14. syyskuuta 2019

YA-kirjoja maailmojen rajoilta

YA-kirjallisuus on ollut minulle monella tapaa tärkeää viime vuosina. Se on herättänyt ajatuksia, viihdyttänyt ja ilahduttanut. Olen monesti erinomaista uutta YA-kirjallisuutta lukiessani harmitellut, ettei aivan vastaavaa vielä ollut silloin, kun olin itse sitä ihan varsinaista kohderyhmää. Onneksi kaikenlaista kirjallisuutta voi lukea ihan minkä ikäisenä tahansa, ja niinpä minäkin olen löytänyt paljon lukemisen iloa nuorten aikuisten kirjallisuudesta sellaisina aikoina, kun mikään muu ei nappaa tai ylipäänsä fiilis sellaista vaatii.

Viime viikkojen aikana olen lukenut muutaman hyväksi havaitsemani YA-sarjan päätösosan, tässä bloggauksessa esittelen kaksi niistä.

(Todettakoon vielä, että myös bloggausinto on ollut jo vuoden verran hukassa, syistä joita en itsekään ymmärrä. Palaan tähän ehkä vielä myöhemmin, mutta YA-kirjallisuudelle haluan osoittaa kiitokseni myös tässä: YA-kirjallisuudesta tuntuu mukavalta kirjoittaa edes jotain, vaikka muuten kirjoittaminen tökkii.)


Helena Wariksen dystooppinen Kone-sarja on kietonut minut maailmaansa ensimmäisestä osastaan Linnunsitojasta alkaen. Jatko-osa Vedenkerääjä laajensi kokonaisuutta. Nyt päästään trilogian loppuun asti Jäänvartijan mukana.

Maailma, jossa trilogiassa eletään, on uhkaava ja jollain tapaa synkkä. Ihmiset elävät supertietokoneiden hallinnoimissa kuiluissa, joissa asuinolosuhteet ovat tasaiset joskin kullekin ennalta määrätyt. Kuilujen ulkopuolella elävät vain harvat kapinalliset tai hylätyt. Ilmastonmuutos on vaikuttanut maapalloon merkittävästi, ja vain koneiden hallinnan myötä voi edes jollain tasolla luottaa siihen, ettei ympäristö käänny ihmistä vastaan.

Kapinallisten joukko on kuitenkin ollut jo pitkään huolissaan koneiden vallasta ja moni epäilee, että jotain suurempaa peitellään aktiivisesti. Kun majakkasaarella sinnikkäästi elänyt ja toiminut vastarintajoukko on kukistettu, sen jäsenet ovat hajaantuneet eri puolille tunnettua maailmaa. Joukkoon kuulunut Thom on koettanut sopeutua jälleen Maharin Kuiluun, mutta vaikeaa se on. Menneisyys kummittelee ja epäilys kalvaa edelleen. Kun eräs radioviesti paljastaa, että Kuilujen ulkopuolinen tilanne on epävakaampi kuin on pelätty, konevastaiset ryhtyvät vielä yhteen uskaliaaseen kapinayritykseen.

Wariksen sarja pitää ilman muuta lukea järjestyksessä, mutta kun niin tekee, tämä viimeinen osa täydentää kokonaisuuden hienosti. Sarjan osat ovat ihastuttavan tiiviitä ja välttävät kaiken ylimääräisen härväyksen, sillä tilaa sellaiselle ei ole. Tunnelma rakentuu ihmisten toiminnan ja miljöön ymmärtämisen kautta, joihin Waris tarjoilee vähitellen avautuvia vihjeitä. Sarjan myötä pääsee erinomaisesti ilmastonmuutoksen, tulevaisuuden uhkien ja toiminnan etiikan kysymysten äärelle.


Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on puolestaan nykyaikaan sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota. Aiemmat osat Kaarnan kätkössä, Kiven sisässä ja Veden vallassa ovat tutustuttaneet lukijan suomalaisiin nuoriin, Mariin, Pekkoon ja Pinjaan, jotka eivät tunne toisiaan, mutta joilla on olennaisia yhdistäviä tekijöitä: he kaikki ovat omaksikin kauhukseen vain puoliksi ihmisiä, puoliksi he ovat suomalaisen muinaisuskon ja mytologian hahmoja. Tutuksi ovat tulleet niin metsän väki, peikot kuin vedenjumala Ahdin kansa.

Maan povessa on sarjan päätösosa. Sen päähenkilö on Otra, maahispoika, jolla ei ole mitään syytä ymmärtää tai hyväksyä ihmisiä. Ihmiset ovat tuhonneet maahisten asuinsijoja jo liian pitkään, ja nyt saa riittää. Otra kaappaa sinipiika Tuulian, joka puolestaan on yhdistänyt aiemmissa osissa esiintyneitä nuoria toimimalla näiden suojelijana ja silmienavaajana. Nyt kun Tuulia katoaa, luonnonvoimien on yhdistyttävä ja lopetettava keskinäinen mittelönsä. Helppoa se ei ole, mutta nuoret ovat valmiita lähes mihin vain Tuulian löytämiseksi. Ja pakkokin on, sillä maahisten suunnitelmat paljastuvat ihmisten kannalta hyvin vaarallisiksi.

Helmisen sarja yhdistää onnistuneesti nuorten arkimaailmaa ja suomalaista mytologiaa. Fantasiaelementit solahtavat tarinan osaksi nikottelematta, hyvin luontevasti. Sarjan henkilöhahmot ilahduttavat monipuolisuudellaan ja aitoudellaan: he kipuilevat nuorten elämään liittyvissä asioissa, oman identiteettinsä muodostumisen kanssa ja Tuulian lempeänkirpeän tuuppimisen jälkeen myös yliluonnollisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä kanssa.

Juonenkuljetus on vauhdikasta, mutta toiminta ei paisu överiksi. Langat pysyvät kasassa ja eri käänteet yhdistyvät toisiinsa oivallisesti. Helmisen teksti on selkeää ja ymmärrettävää, eikä sarjaan tarttumisen pitäisi olla liian korkean kynnyksen takana. Suosittelen suosittelemaan ja tietysti kokeilemaan itse.


Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019
139 s.

Kirjastosta.


Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset 4)
Myllylahti 2019
248 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteesta nappaan kohdat 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja ja 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

7. syyskuuta 2019

Zadie Smith: Kauneudesta



Zadie Smithilla tuntuu olevan vahvan kerronnan lahja. Hänen tarinankuljetustaan, henkilöhahmojen rakentamistaan ja syventämistään, juonenkäänteiden mestarointiaan ja yksityiskohtien tajuaan saa vain ihastella, paikoin jopa väsyttävyyteen asti.

Kauneudesta sukeltaa ympäristöön, jota jostain syystä (sitä missään määrin oikeassa elämässä tuntematta) syvästi rakastan: yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan. Romaani kertoo kahden keskenään hyvin erilaisen akateemisen perheen elämästä Wellingtonin yliopistossa ja perheenjäsenten toisiinsa kietoutuvista valinnoista ja teoista.

Howard Belsey on taidehistorioitsija, joka vielä uransa loppupuolella on edelleen vailla vakituista virkaa. Hän opettaa, luennoi ja tutkii, kilpaillen verisesti samoista aihepiireistä kiinnostuneen mutta kaikin muin tavoin eri lailla ajattelevan brittiläisen Monty Kippsin kanssa. Belseyn perheeseen kuuluvat Howardin vaimo Kiki, sairaalan hallintojohtaja ja kolme parikymppistä lasta Jerome, Zora ja Levi. Kukin Belsey suuntaa huomionsa ja kiinnostuksensa omiin kohteisiinsa, mutta etenkin topakalla Kikillä on ote ja näkökulma kaikkeen. Yleensä tiedostava, liberaali ja perääntymätön. Kippsit ovat puolestaan konservatiivisia ja uskonnollisia ja antavat sen myös näkyä. Erilaisuudestaan huolimatta perheiden äidit löytävät yhteyden ja alkavat vähitellen ystävystyä.

Perhedraamaa on luvassa, kun kullakin on oma polkunsa kuljettavanaan ja omat intohimonsa täytettävänään. Tarina tekee aikahyppyjä, osoittaa hitaasti eteneviä säröjä ja täydentyy vähitellen yhä moniulotteisemmaksi. Wellingtonin yliopisto elää puolestaan romaanissa omaa elämäänsä, omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Mielipiteet ja poliittiset näkemykset törmäävät, ja kaiken taustalla akatemia vahvistaa omaa tilaansa ja tekemisen tapaansa.

