17. helmikuuta 2019

Juha Itkonen: Minun Amerikkani



Pidän Juha Itkosen kirjoista todella paljon, olen pitänyt jo kauan. Muistaakseni ensimmäinen, jonka luin, oli Kohti, ja se oli joskus ennen blogiaikaa. Kaiken muun olen nyt Helsingin kodin hyllyssä sinnikkäästi odottavaa esikoisteosta Myöhempien aikojen pyhiä lukuun ottamatta lukenut, viimeisimpänä siis omaelämäkerrallisen matkakertomussikermän ja maailman Yhdysvaltojen tilaa kartoittavan Minun Amerikkani.

Kustantaja on luokitellut teoksen takakannen mukaan luokkaan 84.2 eli kaunokirjallisuuteen, mutta ainakin Savonlinnan kaupunginkirjastossa se on luokassa 48.312 eli maantieteen, matkojen ja kansatieteen alaluokassa Yhdysvallat. Sinne se hienosti sopiikin, sillä vaikka Minun Amerikkani on häpeämättömän omakohtainen ja kirjoittajan omasta navasta kaiveleva, soveltuu se matkakirjallisuudeksi mitä parhaiten.

Itkonen avaa kirjassa omaa suhdettaan Yhdysvaltoihin. Suhde on ollut pitkä, polveileva ja moneen otteeseen konkreettisesti koeteltu. Kirjan kirjoittamisaikaan käydään Donald Trumpin ja Hillary Clintonin välistä taistelua presidenttiydestä, ja viimeisillä sivuilla eletään mukana Trumpin virkaanastujaisissa tammikuussa 2017 – epäuskoisena, mutta eletään kuitenkin.

Minun Amerikkani rakentuu paloista, joissa tunne, tieto, kokemukset ja toiveet sekoittuvat. Itkosen useat matkat Yhdysvaltoihin, niin lomat, työmatkat kuin jakso kirjailijaresidenssissä, muodostavat moni-ilmeisen ja koko ajan syvenevän näkemyksen maasta, jota tuskin kukaan ulkopuolinen voi lopulta kokonaisuutena ymmärtää. Sitä lukee ahnehtien, tyytyväisenä hyristen, välillä myös hyytyen. Itkonen on rehellinen (tai ainakin osaa esittää olevansa), ja hänen käsinkosketeltavat häpeän ja nolouden hetkensä Detroitin kaduilla tai valkoisen miehen taakkansa jenkkifutista seuratessa tuntuvat samastuttavilta ja ymmärrettäviltä, joskin paikoin myös rasittavilta ja alleviivaaviltakin. Mutta luen sen myös tyylikeinona, kerronnallisena kikkana.

Minun oma Amerikkani on Etelä-Kalifornia, jossa vietin syksyn 2004 (meinasin ensin kirjoittaa 2014, koska en voi uskoa, että siitä on kohta viisitoista vuotta hemmetti). Kalifornia on hurmaava, kiehtova, ristiriitainen, muovinen, kuiva, merellinen, tervehenkinen, värikäs, monipuolinen, hippi, juppi. Sinä syksynä näin monta mielenosoitusta Irakin sotaa vastaan, sinä syksynä George W. Bush valittiin toiselle kaudelleen, ja kaikki itseään liberaaleina pitävät luulivat, että se on jotakuinkin pahinta, mitä voi tapahtua. (Vähänpä tiesivät/tiesimme.)

Sinä syksynä olin välillä tosi yksinäinen, mutta silti hurjan onnellinen: olin toisella puolella maailmaa seikkailemassa, itsenäistymässä, kokemassa juttuja, jollaisia en ikinä sen jälkeen ole nähnyt tai kokenut. Se oli ihana syksy, vaikkakin myös henkisesti aika rankka, ja minä menetin silloin osan sydämestäni Yhdysvalloille lopullisesti. Kaikesta epätasa-arvoisuudesta, hyökkäävästä feikkiydestä, toimimattomista asioista ja pöyhistelystä huolimatta minä rakastuin. En ole sen jälkeen käynyt Atlantin takana, vaikka olen siitä haaveillutkin, välillä paljonkin. Joskus vielä menen, enkä tiedä, tulenko takaisin.

Itkosen Minun Amerikkani herätti matkakuumeen, vaikkei se mikään Yhdysvaltojen mainoskampanja olekaan. Mutta ehkä se toimii juuri siksi: se paljastaa, kuinka vähän niin suuresta maasta lopulta voi ymmärtää, mutta kuinka paljon siellä on selvitettävää, ihmeteltävää, tutustuttavaa, pelättävää.

Yhdysvallat ei ole ikinä valmis, eikä sitä saa koskaan ammennettua tyhjiin.


Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Helmi Kekkonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

9. helmikuuta 2019

Puolen vuoden välitilinpäätös opettajuudesta ja elämästä Savossa



Nyt siitä on paria päivää päälle puoli vuotta, kun pakkasin lähisuvun avustuksella pressun alle peräkärryllisen tavaraa, muutin Helsingistä Savonlinnaan ja jätin oman kodin alivuokralaisen kodiksi. Hullua. Jo! Vasta! Mihin aika on mennyt? Onko sitä mennyt jo noin paljon? Onpa se mennyt hitaasti. Ja sitten taas kiirehtinyt.

Savossa on ollut ihanaa. En valehtele enkä liiottele yhtään. Täällä on.

Ensinnäkin työni. Se on mahtavaa. Lukuun ottamatta joitakin huonosti nukuttuja öitä, muutamia pimeydestä ja väsymyksestä raskaita varhaisia aamuja ja niitä hetkiä, jolloin vahvasti tiedostaa, että nyt ei mennyt ihan putkeen, olen nauttinut joka ikisestä päivästä. Silloinkin, kun olen ollut väsynyt ja turhautunut, itsesyytösten täyttämä ja opettajien ammattitaudin, riittämättömyyden, hetkellisesti lannistama.

Puolen vuoden aikana olen oppinut itsestäni opettajana todella paljon. Olen oppinut, milloin olen parhaimmillani – aiemmin tiesin vain ihan liian hyvin, milloin en ole. Olen saanut kohdata ja olla itse kohdattavana, olen saanut haasteita ja pureskeltavaa, ymmärrykseni Suomen monimuotoisuudesta on avartunut.

Suurin syy siihen, että nautin työstäni niin paljon, ovat nämä ihmiset täällä.

Oppilaat ovat huikeita, kerta kaikkiaan. Koska työskentelen (omassa mittakaavassani) pienessä yläkoulussa usean eri aineen opettajana, saan kohdata heitä kaikkia usein sekä oppitunneilla että käytävillä. Näihin välittömiin savolaisiin on ollut helppoa tutustua, eivätkä he ole nyrpistelleet nenäänsä hesalaiselle kertaakaan. (Ainakaan niin, että olisin huomannut.) Kielimuuri välillämme välillä on, mutta molemminpuolisella kärsivällisyydellä siitä on selvitty. Olen itse pyrkinyt olemaan hyvin suora ja ehdottoman kannustava palautteessani oppilaille, ja se on kantanut hedelmää. He osaavat myös kertoa, mikä on hyvin ja missä voisi parantaa – ja miksi. Sikäli kuin teinin maailmaa voi aikuinen ymmärtää, koen onnistuneeni siinä vähintään siedettävästi. On ratkottu riitoja, kriisejä, stressiä ja epäonnistumisia, kuivattu kyyneliä. Ja on naurettu, opittu, kehitytty ja rakennettu unelmia ja suunnitelmia. Ihan parasta. Ja minulle on sanottu niin kauniita asioita, että uskon niiden säilyvän mielessäni aina. (Haistateltu ei ole kertaakaan. Zero.)


Muotokuva naururyppyineen. Vai onkohan ne silmäpussit?

Myös aikuiset, joihin olen tutustunut ja joiden kanssa olen ystävystynyt, ovat mahtavia tyyppejä. Savolaisuudessa on jotain vastaansanomattoman hurmaavaa: näiden kanssa on helppoa tulla toimeen. Täällä elämä on jotenkin rauhallisempaa, rennompaa. Koko ajan ei ole niin kiire, eikä se ole niin justiinsa. Voi tämä olla harhaakin, mutta siltä se tuntuu. Hyvältä.

Ja tietysti luonto täällä. Se mykistää. Työmatkani varrella on niin kauniita maisemia, että niiden katsominen saa melkein itkemään ilosta.




Olen oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Se on aika mieletöntä. Voiko näin hyvin ollakaan? Pitäisikö tästäkin potea syyllisyyttä? Pitäisiko pitää pienempää ääntä ja olla kehuskelematta? Pilkka osuu omaan nilkkaan kuitenkin – osuuko? En jaksa uskoa niin. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, että työelämän pitäisi olla taakka ja ikuinen haaste, ettei omista (ja muiden) onnistumisista saisi avoimesti ja ääneen iloita, ettei itseään ja muita saisi kehua, kun aihetta siihen on. Tämäkin on osa ammatillisen ajatteluni muutosta: en aio koskaan enää pihtailla kehuja, en ikinä. Ei työelämän tarvitse olla (eikä se voi olla) pelkkää nousukiitoa ja iloa, mutta hemmetti, jos se ei ole sitä ikinä tai jos sitä ei saisi sanoa, on jotain pahasti pielessä. Enkä tarkoita, etteikö kritiikkiä pitäisi esittää ja epäkohtiin puuttua, tietenkin pitää. Mutta pitää olla myös itse valmis muutoksiin, uusiin asioihin ja haasteisiin.

Ei tämä paikka toki mikään Ruususen linna ole. Kunnan talous on pahassa jamassa, muuttotappio on suurta, eikä uusia lapsia synny kuin pieni määrä. Säästää pitäisi, jo kaiken tähän mennessä säästetyn lisäksi. Kaikki tämä heijastuu tietenkin opetustyön resursseihin ja ylipäänsä kunnan asukkaiden elämään. Itse en ehkä itseäni (vielä ainakaan) osaa niin kotoutuneena pitää, että surisin tilannetta kuntalaisen näkökulmasta (enkä sitäpaitsi vielä ainakaan edes ole virallisesti savonlinnalainen), mutta toki se panee miettimään. Silti täällä tuntuu olevan pöhinää kaiken lamaannuksen alla, halua sinnitellä eteenpäin ja kehittää kotikaupunkia edelleen. Nämä Savon immeiset eivät aio antaa periksi.

Elämäni on toki muutenkin ollut poikkeustilassa jo melkein vuoden, kun puoliso on ollut ulkomailla töissä ja yhteisen arjen jälkeen on joutunut opettelemaan taas yksin asumista ja pärjäämistä. En totisesti ole mikään kodin hengetär, ja sen huomaa. Toisaalta Savonlinnan asuntoni on sen verran karu, ettei täällä jaksa piitata kodikkuudesta sitäkään vähää kuin oikeassa kodissa Helsingissä. Hyvinhän täällä käy nukkumassa, syömässä, kuuntelemassa Radio Suomea ja suunnittelemassa tunteja. Mutta ikävä tätä kämppää ei kyllä aikanaan tule.

Olen itsestäni aika ylpeä, että uskalsin lähteä ihan tuntemattomaan paikkaan, josta en tuntenut ketään. Ikävä tietysti on: puolisoa, ystäviä, lähisukua. Onneksi täällä on innokkasti käynyt isompia ja pienempiä kyläilijöitä ja minäkin olen jokusen kerran matkannut Helsinkiin (joskin loppujen lopuksi aika harvoin, puolen vuoden aikana alle kymmenen kertaa). Ei kai nykyisin muutama sata kilometriä ole välimatka eikä mikään. Niin paljon ollaan yhteyksissä digitaalisia kanavia pitkin. Mutta kyllä välillä on yksinäinen ja ulkopuolinen olo.

