30. kesäkuuta 2013

Huomenna tuulet voimistuvat


Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat
Kansi: Mira Heija
Osuuskumma 2013
212 s.

Arvostelukappale.



Huomenna tuulet voimistuvat on Osuuskumma-kustantamon tuore novellikokoelma. Kirjoittajia on kaksitoista, novelleja yksitoista ja teemana ekologinen scifi. On kriittisiä maailman ekologista tilaa tökkiviä tekstejä, eläinten vallankumousta, teknologian ylivaltaa, geenimuuntelua, puiden katoamista ja ihan vain ihmis- ja perhesuhteita. Monipuolinen keitos, jossa kirjoittajien oma ääni kuuluu ja erottuu selkeästi.

Kokoelman lukeminen oli kiinnostavaa monesta syystä. Ensinnäkin sen käsittelemät aiheet ovat kiinnostavia. Kuinka meille ja pallollemme käy, kun ihmistä suuremmat ilmiöt ottavat vallan ja osoittavat pienuutemme? Mitä tapahtuu, kun kontrolli pettää – tai kun se kasvaa liikaa? Mitä kaikkea hiljainen meri sulkee sisäänsä?

Toisekseen en ole taas hetkeen lukenut novelleja. Pidän niistä yleensä ottaen paljon, mutta jotenkin helposti niiden lukeminen jää täyspitkän proosan varjoon. Vielä pidempiin aikoihin en ole lukenut usean eri kirjoittajan novellikokoelmaa, ja se vaati hieman keskittymistä ja pureskelua. Toisaalta oli kiinnostavaa huomata, miten erilaisia tekstit olivat, ja miten selkeästi kirjoittajilla on oma tyylinsä.

Suosikkejani kokoelman novelleista ovat Jussi Katajalan Mare Nostrum, tarina, jossa valtameret alkavat ottaa ihmisen saastuttaman ja valtaaman tilan takaisin itselleen, sekä J. S. Meresmaan Lintukoto, jossa perhe muuttaa superekologiseen taloon, joka ei kuitenkaan lopulta täytä kaikkia toiveita niin kuin oli ajateltu. Näissä kahdessa novellissa näkyy hienosti ympäristöilmiöiden suuri ja pieni mittakaava vastakohtina toisilleen.

Huomenna tuulet voimistuvat on kiinnostava ja tärkeistä asioista kertova novellikokoelma. Osa novelleista ei kuitenkaan onnistu herättämään erikoisia ajatuksia, ja ne ohittaa hyvin ylimalkaisesti. Esimerkiksi Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja® on sinänsä vauhdikas tarina erikoisen perinnön saavasta miehestä ja geenimuuntelun pysähtymättömyydestä, mutta se ei pääse nopeista käänteistään huolimatta missään vaiheessa kunnolla vauhtiin, vaan loppuu ennen kuin alkaakaan. Jonkin verran lisähiontaa olisin kaivannut muihinkin novelleihin, mutta ei pieni rosoisuus lukukokemusta sinänsä haitannut. Aiheet veivät tällä kertaa pisteet kotiin.

Tähän kirjaan kannattaa tarttua, jos kaipaa lyhyempiä tekstejä luettavakseen ja ympäristöasiat kiinnostavat. Monet teemat jäävät päähän pyörimään, sekä kiusallisina että kiinnostavina ja tärkeinä. Mielikuvitusta kutkuttaa herkullisesti, ja ainakaan minä en enää voi katsoa akvaarioiden eläjiä aivan samoin silmin kuin aiemmin...

26. kesäkuuta 2013

Kotimainen kasarikirjakesä: Koirankynnen leikkaaja



Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Otava 2010 (1. painos 1980)
160 s.

Kirjastosta.


Mertsi Vepsäläinen on nuori mies, jota sota kohteli kaltoin. Luoti kävi turhan lähellä ja aiheutti sen, ettei Mertsillä enää leikkaa ihan entiseen malliin. Lisäksi hänellä on välillä tuskaista päänsärkyä sekä kasvojen pakkoliikkeitä, ja joskus oma nimikin unohtuu. Yksinäisyyskin vaivaa, sillä perhettä ei Mertsillä enää ole.

Kun Mertsi tapaa koulun korjaustöissä römeä-äänisen ja puheliaan Ville Kuosmasen, uudet ajatukset valtaavat pään. Kuosmasella on kotona narttukoira, Sakke, jonka kannukset ovat kasvaneet liian pitkiksi. Ne pitäisi leikata, ettei Sakelle satu haaveria metsällä, mainio metsästyskoira kun on. Siitäkös Mertsi innostuu – pääsisi tekemään hyvää työtä ja voisi ystävystyä koiran kanssa. Ei olisi enää niin yksinäistä.

Matka Kuosmasen kotipirtille on kuitenkin hieman pidempi kuin Mertsi ajatteli. Hän ajautuu savottakämpälle apumieheksi, tutustuu uusiin ihmisiin ja joutuu kokeilemaan onneaan erilaisissa puhdetöissä, joista toiset onnistuvat paremmin kuin toiset. Kun Mertsi lopulta pääsee Kuosmasille saakka, moni asia on ja tapahtuu toisin kuin hän luuli.

Haahuilin taannoin kirjastossa ajatuksenani löytää jotakin kätevää kesäluettavaa Albatrossia haavoitin -blogin Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen. Veikko Huovisen kohdalla käsi osui hyllyyn kuin itsestään. Kokeillaanpa tätä!

Luin Koirankynnen leikkaajan juhannuksena ja todettava on, että paukkupakkasissa pääasiassa syrjäisellä savottatuvalla vietetty 160 sivua oli tunnelmaltaan hieman, no erikoinen lukutilanteeseen nähden. Hyvin sinne silti tuli upottua, Mertsin ja kumppaneiden maailmaan, 1940-luvun lopun Suomeen.

En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, joten ennakko-oletuksia oli vain vähän. Humoristiksi olen hänet mielessäni lokeroinut, mutta sitä piirrettä ei tässä kirjassa näy. Lempeää sympatiaa senkin sijasta. Kirja tuntuu pituuttaan suuremmalta, ja vaikka sivuja on varsin vähän, lukukokemus oli kokonainen ja eheä.

Ei ole maailma tai sotakorvauksia täydellä höyryllä maksava Suomi helppo paikka olla ja elää, etenkään, kun on menettänyt sekä perheen että täysipainoisen elämän. Mertsi ei kuitenkaan jää surkuttelemaan itseään, vaan ottaa asiat niin kuin ne ovat. Hän ei ole sankari, muttei kyllä täydellinen reppanakaan – Mertsi vaan. Kiintymystähän me kaikki kaipaamme ja yksinäisyyttäkin useimmat pyrkivät välttelemään. Viattomuus sen sijaan on monimutkainen käsite, jota ei maailmassa kovin paljoa ole.

Vaikka Koirankynnen leikkaaja on mitaltaan lyhyt, sen ihmisistä ehtii tulla läheisiä. Kukaan ei ole täydellinen ja kaikissa on ärsyttäviä puolia, mutta juuri siksi Huovisen ihmiskuvaus tuntuu niin aidolta. Työnteko on raskasta ja elantoa on riivittävä kasaan niillä keinoin, joita käytössä on. Epätoivoon ei silti ole syytä, sillä kamina kuivattaa metsätöissä kastuneet varusteet ja vaikka kahvi on kortilla, jo höyryävä korvike ja loraus viinaa tuovat pienen ilon aherrukseen. Ja mikä ilo onkaan, kun lähes jokapäiväinen hernerokka vaihtuu kerrankin tuoreisiin ahveniin!

