7. lokakuuta 2021

Tuomas Mattila: Hammasratas

 


Hammasrattaan väliin voi ajautua huomaamattaan ja vähitellen. Järjestelmä kirskuu ja tekee sen, minkä järjestelmä tekee: ihmisen, yksilön, työntekijän, virkamiehen on vain mentävä mukana systeemissä – tai tuhouduttava.

Tuomas Mattilan teos Hammasratas on karmiva, kihelmöivä ja jollain kierolla tavalla hauska romaani työelämästä, mielenterveydestä ja Järjestelmästä. Alkusaatteessaan se toteaa olevansa suora kopio jäljettömiin kadonneen viraston virkamiehen Joel Pääkkösen jälkeenjääneistä muistikirjamerkinnöistä. Ehkä se sitä onkin, ken tietää…

Hammasratas on päähenkilönsä virkamies Pääkkösen vahvaa ja suodattamatonta minämuotoista kerrontaa. Pääkkönen suhtautuu työhönsä vakavasti. Hän on kansainvälisen viraston (vihdoin) vakinaistettu virkamies, jolla on selkeä tehtävä, kosolti töitä ja työyhteisö kohdattavana päivittäin. Työtehtävät eivät ehkä loista erikoislaatuisuudellaan, mutta virkamies suhtautuu asiakirjoihin ja päätöksiin niiden edellyttämällä vakavuudella ja asiallisuudella.
 

Huone on tyhjillään, ja voisi luulla, että tämä on minun koppini siltä ajalta, jolloin olin vasta tullut virastoon. Pöytä kiiltelee, kirjahylly odottaa täyttyvänsä kaikenlaisella tärkeällä, tuolin istuinosa on aivan sileä, roskakorissa ei ole ensimmäistäkään ruskistunutta omenankaraa. Tulkaa, kaikki on valmista, tämä huone sanoo ja odottaa seuraavaa virkamiehenalkua, joka istuu ryhdikkään juhlallisesti pöydän ääreen ja hapettuminen voi alkaa. (s. 100-101)


Mattila kuvaa romaanissaan (virka)työelämää vähitellen tunnelmaa kasvattaen ja kierroksia lisäten. Tarkastelun kohteeksi päätyvät niin työyhteisön ihmiset, johtamiskulttuuri, työterveyshuolto, työpaikan operatiiviset tukipalvelut kuin työelämän kirjoittamattomat säännöt, jotka jokaisen on vain omaksuttava jollain tapaa.

Päähenkilö Pääkkönen muuttuu sivujen edetessä yhä epäluotettavammaksi kertojaksi (vaikka milloin päiväkirja muka olisi luotettava muutenkaan!), hänen uskonsa itseensä, tekemisiinsä ja ennen kaikkea virastoon alkaa vähitellen horjua. On selvää, ettei lopullinen romahdus ole kaukana.

Hammasratas yhdistää sujuvasti työelämäkritiikin, mielenterveyden horjuvuuden ja yhteisön toiminnan havainnoinnin. Pääkkösen silmin suuren työpaikan hierarkiat, rakenteet, toimintatavat ja persoonat nousevat esiin, osin naurattavat ja osin ahdistavat. Kuinka pieniä osia me lopulta olemme suuressa kokonaisuudessa, kuinka merkityksettömiä muttereita ja silti, kuitenkin, toivottavasti lopulta myös niitä Ikean huonekalupakkausten tuntemattomia ylimääräisiä nappuloita, jotka unohtuvat kasausvaiheessa mutta osoittautuvat äärimmäisen tärkeiksi lopputuloksessa.



Tuomas Mattila: Hammasratas
Kuvitus: Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti
Omakustanne 2021
276 s.

Arvostelukappale.


30. syyskuuta 2021

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 


Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän ei päästänyt helpolla. Haastetta riitti niin kirjan pituudessa (muhkeat 586 sivua) kuin sisällössäkin (monimutkaisia ihmissuhteita, määrittelyjä pakenevia henkilöitä, ristiriitaisia ajatuksia tuottavia käänteitä), mutta urakka kannatti kuitenkin.

Jopa taivas on meidän kuvaa neljää nuorta, joiden polut ovat osin syntymästä asti yhteydessä olleita, osin sattumalta muodostuvia. Päähenkilöksi nousee Teresa, joka viettää vastentahtoisesti nuoruuden kesiään isänsä kotikylässä Apulian Spezialessa isoäidin dekkareiden ja (sentään) uima-altaan äärellä. Eräänä kesänä Teresa kohtaa naapurimaatilalla asuvat pojat Bernin, Nicolan ja Tommason, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Teresasta tulee vuosien, monenlaisten käänteiden ja ennen kaikkea Bernin kanssa solmimansa lujan ihmissuhteen myötä omavaraistaloutta pyörittävä aktivisti, äärimmäisyyksiin taipuvan ihmisen puoliso ja lopulta myös hyvin yksinäinen nainen. Teresan kasvu, muutos ja persoona nousevat romaanin keskiöön, vaikka sivuun ei jää Bernkään.

Bern on ennen kaikkea kuoreensa kätkeytyvä, harmaan sävyt elämästään siivonnut ja asialleen omistautuva ihminen. Vastenmielinen kaikessa kovuudessaan ja äärimmäisyydessään, juuri sellainen ihminen, jota en itse oikeassa elämässä jaksaisi sietää, mutta joka on romaanihahmona kiehtova ja hämmentävä.

Nicola ja Tommaso joutuvat tyytymään sivurooleihin, vaikka merkittäviä henkilöitä ovatkin. Nicolasta tulee poliisi, Tommasosta alkoholisti. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan - paljon. Pojat ovat kasvaneet veljesten tapaan Teresan isoäidin naapuritilalla, heidät on kasvattanut pariskunta Cesare ja Floriana, joista etenkin Cesarella on sangen persoonallinen maailmankuva ja ja usko. Lapsuuden ja nuoruuden opit vaikuttavat poikiin heidän loppuikänsä ajan, ja väistämättä vaikutus yltää myös Teresaan, joka sotkeutuu tilan elämään vähitellen.

Jopa taivas on meidän on runsas ja rönsyilevä, paikoin raskas. Luvut ovat pitkiä, joskus ne tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Rakenteessa on monia aika- ja kerrontatasoja, henkilöt kuvaavat kokemuksia toisilleen eri ajoissa ja paikoissa, eri näkökulmista ja eri asioita jo kokeneina ja nähneinä. Kerronta on vaihtelevaa, se on paikoin hieman osoittelevaa mutta pohjimmiltaan ja parhaimmillaan tarkkakatseista ja moniulotteistakin.

Romaani on kasvutarina, rakkaustarina, ajankuva. Se on kertomus aktivismista ja aatteista, valitusta elämäntavasta, askeettisuudesta ja ihmisen muokkautuvuudesta. Se kertoo ristiriidoista, muutoksesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Syvimmin sen teemana on kuitenkin ihmisten välisten suhteiden arvaamattomuus - ja toisaalta se, kuinka väistämättömiä konfliktit, ristiriidat, törmäykset, välirikot ja haarautuvat polut ihmiselämässä ovat.


Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä
Aula & Co 2021
586 s.
Divorare il cielo (2018)

Arvostelukappale.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

5. syyskuuta 2021

Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla



Tästä kirjasta jää savun- ja neulastentuoksu hiuksiin. Lisäksi se saa kaipaamaan pois kotoa, luontoon, metsään, minne tahansa muualle kuin kaupunkiin. Tai ehkä se saakin kaipaamaan nimenomaan kotiin: sitähän luonto monille on. Kotoisa, tuttu, rentouttava – oma paikka.

Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla on kirja, jolle olen valmis osoittamaan suitsutustani tästä eteenpäin. Ahmin sen yhdessä illassa, mikä ei nykyisessä elämäntilanteessa ja keskittymiskyvyttömyydessäni ole missään määrin enää tavanomaista. Mutta Räinän teksti, Teija Soinin kuvat ja kirjassa esiintyvät naiset veivät minut mukanaan eivätkä päästäneet takaisin.

En olisi välttämättä halunnutkaan palata.

Kulkijat esittelee suomalaisia naisia, ihan tavallisia naisia, joilla on elämät, työt, perheet, kodit, harrastukset. Ja sitten heillä on se jokin: kaipuu ja halu palata luontoon aina uudelleen. Joko tutuksi tulleille reiteille pohjoiseen tai aina uusille poluille, metsästysaseen tai kalastusvälineiden kanssa, marjasankoineen ja sienivasuineen, rinkkoineen ja makuupusseineen, saappaineen, kompasseineen ja retkijalkineineen. Heille Räinä tekee nyt tilaa suomalaisessa erä- ja retkeilykirjallisuudessa, joka on ollut kiistämättömän miespainotteista.

Niin kuin Halti-tunturikin saavuttivat retkeilymielessä ensimmäisenä naiset (1930-luvun alussa), on naisilla paikkansa missä tahansa muuallakin, minne he (me) vain päättävät mennä. Kulkijat nostaa esiin useamman sukupolven verran retkeilyä ja eräelämää harrastaneita naisia, heidän kohtaamiaan ennakkoluuloja ja vastoinkäymisiä ja toki myös onnistumisia ja irtiottoja. Räinä on haastatellut kirjaansa varten ihmisiä, joilla todella on sanottavaa ja elettyä elämää ja kokemuksia taustallaan. Hän on tehnyt haastateltaviensa kanssa retkiä ja vaelluksia, tutustunut itsekin uusiin maastoihin ja tapoihin olla luonnossa.

Näille naisille luonto on elämäntapa, itsestäänselvä osa maailmaa ja maailmankuvaa. He avaavat ajatuksiaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään Räinän tekstissä, saavat tilan ja äänen, kertovat sen minkä haluavat ja valitsevat. Samalla kun Kulkijat on henkilöidensä kuva, se on myös laajemmin (naisten) retkeilyä käsittelevä narratiivinen tietoteos, joka ei unohda myöskään metsien ja ympäristön tilaa yleisemmin. Henkilökohtainen on yleistä ja julkista – ja päinvastoin.

Kirjan tunnelma on kuulas kuin syyspäivä metsässä. Se juuri nollan paikkeilla pyörivä, jo hieman ruskautunut ja talvea kohti kääntynyt. Olo lukiessa on rauhallinen, seesteinen, hieman haikea mutta onnellinen. Mietin kaikkia niitä päiviä ja öitä, jotka olen viettänyt metsässä, niitä aamuja, kun olen herännyt laavussa höyryävään hengitykseen, kaapinut loput, hieman hileiset tuorejuustot eväspatongin viimeisillä siivuilla, sytyttänyt nuotion ja trangian, nähnyt tähdet, vuollut kiehiset. Ja miltä se rinkassa nujunut minttukrokanttisuklaa maistui (ihanalta).

Elämäni parhaat kokemukset liittyvät luontoon ja juuri nyt voin vain ihmetellä, miksi edellisestä ulkona (muualla kuin parvekkeella) nukutusta yöstä on jo niin kauan.


Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla
Kuvat: Teija Soini
Like 2021
239 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. elokuuta 2021

Maisku Myllymäki: Holly



Voi Holly.

Miten vinkeä, veikeä, vänkä ja vähän vänkyrä romaani sinä olet. Olet yhtä aikaa ihana ja heleä, kärkäs ja salakavala. Olet omaääninen, ehdottomasti olet, vaikka se sana on ehkä hieman kulunut - sinä puolestaan et ole, et pätkääkään. 

Vaikka ehkä se kaftaani Hollyn yllä saattoi ollakin, oliko? Vai oliko se hohtava ja kiiltävä ja sormien läpi soljuva? Se kaikki pöly ja tietty tunkkaisuus, vai nukkavieruako se vain oli, jotain hieman häiritsevää, josta ei ihan saa otetta.

Mikä henkilögalleria sinussa on, Holly! Kaikki ne mehevät huomiot, hetket, salaa ajatellut ajatukset ja katsotut kohtaukset. Tunne siitä, että on välillä täysin vieras itselleenkin, ohikulkija omassa elämässään. Ne neuroosit! Yhtäältä ahdistavat, toisaalta niin tutut ja empatiaa herättävät. Kontrolli, kontrollista vapautuminen. Saako ihminen koskaan hallita täysin itseään? Voiko edes?

Kuinka menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, ne muutamat päivät Evan ja Hollyn kanssa saarella, ja kaikki ennen ja jälkeen sen. Kuinka ajatonta voi romaanin kerronta olla, kuinka siihen uppoaa kuin herkullisen väriseen rapattuun kiviseinään, sen rosoon ja värikylläisyyteen, ja kuinka unohtaa edes ajatella, onko 1950-luvulla vai sittenkin jossain muualla, miten edes voisi olla muualla kuin nykyhetkessä?

Entä ne linnut sitten. Se lintutietous, päätähuimaava, lähes ylitsepursuava, itsessään jo niin alleviivaava, että tehokeinona se on jo lähes vastaansanomaton. Onko näitä lintuja edes olemassa? Tarvitseeko niitä olla?

Holly, minusta tuntuu, että sinua lukiessani katsoin elämää akvaarion lasin läpi, sellaista kuvaa, joka on hieman häilyvää ja epätarkkaa, josta ei ihan saa kiinni, koska niin ei ole tarkoituskaan. Kuin ääniraidassa olisi pieniä säröjä ja hyppyjä, ja mielessä koko ajan epäilys siitä, ettei minulle kerrota eikä näytetä ihan kaikkea. 

Olen hämmentynyt, ihastunut, hurmaantunut. Silmieni edessä on jotain sellaista, jonka joku on siihen luonut, mutta minä itse sen kuvitellut. Raikkaasti, vähäeleisesti, välillä kuin tajunnanvirtana ja alitajuntana, unena ja kuvitelmana. Mitä keikauksia ja kierteitä tästä löytää, mitä taitavaa kielenkäyttöä ja kerrontaa.

Voi Holly. Sinun lentoosi minä uskon, et sinä tarvitse muuta kuin lukijan ja kaikki on jo tässä. 



Maisku Myllymäki: Holly
WSOY 2021
255 s.

Omasta hyllystä.



Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirja vieköön!, Nannan kirjakimara, Satunnainen ohilukija

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 14. Kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

18. elokuuta 2021

Jouni Tikkanen: Lauma

 


1880-luvun alussa Turun seudulla, etenkin Mynämäellä elettiin pelossa. Sudet tappoivat lapsia lyhyen ajan sisällä useissa kylissä 22 kertaa. Moni ihmiselämä päättyi yllättäen turhan varhain – ja turhaan. Kesken työnteon, askareiden, leikkimisen, ulkona oleilun.

Mikä sai sudet toimimaan vaistojensa ja tavanomaisen käytöksensä vastaisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun? Miksi ihmeessä ne tekivät niin, kun normaalisti sudet välttelevät ihmisiä ja pysyvät etäällä myös toisten susilaumojen reviireistä?

Jouni Tikkasen teos Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa on tietokirja, joka sukeltaa syvälle kiinnostavaan ja tunteita herättävään teemaan. Tikkanen on lähtenyt selvittämään lähes salapoliisin ottein sitä, miten lapsia surmanneita susia omana aikanaan jäljitettiin, miten tapahtumista puhuttiin ja kirjoitettiin ja millaisia seurauksia niillä oli.

Lähdeaineisto on monipuolinen ja Tikkanen lukee sitä laajalla otannalla. Hän on hyödyntänyt sanomalehtiä, kuntien arkistoja, päätöksiä ja monia asiakirjoja. Susista maksettiin tapporahaa ja järjestettiin jopa ison ihmisjoukon voimin metsästyssaartoja, joista kaikki eivät tosin olleet mitään varsinaisia menestyksiä. Ammattimaisia metsästäjiäkin hyödynnettiin, vaikka heidät piti kutsua hommiin pitkien matkojen takaa. Siitä kiitoksena historiantutkijoiden iloksi on jäänyt sangen runsaasti erilaisia lähteitä käytettäväksi.

Tikkanen on itse taustaltaan biologi, ja luonnontieteellinen ote on raikkaasti nähtävissä historiallisessa kontekstissa. Hän on selvittänyt suden biologiaa, toimintaa ja käyttäytymistä ja hyödyntänyt tietoaan rakentaessaan kuvaa lapsia surmanneista susista ja niiden elämästä. Epätyypillisen käytöksen taustalta on löydettävissä ainakin se, että susien luontainen ravinto oli käynyt vähiin ja kanta siksi runsaasti pienentynyt, kun hirvieläinten määrä oli laskenut merkittävästi. Niinpä Mynämäen sudet toimivat niin kuin mikä tahansa elollinen olento toimii: pyrkivät pysymään hengissä, etsimään uutta ravintoa kadonneen tilalle ja lisääntymään mahdollisuuksiensa mukaan.

Lauma on ahmittavan raikas ja kiehtova tietokirja. Se kertoo kohteenaan olevan susilauman elämästä ja kuolemasta – ja ihmisistä siinä sivussa. Ehkä ennen kaikkea heistä (meistä?), halustamme hallita ympäristöä ja luontoa, pyrkimyksestä kategorisoida, luokitella, määritellä. Kirja yhdistää historiaa, biologiaa ja yhteiskuntatieteitä, se käyttää tilastoja ja listoja, tekee tulkintoja ja arvioita. Lukija jää pohtimaan suden elämää, sen moninaisuutta ja hämmentävyyttä, toisteisuutta ja silti yllättävyyttä. Samalla saa katsauksen suomalaisen luonnonsuojelun alkujuuriin, urheilumetsästykseen ja kunnalliseen päätöksentekoon.

Paikoin hieman hymähtelin vähän lennokkaalle kerronnalle ja sanankäytölle, mutta kyllähän tällaisessa narratiivisessa, yleistajuisessa tietokirjallisuudessa saa näkyä kirjoittajan persoonallinenkin ilmaisutapa.

Kiehtova, nykymaailmaankin heijastuva teema, sillä susipelko ja -viha tuntuu olevan Suomessa syvällä.


Jouni Tikkanen: Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
Otava 2019
272 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakaapin avain

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä