29. tammikuuta 2020

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin



Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi on kirjailija, josta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Hänen esikoisromaaninsa Matkalla kotiin pyöri muutamia vuosia sitten kirjamaailmassani, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt myös minä luin sen, ja ilahduin.

Episodimainen romaani kertoo kahden toisiaan tuntemattoman ghanalaisen sisaruspuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan 1700-luvulta 2000-luvulle. Etusivulla sukupuussa esitellyt henkilöhahmot astuvat vuorotellen esiin ja rakentavat omalta osaltaan sukupolvien ketjun tarinaa. Toinen sukuhaara kokee elämän pääosin Ghanassa, toinen rakentuu Yhdysvaltoihin, jonne kantaäiti Esi Asare viedään orjaksi.

Vuosikymmenten ja -satojen kulkuun mahtuu paljon inhimillistä historiaa, kärsimystä, onneakin. On hyvin valittuja puolisoja ja huonosti valittuja. On nimettömäksi jääviä isiä, ikuisesti kadoksiin joutuvia äitejä. Sisarussarjat ovat suuria tai pieniä, jotkut menetetään ja toiset pysyvät. Köyhyyttä ja kurjuutta koetaan, mutta niin myös yhteiskunnallinen nousu ja oman paikan vakiinnuttaminen ovat mahdollisia.

Gyasin kerronnassa henkilöt saavat oman äänensä, oman lukunsa ajan he ovat kaiken keskipisteenä, vaikka heitä ennen on ollut jo monta ja heidän jälkeensäkin tulee vielä seuraavia. Jokainen tarinan henkilö tuntuu sen pääosan esittäjältä sen aikaa, kun saa olla parrasvaloissa. Edelliset sukupolvet jäävät tarinoihin ja muistoihin, vaikka ajan kululla on oma raadollinen puolensa: joskus on menneenkin aika unohtua.

Matkalla kotiin käsittelee isoja teemoja. Kolonialismi, orjuus, orjakauppa, rasismi, näköalattomuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo: suuria asioita pohdittavaksi, kuvattavaksi saati ratkaistavaksi. Gyasin tarinassa ne sijoittuvat luontevasti osaksi ihmisten elämää, kokemuksia, muistoja ja pyrkimyksiä. Mitään teemaa ei hierota lukijan kasvoihin, alleviivata tai muuten jankuteta, vaan ne kaikki saavat sijansa tarinassa kuin luonnostaan. Se ei tee niitä yhtään hyväksyttävämmiksi tai helpommiksi niellä, vaan pikemminkin saa tunteet vahvemmin esiin myös lukijassa. Kirja saa ajattelemaan, se on aina tarpeen myös kaunokirjallisuudessa.

Ilahduttavan taitava, vahva romaani, joka elävöittää historiaa ja ihmisten kokemuksia vahvalla tavalla. Aivan loppupuolella siirappimittarini hieman ylittyi lankojen solmiutuessa yhteen, mutta se ei vie kärkeä muuten terävältä ja taitavalta kirjalta ja tarinalta. Suosittelen tutustumaan, jos Yaa Gyasi on vielä tuntematon tekijä.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentaja: Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.
Homegoing (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjahilla, Kosminen K, Kaikkia värejä       

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Ghana), Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

27. tammikuuta 2020

Kokemuksia Sudanista ja Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen kooste



Tammikuu 2020 on ollut todellinen lukukuu, ja olen lukenut poikkeuksellisen paljon Afrikkaan sijoittuvaa ja afrikkalaista kirjallisuutta. Valinta on ollut tietoinen: olen halunnut edistää Kirjallista maailmanvalloitustani nimenomaan Afrikan mailla, vaikka kovin helppoa se ei olekaan. Luen mieluiten suomeksi, eikä läheskään kaikista Afrikan maista ole saatavilla suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

Kaksi omaelämäkerrallista teosta vei minut Sudaniin ja sen eteläiseen naapuriin, maailman uusimpaan itsenäiseen valtioon, Etelä-Sudaniin. Sudanista tulevat helposti mieleen lähinnä erilaiset humanitaariset kriisit ja inhimillinen kärsimys. Lukemani kirjat eivät tuota mielikuvaa erityisemmin kirkastaneet.

Toimittaja Lubna Ahmad al-Husseinin kirja 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista (suom. Aura Sevón, Minerva 2010) on karu tilitys tapahtumasarjasta, jonka absurdi kauheus saa pyörittelemään päätään pala kurkussa. Kirjan keskiössä on Ahmad al-Husseinin läpikäymä oikeustaistelu, jossa hänet tuomittiin 40 raipaniskun rangaistukseen housujen käyttämisestä ravintolaillallisella. Sudanin äärimmäisen tiukka sharialain tulkinta on luonut maahan järjestelmän, jossa valtion ylläpitämät poliisijoukot voivat käyttää käytännössä mielivaltaa. Ahmad al-Husseinin pidätti siveyspoliisi, joka katsoi hänen käyttäytyneen lainvastaisesti. Puolustautuminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi, mutta korkeakoulutettu ja muillakin tavoin etuoikeutetussa asemassa oleva Ahmad al-Hussein ei antanut tuumaakaan periksi, vaan oikeudenkäynnistä tuli kansainvälistäkin huomiota herättänyt mediaspektaakkeli.

Kirjassa Lubna Ahmad al-Hussein kertoo oikeudenkäynnin lisäksi oman elämäntarinansa tiiviisti. Hän ei peittele tekemiään valintoja eikä myöskään tyydy hyväksymään kotimaansa ongelmia ja kipukohtia. Sudanilaisen naisen asema ei ole häävi, sillä yhteiskunta nojaa tiukkaan islamintulkintaan, ja ennakointi ja looginen toiminta osoittautuvat Ahmad al-Husseininkin elämässä käytännössä mahdottomiksi, sillä laki, säännöt ja niiden tulkinta muuttuvat jatkuvasti ja riippuvat suuresti niitä valvovista ja toteuttavista virkamiehistä ja viranomaisista. Hän onnistuu kuitenkin opiskelemaan yliopistossa toimittajaksi ja pääsemään merkittävään työhön, solmimaan avioliiton itse valitsemansa puolison kanssa ja tekemään kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta julkisen huomion kohteen.

Leo Siliämaa on puolestaan suomalainen kehitysyhteistyön emeritus, joka työskenteli Etelä-Sudanin alueella eripituisissa projekteissa 1970-luvulta eläköitymiseensä 2010-luvulla asti. Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015) on omaelämäkerrallista kerrontaa ja tietokirjallisia elementtejä yhdistävä teos, joka esittelee lukijalle Etelä-Sudanin haastavaa historiaa 1900-luvulta ja maan kehitystä (ja osin myös kehittymättömyyttä) kohti nykytilannetta. Siliämaalla on runsain mitoin kokemusta haastavista olosuhteista, mutta kirja ei ole mikään seikkailukertomus tai kauhisteleva koonti, vaan monin tavoin hyvin neutraali ja selkeä esitys aiheestaan.

Etelä-Sudanin ongelmana on kirjan alaotsikonkin mukaisesti eri ryhmittymien välinen taistelu vallasta ja maan hallinnasta. Niin ikään erilaiset luonnonilmiöt haastavat ihmisten elämää aiheuttaen esimerkiksi nälänhätää. Erilaiset kansainväliset avustusjärjestöt ovat pyrkineet tekemään pitkäjänteistä työtä alueella, mutta rajut konfliktit ja sodan uhka vaikeuttavat sitä.

