5. heinäkuuta 2020

Vauvan kanssa lukemisen vaikeus ja ihanuus



Kaikesta omasta lukutoukkuudestani huolimatta olen huomannut, ettei vauvalle lukeminen ole sittenkään tullut ihan luonnostaan. Ennen kuin Pikkutyyppi syntyi, ajattelin, että tottakai luen hänelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen: vihin jälkeläiseni kirjallisuuden saloihin lähestulkoon ennen kuin hän saa edes silmiään auki. Sairaalakassista jätin sentään lastenkirjat pois, vaikka varmaan siellä olisi hyvin voinut joku ollakin. (Jhumpa Lahirin Tulvaniitty siellä oli. Se oli minulla kesken helmikuussa, ja on edelleen. Sairaalassa en lukenut yhtään riviä, mutta minulle oli ehdottoman tärkeää, että jokin hyvä kirja on kuitenkin mukana. Onneksi oli, olipahan edes jokin linkki todellisuuteen ja omaan itseeni, kun moni muu asia meni aikalailla pieleen.) (Sudokuja kyllä tein vielä synnytyssalissa epiduraalipöllyissäni.)

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet vauvan kanssa osoittautuivat lähes puhtaaksi selviytymiseksi. Lukeminen edes itselleni ei ollut kovin korkealla listallani, kun yritin vain päästä eteenpäin jokaisesta tunnista ja päivästä. Jotakin sain räpellettyä, muutakin kuin iänikuisia koronauutisia. Jossain vaiheessa huhtikuuta taisin lopulta avata pitkän tauon jälkeen myös BookBeatin ja aloittaa äänikirjan kuuntelun. Siitä se taas lähti, vähitellen.

Nyt kesällä otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja kaivelin omia kirjahyllyjä. Sieltä löytyi joskus Bloggariklubilta saatu runokirja Tippukivitapaus, jonka on kirjoittanut Laura Ruohonen ja kuvittanut Erika Kallasmaa. Oman kappaleeni on siitäkin mainio, että siinä on Ruohosen ja näyttelijä Seela Sellan omistuskirjoitukset.


Lapseni hyrisi tyytyväisenä etenkin Diktaattori Diktaatta -runolle.
Tuleva yksinvaltias?

Alkuun tuntui vähän hupsulta lukea vauvalle, joka ei vielä varsinaisesti ymmärrä puheeni sisältöä. Mietin, onko siinä mitään järkeä. Ja miksi lukisin juuri lastenrunoja, kai se on ihan sama, mitä pikkuvauvalle lukee?

Tippukivitapaus osoittautui kuitenkin teokseksi, jonka ääneen lukeminen on itsessään hauskaa: runot ja lorut ovat oivallisen sointuvia, niissä on nokkelia äänteitä ja tehokeinoja ja niiden rytmi soljuu suussa erinomaisesti. Muutaman runon luin useampaan kertaan, kun vauva tuntui ihastuvan soriseviin ärriin tai muihin mukavankuuloisiin äänteisiin.

Erityisen moneen kertaan luin runon Takatalven taikaa:

Taka taka taka takarivissä
taka taka taka takapenkillä
taka taka taka takan lämmössä
vietän takatalven päiviä.

Sen takaan!

Vauva tuntui nauttivan. Tai sitten vain ajattelen niin, koska nautin itse, ja haluan sille jotain perusteita.

Tippukivitapauksen runoissa käsitellään kaikenlaista villiä ja omapäistä. Runojen hahmot ovat hupaisia, erikoisia, kaikkea muuta kuin simppeleitä. On hyviä, pahoja, jotain siltä väliltä, ei mitään söpöstelyä vaan seikkailuja ja äkkivääriä liikkeitä. Kerrassaan mainio kirja, johon varmaankin palaamme vielä. Värikäs ja veikeä kuvitus kruunaa kokonaisuuden.


Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Saatu kustantajalta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.




Ensio ja päätön tarina on puolestaan vähän meikäläisen nelikuista vanhemmille lukijoille suunnattu, tarjoaisin alakoululaiselle. Kirjan on kirjoittanut Leena Parkkinen, jonka aikuisten romaaneista olen pitänyt paljon. Kuvitus on Jussi Karjalaisen käsialaa.

