12. tammikuuta 2022

Katriina Ranne: Maa kuin veri

 


Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.

Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.

Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.

Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.

Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.

Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.

Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.


Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.

2. tammikuuta 2022

Kirjallinen vuosi 2021 ja kohti uutta alkavaa

Kuva: Pixabay


Hyvää uutta vuotta! 

Olipa tervetullutta saada heivata vuoden 2021 kalenteri ja koko vuosi muutenkin menneisyyteen ja siirtyä uusille lukemille. Viime vuosi ei ollut mikään varsinainen menestystarina elämässäni, todettakoon se. Oli paljon hyvää: oma mainio perheeni ja muut ystävät ja läheiset, pääsy pois kotoa takaisin työelämään, joitakin seikkailuja ja reissuja, hyviä lukuelämyksiä. Mutta niiden vastapainona oli paljon väsymystä, apeutta, vaikeuksia jaksaa, sumuisia ajatuksia, lähellä roikkuvaa uupumusta ja tietenkin kaiken kruununa edelleen jatkuva koronapandemia.

Toivoa siis sopii, että alkanut vuosi 2022 olisi edes joiltakin osin hieman hellävaraisempi.

Ainakin ajattelin lukea taas enemmän ja nauttia lukemisestani. Siinäpä haastetta!

Aion osallistua Helmet-haasteeseen, kuten aina ennenkin ja lisäksi pienen tauon jälkeen Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen, jossa vieraillaan kirjojen avustuksella mitä erilaisemmissa paikoissa. Saa vinkata muitakin haasteita! Noin ylipäätään haluan lukea (taas) enemmän oman hyllyn kirjoja, hillottuja aarteita, ja toki kaikenlaista muuta, mitä vain eteen tulee.

Viime vuonna luin hieman epäselvien laskujeni mukaan seuraavasti:

yhteensä 86 kirjaa,

joista 15 oli äänikirjoja.

joista 62 oli kotimaisia kirjoja.

joista 21 oli jotain muuta kuin tavanomaisempaa proosaa.

joista syntyi 29 bloggausta.

joista liian monesta jäi kirjoittamatta, vaikka olisin halunnut.

joita lukemalla osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen (45/50 luettua), Kirjoja ulapalta -haasteeseen (3 luettua) ja Kirjan kannet auki -lukuhaasteeseen (14 luettua), kas näin:

 


kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Aura KoivistoEi mikä tahansa metsä (22.6.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen       

kirja, jonka kannet hymyilevät

Karolina KouvolaPohjolan jumalattaret (11.4.2021) - Kansien tekijä: Apila Pepita

kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Katja KaukonenSaari, jonne linnut lentävät kuolemaan (14.1.2021)

kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

Anna JärvinenUni viime yönä: (10.3.2021) - Kansien tekijä: Anna Järvinen

kovakantinen kirja

Jhumpa LahiriMissä milloinkin (16.1.2021)

kirja, jonka kansissa on villieläimiä

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (21.6.2021) - Kansien tekijä: Arla Kanerva / Safa Hovinen

kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Maisku MyllymäkiHolly (15.8.2021) - Kansien tekijä: Anna Makkonen

pehmeäkantinen kirja

Rami Kangas, Marko Nenonen & Mari Välimäki: K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (18.2.2021)

kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen

Evie WyldMe olemme susia (22.1.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen

kirja, jonka kannen on suunnitellut mies

Helena ImmonenOperaatio Punainen kettu (31.1.2021) - Kansien tekijä: Jussi Jääskeläinen

kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden

Emmi ItärantaKuunpäivän kirjeet (16.4.2021) - Kansien tekijä: Jussi Kaakinen

kirja, jonka kannet luo avaran tilan

Ville-Juhani SutinenArktis - Likaista lunta (8.3.2021) - Kansien tekijä: Tommi Tukiainen

kirja, jonka kannet vie sinut tuntemattomaan paikkaan

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (2.4.2021) - Kansien tekijä: Judith Schalansky

kirja, jonka kansissa on vettä

Marja AhoLasienkeli (2.6.2021) - Kansien tekijä: Kaisu Sandberg



joista kaikista parhaimmistoon nousivat

suurimmaksi osaksi jo vuoden 2020 puolella lukemani David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Evie Wyldin Me olemme susia, Ville-Juhani Sutisen Arktis – Likaista lunta, Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas, Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet, Venla Hiidensalon Suruttomat, Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat, Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys, Joonas Kallosen Giljotiini, Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät, Jouni Tikkasen Lauma – 1880-luvun lapsensurmat ja susiviha Suomessa, Maisku Myllymäen Holly, Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla, Anu Lahtisen Ebba – Kuningattaren sisar, Eeva Joenpellon Lohja-sarja sekä vuoden viimeiseksi romaaniksi päässyt Emma Puikkosen Musta peili.

Kaikesta huolimatta olen jopa hämmentynyt, kuinka paljon ja hyviä kirjoja lopulta luinkaan, vaikka jossain vaiheessa paikoittain tuntui, ettei mikään maistu tai tunnu miltään eikä lukeminenkaan maita. Onneksi lukutoukkuus on niin syvällä minussa, että se aina kuitenkin palaa, joskus, vaikka taukoakin tulisi.

Kiitokset teille (kovasti harveneville) ihmisille, jotka blogiani vielä jaksatte ja viitsitte käydä lukemassa ja kiitos suuresti edelleenkin kommentoiville.

Blogini täyttää nyt tammikuun alkupuolella jo 16 vuotta. Se on aika hurjaa, ja kurjaa on se, että intoa ei ole enää lainkaan samoin kuin joskus ennen. Mutta ehkä blogi kannattaa kuitenkin koettaa pitää hengissä edelleen – ties vaikka tällainen hidas ja epäseksikäs viestinnän muoto vielä joskus palaisikin takaisin muotiin!

Hyvää uutta vuotta juuri sinulle, olkoon se toiveidesi mukainen.

23. joulukuuta 2021

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

 


Joskus kaipaan opiskeluaikoja niin, että meinaan käpristyä kasaan. Kaipaan yliopistoa, päättymättömiä tenttikirjapinoja, hämmentäviä, inspiroivia ja tyystin yli hilseen meneviä (metafysiikka never forget) luentoja, arkistojen kaivelua (Turun maakunta-arkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, graduni syntysijat), opiskelijaelämää, kirjoittamista, oivalluksia. Historianopiskelu oli ihanaa.

Onneksi historianopiskelusta jää käteen paljon, vaikka historiatiede sinänsä tarjoaa peruskoulun aineenopettajalle lähinnä tukirangan ja muutamia työkaluja, joita voi hyödyntää silloin, kun varsinainen kasvatus- ja ihmistyö tarjoaa pienen tilan myös substanssille. Minulle historianopiskelusta on ollut iloa ja hyötyä siinäkin mielessä, että se on avannut tien loppumattomaan uteliaisuuteen. Ei oikeastaan ole sellaista historian osa-aluetta, josta en saattaisi kiinnostua, jos esitystapa on sopiva.

Ja tässäpä jälleen sellainen kirja, joka saa kurkistamaan menneisyyden ihmisten maailmaan uteliaana ja hämmentyneenä siitä, miten paljon tiedettävää ja ymmärrettävää ja opittavaa historia voi tarjota, kun se eteen tarjoillaan.

Ebba Stenbock oli aatelissuvun tytär, Kustaa Vaasan leskikuningatar Katarinan sisar, vapaaherra ja Suomen käskynhaltija Klaus Flemingin vaimo, kunnioitettu rouva Ebba, suuren lapsikatraan äiti, Turun linnan emäntä. Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar on elämäkerta Ebba Stenbockista, naisesta, joka eli vaiherikkaan elämän 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Suomessa.

Voinee sanoa Ebban elämän olleen monin tavoin tyypillistä tuon ajan aatelisnaisen elämää – ja samaan aikaan poikkeuksellista ja tietenkin itsessään ainutlaatuista. Ebballa oli aitiopaikka valtataisteluihin, aatelissukujen välisiin suhteisiin, hyviin ja huonoihin aikoihin. Hän synnytti ja hautasi lapsiaan, neuvoi ja karttoi puolisoaan, eli ennen kaikkea tiiviissä suhteessa omiin sisariinsa ja näiden perheisiin. Teki mitä täytyi, joskus ehkä enemmänkin ja aina ei sitäkään.

Lahtisen käsissä Ebbasta ja hänen ajastaan saa monipuolisen ja kiinnostavan kuvan. Tekstin äärellä myhäilee ja ihastelee tutkimuksen teon ja lähteisen löytämisen, käyttämisen ja tulkinnan taitoa. Kun tutkitaan menneisyyden yksilöitä, joiden oma ääni on ollut mullan alla jo vuosisatoja, syntyy paljon aukkoja, joiden täyttämisen kanssa on oltava varovainen. Mitä ihminen ajatteli, mitä tunsi, mitä halusi? Päätelmät on tehtävä fragmenteista, sivuäänistä, joskus myös yleistyksistä ja arvauksista. Ebba itse jääkin kaikesta huolimatta hieman arvoitukseksi, persoonaksi, joka eli oman ainutlaatuisen elämänsä ja jätti omat jälkensä – tai oli myös jättämättä.

Ebba, kuningattaren sisar on kirja, jonka lukeminen ilahduttaa ja innostaa. Kustaa Vaasan jälkeisen Ruotsin kruununperimystaistelut, nuijasota ja vähitellen muotoaan hakeva ja suurvallaksi nousemassa oleva Ruotsi ovat aihepiirejä, joihin harva historianharrastaja täysipainoisesti paneutuu. Kenties modernimpi historia on monen mielestä kiinnostavampaa, sen lähteet ja lähestyttävyys ovat ehkä matalamman kynnyksen takana kuin 1500–1600-lukujen maailma.

En kerta kaikkiaan keksi, mistä moittisin tätä teosta. Se on tiivis, ilmaisultaan selkeä ja konstailematon, aihepiiriltään rajattu ja perusteltu, huolella lähdeviitoitettu ja varmasti oivaa ja tavoitettavissa olevaa yleistajuista luettavaa kelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle – ja toki niillekin, jotka vielä empivät!

Ebba, onneksi sain tutustua sinuun juuri nyt! Muistutit, kuinka onnekas olen, kun maailma on valmis tarjoamaan koko ajan uutta ja kiehtovaa tietoa, kun sitä vain on valmis vastaanottamaan.


PS. Olen muuten lukenut ja kirjoittanut myös Anu Lahtisen reilun 10 vuoden takaisesta teoksesta Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ( Atena 2009), jota suosittelen ilolla niin ikään!


Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Atena 2021
196 s.

Omasta hyllystä.


13. joulukuuta 2021

Aija ja Janne Salovaara: Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä

 



Kosa ja Muka ovat serkukset, joita maailma ihmetyttää. Illalla ei uni meinaa tulla silmään ennen kuin heidän huoltajansa Menne on joutunut hieman selittämään Maapallon ja avaruuden rakennetta ja ihmisen paikkaa siellä.

Heti aamusta heitä alkaa mietityttää veden olemus ja kiertokulku. Sitä on hieman helpompi lähteä konkreettisesti selvittämään kuin avaruuden muotoa, joten Kosa ja Muka hyppäävät pyörän selkään ja ajelevat vedenpuhdistuslaitokselle.



Veden kiertokulun lisäksi Kosa ja Muka ehtivät yhden ja saman päivän aikana tutustua niin ruoantuotantoon, vallan jakautumiseen, viestinvälityksen historiaan, siirtolaisuuteen, demokratiaan kuin ylipäänsä kansalaisyhteiskunnan eri osa-alueisiin. Aihepiirejä on paljon, mutta kaikkea tulee vastaan, kun kulkee silmät avoinna.

Aika mainio lasten ja varhaisnuorten tietokirja tämä Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä. Aiheita on tosiaan riittämiin, eikä niiden käsittely aikuisillekaan suunnatusti ole mitenkään helppoa, lapsiyleisöstä siis puhumattakaan. Salovaarat kuitenkin onnistuvat hienosti yhdistämään tiukan tiedon ymmärrettävään kontekstiin ja tarinaan.




Kirja pyrkii avaamaan yhteiskunnan ja maailman toimintaa lukijalle hahmotettavassa muodossa ja useammasta näkökulmasta. Varsinaisen päähenkilöidensä elämän tarinan ohella kirja selittää ja näyttää, miten esimerkiksi valta jakautuu tai kuinka tiedonvälitys on vuosisatojen aikana muuttunut. Oman itsensä pystyy sijoittamaan osaksi suurempia kokonaisuuksia ja hahmottamaan isojakin rakenteita.

Pidin myös raikkaista ja perinteikkäämpiä rajoja rikkovista henkilöhahmoista ja perhemalleista. On todellakin korkea aika, että lasten- ja kaikissa muissakin kirjoissa ihmiselämän moninaisuus pääsee yhä arkisemmaksi asiaksi, josta ei tehdä sen kummempaa numeroa.




Kirjan aihepiirit herättävät varmasti eri ikäisissä lukijoissa monenlaista pohdittavaa. Jäinkin miettimään, mikä kirjan keskeisin kohderyhmä on. Ehkä varhaisnuoret, vaikkapa siinä vaiheessa, kun koulussa on jo hieman aloiteltu yhteiskuntaopin opetusta? Tai miksei toki ilman sitäkin, eipä kouluopetus miksikään autuaaksi tee, oppia voi isoja juttuja ennen kuin niitä koulussa käsitellään.

Yhtä kaikki koin lukijana ilon ja oivalluksenkin hetkiä tämän kirjan äärellä. Hyvin voisin kuvitella käyttäväni Kosaa ja Mukaa opetuksessa ja nuorison kanssa kirjan ajankohtaisista aiheista puhuessani. Tuomas Kärkkäisen raikas kuvitus on selkeää ja havainnollistavaa ja kirjan väri- ja sävymaailma kutsuu luokseen ja tutustumaan sisältöön.

Oivaa luettavaa tiedonhaluisille ja maailman moninaisuudesta kiinnostuneille – ilahduttavaa päästä lukemaan lapsille suunnattua tietokirjallisuutta, joka ei pelkästään keskity luonnontieteisiin ja tekniikkaan vaan laajalla skaalalla ensisijaisesti yhteiskuntatieteisiin.



Aija ja Janne Salovaara: Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä
Kuvitus: Tuomas Kärkkäinen
Avain 2021
56 s.

Arvostelukappale.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

11. marraskuuta 2021

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset - suomalaisten elämää Amerikassa

 


Siirtolaisuus on kiehtova teema, joka on alati läsnä nykyajassa siinä missä menneisyydessäkin. Liike, liikkuminen, uusille alueille lähteminen ja vanhojen seutujen hylkääminen on kuulunut vahvasti ihmisyhteisöjen elämään kautta vuosituhansien.

1800-1900-lukujen siirtolaisuus Amerikan mantereelle on merkittävä historiallinen ilmiö, jonka seuraukset näkyvät edelleen. Se on myös yksi suosikkiaiheistani seiskaluokan historiassa, ja usein olenkin pyrkinyt panostamaan erityisesti siirtolaisuuden monimuotoisuuteen ja matkanteon konkretisoimiseen. Useimmiten aloitan aihepiirin tehtävällä, jossa oppilaat joutuvat miettimään ja kirjoittamaan saamaansa matkalaukkukuvaan, mitä itse pakkaisivat mukaan, jos joutuisivat muuttamaan toiseen maahan vain yhden laukun verran tavaraa. Sangen usein oppilaiden mukaan lähtisivät toimivimmat vaatteet, rakkain elektroniikka ja laturit, säästöt ja aarteet.

Sangen hyvin tästä saa usein keskusteluaiheen siihen, miksi raflaavissa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä kuvituksissa ja ”keskusteluissa” (eli nettiöyhöttömisessä) länkytetään siitä, että liikkeessä olevilla ihmisillä on mukanaan juuri elektroniikkaa ja kestäviä vaatteita.

Miksiköhän.




No, Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan. Kirja on saanut innoituksensa Suoniemen omassa suvussa eletyistä tapahtumista, mikä on yhtäältä ilahduttavan henkilökohtaista ja toisaalta kovin samastuttavaa monelle. Suomalaisista suvuista, etenkin pohjanmaalaisista, löytyy runsas määrä siirtolaiseksi lähteneitä. Ilmiö ei ole Suomessa lainkaan tuntematon.

Ameriikan lapset kuvaa monipuolisesti ja kevyellä otteella sitä pitkää, kallista ja vaivalloista matkaa, joka siirtolaisten on pitänyt kulkea Suomesta Amerikan mantereelle. Kirja keskittyy juuri Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Tutuksi tulee matka ensin Suomesta Isoon-Britanniaan, sieltä Atlantin yli Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin ohitse Finntowneihin suurkaupungeissa ja pikkupaikkakunnilla.








Lukija kokee konkreettisten esimerkkien kautta, kuinka monenlaisiin eri töihin ja tehtäviin suomalaisia lähti: metsiin, preerioille, uudisasukkaiksi, palveluskunnaksi, lokareiksi ja lumperijäkeiksi. Miten paljon ikävöitiin kotiin, ja miten paljon toisaalta ihastuttiin uusiin seutuihin ja mahdollisuuksiin. Puhuttiin fingelskaa, syötiin äpylipaita ja prekfestiä, käytiin elokuvissa ja tansseissa, liityttiin ammattiyhdistyksiin ja etsittiin puolisoa.






Teksti on helppolukuista, kuvailevaa ja tarinallista. Se tuntuu tutulta ja tekee sisällöstäkin tuttua, matalan kynnyksen takana olevaa. Kirjan parissa on hauskaa viettää aikaa, lukea luku ja aihe kerrallaan tai ahmaista isompi siivu saman tien. Emmi Kyytsösen kuvitus on iloinen ja värikäs, joskin itse olisin mieluusti katsonut suurempaakin määrää kuvia, ne havainnollistavat sisältöä oivasti. Mukana on myös tehtäväosioita, joita voi tehdä tai olla tekemättä – hyödyllisiä myös koulukäyttöön.

Opettavaista, hyödyllistä ja kuitenkin viihdyttävää. Tavallisten mutta rohkeitten ihmisten historiaa nykyajan ihmisille, suurien kokonaisuuksien pilkkomista ymmärrettävään ja hallittavaan muotoon. Isojen ilmiöiden inhimillistämistä: tätä oli elämä ja arki, ihan tällaista tavallista ja tuttua, vaikkakin toki uusilla Ameriikan mausteilla.



Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2021
87 s.

Arvostelukappale.