Koirankynnen leikkaaja jää mieleeni positiivisena yllättäjänä. Vaikka se kertoo aiheista, jotka saattavat herättää sääliä ja surkuttelua, ihmetystäkin, se ei ole masentava. Arkinen se kyllä on, ja sellaisenaan kirja, jonka lukeminen saa muistamaan, että aina kannattaa yrittää, vielä yhden kerran lisää, vaikka maailman koira purisikin napakasti.

Mitähän sitä seuraavaksi Huoviselta lukisi?

___

Salla pohtii tekstissään Koirankynnen leikkaajan taitavaa ristivalotusta, Luru nautti erityisesti Huovisen mehevistä kuvailuista, vaikka kokikin kuvatun maailman vieraana, Tessa viehättyi tarinan ja kielen yksinkertaisuudesta ja rikkaudesta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kotimainen kasarikirjakesä sekä Lukemattomat kirjailijat.

25. kesäkuuta 2013

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana

Asetelma hetkeä ennen kuvassa olevan eläimen
aiheuttamaa väistämätöntä romahdusta.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.
Farther Away (2012)

Kirjastosta.


Jonathan Franzen on yksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani toissakeväänä Vapauden moni kirjallinen asia mielessäni niksahti pois sijoiltaan (vaiko lopullisesti paikoilleen? Molempi parempi, luulen.) Viimekesäinen kokemukseni Alkuvoimien kanssa oli myös erinomainen. Franzen on siis minulle Niitä Suuria, siitäkin huolimatta, etten ole pitänyt kaikesta hänen kirjoittamastaan.

Nyt olin jälleen mökkitunnelmissa, ja ilmeisesti Jonathan seuraa minua sinne joka kesä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Yksin ja kaukana on määritelty esseekokoelmaksi, jonka tekstit (puheet, kirja-arvostelut ja esseet) ovat vuosilta 1998–2011. Aiheiden puolesta liikutaan niin teknologian kehityksessä ja vaikutuksessa ihmissuhteisiin, syyskuun 11. päivässä, Kiinan teollisuudessa, Välimeren lintujen salametsästyksessä sekä kirjallisuudessa. Syvällä, syvällä kirjallisuudessa. Nimiesseessä Franzen kuvaa matkaansa yksinäiselle Tyynenmeren saarelle käsittelemään olemista ja ystävänsä, kirjailija David Foster Wallacen itsemurhaa. Aiheita ja muotoja on paljon, mutta kokoelma tuntuu silti yhtenäiseltä. Franzenin tyyli on se kokoava voima.

Myönnän toki, että paikoin keskittymiseni herpaantui muistakin syistä kuin siksi, että sääsket purivat, aurinko paistoi torkuttavasti tai teki vain mieli jäädä kuuntelemaan järven liplatusta ja mäntyjen havinaa. Kirjallisuusesseissään Franzen käsittelee kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät pääpiirteissään ole minulle tuttuja. Aina en siis ollut aistit terävimmilläni. Vastaavasti Alice Munroa käsittelevä teksti Mistä tiedät niin varmasti, ettet itse ole se suurin paha? (2004) sai sydämeni sykkimään kovempaa. Munroa en vielä läpikotaisin tunne, mutta jo yksi kohtaaminen on nostanut hänet mielessäni korkealle. Oli siis mielenkiintoista lukea, mitä yksi suosikkikirjailijani kirjoittaa toisesta. (Hyvää.)

Vaikka kaikki aihepiirit kokoelman teksteissä eivät herättäneet kummoisia tuntemuksia, luin kaiken kiinnostuneena. Franzen panee itsensä peliin, hän sanoo asiat suoraan ja nostaa esimerkkejä omasta elämästään. Hän ei pelkää esittää mielipidettään tai ennakkoluulojaan, muttei myöskään jää niiden vangiksi. Yksitotista paasausta ei yleensä juuri huvita lukea, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kyse, vaikka voimakkaita kommentteja esitetään.

Tuntui hieman tirkistelyltä lukea Franzenin näkemystä ystävänsä syvästä masennuksesta ja itsemurhasta. Toisaalta hän on sen vapaaehtoisesti kirjoittanut auki ja esille, eikä David Foster Wallacen käsittely tunnu raflaavan aiheen ja traagisen taiteilijakohtalon ryvettämiseltä, vaan ystävän näkökulmalta läheisen ihmisen pieleen menneeseen elämään. Kieltämättä alkoi tehdä mieli lukea myös Wallacen teoksia, minkä ehkä jossain vaiheessa teenkin.

Jaksan hämmästellä, kuinka paljon annan anteeksi suosikeilleni. Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku minulle tuntematon ja merkityksetön kaveri, olisin luultavasti hyytynyt ensimmäisten pitkien lintubongauskuvausten ja henkilökohtaisen historian (avioliittotraumat, voi ei!) aukirepimisen kohdalla. Koska kyse on Jonathan Franzenista, halusin tietää, mitä hänellä on sanottavanaan. Ja paljonhan sitä on, mutta hiotussa muodossa. Se on taito se. Minun ja Jonathanin yhteinen matka jatkukoon.

19. kesäkuuta 2013

Mikä päivä!

Ei ole tätä päivää huonoudella pilattu, se on sanottava.

Melkoista vuoristorataa on tässä viime aikoina menty monellakin tapaa, mutta nyt suunta näyttäisi olevaan tiukkaa ylämäkeä. Tykkään siitä.

Syitä on muutama:

Ensinnäkin posti toi tänään ostamani kirjablogikirjan Rivien välissä, jonka ovat kirjoittaneet Hanna Pudas ja Katja Jalkanen. Ehdin jo hieman lehteillä uutta kirjahyllyn koristettani, mutta lukeminen jää juhannuksen jälkeen. Sen verran toki ehdin jo tilannetta tarkistella, että löysin kirjasta myös omia sanojani. Hih. (Viimeksi toissa viikolla sanojani lainattiin Hesarissa, kun 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -juttusarja alkoi ja esillä oli Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Tästä painetun sanan juhlastahan voisi vaikka päätellä, että kirjallinen urani on selvässä noususuhdanteessa!)

Toisekseen kävi sellainen juttu, että sain töitä! Hoblaa! Itsesäälissä kieriskely kai sitten auttoi, koska ainakin olen tänään iloinnut täydestä sydämestäni kohdalleni osuneesta mahdollisuudesta ja tekemästäni päätöksestä. Kyse ei ole vieläkään oikeasti omasta työstäni, mutta kouluun kuitenkin menen ja opettajaksi minua saa sanoa taas 1.8. Pesti on koko lukuvuoden mittainen päätoiminen tuntiopettajuus, joten ensi kesänä pääsen koko kesäksi nauttimaan ansaitusta palkasta. Iloa!

Kolmanneksi jo vajaan kolmen tunnin kuluttua olen lentokentällä vastassa miestä, joka on ollut poissa melkein viisi kuukautta! Ikävä on välillä ollut ihan tolkuton, mutta nyt, kun kaukosuhde on taas vaihteeksi päättymässä, ajan huomaakin kuluneen ihan kauhean nopeasti. Paitsi tietenkin nämä viimeiset hetket ovat aika pitkiä. Jännä.

Neljänneksi ja viimeiseksi on toki huomioitava, että juhannus on täällä! Suosikkijuhlani vuoden kierrossa, ehdottomasti. Aamusta starttaamme laina-auton ja suuntaamme Katajanokalta kohti Pohjois-Karjalan pikku saarta, hirsimökkiä ja hillitöntä relausta. Mukaan lähtee ainakin viiniä, halloumia, paristot mankkaan ja kasa kirjoja (joita en vielä ole valinnut). Tästä mää tykkään!

Voi kun aina voisi tuntua näin hyvältä! Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei tunnu. Mutta juuri nyt kaikki on niin hyvin, että on ihme, jos ei kohta ala sataa hattaraa ja keijut tanssia cancania.

Sitä odotellessa toivotan kaikille lukijoilleni muikean mainiota juhannusta!



18. kesäkuuta 2013

Hilary Mantel: Syytettyjen sali



Hilary Mantel: Syytettyjen sali
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Teos 2012
509 s.
Bring Up the Bodies (2012)

Oma ostos.


Vuonna 1535 Thomas Cromwell on asemassa, jota ei nuorena olisi koskaan voinut kuvitella saavuttavansa. Hän on kuningas Henrik VIII:n pääsihteeri, käytännössä kuninkaan oikea käsi ja tärkein neuvonantaja. Ilmaiseksi ei mikään ole tullut: taustaltaan Cromwell on juopon sepän kaltoinkohdeltu poika, palkkasotilas, kauppias ja suuren osan perheestään menettänyt leskimies. Hän on vuosien varrella kerännyt oivan kokoelman sekä hännystelijöitä, ystäviä että vihollisia.

Kuninkaan lähimpänä miehenä Cromwell joutuu mukaan kuvioon, jossa Henrik VIII toteaa avioliittonsa Anne Boleynin kanssa tulleen parhaiden päiviensä ohitse. Ensimmäinen vaimo, Katariina Aragonialainen, on paavin bullasta piittaamatta tuomittu avioeroon kuninkaasta ja elää sairaana kotiarestissa syrjäisessä linnassa. Niin ikään kuninkaan vanhin elossa oleva lapsi, prinsessa (tai lady!) Mary pidetään eristyksissä. Anne Boleyn on synnyttänyt kuninkaalle tyttären, Elizabethin, mutta muut raskaudet eivät ole kantaneet pitkälle. Miespuolisen kruununperijän tarve alkaa olla suuri, kuin myös toive kaikin puolin tuoreemmasta naishenkilöstä pedin vakituisena lämmittäjänä. Siveä ja sävyisä, ylhäinen hovinainen Jane Seymour alkaa kiinnostaa kuningasta kumman paljon... ja jos kuningas jotain haluaa, hän sen myös saa.

Syytettyjen sali jatkaa Susipalatsissa alkanutta tarinaa monin tavoin erityislaatuisesta Thomas Cromwellista ja hänen vaiheistaan kuninkaan hovissa. Vaikka kyse on pitkälti ihmissuhdejuonittelusta, teos käsittelee voimakkaasti myös vallankäyttöä ja Englannin yhteiskunnallisia oloja 1500-luvun alkupuolella. Hovin ylellisyyden kautta vilkuillaan paikoin myös rahvaaseen päin, mutta lopulta kulta kimaltaa voimakkaimmin. Keskeinen teema on ihmisenä oleminen monelta kantilta katsoen: miten olla kuningas, nousukas, hylätty aviovaimo, valtansa menettävä aatelinen ja kuninkaallinen, syytetty, tuomittu, armahdettu, paikkaansa etsivä tai sen menettävä, kuinka pärjätä kuvioissa, jotka vaativat vähintään korkeampaa matematiikkaa?

Hilary Mantel ei päästä lukijaa helpolla, ja mitään sunnuntailukemista tämä kirja ei ole. Teksti on täyteläistä, ajatuksenvirtamaista, vangitsevaa ja tarkkaavaisuutta vaativaa. Henkilökaarti on laaja, ja siitäkin huolimatta, että kirjailija on jättänyt joitakin historiallisia henkilöitä tarinasta pois, paikoin oli pakko palata alkulehtien henkilöluetteloon, jotta Thomasit, Francisit ja Williamit asettuivat oikeisiin kohtiinsa. Mutta siksihän luettelo on, että siitä voi luntata.

Syytettyjen sali on intensiivinen teos kaikessa 500 sivun mitassaankin. Se kertoo varsin lyhyestä ajasta, vajaasta vuodesta, ja etenkin loppupuolella tunnelma tiivistyy ja tahti kiihtyy huomattavasti. Towerin painostava tunnelma, jopa sekavaksi käyvä kuningas ja vähitellen todellista karvaansa paljastava Thomas Cromwell nostattavat lukijan sykettä huomaamatta. Ja silti paljon jää lopulta itse pääteltäväksi ja pohdittavaksi, eikä mitään anneta helpolla.

Anne Boleyn ja tämän taistelu ympärillä hajoavasta vallastaan kuvataan kiinnostavasti. Ristiriitaa ja tulkintoja on paljon, mutta yhtä yksinkertaista ajatusta ei tuputeta. Henrik VIII lipuu paikoin keskiöön ja sitten taas katoaa sivummalle. Outo mies, yhtä kaikki. Hän, Cromwell, on entistäkin kiehtovampi. Mitä kaikkea tuosta miehestä vielä paljastuukaan Mantelin tulkinnan kautta? Pahaenteisyyttä on ilmassa, kiistämättä. Kaikilla tavoin.

En löydä tästä tai edeltäjästään minkäänlaista nokan koputtamista. Kirjoina ne ovat suoraan minulle kirjoitettuja, niissä on kaikki se, mitä hyvältä kirjallisuudelta toivon. Ne kiusoittelevat, vaativat, hämäävät, vaikuttavat ja houkuttelevat ahmimaan, jatkamaan vielä vähän. Mitään en jää kaipaamaan, vaan kaikki on tässä.

Paitsi yksi vika niissä on. En millään jaksaisi odottaa sarjan päätösosaa, joka on kirjailijalla vasta työn alla.

___

Norkku pyöri lukiessaan kuin hurjan tanssin tahdissa, Liina hypisteli jokaista lausetta, Booksy vaikuttui etenkin ihmiskuvauksesta.

17. kesäkuuta 2013

Hei hei koulu, tervehdys työkkäri

Yllättävän helppoahan se oli sitten kuitenkin.

Siivota rakkaaksi tullut työhuone kaiken maailman ryönästä,
pakata omat tavarat reppuun ja pariin kangaskassiin,
muistaa myös joogamatto, jota aina maanantaisin tuli käytettyä työpaikkajoogassa,
ohjata viimeisetkin vesselit kohti heinäkuun täydennys- ja erillishakuja,
miettiä, mihin ne muutamat katosivat, joihin ei enää saanut yhteyttä
(toivoa, että Etsivä Nuorisotyö toimii)
iloita hyvistä tuloksista, oppia huonoista,
jättää avain kouluisännälle (pillin pidin itselläni, vaikka sitten muistona),
hyvästellä muut "kesätyöläiset",
kiittää pomoa ja saada itse kiitosta,
kävellä pois, tehokkaana ja tomerana.

Ehken sitten ihan vielä ole havahtunut siihen, että nyt ne työt sitten päättyivät. Kaiketi viimeinen palkkakuitti viimeistään herättää. Ja se heinäkuun alkuun ajattelemani työkkärikäynti.

Tänään olo on kuitenkin paljon parempi kuin vaikka perjantaina. Kävin silloin työhaastattelussa, johon lähdin itsevarmuutta uhkuen – lähes varmana siitä, että poistun sieltä käytännössä työsopimus tehtynä. Hitot. Nopeasti napsahti ylpeys omaan nilkkaan. Haastattelu itsessään oli kyllä ihan hyvä, mutta silloin, kun joku toinen on parempi, joku toinen vain on parempi. Itsesäälissä kieriskely ei kuitenkaan tehnyt hyvää (huh, olisittepa nähneet, mikä sääliö täällä tuherteli itkua), mutta toisaalta tästä on vain nousu eteenpäin. Uskoisin.

Mutta niin, ei ole itsestäänselvää se työn hakeminen saati saaminen, ei. Innokasta tulijaa riittää lähes kaikkiin paikkoihin, ja kaikilta osin kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Itse en esimerkiksi ole valmis lähtemään sen enempää luokan- kuin erityisluokanopettajaksi. Minulla ei niihin hommiin riitä ammattitaito eikä järki. Tai hermot. Erkkaluokanopeksi kyllä pääsisi tuosta vaan, sillä käytännössä riittäisi, että soittaisi mihin tahansa kouluun, johon sellaista haetaan ja ilmoittaisi voivansa tulla. Mutta ei. Sähköposti tukkeutuu "kiitos, mutta valintamme ei nyt kohdistunut sinuun" -viesteistä. Kaikkia haettuja paikkoja ei suoraan sanoen edes muista, sen verran tehokkaasti tässä on tullut omaa hakemusta levitettyä. Kyllähän se surettaa; moni paikka on etukäteen jo päätetty ja vain muodon vuoksi avoinna ja haettavana.

Joten tässä sitä sitten odotellaan ja pohdiskellaan. Yritän luottaa itseeni ja uskoa, että jokin paikka vielä aukeaa. Johonkin minut halutaan ja otetaan. (Tänään päättyneeseen työhöni minut olisi haluttu – ja siihen olisin itse halunnut – mutta koska ollaan julkisella sektorilla, pelkkä työnantajan intressi ei sitä määrää.)

Jaa, ei se itsetunto ihan kohdillaan vielä taidakaan olla, kun kerran pitää tästä tänne nurista. Mutta ehkä jo huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna. Ehkä.

14. kesäkuuta 2013

Elina Hirvonen: Afrikasta



Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009
Kansi: Jarkko Virtanen
Avain 2010
207 s.

Kirjastosta.


Afrikka on kummallinen paikka. Mikä muu maanosa herättää yhtä hihhuloivaa ihastusta, yhtä silmitöntä inhoa? Samalla Afrikkaan kilahtaneita ja Afrikkaa vihaavia länsimaalaisia yhdistää yksi asia: Molempien Afrikka on myytti, josta ei tarvitse nähdä kuin se, mikä sopii omiin ennakkoluuloihin. Ja molempien Afrikka on, hyvässä ja pahassa, jotain perustavalla tavalla erilaista kuin oma elinympäristö. (s. 137)

Kirjailija ja dokumentaristi Elina Hirvonen muutti miehensä kanssa Sambiaan vuonna 2007. Hän kirjoitti afrikkalaisesta elämästään Vihreä Lanka -lehteen ja sen nettisivuille kolumneja, jotka on koottu yksiin kansiin tähän teokseen. Kirja etenee parin sivun mittaisten tekstinpätkien mukana vuoteen 2009 ja Hirvosen ja hänen miehensä kotimatkaan – joka tehtiin autolla halki Afrikan.

Kolumneissa tarkastellaan sambialaista elämää länsimaisen naisen ja taiteilijan silmin. Myös muita maita kierrellään parin vuoden kuluessa, ja kolumneja lukemalla saakin mielenkiintoisen katsauksen tuon suuren ja monin tavoin vieraan maanosan elämään ja arkitodellisuuteen. Paikoin otetaan rivakasti kantaa maailmanpoliittisiin kysymyksiin, paikoin kuvataan lähipiirin elämäntapahtumia ja henkilökohtaisia kokemuksia. Mukana on myös jonkin verran mustavalkoisia valokuvia.

Afrikasta on mukavaa luettavaa. Koska tekstit ovat kolumneja, ne ovat tiiviitä ja huolellisesti ilmaistuja. Samoihin aiheisiin ei jäädä junnaamaan, vaan viikko toisensa jälkeen aihepiirit sekä laajenevat että syvenevät. Kirjan ajanjaksolle osuu isoja asioita, muun muassa Barack Obaman nousu presidentiksi, ja siinäkin mielessä se on kiehtovaa ja autenttisen tuntuista ajankuvaa.

Hirvonen kritisoi painavasti ja kiittää, kun on sen aika. Hän osoittaa kehitysavun ongelmakohtia, paljastaa voimattomuutensa syvälle pesiytyneen korruption ja epäluotettavuuden edessä, kuvaa koruttomasti kadunkulmissa liimaa imppaavia katulapsia ja byrokratian hampaissa jauhautuvia hyvää tarkoittavia projekteja, kuten HIV:iä kantavien lasten orpokoteja, jotka eivät meinaa selviytyä maassa, jossa asiat eivät vain yksinkertaisesti tapahdu.

Samalla Hirvonen antaa lukijan kurkistaa sambialaiseen elämäänsä. Ihmisiin ja ystäviin, arkeen, elokuvantekoon, länsimaisen ihmisen väistämättömään vierauteen Afrikan edessä.

Minä en ole koskaan käynyt Afrikassa. Se ei ole erityisen aktiivisena matkakohteena mielessä tulevaisuudessakaan. Afrikka, koko tuo suuri manner, on minulle vieras. Minulla on ystäviä, jotka ovat tehneet tuttavuutta Afrikan kanssa, vaikuttuneet ja kauhistuneet, ihastuneet ja kritisoineet. Heidän tarinansa ovat mielettömiä kuunnella. Itse olen ehkä liian arka lähtemään. Minusta Afrikka on ihan oikeasti pelottava. Vieras.

Siksikin Afrikan tähti -lukuhaaste on tehnyt hyvää. Koska olen nössöhkö ihminen, jo kirjat vaikuttavat minuun syvästi. Muiden kokemukset tuntuvat aidoilta, ja jollain tasolla koen voivani samaistua niihin, vaikken itse kaikkea ahnehtisi kokemaan. Elina Hirvosen mukana Afrikassa oli ihanaa olla. Hän kirjoittaa aidosti ja kiinnostavasti, terävästi ja selkein sanoin. Koska kyse on kolumnikokoelmasta, kirja ei suoranaisesti herättänyt ahmimishimoa, mutta pikku palasina luettuna se toimi erinomaisesti.

En tyrmää ajatusta siitä, että joskus lähtisin Afrikkaan. Minne siellä, sitä en tiedä. Kilimanjarolle? Beniniin? Kenties. Ehkä Sambiaankin, joka tuntuu tämän kirjan lukemisen jälkeen vähän vähemmän vieraalta kuin ennen sitä.

Siksi kirjallisuus onkin niin ihanaa. Ja varmasti se Afrikkakin on.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (VII Matkat) sekä Afrikan tähti (Itä-Afrikka/Sambia). Lisäksi valloitan maailmanvalloituksessani Sambian.

