19. huhtikuuta 2021

Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 


Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.



Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.


Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä
Atena 2021
199 s.

Arvostelukappale.


Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret
Kansi ja kuvitus: Apila Pepita
SKS 2021
119 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

2. huhtikuuta 2021

Jarkko Tontti: Haava

 


"Minulle riitti kahdeksan sekuntia. Katsoin ruumista, kuollutta ihmisen kehoa. Kyllä. Siinä makasi tyttäreni Jemina Rantakorpi." (s. 15)


Greta ja Johannes ovat osanneet odottaa uutista parikymppisen tyttärensä Jeminan kuolemasta. Monta vuotta päihdeaddiktina, pitkä tie vieroitusyrityksissä, rahavaikeudet, etääntyminen, katoaminen. Tämän päivän on tiedetty joskus tulevan. Pelätty, mutta tiedetty, ettei muukaan ole mahdollista.

Nyt Jemina on kuollut.

Greta on pätkätöitä tekevä historiantutkija, Johannes alkoholisoitunut IT-konsultti ja yrittäjä. Perhe on hajonnut jo aikaa sitten, ei addiktion kanssa vain voi elää, ei oman, muttei kenenkään muunkaan. Syyllisuus painaa joka tapauksessa: omat valinnat, teot, tekemättä jättämiset, sanomiset ja riidat. Ei kai kukaan vanhempi voi ohittaa olankohautuksella lapsensa kuolemaa?

Jarkko Tontin Haava on kipeää tekevä ja särmikäs romaani, tiivis ja huolellinen. Se kertoo muutaman päivän tapahtumista, mutta sitoo sisäänsä kokonaisen elämän – ja kuoleman. Romaani jakautuu kolmeen osioon, joissa Rantakorven perheen kaikki jäsenet saavat oman puheenvuoronsa.

Gretan tyyni suhtautuminen tyttären kuolemaan alkaa rakoilla pian, kun ymmärrys ja suru pääsevät lopulta ujuttautumaan pinnan alle. Hänen pakkomielteinen suhteensa sosiaaliseen mediaan ja riippuvuus sen tarjoamista reaktioista saa uusia kierroksia, kun suru-uutisen sijaan päivityksen arvoista tuntuu olevan tarkkaan harkittu kahvikuppi ja kirja -asetelma – kunhan saa tarpeeksi tykkäyksiä. Myös Jeminan kaulasta kadonnut kaulakoru kiinnittää äidin huomion, eikä hän voi saada rauhaa ennen kuin on saanut selville, missä koru on ja miksi se ei ollut ruumiin kaulassa.

Johannes puolestaan havahtuu katkolta, taas kerran. Päivät ja viikot ovat puuroutuneet, hän on repsahtanut juomaan jälleen. Johanneksen alkoholismi on avioeronkin aiheuttanut, ainakin ollut sen lopullinen niitti, eikä Johannes voi olla ajattelematta, onko se myös Jeminan huumeidenkäytön ja kuoleman pohjimmainen syy. Hautajaisten järjestäminen pakottaa Johanneksen pysymään jotenkuten kiinni nykyhetkessä, vaikka sitten taskumatti povessa, mutta jokin vaivaa häntä piinaavasti. Mitä Jeminan viimeisinä hetkinä tapahtui?

Lopuksi myös Jemina saa lyhyen puheenvuoron, huumeisen ja sitten laskuisen, mutta puheenvuoronsa kuitenkin.

"Yritän nousta. Olen sohvalla. Sen tajuan. Poski painaa karheaa kangasta vasten, pistelee. Nyt noustaan. Nyt-nyt. Mun jalat painaa tonnin, käsivarret kaksi tonnia. Ja kaikki huojuu, sohva, harmaa lattia, jonkun musta t-paita lattialla, seinät, niiden julisteet, sen vitun hevimiehen reunoista repaleiset julisteet, joissa heviäijät puristavat kyrpämäisiä kitaroitaan, ja valkoiset seinät, nekin huojuu ja tv-ruutu, musta tv-ruutu kirjahyllyssä, se huojuu; kaatuuko toi koko hylly vittu mä pelkään ja nostan kädet kasvoille. - - 
- - Nyt seis tämä, nyt keskityn. Tämä on tämä huone, tämä on tämä räkäinen asunto. Mä olen tässä nyt." (s. 214)

Haava on jäntevää kerrontaa, sisällöltään koskettava ja näkökulmiltaan vaihteleva romaani. Se tavoittaa sekaisin olevan mielen, kuvaa tyhjyyden ja kaaoksen ja laidasta laitaan valuvat tunteet, pelot ja syyllisyyden. Samalla se laajenee yksityisestä kokemuksesta yleiseksi havainnoinniksi haavoittuneiden, syrjään jäävien ja omiin jalkoihinsa sotkeutuneiden asemasta. Miten suhtaudutaan kolhuihin, joita ihmiset itse itselleen tekevät?

Haavaa lukiessa saa kuvauksen siitä, miltä ihmisen, ihmissuhteiden ja yhdessä eletyn ja koetun elämän mureneminen näyttää. Keskiössä on addiktio, sen kieltäminen ja pelkääminen, ja kuinka se valuu lopulta kaiken läpi tehden peruuttamatonta tuhoa. Mihin kaikkeen voi todella vaikuttaa itse ja mihin ei? Mihin asti rajoja, edes niitä vanhemman rakkauden rajoja, voi venyttää?

Ja miten ihmeessä ne pahimmat haavat saisi puhdistettua ja hoidettua, kun ei meistä kukaan voi toista lopulta pelastaa.


Jarkko Tontti: Haava
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2021
238 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

21. maaliskuuta 2021

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 



Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.


Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2021
328 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

14. maaliskuuta 2021

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 


Luin tätä kirjaa iltana, jonka jälkeisenä yönä unta haettiin poikkeuksellisen pitkään ja hartaasti. Lapsemme nukkuu yleensä hyvin, se on onni, mekin nukumme. Toisinaan tuntuu, että nukun nykyisin paremmin kuin aikana ennen lasta, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään eikä herätä ääniin, mutta silti nukun nyt hyvin. Vaikka herään, vaikka valvon, vaikka olen valmiudessa. Se tuntuu vähän hassulta, sanoa näin, ja yleensä sitä välttelenkin, sillä en halua kuunnella kommentteja, joissa viisastellen todetaan, etten tiedä mitä vielä on edessä ja että se on ohimenevä vaihe kuule vaan ja että ootappa vaan.

Anna Järvistä lukiessani mietin, miksi joskus on ihanaa lukea tuntemattomien ihmisten muistoista ja toisinaan ei. Miksi joidenkin ihmisten elämät kiinnostavat, mikä niissä kiinnostaa, ja miksi toisten asiat valuvat ohi silmien ja korvien tai niihin ei halua edes mennä lähelle. Ei ihmisen tarvitse edes kertoa paljon, kun voi kuitenkin kertoa riittävästi.

Uni viime yönä:, kaksoispiste nimen lopussa, jota en edes aluksi huomannut, on romaani tai muistelmateos tai pitkä proosaruno tai välkähtäviä sirpaleita valkoisten pellavaverhojen raosta. Se ei ole yksioikoisen kaunis eikä seesteinen eikä se ainakaan ole lälly. Siinä on kolhuja, ruumiintoimintoja, pettymyksiä, muutoksia jotka eivät ole aina hyvästä mutta ovat kuitenkin. Pilkkujakaan siinä ei aina ole siellä missä ajattelisin niiden olevan, ja pisteitä on välillä siellä, minne niitä ei odottaisi. Kirjan nimen kaksoispiste on tärkeä: se avaa tien mutta jättää avoimeksi ja itselle tulkittavaksi, miksi se siinä on. Onko kaikki vain viime yön unta vai jotain muuta.

Anna Järvisestä en tiennyt paljoa, kun lähdin hänen esikoisteostaan lukemaan, kauniin äänensä kyllä ja että hän on ruotsinsuomalainen monipuolinen taiteilija. Nyt voin kuvitella tietäväni enemmän. Millaista on muuttaa uuteen maahan, miltä perheen muodonmuutos tuntuu ja näyttää, miten identiteetti rakentuu, pieniä paloja rakkaudesta, ihmissuhteista, äitiydestäkin, oman tien löytämisestä ja kulkemisesta. Ajatuksia Suomesta ja Ruotsista ja jostain niiden väliltä.

Uni viime yönä: on henkilökohtainen ja silti yleismaailmallinen (tai yleisskandinaavinen, ehkä, mikä minä olen väittämään, että jossain muualla joku muu voisi tuntea näin tai itse asiassa kukaan), sen kaari on huolellinen ja vahva, mutta siinä on paljon tilaa ja aikaa. Tähän kirjaan oli hyvä solahtaa, se antoi hengittää lukiessa.

Mietin, olemmeko kaikki lyijykynällä tai hiilellä tehtyjä omakuvia, häilyvärajaisia ja hieman sotkuisia, kenelle olemme merkityksellisiä. En kaipaa tunnustuksellisuutta, likakaivojen kaivelua, pidän pidättyväisyydestä ja rauhallisuudesta, hiotusta ilmaisusta ja kuitenkin vapauksista.

"Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni."


Anna Järvinen: Uni viime yönä:
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kansi: Anna Järvinen
Teos & Förlaget 2021
133 s.
Dröm natten till idag (2020)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 6. Kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

21. helmikuuta 2021

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 


Suomi ja sota. Miten tunkkainen teema.

Mutta Suomi ja sota 2000-luvulla? Alkaa jo vähän kiinnostella!

Helena Immosen esikoisteos Operaatio Punainen kettu heittää lukijalle melkoisen täkyn. Miten ja miksi Suomi saattaisi päätyä 2000-luvulla sodan osapuoleksi? Ihan sellaisen aidon, havunmakuisen ja kranaatinsavun hajuisen sodan osapuoleksi? No, Venäjänpä kanssa tietenkin, kuinkas muuten.

Riina Koivu on aktiivinen reserviläinen, joka on käynyt viime aikoina aktiivisesti kertausharjoituksissa. Siviilielämässä hän on töitä paiskiva asiantuntija, pienen pojan äiti ja upseerimiehensä Mikaelin vaimo. Mikael työskentelee Pääesikunnassa ja joutuu hyvin vaativaan asemaan, kun Suomen tilanne alkaa yllättäen kiristyä. Riinan veli Joni on puolestaan valmiusyksikön sotilas, joka joutuu ensimmäisenä niin sanotusti kädet saveen, kun kirjan tarina alkaa rullautua auki. Jonin puoliso on viimeisillään raskaana, kun käsky astua palvelukseen tulee.

Kaikki on varmasti saanut alkunsa jo paljon aiemmin, mutta varsinaiseen toimintaan mennään Itämeren tapahtumien kautta. Ruotsi hakee yllättäen NATO:n jäseneksi ja tunnelma lähiseudulla alkaa puolestaan vähemmän yllättäen kuumentua. Gotlanti joutuu millään tavoin varautumatta tunnustuksettomien joukkojen miehittämäksi ja Ruotsi pyyttää Suomelta sotilaallista apua tilanteeseen. Niin Jonin joukot päätyvät saarelle valtaamaan sitä takaisin.

Gotlanti on kuitenkin vasta esinäytös, sillä Ruotsin kepposista suivantunut Venäjä suuntaa strategiansa ja toimintansa Suomea vastaan. Kymenlaakso ja Hanko muodostuvat keskeisiksi paikoiksi, kun suomalaiset huomaavat yhtäkkiä olevansa kuin historiallisessa luupissa: tapahtumat, joiden traumoista on pikkuhiljaa vuosikymmenten aikana jo päästy ehkä yli, tulevatkin iholle modernina sodankäyntinä. Sota ei kohdistu vain Puolustusvoimiin, vaan siviiliväestökin joutuu tekemisiin sodankäynnin kavalien muotojen kanssa, kun välttämätön infrastruktuuri ja tiedonvälityksen keinot kompuroivat.

Riina, Mikael ja Joni joutuvat jokainen tahollaan tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joihin eivät vahvasta sotilaallisesta koulutuksestaan huolimatta ole olleet aivan valmiina. Kuka olisi voinut uskoa, että Suomi on vielä joskus sodassa? Ja miten sotilaan käy, kun sota todella puskee päälle: miltä tappaminen tuntuu, miltä kuolemanpelko, miten valita toimintamalleja vain huonojen vaihtoehtojen joukosta, miten vaikuttaa asemassaan ylempiensä valintoihin ja päätöksiin, entä omiinsa?

Operaatio Punainen kettu on romaani, jota en ehkä ihan ensimmäisenä olisi valinnut lukupinooni, mutta oli se melkoinen seikkailu. Juoni etenee melko vauhdikkaasti, miljööt ja tapahtumat on rakennettu toiminnallisiksi ja eläviksi, kolmen eri päähenkilön kautta tarkastellaan sotaa eri näkökulmista ja erilaisten traagisten kokemusten kautta.

Kirjan maailmassa eletään luultavasti juuri näitä aikoja. Koronapandemiaa ei ole, mutta muuten esimerkiksi valtiojohto on nykyinen, ja presidentti ja ministerit esiintyvät kirjassa omana itsenään. Ratkaisu on kiinnostava, joskin hieman häiritsevä. Etenkin tasavallan presidentti Sauli Niinistö nousee kirjassa lähes messiaaniseen asemaan. Nikottelin.

Tarinana Operaatio punainen kettu on sangen vetävä ja olen antanut itseni ymmärtää, että sen yksityiskohdat ovat hyvällä mallilla. Armeijaa en itse ole käynyt enkä sotateknologiaa kovin hyvin tunne, mutta Immonen kuvaa tapahtumia, välineitä, syitä ja seurauksia uskottavasti.

Kirjan hahmot jäävät puolestaan valitettavan ohuiksi. Heillä on toki sisäinen maailmansa, tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaan makuuni niitä kuvaillaan aivan ylitsevuotavasti ja paikoin jopa melodramaattisesti. Pettymyksen, pelon ja surun tunteet vääntyvät rautalangasta, kun ensin on ollut pahaenteisiä ajatuksia ja aavistuksia puolen kirjan verran. Ehkä olisin toivonut vähän vähemmän alleviivaamista ja selittämistä, lukijalle itselleen ei jätetä kyllä mitään tulkinnan tekemisen tarpeita, kun henkilöiden läpikäymät ajatukset selitetään auki moneen kertaan. Mutta toisaalta, ehkä se ei ole tämän genren tarkoituskaan.

Kokonaisuutena Operaatio Punainen kettu on mielenkiintoinen visio ja hypoteesi siitä, millaisten tapahtumien ja syiden vuoksi Suomi saattaisi nykyaikana joutua sotaan ja millaista sodankäynti olisi. Taidanpa hyvinkin napata kirjan kirjavinkkauslistalleni, jahka taas jossain vaiheessa olen opehommissa ja pääsen vinkkaamaan nuorisolle kirjallisuutta. Tämä passaisi hyvin kasi- ja ysiluokkalaisille historian tai yhteiskuntaopin opetuksen oheen. 


Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2020
464 s.

Omasta (tai no puolison) hyllystä.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Reserviläinen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 18. Kirja, jonka kannet on suunnitellut mies (Jussi Jääskeläinen).