joka on jäänyt yksin pienen lapsensa kanssa. Tarinat vaihtuvat kuin kohtaukset elokuvassa, nopeasti leikaten ja uusiin vaiheisiin siirtyen.

Henkilöt vaihtelevat Buddhasta käsityöläisiin, treffailevista nuorista elokuvahahmoihin, rikollisista hyväntekijöihin ja aivan tavallisiin ihmisiin. Aiheina ovat ihmisten väliset suhteet, hyvä ja paha, valinnat ja ratkaisut, sattumat ja merkitykset. Kaiken keskellä on aina kuitenkin ihminen: yksilö, jonka on jollain konstilla selviydyttävä siitä sopasta, jota elämäksi kutsutaan.

Kehyksen rakenne on kutkuttava. Juuri kun tottuu yhteen tarinaan, se vaihtuukin toiseksi. Saattaisi tällainen ärsyttääkin, mutta minua se vain kiehtoi. Tarinat jäävät väistämättä kesken, mutta ehkä parhaiden kuuluukin. Miksi antaa kaikki valmiina lukijalle, laiskaksihan siinä tulee. Nyt joutuu tekemään monta surutyötä, kun hieno hahmo katoaa, vaikka vasta ollaan tultu tutuiksi. Toisaalta näin heillä on mahdollisuus jatkaa matkaansa eteenpäin, tiettömiä teitä kohti ilman, että asiat selitetään puhki.

Kehys saa miettimään kaikkia niitä tarinoita, juonenpätkiä, ihmisiä ja tapahtumia, jotka risteävät toisiaan kaikkialla. Miten silläkin ohikulkijalla saattoi olla aivan samanlainen ajatus yhtä aikaa mielessä, kuinka turhia murheita tulee kantaneeksi, miten lähellä suuret käänteet ovatkaan. Samalla saa lohtua siitä, että suuri osa elämää on kuitenkin aika tasaista, sitä ihan tavallista, ja niin on kaikilla muillakin, vaikka joskus voisi muulta näyttää ja kateus kalvaa, kun vertaa muiden upeita elämiä omaan keskinkertaiseensa.


Jukka Laajarinne: Kehys
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2010
175 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Helena Rintala / Kiiltomato.net, Antiaikalainen, Rakkaus on koira helvetistä

11. lokakuuta 2016

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä – Hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää



Tänään 11.10. vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä tyttöjen päivää. Huraa kaikki tytöt, tytöksi itsensä tuntevat ja tyttöjä symppaavat! Tyttöjen kunniaksi esittelen erinomaisen mahtavan sarjakuvakirjan, jonka soisin kaikkien tyttöjen, tytöksi itsensä tuntevien, tyttöjä symppaavien jne. lukevan. Tai oikeastaan ihan kaikkien. Kyse on ruotsalaisen Liv Strömquistin Kielletystä hedelmästä, joka kertoo – vulvasta.


Edes avaruuteen ei kehdattu lähettää kuvaa vulvasta. Penis kävi kyllä.




Strömquist ei säästelee sanojaan eikä kynäänsä tarttuessaan aiheeseen, joka väistämättä herättää monenlaisia ajatuksia. Kielletty hedelmä käy huolella, napakasti, anteeksipyytelemättä ja suorasukaisesti läpi käsityksiä, uskomuksia ja historiallisia käänteitä, jotka se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi on kohdannut – pääosin länsimaisessa kulttuurissa.


Mikä onkaan maailman vanhimpia aiheita taiteessa?

Kielletty hedelmä ei anna armoa. Sille on hankalaa väittää vastaan (en kyllä edes tiedä, kuka haluaisi yrittää). Aihepiirit etenevät vauhdikkaasti miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua "naisen sukuelimeksi" yhteiskunnallisiin rakenteisiin, vulvan nimeämisen vaikeuteen, naisen kehoon, seksiin ja kuukautisiin.




Selväksi käy, että biologiseen naiseuteen liittyy niin paljon kompleksisia ja moniulotteisia asiakokonaisuuksia, käsitteitä ja yhteiskunnallisia olettamuksia, ettei juuri mikään termi tai historiallinen tapahtuma ole painolastista vapaa. Vallankäyttö on tietenkin yksi olennaisimpia ilmiöitä, joka on määrittänyt kautta aikojen keinoja kontrolloida osaa yhteisön jäsenistä tiukemmin kuin toisia. Lisääntymiskyvyn ihmeellisyys ja yhtäaikainen tuttuus ja vieraus on luontevasti yksi tarkimmin säädellyistä ihmiselämän osa-alueista.




Aika lohduttoman kuvan naisen ja ennen kaikkea fyysisen naiseuden asemasta Kielletty hedelmä antaa, mutta toivottomaksi ei tarvitse heittäytyä. Asenne on säpäkkä, periksiantamaton ja järjettömät asenteet ja rakenteet railakkaasti kyseenalaistava. Tyyli on sarkastinen ja pisteliäs, välillä saattaisi poskia helottaa suorasukaisuuden edessä, ellei olisi niin keskittynyt nyökkäilemään ja puhisemaan.




Kielletty hedelmä on kirja, jonka soisin päätyvän aika monelle lukulistalle. Tyyliltään sarjakuva on simppeli ja tekstipainotteinen, pääosin väritys on mustavalkoinen ja kuvissa tiettyä naivistisuutta. Ehkei visuaalinen ilme ole itselleni kaikkein mieluisinta tyyliä, mutta sen antaa anteeksi timanttisen sisällön vuoksi.

Tytöt kaikkialla, antakaa palaa – maailma on teidän!


Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Suomentaja: Helena Kulmala
Ulkoasu: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sammakko 2016
143 s.
Kunskapens frukt (2014)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Todella vaiheessa, Heta-Maria Pyhäjärvi / Sylvi, Kirjamuistikirja

9. lokakuuta 2016

Laura Gustafsson: Korpisoturi



Välillä mietin, miltä tuntuisi vetäytyä säpisevästä yhteiskunnasta sivuun, jonnekin ihan omaan rauhaan. Omassa mökkisaaressani Itä-Suomessa pystyn sitä ajoittain harjoittelemaan, vaikka omavaraisuudesta ei siellä voi oikein puhua sen rakentuessa vain mustikoille ja puolukoille.

Aika ajoin tämä kaikki pyöritys vain väsyttää ja kanssaihmiset ärsyttävät.

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö Ahma ei ainoastaan mieti vaan myös toteuttaa vetäytymisen. Hän muuttaa itärajalle tarkoituksenaan päästä eroon turhasta yhteiskunnasta vaatimuksineen ja typeryyksineen. Ahman tavoitteena on omavaraistalous mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Valmistautuminen maailmanloppuun on alkanut.

Ahma haluaisi olla ihmiskontakteista vapaa, mutta valitettavasti se ei edes pikkupaikkakunnan peräkylällä onnistu täysin. Paikalliset alkuasukkaat suhtautuvat tulokkaaseen epäillen, mutta myös uteliaita on. Ahma huomaa oman laumansa kasvavan, kun hehkeä Pamsu ja esikoistaan odottava Linnea lyöttäytyvät yhä tiiviimmin hänen seuraansa. Myöhemmin joukon jatkoksi saapuu myös Ahman nettituttu Kapu. Eikä pidä unohtaa eläinystäviä, kuten Ahman pihapiiriin majoittuvaa sikaa.

Taustalla humisee Suomen sisä- ja ulkopolitiikka. Suomi sulkee ovensa pakolaisilta ja joutuu muiden maiden kauppasaartoon. Väistämättähän se alkaa rapistaa yhteiskunnan toimintaa ja ajatuksella vuosikaudet hekumoineet survivalistit pääsevät testaamaan taitojaan, kun kaikesta on pulaa.

Korpisoturi on rempseä, eloisa ja räiskyvä romaani. Sen tarina puksuttaa menemään ilman suvantoja, kasvattaa kuvioitaan vähitellen ja pysyy kuitenkin kaiken aikaa huolella kasassa. Ahma on päähenkilönä mainio: aika outo, epäluotettava mutta silti uskottava. Juuri sellainen tyyppi, jollaista ei ehkä itse henkilökohtaisesti tunne, mutta jollaisia tietää olevan. Siellä jossain, spelttiä kylvämässä.

Naishahmoja tarkastellaan pääosin Ahman näkökulmasta, ja vaikka se on väistämättä yksiulotteinen, naiset osaavat yllättää. Ei ole aikaa tai halua jäädä korpisoturin katseen määrittelemäksi tai hänen sääntöjään orjallisesti noudattamaan.

Gustafsson kirjoittaa jollain tapaa veikeästi. Kieli kutittelee, hauskuuttaa ja on silti viiltävän tarkkaa kuvausta Suomesta ja suomalaisista, korvesta ja yhteisön muodostumisesta. Luonto on yksi romaanin päähenkilöistä, tai pikemminkin ihmisen suhde siihen. Kuinka etäällä siitä olemmekaan, kuinka suuriin vaikeuksiin joutuisimme, jos täysihoito päättyisi ja olisimme yhtäkkiä itse vastuussa pärjäämisestämme.

Ihmisluonto on aiheena ikuinen, mutta Gustafsson puhaltaa siihen raikasta uutta pontta. Korpisoturi on hauska kirja, vaikka vakavia aiheita käsitteleekin. Se on samaan aikaan ajankohtainen, pohdituttava ja viihdyttävä. Oivaa luettavaa niin kaikille oman elämänsä wannabe-survivalisteille kuin meille mukavuuksiinsa tuudittautuneille laiskureille.


Laura Gustafsson: Korpisoturi
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Into 2016
257 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kanava Klassikko, Vinttikamarissa, Kirja vieköön!, Kaiken voi lukea!, Tekstiluola, Pihin naisen elämää  

5. lokakuuta 2016

Peter Pan, Wendy ja Seitsemännen taiteen tarinat



Latasin joskus taannoin Project Gutenbergista muutaman klassikon, J. M. Barrien Peter Panin siinä ohella. Vaikka tarina on tuttu monesta elokuva- ja näytelmäversiosta, alkuperäistekstiä en ole tullut koskaan lukeneeksi. Hilkulla lukeminen oli nytkin, mutta puristin homman kasaan tänään päättyvää Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaastetta varten.

Oli nimittäin kuivakka opus tämä. Jahkailua, kahnailua, vääntöä, kääntöä, rasittavia perherooleja ja jotenkin kankeasti etenevä juoni. Se tosin lienee monelle tuttu: on Peter Pan, poika, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Hän saapuu ystävänsä Helinä-keijun kanssa vieraisille Darlingien perheeseen, jossa Nana-lastenhoitajakoira pitää huolta hulttiovanhempien lapsista Wendysta, Johnista ja Michaelista. Peter houkuttelee lapset mukanaan Mikä-Mikä-Maahan, jossa elelee niin intiaaneja, keijukaisia, kadonneita poikia kuin hurjia merirosvojakin Kapteeni Koukun johdolla.

Seikkailuahan siitä seuraa, joskin Wendyn tehtävä on toimia pikkuäitinä Peterille ja kumppaneille. Hurja taistelu merirosvojen kanssa päättyy traagisesti ja lopuksi palataan kotiin.

En tosiaankaan osaa sanoa, miksi tämä kirja tökki niin paljon, eihän se ole edes kovin pitkä! Jotenkin varmaan ärsyynnyin sen moraalisesta otteesta, joka arvostelee nokkavasti Darlingin perheen vanhempia (jotka ehkä eivät ole täydellisiä, mutta kuka muka on?) ja toisaalta koin vastenmielisenä tavan, jolla Wendysta leivottiin leikkiäiti Kadonneille pojille. Lisää actionia, vähemmän perhearvojen kaipuuta!

Mutta no, annettakoon aika paljon anteeksi yli 100 vuotta vanhalle teokselle – luonnollisesti se on oman aikansa tuote ja kuvaus, satu- ja fantasiaelementeillä varustettuna. Ja toimii varmasti yhä uusiin lapsiin lapsuuden arvoa vahvistavana kirjaklassikkona. Tai leffoina.


J. M. Barrie: Peter Pan and Wendy
Hodder & Stoughton 1911

E-kirja Project Gutenbergista


Helmet-haasteesta kohta 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja.

_____________




Tänään päättyy Oksan hyllyltä -blogissa viime syksynä avattu Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste, jonka pointtina on siis ollut lukea laajalti elokuva-aiheisia kirjoja. Omat lukemiseni (kahdesta eri kategoriasta) ovat seuraavat:

Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja

Beowulf. Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.
Jules VerneAround the World in Eighty Days (1873)
Marjane SatrapiPersepolis. Iranilainen lapsuuteni (2000 & 2001 / 2004)
Aleksis KiviSeitsemän veljestä (1870)
J. M. Barrie: Peter Pan (1911)

Fiktiiviset kirjat, joissa kuvataan elokuvaa, kerrotaan elokuvanäyttelijöistä tai -ohjaajista yms. elokuvaan liittyvästä toiminnasta

Joyce Carol OatesBlondi (2000/2001)


Yhteensä siis 6 kirjaa. Myönnettäköön, etten ole nähnyt listan kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia Peter Pan -versioita lukuunottamatta. Persepolis kyllä kiinnostaisi, jossain vaiheessa toivottavasti etsin aikaa sen katsomiseen.

Ehdottomasti paras lukukokemuksista oli Joyce Carol Oatesin Blondi, mykistävä romaani kerta kaikkiaan. Myös jo mainittu Persepolis kolahti, ja olenkin saanut sen toisen osan työkaveriltani lainaan (jo keväällä, kröhöm).

Kiitos MarikaOksalle hauskasta lukuhaasteesta!

1. lokakuuta 2016

Kevyttä mielihyvää (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Haavekuvia todellisuudesta

Q-teatterin uusin näytelmä Kevyttä mielihyvää on viileän tyyni ja pahaenteisen pirullinen tutkielma ihmisen olemassaolon vaikeudesta ja sattumanvaraisuudesta. Se jättää katsojan omien kysymystensä äärelle antamatta valmiita vastauksia, aihioita vain. Ja juuri se on arvoituksellisen näytelmän vahvuus.

Tommi Korpela on pääosassa Alpona, joka on menestyvä lääkäri hyvinistuvassa puvussaan. Alpolla on periaatteessa kaikki hyvin, mutta jo lapsena alkanut tuska olemassaolon kysymysten äärellä saa hänet lopulta turvautumaan nuoren ja eteerisen Oonan (Pia Andersson) tarjoamaan hypnoositerapiaan. Tyylikäs vaimo Birgitta (Minna Haapkylä) ja bisnesvainuinen veli Robert (Jussi Nikkilä) eivät niele Alpon valintoja nikottelematta. Jani Volasen kaksoisrooli kummallisena Tuomona ja hypnoosiguru Jan Hellesøena vahvistaa henkilögalleriaa ja keventää vakavaa tunnelmaa.


Kuva: Pate Pesonius

Mikä on lopulta hypnoosia ja mikä todellisuutta? Milloin Alpo on unessa tai muutoin poissa, milloin asiat tapahtuvat oikeasti? Kevyttä mielihyvää pompottelee katsojaa mennen tullen, hämää ja herättelee. Kerrokselliset, pelkistetyt lavasteet, karu äänimaailma ja voimakkaat valot tukevat tarinaa olennaisesti, tai pikemminkin ne ovat osa sen keskeistä ydintä.

Näytelmän kohtaukset on rytmitetty taitavasti: samat asiat tapahtuvat uudelleen ja uudelleen pienin ja ehkä sitäkin olennaisemmin muutoksin. Jossittelu vahvistaa tunnetta todellisuuden epäluotettavuudesta. Mitkä havainnot ovat todellisia, mitkä kuvitelmaa? Milloin vain toivomme jonkin tapahtuneen juuri niin kuin muistamme, milloin voimme olla varmoja tapahtumien kulusta?


Kuva: Pate Pesonius

Kevyttä mielihyvää on tunnelmaltaan samaan aikaan absurdiin vivahtava ja viiltävän todentuntuinen. Korpelassa henkilöityvä epäusko koetun ja eletyn äärellä välittyy vahvana, Haapkylän roolin tylynviileä realismi, Volasen pirullisuus ja Nikkilän kerroksellisuus täydentävät toisiaan ja jättävät silti tilaa tulkinnalle. Piia Andersson on Oonana jollain tapaa lapsekkaan nukkemainen – kuin karu muistutus siitä, että liian kaunista pintaa ja omia haavekuviaan on syytä epäillä, sillä niiden alla ja takana on väistämättä jotain muuta.


Kuva: Pate Pesonius

Näytelmän eri osat toimivat keskenään tyylikkäästi ja kitkattomasti. Kokonaisuus on hallittua, rautaisen ammattimaista teatteria, joka ammentaa olemuksensa häpeämättömästi juuri tästä ajasta. Alpon eksyminen oman itsen ja elämän merkityksettömyyteen, todellisuuden epäilyyn ja yksinäisyyteen saa katsojan oman mielen muljahtelemaan. Mikä minulle on tärkeää ja miksi? Onko se edes totta ja jos ei – mitä sitten? Enkö voi vain piiloutua kiteeni sisään matkalle ajattoman avaruuden syövereihin, kuten Alpokin ajatteli tekevänsä, ennen kuin alkoi liiaksi epäillä?

Tietäähän sen, kuinka ihmiselle käy, kun liiaksi alkaa todellisuuden rakenteita kyseenalaistaa.

Vai tietääkö?


Kevyttä mielihyvää
Q-teatteri
Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä, Pia Andersson
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Lavastus ja valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen

_______

Toisaalla: Sanna Kangasniemi / Helsingin Sanomat, Paljon Melua Teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja, Huminaa