Siliämaan kirja on kiinnostava katsaus maahan, jonka tilanteesta tuskin Suomessakaan liikoja tiedetään. Ilmaisultaan se on jäänyt hieman kotikutoiseksi, olisin kaivannut tekstiltä selkeämpää yhtenäistä tyyliä tai vastaavasti jakamista omaelämäkerralliseen kirjoitteluun ja tietokirjaosuuksiin. Nyt ne limittyvät ja tuovat kirjaan tietynlaisen jutustelevan, päiväkirjamaisen tyylin, josta itse en erityisemmin piittaa. Joku toinen voi toki pitää tyyliä hyvänä.


Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista
Suomentaja: Aura Sevón
Minerva 2010
204 s.
Quarante coups de fouet pour un pantalon (2009)

Kirjastosta.


Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman
Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015
155 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Molemmat kirjat edistävät Maailmanvalloitustani uusilla mailla kuten myös tänään päättyvää Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta. Helmet-haasteeseen ne sopivat seuraavasti: Ahmad al-Husseinin kirja kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja Siliämaan kirja kohtaan 39. Kirjassa lennetään.





Kirjaluotsi-blogin vuoden kestänyt Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste päättyy tänään. Haasteessa luettiin elämäkerrallista kirjallisuutta melko löyhin kriteerein. Haaste oli todella mieluisa, ja luin vuoden aikana 11 siihen sopivaa teosta:

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista (Minerva 2010)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)
Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus (Into Kustannus 2019)
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala 2019)
Primo LeviTällainenko on ihminen (Gummerus 2019)
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva Kustannus 2017)
Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019)
Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat. Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)


Kaikista en saanut kirjoitettua erillistä bloggausta, mutta hyviä lukukokemuksia sain yhtä kaikki.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Luin ne viime syksynä, kuten luin monenlaista muutakin raskaus- ja äitiyskirjallisuutta. Kumpikin teoksista on vahvasti omakohtainen ja murtaa osaltaan äitiyteen liittyviä mielikuvia, jopa tabuja. Itse en toki vielä tiedä, mitä tulossa on, kun vauva on edelleen kohdussa, mutta sikäli kuin yhtään itseäni tunnen, Kekkosen ja Naakan kokemukset ovat sellaisia, että uskon saavani niistä samastumispintaa myöhemmin. Minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että olisin täydellinen superäiti eikä siitä, että säästyisin kritiikiltä ja arvioinnilta. Olen myös miettinyt jo etukäteen äitiyden vaikutusta mieleni hyvinvointiin ja valmistautunut tarkkailemaan sitä esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Minun on vaikeaa ajatella vain heittäytyväni äitiyteen, kaikkea muuta. Olen varautuja, riskejä arvioiva, toisinaan turhiakin asioita pelkäävä. Pelkään menetystä, pelkään hallinnan puutetta. Ja samalla odotan malttamattomasti, mitä tuleman pitää.

Selkeimpiä elämäkertoja lukemistani kirjoista olivat Kari Häkkisen kirjoittama Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus ja Michelle Obaman Minun tarinani. Hannu Lauerma on maankuulu oikeuspsykiatri, jota haastatellaan aina, kun pitää saada kommentteja ihmisten pahuuteen liittyen. Hän on rautainen ammattilainen, joka avaa elämäkerrassaan oman elämänsä käänteitä ennen kaikkea ammatillisesta näkökulmasta sekä työelämässä kohtaamiaan asioita. Michelle Obama on puolestaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen, presidentti Barack Obaman puoliso ja taistelukumppani. Elämäkerta tarjosi todella kiinnostavan näkökulman Yhdysvaltoihin: yhteiskunnalliseen nousuun, kovaan työntekoon ja Valkoisen talon kulissien taakse. Nämä molemmat kirjat kuuntelin äänikirjoina.

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen liittyy lukemisen lisäksi pieni lisätehtävä. Luettujen kirjojen pohjalta on tarkoitus rakentaa fiktiivisen ihmisen elämäkerta, jossa on elementtejä haasteen kirjoista. Kokeillaan, mitä saan aikaiseksi.

