29. marraskuuta 2011

Miten erityinen turhauttaa?

Kulutin tänään elämästäni yhdeksän tuntia ja 26,53 euroa siihen, että kuuntelin erityispedagogiikan luennolla sitä samaa jargonia, jota on jauhettu jo edellisen 17 opintopisteen verran. Innostuin viime syksynä yliopistoni tarjoamista erityispedagogiikan perusopinnoista, ja aloin tahkota opintojaksoja läpi enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Erityisesti käyttäytymisen häiriöitä käsitellyt kurssi jäi mieleeni vahvana, informatiivisena ja hyödyllisenä kokonaisuutena, sillä sieltä sai ihan oikeita työkaluja sen pohtimiseen, miksi ja miten joillain lapsilla ja nuorilla elämä menee päin prinkkalaa, ja mitä ope voisi siinä sopassa sanoa tai tehdä. Valitettavasti siihen se jäikin, sillä loput tentit ja kurssit ovat tuntuneet lähinnä ajanhukalta. Sen toistelulta, kuinka erityisopetuksessa olevilla oppilailla on niin vaikeaa. Niin vaikeaa.

Aihe yleisesti on tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta esitystapa nyppii. Olen ehkä kyyninen, mutta en osaa ajatella tehostetun tai erityisen tuen piirissä olevien oppilaiden olevan aivan yksiselitteisesti uhreja. En kiellä, etteikö koulujärjestelmä ja yhteiskunta olisi epätasa-arvoinen tietyissä asioissa ja etteikö parannettavaa olisi asenteissa, käytännöissä, toimintatavoissa ynnä muissa, mutta ajattelutapa, jonka mukaan esimerkiksi maahanmuuttajaoppilas, vammainen oppilas, käytöshäiriöinen oppilas tai kuka tahansa muu tukea tarvitseva oppilas olisi aina altavastaaja ja päähänpotkittu, ei vain tunnu todenmukaiselta. Myös uhri voi olla ilkeä, päähänpotkittu saattaa olla kusipää, tukea tarvitsevalla voi olla niin paha asennevamma tai motivaatiopula, ettei siihen mikään auta. Eivät ne ole mitään herranterttuja, vaan tavallisen erikoisia, erikoisen tavallisia, lapsia ja nuoria.

Minusta pelkällä pään silittelyllä ja ymmärtämisellä ei pitkälle pötkitä. Pitää tarttua härkää (ja ongelmia) sarvista ja käydä asioiden kimppuun. Asettaa rajoja, esittää vaatimuksia, sopia säännöistä, rakentaa auktoriteettia, jakaa sanktioita, palkita. Aina ei voi antaa erivapauksia, vaikka se kovin ymmärtäväistä olisikin.

Sanottakoon, etten tosiaan ole ollut kentällä tekemässä töitä erityisopetuksen parissa, mutta joskus niin ehkä vielä käy. Ehkä en tiedä yhtään, millaista todellisuus on. Ehkä se joskus selviää minulle vielä aikamoisella kolinalla. Ehkä olen kaikessa ylemmyydentunnossani nimenomaan itse se idealisti. Ehkäpä. Siihen saakka haluan rakentaa ajatusmaailmaani siltä pohjalta, että koulussa on toimittava reilusti mutta ronskisti. Niin, ettei mitään apinalaumaa päästetä riehumaan miten sattuu, muttei sen enempää kehitellä Hitler Jugendin alajaostoakaan. Jossain siellä välimaastossa on toivottavasti olemassa sellainen vaihtoehto, joka takaa kaikille Suomen lapsille ja nuorille reilun ja turvallisen koulun. Ilman tukkapöllyä, mutta vapaana päänsilittelystä.

Ehkä pitäisi kirjoittaa tämä siihen viheliäiseen oppimispäiväkirjaan mielummin kuin tänne.

26. marraskuuta 2011

Keskittymisvaikeuksia, lukuintoa

On niin pimeää! Eivätkö ne luvanneetkin myrskyä, ainakin pohjoisempaan Suomeen? Onneksi mieli on suhteellisen valoisa, ja kohta marraskuu on selätetty.

V pohti eilen, että olen tainnut tänä syksynä lukea enemmän kuin koskaan. Se voi pitää paikkansakin, mutta koska minulla ei ole olemassa mitään aukotonta lukupäiväkirjaa menneestä, en voi sanoa varmaksi. Kirjablogit ovat tehneet ihmeitä kyvylleni löytää uutta luettavaa. Ennen olen bongannut arvosteluja lehdistä, saanut suosituksia kavereilta ja tehnyt satunnaisia löytöjä kirjastosta. Nykyisin on yleensä aika selvät sävelet, mitä haluan seuraavaksi lukea. (Ja sen jälkeen, ja sen jälkeen, ja sen...) Suurin osa vinkeistä taitaa jo tulla täältä intternetsistä. Olen lukenut todella paljon aiemminkin, siksi en voi olla varma V:n arvion todenperäisyydestä, mutta nyt olen jälleen ahmintavaiheessa. Väliin on mahtunut aikoja, jolloin en ole paahtanut juuri muuta kuin tentti-/opiskelukirjallisuutta, ja sen vaikutus näkyy edelleen. Vaikka opinnot alkavat olla loppusuoralla, en vielä kykene sisäistämään ajatusta, että ihan kohta saan heittää kaiken sellaisen kirjallisuuden mäkeen, jota en itse halua lukea. Se tuntuu hassulta, mutta varsin palkitsevalta.

Ihan vielä niin pitkällä ei kuitenkaan olla. Hetkittäin tuntuu, että hautaudun opiskelukirjojen alle - vieläpä sellaisten, joita ei enää tässä vaiheessa ollenkaan huvittaisi lukea. Olen ikäväkseni huomannut, että keskittymiskykyni on heikentynyt paljon, sillä en enää pysty keskittymään vaikkapa tenttiin lukemiseen kuin hetkeksi kerrallaan. Kaukana ovat ne ajat, kun saatoin paahtaa tunninkin putkeen nostamatta katsettani kirjasta. Toisaalta tekee ehkä hyvää kohdata edes jonkinlaisia "opiskeluvaikeuksia", sillä minulle on koulunkäynti ja opiskelu ollut aina vaivatonta ja helppoa. Kuinka voin joskus olla hyvä opettaja, jos en pysty edes jollain tasolla tajuamaan, miltä oppimisvaikeus tuntuu? Varsinkin erityispedagogiikan opiskelu, vaikka se vain perusopintotasolla onkin, on havahduttanut ymmärtämään, että aikamoisessa pumpulissa sitä ollaan, ja jos joskus aion työskennellä edes osittain erityisopetuksen puolella, tämäntyyppiset reality checkit ovat ihan ookoo. En nyt väitä, että pieni keskittymiskyvyttömyys olisi verrattavissa vakavampiin (oikeisiin) oppimis-, käytös- ja keskittymisongelmiin, mutta on ihan terveellistä saada edes vähän säröä pintaan.

Luin Tukholman-matkan aikana Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun, ja täytyy sanoa, että olin siihen aika pettynyt. Olin ennen sitä lukenut ne aiemmat osat sarjasta ja viihtynyt niiden kanssa hyvin, mutta nyt tökki ja pahasti. Dialogi oli jotenkin teennäistä ja ärsyttävää. Lisäksi en yhtään pitänyt tavasta, jolla Läckberg alleviivasi eri henkilöiden luonnetta. Tuli jo hei selväksi, että kunnanjohtaja on itseään täynnä oleva ääliö, ei sitä tarvitse joka kerta erikseen painottaa. Mutta tulipahan luettua, ja juonikuvio oli ihan oivallinen! (Joskin arvasin loppuratkaisun melko varhaisessa vaiheessa, mutta sehän johtuu tietenkin vain säkenöivästä älykkyydestäni...)

Pian suuntaan Espooseen lukupiirin tapaamiseen, jossa ruodimme Muumilaakson marraskuuta (okei, ruotia on hieman huono sana, koska itsehän en voi harrastaa minkäänsorttista kritiikkiä Tovea kohtaan) ja ehkä hieman juoruilemme myös. Ikkunan takana oleva pimeys ei haittaa enää ollenkaan.

24. marraskuuta 2011

Kansanuskon päivä ja harmaiden aivosolujen liikehdintää

Olin päiväreissulla Tukholmassa. Kaupunki oli kaunis ja syksyinen. Aikaa oli jokunen tunti, ja se kului Gamla Stanissa kierrellen. Ihan mukavaa matkustella, kun ei ole pakonomaista suorittamisen tarvetta. Mitä nyt olin vakaasti päättänyt, että löydän kivaa shoppailtavaa. (Lopputulos: yksi joululahja, yhdet korvikset, lompakko V:lle ja laivan tax freestä litra Absolut-vodkaa ja Toblerone-pötkö.)

Tänään menin melkein suoraan laivasta SKS:n tiloissa järjestettyyn Kansanuskon päivään, jossa kuuntelin mielenkiintoisia luentoja kansanuskon näkökulmasta naisiin, miehiin ja seksuaalisuuteen. Aihepiiri liittyy graduuni, tai oikeammin graduni liittyy aihepiiriin, ja kiltti opiskelutoverini vinkkasi tapahtumasta minulle (kiitos!).

En ehtinyt tosiaan aivan kaikkia settejä kuulla, mutta ne, joihin osallistuin, olivat paikallemenon arvoisia. Laura Stark esitelmöi naisen väestä, vitun vihoista ja naisten sukupuolielimiin liittyvästä suomalaisesta ja karjalaisesta kansanperinteestä. Opin esimerkiksi, että naisen genitaaleille on löydetty jotain 800 eri nimitystä suomalaisesta kansanrunoudesta. (On miehillekin suunnilleen saman verran, ei kannata huolestua.) Omia suosikkejani ovat krunsmyyrä ja fluttuskamari. Vittu ei sen sijaan vielä ennen sotia ollut missään määrin yhtä ikävä sana kuin nykyisin, vaan aivan neutraali nimitys naisen värkille. Kiinnostava tieto oli, että eteläeurooppalaisessa kulttuuripiirissä haistatellaan miehen sukuelimillä, ei naisen, kuten Suomessa tehdään. Tämä voinee liittyä siihen, että Suomessa (noin yleistäen) nainen on nähty enemmän vaimouden ja kumppaanuuden kautta ja siten seksuaalisempana olentona kuin eteläisessä Euroopassa, jossa nainen on ennen kaikkea äiti. Oli miten oli, aihe on todella mielenkiintoinen.

Risto Pulkkinen esitteli kuulijat Carl Axel Gottlundille, melko omaperäiselle folkloristiikan kenttätyöpioneerille, joka jäi aikanaan (1796-1875) pahasti Lönnrotin ja kumppanien varjoon. Hän keräsi kansanperinnettä niin kotiseudullaan Juvalla kuin Ruotsissa ns. metsäsuomalaisten parissa. Gottlund oli melkoinen häntäheikki ja on kuvannut sekä henkilökohtaisissa että kenttäpäiväkirjoissaan sumeilematta paikallisten tyttöjen kanssa harrastamaansa sukupuolielämää. Hän myös julkaisi vuonna 1840 Kalevalan kilpailijaksi tarkoitetun Runola-nimisen eepoksen, joka herätti ilmestyessään paheksuntaa ja vahvaa kritiikkiä ennen kaikkea eroottisuutensa vuoksi. Vaikka Gottlundista piirtyikin hieman arveluttava kuva (ja sellaisena hänet myös aikanaan nähtiin - hän kritisoi voimakkaasti Kalevalaa, josta seurasi Pulkkisen sanoin "kulttuurinen itsemurha ja asema epähenkilönä"), hänellä oli myös pointtinsa: hän oli itse sitä mieltä, että kansantapoihin liittyvät asiat on esitettävä niin kuin ne ovat, tuomitsematta, sillä oma aikamme (tai hänen oma aikansa) ei ole sen vapaampi tulevaisuuden tuomioista.

Kaksi seuraavaa esitystä käsittelivät naisten kansanmusiikkiperinnettä. Galina Misharina kertoi valitettavan lyhyessä esitelmässään komilaisten naisten hääitkuista ja niihin liittyvästä tyttöyden menettämisestä ja uuteen statukseen siirtymisestä. Hänen jälkeensä korokkeelle asteli Karoliina Kantelinen, joka aloitti luentonsa päräyttämällä ilmoille oman versionsa vienankarjalaisesta joiusta. Melkoinen tapa kiinnittää kahvitauolta haahuillen palanneen yleisön huomio! (Olen myös hieman kateellinen: jonkunlainen huomionkiinnitysjippo voisi tulla hyvään tarpeeseen tulevaisuudessa teinien kanssa...) En tiennyt etukäteen tällaisesta kansanmusiikin osasta yhtään mitään, joten aihe oli varsin mielenkiintoinen. Joiut ovat olleet naisten aluetta, ja niissä on ollut pääaiheena jonkun tutun, naimattoman miehen toilailut. Sarkastisia pilkkalauluja siis, jotka laulettiin myös päähenkilön itsensä kuullen, mutta olivat myös keino välittää juoruja eteenpäin. Kyse on arkielämässä työn helpottamisena ja viihteenä käytetystä musiikkilajista.

Viimeisenä puhui Juha Pentikäinen, joka kertoi varsin henkilökohtaisia muistoja "elämänsä naisesta", Marina Takalosta ja tämän hallitsemista kansanperinteen piirteistä. Koko komeuden kruunasi havainnollistava esimerkki karhunpyllytyksestä, jossa siis talon emäntä on väkensä avulla suojannut karjansa karhulta ja muilta pedoilta pyllistämällä jokaiseen ilmansuuntaan pedon tappaman lehmän ruhon päällä.


Vickanin hääkirkko.

Graduni käsittelee näin ympäripyöreästi sokeltaen kansanuskon ja virallisen luterilaisen uskon näkemysten törmäämistä modernisoituvassa Suomessa. Siksi olen varsin kiinnostunut kansanuskosta ja uskontotieteestä ylipäänsä (vai onkohan gradun aihe löytynyt sittenkin enemmän yleisen kiinnostuksen kautta, ken tietää). On varsin virkistävää ihan piruuttaankin tehdä syrjähyppyjä "puhtaan" historiantutkimuksen puolelta etnologiaan ja uskontotieteeseen, vähän jopa folkloristiikkaan. Tai ehkä olen vain kovin muodikas ja poikkitieteellinen, käy se niinkin.

Olen joutunut miettimään paljon omaa suhdettani kirkkoon ja uskontoon. Itse en tunnusta mitään uskontoa, ja olen huomannut, että nykyisin olen todella kriittinen, kun tulee puhe suomalaisista uskontoon liittyvistä perinteistä tai ylipäänsä suomalaisesta uskonnollisuudesta. Vaikkei tutkimukseni ole vielä lähellekään valmis, uskallan jo sen perusteella väittää, ettei ole missään määrin järkevää luulla, että voitaisiin puhua yhtenäisestä uskonnollisesta perinteestä Suomessa. Sellaista ei ole. Alueelliset erot ovat olleet ja ovat epäilemättä edelleen aivan valtavia, aiheessa kuin aiheessa. Muista eroista puhumattakaan. (Esimerkiksi tutkimani aineisto on osannut kertoa, kuinka valtavan erilaisia papit ovat olleet niin luonteeltaan kuin toimintatavoiltaan ja siten vaikuttaneet seurakuntalaisten elämään ja käsityksiin elämästä aivan ratkaisevasti nimenomaan persoonallaan.) En nyt sano, että näin edes virallisesti väitettäisiinkään, mutta joskus tuntuu, että arkielämässä törmää aivan ihmeellisiin oletuksiin esimerkiksi siitä, kuinka kunnon suomalaisen luterilaisen pitäisi elämässään tehdä ja ajatella ollakseen jotenkin oikeanlainen. Saati sitten, kun pidetään hengenhädässä kiinni perinteistä, joiden alkuperäinen merkitys ja tarkoitus on aikaa sitten unohtunut - ja kauhistellaan, jopa tuomitaan niitä, jotka sellaisista perinteistä luopuvat tai toteuttavat niitä toisin.

Kansanuskon sulautuminen ylhäältä päin annettuun ja viralliseksi määriteltyyn uskontoon on todella mielenkiintoinen ilmiökenttä, josta en koskaan tule tietämään tai ymmärtämään kaikkea. Toistaiseksi sen parissa on ollut aivan hurjaa seikkailla, ja olen onnellinen, että sitä on mahdollista tutkia: muistitietoa ja muita aineistoja on kerätty huolellisesti ja säilytetty hyvin, joten tällainen graduntekijäplanttukin saa rauhassa vaivata aivosolujaan ja koettaa kirjailla ajatuksiaan jotakuinkin ymmärrettävään ja perusteltuun muotoon. Uskontotieteilijähän en siis ole, vaan koetan ymmärtää ilmiötä historiantutkimuksen kautta. On jännittävää huomata, kuinka paljon kansanuskoksi määriteltävää ainesta on kulkenut sulassa sovussa luterilaisen, ehkä jotenkin puhdasoppiseksi koetun rinnalla. Ja kuinka siitä eivät kaikki papitkaan ole välittäneet pennin vertaa: kokonaisuus on ratkaissut.




Tarkoitukseni ei ole mitenkään tyrmätä uskontoa tai siihen liittyviä asioita, mutta koska itselleni on tärkeää olla kriittinen ja ainakin koettaa katsoa elämää useasta eri näkökulmasta, kaikenlainen uskonnollinen kiihkoilu nostattaa aina karvat pystyyn. Ymmärtääkseni tarkoitus olisi kuitenkin löytää merkitystä nimenomaan omalle elämälle ja sen järjestykselle, yhteisille asioille ja ihmisyydelle. Ja sitä koetan gradussanikin jotenkin kaivaa esiin. (Ja siihen tämänpäiväinen Kansanuskon päivä antoi taas hyvää potkua.)

21. marraskuuta 2011

Satuhaasteessa Pieni merenneito

Katja haastoi noin kuukausi sitten osallistumaan Satuhaasteeseen. Uhosin silloin osallistuvani SKS:n hengessä jollakin suomalaisella sadulla, mutta veri veti (ja oma kirjahylly helpotti tilannetta) sittenkin Tanskaan.




H. C. Andersenin Pieni merenneito (Den lille havfrue) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837. Minulle se on tähän saakka ollut tutumpi Disneyn animaatioversiona, ja varsin rakas sellaisenaan. Kyse taitaa olla, mikäli oikein muistan, ensimmäisestä koskaan näkemästäni elokuvasta.

Nyt puhutaan kuitenkin alkuperäisestä tarinasta.

Pieni merenneito elää isänsä, meren kuninkaan, linnassa meren pohjassa sisariensa kanssa ja isoäitinsä hellässä huomassa. 15 vuotta täytettyään hän saa lopultakin uida pintaan ja tarkastella meren ulkopuolista maailmaa, joka herättää ihmetystä ja kaipausta. Kun myrsky nousee, merenneidon tarkkailema laiva haaksirikkoutuu ja hän pelastaa suloisen prinssin hukkumasta. Rakkaus - yksipuolinen - syttyy, eikä jätä merenneitoa rauhaan. Meren noidan taikakeinojen ja omien uhraustensa avulla hän saa mahdollisuuden voittaa itselleen sekä prinssin rakkauden että ihmisyyden, jonka merkkinä on kuolematon sielu. Perinteistä happy endiä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan prinssi valitsee puolisokseen naapurivaltakunnan prinsessan, ja pienestä merenneidosta tulee lopulta ihmisen sijaan ilman tytär: luvassa on kolmesataa vuotta hiljaisia hyviä tekoja kuolemattoman sielun ansaitsemisen vuoksi.

En ole pitkiin aikoihin lukenut satuja, ja sen kyllä huomasi. Laji on käynyt hieman vieraaksi, ja sen sijaan, että olisin osannut heittäytyä sadun vietäväksi, sen opetuksellinen ja suorastaan osoituksellinen sanoma alkoi kaihertaa. En ole ihan varma, haluaisinko levittää eteenpäin ajatusta siitä, kuinka kuolemattoman sielun voi hankkia vain elämällä ylhäältä päin annettujen sääntöjen mukaan tai kuinka jokaisen on syytä pysyä lestissään - enemmän tavoitteleminen johtaa kipuun ja tuhoon.

Tässä alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon metamorfoosi kuvataan huomattavasti Disneytä raaemmin, joskaan ei tämäkään mitään K18-kamaa ole. Merenneito itsessään on sympaattinen hahmo, mietteliäs ja hiljainen, valmis uhrauksiin - joskin tavoitteenahan hänellä lopulta on oman onnensa (ja sen sielun) saaminen. Ehkä siksi hänelle ei aivan onnellista loppua suodakaan.

Teki hyvää lukea pitkästä aikaa satu. Tajusin, että olen tainnut lukea niitä loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä käynyt jonkin folkloristiikan ja suomalaisen folkloren kurssin, joten olen joutunut pohtimaan sitä, millaisia sadut ovat - mutta en ole tutustunut niihin itsessään. Hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kirjallisessa perinteessä, ja mitä kaikkea niistä voi saada irti. Ihan ilman mitään opiskeluintressejäkään.

20. marraskuuta 2011

Viimeinen hyvä ihminen

Olenpas nyt innostunut kirjoittamaan kirjoista. Kai se on tarttuvaa, kun lueskelen niin monia kirjablogeja. Ja jos rehellisiä ollaan, eipä tässä ihan kauheasti muunlaisia aiheita edes pyöri mielessä. Paitsi siitä kiireestä ja puuhasteltavasta voisin tietenkin jauhaa vaikka koko ajan, mutta liekö sekään tarpeen. Ja maailmassa on niin monta virhettä, että tunnen olevani ylikuormitettu edes niiden ajattelemiseen. Ei sitä aina jaksa maailmaa parantaa. Tai edes avautua. Minäkään.

Asiaan!

Amma kirjoitti lokakuussa kutkuttavan arvion jännittävästä ja viihdyttävästä kirjasta, joka tuntui sopivalta hiukopalalta tahkoamieni klassikoiden väliin. Perjantaina se nökötti kirjaston bestseller-hyllyssä. Nyt se on luettu.


Kuva: savonsanomat.fi

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen. Otava 2011. (Den sidste gode mand, 2010.)

Juutalaisten pyhä tekstikokoelma Talmud kertoo myytin 36:sta maan päällä yhtä aikaa elävästä oikeamielisestä ihmisestä, jotka suojelevat tietämättään ihmiskuntaa. Ilman heitä saisi kaiken toivon heittää. Ikäväkseen venetsialainen poliisi Tommaso Di Barbara huomaa, että ympäri maailmaa on murhattu useita kuvaukseen sopivia ihmisiä. Kun tieto leviää Tanskaan, kööpenhaminalainen poliisin neuvottelijana työskentelevä Niels Bentzon saa esimieheltään käskyn varoittaa muottiin sopivia tanskalaisia hyviä ihmisiä mahdollisesta vaarasta. Hän törmää eristäytyneeseen astrofyysikkoon, Hannah Lundiin, jonka avulla kuvio alkaa selkeytyä. Jo 34 oikeamielistä ihmistä on kuollut matemaattisesti loogisen järjestelmän mukaisesti. Vain kaksi on enää jäljellä.

Viimeinen hyvä ihminen on todella vauhdikas jännityskirja! Minut se imaisi mukaansa varsin nopeasti, enkä oikein olisi malttanut lopettaa lukemista. Viihdyttävät elementit olivat siis olemassa. Kuvio oli riittävän mielenkiintoinen pitääkseen kiinnostukseni yllä, sen selviäminen kuvattiin sopivan kutkuttavasti, nopeiden juonenkäänteiden ja tielle tulevien esteiden kohtaaminen aiheutti juuri oikean määrän epätoivoa lukijallekin ja henkilöt olivat tällaiseen tarinaan soveltuvia kaikilta osin: hieman paperisia, riittävän ongelmaisia ja tietenkin jääräpäisiä omaan asiaansa uskojia.

Kaikesta vauhdikkuudestaan ja muista kuvatuista ominaisuuksistaan huolimatta Viimeinen hyvä ihminen on ehkä sitten kuitenkin muodollisesti liian pätevä. Se sujahtaa liian ongelmattomasti jännärigenreen ja siksi en ehkä voi aivan varauksitta sitä kehua. Ihan kuin kirja olisi tullut ulos jostain koneesta, jossa on valmiina tarkkaan lasketut asetukset kaikin puolin oikeanlaista jännäriä varten. Täydellinen tämä ei ole, vaan siinä on vähän liikaa epäuskottavuuksia, hieman liian pitkään venytetty ratkaisu, himppasen yliammuttua "valaistumista". Ja minä suorastaan petyin loppuun: niin hyvin tarina kuitenkin kiihtyy kohti kliimaksiaan, että olisin kaivannut todellista ravistelua.

Kirjan takana on kaksi tanskalaista elokuva-alan ihmistä, Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Todella elokuvamainen tarina olikin, ajoittain liiankin käsikirjoitusmainen. Tosin kyllähän tällainen stoori ihan huutaa elokuvaksi muokkaamista, en minä sitä.

Äärimmäisen piristävää lukea mukaansatempaavaa jännäriä pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt melkein unohtaa, kuinka paljon pidän pohjoismaisista poliisielämän kuvauksista! Tästäkin kirjasta löytyi masennusta, pelkotiloja, menetystä ja luurankoja kaapista. Mutta ne eivät hidastaneet juonen etenemistä, vaan paremminkin pönkittivät sitä. (Tosin ne vaikuttivat osaltaan tuohon kokemaani "konemaisuuteen", uskoisin.) Lisäksi oli hauskaa eläytyä Kööpenhaminan maisemiin vasta siellä vierailtuani. Joskin nyt alkoi harmittaa, ettemme käyneet Rikshospitaletin kulmilla kulkemassa...

Enkä vähättele kirjan syvempiä teemoja. Siinä käsiteltiin esimerkiksi kansainvälisen politiikan ongelmakohtia, maahanmuuttoa lieveilmiöineen, erilaisten kulttuuripiirien törmäystä, tieteen merkitystä ja etiikkaa, hyvää ja pahaa. Aikamoinen setti siis. Ennen kaikkea Viimeinen hyvä ihminen tarjosi kuitenkin erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä kuluneelle viikonlopulle ja annan sille mainitsemani särötkin ongelmitta anteeksi. Tällaista on lukeminen parhaimmillaan, kun haluaa vain heittäytyä jonkin kompaktin tarinan mukaan ja antaa palaa.

18. marraskuuta 2011

Lainaustalkoissa Naakankakkaa

Kirsi haastoi lokakuussa mukaan Lainaamattomien lainaustalkoisiin, siis lainaamaan kirjastosta jonkin sellaisen kirjan, jota kukaan muu ei ole tilastojen mukaan lainannut. Huippuidea, johon tartuin mieluusti! Listalla olevat kirjat ovat minulle aivan tuntemattomia. Suurimpana syynä lienee se, että niistä suurin osa on runoja tai lastenkirjoja, jotka molemmat ovat minulle vieraahkoja genrejä, joita ei tule oikein harrastettua.

Valitsin listalta umpimähkään Merja Metsäsen Naakankakkaa -nimisen kuvitetun lorukirjan. Tai no, mitä sitä kieltämään, valitsin sen nimenomaan hauskan nimen perusteella, en mistään muusta syystä. Kyseessä on vuonna 2009 julkaistu, joutsalaisen Taidelaitos Haihatuksen kustantama kirja.




Takakannen mukaan kyseessä on

"Lintuja loruina lapsille
Viisauksia varttumisesta vanhemmille
Kasvusta kauniisti kaikille"


"Kehittynyt keltuainen tipuna tupaan tupsahtaa."


Aukeaman kokoiset alkusoinnulliset lorut kertovat linnuista, niiden syntymästä, kasvusta, nuoruudesta ja vanhentumisesta. Siis linnun elämästä.


"Monia munia mammalla muhisee / Pesään paljon pieniä pulunpoikia putkahtaa."

Kuvitus on tehty mustetussilla (korjatkaa, jos välineen nimi on joku muu), ja jälki miellyttää oma silmääni, sillä tykkäsin itse muinoin kuvaamataidon tunneilla musteella tuhertamisesta aivan tolkuttoman paljon. Miksi en koskaan ole hankkinut sellaisia välineitä kotiinkin - älkää kysykö, en tiedä. Voisihan tuota aivan hyvin elvyttää vanhoja taitoja ja kokeilla, vieläkö muste pysyy hanskassa! Osassa kuvista on välineenä käytetty myös sormia, mikä toi hauskan lisän muuten yksinkertaiseen jälkeen.


"Pesästään pian peipot pyrkivät / Tintit taivaalle tahtovat."

Melko inhimillisen oloiset lintuhahmot ovat kyllä sympaattisia, mutta ehkä en ole aivan oikeaa kohderyhmää tälle teokselle, tai sitten jotakin vain yksinkertaisesti uupuu. Lorut eivät ole mitenkään äärimmäisen nerokkaita, vaan hyvin simppeleitä, eikä varsinaisia yllätyksiä ole luvassa. Onneksi sitä naakankakkaa kuitenkin lopulta löytyi, muuten olisin ollut todella pettynyt.

En tosiaan ole mikään lastenkirjallisuuden tai lorujen tuntija, joten siinä sarjassa on paha mennä tätä teosta arvioimaan sen kummemmin. Kyllä tätä voisi olla ihan hauskaa lukea ääneen jollekulle juniorille, ja nähdä, millaisia reaktioita nämä linnut saavat aikaan vähän toisenlaisessa lukijassa.

Ehkä jollain konstilla Naakankakkaan olisi voinut saada hieman syvemmän tai tavalla tai toisella nyrjähtäneemmän pohjavireen, jolla siitä olisi ollut minullekin enemmän iloa. Tällaisenaan se tuntuu varsin tavanomaiselta lorukirjalta, josta puuttuu se jokin. Kärki, joka tekisi siitä terävämmän.

Plussaa ehdottomasti nimestä. Naakankakka. Miettikää nyt mikä sana! On tämä rakas äidinkielemme vaan ihmeellisyyksiin saakka vääntyvä ja kääntyvä!

17. marraskuuta 2011

Jumissa Ranskan hovissa

Kuva Wikipediasta.

Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar. Otava 1998. (La Princesse de Clèves, 1678.)

Nuori, ihastuttavan kaunis Mademoiselle de Chartres saapuu Ranskan kuninkaan Henri II:n hoviin 1550-luvun lopulla. Äitinsä hoivissa kasvanut, vahvalla kunniantunnolla varustettu neito herättää valtavan suosion ja särkee saman tien useamman ritarin ja herttuan sydämen. Lopulta se, joka hänet saa, on Clèvesin ruhtinas, joka on hyvä, viisas ja kunniallinen mies. Ikävä kyllä tuore ruhtinatar ei rakasta aviomiestään, vaan jalat hänen altaan vie Nemoursin herttua, "hovin komein ja miellyttävin mies". Tästä seuraa rakkauden paloa, omantunnon tuskia, hovielämän kieroilua, muutama kuolema, turnajaisia, kruunajaisia, lemmenseikkailuista juoruamista, rakkauden täyttymättömyys ja lopulta ruhtinattaren vetäytyminen luostariin.

Voin ihan saman tien nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tässä oli minulle 250 sivua liikaa ranskalaista hovielämää ja hyveellisten ihmisten tunnontuskia. Tarina ei imenyt missään vaiheessa hetkeäkään, henkilöt olivat paperinmakuisia ja siksi ärsyttäviä ja kirjan kantavana teemana oleva moraalinvartiointi otti päähän. Selviteltyäni asiaa on toki mainittava, että Clévesin ruhtinatarta pidetään romaanitaiteen edelläkävijänä ja psykologisen romaanin esiäitinä. Se julkaistiin alun perin anonyymina, sillä vaikka kirjailija onkin sijoittanut tapahtumat 1500-luvulle, niiden sanotaan kuvastavan hänen omaa aikaansa Ludvig XIV:n hovissa satakunta vuotta myöhemmin. Tämä saattoi ymmärrettävästi herättää hieman närää julkaisuaikana. Monet kirjassa esiintyvät henkilöt ovat oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, mutta heidän sieluunsa ei mennä kovin syvälle. Esimerkiksi Ranskan kuninkaalliset ovat lähinnä puitteina ruhtinattaren tarinalle. Kiinnostavia sellaisia sinänsä toki, itselläni kun on Euroopan historia kyseiseltä ajalta luvattoman huonolla tietotasolla. Pitäisi ehkä irrottautua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta ja vilkuilla taas välillä muuallekin...

Clèvesin ruhtinattaren sisältönä on kertoa oma kuvauksensa hovielämän kiemuroista, sosiaalisen elämän kommervenkeistä ja kaiken voittavasta hyveellisestä rakkaudesta. Kirjan viesti on, että rakkaus on puhtaimmillaan, kun se ei saa täyttymystään. Toteutuessaan rakkaudesta tulee tavalla tai toisella rikkonaista, virheellistä ja väärää, intohimo ja hyve eivät voi toteutua ideaalimuodossaan. Ok, näillä mennään.

Luin tätä kirjaa aivan luvattoman kauan, mutta en vain millään kyennyt keskittymään tai kiinnostumaan siitä. Kuten sanottua, kamppailin sen kanssa tentin takia, joten siksi en jättänyt kesken. Muuten olisin. Suhtautumiseni klassikkoteoksiin on siinä mielessä mutkaton, että kohtelen niitä kuin kirjallisuutta kohdellaan: en pakota itseäni "pitämään" teoksista, jotka eivät sitä osaltani ansaitse tai jotka eivät minua miellytä. Mutta en ala väittämään, että voisin vetää maton klassikon asemaan nousseen teoksen alta vain sillä perusteella, etten itse sattunut siitä nauttimaan. Tälläkin teoksella on syynsä olla klassikko, ja se on sanottava, että ihailtavan tarkalla silmällä Madame de La Fayette kuvaa hovin henkilökemioita, juonittelun ja lemmensuhteiden sekamelskaa aikana, jolloin vastaavaa kirjoitusperinnettä ei vielä meille tutussa muodossa ollut. Hän oli itse tekemisissä Ranskan hovin kanssa, joten kokemuksia voinee pitää monelta osin varsin autenttisina. Kirjan sankaritar itse on sen sijaan kuin ruumiillistunut hyvyys, ja hänen tolkuttomia tunnontuskiaan on vaikea ymmärtää. Toki kunnian käsite on muuttuva,  ja avioliitossa olevan naisen on syytäkin tuntea huonoa omatuntoa toisen perään haikailusta (nyt moralisoin minä), mutta se sädekehä, joka Clévesin ruhtinattaren pään päälle lasketaan, on häiritsevä. Kaiken kukkuraksi en vain voi käsittää, mitä hän oikein näkee Nemoursin herttuassa, kun hänen oma aviopuolisonsa kuvataan kaikin puolin mallikkaana ja oivallisena miehenä, jota ruhtinatar itsekin syvästi kunnioittaa.

Minua tämä kirja ei vain onnistunut viihdyttämään. Mutta jos joku paljastaa salaisen rakkaus- tai muun suhteensa tähän teokseen, lupaan kuunnella mielipiteet tarkkaan.

Ajatusten kaatopaikka

Onhan taas ollut viikko, eikä se vielä ole edes lopussa. Pinna on ollut vähän kireällä lukuunottamatta toissapäiväisiä Cunningham-hetkiä, eikä rentoutusta ole näkyvissä ennen ensi tiistaita, jolloin lähden Tukholmaan. Laivalla. Soitin äsken Siljan asiakaspalveluun ilmoittaakseni matkaseuralaiseni muuttuneen, ja odotusmusiikkina luurista iski korvaan vanha tuttu mainostunnari. Viimeksi olen kuullut sen joillain sitseillä siinä punssitarjoilun aikaan, muistaakseni. Tämä oli ihan hyvä reality check. Olen tosiaan menossa risteilylle. Johon onneksi, onneksi, onneksi kuuluu koko päivä aikaa Tukholmassa. 

Töissä (joo, blaa blaa, eikö se osaa mistään muusta puhuakaan (EI)) on ilmennyt vähän sähinöitä, joihin en jaksaisi tuntea minkäänlaista kiinnostusta. Esimerkiksi nyt vaikka firman pikkujoulut, jonne aspan väkeä ei alunperin haluttu pyytää mukaan. (Hah!) Tai palaveeraus pomon kanssa, josta ei tullut hullua hurskaammaksi. (Hah!) Tai lähemmän "esimiehen" vieno pyyntö saada istua "kaikessa rauhassa" kanssani alas ja jutella, koska mä haluan, että sä viihdyt täällä. (Hahahahaha!) Olisi kai pitänyt yrittää pitää se pokerinaama kunnossa, eikä sanoa yhtään mitään mistään, mutta se on vaan joskus vaikeaa tällaiselle lörppäsuulle. Huoh. Joten alas istumista odotellessa. Jossain tajunnan reunamilla pyörii ajatus siitä, että mitä jos nyt vaan lähtisin menemään. Miksi tuhlata aikaansa, energiaansa ja elämänintoaan sellaiseen, mikä selvästi ei oikein sovi minulle? Toisaalta tällaista tunkkaista scheissea kutsutaan kai joissain piireissä ihan vaan oikeiden aikuisten arjeksi, mutta en taida olla vielä riittävän kypsä kestämään sitä.

Joku voisi myös tehdä minulle jonkinlaisen aikataulun tai lukujärjestyksen tuon gradun suhteen. Minulla on vain mielessä se hetki ensi keväänä, kun marssin ulos yliopistosta maisterisnaisena, mutta jotta se tapahtuisi, jotain pitäisi vissiin tehräkin. Ei varmaan kauheasti edesauta opinnäytetyön valmistumista, jos konkreettisimmat teot sen eteen liittyvät lähinnä haaveissa olevien valmistujaisjuhlien kutsukorttien ulkonäköön tai tarjoiluun. Kai tämä on nyt tällaista marraskuuhaahuilua, jota ei oikein voi välttää. Samalla tulee pohdittua sitä, miksi me hullut ihmiset asumme maassa, jossa on näin saakelin synkkää monta kuukautta vuodessa.

Ja sitten ne kirjat. Minulla on ties monettako viikkoa kesken Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar, ja siinä on, kuulkaa, tylsä kirja. Yritän parhaani mukaan valmistautua joulukuun puolivälissä olevaan kolmanneksi viimeiseen yleisen kirjallisuustieteen tenttiin, johon pitäisi lukea yhteensä 12 klassikkoteosta vuosisatojen varrelta. Olen aloittanut tähän tenttiin lukemisen noin vuosi sitten, ja kasassa on nyt 6/12. Anna Karenina menee myös tähän joukkoon siinä vaiheessa, kun saan sen loppuun. Olisin siis lähtenyt kimppalukuhaasteeseen mukaan joka tapauksessa, mutta se mahdollisti myös yhden muun tiiliskiven yliviivaamisen kyseiseltä listalta. Yritän nyt selättää tuon ruhtinattaren mahdollisimman nopeasti, että pääsisin taas lukemaan jotain kivaa. Ja sitähän riittää. Sain postissa Leenan arvonnasta lunastamani Kirjeitä kiven alle, joka houkuttaa kovasti. Nyt se odottaa kirjoituspöydällä. Lisäksi pitäisi lukea yksi tietokirja ihan "oikeaa" kirja-arvostelua varten, mutta sekin tuijottaa vihaisena pöydänkulmalta. Tai tällä hetkellä oikeastaan repusta.

Että kyllä tätä hommaa piisaa. Taas. Lisäksi pitää rasittaa aivojaan kaiken maailman oinosilla ja millä lie. Ei ole ihmislapsen elämä pelkkää mannapuuroa ja mansikkaa, vaikka kuinka toivoisi!


15. marraskuuta 2011

Kolmas Suuri Kirjailijatapaaminen

Olipahan hämmentävä päivä! Luulin sen kuluvan erityispedagogiikan tenttikirjan kanssa taistellessa ja yleisessä tylsyydessä. Näin ei suoranaisesti tapahtunut. Huomasin tosiaan Facebookin uutisvirrassa viestin, jossa kerrottiin Michael Cunninghamin olevan Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla tänään. Jaaha! Miksei kukaan kertonut minulle? (Ehkä olisi syytä tilata jotain uutiskirjeitä, niin ei menisi pasmat ihan sekaisin yllättävistä tiedonannoista.) Eipä muuta kuin ryhti kuntoon, korvikset korviin ja menoksi. (Oli minulla muutama tunti sentään aikaa.) Tenttiin lukemisesta ei vaan oikein meinannut tulla mitään enää sen jälkeen, kun tajusin näkeväni Cunninghamin pian livenä!




Haastattelun hoiti Imagen toimistuspäällikkö ja esikoiskirjailija Pekka Hiltunen. Michael itse oli rento, selkeäsanainen ja hauska. Ainakin minuun upposi. Rehellisyyden nimissä se ei kyllä kovinkaan paljon olisi vaatinut, mutta silti. Cunningham kertoi, millaista hänen arkensa kirjailijana on (kuusi tuntia töitä päivässä manhattanilaisessa työhuoneessa hissittömän talon kuudennessa kerroksessa), miten hän on muuttunut kirjoittajana (ei enää jatkuvia muistiinpanoja kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta jokaiseen eteen tulevaan paperinkulmaan), miksi hän kokee pienissä asioissa olevan suuria asioita (jokainen atomi voi olla yhtä mielenkiintoinen kuin koko universumi), mikä hän olisi, ellei kirjailija (puuseppä, koska kukaan ei puhu "pöydän kuolemasta" niin kuin "romaanin kuolemasta" puhutaan) ja mitä hän haluaisi kuulla Jumalan sanovan taivaan portilla (laulavan Aretha Franklinin Respectin vielä kerran).




Sitten alkoi signeeraus ja tässä vaiheessa jonoa kädet tärisivät ja hikoilivat jo aika paljon.


Kuvankäsittelyn aatelia...

Tällä kertaa sain suustani kokonaisia lauseita, eikä katsekontaktia intensiivisiin silmiin voinut välttää. Vaikka Illan tullen ei päässytkään Cunningham-suosikikseni (kyllä, olen lukenut sen, mutta arvostelua en ole osannut kirjoittaa), kirjasta tuli tämän omistuskirjoituksen myötä yksi rakkaimmista aarteistani.

Nyt olen tavannut kaikki kolme kovaa kundia eli suosikkikirjailijani: Michael Cunninghamin, John Irvingin ja Kjell Westön. Kaikilta olen saanut signeerauksen, mutten yhdeltäkään lempiteokseni sivulle. Melkoisen siistiä joka tapauksessa, tuumailee tämä lukutoukka, ja palaa onnellisena harrastuksensa arkisempaan todellisuuteen.

Nyt tuli hätä!

Apua!

Michael Cunningham on tänään Espan Akateemisessa klo 17.00! Miten minulta on voinut mennä tämä tieto ohi? (Kiitos Facebook ja Imagen päivitys!) Miten tällaista voi tapahtua? Ja ennen kaikkea, miten voin mennä paikalle ja selvitä sieltä ulos
a) jännäpissaamatta housuuni ja
b) omakätinen signeeraus kirjan lehdellä?

(Minulla ei edes ole omassa hyllyssä Cunninghamin suosikkiteostani Samaa sukua ja Tunneistakin on vain pokkariversio ja...)

Aaaaaaaaaaa paniikki!

13. marraskuuta 2011

Juliet riisuttuna




Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY 2011. (Juliet, Naked, 2009.)


Duncan fanittaa Tucker Crowea, parikymmentä vuotta sitten uransa kuin seinään lopettanutta ja julkisuudelta kokonaan piiloutunutta yhdysvaltalaista laulaja-lauluntekijää. Hän on perustanut Tuckeria ja tämän tuotantoa ruotivan nettifoorumin, jossa kaikki fanit (ne muutamat kymmenet, ehkä sadat) voivat uudelleen ja uudelleen käydä läpi Crowen lyhyehköä mutta (heille) sitäkin merkityksellisempää uraa ja jokaisen laulun säkeen piilomerkitystä. Duncanin avovaimo Annie taas on kyllästynyt elämäänsä ja Duncaniin - ja Tucker Croween, joka on enemmän Duncanin Juttu. Aina ollutkin, koko heidän 15-vuotisen suhteensa ajan. Niinpä kun eräänä päivänä postiluukusta putoaa arvostelukappale Tucker Crowen uudesta, kulttilevy Julietin demoversiolevystä, musiikin pikkutarkkaan analysointiin keskittyvä maailma nyrjähtää sijoiltaan. Annie tekee levystä nettiin arvion, joka sekä herättää Duncanissa häiritseviä tunteita, joista seuraa yhtä sun toista, että tuottaa erikoisen yhteydenoton: itse Tucker Crowe lähettää Annielle sähköpostia ja heidän välilleen muodostuu yhteys. Tuckerilla onkin melkoinen soppa kahlattavanaan, eikä vähiten siksi, että hänen elämänsä ei ole ollut mitään suoranaista nousukiitoa. Annien ja Duncanin on selvitettävä asiansa, Annien on päätettävä, mitä elämältään haluaa ja Tucker... No, Tucker joutuu tekemään tiliä itsensä ja tuotostensa kanssa, monessa mielessä.

Pidin aivan tavattoman paljon Nick Hornbyn Uskollisesta äänentoistosta sekä kirjana että elokuvana, kun ne kokemuspiiriini tulivat joskus 2000-luvun alkupuolella. Olen myös pitänyt Hornbyn muista kirjoista, esimerkiksi Pojasta, Hyvistä ihmisistä ja Alas on pitkä matka -teoksesta. Hänen lämmin, nokkela ja teräväkatseinen tyylinsä iskee minuun. Ja kirjoissa on aina henkilöitä, jotka herättävät sympatiani.

Juliet riisuttuna roikkui kuitenkin keskeneräisenä aika pitkään, eikä se imaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut lukemani Hornbyt. Kirjassa ei ole mitään suoranaista vikaa, mutta ei siinä ollut sen kummemmin säihkettäkään. Fanaattisen musiikkiharrastajan kuvaaminen on kyllä osuvaa, ja Annien vähittäinen havahtuminen elämänsä hukkaamiseen nyhjäkkeen kanssa yhdentekevissä asioissa on riipaisevaa, joskin lämpimän huumorin kautta kuvattuna. Tucker Crowen hahmoa pidin jotenkin hieman epäuskottavana: ollakseen toipuva alkoholisti, naisia kuin sukkia vaihtanut, menneisyytensä kanssa huomattavan huonosti sinut oleva entinen rokkari hänet kuvattiin jotenkin ihan liian seesteisenä ja sympaattisena. Pidin hänestä silti, jollain tasolla. Kirjan huomio siirtyi nopeasti Duncanista Annieen, mikä oli ainoastaan hyvä asia. Duncanin onnettomat sosiaaliset taidot, fanaattisuus ja kaikkinainen tylsyys ei olisi voinut missään nimessä kannatella tätä tarinaa niin kuin Annien epävarmuus ja sen vähittäinen muuttuminen varmuudeksi ja omien halujen myöntämiseksi ja tavoittelemiseksi teki. Annieta pidän mielenkiintoisena henkilönä, vaikkei hän mikään ikiajoiksi mieleen jäävä sankaritar olekaan. Hänen muutostaan kuvataan kirjassa varoen, mutta se kannattelee koko tarinaa.

Ehkä tärkeintä, mitä tällä kirjalla oli sanottavanaan, oli koskaan muodista poistumaton Carpe diem. On ihan turha ulista, kuinka juna meni jo, jos ei itse uskalla tai halua tehdä kunnollisia päätöksiä. Kaikessa tavallisuudessaankaan elämää ei kannata jättää lojumaan ja odottamaan sitten kun -aikaa. Se aika ei nimittäin välttämättä koskaan tule.

Hornbyn teksti on tuttavallista, lämminhenkistä ja tarkkaavaista. Pidän siitä. Dialogi on uskottavaa ja viihdyttävää. Tämä pieni tarina jätti hymyn huulille ja loppupuolella kirjaa naurahtelin ääneen osuvissa kohdissa. Ei siis mikään timantti, mutta oivallinen hyvän mielen kirja, jossa on joka tapauksessa pointtinsa: älä häpeile, älä odota, älä elä sitten kun. Tee se nyt.

Selitys kadutti Annieta saman tien, mutta ainahan hän katui kaikkea. Ja kun katumus oli leimahtanut ja palanut loppuun, hän ei enää piitannut. (s. 331)

12. marraskuuta 2011

Haaveita, haaveita

Lumikko haaveili blogissaan lokakuussa ja kehotti tarttumaan haasteeseen, jos haaveilututtaa. Itsehän olen melkoinen taivaanrannanmaalari, ja höyryävän elämän keskellä tekee todellakin aina silloin tällöin mieli haaveilla. Kokeillaan! Nämä eivät ole missään ehdottomuusjärjestyksessä, vaan haaveilen kaikista melko tasapuolisesti.


Kuva täältä.

Haaveilen matkustavani Wieniin. Olen haaveillut siitä noin vuodesta 1998 tai niiltä main, jolloin näin ihanan Rakkautta ennen aamua -elokuvan. Suloinen rakkaustarina sai teini-minut myös ajattelemaan, että kenties löydän joskus jostain vielä komean itävaltalaisen miehen. En tiedä miksi, elokuvan henkilöthän eivät edes ole itävaltalaisia. Mutta eiväthän haaveet ole välttämättä rationaalisia? (Ja kyllä, olen oikein tyytyväinen nykyiseen kotimaiseen malliin.)

Haaveen toteutuminen on kerran ollut todella lähellä: kesällä 2005 olin interraililla ja majailin Berliinissä, josta olisi ollut mahdollista matkustaa helpohkosti Wieniin. Junalipussani oli vielä voimassaoloaikaakin. Mutta sitten ihastuin Berliiniin ja jäin luuhaamaan sinne siihen saakka, kun oli lähdettävä kotimatkalle. Viime keväänä kävin Wienin lentokentällä, kun palasin kaksiviikkoiselta Erasmus-kurssilta Klagenfurtista ja vaihdoin lentokonetta. Ehkä tapaan kaupungin joskus vielä ihan oikeasti.  

Kuva täältä.

Haaveilen toisesta kissaystävästä. Kissani Riesa on nimensä veroinen, kohta 7-vuotias graniitinharmaa kuningatar, josta olen tänne joskus kirjoittanut enemmänkin. Tiedän, ettei ole mitään järkeä tai käytännön mahdollisuuttakaan ottaa uutta kissaa, monestakaan syystä, mutta siksi tämä onkin haave. V ei ole yletön eläinten ystävä, mutta hän ja Riesa tulevat pakon edessä toimeen jotenkuten. Riesa noin yleisesti ottaen ei oikein perusta miehistä. En tiedä miksi. Eikä sen puoleen ole muutenkaan mikään ihmisten ystävä, paitsi minulle. Jos haaveeni toteutuisi ja meille tulisi toinen kissa, se olisi ehdottomasti musta ja sen nimeksi tulisi Mustapekka. (Tämä on suoraa seurausta Youtuben kissavideoista. Kiitos niistä.) En ole vieläkään uskaltanut lukea tämän viikon MeNaisissa olevaa juttua eläinten hautausmaasta. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun pillitän kuolleesta eläinystävästä kertovan lehtijutun äärellä. Huoh.


Kuva täältä.

Haaveilen juoksuharrastuksen elvyttämisestä. Pääsin siinä jo hyvään vauhtiin toissavuonna, mutta valitettavasti syystä tai toisesta into hiipui. En ymmärrä miksi, olin typerä. En missään vaiheessa ole ollut superjuoksija todellakaan, mutta tunnin lenkki kuitenkin onnistui suhteellisen hyvällä vauhdilla. Tiedän, ettei siihen tarvita muuta kuin lenkkareiden vetäminen jalkaan, alkukankeuden (lähinnä henkinen) ylittäminen ja sisua, mutta jotenkin se aloittaminen on niin hankalaa. Etenkin kun muistaa, miten hyvällä mallilla homma jo parhaimmillaan oli. Ehken aivan maratonkuntoon pääse koskaan, mutta ensi kevään naisten kymppi voisi olla hyvä ensimmäinen tavoite. Eipä tästä ainakaan enää nuorene tai vetreydy. Huoh tähänkin.


Kuva täältä.


Haaveilen kirjoista, lukemisesta, uusista hyllymetreistä ja omasta kirjastohuoneesta. Varmaan suuri yllätys. Kirjoja ei voi ihmisellä liikaa olla, paitsi muuttopäivinä. Kykenin jo aika hyvin (V:n uhkailun ja kiristyksen myötä) olemaan kirjanostolakossa, mutta repsahdushan siitä on seurannut. Rakastan kirjoja esineinä ja haluan niitä kotiini. Olisi ihanaa jos voisin järjestää ne kunnolla näkyviin, saisin omassa rauhassani lukea niitä, katsella niitä ja kosketella niitä. Tällä hetkellä kirjani ovat kahdessa kirjahyllyssä kahdessa rivissä, pinottain ja poikittain, enkä ole tilanteeseen tyytyväinen. Paljon on kiinni omasta viitseliäisyydestäkin, ja ehkä saan itseni lähiaikoina potkittua tarttumaan toimeen ja tekemään asialle jotakin. Myönnän suoraan olevani todella laiska missään kotitöissä tai järjestelyä tai viitseliäisyyttä vaativissa toimenpiteissä. En ole perinyt äidin puolelta tornionjokilaaksolaista siisteysgeeniä, jonka vaikutuksesta kodit pidetään niin siisteinä, että lattialta voi syödä. Onneksi/sääli? Kirjoihin tämä asia ei aivan suoraan vaikuta, mutta olisi silti ihanaa saada kokoelma säälliseen kuntoon.

Ah, heti tuli hieman valoisampi mieli. Haaveilu on lauantai-iltapäivän(kin) suola, ehdottomasti!

10. marraskuuta 2011

Työn tekemättömyyden pirullinen dilemma

Ihana pakkaspäivä! Huurre ruohonkorsilla ja oksilla ja Vallilan siirtolapuutarhan mökkien katoilla. Toissapäivänä kaivoin talvitakin ja kasan tumppuja kellarikomeron perältä ja heitin syystakin niiden tilalle. Talvi tulee, mutta tulkoon. Olen valmis.

Yhdeksän päivää poissa töistä ei tuntunut riittävän, vaikka tämä "loma" ihana olikin ja tuli tarpeeseen. Eilen töihin mennessäni tuntui, etten olisi sieltä poissa ollutkaan. Huonolla tavalla. Työni ei ole stressaavaa, vaan lähinnä uskomattoman tylsää, mutta toisaalta lobotomiaan vaipuminen aina töihin mennessä on pitemmän päälle stressaavaa joka tapauksessa. Ne päivät, kun on hulinaa, sitä oikeasti on, ja silloin tuntuu, että tekee jotain järkevää. Muulloin, eli yleensä, ei. Monet tenttikirjat olen kyllä lukenut työpäivien aikana, samoin gradua olen hakannut kasaan työpaikan surkealla tietokoneella. Niin täällä tekevät muutkin, ja pomoni on suoraan sanonut, että niin saa tehdä, jos töitä ei ole.

Kuitenkin mietin, mitä järkeä tässä on. Työn tuottavuudesta, työurien pidentämisestä ja tehokkuudesta puhutaan niin paljon, että se ärsyttää. Ihmisiä syytetään milloin laiskoiksi, milloin ahneiksi, koskaan ei ole hyvä. Aina löytyy joku, joka tietää, miten asioiden pitäisi olla. Itse en enää jaksa potea huonoa omatuntoa siitä, että työajallani seilaan Facebookissa, luen kirjoja tai kirjoitan vaikkapa blogia, niin kuin nyt. Minulla ei ole mitään töitä tehtäväksi. Ainoa perustehtäväni on istua täällä ja pitää ovea poissa lukosta. Ajoittain harras päiväni saattaa rikkoontua satunnaisella asiakkaalla tai puhelinsoitolla, ja silloin tietenkin teen töitä. Hetken. Parista minuutista varttiin. Jonka jälkeen työ on tehty, ja palaan koomaan. Eikä tämä tilanne tule miksikään muuttumaan, se on ollut kuuleman mukaan tällainen aina. Minä olen ollut täällä nyt kahdeksan kuukautta ja työhaastattelussa ja työsopimusta tehtäessä esitetyt innokkaat visiot ja uudistusideat työnantajan puolelta ovat hautautuneet sinne, missä ne ilmeisesti yleensä pidetäänkin. Enkä minä oikeastaan enää välitä, juurikaan.

Minä haluaisin tehdä järkevää työtä. Siksihän minä (muun muassa) olen opettajaksi kouluttautunut. Haluaisin, että työt vaatisivat minua ajattelemaan ja toimimaan, että minun olisi skarpattava ja käytettävä älliäni. Haluan tehdä työni just eikä melkein, haluan että kohtaan haasteita. Pidän ihmisistä, toisinaan, ja olen hyvä heidän kanssaan, vaikken heistä pitäisikään. Olen tehokas, saan aikaan, haluan saada aikaan lisää. Työ on tekemisen arvoista, se on väistämättä osa ihmistä. Minä pidän työnteosta. (Ei, tämä ei ole työhakemus.)

Siksi tuntuu typerältä hukata työtunteja paikassa, jossa minulla ei loppujen lopuksi ole oikein merkitystä. Osani kuviossa on olla paikalla, vasta poissaolo huomataan (muttei siitäkään juuri välitetä). Työtehtävät ovat mitättömiä, delegointia ei osata, resursseja ei ihan oikeasti osata ollenkaan hyödyntää, vaikka niitä hieroisi naamaa vasten. Sanotusti on selvää, että turhauttaa. Paljon. Millainen on yritys/yhteisö/toimija, joka ei pyri ottamaan ilmiselviä etuja tosissaan ja hyödynnä niitä? Mielestäni melko huono ja toimimaton. Mitä voi yksittäinen työntekijä tehdä, kun tarjoaa taitojaan ja työaikaansa oikeasti hyödyllistä käyttöä varten, mutta niitä ei oteta vastaan, vaan mielummin istutetaan tyhjän panttina kahdeksan tuntia päivässä? Ei paljonkaan. Lähteä lätkimään? Miten se taas on eduksi maailmalle ja kaikelle? Ei mitenkään.

Toisaalta, miksi edes jaksaisin yrittää muuttaa asioiden tilaa? En missään nimessä jää tänne valmistumisen jälkeen, vaikka minulla vakituinen työsuhde onkin. Mielummin lähden epävarmojen sijaisuuksien perään, etsimään jotain järkevää paikkaa, kuin näivetän itseäni turhuudessa.

Jäävätkö tehokkuuksien ja tuottavuuksien juhlapuheet ja propaganda leijumaan ilmaan, kun toimijat eivät niitä kohden selvästikään todellisuudessa pyri? Mistä ne puheet sitten kumpuavat? Kyllä minä voin tehdä töitä terveyden salliessa vaikka seitsemänkymppiseksi, ja moni ystäväni on samoilla linjoilla. (Enkä tiedä, kysytäänkö meiltä halua siihen siinä vaiheessa, kun se on ajankohtaista. Kuka näistä tietää, saati tulevaisuudesta.) Silti minua ja sukupolveani syytetään laiskoiksi. Kyllä minä voin tehdä kahdeksan tuntia päivässä kunnon töitä lakisääteisillä tauoilla, enkä tiedä ketään, joka niin ei tekisi (se kai työnteon tarkoitus on, olen ymmärtänyt?), mutta minun ei anneta tehdä. Silti minuun iskeytyy laiskan leima, kun roikun netissä ja teen omia juttujani maksetulla työajalla, vaikka mitään muutakaan ei ole tarjolla, vaikka olen kysynyt. Ole tässä nyt sitten jotenkin päin. En keksi enää miten. Ja pohdin, kuinka paljon kaltaisiani on Suomessa (saati muualla maailmassa) tälläkin hetkellä tappamassa aikaa tehottomalla työpaikalla, kun toiset paiskivat niska limassa omillaan.