12. kesäkuuta 2013

Harjukaupungin salakäytävät



Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Atena 2010
375 s.

Oma ostos.


Kustantaja Olli Suomisella on pienimuotoinen ongelma. Päällisin puolin hän elää varsin moitteetonta elämää Jyväskylässä luokanopettajavaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kansssa. Työ kustantamo Kirjatornissa tuo mukavasti paineita ja haasteita, elokuvakerhon jäsenyys auttaa eskapismissa, keski-ikä alkaa kolkutella, mutta aivan tyytyväinen hän ei elämäänsä ole.

Kun Ollin nuoruudenmuistot muuttuvat yllättäen nostalgiasta totiseksi todeksi, alkaa tapahtua kummia. Enää katoilevat sateenvarjot eivät ole Ollin suurin huolenaihe, vaan teini-iän rakkaus ihanaan päärynämekkoiseen tyttöön tulee huimaavan konkreettiseksi, joskin erittäin elokuvalliseksi osaksi Ollin oikeaa elämää. Jyväskylä on harvinaisen täynnä merkityksellisyyshiukkasia, jotka Olli on jo ehtinyt (tai halunnut) unohtaa. Aina valinta ei kuitenkaan ole päähenkilön oma.

Harjukaupungin salakäytävät on kirja, josta en olisi luultavasti koskaan kuullutkaan ilman kirjablogeja. Tämä maagista realismia viljelevä teos päätyi jonkin kirjakaupan alelaarista hyllyni koristukseksi ja sittemmin TBR-listalleni. Nyt se on luettu, vihdoinkin.

Pääsääntöisesti kirja on herättänyt ihastusta. Niin paljon kuin haluaisinkin kokea yhteenkuuluvuutta muiden lukijoiden kanssa, tällä kertaa en siinä onnistu.

Harjukaupungin salakäytävät on kyllä aivan mainio kirja, en minä sillä. Tarina on mielikuvituksellinen ja sopivasti vinksahtanut, yllätyksiä tarjoillaan ja lukija pääsee todellakin kurkistamaan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jollakin tapaa en vain ollut aivan myyty.

Ensinnäkin kirjan alkupuoli on aivan liian jaaritteleva makuuni. Suoraan sanoen en paikoin voinut vähempää välittää elämänsä tylsyydessä piehtaroivan Ollin aatoksista. Hän vain tuntuu laahustavan pitkin kotikaupunkiaan ja arkeaan, voivottelee ja säälii itseään. Vaimokin on tylsä ja poika jotenkin etäinen. Nyyh. Odotin todella kauan, milloin ihmeessä kirjan jännyys oikein alkaa. Ollin päiväunet eivät sitä minulle tarjoilleet.

No, jahka tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja lukija pääsee mukaan niihin salakäytäviin, meno alkaa reipastua. Mitään ihastuksesta huokailua se ei kuitenkaan minussa missään vaiheessa aiheuttanut. Taidokas ja kokonainen tarina, kyllä, mutta ei se mitään kattoa räjäytä. Kirjan kertoja suhtautuu Olliin ja koko tarinaan jotenkin lempeän ivallisesti, mikä hieman häiritsi lukemistani. Tarinassa kun on lopulta hyvin traagisia sävyjä, jotka eivät ihan niin voimakkaasti pääse vaikuttamaan.

Pisteitä irtoaa ilman muuta huikeasta mielikuvituksesta. Tosin on todettava, että Kertun elämänvaiheissa on aika paljon sellaista, mikä tuntui päälleliimatulta, vaikka (tai koska?) hurjaa onkin. Kaikkea en ostanut sitten millään, ja sekin häiritsi.

Ja ne Kertun kirjoista peräisin olevat sitaatit olivat paikoin suoraan sanoen aivan tolkuttoman tylsiä, vaikka ymmärrän niiden käytön. Toisaalta se voi johtua siitä, etten itse ole todella pätkän vertaa cinemaattinen ihminen.

Vaikka näemmä ryöpytän kirjaa aika paljon, pidin siitä kuitenkin. Etenkin alkukankeuden jälkeen tarina on vetävä ja vauhdikas, ja sen monikerroksisuus on huikea. Ei mitään ajanhukkaa, vaan kokonaisuudessaan mainio lukukokemus, jonka perusteella aion lukea muutakin Jääskeläisen kirjoittamaa.

Ja täytyy varmaan jossain vaiheessa lukea se vaihtoehtoinen loppu, joka kirjalle on olemassa. Oma painokseni on Rouge.

___

Kirja on ollut varsinainen blogihitti, joten muiden kirjoituksia löytyy hyvin helposti hakukoneiden avustuksella. Tuorein kollegan näkemys on eiliseltä, jolloin Kaisa kirjoitti kirjasta.

Osallistun Harjukaupungin salakäytävillä Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä TBR-listani lyhentämiseen.

9. kesäkuuta 2013

Prahassa

Uuh, lomamatka on takanapäin ja olo sen mukainen. Onnellinen ja väsynyt siis, tietenkin. Kotiuduin Prahasta päivällä ja oli jotenkin aivan ihastuttavaa palata matkalta mukavasti aamupäivälennolla – ei siis tavanomaiseen tapaani aikaisin aamulla tai myöhään illalla menevällä, mahdollisimman halvalla yhteydellä, vaan erittäin miellyttävästi tavallisten ihmisten aikaan matkustamalla. Luvassa on siis epäilemättä kaikkien ylettömän kiihkeästi odottama matkaraportti Tsekin pääkaupungista, tulvivan Vltava-joen rannalla sijaitsevasta Prahasta.


Lensin siis Finnairin kyydillä, ja liput hankin Stockan Hulluilta Päiviltä noin 175 euron hintaan. En tehnyt tälle matkalle erityisempää hintavertailua: keskeisempää oli, että keltainen kummitus kauppasi ylipäänsä halvahkoja lentolippuja, ja Praha valikoitui kohteeksi lopullisesti vasta ostotapahtumassa. Toinen kova kilpailija oli Budapest, jonka vuoro toki tulee vielä joskus. Halvemmallakin voi ilmeisesti liput Prahaan saada, jos tekee tiukkaa vertailua, eikä ole lentopäivistä niin tarkka.

Lentokentältä kaupunkiin pääsee näppärästi bussilla. Itse hyppäsin numeroon 179, joka kulki sopivasti hostellille vievän ratikkalinjan ohitse, ja paikallisliikenteen lipulle tuli hintaa 42 korunaa (vähän alle 2 euroa). Myös 119 kuljettaa lentokentältä lähemmäs kaupunkia, vihreän metrolinjan pysäkille. Paluumatkan tein Airport Express -bussilla, joka lähtee päärautatieasemalta ja kulkee matkan alle puoleen tuntiin. Se maksoi 60 korunaa (kolmisen euroa). Oikein toimivat yhteydet, kehuisin.

Hostellimme katto näkyy kyllä, kun pinnistää. Taustalla ihastuttava
neukkuhenkinen moottoritiesilta.

Majoittauduimme Prague's Heaven -nimiseen hostelliin, jota pyörittää aivan ihastuttava, arviolta 80-vuotias Anna. Anna piti meistä hyvää huolta ja tarjoili aamiaista ja tulikuumaa kahvia, eikä meinannut päästää meitä kaupungille ilman huolellista tankkausta. Hostelli sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, joskin erinomaisten ratikkayhteyksien varrella. Pääsimme nauttimaan kattohuoneen tunnelmasta, ja hintaa neljän yön majoitukselle kahden hengen huoneessa omalla kylppärillä tuli noin 200 euroa. Voin suositella, joskin yli 190-senttisten kannattaa ehkä pyytää jotain muuta huonetta. Seuralaiseni joutui nimittäin vähän kumartelemaan...

Se kuuluisa kello juuri ennen yhdentoista lyöntejä.



Reissumme tarkoituksena oli rentoutua ja nauttia olemisesta, joten nähtävyyksien kiertely jäi suosiolla vähemmälle. Toki tallustelimme jonkin verran pitkin Vanhaa kaupunkia ja kävimme vilkuilemassa esimerkiksi juutalaisen hautausmaan aidan raoista, mutta jotenkin ei vain tehnyt mieli sen tarkemmin tutustua juuri mihinkään perinteisimmistä kohteista. Toisaalta osa oli kiinni epävakaan tulvatilanteen vuoksi, joten silläkin siitä selvittiin: saatoimme hyvällä omallatunnolla jättää kohteita väliin ja keskittyä hengailuun, jossa olemme yhtään turhia kehumatta aivan tolkuttoman hyviä.

Vltava-joen kuohut.

Kaarlensilta pysyi suljettuna koko matkamme ajan.

Niin, ne tulvat! Odotin oikeasti jotain survival-meininkiä, mutta käytännössä kaupunki oli jo päässyt pahimman yli, kun saavuimme sinne keskiviikkona. Julkisessa liikenteessä oli jonkin verran peruutuksia ja poikkeusreittejä, mutta hyvin pääsimme siitä huolimatta liikkumaan. Vedenpinta oli jo laskenut huimasti tulvahuipusta, ja suojamuureja purettiin jo varsin vauhdikkaasti loppuviikosta. Osa rantabulevardeista pysyi suljettuna autoilta, ja Kaarlensilta oli kokonaan kiinni vielä lauantaina. Käytännössä vaikutus matkailijaan oli erittäin pieni, lähes olematon. Hyvä tietysti, että tilanne rauhoittui, joskin ilmeisesti vesi aiheuttaa nyt ongelmia muissa osissa Keski-Eurooppaa senkin edestä.


Näkymä Prahan linnalta 1.

Näkymä Prahan linnalta 2.

Pyhän Vituksen katedraali.

Sen verran linnabongarin täytyi toki itseään haastaa, että kapusin torstai-iltana korkokengissä Prahan linnaan. Sitä ennen oli tietenkin vedetty asiaankuuluva satsi friteerattua juustoa (kuulemma tsekkiläinen perinneruoka, huh!), joten varsinaisesta – ainakaan erityisen tervehenkisestä – patikoinnista ei ehkä voida puhua. Linna on pikemminkin monien rakennuksien yhteenliittymä, jonka keskellä on kaunis Pyhän Vituksen katedraali. Emme vierailleet missään maksullisissa osissa linnaa, ja katedraalissakin oli meneillään jokin konsertti, joten tyydyimme heittämään roposet toivomuskaivoon ja ihastelemaan kauniita maisemia. 

Pienipuoli.

Minusta Prahan paras puoli olivat pienet kujat ja vilkkaiden kaupunginosien syrjäisemmät kolkat. Joka kulman takaa löytyi jotakin kiinnostavaa, olivat ne sitten kulmakuppiloita tai graffitteja. Ehdottomasti yksi keskeisiä oman matkamme onnistumiseen vaikuttaneita seikkoja oli se, että majoittauduimme ruuhkaisimman keskustan ulkopuolelle. Sitä kautta pääsi tallailemaan niitä katuja, joita ihan tavalliset prahalaisetkin tallailevat ja syömään ja juomaan paikkoihin, joissa ei ollut turistilisää. Toki jokainen matkaa tyylillään ja kieltämättä mekin nappasimme parit tuopit törkeillä turistihinnoilla (50 korunaa eli 2 euroa tuopistahan on aivan järkyttävää kiskontaa!), mutta suosittelen ilman muuta ottamaan selvää myös paikoista, jotka ovat keskustan ulkopuolella.

Ei ollut sponsoreita tahi kustantajia maksamassa bloggarin tuopposia,
aivan itse piti kuvettaan kaivaa!

Ihastuttavat välimerelliset ruokamarkkinat, joihin eksyimme sattumalta
kulman takaa.

Viimeisen illan herkkuateria, kasvispaella, vei kielen.

Ruokaa ja juomaa tuli nautittua runsain määrin. Tsekkiläinen ruoka ei suoranaisesti hurmannut, se on raskasta, rasvaista ja lihaisaa, mutta aina löytyi jotakin puputettavaa myös tällaiselle semi-vegelle. Erityismaininnan saa Hybernia-niminen ravintola, jonka ruokalista hiveli silmää. Voittajaksi selviytyy kuitenkin ehdottomalla ylivoimalla kasvisravintola Maitrea, jonne osa sielustani ja makuaististani taisi lopullisesti jäädä... Nautiskelimme siellä lauantai-iltana kolmen ruokalajin illallisen viinipullolla höystettynä, jolle tuli kokonaisuudessaan hintaa noin 40 euroa. Kyllä kelpaa.

Olutta voisin ylistää erillisen postauksen verran, mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että hyväähän se on. Kaikkialla. Ei voi kuin huokailla. Ja nauttia.

Katutaidetta Vysehradin linnoituksessa.
Lohikäärmeitä on kaikkialla. Kaikkialla!

Kuten todettua, perinteisimmistä vierailukohteista en osaa paljoakaan sanoa, kun emme niissä juuri aikaamme viettäneet. Vysehradin linnoitus on tosin paikka, jossa kannattaa Prahassa käydä. Kaipa sitä voi tituleerata "Prahan Suomenlinnaksi" (kuten Mondon matkaopas tekee), eli kyse on suositusta ulkoilu- ja piknikalueesta vanhan linnoituksen alueella korkealla kukkulalla. Yllättäen myös siellä on oma katedraalinsa, jossa sattui itse asiassa olevan parhaillaan häät, kun kävelimme ohi. Muutenkin morsiuspareja näkyi paljon ihan arkenakin – en tiedä, kuinka paljon kyse oli vihkiäisistä itsestään ja kuinka paljon vain kuvattiin hääkuvia.

Kyllä, se on dj-koppi.
Erikoisimpia kohtaamiani klubeja.

Yöelämään lähdimme oikeastaan vain perjantaina, jolloin Prahassa sattui olemaan myös eräs ystävämme omalla sukulomallaan. Päädyimme kunnon baarikierrokselle, sillä ystävämme serkku oli ollut Prahassa vaihdossa, ja hän tunsi kaupungista sen puolen varsin mallikkaasti. Tuskinpa olisimme löytäneet meille esiteltyjä keskustan baareja omin nokkinemme, ja missään nimessä emme olisi päätyneet Cross Clubille, joka on kyllä hämäräin klubi, jossa olen koskaan käynyt. Tunnelma oli suoraan Matrixista. Aivan huikea paikka, suosittelen ehdottomasti! Jopa tällainen opetantta pisti jalalla koreasti sydämessä tykyttävän konemusiikin tahtiin. 


Praha on valloittava ja kiinnostava kaupunki, jossa hintataso on kohdillaan ja näkemistä ja kokemista riittää. Aivan täydellisen onnistunut loma, jonka jälkeen paluu arkeen on tietenkin aina himppasen tylsää. Mutta niinhän se on aina. Ei siis muuta kuin aloittamaan seuraavan matkan haaveilu...

Ahoj!

5. kesäkuuta 2013

Tulvia uhmaten, kirjoja valiten

Kuvan lähde: Wikimedia Commons (Public Domain)

Kesän kunniaksi ja miehekkeen itselleen määräämää Keski-Euroopan komennusta hyödyntäen nappasin itselleni edellisiltä Hulluilta Päiviltä suhteellisen satunnaiset lentoliput. Kohdevaihtoehtoja oli useampi (mies kun pääsee näppärästi kulkemaan lähes minne vain, voi noita mannereurooppalaisia välimatkoja!), ja päädyin lopulta Prahaan, jossa – kuin sen enempää muuallakaan Tsekin tasavallassa – en ole koskaan käynyt. Hyvää olen sen sijaan kaupungista kuullut paljonkin, ja koska Tsekissä harrastetaan kuulemani mukaan jonkin sorttista olutkulttuuria, valinta ei ollut hankala.

Sunnuntaina alkoi sitten tipahdella tietoja, että jotain siellä Prahassa on meneillään. Niin, tulvathan ne siellä. Jaa että kansallinen hätätila? Lähes vuoden 2002 tasoinen tilanne? Sillat pois käytöstä, metro suljettu? Ookoo...

Hieman kauhulla olen selaillut tuoreimpia uutisia ja sääennusteita. Otin jo yhteyttä varaamaani hostelliinkin tiedustellakseni, onko se mahdollisesti veden alla. Ei kuulemma ole. Tulvahuippukin on kaiketi saavutettu ja vesi laskee vähitellen. (Huono sää jatkuu ilmeisesti edelleen. Tietenkin.) Lennoissa ei ole muutoksia, mutta metro ei edelleenkään kulje ja monet muut julkiset välineet ovat poikkeusreiteillä.

Niin, lähtöhän on siis huomenna aamulla.

Kieltämättä eilen pahimpia tilanneskenaarioita tarkkaillessani kävi mielessä, että onkohan tuota nyt ihan pakko nokkaansa kaikkialle tunkea. Toisaalta en ole nähnyt puoliskoa 2,5 kuukauteen, eikä hullareiden lipuilla ole vaihto- tai palautusoikeutta. Ja koska viranomaiset eivät matkustamista kiellä, mikäpäs tässä.

Tämä päivä onkin kulunut tehokkaasti pakaten, akkuja ladaten ja tietenkin ennen kaikkea matkalukemista valiten. Koska on oletettavaa, että sää kohteessa on huono, joudumme ehkä viettämään aikaa huomattavan paljon sisätiloissa, olivat ne sitten kapakoita tahi hostellihuone. (Monet museot ja muut turistikohteet ovat tulvien vuoksi kiinni. Sekin vielä. Pannahinen.) Ja niin paljon kuin toki olen miekkosta ikävöinyt, lähes yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen ei ole realistista olettaa, että viettäisimme koko lomamme toisiamme silmiin tuijotellen.

Eli siinä missä vaatevalintojen tekeminen oli helppoa (alunperin suunnittelemani hellevaatteet vaihtuivat käden käänteessä huppareihin ja farkkuihin), kirjakantamusten pohdiskelu vei jo jonkin aikaa. Nyt näyttäisi siltä, että mukaan lähtee Sarah Winman (When God Was a Rabbit), Carol Shields (Kaiken keskellä Mary Swann), Hilary Mantel (Syytettyjen sali) sekä matkakohteen hengessä toissapäivänä aloittelemani Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys. Bonustehtävänä minua pyydettiin tuomaan jotain luettavaa myös miehelle – mitkä paineet! Eihän tässä ehdi edes nukkua, kun pitää tehdä kirjavalintoja!

Mieli ehti jo olla vähän maassa, kun hetken aikaa oli pakko pohtia, onko matkalle lähteminen edes järkevää. Kun päätös oli tehty, sääennusteiden katsominen oli seuraava vaihe, joka alkoi nakertaa sielua. Toisaalta luin jostain vanhasta Mondosta jonkun superreissaajan antaman matkaohjeen: uskalla myös pettyä matkoihin. Heti tuli parempi mieli.

Joten huomisesta alkaen kiskon napaani tsekkiläistä olutta, luen hyviä kirjoja, syön hyvin (toivottavasti jotain muuta kuin porsaan polvilumpioita ja makkaraa, tai mitä ne nyt siellä tapaavatkaan syödä) ja otan kaiken mahdollisen irti Prahasta, minkä tuo kovia kokenut kaupunki suostuu antamaan.

Niin ja tietysti olen iloinen matkaseurastani, joka palaa kotiin jo ihan pian. Sitä ennen on kivaa olla treffeillä Keski-Euroopassa – vaikka sitten tulvivassa Prahassa. Kuulumisiin!

3. kesäkuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 1990
283 s.
The Remains of the Day (1989)

Oma ostos.


Herra Stevens on kunniakkaan uran lordi Darlingtonin palveluksessa tehnyt hovimestari, joka on nähnyt niin maailmansodat kuin brittiläisen luokkayhteiskunnan valtavan muutoksen. Hän on tavannut poliitikkoja ja taiteilijoita, aatelisia ja julkimoita siinä missä palveluskuntaa laidasta laitaan. Darlington Hall on siirtynyt 1950-luvulle tultaessa amerikkalaisen liikemiehen omistukseen, eikä moni muukaan asia Stevensin verrattain säntillisessä elämässä ole niin kuin ennen.

Yllättäen järjestyneellä lomamatkalla Stevens ajaa pitkin isänmaataan tarkoituksenaan tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja neiti Kenton ja ehkä myös tehdä hieman tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa. Ikä alkaa painaa Stevensin hartioita, ja paljon hänellä on kontollaan. Muutaman päivän aikana hän kohtaa oman historiansa, totuuksia ja yllätyksiä sekä osaltaan myös tulevan. Kuinka elää maailmassa, jonka säännöt ovat muuttuneet, jos pysyvät tavat ja protokolla ovat nimenomaan ne asiat, jotka pitävät pinnalla?

Pitkän päivän ilta on haikea ja vähän vaikeakin kirja. Sen kertoja, hovimestari Stevens on hahmona kiehtova ja pitkästyttävä, samalla yllättävä ja hämmentävä. Hänen tarkka ja säntillinen ilmaisunsa, kaikkien elämän tasojen läpi leikkaava palvelualttiutensa, timantinkova ammattilaisuus ja kaikin puolin korrekti olemisen tapa kutkuttavat ja silti myös haukotuttavat. Kirjailija on taitava, todella taitava, kuvatessaan miestä, jonka johtaman kartanon pöytähopeat ja puutarhakasvit ovat viimeistä piirtoa myöten ojennuksessa. Silti jokin särähti, vei paikoin huomiokyvyn, eikä jaksanut kantaa kaiken läpi.

1900-luvun alkupuolen brittiläinen kartanomaisema on jo lähtökohtaisesti aivan uskomattoman kiinnostava miljöö. Tässä kirjassa se on kirkas ja kuulas, aito ja äärimmäisen taidokas. Stevensin mukana saa kulkea suuren kartanon käytävillä, saleissa ja työhuoneissa ja nähdä, kuinka palvelusväki puurtaa, vieraat nauttivat ja politiikkaa ja historiaa tehdään.

Toisaalta Pitkän päivän ilta on kuin pitkät ja venyvät jäähyväiset. Hovimestari Stevens, joka on huolehtinut koko ikänsä siitä, ettei yksikään pölyhiukkanen tai väärällä hetkellä avattu ovi aiheuta häiriötä tarkkaan näytelmään, hyvästelee oman aikakautensa, jonkin, joka ei voi enää palata. Samalla hän tekee tiliä elämästään ja tekemistään valinnoista. Korrektiutensa takana hän on silti inhimillinen, mies, joka ei ehkä sittenkään tehnyt aina oikeita ratkaisuja.

Tarinan taustalla kuulee hiljaista ja rauhallista, melankolista musiikkia. Tässä on paljon, tiiviisti ja  hienosti. Tunnelma on intensiivinen ja vahva, ja vaikka minun lukukokemukseni herpaantui paikoittain, oli lukeminen iloa ja ihailua. Kaunis tarina, taitava kerronta, terävä katse yhteiskunnan muutoksiin sekä yksilön elämään. Hieno kokonaisuus. Suosittelen.

___

Pitkän päivän iltaa on luettu paljon, enkä yhtään ihmettele, miksi. Muiden aatoksista esimerkkinä käyköön Katja, joka löysi kirjasta melkein kaikki ne elementit, joista hän kaunokirjallisuudessa pitää.

TBR90+10-listani lyhenee jälleen yhdellä teoksella.

2. kesäkuuta 2013

Teemamaana Saksa: Viikonloppu



Bernhard Schlink: Viikonloppu
Suomentaja: Leena Vallisaari
WSOY 2010
222 s.
Das Wochenende (2008)

Kirjastosta.


1970-luvun terroristi Jörg vapautuu pitkästä vankeudesta. Hänen siskonsa Christiane järjestää vapautumisen kunniaksi vanhojen ystävien tapaamisen ränsistyneellä kesähuvilallaan. Intensiivisen viikonlopun aikana vanhat suhteet, kränät ja teot nousevat pintaan. Kuinka 70-luvulla nuoruuden innolla ja aatteen palolla terrorismiin ja sen lieveilmiöihin sotkeutuneet ihmiset tekevät tiliä menneisyytensä ja toistensa kanssa? Mitä on jätetty kertomatta ja mikä on kenties ymmärretty väärin? Mitä kadutaan, jos kadutaan?

Jos kaipaa tiiviiseen muotoon kirjoitettua, intensiivistä tarinaa, Viikonloppu on hyvä valinta. Kauaa sen lukeminen ei vie, ja kirja pitää otteessaan, jos sen antaa tehdä niin. Lause ja kerronta kulkee, vaikkei ole mitenkään erityisen mieleenpainuvaa tyyliä. Sujuvaa, mutta hieman hajutonta. Piti minut etäällä.

Huvilalle kokoontuneet ihmiset ovat keskeisessä asemassa tämän kirjan sivuilla. Harmi, että he eivät juurikaan herättäneet kiinnostustani. Henkilöt ovat liikaa toistensa kaltaisia, eikä tarinan suppea pituus anna mahdollisuutta tutustua heihin kunnolla. Miehet eroavat toisistaan lähinnä siinä, miten he suhtautuvat Jörgiin ja mihin ammatteihin ovat päätyneet. Naiset ovat pitkälti yhden ominaisuuden vankeja: pappi, läski, runotyttö. Tympeää.

En voi sanoa sinänsä pettyneeni, sillä minulla ei ollut mitään erityisiä odotuksiakaan. Kirja vain sattui eteeni kirjastossa, ja nopeasti se tosiaan oli lukaistu. Harmillista, että nimenomaan lukaisulta se tuntuukin, aika tyhjänpäiväiseltä ja nopeasti mielestä haipuvalta. Tuskin muistelen tätä kirjaa juurikaan sen jälkeen, kun tämä teksti on kirjoitettu ja kirja viety takaisin kirjastoon.

Viikonloppu ei ole huono kirja. Se kertoo hienosti menneisyyden virheistä, katumuksesta ja katumattomuudesta. Se saa pohtimaan, mitä kaikkea voi panna nuoruuden huuman piikkiin ja mitkä teot ovat anteeksiantamattomia. Lopulta myös Jörg jää arvoitukseksi. Mitä hän ajattelee, tuntee, katuu? Arvostan sitä, ettei kirjailija pureskele tarinaa ja sanomaa valmiiksi mössöksi, mutta toisaalta jäin pohtimaan, paljonko nimenomaan tällä tarinalla edes oli sanottavanaan.

Kuten Liisa, minäkin koin kirjan hyvin näytelmällisenä. Uskoisin siinä olevan lavalla esitettynä enemmän tunnetta ja syvyyttä kuin paperisena. Nyt se jäi etäiseksi. Muistijälkiä tuskin jää.

___

Viikonloppua ovat viettäneet myös Jaana ja Leena Lumi.

Osallistun kirjalla Teemamaana Saksa -haasteeseen, jossa nappaan toisen raidan Saksan lippuun.

1. kesäkuuta 2013

On siis kesä!



Näissä tunnelmissa tänään, joskin kuvan laituria joudun kaipaamaan juhannukseen saakka.

Kyllä, nyt se alkoi: kesä ja loma! Suvivirsi on veisattu, todistukset ja stipendit jaettu, ysiluokkalaiset lähetetty maailmalle silmät säkenöiden (ja vähän silmäkulmia pyyhkien). Opo kun olen, palaan hetkeksi töihin vielä kuun puolivälissä yhteishaun tulosten tullessa, mutta se ei yhtään lannista olotilaa, joka on itse asiassa edelleen aivan pöllämystynyt. Nytkö se päättyi? Onko tämä ehkä maailman pisin talvi takana, ensimmäinen opetusalan duuni lähes hanskassa, tuhat kokemusta ja opetusta rikkaampana? Kyllä!

Uskomaton puoli vuotta takana. Ihania kollegoja, paljon opittua, mokattua ja hämmästeltyä. Mielettömiä oppilaita, teini-ikää, angstia, äksyilyä, hymyjä. Tappelupukareiden erottamista, luokasta poistamisia, pitkiä ja hartaita keskusteluja elämästä ja tulevaisuudesta. Yksi treffikutsu. Soveltuvuuskoepreppauksia, pettymyksen ja onnistumisen hetkiä. Kehuja ja moitteita.

Sain hyvää palautetta sekä kollegoilta, esimieheltä että oppilailta. En varmasti ollut kaikkien mieleen, ja aivan takuulla olisin voinut tehdä monta asiaa toisin ja huomattavasti paremmin, mutta niinhän se on aina. Kun tänään kyynelehdin työparini olkapäätä vasten, tajusin, että sain ainakin puoli vuotta olla todella onnekas. Minulla oli hyvä työ, jota sain tehdä hyvien ihmisten kanssa. Aina ei ole niin.

Nyt kun palkka juoksee vielä kuukauden päivät, en vielä murehdi mitään. Kyllä se uusi työ löytyy. Ja siellä odottavat uudet ihmiset: oppilaat ja työkaverit, juuri ne, jotka tekevät tästä työstä maailman parhaan.

Ja sitä ennen on kesä!