Ensio on melko tavanomainen poika. Hänellä on vähän ärsyttävä kaksossisko Aino, sosiaalisesta mediasta innostunut äiti ja isä, joka pitää erityisen paljon luennoinnista ja työmatkapyöräilystä. Ension hammas heiluu lupaavasti, ehkä Hammaskeiju pääsee pian töihin? Huomio siirtyy kuitenkin hampaasta isään, jonka pää katoaa eräänä päivänä. Kukaan muu ei tunnu kiinnittävän asiaan oikein huomiota, mutta Ensiota kaikki alkaa epäilyttää. Viimeistään, kun luotetun teddykarhun turkin alta paljastuu joku ihan muu, Ensio huomaa olevansa hyvin erikoisessa seikkailussa keskellä hampaita, suklaata, vanhoja sopimuksia, epäluotettavia marsuja ja - kyllä - myös kadonneita päitä.




Ensio ja päätön tarina on hauskalla tavalla ihan vino kirja. Tarina on vähän pöljä, ja sen sivujuonteet ovat melkoisen villejä. Lukiessa se hieman ärsytti, sillä paikoin tuntui, että putosin lastenkirjassa kärryiltä. Haha. Näemmä sekin on mahdollista, etenkin kun kirjaa lukee pätkissä, pää sumussa, välillä ääneen vauvalle ja välillä vain itsekseen.




Jussi Karjalaisen kuvitus on räiskyvä ja värikäs, jotenkin villi sekin. Kirja on kaiken kaikkiaan aika moneen makuun sopiva, sillä lapsilukija löytänee siitä jännittävän tarinan, aikuinen vähän laajempia asiayhteyksiä ja viittauksia.

Tarinassa keskeiseen asemaan nousee viestinnän ja kommunikoinnin vaikeus. Ension perhe on hyväntahtoinen, mutta toistensa kuuntelua senkin jäsenet voisivat vielä harjoitella. Hammaskeijun maassa puolestaan keskustelu ja toisen ymmärtäminen on välillä suorastaan mahdotonta, kun kaikelle ei vain ole sanoja tai merkityksiä. Jotenkin aika ajankohtaista tematiikkaa aikana, jolloin tahallinen väärinymmärtäminen ja toisaalta käytettyjen sanojen merkitykset ovat vahvasti pinnalla.


Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina
Kuvitus: Jussi Karjalainen
Teos 2020
88 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.





Korona esti keväällä monen monta asiaa vauvan kanssa kulkemisesta, yhtenä niistä kirjastovierailut, joita olin jo raskausaikana fiilistellyt valmiiksi. Juuri ennen poikkeustilaa ehdimme sentään käydä omassa lähikirjastossamme, mutta sen jälkeen oli pitkään silläkin rintamalla hiljaista. Nyt kesällä olemmekin sitten vähitellen ottaneet vahinkoa takaisin ja nyt listalla on jo neljä eri kirjastoa. Viimeisin käyntimme kohdistui Töölön kirjastoon, josta myös ensimmäistä kertaa lainasin lukemista nimenomaan Pikkutyypille.

Yksi lainatuista kirjoista oli herkullisen värinen Multakutri ja suon salaisuus, jonka on kirjoittanut Jukka Laajarinne ja kuvittanut Elina Warsta, molemmat suosikkejani. Tästä kirjasta tuli siinä mielessä historiallinen, että se oli ensimmäinen yhtenäinen tarina, jonka luin Pikkutyypille ääneen alusta loppuun. (Tällaiset merkkipaalut ovat tärkeitä!)

Multakutri on nuori tyttö, jonka perheellä on toimeentulovaikeuksia. Kanalasta katoaa kanoja, eikä vahtikoiraan ole varaa. Multakutri tarttuu härkää sarvista ja osallistuu perheen yhteiseen hyvään: hän lähtee sienikirjan ja haulikon (!) kanssa metsään. Tutut maastot on kuitenkin myllätty, ja Multakutri törmää johonkin hyvin kummalliseen...

Multakutri ja suon salaisuus on värikylläinen, kiehtova ja vähän jännittäväkin tarina. Sen päähenkilö on toimelias tyttö, joka ei jää tuleen makaamaan vaan menee ja tekee. Kuvitus on ihana, värikäs ja mielenkiinnon herättävä. Saatan toki olla uuden yhteisen tekemisemme hurmaama, mutta mielestäni nelikuinenkin lukija kiinnitti jo melkoisen hyvin huomiota näin räiskyvään kirjaan!

Yhtä kaikki totean, että lukuharrastus vauvan kanssa on nikottelevasta alusta huolimatta päässyt nyt hyvään alkuun. Omalla nukutusvuorollani olen jo kolmena iltana lukenut hänelle luontorunoja ennen iltasyöttöä ja unen odottelua, ja mielestäni tapa on jo tullut sen verran tutuksi, että se rauhoittaa iltahulinaa omalta osaltaan. Ainakin minun hulinoitani. Ja päivällä lueskellaan muuten vaan. Tästä se lukutoukkaelämä lähtee!


Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus
Kuvitus: Elina Warsta
WSOY 2017
32 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

9. kesäkuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge



Olen valmis vannomaan, että yhdysvaltalaisella Elizabeth Stroutilla on käsissään samaa kirjoitustaikaa kuin kanadalaisella kollegallaan, suursuosikillani Alice Munrolla. Niin herkkävireistä ja silti terävää, tarkkaa ja huolellista, ilmavaa ja tilaa antavaa hänen tekstinsä on. Yksittäisten ihmisten kohtaloita, pieniä ja suuria sivupolkuja ja harha-askelia, alistumista "kohtaloon" tai sitä vastaan kapinoimista, vuosien kulumista ja merkityksellisiä, pikaisia hetkiä. Uskomatonta.

Olive Kitteridge on tuorein suomennos Stroutilta, jälleen (!) yhden suursuosikkini, Kristiina Rikmanin tekemä. Episodiromaaniksi kuvailtu, ehkä myös novellikokoelmaksi laskettavissa oleva teos on huumaavaa luettavaa. Se rakentaa tunnelmansa vähitellen, pienin elein, tavallisten ihmisten tarinoiden ja elämän sattumusten kautta.

Keskushenkilönä on äksyhkö, ketään kumartamaton Olive Kitteridge. Hän on mainelaisen pikkukaupungin koulun jo eläköitynyt matematiikanopettaja, joka työnsä puolesta tuntee monet - ja moni tuntee hänet. Olive elää puolisonsa Henryn kanssa, joka tarjoaa hyvän taisteluparin ja peilin vaimolleen. Pariskunnalla on yksi poika, Christopher, josta on sekä iloa että murhetta. Huolimatta sosiaalisia taitoja edellyttäneestä työurastaan Olive ei varsinaisesti ole tullut tunnetuksi helppoudestaan. Toisaalta hän on myös suora ja rehellinen: häneltä saa palautetta ja kehitysehdotuksia, joista voi olla hyötyä, vaikka niiden terävyys voi satuttaakin.

Stroutin kerronta on laajaa ja heleää. Tarinoiden kaari on taitavasti rakennettu, ne koukuttavat lukijan tunnelmallaan ja tarkkaavuudellaan. Niiden läpi kulkevat draamat ja käännekohdat, muutos ja pysyvyys. On hetkiä, kun avioliitto muuttuu peruuttamattomasti ja hetkiä, jolloin ymmärtää kuinka hyvin kaikki toisen kanssa on, on ehkä ollut jo kauan, ehkä aina. On hetkiä, kun on valmis päästämään irti, luovuttamaan, pakenemaan, hylkäämään, hyvästelemään. Tai hetkiä, kun ei ole valmis vielä mihinkään. Joskus jonkun kanssa jakaa arkensa pitkään vain huomatakseen, että pian toinen onkin olemassa enää vuosittain saapuvan joulukortin kolmella rivillä.

Elämän hetket, ne pienet, isot, merkityksettömät, tärkeät. Niistä Strout kertoo lempeästi mutta ei lainkaan löysästi, tarkkaan ja huolella, tilaa lukijalle jättäen.

Mikä lukunautinto!



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2020
374 s.
Olive Kitteridge (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

4. kesäkuuta 2020

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Nykyajan tehdasmiljöötä Helsingin Salmisaaressa.

Teollistuminen on peruskoulun historian sisällöistä yksi kiinnostavimmista ja mukavimmista opettaa. Se on ilmiö, jonka vaikutukset näkyvät tämän päivän lasten ja nuorten (ja kaikkien muidenkin) elämässä monella tapaa, ja josta hieman kaivamalla ja perehtymällä löytyy paljon samaistumispintaa. Parhaimmat tuntikeskustelut olen käynyt juuri teollistumiseen liittyvillä tunneilla: viime syksynäkin puhuimme usean eri ryhmän kanssa pitkään esimerkiksi lapsityövoimasta ja heikoista työoloista niin menneisyydessä kuin valitettavasti tänäkin päivänä. Teollistumiseen liittyvät projektit ja ryhmätyöt ovat myös usein olleet hengästyttävän hienoja, viimesyksyisistä otin kuvat talteen ja säilön niitä lämmöllä mielessäni, vaikka niitä tehneitä oppilaita en valitettavasti enää opeta.


Kirjan kuvitus houkuttelee mukaansa.

Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama lasten tietokirja Tehdaskaupungin lapset käy kiinni ihastuttavan raikkaalla tavalla monimutkaiseen ja hieman vaikeaankin aiheeseen: Suomen teollistumiseen ja (lasten) elämään teollisuus- ja tehdaskaupungeissa. Pala on suuri haukattavaksi, mutta siinä onnistutaan hienosti.


Kirjassa kerrotaan lasten työskentelystä tehtaassa.
1800-luvulla nuorimmat tehdastyöläiset olivat alle 10-vuotiaita.

Kirjan tekstin pohjana on käytetty runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa, kuten historiaa käsittelevässä tietokirjassa kuuluukin. Taustalla on kirjallisuutta, laadukkaita nettisivustoja ja kotimaisia museoita. Nämä kaikki löytyvät kirjan lopusta, ja lisätietoa on niiden perusteella helppoa lähteä etsimään, jos ja kun aihepiiri alkaa pienempää tai suurempaa lukijaa toivottavasti kiehtoa.

Teksti on selkeää, lukijaystävällisesti kahteen palstaan taitossa jaettua ja huolellista. Avainsanoja, nimiä ja käsitteitä on lihavoitu, jolloin niihin on helpompi kiinnittää huomio ja vaikkapa palata myöhemmin selaillen etsimään tietoa. Suoniemi kirjoittaa suoraan lukijalleen, kuvailee ja kertoo ja tekee paikoin kysymyksiä, jotka saavat kiinnittämään huomiota kirjan aihepiiriin lukijan omassa elämässä. Ratkaisu on perusteltu, mutta saattaa tuntua hieman vanhemmasta nuoresta lukijasta vähän lapselliselta. Itse voisin nimittäin hyvinkin kuvitella käyttäväni Tehdaskaupungin lapsia töissä seiskaluokkalaisten kanssa jollain tapaa: vähintään tiedonlähteenä projektitöissä, mutta miksei myös johdatteluna teemaan ja tunnelmanluojana. Noin lähtökohtaisesti kirja on kuitenkin suunnattu alakouluikäisille.


Kirjassa on mukana myös joitakin itse täytettäviä tehtäviä, jotka auttavat
samastumaan kuvattuun aikaan lukijan omasta näkökulmasta.

Tehdaskaupungin lapset esittelee tehtaan toimintaa, työläisten asuinpaikkoja ja -tapoja, perhe-elämää, lasten tekemiä töitä, tehdaskaupungin vapaa-aikaa ja juhlia, koulunkäynnin alkuaskelia, ruokaa, vaatteita, leluja ja leikkejä. Pieni kurkistus tehdään myös "Palatsin väkeen" eli tehtaan johtoportaan ylelliseen ja työläisistä eristäytyneeseen elämään. Aiheita on paljon, mutta kirja ei käy lainkaan raskaaksi. Suoniemi on onnistunut valikoimaan mukaan asioita, joihin nykyajan lapsen on mahdollista samastua ja verrata omaa elämänpiiriään. Vaikeimpia termejä saattaa aikuisempi kanssalukija joutua selittämään lapsen ikä huomioiden, mutta pelkoa liiasta korkealentoisuudesta ei ole. Sitäpaitsi, kuten todettua, tästä teemasta saa kyllä hyviä keskusteluja aikaan kaikenikäisten lasten ja nuorten kanssa.

Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on henkilökuvia teollistumisen aikaan liittyvistä suomalaisista. Mukaan ovat valikoituneet laulajana, urheilijana ja näyttelijänä toiminut Tapio Rautavaara, nyrkkeilijä Gunnar Bärlund, juoksija Paavo Nurmi, poliitikko Miina Sillanpää, tehdastyöläinen Martta Salmela, kirjailija ja toimittaja Minna Canth ja kirjailija Lauri Viita. Nämä lyhyet tietoiskut rytmittävät kirjaa hyvin ja laajentavat käsiteltyä aihepiiriä. Niiden kautta nuorempikin lukija pääsee historian kiehtovan olemuksen äärelle: mennyt aika on yhtä lailla suuria ilmiöitä kuin yksittäisiä, merkityksellisiä ihmisiä omine elämineen ja kokemuksineen.


Tehdaskaupungin lapset kertoo monipuolisesti ihmisten arjesta, muun muassa
saunomisesta julkisissa saunoissa. Niitä on edelleen esimerkiksi
Helsingissä ja Tampereella.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2020
85 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjassa on sauna.

25. toukokuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen



Ilmeisesti Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on tämän vuoden kohukirjoja, joka on kerännyt ainakin jonkin verran mainetta erinäisissä kirjakeskusteluissa. Itse olen ollut alkuvuoden niin sanotusti poissa pelistä niin kirjojen kuin muunkin maailman suhteen, joten suurin kohu ehti mennä minulta ohi. Nyt kuitenkin luin kirjan, jonka räiskyvänoranssi kansi särki silmiäni.

Itse asiassa luin kirjan osuvasti äitienpäivänä, alusta loppuun. Olin äitienpäiväviikonloppuna sairaana, pelkäsin saaneeni jostakin koronan (en ollut saanut, testi oli negatiivinen), ja mieleni oli monella tapaa maassa. Oli tosiaan ensimmäinen äitienpäiväni, mutta kurkkuni oli niin kipeä etten meinannut pystyä nielemään mitään. Puoliso hoiti vauvaa ja minua, minä nukuin ja silloin kun en nukkunut, luin.

Paperilla toinen on autofiktiivinen romaani, joka käsittelee pääosin päähenkilönsä seksuaalisuutta, seksikokemuksia ja parisuhteita. Siinä tullaan myös äidiksi, sitten lopulta kuitenkin, vaikka pitkään muulta vaikuttaa. Kerronta kulkee useammassa aikatasossa hapuilevista teinivuosista parikymppiseksi äitipuoleksi Viikonloppuisän lapselle ja kolmekymppisenä biologiseksi äidiksi omalle tyttärelle.

Minäkertoja toteaa paikoin lähes lakonisesti kohtaamansa asiat ja käänteet. Hän elää niin kuin haluaa tai niin kuin nyt sattuu elämään. Kohtaa miehiä, naisia, tuttuja, tuntemattomia. Ihastuu, rakastuu, pettyy, harrastaa hyvää seksiä, huonoa seksiä, tulee hyväksikäytetyksi, käyttää itse hyväksi. Päähenkilö on paikoin raivostuttavan rasittava, paikoin hän herättää sääliä, empatiaa, halun auttaa ja halata. Mutta ystävänä hän olisi varmasti uskomattoman haastava.

Mietin, millä Paperilla toinen provosoi. Se on toki suorasukainen, inhorealistinenkin, hyvin ruumiillinen ja peittelemätön. Mutta onko juuri se provosoivaa? Eikö niin ole tehty jo, monesti, eri tavoin, aikaa sitten? Itse en lopulta jäänyt kiinni rajuun ja paikoin inhottavaan seksiin (inhottavaan siksi, että se tuntui toista tai molempia osapuolia loukkaavalta, alistavalta ja satuttavalta), vaan minua tökki, satutti ja herätti kuvaus äitiydestä. Kuinka se ei tosiaankaan ole kevyttä linnunlaulua, lämpöä ja onnea.

En tiedä, miksi Sjöholmin kerronta äitiydestä osui niin hyvin kohdalleen juuri minuun. Olen minä tiennyt ennen äidiksi tulemista, ettei se ole mitään ikuista nousukiitoa ja onnen autuutta, todellakin olen tiennyt sen. Ja silti, silti se on päässyt yllättämään ja potkaisemaan ilmat pihalle. Se rankkuus, satuttavuus ja viiltävyys, se jatkuva syyllisyys siitä, että olen äiti väärällä tavalla, elän äitiyttä väärin. Tähän aiheeseen Sjöholm osuu romaanillaan juuri kohdilleen, juuri minuun. Äitiydestä lukiessani lähes jo unohdin, mitä kaikkea muuta päähenkilön elämään kuului, mikä kaikki muu oli sitä, jonka oli tarkoitus jotenkin kohahduttaa.

Paperilla toinen on kiinnostava kirja. Se varmasti ihastuttaa ja vihastuttaa, herättää huomiota ja provosoi. Samalla tuntuu, että se on olemassa itsekkäästi vain itseään varten, omana tarinanaan juuri omalla tavallaan kerrottuna. Samastuttavaa tai ei, se kertoo silti omalla tavallaan raadollisen paljon 2000-luvusta. Tämä on totta, tätä kaikkea on, hyväksyi ja uskoi sen tai sitten ei.


Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
188 s.

Kirjastosta.


Toisaalla muun muassa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Aina joku kesken, Kirjoihin kadonnut, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

23. toukokuuta 2020

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret



Ernest Gray on entinen kirjallinen suuruus. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa herätti aikoinaan kiinnostusta ja teki hänestä oikean kirjailijan, vei pois mustien ja valkoisten välisen skisman leimaamasta lapsuudesta ja nuoruudesta Alabaman maaseudulla, kuljetti New Yorkiin ja elämään, jossa saa sentään henkeä. Harmillisesti Ernestin kirjailijuus joutui sittemmin kriisiin, eikä hän tunnu saavan kirjoitettua mitään kunnollista. Hän ei millään löydä tarinaansa.

Pettymyksentäyteinen arki kyllästyneiden teinien äidinkielenopettajana katkeaa, kun Ernest saa puhelun isoveljeltään, johon ei ole vuosiin ollut juuri yhteyksissä. Isä on kuollut ja Ernestiä kaivataan takaisin kotiin Newpineen hautajaisia ja perinnönjakoa varten.

Paluu kotiseudulle ottaa koville, sillä Ernest ei koskaan kokenut kuuluvansa Newpineen eikä oikeastaan omaan perheeseensäkään. Isä oli ainoa, jonka kanssa hän koki edes jonkinlaista yhteyttä, mutta nyt isä on poissa. Kotiseudulla muistot menneestä heräävät ja Ernest tajuaa 1930-luvun puolivälin karujen tapahtumien vaivaavan häntä edelleen pahasti. Tiliä on tehtävä menneen ja nykyisen kanssa.

Eeva Klingbergin muhkea romaani Syvän maan juuret on vetävästi kirjoitettu tarina 1930- ja 1970-lukujen Yhdysvalloista, eritoten Syvästä etelästä. Se käsittelee rasismia, syrjintää, epätasa-arvoa, rakenteellista sortoa, identiteettiä, perhesuhteita ja yksilöiden kohtaamia tragedioita. Juoni on haarautuva ja seittimäinen: romaanin sivuilla käsitellään niin Ernestin omia nuoruuden tapahtumia ja salaisuuksia kuin koko Newpinen julkisivun takana edelleen romaanin nykyhetkessä vaikuttavia tekoja, virheitä - ja rikoksia.

Kokonaisuus on laaja, mutta ei aiheuta ähkyä. Klingberg kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä, joka pitää otteessaan hieman hatarapäisemmänkin lukijan. Toisaalta Syvän maan juuret on painavista teemoistaan huolimatta kerronnaltaan sangen kevyt. Se tarjoaa lukijalleen mehevän tarinan, mutta ei kosketa syvemmältä tai jätä vahvaa jälkeä. Ajankuvan ja tematiikan eteen on nähty vaivaa, eivätkä kaikki ratkaisut ole aivan ilmeisimpiä, mutta romaani ei pääse teemoissaan niiden pinnan alle. Se tyytyy kertomaan niistä muttei pohtimaan merkityksiä, kuvaamaan muttei haastamaan.

Syvän maan juuret tarjoaa lukijalleen matkan rosoiseen menneisyyteen, tuulessa huojuvien peltojen keskelle, pikkukaupungin puhumattomuuteen. Maailmaan, jossa kaiken näkevien puiden paksut oksat kantavat raskaita taakkoja, joita ihmiset eivät itse uskalla tai pysty kohtaamaan.


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus 2020
472 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjarouvan elämää, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.