9. huhtikuuta 2022

Katri Rauanjoki: Kesämerkit

 


Aurinko oli painumassa alaspäin, mutta edelleen oli kuuma. Hillanraakile imi itseensä lämpöä, kypsytti ensimmäisen siemenensä valmiiksi. Ei enää montaa päivää. Punertuvan hillan vieressä solisi puro hiljalleen, sen rannalla tuuli hellästi silitti lapinorvokkeja ja pörrötti vastaisella kohoavaa akantakkua. (s. 66)

Katri Rauanjoen Kesämerkit on hieno episodiromaani kolttasaamelaisten elämästä 2020-luvulla. Millaista on olla vähemmistön vähemmistöä, katoavan äidinkielen haltija tai sen uudelleen elvyttäjä, omaa perintöään kaipaava ja vaaliva, silti valtakulttuurinkin kanssa sinut, kaupunkiin tai maailmalle kotiutunut?

Myönnän, että tunnen saamelaisuutta vain keskinkertaisesti, kolttasaamelaisuutta tarkemmin tuskin senkään vertaa. Oli huikeaa sukeltaa maailmaan, joka tuntui aidolta ja elävältä, monin tavoin tutulta ja silti paljon uutta avaavalta. Rauanjoki ei kirjoita opastaakseen tai saarnatakseen tai esitelmöidäkseen, ei. Hän kirjoittaa kertoakseen tarinaa.

Kesämerkkien henkilöhahmot voisivat hyvin tulla kylänraitilla vastaan - tai hillasuolla. Romaani on episodien kokonaisuus, näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat joka luvussa. Ajattelen sen peilaavan kolttasaamelaisuuden moninaisuutta, kuinka mitään kulttuuria ja olemusta ei voi tiivistää tai henkilöidä yhteen vaihtoehtoon. Romaanissa kohdataan nuoria, vanhoja, muualle lähteneitä, sieltä palanneita, turisteja viihdyttäviä, netissä asiaansa ajavia, keskinäisiin kiistoihin päätyviä, rikkinäisiä ja rikottuja, vahvoja ja itsetietoisia ihmisiä. Siis koko elämän kirjo ruokakaupan kassasta maailmanmaineeseen päätyneeseen valokuvataiteilijaan. Henkilöiden elämät risteävät toistensa kanssa, yksi vilahtaa siellä ja toinen täällä, yhteisö kasvaa lukijan mielessä ja tuo kerroksia kerrontaan.

Lapin upea luonto on täynnä sielukasta elämää, uskallan väittää luonnon olevan yksi kirjan henkilöistä. Lappi, joskin Kesämerkkien Lappia läntisempi ja eteläisempi, on minulle tuttua aluetta, äitini kotiseutua. Etenkin Lapin kesän olen kokenut monet, monet kerrat ja siinä on vahvaa tunnetta ja tuttuutta, jota koin myös Kesämerkkien kanssa, vaikka Rauanjoen teos sijoittuukin erilaiseen Lappiin. Jokin silti yhdistää, muukin kuin sääskien ininä.

Romaanin sivuilla käsitellään isoja teemoja, sen henkilöt ovat kokeneet paljon ja lisää monen heistä harteille lastataan. Menetys, häpeä, pettymys, oman identiteetin haastavuus - on niin monia tapoja saada kolhuja itseensä. Vaikka kirjassa ei ole yhtä selkeää päähenkilöä, jonka kasvua tai muutosta lukija pääsisi seuraamaan, tuntuu, että silti kirjan lukemisen jälkeen on nähnyt jonkin käännöksen, mutkan ja ennen kaikkea merkittävän matkan. 

Jotain suurta vimmaa ja tunnetta tästä kirjasta luin. Tietynlaista surua ja haikeutta, toisaalta sinnikkyyttä ja uskoa siihen, että katoamassa oleva kieli tai kulttuuri on kokemastaan uhasta huolimatta elinvoimainen ja eteenpäin sykkivä, viimeiseen henkäykseen saakka. 

Annoin Kesämerkkien viedä, kuulin sääsket ja luonnon huminan, suon elämän äänet, maistoin tuoreen hillan (voi kun maistaisin!), katsoin yötöntä yötä, tunturin varjoa ja jokiveden pintaa. Nautin.


Katri Rauanjoki: Kesämerkit
S&S 2022
256 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

5. helmikuuta 2022

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 



Ajassa matkustaminen, oman ja muiden menneisyyden muokkaaminen, tulevaisuuden tragedioiden estäminen puuttumalla niihin ennen kuin ne ovat tapahtuneetkaan – kiehtovia, kiehtovia teemoja.

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on huimaavan hieno romaani, sanottakoon se heti, miksi peitelläkään. Se voitti ilmestymisvuonnaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja muistaakseni sai paljon suitsutusta lukijoilta. Tiedostin kirjan olemassaolon, mutten saanut tartuttua siihen silloin. Vasta nyt, mutta onneksi lopultakin.

Auringon pimeä puoli kertoo 16-vuotiaasta Emiliasta, joka elää isoisänsä kanssa ulkomaailmasta eristetyssä Kaivoksen kaupungissa. Emilian äiti, teininä raskaaksi tullut Alisa, on kuollut tytön syntyessä ja isoäiti tarvitsee jo hoitokotia. Isästään Emilia ei suuremmin tiedä. Emilia ja isoisä ovat hieman irrallisia muusta ympäristöstään, he eivät varsinaisesti kuulu Kaivoksen väkeen, vaan ovat omillaan.

Elämä Kaivoksessa on tarkkaan säädeltyä ja määrättyä. Kyse on yhteiskunnan muotoon muuttuneesta (tai pikemminkin muutetusta) teollisuuslaitoksesta välittömine lähiympäristöineen, jossa ihmisen elämä kulkee tarkkaan määrätyn suunnitelman ja ohjauksen mukaan. Kaivoksen johtaja on karismaattinen diktaattori, hänen valtansa ja vaikutuspiirinsä ehdoton. Järjestystä ei kyseenalaisteta – ainakaan ääneen. Vain harva on yhteydessä Kaivoksen ulkopuolelle ja ne jotka lähtevät, sille tielleen myös jäävät.

Emilian elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hän päätyy ystävänsä Mitekin kanssa Kaivoksen alapuoliseen tunneliverkostoon. Nuoret eivät ole aivan varmoja mitä etsivät, mistä ja miten, mutta jotakin merkittävää heidän on löydettävä. Onnettomuus muuttaa kaiken – ei vähiten ajan ja paikan, elämän ja kuoleman ja kohtalon.

Rakastin lukea Auringon pimeää puolta. Se on kirjoitettu taiten, se on pahaenteinen ja melankolinen, vihjaileva ja jatkuvasti omaa tietään eteenpäin puskeva. Emilia on kiinnostava, ärsyttävä ja vahvatahtoinen päähenkilö, hänelle haluaa hyvää ja kuitenkin pelkää pahinta. Hän on menettänyt paljon jo nuorena, eikä välty menetyksiltä jatkossakaan.

Romaani pohtii runsaasti aikaa, sen kulumista, sen käännöksiä ja vaikutuksia. Miten asiat etenevät, mitä olisi voinut tehdä toisin – mitä ei? Millä teoilla on vaikutuksensa, milloin on syytä jättää tekemättä? Kerronta ei ole aivan helpoimmasta päästä, se vaatii halua sukeltaa itsekin pinnan alle, niin kuin Emiliankin täytyy tehdä. Paikoin tuntuu, että tarina hieman haahuilee ja etsii itseään, mutta niin kai me ihmisetkin teemme, ärsyttää se sitten tai ei.

Auringon pimeä puoli on kiehtovan dystooppinen, aikamatkustusta ja ajan rikkomista käsittelevä romaani. Sen miljöö houkuttelee kuvittelemaan, kutkuttaa mielikuvitusta ja jättää sopivasti aukkoja. Lukiessani pohdin paljon menetyksiä, muutoksia ja suuntia, joita elämässä tulee vastaan, toisille aiemmin ja toisille myöhemmin. Miten vahvoja ihmiset kuitenkin ovat sellaistenkin taakkojen alla ja iskujen kohteena, joissa ei ole oikeudenmukaisuudesta häivääkään. Ihastelen Rasi-Koskisen kerrontaa, romaanin vahvuutta ja voimaa. Keitä olemme, millaisiksi tulemme, miten voimme siihen itse vaikuttaa? Mikä määrä kysymyksiä.



Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019
369 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 21. teollisuusympäristö.

12. tammikuuta 2022

Katriina Ranne: Maa kuin veri

 


Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.

Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.

Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.

Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.

Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.

Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.

Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.


Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.

2. tammikuuta 2022

Kirjallinen vuosi 2021 ja kohti uutta alkavaa

Kuva: Pixabay


Hyvää uutta vuotta! 

Olipa tervetullutta saada heivata vuoden 2021 kalenteri ja koko vuosi muutenkin menneisyyteen ja siirtyä uusille lukemille. Viime vuosi ei ollut mikään varsinainen menestystarina elämässäni, todettakoon se. Oli paljon hyvää: oma mainio perheeni ja muut ystävät ja läheiset, pääsy pois kotoa takaisin työelämään, joitakin seikkailuja ja reissuja, hyviä lukuelämyksiä. Mutta niiden vastapainona oli paljon väsymystä, apeutta, vaikeuksia jaksaa, sumuisia ajatuksia, lähellä roikkuvaa uupumusta ja tietenkin kaiken kruununa edelleen jatkuva koronapandemia.

Toivoa siis sopii, että alkanut vuosi 2022 olisi edes joiltakin osin hieman hellävaraisempi.

Ainakin ajattelin lukea taas enemmän ja nauttia lukemisestani. Siinäpä haastetta!

Aion osallistua Helmet-haasteeseen, kuten aina ennenkin ja lisäksi pienen tauon jälkeen Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen, jossa vieraillaan kirjojen avustuksella mitä erilaisemmissa paikoissa. Saa vinkata muitakin haasteita! Noin ylipäätään haluan lukea (taas) enemmän oman hyllyn kirjoja, hillottuja aarteita, ja toki kaikenlaista muuta, mitä vain eteen tulee.

Viime vuonna luin hieman epäselvien laskujeni mukaan seuraavasti:

yhteensä 86 kirjaa,

joista 15 oli äänikirjoja.

joista 62 oli kotimaisia kirjoja.

joista 21 oli jotain muuta kuin tavanomaisempaa proosaa.

joista syntyi 29 bloggausta.

joista liian monesta jäi kirjoittamatta, vaikka olisin halunnut.

joita lukemalla osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen (45/50 luettua), Kirjoja ulapalta -haasteeseen (3 luettua) ja Kirjan kannet auki -lukuhaasteeseen (14 luettua), kas näin:

 


kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Aura KoivistoEi mikä tahansa metsä (22.6.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen       

kirja, jonka kannet hymyilevät

Karolina KouvolaPohjolan jumalattaret (11.4.2021) - Kansien tekijä: Apila Pepita

kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Katja KaukonenSaari, jonne linnut lentävät kuolemaan (14.1.2021)

kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

Anna JärvinenUni viime yönä: (10.3.2021) - Kansien tekijä: Anna Järvinen

kovakantinen kirja

Jhumpa LahiriMissä milloinkin (16.1.2021)

kirja, jonka kansissa on villieläimiä

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (21.6.2021) - Kansien tekijä: Arla Kanerva / Safa Hovinen

kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Maisku MyllymäkiHolly (15.8.2021) - Kansien tekijä: Anna Makkonen

pehmeäkantinen kirja

Rami Kangas, Marko Nenonen & Mari Välimäki: K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (18.2.2021)

kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen

Evie WyldMe olemme susia (22.1.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen

kirja, jonka kannen on suunnitellut mies

Helena ImmonenOperaatio Punainen kettu (31.1.2021) - Kansien tekijä: Jussi Jääskeläinen

kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden

Emmi ItärantaKuunpäivän kirjeet (16.4.2021) - Kansien tekijä: Jussi Kaakinen

kirja, jonka kannet luo avaran tilan

Ville-Juhani SutinenArktis - Likaista lunta (8.3.2021) - Kansien tekijä: Tommi Tukiainen

kirja, jonka kannet vie sinut tuntemattomaan paikkaan

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (2.4.2021) - Kansien tekijä: Judith Schalansky

kirja, jonka kansissa on vettä

Marja AhoLasienkeli (2.6.2021) - Kansien tekijä: Kaisu Sandberg



joista kaikista parhaimmistoon nousivat

suurimmaksi osaksi jo vuoden 2020 puolella lukemani David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Evie Wyldin Me olemme susia, Ville-Juhani Sutisen Arktis – Likaista lunta, Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas, Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet, Venla Hiidensalon Suruttomat, Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat, Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys, Joonas Kallosen Giljotiini, Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät, Jouni Tikkasen Lauma – 1880-luvun lapsensurmat ja susiviha Suomessa, Maisku Myllymäen Holly, Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla, Anu Lahtisen Ebba – Kuningattaren sisar, Eeva Joenpellon Lohja-sarja sekä vuoden viimeiseksi romaaniksi päässyt Emma Puikkosen Musta peili.

Kaikesta huolimatta olen jopa hämmentynyt, kuinka paljon ja hyviä kirjoja lopulta luinkaan, vaikka jossain vaiheessa paikoittain tuntui, ettei mikään maistu tai tunnu miltään eikä lukeminenkaan maita. Onneksi lukutoukkuus on niin syvällä minussa, että se aina kuitenkin palaa, joskus, vaikka taukoakin tulisi.

Kiitokset teille (kovasti harveneville) ihmisille, jotka blogiani vielä jaksatte ja viitsitte käydä lukemassa ja kiitos suuresti edelleenkin kommentoiville.

Blogini täyttää nyt tammikuun alkupuolella jo 16 vuotta. Se on aika hurjaa, ja kurjaa on se, että intoa ei ole enää lainkaan samoin kuin joskus ennen. Mutta ehkä blogi kannattaa kuitenkin koettaa pitää hengissä edelleen – ties vaikka tällainen hidas ja epäseksikäs viestinnän muoto vielä joskus palaisikin takaisin muotiin!

Hyvää uutta vuotta juuri sinulle, olkoon se toiveidesi mukainen.

23. joulukuuta 2021

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

 


Joskus kaipaan opiskeluaikoja niin, että meinaan käpristyä kasaan. Kaipaan yliopistoa, päättymättömiä tenttikirjapinoja, hämmentäviä, inspiroivia ja tyystin yli hilseen meneviä (metafysiikka never forget) luentoja, arkistojen kaivelua (Turun maakunta-arkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, graduni syntysijat), opiskelijaelämää, kirjoittamista, oivalluksia. Historianopiskelu oli ihanaa.

Onneksi historianopiskelusta jää käteen paljon, vaikka historiatiede sinänsä tarjoaa peruskoulun aineenopettajalle lähinnä tukirangan ja muutamia työkaluja, joita voi hyödyntää silloin, kun varsinainen kasvatus- ja ihmistyö tarjoaa pienen tilan myös substanssille. Minulle historianopiskelusta on ollut iloa ja hyötyä siinäkin mielessä, että se on avannut tien loppumattomaan uteliaisuuteen. Ei oikeastaan ole sellaista historian osa-aluetta, josta en saattaisi kiinnostua, jos esitystapa on sopiva.

Ja tässäpä jälleen sellainen kirja, joka saa kurkistamaan menneisyyden ihmisten maailmaan uteliaana ja hämmentyneenä siitä, miten paljon tiedettävää ja ymmärrettävää ja opittavaa historia voi tarjota, kun se eteen tarjoillaan.

Ebba Stenbock oli aatelissuvun tytär, Kustaa Vaasan leskikuningatar Katarinan sisar, vapaaherra ja Suomen käskynhaltija Klaus Flemingin vaimo, kunnioitettu rouva Ebba, suuren lapsikatraan äiti, Turun linnan emäntä. Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar on elämäkerta Ebba Stenbockista, naisesta, joka eli vaiherikkaan elämän 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Suomessa.

Voinee sanoa Ebban elämän olleen monin tavoin tyypillistä tuon ajan aatelisnaisen elämää – ja samaan aikaan poikkeuksellista ja tietenkin itsessään ainutlaatuista. Ebballa oli aitiopaikka valtataisteluihin, aatelissukujen välisiin suhteisiin, hyviin ja huonoihin aikoihin. Hän synnytti ja hautasi lapsiaan, neuvoi ja karttoi puolisoaan, eli ennen kaikkea tiiviissä suhteessa omiin sisariinsa ja näiden perheisiin. Teki mitä täytyi, joskus ehkä enemmänkin ja aina ei sitäkään.

Lahtisen käsissä Ebbasta ja hänen ajastaan saa monipuolisen ja kiinnostavan kuvan. Tekstin äärellä myhäilee ja ihastelee tutkimuksen teon ja lähteisen löytämisen, käyttämisen ja tulkinnan taitoa. Kun tutkitaan menneisyyden yksilöitä, joiden oma ääni on ollut mullan alla jo vuosisatoja, syntyy paljon aukkoja, joiden täyttämisen kanssa on oltava varovainen. Mitä ihminen ajatteli, mitä tunsi, mitä halusi? Päätelmät on tehtävä fragmenteista, sivuäänistä, joskus myös yleistyksistä ja arvauksista. Ebba itse jääkin kaikesta huolimatta hieman arvoitukseksi, persoonaksi, joka eli oman ainutlaatuisen elämänsä ja jätti omat jälkensä – tai oli myös jättämättä.

Ebba, kuningattaren sisar on kirja, jonka lukeminen ilahduttaa ja innostaa. Kustaa Vaasan jälkeisen Ruotsin kruununperimystaistelut, nuijasota ja vähitellen muotoaan hakeva ja suurvallaksi nousemassa oleva Ruotsi ovat aihepiirejä, joihin harva historianharrastaja täysipainoisesti paneutuu. Kenties modernimpi historia on monen mielestä kiinnostavampaa, sen lähteet ja lähestyttävyys ovat ehkä matalamman kynnyksen takana kuin 1500–1600-lukujen maailma.

En kerta kaikkiaan keksi, mistä moittisin tätä teosta. Se on tiivis, ilmaisultaan selkeä ja konstailematon, aihepiiriltään rajattu ja perusteltu, huolella lähdeviitoitettu ja varmasti oivaa ja tavoitettavissa olevaa yleistajuista luettavaa kelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle – ja toki niillekin, jotka vielä empivät!

Ebba, onneksi sain tutustua sinuun juuri nyt! Muistutit, kuinka onnekas olen, kun maailma on valmis tarjoamaan koko ajan uutta ja kiehtovaa tietoa, kun sitä vain on valmis vastaanottamaan.


PS. Olen muuten lukenut ja kirjoittanut myös Anu Lahtisen reilun 10 vuoden takaisesta teoksesta Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ( Atena 2009), jota suosittelen ilolla niin ikään!


Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Atena 2021
196 s.

Omasta hyllystä.