Kunhan mietin, kun en muutakaan tekemistä työajallani keksi. Taidanpa hakea vähän teetä.

8. marraskuuta 2011

Kööpenhamina




Ei niin mitään mätää Tanskanmaalla! 

Neljän päivän kaupunkiloma on onnellisesti ohi, kissa on tullut hoidosta, kotona odottaa vuoren verran töitä ja sen sellaista. Mutta kyllä oli mukavaa päästä hieman haistelemaan Kööpenhaminan tuulia ja hengailla vaan. Kauhean kallistahan Tanskassa on, ja rahavarat piti laskea tarkkaan, mutta toisinaan on ihan terveellistä tuntea, millaista on, kun ei vaan ole varaa. Kyllähän opiskelijana siihen on tottunut muutenkin, mutta usein matkaillessa on ollut jotakuinkin varoissaan (tai lähinnä on tullut matkusteltua paikoissa, joissa on ollut edes hitusen halvempaa kuin Suomessa). Tanskassa kaikki tuntui kalliilta. Mutta tulipa juotua elämäni toiseksi kallein olut, ja vieläpä terassilla marraskuussa. (Kalleimman olen juonut muinoin Moskovassa.)




Rakastan museoita, mikä ei liene yllätys ainakaan aivan kaikille. Tanskan Kansallismuseo on kävijöille ilmainen ja sinne mekin menimme heti perjantaina. Ajan tappaminen onnistui helposti, odottelimme samalla nimittäin hotelliin pääsyä. (Matkatavarat sinne sai onneksi jättää jo aamulla.) Kansallismuseossa oli erinomaisen hieno (ja uusi!) Tanskan esihistoriasta kertova perusnäyttely, jonka äärellä olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan. 




Vaihtuvana näyttelynä oli Peoples of the World, hieno etnologinen kokonaisuus, jossa oli kaikenmoista tavaraa maailman eri kolkista. Tämä kuva on inuitiosiosta, joka ymmärrettävästi on ilman mitään vaihtuvia näyttelyitäkin olennainen osa Tanskan historiaa ja kulttuuria. Minulle muuten selvisi vasta tämän reissun yhteydessä, että Tanskakin on ollut orjavaltio. Kaikkea sitä oppii. Joskus mietin, miten minä muka voin väittää olevani kohta valmis historian asiantuntija, kun tällaisiakaan asioita en tiedä. Mutta ei kai kaikkea voikaan...? (Toivottavasti ei voi, elämä olisi tylsää, jos ei olisi koko ajan uutta opittavaa omastakin alasta!)




Sää ei varsinaisesti aivan hellinyt, mutta lauantaina oli ihana aurinkoinen päivä. Muuten oli kostean viileää ja harmaata. Tavallaan tuttua ja turvallista.





Raatihuoneen edustalla pidettiin jonkinmoista mielenilmausta koko matkamme ajan. Tanskalainen vastine Wall Streetin protesteille?





Kuuluisa Nyhavn oli varsin sympaattinen kanavakuja, mutta en nyt tiedä, onko sitä syytä hehkuttaa Kööpenhaminan suloisimmaksi? Olihan sen varrella toki paljon miellyttävän näköisiä ravintoloita ja talot olivat kauniita ja purjeveneet ja vähitellen rakennettavat joulumarkkinoiden puitteet, mutta silti... Olihan se nyt kuitenkin ihan tavallinen kanavan viertä kulkeva katu, jolla on vanha maine prostituution ja juoppouden pesänä.






Neito kaipaa merelle. Muutama muukin turisti näytti kiinnostuneen Pienestä Merenneidosta - niitä tuli busseittain. Hämmentävää. (Me sentään kävelimme.)





Kaikkien rakennustelineiden ja aukirevittyjen katujen seassa oli varsin kotoisa olo. Minusta ainakin tuntuu, että Helsinki on koko ajan auki. Ehkä tunne on niin vahva siksi, että kuljen päivittäin Senaatintorin ohi, jonka liepeillä on ollut meneillään isot rakennus- ja korjausurakat jo pitkään.




Tilkkutäkkiaktivismia.




Sunnuntaina kävimme Ny Carlsberg Glyptotekissa, hienossa taidemuseossa, jossa on suuret kokoelmat tanskalaista taidetta sekä Paul Gauguinin Polynesia-aiheisista teoksista koottu vaihtuva näyttely, johon sai jonottaa hetken aikaa. (Kuvan otin juuri ennen museon avautumista, kun kuljimme siitä ohi, myöhemmin iltapäivällä aivan noin suurta ruuhkaa ei ollut.) Vaikka tosiaan museoista diggaankin, (suurissa) taidemuseoissa minuun iskee usein ähky. Ehkä olen hemmoteltu kakara, jolla on ollut liiallinen ilo vierailla niin monessa maailmanluokan taidemuseossa, että minusta tuntuu jo siltä, että onhan noita pyttyjä ja tauluja jo nähty. En ole opiskellut taidehistoriaa (pari kertaa olen koettanut käydä jotain peruskurssia, aina jäänyt kesken), enkä sinänsä koe mitään ammattimaista hurmosta taiteen keskellä, mutta harrastelijana nautin siitä kyllä - sopivissa määrin, sopivin teemoin. Enkä nyt väitä, että mikään ammattilainen pitäisi olla osatakseen tai voidakseen tai halutakseen kiertää taidemuseoita, en tietenkään, mutta joskus minusta tuntuu, että olen jotenkin juntti, kun en osaa enkä jaksa ihastella aivan kaikkea. Kun tuntuu siltä, että pitäisi. Arvostan loputtomiin sitä, että taideaarteita on säilynyt ja niistä pidetään huolta, mutta ehkä minun ei tarvitse jokaista niistä nähdä. Junttiudenkin uhalla.

Ny Carlsberg Glyptotekiin on sunnuntaisin vapaa pääsy, joten suosittelen kyllä, ehdottomasti, enkä vähiten upean talvipuutarhan vuoksi!





Bloggaaja katselee haaveillen Kuninkaallista kirjastoa kohden... 

Maanantaina meillä oli runsaasti aikaa tapettavaksi hotellista lähdön jälkeen, ja päädyimme tavoitteettoman harhailun jälkeen Det Kongelige Bibliotekin lukusaliin selailemaan brittiläisiä lehtiä. Tykästyimme molemmat kyseiseen kirjastoon - kyllä kelpaisi naputella siellä gradua tai lukea tentteihin, hyvä tekemisen meininki ja ihanteelliset tilat olivat helposti aistittavissa. Harmi, että kirjaston kirjakauppa (!) aukeaa vastaa ensi vuonna, olisin saattanut viihtyä siellä varsin hyvin.






Christianshavnin maisemissa viihdyimme myös. Kuvassa näkyvä hauskatorninen kirkko on Vor Frelsers Kirke. Torniin olisi saanut kiivetä - ulkokautta. Tällä kertaa tyydyimme ihastelemaan rakennusta maan pinnalta.




Samalla reissulla kävimme ihmettelemässä Christianiaa, jonka pääkadulla kuvaaminen on kielletty, ilmeisesti huumekaupan paljastumisen pelossa. (Huumekauppa Christianiassa onkin varmaan Tanskan poliisille ihan uusi tieto, mutta ymmärrän pointin...) Ihmeellinen ewokkikylä se kyllä oli, mutta ilman muuta ihmettelemisen arvoinen. En tosin itse haluaisi mistään hinnasta sellaisessa ympäristössä asua, mutta ketäpä se kiinnostaa. Yhteisö on joka tapauksessa epäilemättä aivan ainutlaatuinen ja jäsenilleen tietenkin tärkeä.




Tanskassa vaihdossa olleen ystäväni suosituksesta kävimme Cafe Retrossa hengailemassa. Suosittelen minäkin!




Kuten Mr. H.C., mekin jouduimme vain kaipaillen katselemaan Tivolia kohden, joka ei vielä ollut avannut oviaan joulukaudeksi. Vierailu siellä olisi eittämättä ollut hauska, mutta aina ei voi voittaa.

Neljä päivää oli oikein sopiva aika meidänlaisillemme haahuilijoille. Kieltämättä aika kävi hieman pitkäksi etenkin maanantaina, kun meillä oli koko päivä odotettavaa ennen lennon lähtöä. Mutta se ei tietenkään ollut missään määrin Kööpenhaminan, vaan enemmänkin matkaväsymyksen syy. Joulunaikaan kaupunki on varmasti upea, mutta kyllä se kelpasi marraskuisena viikonloppunakin oikein hyvin. Ainoan miinuksen annan kalleudesta, mutta tanskalaisilla taitaa olla siihenkin syynsä.

Hyvä reissu, tulipahan tehtyä!

3. marraskuuta 2011

Marraskuu...

Marraskuun alkupäivät ovat hujahtaneet ohitse jälleen kerran ihan huomaamatta. Olen istunut edelleen arkistossa, käynyt Tampereella graduryhmässä ja vähän humputellutkin. Töistä olen nyt yhdeksän päivän vapaalla, mikä tuntuu ihanalta. En suoranaisesti rakasta työtäni, ja odotankin jo ensi kevättä ja valmistumista ja oikeiden töiden hakemista. Olisi kivaa, jos töihin lähteminen ei olisi vastenmielistä. Neutraali riittäisi minulle hyvin.

Lokakuun aikana luin paljon, suurimmilta osin hyvää. Myös kimppalukuhaaste Anna Kareninan kanssa eteni, kun luin kolmannen ja neljännen osan. Alkuinnostukseni on laantunut, eikä kirjassa ole enää sellaista imua kuin siinä aluksi tuntui olevan. Levin on tuskastellut maatilallaan maanomistajan ja maatyöläisten välistä kuilua ja työn tuottavuutta, Kitty on jäänyt hieman sivurooliin, joskin juuri lopettamani neljännen osan lopussa romantiikka puhkeaa kukkaan suorastaan hämmentävällä voimalla. Saas nähdä, kuinka lemmenparin käy. Anna on syvällä murheessa ja huolessa, Karenin on pohtinut päänsä puhki kunniansa säilyttämisen vaikeutta, Vronskilla on rahahuolia ja särkynyt sydän. Onnea on siis tässä vaiheessa tarjolla varsin vähän, ja neljännen osan lopussa vähäisetkin mahdollisuudet tilanteen säälliseen ratkaisemiseen keikautetaan ympäri. Jatkoa seuraa...

Paljon olisi ei-kirjallistakin puuhailtavaa sen lisäksi, että luettavien kirjojen pino vain kasvaa kasvamistaan. Monet hommat odottavat tekijäänsä, ovat odottaneet jo kauan. Toisaalta ulkoa puskeva synkkyys ei ehdi surettaa, kun on monta rautaa tulessa. Tärkeimpänä niistä tietenkin gradu, jonka kanssa koen aika isoja onnistumisen tunteita ainakin tässä vaiheessa. Katsotaan, miten mimmin käy.

Ajankohtaisin "puuhastelu" liittyy onnekseni matkustamiseen. Noin kuuden tunnin kuluttua alamme puoliskon kanssa tehdä lähtöä Helsinki-Vantaalle, jossa hyppäämme reppuinemme Kööpenhaminan koneeseen. Luvassa on neljä päivää (luvatusti) aurinkoista säätä minulle ihan uudessa kaupungissa, hengailua, hyvin syömistä ja muuta mukavaa. En voi valittaa! Smørrebrød ja olut, olen jo tulossa! 

Kerjäläinen ja jänis





Älä lyö. 
Hullu. 
Minua ei lyödä.
- Niinkus hieronta. Finis masaas spesiali foor juu. From mii, Pyströmi.
Verhot siirtyvät ikkunoiden edestä kaukosäätimellä, mutta hieronta hoidetaan piiskaamalla. Kuka on moderni ihminen, kuka barbaari?
Kun Vatanescu punoitti kauttaaltaan, Pykström pyysi tekemään itselleen saman.
En lyö.
Ketään.
Edes kostoksi en lyö.
Pykström nojautui pyllistävään asentoon ja näytti sormellaan että päästä varpaisiin, pakaroita unohtamatta. Hän selitti, kuinka Suomessa on täysin luvallista ja arvostettua, että miehet lyövät oksakimpulla naisiaan ja naiset miehiään. Se on eräänlainen palvelus ja välttämättömyys, jotta huomenna taas jaksaa suoriutua loputtomasta työtaakasta.
Jos teen palveluksen, mitä saan vastapalvelukseksi?
- Mitä vain. Vot juu niid?
Nappulakengät.

(Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011. s. 145-146.)

Hyvä Tuomas Kyrö. En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinunlaiseesi mieheen, joka saa minut kirjoillaan itkemään ja nauramaan ja lähettämään jatkuvalla syötöllä valittuja lainauksia tekstiviesteinä kirjaa lukemattomille ihmisille. (Kiitos ja anteeksi, Jenni.) Minut, joka en koskaan edes kirjoita muistiin mitään pätkiä edes hyvistä, ajattelemaan saavista kirjoista. (Tästä on poikkeuksena Facebookissa oleva lainaus Ian McEwanin Ajan lapsesta, joka osuu ja uppoaa.) Olen hämmentynyt, sillä olen tiennyt sinun olevan olemassa ja kirjoittavan kirjoja, mutta en ole koskaan ennen tarttunut niihin. Ensimmäinen kokemukseni oli Mielensäpahoittaja vain hetki sitten.

Kerroinkin jo tapaamisestani Kyrön kanssa Kirjamessuilla. Viime lauantaina vietin loppuillan elokuvissa käymisen jälkeen Kerjäläisen ja jäniksen kanssa. Olin aloittanut sitä perjantaina, mutta lauantaina ahmin sen loppuun. Yhdeltä istumalta.

Kerrottakoon tässä heti, etten ole lukenut Jäniksen vuotta enkä nähnyt siitä tehtyä elokuvaa. Siinä mielessä olen nyt Tuomaksen armoilla ja ansioilla. (Paikkaan tämän aukon sivistyksessäni kyllä joskus, lupaan sen.) Mutta erittäin mielelläni niillä olenkin. Sitäpaitsi tietenkin tämä on oma tarinansa, oma teoksensa.

Kirjan päähenkilö on romanialainen ammattikerjäläinen Vatanescu, joka päätyy Suomeen kansainvälisen rikollisuuden avustuksella. Keskeinen sivuhenkilö onkin Vatanescun Suomeen tuova ihmiskauppias Jegor, jonka tarina kuuluu osaksi seikkailua. Vatanescu haluaa saada pojalleen parhaat rahalla saatavat nappulakengät, ja siksi hän lähtee kerjäläiseksi. Kas kun meillä kaikilla on haaveita, niin valkoisella keskiluokalla kuin kerjäläisilläkin. Harmillisen konfliktin takia Vatanescu joutuu pakomatkalle, ja Töölönlahdella hän tapaa toisen ympäröivän yhteisön syrjimän, jopa vihaaman hahmon, citykanin. Kani ja Vatanescu löytävät toisistaan kumppanit ja jatkavat Vatanescun aloittamaa pakomatkaa yhteisvoimin. Sen käänteisiin kuuluvat niin Lapin hillasuot, saunakokemukset entisen kapiaisen erätuvalla, Kansallis-Idea-parkin rakennustyömaa, junassa tavattu taikuri-Sanna sekä suurmies Simo Pahvi.

Kerjäläinen ja jänis sohaisi minua syvälle. Olen valmis sanomaan, että vannon tästälähtien ikuista uskollisuutta Kyrölle, teki hän mitä tahansa. Tarinassa on kaikki ne ainekset, joita minä haluan kirjan sivuilta löytää: hämmentäviä henkilöitä, terävää ajankuvaa, osuvaa huumoria, kaunista ja soljuvaa kieltä ja huimia käänteitä. Ja niin, herkkyyttä, herkkyyttä todellakin.

Kyrö onnistuu kuvaamaan Suomea ja suomalaisia niin osuvin piirroin, ettei välillä tiennyt pitäisikö hymähdellä, nolostella, kieltää vai nyökytellä. Hänen lauseensa ovat napakoita, ne sanovat sanottavansa, mutta jättävät maalailun sikseen. Ne ovat hauskoja, lämpimiä, tarkkakatseisia ja saattavat lopussa keikauttaa alkunsa aivan uuteen perspektiiviin. Ne ovat nautintoa, lukemisen iloa parhaimmillaan.

Tämä kirja kertoo vähän meistä kaikista. Siksi se kai tuntuikin niin tutulta ja läheiseltä. Vatanescun vierailua edeltävä kuvaus työvoimatoimiston Usko Rauteesta napsui niin kohdalleen, että minun piti lukea se kahteen kertaan.

"Usko oli ryhmitellyt asiakkaansa kolmeen pääryhmään. Ensimmäisen muodostivat valujat. Valujat ja maailma olivat kuin elohopea ja teflon. Jos siihen porukkaan jotain tarttui, niin pitsanpalasia rinnuksiin ja käsi äidin ja isän lompakolle. Usko avasi toisen jukurtin ja ihmetteli milloin maailmasta oli tullut tällainen. Nykyisin jokaisella kontulalaisella koulunsa keskeyttäneellä oli prinssin oikeudet ja jaarlin elintaso. Se oli seurausta kehityksestä, helpotuksista ja halpuudesta, se oli aivan loistavaa ja kertakaikkisen hirveää. - -
- - Jorset olivat traagisempi ryhmä. Heidän työnsä haihtuivat samoihin aikoihin kuin sähkökirjoituskoneet valtion virastoista. Jorset olivat aikoinaan konepiirtäjinä ja järjestelmävalvojina kehityksen kärjessä, kuutta vuotta myöhemmin kaatopaikkakamaa tai tarpeellisia vain lasten leikkeihin. Toisin kuin sähkökirjoituskoneilla, jorseilla ei kestä kuori eikä sisus istua olohuoneen lattialla kolmevuotiaan taottavana. Jossain vaiheessa rupeaa tekemään mieli kaljaa, mieli tekee vaikkei maistuisi. Iso nelonen, eiku pannaan kaks ja jallu. Heidän työnsä korvasi tietokone eikä mitään muuta olisi voinut tapahtua. - -
- - Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa työt. Jos oma ala oli etnologia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi. Humanistit poistuivat olkalaukkuineen vastapäiseen kasvisravintolaan odottelemaan apurahaa, jota ei koskaan tullut. Katkeruus  tuli." (Kerjäläinen ja jänis, s. 70-73.)

Olen sanaton.

Tästä kirjasta minä todella pidin. Enkä keksimälläkään keksi kritisoitavaa, sillä tämä oli minulle juuri se oikea, juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa. (Ja lopussa liikutuin niin maan perusteellisesti, että ripsivärit löytyivät poskilta.) Luen tämän varmasti joskus uudelleen, ja sillä on kunniapaikka hyllyssäni - ja onhan se myös signeerattu kappale. Olen jo tässä vaiheessa varmasti julistanut Kerjäläisen ja jäniksen ilosanomaa tutuille kyllästymiseen asti, ja mainoskampanja on johtanut siihen, että ainakin V on tämän jo lukenut (ja lukemastaan myös pitänyt), moni muukin varmasti vielä ehtii.

Tuntuu, että paljon tästä jää sanomatta. Mutta ehkä niin on hyvä. Lukekaa tämä itse, ei sitä kokemusta tietenkään muuten voi saada.

Kiitos Tuomas. Juuri tällaista kirjallisuutta maailma ja ihminen tarvitsee. Elämä on satu.

--

Kerjäläisen ja jäniksen ovat lukeneet ainakin Morre, Minna ja Amma.