Ainakaan minua ei voi syyttää siitä, ettenkö menisi töiden perässä sinne, missä niitä on. Varmaan tekemiseni myös ihmetyttävät joitakin, ehkä olen jonkun mielestä jotain ikuista nuoruutta elävä, vakiintumiseen kykenemätön hiippari. Helsingin Sanomissa oli tällä viikolla hyvä teksti oman sukupolveni ihmisten elämästä. Siinä y-sukupolvea tutkinut sosiologi Mikko Piispa toteaa, että kyse ei ole venytetystä nuoruudesta vaan muuttuneesta aikuisuudesta:

”Se, että elämä ei rytmity samanlaisten virstanpylväiden mukaan kuin vanhempiemme aikuistuessa, ei ole nuoruuden pitkittämistä vaan meidän aikuisuutta. Y-sukupolvi on joutunut hyvässä ja pahassa tottumaan jatkuvaan ja nopeaan muutokseen. Ehkä siksi uskallamme valita myös vaihtoehtoisia aikuisuuksia.”

Omista tulevista valinnoistani ja vaihtoehdoistani en vielä tiedä. Viranhoitomääräykseni päättyy 1.6., mitä sen jälkeen – en tiedä. Mutta sen tiedän, että juuri nyt kaikki on niin kuin pitääkin. Juuri nyt olen tosi onnellinen omasta elämästäni.

5. helmikuuta 2019

Newyorkilaisia naiskohtaloita



Uppouduin muutaman kirjan verran naisten elämään New Yorkissa. Sattumalta kirja johti taas toiseen – tällaiset ketjut kiehtovat mieltäni kovasti. Näkökulma on tällä kertaa jollain tapaa ulkopuolisen ihmisen: muualta tulleen, salaa muuttaneen, peiteroolia kokeilleen ja yhteiskunnan hylkäämän.

Teemu Luukan kirjoittama New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on elämäkerta naisesta, joka vielä yhdeksänkymppisenä palveli asiakkaitaan baaritiskin äärellä, teki äärimmäisen vauhdikkaan uran ja eli elämän, jossa ei ollut tilaa rauhalle tai hiljaisuudelle.

Tyyni Kalervo (1900–1993) oli helsinkiläinen työläisperheen tytär, joka lähti vähän yli parikymppisenä siirtolaiseksi Kanadaan, josta sitten siirtyi viranomaisilta salaa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. Tyyni oli kunnianhimoinen, peräänantamaton ja tolkuttoman ahkera, ja hänen onnistuikin tehdä melkoinen luokkaretki piikatytöstä ravintoloitsijaksi ja varakkaaksi yrittäjäksi.

Tyynin elämässä oli ilmeisesti jonkinlainen vaihde, jonka silmään laittamalla vuorokauteen sai lisää tunteja ja arjen pyörittämiseen ylimääräistä energiaa. Mikään muu ei voi selittää sitä älytöntä ja hengästyttävää vauhtia, jolla hän kirjan mukaan elämäänsä eli ja tekojaan teki. Tyynille nukkuminen ja lepo olivat kaiketi yliarvostettuja asioita, joihin hän turvautui vain äärimmäisessä hädässä. Työn paahtamisesta huolimatta hän kävi aika ajoin Suomessa etenkin sen jälkeen, kun sai oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja paluu sinne oli turvattu. Suomessa Tyyni huolehti lapsuudenperheensä jäsenistä ja näiden bisneksistä ja elintasosta parhaansa mukaan – ehkä ajoittain hieman tuppautuenkin. Mikään helppo ihminen hän ei varmastikaan ollut: elämäkerta kuvaa naista, joka ei sallinut löysäilyä eikä rahan tuhlaamista, vaan piti kynsin hampain kiinni saavuttamistaan eduista ja omaisuudestaan.

Tyynin elämäntarinan ohella kirjassa kerrotaan New Yorkin kaupunkihistoriaa, mikä on ehdottomasti kiinnostava valinta ja monipuolisesti esitetty. Luukan teksti on vauhdikasta ja selkeää, ja vaikken itse ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin lukiessani hyvin hahmottamaan ympäristöä ja erilaisia alueita. Kansiliepeissä olevat kartat auttoivat asiassa myös – ja luultavasti monenmoinen vuosien aikana kuluttamani kuvallinen populaarikulttuuri.

Suosittelen New Yorkin uhmattaren lukemista kaikille New Yorkista, ravintolamaailmasta, siirtolaisuudesta ja vahvojen naisten elämästä kiinnostuneille. Se takaa viihdyttäviä lukuhetkiä ja paljastanee lähes kaikille jotain uutta monesta erilaisesta ilmiöstä 1900-luvulta.

Toinen New Yorkiin sijoittuva vastikään lukemani tietokirja on erään yönaisen reportaasi newyorkilaisesta naisten psykiatrisesta sairaalasta. Nellie Bly (1864–1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja äärimmäisen rohkea ja rajoja rikkova nainen omana aikanaan. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa Mia Kankimäen aivojani uusiin asentoihin niksauttaneessa kirjassa Naiset joita ajattelen öisin ja kirjaston tietokantaan tehty haku paljasti vastikään suomennetun teoksen.

Kymmenen päivää mielisairaalassa kuvaa Blyn journalismin nimissä tekemää ihmiskoetta, jossa hän ujuttautuu salaa potilaaksi psykiatriselle osastolle paljastaakseen siellä vallitsevat olot. Ensin on saatava lähete psykiatriselle, eikä se tunnu olevan 1800-luvun lopun New Yorkissa lainkaan hankalaa ainakaan naimattomlle, yksinäiselle naiselle. Sairaalaan "päästyään" Bly havainnoi "hoito"menetelmiä, ravintoa, henkilökuntaa ja toisia potilaita sekä omaa käytöstään ja toimintaansa.

Kuten ehkä arvata saattaa, olot sairaalassa ovat surkeat. Ruoka on huonoa ja sitä on vähän, potilaita kohdellaan paikoin kuin eläimiä, elinolot ovat kylmät, epämukavat ja lannistavat, eikä toivoa "parantumisesta" ole. Henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin on järkyttävän välinpitämätöntä tai sadistista, ja jos ei sairaalaan tullessaan vielä olekaan ollut sairas, sen olosuhteet viimeistään sairastuttavat vahvemmankin yksilön joko psyykkisesti tai fyysisesti.

Sinänsä Blyn reportaasin tiedot eivät tule yllätyksenä, sen verran paljon tästä aiheesta olen aiemminkin lukenut ja tiennyt. Oman aikansa kuvana se on kuitenkin hyvin kiinnostava ja etenkin Blyn oma heittäytyminen todelliseksi tutkivaksi journalistiksi herättää kunnioituksen. Suomennos on kuitenkin jäänyt hieman heppoiseksi, ja tekstin lukeminen on vähän tökkivää, kun huomio kiinnittyy kieleen. Sikäli kuin psykiatrian historia kiinnostaa, Nellie Blyn reportaasi kannattaa lukea. Siitä auennee hyvinkin uusia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita sekä lisäselvityksen intoa.


Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
400 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema


Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Suomentaja: Heidi Kouridou
Oppian 2018
137 s.
Ten Days in a Madhouse (1887)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a non-fiction book)

24. tammikuuta 2019

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Jean Gionon 1950-luvulla julkaistu pieni novelli tai essee on yhtä aikaa ihastuttava ja harmittavan lyhyt. Sen aiheena on mies, jonka tarinan kertoja – Jean Giono itse, kenties – tapaa patikoidessaan Provencessa Ranskassa. Mies on paimen, Elzéard Bouffier nimeltään, ja hän elää lähes täysin erakoituneena yksinkertaisissa oloissa. Mutta elämäntapansa puolesta hän on kaikkea muuta kuin suppea: hän nimittäin on istuttanut jo kymmeniä tuhansia puuntaimia ja tekee sitä koko ajan lisää. Mistään ulkoisesta välittämättä, minkään häntä lannistamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kertoja palaa vanhalle seudulle ja kohtaa siellä miehen uudelleen. Sodasta piittaamatta tämä on jatkanut työtään, ja puut ovat kasvaneet entisestään. On kuin vastikään ihmisvoimin tuhotussa maailmassa olisi sittenkin jotain jatkuvuutta, jotain mihin luottaa.


"Tavallaan tämä luomisen työ näytti toimivan itsestään, ketjureaktion tavoin. Hän ei siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota, hän vain jatkoi sitkeästi omaa yksinkertaista puurtamistaan. Mutta palaillessamme alaspäin aution kylän kautta näin vielä senkin ihmeen, että purot, joissa miesmuistiin ei ollut virrannut pisaraakaan vettä, pulppuilivat nyt iloisina ja elävinä. Olihan se tämän ketjureaktion varsinainen huipennus – paluu niihin hyvin varhaisiin aikoihin, jolloin uomat vielä olivat tulvineet." (s. 47)


Mies joka istutti puita on lyhyessä mitassaan jo vaikuttava tarina, mutta silti se jättää hieman tyhjän olon. Se on ohi ennen kuin alkaakaan, eikä anna lukijalle yhtään mahdollisuutta kiirehtiä tai ahmia. Lukemassani painoksessa on Sanna Pelliccionin kaunis grafiikkakuvitus, joka lisää kirjan viehätystä esineenä.

Tarinassa on vahvan uskonnollinen painotus, joka ei minua puhutellut, kuten eivät uskon asiat muutenkaan. Sen sijaan ilahduin ekologisesta näkökulmasta ja ajatuksesta, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla kerrannaisvaikutuksiltaan suuria. Tätä mietin paljon omassa opettajantyössäni (joka toki ei sinänsä ole konkreettisesti uusien puiden istutusta, vaan pikemminkin jonkinlaista jo kasvavan taimikon huolenpitoa ja hoitoa) – siis sitä, miten ihminen voi vaikuttaa hyvässä ja pahassa moneen asiaan ja ihmiseen, jopa pitkälle vuosikymmeniä eteenpäin.

Niin ikään tuntuu hyvältä uskoa, että valtavia ilmiöitä ja massiivista pessimismiä vastaan on mahdollista jaksaa punnertaa. Että vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta, mutta jos vain silti jaksaa uskoa asiaansa, uusi elämä ja toivo ja vehreys voivat syntyä, kasvaa ja lopulta vallata alan pahalta.

Ihastuttavaa. Muistaisikohan tämän synkässä arkirealismissaan useamminkin?


Jean Giono: Mies joka istutti puita
Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Basam Books 2014
80 s.
L'homme qui plantait des arbres (1953)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjainten virrassa, Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Haasteet: Mennään metsään, Helmet-haasteen kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

21. tammikuuta 2019

Clark Accord: Paramaribon kuningatar



Surinamessa syntyneen, sittemmin Alankomaihin kotiutuneen Clark Accordin (1961–2011) esikoisromaani Paramaribon kuningatar on elämäkertaromaani Surinamen pääkaupungin Paramaribon kuuluisimmasta ja omaehtoisimmasta prostituoidusta Wilhelmina Rijburgista eli Maxi Linderistä (1902–1981). Se koostuu tuokiokuvien, välähdysten, muistojen, juorujen ja arkistotietojen virrasta, jossa Maxi Linder nähdään muiden katseen kautta. Itse hän ei ääneen pääse: tämä on muotokuva, jota malli ei itse näe.

Suriname on minulle totaalisen vieras maa, ja veikkaan, että niin on aika monelle muullekin. Paramaribon kuningatar onkin paitsi historiallinen romaani kiehtovasta ja ketään kumartamattomasta naisesta, myös kurkistus eteläamerikkalaiseen valtioon, joka on saanut tempoilla siirtomaavallan alla vuosisatoja. Vaikka romaani itsessään kuvaa "vain" 1900-luvun kahdeksaa ensimmäistä vuosikymmentä, sen sivuilla on mahdollisuus aistia Surinamen alistettua historiaa kauempaakin menneisyydestä.

Maxi Linder on nainen, jonka varhaisnuoruuden kokemukset sysivät sivuun rakastavien mutta hieman neuvottomien vanhempien viitoittamalta tieltä. Ei hänestä pitänyt prostituoitua tulla – harvasta varmaan pitää – mutta niin kuitenkin kävi. Maxi teki urastaan nousujohteisen ja kunnioitettavan: sisukkaalla ja määrätietoisella työllä ja asenteella sekä ehtymättömällä rohkeudella hän lunasti paikkansa useiden yhteiskunnan valtaapitävien verkostoissa ja sosiaalisten piirien rappusilla.

Samalla Maxi Linder kartutti omaisuuttaan ja kaikessa hiljaisuudessa myös rahoitti köyhien lasten opintoja ja mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa päättäviin asemiin. Paramaribon kuningatar kertoo ehkä ensisijaisesti päähenkilöstään, mutta siinä samalla aukeaa näköala kovaan ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa on osattava tismalleen oikeat tanssiaskeleet selvitäkseen eteenpäin ja omia tavoitteitaan kohti. Rahaa, kultaa ja oikeita omistuksia on oltava – mikään ei tule ilmaiseksi tai hyvällä tahdolla.

Kerronnallisesti romaani etenee Maxin elämänvirran mukana. Hänestä muodostuu ristiriitainen ja kiehtova kuva, jonka kaikista elementeistä ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Kuinka paljon näkemykset värittyvät, kun kertojalla on vaikkapa jotain hampaankolossa, jotain syytä katkeruuteen tai jopa vihaan? Paljon, väistämättä. Niin ikään tilaa saavat ihailevat katseet, kunnioitus ja kiitollisuus   – vaikka ne joskus peitetäänkin visusti.

Aivan ongelmaton romaani ei ole. Se esimerkiksi kuvaa karua väkivaltaa useampaan otteeseen, eikä tunnu mitenkään kyseenalaistavan alistavaa voimaa ja sen käyttöä. Tuntuu melkein kuin väkivalta nähtäisiin luonnollisena ja "asiaankuuluvana" niin, ettei sitä tarvitsekaan perustella tai pohtia. Paikoin siinä on myös hieman päälleliimattuja dialogeja, joissa Maxia käsitellään alleviivaten ja rautalangasta vääntäen.

Kokonaisuutena Paramaribon kuningatar on joka tapauksessa romaani, joka kannattaa lukea. Ei vähiten siksi, että se laajentaa omaa kirjallista maailmankuvaa maantieteellisesti, mitä pidän arvona sinänsä, vaan myös siksi, että sen kuvaama maailma ei ole lainkaan niin kaukana kuin joskus haluaisimme ehkä kuvitella. Epätoivoa, vallan väärinkäyttöä ja kiinni pysyviä ovia on lähempänä kuin aina huomaakaan.

Ja silti on aina joku sisupussi, joka ylittää esteet eikä kumartele ketään.


Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentaja: Lili Ahonen
Gummerus 2000
293 s.
De koningin van Paramaribo (1999)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Maailmanvalloitus (Suriname)