31. heinäkuuta 2017

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta



Jani Kaaro on suosikkitoimittajieni joukossa, ja olen aina pitänyt paljon hänen tieteeseen ja tutkimukseen liittyvistä artikkeleistaan. Esseekokoelma Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta on taattua Kaaro-laatua, mutta sen ote on tiukkoja lehtitekstejä lempeämpi ja seesteisempi.

Kirjassa on mukana seitsemän eri mittaista esseetä. Pisin niistä on nimeltään Raha ja lahjan henki ja se on Kaaron alkusanojen mukaan "parasta, mitä olen kirjoittanut". Teksti on laadukas, monipuolinen ja pohtiva. Se käsittelee lahjojen antamiseen perustuvan kulttuurin merkitystä ja syitä, miksi meidän tulisi miettiä, voiko nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän korvata monien alkuperäiskansojen suosimalla lahjakulttuurilla tai jollakin versiolla siitä. Lahjojen antamiseen, saamiseen ja kiertoon perustuvan järjestelmän herkkä tasapaino on malli, joka tukee ihmisten välistä solidaarisuutta ja yhteistyötä tavalla, johon muut mallit eivät pysty. Kaaron essee on kirkasta ajattelua, se ei nokittele eikä pröystäile.

Todellakin, sillä rajalla, missä toisilleen vieraat kohtaavat, siellä missä ihmiset voivat käyttää toisia hyväksi tai osoittaa armoa, siellä missä ihmiset kulkevat tyhjän kupin kanssa ja toiset voivat täyttää sen, siellä lahjalla on aina mahdollisuus elää ja todistaa sielua koskeva voimansa. Lahja ravitsee meitä tavalla, johon talousjärjestelmämme ei pysty, ja uskon vakaasti, että jos koskaan haluamme kauniimman maailman, tuo muutos tarvitsee lahjan henkeä. (s. 62)

Muut kokoelman esseet ovat lyhyempiä, mutta hiottuja ja huolellisia yhtä kaikki. Kuolemisesta ja tulikärpäsistä on sydäntä sykäyttävä pohdiskelu länsimaisesta kuoleman kulttuurista – tai sen puutteesta. Kuinka kaukana olemme kuolemasta ja kuinka vieras se meille on. Ja mitä tapahtuu, kun kuoleman tietää lopulta koittavan. Onko syytä miettiä uudelleen koko elämän konsepti: miksi luulemme maailman olevan meille jotain velkaa, kun unohdamme jatkuvasti, millaisen lahjan olemme elämässä saaneet?

Kadonneet unemme ja Unettomalle ystävälle ovat uneen, nukkumiseen ja unettomuuteen liittyviä esseitä. Niissä Kaaro pohtii unennäkemistä ja näkemättä jäämistä, mutta myös mielikuvituksen ja abstraktien käsitteiden voimaa ja merkitystä sekä kykyämme nähdä ilmeisen taakse.

Surun tehtävä on puolestaan lyhyehkö essee surun käsittelystä ja siitä, kuinka se(kin) tuntuu olevan hukassa länsimaisessa nykykulttuurissa. Suru on monelta kantilta katsoen äärimmäisen merkityksellinen tunne, eikä sen peittäminen ole ihmiselle hyväksi. Kaarolla on jälleen esimerkkejä alkuperäiskansoista, joista jotkut jopa kuljettavat heimon vainajien luita mukanaan siirtyessään uusille asuinsijoille.

Miksi on niin tärkeää sanoa vanhalle hyvästit ja muistella sitä? Siksi, että ihmisen on opittava kaipaamaan. Ihmiselämä on täynnä menetyksiä, ja ihmisten on kaivattava sitä, mikä on menetetty. Jos ihmiset eivät kaipaisi menettämäänsä, silloinhan menetetty asia on ollut arvoton. Jos ihmiset eivät kaipaa mitään, se tarkoittaa, että mikään elämässä ei ole ollut tärkeää. Jos ihmiset sanoisivat – kuten he usein sanovat –, etteivät he kadu mitään, silloin heidän elämässään ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut katumisen arvoista. (s. 131)

Se on vain psykosomaattista on kiinnostava essee medikalisaatiosta ja diagnostiikan muuttumisesta, siitä, kuinka oireet kehittävät diagnooseja ja mediatilaa tai muuta julkisuutta saavat yksittäistapaukset epidemioita, kuten 1800-luvun lopun hysteria-aallon. Teksti on mainio: terävä ja havainnollistava. Kaaro pitäytyy aiheen herkullisuudesta huolimatta tyynenä, eikä ivaa. Lienee hyvä valinta, vaikka aihepiiri on ristiriitaisuudessaan niin monisyinen, että siitä saisi melkoisen sopan, jos sille tielle lähtisi. Viimeinen teksti on Yurok-intiaanien myyttiin pohjautuva pienoisessee Pikku Raha, jossa Kaaro palaa vielä kerran rahan ja talouden äärelle, mutta tekee sen hienovaraisesti ja tyynellä tavalla kantaa ottaen.

Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä.


Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
Ulkoasu: Helmi Sirola
WSOY 2017
172 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hannan kirjokansi, Savon Sanomat

Haasteet: 97. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa  

28. heinäkuuta 2017

Kirja, joka nipistää – Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirja



Yhä vaikeampaa on kuvitella, että joku nyt tai huomenna sanoisi tai kirjoittaisi jotakin, joka tyystin mullistaisi tähänastisen käsityksemme maailmasta.

Luin taannoisella lukumaratonillani Pekka Saurin esseistis-aforistisen tekstikokoelman Ratkaisemattomien kysymysten kirja, jonka sain joskus blogitapaamisessa vaihtokirjana, muistaakseni Arjalta. Todella yllättäen kirja ehti jonkin aikaa kerätä pölyä, ennen kuin nyt sain hyvän syyn tarttua siihen.

Kirjassaan monipuolisesta poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan tunnettu Sauri kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Ei sen vähemmästä tai enemmästä. Osa teksteistä on yhden virkkeen mittaisia, osa useamman sivun. Kieli on lempeää, helpostilähestyttävää ja selkeää, ei kuitenkaan mitään lässytystä tai pehmoilua, vaan kristallinkirkasta ajattelua.

Riittämättömyyden tunne kai nyt kuitenkin on merkki siitä, että olet edes yrittänyt. Ja välittömästi tämän omahyväisyyden ailahduksen jälkeen kylmä henkäys halla-alavalta: et ole yrittänyt tarpeeksi määrätietoisesti.

Ratkaisemattomien kysymysten kirja saa miettimään omaa rooliaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä. Kuinka toimin, milloin teen oikein ja väärin, miksi teen valintani ja mitä niistä seuraa. Olen joskus ollut aktiivisempikin, ajatellut, että minun valinnoillani ja tekemisilläni on väliä. Olen ollut tehokas järjestö- ja yhdistystoimija, tiedostava kuluttaja, korostanut pienen ihmisen valintoja. Viime vuosina kyynisyys on ikäväkseni nostanut päätään. Vaikka maksan edelleen muutamille järjestöille kuukausilahjoituksia, tipautan kolikkoni Nälkäpäiväkeräykseen ja silloin tällöin tilisiirron SPR:n katastrofirahastoon, monella elämän osa-alueella olen vaipunut apatiaan. Se harmittaa ja ensisijaisesti olen pettynyt itseeni: mihin se ihminen katosi, joka ennen uskoi asiaansa ja halusi tehdä edes pikkuriikkisestä siivusta maailmaa paremman paikan?

Ei Sauri kirjassaan tee suoria kehotuksia lähteä mukaan kansalaistoimintaan, mutta tulkitsen kirjan olevan kuitenkin puolustuspuhe ihmisen toimeliaisuudelle ja mahdollisuuksille. Voimme tehdä ja sanoa paljon tärkeää, vaikuttaa ja tehdä hyvää, jos haluamme. Saurin mukaan kärsimyksen vähentäminen on tärkein ihmiselle kuuluva tehtävä: siihen meidän on pyrittävä kaikessa.

Aina välillä pitäisi kyetä sanomaan jotakin, joka olisi yhtäaikaa sekä kaunista että rehellistä. Tai edes yrittää.
On vain niin ikävää aina epäonnistua tässä.

Ihmisten elämä rauhassa toistensa kanssa on aihepiiri, jonka ajattelee olevan universaali ja ajaton. Sellainen, jonka merkitys on suuri ja hyvän elämän kannalta välttämätön. Samoin kun oma aktiivisuuteni elämän paremmaksi tekemisessä alkoi karista joitakin vuosia sitten, myös uskoni ihmisen hyvyyteen on viime vuodet ollut koetuksella, kun äärioikeiston liikehdintä, avoin rasismi ja julma politiikka ovat tulleet näkyviksi. Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani en olisi koskaan voinut kuvitella, että vielä elän aikaa, jolloin on vähintään hiljaisesti hyväksyttyä ölistä kaikki minkä sylki suuhun tuo julkisesti ja omalla nimellä seurauksista piittaamatta.

Onko se niin vaikeaa yrittää elää ihmisiksi? Kai se sitten on.

Valtion, julkisen sektorin roolia kyseenalaistavat yleensä kaikkein vahvimmat ja elämässään menestyneimmät yksilöt. Mikähän siinäkin on?

Entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja pitkän linjan virkamiehenä Pekka Saurilla on luonnollisesti näkemystä myös kaupungin- ja valtionhallinnosta. Muutama hieman pidempi teksti kirjassa kuvaa oletettavasti työnohjauksessa esiin nousseita asioita ennen kaikkea sosiaalityön ja terveydenhoidon puolelta. Viiden vuoden työkokemukseni peruskoulusta tuo luonnollisesti oman näkökulmansa ajatteluuni, ja lukiessa oli helppo samastua riittämättömyyttä ja tietynlaista toivottomuutta tunteviin suorittavan tason virkamiehiin, jotka eivät tunne pystyvänsä kaikkeen vaadittuun.

Toisaalta Sauri nostaa esiin kysymyksiä julkisen sektorin merkityksestä ja sen kyseenalaistamisesta. Suomessa puhutaan paljon "normienpurkamisesta" ja "byroslaviasta", vaikka aika monet kriitikotkin ovat kuitenkin sangen tyytyväisinä vastaanottamassa "virkamieskoneiston" ylläpitämän "hyysäysvaltion" palveluja – minkä nyt vaahtoamiseltaan ehtivät. En väitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja julkisen sektorin toiminta olisi ongelmatonta – mikä muka on? – mutta en lakkaa ihmettelemästä, millaisella innolla niin paljon hyvää ja välttämätöntä "paisuneelta julkiselta sektorilta" itsekin elämänsä aikana saaneet ovat viemässä hyvinvointia toisilta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? En ymmärrä.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän omista ajatuksistani kuin Saurin kirjasta sinänsä. Ottaen huomioon Ratkaisemattomien kysymysten kirjan pohjavireen, joka on pohdiskeleva ja uusia ajatuksia kutitteleva, totean niin olevan hyvä. Parhaat kirjat jatkavat elämäänsä lukemisen jälkeen, liikauttavat lukijassa jotakin pienesti tai suuresti, jäävät kalvamaan tai jättävät jälkeensä seestyneen olon.

Saurin kirja nipistää: älä luovuta. Anna mennä. Ajattele ja toimi. Et ole turha.

Mutta kärsimys on totta.
Kärsimys ei ole yhteismitallista. Siksi sitä ei voi vähätellä, suurennella eikä vertailla. Mutta aina sitä pitää yrittää vähentää.
Mitä muuta päämäärää on kuin kärsimyksen vähentäminen?
Olen vakavissani.

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Ulkoasu: Joel Melasniemi
Kosmos 2015
160 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: 88. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

25. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja



Serafina oli se joka oli sanonut: ei sellaista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi ihan millainen tahansa.


Katja Kallion Kuutamolla on yksi teiniaikojen suosikkikirjoistani, jonka olen lukenut monta kertaa. Vieläkin se nököttää rispaantuneena pokkaripainoksena hyllyssäni, ja vaikken enää vuosiin ole siihen tarttunut, tutun tarinan tuoma turva tyynnyttää aina tarpeen mukaan mieltäni.

Siinä missä Kuutamolla on perhosenkepeä viihdekirja, Kallion tuore, tänä keväänä julkaistu romaani Yön kantaja on painava, huolellinen romaani. Se kertoo suuren tarinan sangen vähäeleisesti, rakentaa yksilöstä omaa elämäänsä suuremman kertomuksen. Päähenkilö on Amanda Aaltonen, nainen, joka ei alistunut mihinkään muottiin tai määritelmään, ja joka sai kärsiä siitä lähes koko elämänsä.

Aaltonen (1864–1918) oli oikeasti elänyt ihminen, joka vietti suurimman osan rikkonaisesta elämästään Seilin saarella Turun saaristossa. Hänen diagnoosinsa oli insania epileptica menstrualis, epileptinen kuukautishulluus, siis ylipäänsä se, että hän oli omaehtoinen nainen, jolle ei mitään oikeaa sairautta saatu kehitettyä. Elinkautinen tuomio hullujenhuoneella siitä kuitenkin seurasi, kuinkas muuten.

Kallio on kirjoittanut Amandasta fiktiivisen tarinan, jonka pohjana on tutkimustyö. Olen joskus ollut skeptinen oikeiden ihmisten "fiktiivistämistä" kohtaan, mutta päässyt jo aikoja sitten yli ongelmastani. Yhtäältä olen edelleen sitä mieltä, että meillä kaikilla pitää olla oikeus omaan elämäämme sellaisena kuin se on, mutta toisaalta tarinankerronnan vapaus on myös tärkeää. Etenkin, kun sen tekee niin tyylikkäästi kuin Katja Kallio.

Ennen elämäänsä Seilillä Amanda on avioton lapsi, rämäpäinen tyttö, joka lähtee omille teilleen jo hyvin nuorena. Hän on työläinen, palvelustyttö, irtolainen, prostituoitu, vanki. Hän on villi ja arvaamaton, kuitenkin herkkä ja haavoittuvainen. Kun Amanda kohtaa Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjä Duplessiksen, seikkailu Pariisia kohti voi alkaa.

Seikkailuja ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikille, etenkään 1800-luvun lopun naisille. Niinpä Suomeen palaamisen jälkeen Amandan seuraava ja lopullinen osoite on Seili. Siellä, suljetussa yhteisössä, hän kohtaa niin suomalaisen mielenterveys"hoidon" kuin väistämättä muodostuvan hierarkian. Amanda oppii omat tapansa selvitä, ja vaikka jääkylpyjä, ruumiillista hallintaa ja työtätyötätyötä käytetään ehtymättöminä hoitometodeina, ei elämä siltikään ole pelkkää kurjuutta. On ystävyyttä, mielikuvituksen voimaa ja rakkauttakin – mihin ne katoaisivat.

Yön kantaja on romaani, joka eli ja muutti muotoaan lukemisen aikana. Alku on jysäyttävä, koskettavakin, mutta kuumailmapalloseikkailun jälkeen alkuaika Seilin saarella hidastaa ja jopa tylsistää tarinankerrontaa. Onneksi kyse on vain hetkellisestä suvannosta, sillä loppua kohden tarinan kauneus ja karmeus aukenevat uudella tavalla ja pompottavat lukijaa mukanaan. Amandan rikas sisäinen maailma herää eloon, hänen monimutkainen persoonansa jää lukijalle loppuun saakka arvoitukseksi.

Amandan tarinan voi nähdä monelta kantilta. Se on kertomus suomalaisesta mielenterveyshistoriasta ja yhteiskunnan aatemaailmasta. Se on myös kertomus naiseudesta, naisen paikasta, sallituista ja kielletyistä tavoista olla nainen. Niinpä se sopii hienosti Suomi(ko) 100 -haasteeseen nostamalla esiin asioita, joita Suomen historiassa ei aina ole ollut hyväksyttyä kaivella tai ainakaan kritisoida.

Ja se on kertomus erikoisesta persoonasta, ihmisestä, joka ei sulaudu tapettiin eikä mahdu muotteihin. Ja saa kärsiä siitä koko ikänsä.


Amanda ei mennyt. Mitä katsomista siinä olisi ollut? Ei hän kuvitellut enää itse mihinkään lähtevänsä. Ei hänellä ollut mitään tekoa siinä maailmassa. Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä. 
Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi. Halusi hän tai ei.


Katja Kallio: Yön kantaja
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2017
380 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Tuntematon lukija, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Rakkaudesta kirjoihin        

Haasteet: 92. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito).

24. heinäkuuta 2017

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen



Viime vuoden keväällä luin Samuel Davidkinin mukaansatempaavan ja herkullisen dekkarin Esikoisten lunastus. Toivoin silloin tarinalle nopeaa jatkoa, ja ilokseni sitä oli saatavilla heti tänä kesänä. Helsingin juutalaisvaikutteiset mysteerit siis monimutkaistuvat entisestään, ja minua saa viedä niiden mukana.

Rikostorjuntayksikön tutkijat Leo Asko ja Daniel Janovsky pääsevät jälleen vaivaamaan harmaita aivosolujaan, sillä keskellä Helsingin kauppatoria tapahtuu kylmäverinen yhdysvaltalaisdiplomaatin salamurha. Tapaus lähtee aukeamaan hieman turhankin helposti, mistä KRP ja Supo ovat myhäilevän tyytyväisiä, mutta Asko ja Janovsky epäilevällä kannalla. Pomoja vain tuntuu olevan mahdotonta saada uskomaan päivänselviä todisteita.

Janovskylla on omat arvoituksensa ratkottavanaan, sillä hän on perinyt Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbin runsaan kirjaston. Vihjeitä jostain huomattavan paljon suuremmasta tipahtelee hänen syliinsä kuin pölypalleroita kaapin päältä, ja tie vie niitä ratkomaan aina Israeliin ja Berliiniin asti.

Samaan aikaan kun kuvioon sotkeutuu kansainvälistä asekauppaa, diplomatian kiemuroita ja poliisin hierarkian aiheuttamaa kahnausta, sekä Janovskylla että Askolla on henkilökohtaista mietittävää. Janovskyn vaimo on pitkällä raskaana, ja silti vanha suola tuntuu janottavan. Asko puolestaan etenee naisystävänsä kanssa kohti parisuhteen seuraavaa vaihetta, ja samalla hänen vuosikausia aiemmin kadonneen isänsä kohtalo mietityttää yhä enemmän.

Sodomasta pohjoiseen on runsas, tapahtumarikas ja omaääninen dekkari, jossa Helsingin monikasvoisuus, kulttuurihistoria ja juutalainen elämäntapa pääsevät esiin. Juonenkäänteitä on reilu kourallinen, mutta siitä huolimatta Davidkin kykenee pitämään langat käsissään ja kasaamaan lihaa toiminnan ympärille. Etenkin omasta umpimaallistuneesta näkökulmastani tarkasteltuna elävä juutalainen kulttuuri nykyajan Helsingissä kiehtoo.

Davidkinin kerronta on saanut lisää rentoutta, vaivattomuutta. Vaikka Sodomasta pohjoiseen toimii myös eräänlaisena oppaana juutalaiseen kulttuuriin, se ei vaivu luennoimaan tai päälleliimaamaan. Rikosjuoni, henkilökohtaisen elämän käänteet ja monipuolinen kuvailu löytävät balanssin keskenään.

Juonenkäänteissä on toki melkoista mielikuvituksellisuutta suurlähettilään Shakespeare-sitaattien, Rembrandtin klassikkomaalauksen kätkemän arvoituksen, Lähi-idän politiikan ja Kuolleenmeren tarjoaman uhkan myötä, mutta niin hyvässä ja viihdyttävässä tarinassa sopii ollakin. Kritisoin ainoastaan päähenkilöiden olemusta, sillä he sekoittuivat lukiessa mielessäni tiuhaan toisiinsa, vaikka ovatkin selkeästi eri miehiä omine tavoitteineen ja toimintatapoineen. Jokin heidät vain sotkee toisiinsa.

Kuten viime vuonna, nytkin saan jäädä odottelemaan innolla seuraavaa osaa. Kaikkia arvoituksia ei totisesti ole vielä selvitetty.


Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
363 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Mummo matkalla, Elämä on ihanaa

Haasteet: 94. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

17. heinäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat



Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.


Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

14. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja



Nythän on sillä tavalla, että olen aikalailla myyty Philip Teirin proosan edessä. Aloitin aikanaan Talvisodalla ja tulin totaalisen yllätetyksi. Sitten testasin Tällä tavalla maailmaa loppuu ja nyt tutustuin novelleihin Donner-ryhmä ja muita novelleja -kokoelman myötä. Teirin tyyli on samanaikaisesti kepeä, humoristinen ja tarkkakatseinen. Oiva!

Donner-ryhmä ja muita novelleja sisältää kaksitoista novellia, joita yhdistää tietynlainen muutoksen, kriisin tai virheen kaiku. Novellien henkilöt ovat pääosin nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä, suomenruotsalaisia, pääkaupunkiseutulaisia. Ja silti Teir kaivaa heistä esiin erilaisia puolia, kasvoja ja reaktioita – eri ihmisiä.

Kokoelman avaus- ja niminovelli kertoo toimittajan työstään luopuvasta ja opiskelemaan palaavasta kolmekymppisestä miehestä, joka tutustuu yliopistolla erikoiseen kaveriin, jolla on jonkinsorttinen pakkomielle Jörn Donnerista. Minäkertoja ajautuu (saamattomuuttaan? miellyttämisenhaluaan?) Donner-fanin mukana sangen erikoisiin tilanteisiin, ja vaikka tämän pakkomielteisyys paljastuu vähitellen niin kertojalle kuin lukijallekin, Teir onnistuu rakentamaan novellin jännitteen hienoksi.

Novellihaaste2 sisältää mahdollisuuden peukuttamiseen, ja teen sen nyt Philip Teirin kokoelman osalta novellille Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Peukuttaisin jo novellin nimeä, jos se olisi peukutusvaihtoehdoissa, mutta koska se ei ole, tyydyn peukuttamaan tämän novellin sävyä.

Novellin keskiössä on Helsingin kantakaupungissa asuva mies, joka on varma, että joku naapureista kolhii hänen autoaan taloyhtiön ahtaalla parkkialueella. Niinpä on syytä tarkkailla ikkunasta pihan tilannetta. Vähitellen lukijalle paljastuu, että miehellä on ehkä muitakin syitä keskittää tarmonsa auton saamiin kolhuihin kuin vain rakkaus nelipyöräistä kohtaan. Novellin tunnelma ja kerronnan sävy ovat karheanironisia, ja kaikesta huolimatta empatiaa herättäviä. Mainio!

Hieman ressukoita hahmoja esiintyy novelleissa Sovitusnuket ja Bliniviikot. Ensimmäisessä kohdataan kollegan varaan uransa rakentanut, mutta itsestään ja omista taidoistaan hyvin epävarma ompelimoyrittäjä, jonka itsetunto- ja identiteettiongelmat alkavat räiskyä, kun kollega on muuttamassa ulkomaille. Bliniviikoissa taas perheenisä höseltää ympäriinsä niin vatsataudin, krapulan kuin tavaroiden hukkaamisen pyörteissä.

Kokoelman päättää hillitön Pelot, jossa luetellaan 99 erilaista pelättävää asiaa. Löysin itseni.

Philip Teir kirjoittaa (ja Taina Rönkkö suomentaa) tavalla, joka miellyttää, ilahduttaa ja saa suun vinoon hymyyn. Mitään huumorikirjallisuutta tämä ei ole, mutta se ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Ihmiset vain ovat toisinaan vaillinaisia, hölmöjä, hyväuskoisia ja päätyvät tilanteisiin, joihin eivät välttämättä olisi arvanneet joutuvansa. Ja se on ihan okei. Useimmiten.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja
Suomentaja: Taina Rönkkö
Ulkoasu: Jarkko Hyppönen
Otava 2011
224 s., e-kirja
Akta dig för att färdas alltför fort (2011)

Kirjastosta.

_______


Haasteet: 85. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessaNovellihaaste 2

12. heinäkuuta 2017

Jarkko Tontti: Vuosikirja



Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste

11. heinäkuuta 2017

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin



Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on alaotsikkonsa mukaan "elämänmuutosromaani", ja väitteeseen on helppo yhtyä. Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on nuori transmies Peetu, joka odottaa kesän kulumista. Syksyllä hän täyttää 18 ja pääsee sukupuolenkorjausprosessissaan seuraavaan vaiheeseen, rintojenpoistoleikkaukseen, tullakseen vähitellen lopulta omaksi itsekseen myös fyysisesti.

Kesän aikana Peetun isä vie poikaansa purjelentämään. Aluksi leijuminen taivaalla ilman moottoria pelottaa Peetua, mutta isän varmat otteet tuovat turvaa. Pienessä koneessa ei näe toisen kasvoja, joten keskustelu ja kuuntelu saavat uudenlaisia sävyjä. Peetu ja isä käyvät läpi tärkeitä aiheita, tai sitten he ovat hiljaa.

Maan pinnalla odottavat Peetun tyttöystävä Aamu, jonka luokse hän on jo muuttanut vanhempiensa luvalla asumaan sekä Peetun äiti ja isoveli, joilla on omat nieleskelynsä tehtävänään niin Peetun suhteen kuin omien asioidensa kanssa.

Luin Kesän jälkeen kaikki on toisin -pienoisromaanin lukumaratonilla. Vaikka se on kapoinen kirja, teksti ei ole ahmittavaa tai kepeää. Peetun syvä pohdinta omasta itsestä ja muiden ymmärryksestä itseä kohtaan on koskettavaa ja mietityttävää. Hän kamppailee ilon, helpotuksen, surun ja katkeruuden välillä: paikoin turhauttaa, kun toiset eivät ymmärrä ja möläyttelevät ajattelemattomuuksiaan, paikoin hän ei välitä. Kiusaamista ja vihaa hän on kokenut jo niin paljon, ettei se mahdu enää ajatuksiin, ainakaan aktiivisesti.

Kolun teksti on yhtä aikaa helposti lähestyttävää ja punnittua. Kirjan lopussa on linkkilista lisätietoihin ja sanastoihin, mikä on hyvä ratkaisu. Uskon kirjasta olevan vertaistueksi mutta ihan myös portiksi aihepiiriin, joka ei kaikille ole lainkaan tuttu. Koen, etten pysty itse arvioimaan, kuinka "aitoa" Peetun sukupuoli-identiteetin määrittely romaanissa on, mutta minuun se ainakin upposi. Toisaalta voiko olla olemassa yhtä "aitoa" tapaa kirjoittaa transnuoren elämästä? Ei tietenkään voi.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo tarinan, jota on syytä kuunnella. Se kertoo Peetun lisäksi myös hänen läheisistään: etenkin äidin, joka on vauhdikas ja liberaali, on lopulta – ainakin Peetun silmin – haastavaa elää aatteidensa mukaan, kun on luovuttava oman pikkuprinsessan ideasta, kuvitelmasta joka ei koskaan edes ollut totta.

Kunpa saisimme kaikki itse päättää, kuinka meidät määritellään.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016
112 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjanurkkaus, Kirjavuori, Kujerruksia, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko  

Haasteet: 90. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (purjelento), Suomi(ko) 100 -lukuhaaste (sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt).

10. heinäkuuta 2017

Jenni Linturi: Jälleenrakennus



Toinen maailmansota on päättynyt ja suomalaiset sotilaat palaavat siviiliin. Helsingin Malmilla parikymppisiä kaksospoikia Olavia ja Kalevia odottavat kotiin äiti Ingeborg ja täti Lettu. Olavi on ainakin päällisin puolin veljeksistä vakaampi, löytää jälleen elämästä ilon ja hurvittelun tai ainakin päättää niin elää. Kalevi puolestaan ei pääse irti rintamakokemuksistaan, vaan alkaa kärsiä kovista painajaisista ja ahdistuksesta. Hänet viedään "lepäämään" Lapinlahden sairaalaan.

Mielenterveysvaikeuksien hoitomuodot ovat sodanjälkeisessä Suomessa karut ja karskit. Työnteon parantavaan voimaan uskotaan kivenkovasti, ja mielen järkkyminen ylipäätään tulkitaan heikkoudeksi joko yksilössä tai tämän perimässä. Kalevi sulkeutuu yhä tiukemmin omaan sisäiseen maailmaansa, ja itse sitä tietämättä joutuu äitinsä ja tätinsä vuosikausia jatkuneen valtapelin nappulaksi. Sen juuret puolestaan ovat naisten nuoruudessa, eikä helpotusta tunnu olevan luvassa.

Jenni Linturin Jälleenrakennus on tiivistunnelmainen, haastava romaani. Se tarkastelee hahmojaan etäältä ja silti kurkistaa heidän maailmaansa, ajatuksiinkin, vähintään tekoihin ja sanoihin, jotka ovat kovia ja armottomia. Romaanin kuvaama perhe on palasina, eikä rikkinäisyys johdu pelkästään sodasta, vaan kaikesta, mitä ennen sitä on jo tehty ja sanottu.

Jälleenrakennus vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Se on mitaltaan lyhyt mutta sisällöltään painava. Helppoa luettavaa se ei ole, sillä Linturin hiottu kieli etäännyttää. Lauseet ovat kirkkaita ja huolellisia, mutta tarinan tempoon ne eivät ime.

Samalla henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä. He ovat rikkinäisiä, satutettuja, mutta yhtä lailla itsekin pahanteossa tavalla jos toisellakin. Etenkin sisarukset Lettu ja Ingeborg ovat omien rooliensa, odotustensa ja muistojensa vankeja: kumpikin on halunnut paljon ja jäänyt saamatta sen suurelta osin. Katkeruus, kauna ja eräänlainen sokeus tukahduttavat ilman heidän kotonaan ja perheessään.

Jälleenrakennus ei juhli sodan saavutuksia, ei kiillota kunniamerkkejä tai kohota kotirintamaa. Se paljastaa hymyttömänä ne railot, joita sota aiheuttaa yksilölle ja yhteisölle. Samalla se muistuttaa, kuinka lyhytnäköistä on kanavoida syytteet säpäleinä olevasta mielestä ja rikkinäisistä perheistä vain sotaa kohtaan: myös rauhan aikana ihmiset ovat halutessaan petoja toisilleen, armotta. Toisen ihmisen ymmärtämisellä on lopulta hyvin lyhyt mitta.


Jenni Linturi: Jälleenrakennus
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2017
232 s.

Kirjastosta.

_______


Haasteet: 83. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 -haaste (mielenterveyden vaikeudet), Helmet-haasteen kohta 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

8. heinäkuuta 2017

Kesälukumaratonille!



Emmin, emmin, mutta houkutus kasvoi suureksi. Blogistanian toinen tämän kesän yhteislukumaraton on käynnissä, ja päätin reilu tunti sitten, että mukaan on lähdettävä. Aloitin lukemisen klo 18 lauantaina, eli oma urakkani jatkuu sunnuntaihin klo 18 asti. Tämänkertaista yhteislukumaratonia emännöi Jane Kirjan jos toisenkin -blogista.

Lukumaratonin ideahan on lukea vuorokauden aikana niin paljon kuin ennättää ja haluaa. Olen maratoonannut useita kertoja, joten aika hyvin jo aavistelen, miten homma tulee menemään. Huomiselle on yksi muutaman tunnin lukuajastani vievä meno, mutta muuten tässä ollaan aivan vapailla vesillä tekemään mitä vain.




Omasta maratonistani on nyt kulunut ensimmäinen tunti ja luettuna on yksi kirja ja 128 sivua. Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen mahtava Kepler62-sarja on edennyt jo pitkälle, ja luin nyt sarjan neljännen kirjan, Pioneerit. Kaukaiselle planeetalle lähetetty retkikunta on saapunut perille ja alkaa tutustuminen uuteen kotiympäristöön. Kepler62 vaikuttaa jopa hieman liian hyvältä ollakseen totta, eikä vastoinkäymisiltä vältytä. Tässä osassa kertojavuoro on jälleen norjalaisella asetehtailijan tyttärellä Mariella.

Pasi Pitkäsen kuvitus on yhtä henkeäsalpaavaa kuin ennenkin, ja tarina etenee vauhdikkaasti. En voi kuin todeta, että Kepler62 tuo huomattavaa lukuiloa ihan tällaiselle varttuneemmallekin lukijalle. Suosittelen!

Seuraavaksi ehkä novelleja, niihin on hinku.

Aikaa kulunut: 1 h
Luettuna: 1 kirja / 128 sivua




Pioneerien jälkeen luin neljä novellia Maria Peuran kokoelmasta Tunkeilijat (yhteensä 22 sivua), mutta oli hieman vaikeuksia päästä kiinni Peuran vaativaan kerrontaan, joten jätin kokoelman toistaiseksi rauhaan.

Nappasin luettavakseni Markku Pietikäisen nuorille suunnatun dekkarin Painajainen leirikoulussa, joka oli kevyttä mutta hieman hailakkaa tavaraa. Luokka lähtee kevätlukukauden loppupuolella tiukan opettajansa kanssa leirikouluun syrjäiselle vanhalle kyläkoululle, jota isännöi persoonallinen taiteilija Väiski Kolu. Kummalliset ja pelottavat tapahtumat alkavat pian häiritä leirikoulun ohjelmaa,  ja vaaditaankin tiukkaa yhteispeliä ja kekseliäisyyttä, että pinteestä selvitään.

Aivot tuntuvat olevan hieman tahmeat, mutta enköhän jotakin vielä lue ennen nukkumaanmenoa.

Aikaa kulunut: 4 h 30 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 4 novellia / 318 sivua




Uusi päivä, ah! Illalla lueskelin vielä hieman Alice Munroa, mutta uni vei kesken kaiken. Luin siis novellin Chaddeleyt ja Flemingit (45 sivua) kokoelmasta Jupiterin kuut loppuun heti ensimmäiseksi aamulla. Novelli on kaksiosainen, ja sen minäkertoja pohtii suhdettaan äitinsä ja isänsä sukuihin. Miten paljon suvut vaikuttavat? Miksi sukulaisiin ei osaa suhtautua neutraalisti? Miksi häpeää heitä, vaikkei olisi syytäkään? Munron tuttu, rauhallinen tyyli näkyy tässäkin novellissa.

Munron jälkeen otin luettavakseni Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirjan (160 sivua). Se on eräänlainen miniesseiden ja aforismien kokoelma, jossa pohditaan elämän merkitystä, taloutta, yhteiskuntaa ja yksilöä. Kirkkaita, teräviä ajatuksia, joihin palaan vielä tarkemmin. Erinomaista luettavaa kerta kaikkiaan.

Nyt olisi muutama tunti aikaa, ennen kuin lähden hetkeksi muihin menoihin. Vaikea valita seuraavaa...


Aikaa kulunut: 17 h
Luettuna: 3 kirjaa ja 5 novellia / 523 sivua




Saurin kirjan perään luin kaksi novellia Katherine Mansfieldin kokoelmasta Kanarialintu. Pikkutyttö (7 sivua) on karheankipeä kuvaus siitä, kuinka lapsen näkemys isästä muuttuu. Kaupan nainen (17 sivua) on puolestaan jopa hieman hyytävä novelli matkalaisista, jotka päätyvät yöpymään syrjäisen puodinpitäjän luokse. Roolit karisevat, yksinäisyys jäytää.

Novellien jälkeen otin lukuun Kirsti Kurosen Pahan puuskan (75 sivua), joka on runoelman muodossa oleva kertomus nuoren itsemurhasta ja sen vaikutuksesta läheisiin. Runoelmamuoto toimii tällaisen teeman kanssa hyvin, suru ja epätietoisuus ja suuttumus näkyvät, ja vähitellen aika korjaa.

Minulla on nyt selvästi rauhallisempi tahti kuin yleensä lukumaratonilla, mutta hyvä näin.


Aikaa kulunut: 18 h
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 622 sivua




Maalissa!

Viimeiseksi kokonaiseksi romaaniksi otin Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (112 sivua), joka kuvaa nuoren transmiehen Peetun kesää. Peetu odottaa syksyllä koittavaa täysi-ikäisyyttä ja sukupuolenkorjausleikkausta ja käy isänsä kanssa purjelentämässä, jolloin on aikaa ajatteluun ja keskusteluun. Herkkä, kipeäntuntuinen romaani.

Viimeiseksi luin Alice Munroa, novellin Levää (31 s.) kokoelmasta Jupiterin kuut. Vastikään miesystävänsä jättämäksi tullut Lydia on matkalla pienellä saarella ja kohtaa siellä muissa majatalon vieraissa sekä outoutta että tuttuutta – ja ennen kaikkea itsensä ja elämänsä.

Tällainen rennohko vauhti tuntui sopivan tähän hetkeen, mutta hieman harmittaa, etten voinut aivan täysillä keskittyä lukemiseen, vaan piti hoidella muitakin asioita välissä. Vaan ei se mitään, kunhan lukee!

Aikaa kului siis 24 tuntia ja luettua tuli 5 kirjaa ja 8 novellia, yhteensä 765 sivua:

Timo Parvela, Bjørn Sortland ja Pasi Pitkänen: Kepler 62 – Kirja neljä: Pioneerit
Markku Pietikäinen: Painajainen leirikoulussa
Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Kirsti Kuronen: Paha puuska
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Maria Peura: Tunkeilijat (osittain)
Katherine Mansfield: Kanarialintu (osittain)
Alice Munro: Jupiterin kuut (osittain)

7. heinäkuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia



Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot-trilogian avaava Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mennyt ohi silmieni ilman bloggarikollegoita. Eräässä bloggaritapaamisessa alkuvuodesta Kirjaluotsi-blogin Tiina esitteli lukemaansa Vikin teoksen ennakkokappaletta ja kehui, kuinka vetävästä kirjasta on kyse. Uskoin kehuja ja laitoin kirjan varaukseen.

Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa dramaattisen lumimyrskyn keskeltä. Nääntymäisillään oleva nuori nainen menettää muulinsa susilaumalle ja tuupertuu Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Toimipistettä isännöi seleesi Corildon Ma'Bathae, joka on seuran kartografi. Lopulta herätessään tyttö ei muista mistään mitään, mutta nimekseen hän sanoo Aleia. Corildon antaa Aleian jäädä luokseen toipumaan ja asumaan, ainakin kevääseen asti.

Corildonilla on vaativa tehtävä seuran pohjoisimpana tutkijana. Tuulet ovat muuttuneet huonoon suuntaan, ja ympäri mantereen kuuluu epäröiviä ääniä siitä, mitä on meneillään. Seleesit ovat aisteiltaan ylivoimainen laji, joihin ihmisillä on paikoin vaikeuksia suhtautua neutraalisti. Vieraan pelko on vahva, etenkin kun vieraalla on huomattavasti enemmän pelimerkkejä käytettävissään. Kirjan maailmassa puhutaankin lajistisista rikoksista, kun on syytä epäillä esimerkiksi väkivallan johtuvan lajien välisistä eroista. Seleesit ovat tehneet ihmisten kanssa tarkan sopimuksen siitä, miten käyttävät voimiaan ihmisten mailla, ja sen noudattamista valvotaan tarkkaan.

Corildonille selviää nopeasti, ettei Aleia ole lainkaan tavallinen ihmistyttö, vaan jotain muuta. Mutta mitä, siitä ei tunnu saavan selvää, vaikka epäilyksiä on. Niinpä kevään koittaessa Corildon ja Aleia lähtevät pitkälle matkalle kohti Corildonin kotimaata Seleesiaa, jossa on edellytyksiä selvittää Aleian tilanne. Lähtöhalua kasvattaa myös se tosiasia, että paljastuu Aleian olevan etsintäkuulutettu.

Junamatkan varrella seurueeseen liittyy vielä katupoika Mateo sekä Corildonin ystävä Arata Erren, entinen poliisi. Ja muutamia muitakin kiehtovia henkilöitä kohdataan, osa lyhyemmin ja osa pidemmän aikaa.

Hän sanoi nimekseen Aleia on todella vetävää ja moni-ilmeistä fantasiaa. Siinä on tuore ote, mutta tietynlaisia klassisia fantasiaelementtejä ei ole sysätty täysin syrjään. Kirjan maailma on sekoitus matalan profiilin magiaa, steampunkia ja villiä länttä: aivan mahtava kombo! Matka kohti Seleesiaa taitetaan junalla, jokialuksella ja höyrylaivalla, tieteellisen seuran tutkimustyössä on käytössä erinäisiä kiinnostavia vempeleitä, saluunat ja kaupunkien sivukujat heräävät eloon aidossa western-hengessä ja miljöö elää muutenkin todella monipuolisena ja visuaalisena.

Trilogian ensimmäisestä osasta kun on kyse, tarinan kokonaisuus vasta availee itseään ja paljon jää vielä selvitettävää seuraaviin osiin. Kirjan maailmassa on esimerkiksi kaksi aurinkoa, mikä kiehtoi minua paljon. Miksiköhän näin ja saadaankohan siihen liittyen vielä tietää jotain erityistä? Samoin kirjan ajanlasku kiinnostaa: tarinan alussa eletään ihmisten aikaa vuotta 2865, joka on seleesien ajassa vuosi 524 jt. (jälkeen tulilintujen lähdön). Tulilinnuista saadaan pieniä vinkkejä, muttei vielä kokonaiskuvaa. Jännittävää!

Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle.

Erinomainen kirja, jonka jatkoa odotan jo kieli pitkällä – onneksi toinen osa julkaistaankin jo aivan pian, loppukesästä.


Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot I
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
532 s.

Kirjastosta.

Kirjasarjan omat sivut täällä.

______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Kirjavaras Rere, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen pyörteissä, Hurja Hassu Lukija, Bookishteaparty, Dysphoria, Mustetta paperilla    

Haasteet: 81. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin.

6. heinäkuuta 2017

Runon ja suven päivänä Vaaksan päässä taivaasta



Hyvää runon ja suven sekä Eino Leinon päivää! Hieman harmaalta vaikuttaa, mutta onneksi runous lämmittää ja valaisee, heh. Tänään klo 16 lähtee Runokävely Helsingissä Runebergin patsaalta. Tervetuloa mukaan lukemaan runoja itsekseen tai ääneen tai kuuntelemaan ja katselemaan muiden lukemista.

Tomi Kontion runokokoelma Vaaksan päässä taivaasta on ilmestynyt vuonna 2004 ja se on ensimmäinen Kustannusosakeyhtiö Teoksen julkaisema kirja. Hauska anekdootti! Teos on ehdottomasti suosikkikustantamojani, ja nykyisin se taitaa olla niitä harvoja, jotka julkaisevat reilun määrän runokokoelmia vuodessa.

Tomi Kontio on minulle nimenä tuttu, mutten muista lukeneeni hänen runojaan aiemmin. Vaaksan päässä taivaasta oli siis kaikin tavoin uusi tuttavuus, ja se teki hyvän vaikutuksen. Runojen teemoista vahvimmiksi nousevat yksinäisyys, kohtaaminen ja kaipaus. Kontion runojen puhujat ovat monesti hieman syrjässä, tarkkailevat ja pohtivat. Ovat ehkä menettäneet jotain tai vaarassa menettää. Tai tietävät – kaikkitietävällä tiedollaan – mitä muilta puuttuu.

Hän istui huoneessaan ja syttyi tuleen
hän oli ajatellut että

ja tähtiä myös, niiden vanhaa valoa

hän olisi kirjoittanut, tehnyt, sanonut
niin monta kertaa
olisi jos ei olisi - -

Miljöönä on vahvasti kaupunki, Helsinki. Kivikadut, asfaltin pinta, kerrostalot ja kapakat, lähiöihin vievä metro. Kontion kieli on säästeliästä muttei silti minimalistista, ja hän antaa lukijalle välineet tehdä kuvat mieleensä, nähdä sen, minkä runoilija näyttää.

Kokoelman toisessa osiossa runot ovat laajempia, kertomusmaisempia. Niissä kohdataan yksinäisiä ja hylättyjä, juoppoja ja retkuja, väkivaltaa ja eroja. Runot todella ovat tarinoita, ne kertovat. Samalla runot kasvavat mielessä itseään suuremmiksi, jatkavat muotoutumistaan.

- - Ostoskeskus liikahti hieman, kun aurinko meni pilveen.
Ajattelin kaikkia niitä kakkuja, jotka olivat sortuneet,
omiani ja toisten ja tajusin,
ja se oli kuin totuus sillä hetkellä,
että se mikä luhistuu ei ole elämä, vaan toive elämästä.

Vaaksan päässä taivaasta on runokokoelma, joka tarkkailee ympäristöään ja näyttää ne puolet, joita ei ehkä kiireisimmillään huomaa tai ylipäänsä halua huomata. Se on hylättyjen puolella, muttei ketään vastaan. Väkivallanteot ja konfliktit eivät saa oikeutusta, mutta niiden olemassaoloa ei kielletä tai peitetä. Kaupunki kätkee ja paljastaa, sen sisään mahtuu koko elämän ja yhteiskunnan kaari. Kaikilla meillä on sama vaaksan mitta taivaaseen.

- - Mies tarttuu naista kädestä ja ajattelee,
että nyt kaikki on hyvin,
juuri nyt, juuri niin kuin pitääkin
ja tämä on sitä, mistä en ole
uskaltanut edes unia nähdä.


Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta
Ulkoasu: M-L Muukka
Teos 2004
66 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: 79. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Runo100-haaste

5. heinäkuuta 2017

Kansallistaiteilija toisin silmin



Albert Edelfeltin (1854–1905) maalaukset, kuten Pariisin Luxembourgin puistossa, Lapsen ruumissaatto, Leikkiviä poikia rannalla ja Kristus ja Mataleena, ovat tuttuja kaikille suomalaisille vähintään alitajuisina muistoina koulukirjoista, mutta monelle myös Ateneumin ja muiden taidemuseoiden seiniltä ja erilaisista kansallisromanttisista kuvastoista. Kuinka moni kuitenkaan tietää juuri mitään kansallistaiteilijasta itsestään? Hänen elämästään ja ajatuksistaan, työstä taiteen takana, ihmissuhteista, toiveista?

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kertoo yhden kuvitteellisen version Edelfeltistä. Albertin elämä pikkupojasta kuolemaan saa oman kaarensa, jonka sidosteeksi punotaan hänen pikkusisarensa Berta, vaimonsa Ellan, yhden kesän hairahdus, piika Ansa ja avioton, Albertille tuntemattomaksi jäänyt poika Aarne. Kaiken yllä on Albertin kokema ahdistus ja epäonnistumisen pelko: hän haluaa tulla suureksi taiteilijaksi – ja tuleekin – mutta omalla hinnallaan, joka on muuta kuin häneltä vaaditaan.

Sinun tähtesi rakentaa tarinansa vähitellen, hitaasti ajassa ja elämässä edeten. Alku tuntuu haahuilulta, nuori Albert etsii itseään ja tapaansa ilmaista mielessään olevat kuvat, mutta vähitellen taiteilija kasvaa kohti kukoistustaan ainakin ulkoisen menestyksen mukaan mitaten. Henkilökohtaisen elämän kolhut ja kuopat koettelevat, eikä Albert tunnu olevan koskaan valmis ottamaan niitä vastaan. Toisaalta myös usko itseen ja lahjakkuuteen on koetuksella, vaikka työ puhuu puolestaan.

Hiidensalon tulkinta kansallistaiteilijasta on rohkea, sillä siitä puuttuu kiille ja kimallus, poukkoilu ja kumartelu. Albert Edelfelt on vahvasta taiteellisesta ilmaisustaan huolimatta ihmissuhteissa heikko ja epävarma, tyytymätön ja melankolinen. Romaanin näkökulmat jaetaan Albertin, Bertan, Ansan ja Aarnen kesken, ja jokainen niistä tuo uuden sävyn ja varjostuksen tarinaan kertoen samalla omaansakin.

Albert joutuu isänsä kuoleman jälkeen vastuuseen perheensä elättämisestä, mutta äiti pitää hänen uraansa aina ensisijaisena. Niinpä nuori mies lähtee Belgian kautta Pariisiin oppimaan yhä enemmän, vaikka samaan aikaan äiti ja sisaret joutuvat säännöstelemään öljylamppujensa käyttöä ja taloustarvikkeita pärjätäkseen koleassa Helsingissä. Pariisissa Albert kohtaa taidemaailman lainalaisuuksia: on opittava myymään työtään, vastattava ostajien haluun, löydettävä oikeat hetket ja miljööt. Malliensa kautta hän tutustuu elämän lihalliseen puoleen ja se luo oman hehkunsa koko hänen loppuelämälleen. Albert ei koskaan tunnu pääsevän himonsa yli, hän haluaa rakastaa ja haluta, se on hänen inspiraationsa lähde.

Sovinnainen järkiavioliitto seurapiirikaunotar Ellanin kanssa muodostuu Albertin elämän kenties raskaimmaksi taakaksi. Mies ja vaimo eivät osaa lähestyä toisiaan, eivät alkuun eivätkä koskaan sen jälkeenkään. Ainokaiseksi jäävä Erik-poika on hento ja heikko, mutta mieleltään terävä – ja joutuu aina vain kaipaamaan joko henkisesti tai fyysisesti poissaolevaa isäänsä.

Taustalla elää salaisuus, jota Albert ei saa koskaan tietää. Hänellä on poika Aarne, jota ei koskaan tule tuntemaan. Yhtenä Haikon kesänä Albert käyttää mallinaan kartanon piikaa Ansaa, ja Pariisista oppimiensa tapojen mukaan ottaa tämän itselleen kaikin tavoin. Siinä missä piikatyttö unohtuu Albertilta pian uusien kasvojen myötä, Ansa puolestaan saa kantaa kesän seuraukset mukanaan, vaikka vaikeneekin visusti lapsensa isästä. Tosin Ansakin säilyy osana Albertin uraa, sillä hän toimii mallina suurteokselle Kristus ja Mataleena.

Edelfeltin ikääntyminen ja kunnon rapistuminen tulee liki. Hän ei voi hyväksyä maallisen vaelluksen väistämättömiä vaiheita, ei suostua vanhenemaan. Ja niin kuitenkin käy, että kansallistaiteilijankin aika lopulta koittaa. Perintö jää, kaikin tavoin.

Kirjan viimeinen siipale kuvaa Aarnea aikuisena. Isättömänä kasvanut poika päätyy perheenisäksi ja taitavaksi maalariksi: hänen kädenjälkeään tilataan yhä uusien, nopeasti Helsinkiin nousevien kivitalojen rappukäytäviin ja huoneistoihin. Maailmansota jylisee taustalla, ja kun Suomi itsenäistyy ja punaisten ja valkoisten aseet nostetaan esiin, Aarenkin joutuu osaksi verisiä tapahtumia – myös painamaan liipasinta. Onko tämä se Suomi, jota fennomaanit rakensivat? Onko tämä se maa, jonka kulttuuriperinnöstä Albert ammensi taideteostensa ideoita? Hapuileva toivo jää kirjan viimeiseksi henkäykseksi.

Sinun tähtesi on suuri ja runsas romaani, jossa on niin tarkkoja yksityiskohtia kuin suuria linjoja. Sen alkupuoli tuntui tahmealta, jotenkin hitaalta, mutta kun kerronnan tempoon tottui, se vei mennessään. Uppouduin Albertin tarinaan juhannuksena: rauhassa mökkisaaressani, luonnon keskellä. Miljöö oli täydellinen, samoin rauhallinen lukuajankohta. Albertin elämä, synkkyys, toisiaan täydentävät näkökulmat ja äärimmäisen kiehtova ajankuva tekivät lukuelämyksestä mieleenpainuvan ja vahvan.

"Aika ja elämä. Siinä olivat aiheet, joita hän olisi tahtonut maalata. Kummastakaan ei saanut otetta vaikka miten yritti."


Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Otava 2017
480 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: KirjasähkökäyräKulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus, Tuntematon lukija

Haasteet: 80. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 1918-haaste pääsee tämän myötä alkamaan omalta osaltani.

4. heinäkuuta 2017

Lähtölaskenta Runokävelyyn: Vain olla näin – runoista ja hyvästä olosta



Runous on ihmeellinen kirjallisuudenlaji. Tuskin muihin liittyy tavallisten tai enemmänkin harrastaneiden lukijoiden keskuudessa niin paljon ennakkoluuloja kuin runouteen ja runoihin. En ole itsekään moisista vapaa: joka kerta aiempina vuosina, kun olen jostain syystä päätynyt kirjoittamaan runoista blogiin, olen tehnyt sen jotenkin anteeksipyydellen. Tässä nyt jotain raapustan, mitä lie yritän.

Tämän vuoden Runo100-haasteen myötä olen tarttunut runoihin avoimemmin mielin. Lueskellut, maistellut, palaillut takaisin. Antanut aikaa, kun siltä tuntuu, kiirehtinyt enemmän, kun on ollut sen aika. Ylipäätään olen tehnyt sen tietoisen ratkaisun, että luen runoja, annan mennä.

Viime viikolla löysin Pasilan kirjaston runohuoneesta (kyllä, siellä on runohuone!) Kirsi Kunnaksen vuonna 1950 ilmestyneen runokokoelman Uivat saaret. Vaeltelin Kallioon odottelemaan iltapäiväksi sopimaani tapaamista, ja kaivoin kirjan esiin. Ajattelin, kuinka mageeta olisi lueskella runoja kahvilassa, todella vakuuttavaa.

Sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi jonkin väkinäisen asetelman, uppouduin Kunnaksen runoihin kuin hourupää. Ne ovat ihania. Niissä huokuu luonto ja ihminen, kuvat ja hetket, tunnelma ja jokin syvempi siellä kaiken alla. Jäätelö suli purkkiin ja jäätee laimeni, kun en ehtinyt niihin vilkaistakaan.

En ole ehkä koskaan kokenut runojen kanssa näin sujuvaa yhteisymmärrystä.

- - On hyvä illan käteen painaa päänsä
kun viimein haravaani nojaan, ilta omaansa,
ja työni jätän.
Yöhön on kevyt mennä nukkumaan.

Vaikka Kunnaksen runot on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, niissä on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä samastuttavia ja ymmärrettäviä edelleen. Niissä hehkuu moderni ote, nuoruus, elämän taimet.

Vain olla näin
ja katsella pilveä, kukkaa.
Kääntyä pois siitä mitä odottaa,
laskea kätensä ja olla vailla pelkoa,
vain odottaa - -

Jos Kunnaksen runoja pitäisi koettaa määritellä adjektiiveilla, käyttäisin sanoja jäntevä, soljuva, visuaalinen. Kuvat nousevat vahvoina: mielessään näkee metsää, peltoa, vettä, taivasta, lintuja, puita, ihmiskohtaamisia. Silti runoissa ei ole mitään asetelmallisuutta, ne antavat tilaa ja hengittävät vapaasti.

Ei mitään enempää –
Vain katse joka kaiken ottaa
ja kaiken jättää paikoilleen,
niin että kuva syntyy
ja ihminen
jossa jo kaikki itsessänsä on:
maa, pellot, vuoret metsineen
ja aurinko. - -

Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni.

- - Pysähdyin.
Kauan, tietämättä miksi
olen tässä seissyt.
Ja miksi kulkisin? 
Ja aika lävitseni käy,
se majaa rakentaa,
tietä oviaukon luota eteenpäin se valmistaa,
se odottaa ja minä odotan,
voi viesti ovelleni käydä:
on valmis tie ja tarkoituksen tuntee aika vain,
siihen luota.


Kirsi Kunnas: Uivat saaret. Runoja
WSOY 1950
105 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Runo100, 82. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

_______________



Kuten tiettäväksi on tehty, ylihuomenna torstaina, runon ja suven päivänä, tehdään Helsingin keskustassa Runokävely kotimaisen runouden hengessä ja sen kunniaksi. Alkupiste on Runebergin patsaalla kello 16. Kaikki ovat tervetulleita. Nähdään torstaina!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata
2.7. Hyönteisdokumentti
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely