25. heinäkuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 



Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.


Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

13. heinäkuuta 2021

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

 


Markku Välitalon omakustanteena julkaisema luontoteos Hiljaisilla havumailla ilahduttaa maanläheisyydellään ja luontevuudellaan. Se vie lukijan mukaansa Posiolle, sen vesille, metsiin ja luontomaisemiin. Taitavat ja tunnelmalliset valokuvat tekevät teoksesta hienon kokonaisuuden.

Välitalo on oululainen luontoharrastaja, intohimoinen mökkeilijä ja eränkävijä. Hiljaisilla havumailla on kunnianosoitus Suomen luonnolle ja ihmisen mahdollisuuksille sen kätköissä. Samalla se on muistelmateos, jonka keskiöön nousee oman erämaamökin rakentaminen ja mökkiseutuihin tutustuminen ja niihin kotiutuminen.




Teos jakautuu rakenteeltaan käsittelemään erilaisia aiheita ja ympäristöjä, jotka ovat Välitalolle tärkeitä. Mökki itsessään posiolaisen järven rannalla ansaitsee oman esittelynsä ja historiikkinsa, sillä ei ole lainkaan yhdentekevää, kuinka oikeaan mökkipaikkaan päädytään. Tämän eittämättä tunnistaa moni sellainen, joka on joskus etsinyt kesäpaikkaa ja joutunut näkemään vaivaa sen eteen. (Oman mökkini olen saanut perintönä, joten itse en ole koskaan kokenut etsimisen haasteita ja iloja, sillä mökkisaareni on aina ollut elämässäni ja toivottavasti myös pysyy.)




Mökin tultua tutuksi Välitalo johdattelee seuranaan metsään, tunturiin, rotkoon ja järvelle – upeita suomalaisia maisemia kaikki. Hän kirjoittaa kokemuksistaan ja paikoittaisista kommelluksistaan, joita aktiivinen luonnossa liikkuminen ja luontokuvaaminen tuovat eteen. Luonto- tai eräkirjallisuus ei genrenä ole minulle erityisen tuttua: olen toki jonkin verran lukenut tietokirjallisuutta luontoaiheista, mutta varsinainen eräkirjallisuus ei minua suuremmin vavahduta. En osaa sanoa, kuinka tyypillistä eräkirjallisuutta Hiljaisilla havumailla on tai ei ole, mutta kaltaiselleni luontoa rakastavalle ja luonnossa itsekin liikkuvalle kaupunkilaiselle se tuo ilahduttavan tuttavallisen ja helposti lähestyttävän kurkistuksen pohjoissuomalaiseen maisemaan.








Välitalo kirjoittaa ympärillään olevasta maailmasta hellyydellä ja lempeydellä, turhaa kärkevyyttä välttäen, vaikka pitääkin tiukasti luonnon monimuotoisuuden puolta. Selvää on, ettei mikään vastaantuleva luonnon elementti ole hänelle vastenmielinen tai vieras, pikemminkin uteliaisuutta ja kunnioitusta herättävä. Kirjan sivuilla törmätään niin myyriin, sammakoihin, sammaliin, majaviin kuin tykkylumen peittämiin puihin ja revontuliin – toisinaan väistämättä kohdattavia oman lajin yksilöitä unohtamatta.




Oman mainintansa ansaitsevat ilman muuta Välitalon hehkuvat ja värikylläiset kuvat, joita kirjassa on kymmenittäin. Pelkästään niiden katselu tuntuu laskevan sykettä ja tuovan mukanaan vienon metsän tuoksun.

Hiljaisilla havumailla on kaunis, hyvää mieltä lukijalleen tuova luontokirja, jonka henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus tekevät kunniaa upealle suomalaiselle luonnolle.

Kirjaa voi tilata suoraan tekijältä: markku.valitalo(a)gmail.com




Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla
Ulkoasu ja kuvat: Markku Välitalo
Omakustanne 2020
175 s.

Arvostelukappale.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

5. heinäkuuta 2021

Joonas Kallonen: Giljotiini

 


"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)


Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

30. kesäkuuta 2021

Marja Aho: Lasienkeli

 


Lastenkodissa asuva ja pitkälti siellä myös kasvanut Killi on päätynyt sairaalan psykiatriselle osastolle itsemurhayrityksen jälkeen. Nyt luvassa on jotain ehkä vieläkin rankempaa kuin yritys kuolla: pitäisi yrittää sen sijaan toipua, päästä yli ja eteenpäin, olla enää joutumatta takaisin pimeyteen.

Killin tausta on rikkonainen. Perhe ei voinut olla hänelle turvallinen ja vakaa kasvuympäristö, joten hänestä tuli laitoslapsi. Lastenkoti tuntuu Killistä kuitenkin kodilta, se on hänen paikkansa, jossa asuvat ja työskentelevät hänen ihmisensä, kuten nyt vaikka paras ystävä Moona ja luottotyöntekijä Tuomas. He ovat myös tärkeässä roolissa, kun Killin toipumisprosessi alkaa ja etenee. Niin ikään jämpti mutta lempeä omahoitaja Ritva tukee Killiä. Eikä pidä unohtaa lääkehoitoa, lääkäreitä ja taideterapiaa, jota Killi tosin ei voi olla pitämättä humpuukina.

Ehkä merkittävimmän käänteen Killi kokee, kun hän kohtaa sairaalan pihalla mustatukkaisen Iiriksen, sairaala-alueella asuvan ylilääkärin tyttären, jonka kanssa pääsee tutustumaan piilotettuihin paikkoihin, sairaalan historiaan ja, niin, omaan mieleen myös. Tytöt ystävystyvät ja Killi kokee heräävänsä uudella tavalla eloon Iiriksen seurassa. Ehkä huominen tulee vielä.

Marja Ahon nuortenkirja Lasienkeli ei ole ihan kevyimmästä päästä luettavaa, mutta todentuntuinen ja koskettavakin se kyllä on. Itsetuhoisuus, masennus, ahdistus ja muut mielenterveyden kolhut ovat minulle tuttuja teemoja niin työelämästä kuin muutenkin, eikä niistä mielestäni voi puhua liikaa. Nuorten kanssa työskennellessäni olen huomannut joutuneeni toisinaan tilanteisiin, joissa on niin rankkaa, että en välttämättä enää ole varma, miten toimia. En ole mielenterveysalan ammattilainen vaan opettaja - ja joskus tuntuu, että nykyisin se ei enää aina riitä. Siksikin pidän itseni mielelläni kaikin mahdollisin tavoin kärryillä siitä, miten mielenterveyden tematiikkaa nuorten kanssa käsitellään ja nostetaan esiin.

Lasienkeli on tiivis romaani, joka käsittelee teemaansa niin, ettei lukija uuvu sen alle. Tarinaa ei ole venytetty turhia, joskin ehkä sen taustaa olisi voinut hieman selkeämmin avata. Tuntuu, ettei Killiä pysty ihan ymmärtämään, kun hänen menneisyydestään ei kerrota riittävästi, vaikka se nimenomaan on hänen mielenterveytensä kolhujen taustalla. Empatiaa hän kyllä herättää rikkonaisuuksineen ja tunteineen, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Ja empatia toki onkin tärkeää.

Hieman kohottelin kulmiani, kun toipumiseen tuli mukaan joitakin hengellisiä elementtejä. En halua väheksyä niiden merkitystä ihmisille, jos ne tuntuvat itselle sopivalta, mutta olen silti helposti karvat pystyssä, jos vastauksena mielenterveyden haasteisiin tarjotaan uskontoa. Onneksi tematiikka pysyy kevyenä sipaisuna ja Killi saa oman tilansa tehdä omat ratkaisunsa.

Kirjan nimeä pidän kyllä melko kliseisenä, vaikka sille perusteet tarinasta löytyvätkin. Kaikenmoiset särkyneet, lasiset, hajonneet ja pudonneet enkelit on symboleina jo pitkälti tyhjiin kaluttu. Mutta olkoon niille silti paikkansa, eihän se mitään haittaa.

Otan Lasienkelin muistilistalleni, kun pääsen taas syksyllä vinkkaamaan luettavaa nuorille töissä. Tästä kirjasta saa ajateltavaa ja juteltavaa. Se koostaa eheän kokonaisuuden vaikeista ja satuttavista aiheista ja muistuttaa, kuinka aina voi nousta uudelleen jaloilleen.


Marja Aho: Lasienkeli
Ulkoasu: Kaisu Sandberg
Myllylahti 2021
169 s.

Arvostelukappale


Toisaalla: Kirjavinkit, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 24. Kirja, jonka kansissa on vettä

6. kesäkuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 


Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.


Venla Hiidensalo: Suruttomat
Otava 2021
255 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani