Irène Némirovsky ja ihmisluonnon kipukohdat

Irène Némirovsky (1903-1942) oli kiovalaisen juutalaisperheen tytär, joka eli suurimman osan lyhyeksi jääneestä elämästään Ranskassa, jonne perhe pakeni Venäjän vallankumousta. Némirovsky oli kirjailija, jonka ura katkesi toiseen maailmansotaan ja kuolemaan Auschwitzissa. Olen lukenut häneltä aiemmin keskeneräiseksi jääneen ja vasta 2000-luvulla julkaistun romaanin Ranskalainen sarja, joka jäi hyvin vahvasti mieleeni. Niinpä olen ostanut antikvariaateista Némirovskyn muita teoksia aina silloin tällöin, mutta ne ovat unohtuneet lukuvuoroaan odottamaan.

David Golder (1929, suom. Anna-Maija Viitanen) on Némirovskyn esikoisteos. Se kertoo nimihenkilöstään, ahneesta ja kylmästä miehestä, joka on luonut omaisuutensa selkänahkaansa armahtamatta. David Golderilla on vaimo ja aikuisuutta lähestyvä tytär, jotka kumpikin ottavat ilon irti miehen omaisuudesta ja iloisesta 1920-luvusta. Golderin vaimo nauttii täysin rinnoin elämästä varakkaana seurapiirirouvana - eikä ole muistavinaankaan, kuinka pariskunta nousi asemaansa katuojasta. Golderin tytär on hemmoteltu ja itsekäs, vaativa ja omahyväinen, eikä kykene ymmärtämään rahan todellista arvoa.

Golder itse ymmärtää, mutta sen sijaan, että hän hallitsisi rahaa, se tuntuu hallitsevan häntä. Liikekumppanin äkillinen kuolema ja maailmantalouden heilahtelu saavat Golderin omankin terveyden ja vakauden rapistumaan. Oman itsensä kohtaaminen ei ole aina miellyttävää, etenkään jos sitä on koettanut peitellä vuosikaudet.

Tanssiaiset (1930, suom. Anna-Maija Viitanen) on pienoisromaanin mittainen, kärkevä tarina nousukasperheestä, joka pyrkii vakiinnuttamaan asemaansa Pariisin seurapiireissä. Perheen tytär on vasta lapsuutta yltään karistava, mutta sitäkin halukkaampi näyttämään, mihin hänestä jo on. Äidin asenne tyttäreen on vähättelevä, isä on puolestaan vaimonsa psyykkisessä otteessa, ja niinpä äidin ja tyttären huonot välit johtavatkin melkoiseen katastrofiin kummankaan sitä täysin ymmärtämättä.

Tanssiaiset on piikikkyydessään hilpeämpi teos kuin David Golder, jota leimaa syvä synkkyys ja ihmisluonnon karu kuvaus. Miellyttäviä ihmisiä ei ole kummassakaan, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella hyvin vaillinaisia, vaikkeivät myönnä sitä etenkään itselleen. Némirovsky kuvaa taitavasti ihmisten välisiä jännitteitä, joissa yhtäältä puhutaan suoraan ja toisaalta kuitenkin peitellään vähintään jälkiä ja virheitä. Ahneus, oman edun tavoittelu ja tyytymättömyys leimaavat molempien kirjojen henkilöitä.

Némirovskyn kerronta on vaivatonta ja kikkailematonta. Ihmiset kohtaavat ja keskustelevat, toisaalta myös käyvät sisäistä keskustelua itsensä kanssa. Kaiken esittämisen alla on aina heikkoutta, varomattomuutta ja ahdistusta. Jos sen kanssa osaisi elää, kaikki olisi helpompaa. Mutta kuka sellaiseen pystyy?

Ranskalaisen sarjan tasolle nämä kaksi Némirovskyn varhaista romaania eivät yllä, mutta mielenkiintoisia kurkistuksia maailmansotien väliseen elämään ne joka tapauksessa ovat: teräviä, jopa hieman ivallisia, kaiken kaikkiaan tarkkapiirteisiä tutkielmia ihmisluonnon kipeistä kohdista.


Irène Némirovsky: David Golder
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
163 s.
David Golder (1929)

Irène Némirovsky: Tanssiaiset
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2007
77 s.
Le Bal (1930)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Molemmat kirjat ehtivät mukaan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen ja osallistun niillä myös Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen. David Golder puolestaan avaa osaltani sekä vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen täyttämällä kohdan 1. Kirja on vanhempi kuin sinä että Pariisi-Dakar-kirjarallin (tarina sijoittuu osin Pariisiin).

Kirjasähkökäyrä-blogin haaste Kirjahyllyn aarteet on tullut päätökseensä. Vuoden ajan oli tarkoitus lukea oman hyllyn aarteita, ja niin minä tein. Luin haasteaikana yhteensä 19 kirjaa omasta hyllystä, ja kylläpä tuntui mukavalta. Mikä ihme siinä on, että omaan hyllyyn päätyneet kirjat jäävät niin helposti muiden jalkoihin? En ole sitä monen vuoden kokemuksella edelleenkään ymmärtänyt.

Ilokseni Mai on avannut haasteelle toisen kierroksen, eli Kirjahyllyn aarteet -haaste jatkuu 6.1.2020-5.1.2021. Mukana ollaan ilman muuta!

Tässä kuitenkin tilinpäätöksenä ensimmäisellä kierroksella lukemani oman hyllyn kirjat mahdollisine bloggauslinkkeineen. Kiitos Maille oivallisesta lukuhaasteesta!

Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Otava 2014)
Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus 2016)
Ananda Devi: Näistä raunioista (Fabriikki Kustannus 2018)
Chad Harbach: Pelin henki (Otava 2013)
Venla Hiidensalo: Karhunpesä (Otava 2014)
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017)
Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (WSOY 2014)
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (Otava 1988)
Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (Otava 1998)
Irène Némirovsky: Tanssiaiset (Gummerus 2007)
Irène Némirovsky: David Golder (Gummerus 2006)
Joyce Carol Oates: Putous (Otava 2006)
Asko Sahlberg: Siunaus (WSOY 2007)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Zadie Smith: Kauneudesta (WSOY 2006)
Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi 2011, e-kirja)
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja (Fabriikki Kustannus 2017)

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Ihastuin Doris Lessingiin luettuani hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa. Ihastus jatkui Viidennessä lapsessa. Sen jälkeen olen keräillyt vähitellen Lessingin teoksia hyllyyni, niin myös Eloonjääneen muistelmat tarttui mukaan muistaakseni kirjamessuilta jokunen vuosi sitten. Vaikka ensikosketukseni Lessingiin oli huumaava, en kuitenkaan ole suin päin rynnännyt lukemaan muuta tuotantoa. Itse asiassa Lessingin lukeminen on vähän haastavaa, sillä hänen teoksensa eivät ole mitään mukaansa imaisevia hotkaisupaloja, vaan haastavia ja joskus tökkiviäkin.

Eloonjääneen muistelmat on romaani, jossa nimettömäksi ja selittämättömäksi jäävä katastrofi on kohdannut maailmaa ja ainakin Isoa-Britanniaa. Kirjan kertoja on vanhempi, yksin elävä nainen, jonka suojiin päätyy nuori tyttö Emily. Kaupunki on jo osin tyhjentynyt ihmisten lähtiessä pois: ympäristö on käynyt turvattomaksi ja yhteiskunnalliset rakenteet murenevat yksi toisensa perään. Millään viranomaistaholla tai yksittäisellä henkilöllä ei ole yksiselitteistä valtaa tai kykyä tilanteen kokonaishallintaan.

Kertojan havaintojen kautta kuva tilanteesta rakentuu yhä laajemmaksi. Katujen turvattomuus kasvaa, kun järjestäytyneet lapsi- ja nuorisojengit alkavat ottaa niitä hallintaansa. Nuoret eivät kunnioita ketään, sillä kaikkien on huolehdittava vain itsestään. Emilykin seilaa kertojan kotihuoneiston ja erään nuorisojengin haltuunsa ottaman talon väliä. Taloon muodostuu eräänlainen kommuuni, jota johtaa nuorukainen, Gerald, jonka kanssa Emily kokee ensirakkautensa. Sikäli kuin kaaosta kohti valuvassa maailmassa rakkaus on enää minkään arvoista.

Samalla kun todellisuus käy yhä raskaammaksi, kertojalla on kyky nähdä menneeseen ja "seinän taakse". Hän pääsee tarkkailemaan Emilyn lapsuutta ja toivoakseen myös tulevaisuutta. Sellainen kuitenkin aina on, joka tapauksessa, synkimpinäkin hetkinä.

Eloonjääneen muistelmat on kiehtova romaani, vaikken voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Dystooppinen maailma on suosikkimiljöitäni kirjallisuudessa, niin nytkin. Tilanteen selittämättömyys vain lisää oman lukuelämyksen monimuotoisuutta, kun saa itse tehdä tulkintoja ja oletuksia. Keskeisenä teemana romaanissa on naiseus ja naiseksi kasvaminen: Emilyn nopean kehityksen kautta välittyy vahva kertomus siitä, miten naisena oleminen ja naisen paikka määrittyvät tilanteessa kuin tilanteessa. Katstrofinkin partaalla nainen, nuorikin, joutuu aivan toisenlaisten määritelmien ja valintojen eteen kuin mies. Emilyn miellyttämisenhalu yhdistettynä kapinointiin ja rimpuiluun ilahduttaa terävänä kuvauksena ja samalla myös surettaa. Eikö koskaan, koskaan pääse eroon naisiin kohdistuvista paineista ja odotuksista?

Lessing tuntuu edelleen arvoitukselliselta ja kiehtovalta. Hänen romaaninsa eivät ole mitenkään miellyttäviä, mutta se vain lisää kiinnostusta lukea niitä ja koettaa ymmärtää, mitä hän tekstillään kertoo.

Sattumalta hyllyssäni olevan kappaleen välistä löytyi Iris Tenhusen kirjoittama kritiikki teoksesta maaliskuulta 1988. Miten kiehtovaa, että kirjan edellinen omistaja on nähnyt sen vaivan, että on kopionut kritiikin ja tehnyt siihen omia merkintöjään ja säilyttänyt sitten kirjan välissä. Mitä hän lienee ajatellut lukemastaan? Se jää arvoitukseksi, mutta ilahduttaa minua suuresti. Millaisia tarinoita maailma onkaan täynnä, arkisista katastrofeihin.


Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentaja: Kyllikki Villa
Otava 1988
218 s.
The Memoirs of a Survivor (1974)

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Hyönteisdokumentti, Päivi Kosonen / Kiiltomato

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä, Kirjahyllyn aarteet

Doris Lessing: Hyvä terroristi

Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi. 

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nawal El Saadawi (s. 1931) on egyptiläinen kirjailija, lääkäri ja feministi, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan valtavasti töitä arabimaailman naisten aseman eteen. Hän on joutunut myös itse uhatuksi, vainotuksi ja vankilaan mielipiteidensä ja toimintansa vuoksi. El Saadawin kirjoja on kielletty monissa Lähi-idän maissa, ja hän asui yli vuosikymmenen paossa Yhdysvalloissa. El Saadawi on ottanut myös aktiivisesti osaa kotimaansa Egyptin politiikkaan.

Nainen nollapisteessä on tositapahtumiin perustuva teos, jonka El Saadawi kirjoitti 1970-luvun alussa tehtyään Qanatirin naisvankilassa tutkimusta egyptiläisten naisten neurooseista. Hän kohtasi siellä kuolemantuomiota odottavan vangin Firdausin, joka oli tuomittu parittajansa tappamisesta. Firdausin tarina kiehtoi El Saadawia, ja lopulta hän sai naisen kertomaan sen.

Firdaus syntyy köyhään perheeseen isänsä rautaisen otteen alle. Lapsuus on onneton, mutta tyttö pääsee kuitenkin setänsä kustannuksella opiskelemaan yleissivistävät opinnot lukion loppuun asti. Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta setä ja tämän vaimo päättävät, että Firdausin on aika maksaa hyväntahtoisuudesta ja mennä naimisiin eläkeikäisen miehen kanssa parantaakseen setänsä sosiaalisia suhteita ja asemaa. Firdausista tulee vaimo, talouskone ja väkivallan kohde.

Aikansa tilannetta kestettyään Firdaus pakenee. Egyptissä yksinäisen naisen asema on onneton ja vaarallinen, eikä hän pitkäksi aikaa jääkään yksin. Firdausin tie kulkee prostituoiduksi, uuden miehen kumppaniksi, lopulta vakavaraiseksi ja omavaltaiseksi naiseksi. Hän kokee olevansa vapaa vasta sitten, kun määrittelee itse oman hintansa. Tämä ei pidemmän päälle käy ympäristölle, ja Firdaus joutuu vielä kerran toisen vallan alle: kuuluisa parittaja pakottaa hänet alaisuuteensa.

Se on viimeinen niitti.

Firdaus kertoo tarinaansa Nawal El Saadawille rauhallisesti, poukkoilematta. Hän odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa tyynesti:

"En halua mitään.
En toivo mitään.
En pelkää mitään.
Olen vapaa."

Nainen nollapisteessä on järkyttävää, kalvavaa luettavaa. Se on puhtaan toivoton ja silti vakaa. On kuin tarina vain raportoisi asioita niin kuin ne ovat, vaikka asiat saavat palan kurkkuun ja kylmät väreet kulkemaa pitkin selkärankaa.

Muistan, että luin teini-ikäisenä jonkin omaelämäkerrallisen teoksen, jonka kirjoittaja oli nuorehko afrikkalainen nainen (en muista valitettavasti, mistä maasta tai kuka tai mikä oli teoksen nimi  – joskus vielä jäljitän sen). Hän kirjoitti elämästään ja sen kolhuista: traumatisoivasta ja lähes invalidisoivasta silpomisestaan, päätymisestään orjatyöhön Eurooppaan (ehkä Isoon-Britanniaan?), paostaan ja uudesta elämästään sen jälkeen. Jos on mahdollista sanoa käännekohtia omassa elämässään, tuo lukukokemus oli minulle sitä: silloin minusta tuli feministi ja ymmärsin, miten epäoikeudenmukainen maailma on.

Sen jälkeen on tullut nousuja ja laskuja sen suhteen, kuinka paljon jaksaa kantaa maailman murheita harteillaan. Joskus omat murheet ovat vieneet voimat, mutta aika ajoin nostan pääni ja nykäisen itseäni kohti edes pieniä tekoja, joilla voi koettaa muuttaa maailmaa. Kun lukee Nawal El Saadawin tapaisen ihmisen teoksia, tunnelmat ovat kaksijakoiset. Samalla kun nöyrästi ihailee hänen kaltaistaan rohkeaa, periksiantamatonta ja määrätietoista ihmistä, tuntee oman mitättömyytensä ja hyväosaisuutensa kuin sivalluksena. Mitä sinäkään elämästä tiedät, hemmoteltu länsimaalainen nainen.

Ja samalla olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen murheet ja vaikeudet ovat yhtä oikeutettuja. On älyllistä laiskuutta väittää, ettei omassa elämässään kohtaamiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin olisi oikeutta puuttua sillä perusteella, että jossain muualla asiat ovat vielä pahemmin. Tai että jonkin tietyn aihepiirin murheet olisivat arvokkaampia tai vähemmän arvokkaita kuin toiset: että maailman tilasta ei saisi huolehtia, ennen kuin kotimaassa ovat asiat mallillaan. Erikoista, että näihinkin argumentteihin törmää edelleen, vaikka pitäisi olla itsestäänselvää, ettei huolen määrä maailmassa ole mikään vakio, joka olisi kyettävä jakamaan tasan kaiken kesken.

Nawal El Saadawin teokseen palatakseni myönnän, ettei se kaunokirjallisena teoksena (johon luokkaan se on luokiteltu) ole mitenkään erityislaatuinen. Kerronta on poukkoilevaa, kieli paikoin tahmeaa. Tämä voi johtua myös siitä, että suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisteoksesta. Mutta vaikuttavaa luettavaa se on. Muistutus siitä, että maailmanparannus ei koskaan tule valmiiksi – että on niin paljon korjattavaa, ettei kannata enää aikailla, vaan tarttua jo toimeen. On sen toiminnan kohde sitten pientä tai suurta, lähellä tai kaukana, tuttua tai vierasta.

Mene jo.


Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä
Suomentaja (englanninkielisestä käännöksestä): Kaija Anttonen
Kääntöpiiri 1988
138 s.
Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Kirjastosta.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kuutar lukee

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (marraskuun kieli oli arabia), Joka päivä on naistenpäivä