Smithin kerronta on polveilevaa, runsasta ja jollakin kiehtovalla tavalla anteeksipyytelemätöntä. Hän haluaa kertoa tarinansa sellaisena kuin se on, antaa henkilöidensä olla mitä ovat, tehdä kerronnallisia ratkaisuja, joissa on myös tympeyttä, joissakin ehkä jopa hiven tunkkaisuutta. Ja silti lukeminen on ilo, vaikka se kestää: romaani kiskoo mukaansa eikä pyydä lupaa lukijan viettelylle.

Kauneudesta on ensimmäinen Smithiltä lukemani kirja, mutta uskallan todeta, että uteliaisuuteni on herätetty ja muukin tuotanto päätyy lukupinooni ennemmin tai myöhemmin. Mikä ilo löytää uusi kirjailija, jonka ääni (ja luonnollisesti myös Irmeli Ruuskan hyvä suomennos) kaikuu omissa korvissa juuri oikealla tavalla, kiehtovana ja kokonaisena.


Zadie Smith: Kauneudesta
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2006
439 s.
On Beauty (2005)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjahyllyn aarteet -haaste.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni

22. elokuuta 2019

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast



1990-luvun Pohjois-Irlanti ja etenkin pääkaupunki Belfast on levoton, repaleinen ja oluenhuuruinen. Kolmekymppisten miesten kaveriporukka tapaa toisiaan tuopin äärellä ja puuhaa mitä milloinkin. Jake toipuu edelleen kuukausia sitten tapahtuneesta erostaan ja tienaa rahansa velkojana. Chuckie asuu äitinsä nurkissa ja haluaa maailmassa eniten vain yhtä asiaa: rahaa. Eikä seksikään ole pahitteeksi. Muutkin kaverukset ovat bisneksissään ja ihmissuhteissaan välillä pinnalla, välillä pohjalla.

Belfast on vähitellen toipumassa verisestä sisällissodasta protestanttien ja katolisten välillä. Tuntuu, että rauha on ehkä mahdollinen, vaikka edelleen terrorismin äärellä on oltava varpaillaan. Koskaan ei voi tietää, missä ja milloin räjähtää. Pahinta on, että kaikki ovat tottuneet epävarmuuteen ja epävakauteen. Vain tavallista isompaa pamausta pysähdytään kuuntelemaan hetkeksi pidempään ennen kuin sekin vaipuu muun hälyn alle.

Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on yllättävä, upeasti kerrottu ja suomennettu kertomus ajasta ja paikasta, jota ei enää ole, mutta jonka aikalaiset muistavat liiankin elävästi. Vaikken ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa, Belfast on kirjan sivuilla niin elävä, että on helppoa luulla sittenkin olleensa siellä joskus, ja etenkin 1990-luvulla.

Kirjan tarina polveilee sukurasitteista ja pieleen menneistä suhteista henkisiin painolasteihin ja unohdettuihin haaveisiin. Miesporukan jäsenet ovat kolhuistaan huolimatta keskenään solidaarisia, vaikka heidän on joskus vaikea ymmärtää toisiaan ja tehtyjä valintoja. Ystävyys kantaa, etenkin silloin kun ympärillä on levotonta ja haurasta.

Kirja on ollut vuosikaudet hyllyssäni lukematta. Onneksi ei ole enää: tämä romaani todella kannatti lukea. Se avartaa, ilahduttaa, viihdyttää ja koskettaa. Kirjan merkittävä käännekohta on niin vavahduttavan hienosti kerrottu, että se jää mieleeni pysyvästi. Mitä kerronnan juhlaa!


Robert McLiam Neeson: Eureka Street, Belfast
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 1998
560 s.
Eureka Street (1996)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

30. heinäkuuta 2019

Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti



Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.


Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)

23. heinäkuuta 2019

Kesä Saara Turusen kanssa



Olen viettänyt kesää Saara Turusen kanssa.

Tai itse asiassa se oli yksi viikko ja sen perässä ollut viikonloppu, jolloin ahmin menemään Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön (Tammi 2015) ja samaisen romaanin ilmestymistä seuraavasta vuodesta kertovan Sivuhenkilön (Tammi 2018).

On ollut ihanaa. Kiitos Saara.

Rakkaudenhirviö tiivistää jotain olennaista Suomesta ja suomalaisuudesta. Vaikka se on sivumäärältään (viidettäsataa sivua) ja käänteiltään runsas, se on samalla timanttisen terävä. Ytimessä on kasvu naiseksi ja taiteilijaksi perheessä ja ympäristössä, jossa kaikkein tärkeintä on olla tavallinen. Ihan vain semmoinen, johon kukaan ei kiinnitä huomiota eikä ainakaan herätä mitään mielipiteitä tai puheita. Ei kannata tavoitella liikoja: kuitekin pettyy ja pahimmillaan saa hävetä sitten.

Jotenkin romaanin päähenkilö kuitenkin räpistelee itsensä irti itäsuomalaisesta kankeudesta ja lähtee taidelukioon Helsinkiin ja sen jälkeen taidekouluun dramaturgiaa opiskelemaan. Taide, ihmissuhteet, pääkaupungin humu – ne vievät ja tuovat. Toisaalta naiselle riittää hyvin vähäinen, patja asunnon nurkassa ja muutama ystävä, silloin tällöin lasillinen ja nuudelit ravinnoksi. Kunhan saisi kirjoittaa. Kunhan voisi kirjoittaa.

Oman itsen kanssa on välillä vaikeampaa. Se ja jokin muu levottomuus vie maailmalle, pois kotimaan ankeudesta Lontooseen, Espanjaan, Meksikoon, Berliiniin. Voihan saman tien elää ankeutta jossain muualla, etenkin jos se ei ihan joka päivä ole ankeutta. Jos välillä onkin rakkautta, kiintymystä, onnistumista, aurinkoa.

Rakkaudenhirviö rutistaa sydäntä kasaan ja tykyttää takaraivossa. Sen kuvaama ihmisten välinen dynamiikka on sellaista, josta jokaisella lienee jonkinlainen kokemus. Mikä taito Turusella on rakentaa henkilöitä, joista jokainen on epätäydellinen ja rasittava, mutta jotka tuntuvat tutuilta ja aidoilta, naapureilta ja omilta perheenjäseniltä. Heihin tiivistyy paljon sitä, mille ei aina itse löydä sanoja tai argumentteja. Mutta he ovat, juuri niin kuin heidät kerrotaan.

Sivuhenkilö ilmestyi kolme vuotta Rakkaudenhirviön jälkeen ja se kuvaa yhtä vuotta taiteilijan elämässä, kun on juuri julkaissut esikoisteoksensa ja koettaa räpiköidä uransa, itsensä ja taiteensa välissä ja hallita niitä kaikkia. Jos Rakkaudenhirviö on runsas, Sivuhenkilössä ilmaisu on yhä tiiviimpää ja riisutumpaa. Se on jossain määrin dokumentaarisempi, ja vahvistaa käsitystäni Turusen laajasta tyylivalikoimasta.

Sivuhenkilössä arki, toiveet, pelot, suunnitelmat ja unetkin sekoittuvat. Mitä kirjoittaa ja sanoa, kun tuntuu sanoneensa kaiken esikoisteoksessaan, jota riepotellaan, luetaan, kritisoidaan, kehutaan, palkitaan? Kuinka selvitä yli raaoista kritiikeista, "väärin luennasta", toisaalta hiljaisuudesta? Vaikka kehutaan, ymmärretään, ihastutaan – miten antaa teoksensa elää omaa elämäänsä vapaana?

Romaanin viehättävämpiä piirteitä on arjen kuvauksen ja sisäisen maailman ja ajattelun sekoittuminen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Yhdessä hetkessä poljetaan pyörällä pitkin Helsingin katuja ja keitetään nuudeleita (voi niitä nuudeleita!) ja vieraillaan siskojen perheiden luona, seuraavassa pohditaan taiteen ja kirjallisuuden olemusta, naiseutta ja yhteiskunnan rakenteita. Turusen tekstin kautta maailma on jotenkin huumaavan ymmärrettävä, kirkkaan selkeä ja terävä.

Turusen romaanit eivät kumartele tai pyytele anteeksi. Ne raivaavat itselleen tilan, ottavat sen kyselemättä eivätkä anna tuumaakaan periksi. Ne kertovat juuri siitä, mistä haluavat, eivätkä suostu perääntymään.

Tästä minä nautin.


Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.

Omasta hyllystä.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236 s.

Omasta hyllystä.

Haasteet: Rakkaudenhirviöllä kuittaan Helmet-haasteen kohdan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja Sivuhenkilöllä kohdan 29. Kirjassa nähdään unia. Kumpikin kirjoista sopii Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.