K:n tarina

K syntyi joskus mainitsemattomaan aikaan 1900-luvulla niin sanottuun sivistyneistöperheeseen, jossa lapsia kannustettiin taiteelliselle uralle. K kokeili pienestä pitäen erilaisia taiteenlajeja: piirustusta, maalausta, teatteria, kirjoittamista (Heistä tuli taiteilijoita). Tärkeimmäksi hänelle muodostui kirjoittaminen.

K pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja osoittautui lahjakkaaksi myös kirjallisuustieteen, ei pelkästään oman ilmaisunsa näkökulmasta. Hän kuitenkin koki kirjallisuustieteen maailman jäykäksi ja konservatiiviseksi ja ajatui kahnauksiin ohjaajiensa kanssa (Onnenkissa), joten sivuaineopiskelu vei hänet journalistiikan pariin, josta hän lopulta valmistuikin (40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista).

K kietoi itsensä syvälle journalismiin, muttei halunnut pysyvää työsuhdetta. Hän menestyi erinomaisesti freelancerina ja onnistui myymään juttujaan laajalle. Eräänä kesänä hän päätti lähteä pyörällä Eurooppaan (Eurooppa, pyörä ja jussi) nähdäkseen jotain sellaista, jota pelkästään urbaaneissa lomakohteissa ei ehkä näe. Matka vei Baltian läpi Itä-Eurooppaan, jossa K vieraili ensimmäistä kertaa Auschwitzin keskitysleirillä (Tällainenko on ihminen). Kokemus oli ravisteleva.

K koki, että hänen olisi saatava uusia näkökulmia elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Niinpä hän pestautui kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka vei hänet Etelä-Sudanin kriisialueelle (Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman). Vuosi tyystin erilaisessa ympäristössä teki hyvää ja asetti K:n ajatukset uusiin uomiin. Vuoden aikana hän todella teki kädet savessa töitä, mutta pääsi myös kohtaamaan merkittäviä ihmisiä, ei vähäisimpänä Barack ja Michelle Obaman (Minun tarinani).

Palattuaan Suomeen K kohtasi merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa tuntui luontevalta perustaa perhe. Raskausaika, synnytys ja vauvavuosi eivät olleet K:lle helppoja: hänellä oli erilaisia pelkoja ja ahdistusta. Synnytys oli vaikea ja osin siitä syystä K sairastui synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen ja masennukseen (Olipa kerran äiti, Hullu kuin äidiksi tullut). Hoitoa ei ollut aivan helppoa saada, mutta sinnikkään journalistin luonteella K onnistui sen piiriin pääsemään.

Omat kokemukset mielen järkkymisestä saivat K:n aloittamaan suuren kirjoitusprojektin mielenterveydestä. Hän tutustui sen äärimmäisiin ilmiöihin kenttätutkimuksella oikeuspsykiatrisessa vankisairaalassa (Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus). Aineistoa oli niin paljon, että siitä alkoi muodostua lehtijuttujen lisäksi kirja. K haki ja sai projektinsa työstämistä varten mahdollisuuden matkustaa Beniniin Villa Karoon kahdeksi kuukaudeksi (Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä). Projekti valmistui menestyksekkäästi ja toi K:lle näkyvyyttä ja palkintoja. Sen jälkeen oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, joita ei maailmasta ja elämästä puutu.


Kiitos Kirjaluotsille haasteesta!

21. tammikuuta 2020

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin



Alkuvuosi 2020 on ollut minulle vahvojen kirjojen aikaa. Näin äitiysvapaalla ennen vauvan syntymää on ollut aikaa lukea, ja lukeminen on myös maittanut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Niinpä lopultakin jo lähes kaksi vuotta sitten julkaistu kirja, josta kustantaja lähetti aikoinaan minulle ennakkokappaleen, päätyi lukulistalle. Melkoinen kirja se olikin.

Johannes Anyuru on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Ugandassa. Hänen romaaninsa He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2017. En voi kuin nyökkäillä: kirja on kerta kaikkiaan upea.

Ja kauhea.

Romaani alkaa jihadistisesta terrori-iskusta, jonka toteuttaa kolme nuorta ruotsalaista muslimia. He hyökkäävät sarjakuvakauppaan, jossa islamia kritisoivia teoksia julkaissut taiteilija on haastateltavana. Panttivankeja otetaan, aseet puhuvat. Kesken kaiken yksi terroristeista, nuori nainen joka kuvaa kaiken kännykällään, havahtuu. Kaikki tuntuu menevän väärin, jotain on pielessä.

Kaksi vuotta iskun jälkeen nainen on vahvassa psykiatrisessa hoidossa. Mieskirjailija menee tapaamaan häntä ja saa itselleen naisen kirjoittaman tarinan. Mistä kaikesta on kyse, mistä oli kyse, mitä kaikki tarkoittaa. Tarina alkaa aueta.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on vahvaa kerrontaa, kurkkua kuristava tarina jostain, joka voisi olla totta. Se kuvaa yhteiskuntaa, joka vähitellen ajautuu räikeän rasismin, ihmisten erottelun ja syrjinnän mahdollistavaan järjestykseen, jota kukaan ei enää kyseenalaista ainakaan ääneen. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa: kirjailijan nykyhetkessä ja terroristin kuvaamassa tulevaisuudessa, jossa yksipuolisen kansalaissopimuksen allekirjoittamisesta kieltäytyneet tai muuten valtion vihollisiksi katsotut Ruotsin muslimit on suljettu epäinhimillisiin keskitysleireihin alistamisen ja nöyryyttämisen kohteiksi. Se pohtii aikaa, liikettä, kehityskulkuja ja muutoksia. Mikä johtaa mihin, mistä syystä jotakin tapahtuu, miksi jokin jää tapahtumatta. Voimmeko varautua? Voimmeko muuttaa tapahtumien suuntaa? Haluammeko edes, vaikka tietäisimmekin tulevasta?

Kirjan äärellä pidättää hengitystään. Se tuntuu monilta elementeiltään pelottavan tutulta, todelliselta. Sen kuvaamat ratkaisut, sävyt ja kehityskulut eivät tunnu mahdottomilta, se ei valitettavasti ole spefisävyistään huolimatta mitään fantasiaa - kaikkea muuta. Tätä on jo, tätä kaikkea on jo koettu ja eletty.

Vaikka He hukkuvat äitiensä kyyneliin on synkkäsävyinen ja armoton romaani, se koukuttaa ja tarjoaa lukijalleen suurta lukemisen nautintoa. Tarina on rakennettu taitavasti, aikatasot kulkevat lomittain, kertojaratkaisut toimivat. Outi Mennan suomennos on timanttinen, Anyurun kieli ja kerronta elävät sen myötä suomen kielellä sydänjuuria myöten.

Kirjan suomennoksen julkaisusta on tosiaan jo melkein kaksi vuotta. Muistan kiinnittäneeni huomion sen saamiin hyviin arvioihin jo silloin, mutta lukeminen silti jäi. Olen onnekas, että kirjavuosi 2020 on omalta osaltani alkanut näin hienosti.

Tätä romaania ei kannata jättää kokematta.


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Suomentaja: Outi Menna
Kustantamo S&S 2018
303 s.
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kosminen K, Lukuisa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja     

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

13. tammikuuta 2020

Amerikkalaisen unelman kalvava kääntöpuoli

Kuva: Mitro Härkönen

Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema (1949) on noussut Mika Myllyahon ohjauksena Kansallisteatterin näyttämölle. Loistavat näyttelijät, intensiivinen tunnelma ja laadukas, hyvällä tavalla traditionaalinen näytelmä muodostavat kokonaisuuden, jota seuraa tarkkana ja sydän syrjällään. Mihin pieni ihminen päätyy, kun sortumisvaara uhkaa?

Willy Loman (Hannu-Pekka Björkman) on kaupparatsu, perheenisä ja puoliso. Asuntolainaa, vakuutusmaksuja ja kodinkoneiden osamaksuja riittää maksettavaksi, eivätkä palkkiot ja provisiot nouse sillä tahdilla kuin tässä vaiheessa työuraa voisi kuvitella. Vaimo Linda (Kristiina Halttu) pitää kotia kunnossa ja kannustaa miestään, ovathan ne tiimi ja yksikkö, joka on saanut ja kasvattanut kaksi poikaa ja muutenkin elänyt niin kuin hyvien amerikkalaisten kuuluu tai ainakin siltä se näyttää ulospäin. Esikoispoika Biff (Aku Hirviniemi) etsii edelleen itseään kuin seinään loppuneen urheilu-uran ja alkamatta jääneiden yliopisto-opintojen jälkeen, nuorempi Happy (Samuli Niittymäki) on paremmin kiinni työelämässä, mutta vastuunkanto tai ihmissuhteet eivät ole hänen vahvuuksiaan.


Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuolema kuvaa yksilön kamppailua valtavissa, hallitsemattomissa olevissa koneistoissa. Rimpuilla voi niin kauan kuin jaksaa, mutta kuka jaksaa ikuisesti, kun palkinto valuu koko ajan kauemmas - jos sitä on koskaan ollutkaan muualla kuin ihmisen omissa kuvitelmissa. Näytelmän ydin on Willy ja hänen sisäinen maailmansa: miltä tuntuu, kun havahtuu unelman romahtamiseen, kun itsehillintä ja oman elämän hallinta vähitellen rapautuvat ja sortuvat.

Samalla näytelmä tekee näkyväksi perhedynamiikan kipukohtia. Willyn haasteena on ollut kohdata omat lapsensa jo silloin, kun he olivat pieniä, saati nyt aikuisena. Poikien tekemät ratkaisut eivät isälle kelpaa, mutta ei hänestä tukijaksikaan ole. Yhdessä takaumassa Biff lähtee epäonnistuneiden päättökokeidensa jälkeen etsimään työmatkalla olevaa isäänsä, ja tilanne päätyy todelliseen lapsuuden loppumiseen. Näytelmän kuluessa Linda näyttäytyy yhä monimutkaisempana äitinä ja vaimona: hän haluaa ehkä kaikille perheenjäsenilleen ja koko perheelle hyvää, mutta samalla hän hämmentää koko porukan keskinäisiä suhteita niin, ettei kenenkään ole enää helppoa kohdata toisiaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuoleman vahvuus on sen ihmiskuvaus. Niin päähenkilöt kuin sivuhahmotkin tuovat tarinaan omat sävynsä ja merkityksensä. Näyttelijäntyö on kautta linjan vahvaa, myös niissä hahmoissa, jotka eivät montaakaan minuuttia lava-aikaa saa. Näytelmän tähti on Hannu-Pekka Björkman, joka on hiljalleen sortuvana Willynä satuttava hahmo. Katsojana jää pohtimaan, onko Willy herättämänsä säälin arvoinen: väistämättä hän herättää sympatiaa ja samalla on selvää, että hän on omalla sokeudellaan, käytöksellään ja tunne-elämän haasteillaan itse suurin syyllinen unelmiensa romahtamiseen.


Kuva: Mitro Härkönen

Visuaaliselta anniltaan Kauppamatkustajan kuolema hivelee silmiä. Kati Lukan lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Tummat tiiliseinät vahvistavat sisäänpäinkääntynyttä tunnelmaa ja ajatusta mentaalisesta vankeudesta, josta on vaikeaa löytää ulospääsyä. Willyn yritykset kylvää kasveja kaupunkiasunnon pihalle eivät tuota tulosta, kai ihmisen on vain tyydyttävä kylmään kivikaupunkiin ympärillään. Auli Turtiaisen puvustus on tyylikäs ja linjakas ja elävöittää 1940-lukua pienillä eleillä. Niin ikään valaistus ja äänet tekevät kokonaisuudesta kaikkinensa hienon ja eheän, vaikka itse tarina kalvaa ja jää mietityttämään.

Kauppamatkustajan kuolema on koskettava klassikko, oman aikansa kuva mutta yhtä lailla siirrettävissä 2000-luvun kilpailu- ja rahakeskeiseen maailmaan. Ihmisten itselleen ja toisilleen asettamat vaatimukset eivät ainakaan ole vähentyneet tai helpottuneet, niin paljon olisi osattava, jaksettava ja pystyttävä työelämässä, opinnoissa ja perhe-elämässä. Onko ihmekään, että arkkulaudat narisevat ja menneisyyden aaveet kummittelevat yhä kovemmin kenen tahansa korvissa.


Kiitos Kansallisteatterille hienosta teatteri-illasta (joka taitaa jäädä joksikin aikaa viimeiseksi, kun jälkikasvun tuottaminen lähenee päivä päivältä) ja Bloggariklubin kautta saamastani medialipusta.


Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuolema
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Arthur Miller
Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Samuli Niittymäki, Olli Riipinen, Paula Siimes, Petri Liski, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Aksa Korttila, Erik Rehnstrand
Ohjaus: Mika Myllyaho
Suomennos: Aleksi Milonoff
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

7. tammikuuta 2020

Irène Némirovsky ja ihmisluonnon kipukohdat





Irène Némirovsky (1903-1942) oli kiovalaisen juutalaisperheen tytär, joka eli suurimman osan lyhyeksi jääneestä elämästään Ranskassa, jonne perhe pakeni Venäjän vallankumousta. Némirovsky oli kirjailija, jonka ura katkesi toiseen maailmansotaan ja kuolemaan Auschwitzissa. Olen lukenut häneltä aiemmin keskeneräiseksi jääneen ja vasta 2000-luvulla julkaistun romaanin Ranskalainen sarja, joka jäi hyvin vahvasti mieleeni. Niinpä olen ostanut antikvariaateista Némirovskyn muita teoksia aina silloin tällöin, mutta ne ovat unohtuneet lukuvuoroaan odottamaan.

David Golder (1929, suom. Anna-Maija Viitanen) on Némirovskyn esikoisteos. Se kertoo nimihenkilöstään, ahneesta ja kylmästä miehestä, joka on luonut omaisuutensa selkänahkaansa armahtamatta. David Golderilla on vaimo ja aikuisuutta lähestyvä tytär, jotka kumpikin ottavat ilon irti miehen omaisuudesta ja iloisesta 1920-luvusta. Golderin vaimo nauttii täysin rinnoin elämästä varakkaana seurapiirirouvana - eikä ole muistavinaankaan, kuinka pariskunta nousi asemaansa katuojasta. Golderin tytär on hemmoteltu ja itsekäs, vaativa ja omahyväinen, eikä kykene ymmärtämään rahan todellista arvoa.

Golder itse ymmärtää, mutta sen sijaan, että hän hallitsisi rahaa, se tuntuu hallitsevan häntä. Liikekumppanin äkillinen kuolema ja maailmantalouden heilahtelu saavat Golderin omankin terveyden ja vakauden rapistumaan. Oman itsensä kohtaaminen ei ole aina miellyttävää, etenkään jos sitä on koettanut peitellä vuosikaudet.

Tanssiaiset (1930, suom. Anna-Maija Viitanen) on pienoisromaanin mittainen, kärkevä tarina nousukasperheestä, joka pyrkii vakiinnuttamaan asemaansa Pariisin seurapiireissä. Perheen tytär on vasta lapsuutta yltään karistava, mutta sitäkin halukkaampi näyttämään, mihin hänestä jo on. Äidin asenne tyttäreen on vähättelevä, isä on puolestaan vaimonsa psyykkisessä otteessa, ja niinpä äidin ja tyttären huonot välit johtavatkin melkoiseen katastrofiin kummankaan sitä täysin ymmärtämättä.

Tanssiaiset on piikikkyydessään hilpeämpi teos kuin David Golder, jota leimaa syvä synkkyys ja ihmisluonnon karu kuvaus. Miellyttäviä ihmisiä ei ole kummassakaan, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella hyvin vaillinaisia, vaikkeivät myönnä sitä etenkään itselleen. Némirovsky kuvaa taitavasti ihmisten välisiä jännitteitä, joissa yhtäältä puhutaan suoraan ja toisaalta kuitenkin peitellään vähintään jälkiä ja virheitä. Ahneus, oman edun tavoittelu ja tyytymättömyys leimaavat molempien kirjojen henkilöitä.

Némirovskyn kerronta on vaivatonta ja kikkailematonta. Ihmiset kohtaavat ja keskustelevat, toisaalta myös käyvät sisäistä keskustelua itsensä kanssa. Kaiken esittämisen alla on aina heikkoutta, varomattomuutta ja ahdistusta. Jos sen kanssa osaisi elää, kaikki olisi helpompaa. Mutta kuka sellaiseen pystyy?

Ranskalaisen sarjan tasolle nämä kaksi Némirovskyn varhaista romaania eivät yllä, mutta mielenkiintoisia kurkistuksia maailmansotien väliseen elämään ne joka tapauksessa ovat: teräviä, jopa hieman ivallisia, kaiken kaikkiaan tarkkapiirteisiä tutkielmia ihmisluonnon kipeistä kohdista.


Irène Némirovsky: David Golder
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
163 s.
David Golder (1929)

Irène Némirovsky: Tanssiaiset
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2007
77 s.
Le Bal (1930)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Molemmat kirjat ehtivät mukaan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen ja osallistun niillä myös Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseenDavid Golder puolestaan avaa osaltani sekä vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen täyttämällä kohdan 1. Kirja on vanhempi kuin sinä että Pariisi-Dakar-kirjarallin (tarina sijoittuu osin Pariisiin).





Kirjasähkökäyrä-blogin haaste Kirjahyllyn aarteet on tullut päätökseensä. Vuoden ajan oli tarkoitus lukea oman hyllyn aarteita, ja niin minä tein. Luin haasteaikana yhteensä 19 kirjaa omasta hyllystä, ja kylläpä tuntui mukavalta. Mikä ihme siinä on, että omaan hyllyyn päätyneet kirjat jäävät niin helposti muiden jalkoihin? En ole sitä monen vuoden kokemuksella edelleenkään ymmärtänyt.

Ilokseni Mai on avannut haasteelle toisen kierroksen, eli Kirjahyllyn aarteet -haaste jatkuu 6.1.2020-5.1.2021. Mukana ollaan ilman muuta!

Tässä kuitenkin tilinpäätöksenä ensimmäisellä kierroksella lukemani oman hyllyn kirjat mahdollisine bloggauslinkkeineen. Kiitos Maille oivallisesta lukuhaasteesta!

Nir BaramHyviä ihmisiä (Otava 2014)
Michael CunninghamVillijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus 2016)
Ananda DeviNäistä raunioista (Fabriikki Kustannus 2018)
Chad HarbachPelin henki (Otava 2013)
Venla HiidensaloKarhunpesä (Otava 2014)
Kätlin KaldmaaIslannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017)
Anne LeinonenIlottomien ihmisten kylä (WSOY 2014)
Doris LessingEloonjääneen muistelmat (Otava 1988)
Robert McLiam WilsonEureka Street, Belfast (Otava 1998)
Irène Némirovsky: Tanssiaiset (Gummerus 2007)
Irène Némirovsky: David Golder (Gummerus 2006)
Joyce Carol OatesPutous (Otava 2006)
Asko Sahlberg: Siunaus (WSOY 2007)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Zadie SmithKauneudesta (WSOY 2006)
Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi 2011, e-kirja)
Saara TurunenRakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Saara TurunenSivuhenkilö (Tammi 2018)
Alejandro ZambraKotiinpaluun tapoja (Fabriikki Kustannus 2017)