Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin uusin romaani Kadotus on tismalleen yhtä terävä ja timanttinen kuin aiemmatkin lukemani. Krohnilla on kyky ilmaista paljon vähällä, tiivistää olennainen ja jättää lukija tilaan, jossa pään sisällä kimpoilevat sekaisin hämmentyneet ajatukset ja ihastus upeaan kieleen ja tarinankerrontaan.

Kadotus on erillisten tarinoiden verkko, jonka keskipisteenä on nimettömän kaupungin löytötavaratoimisto. Sinne päätyy tavaroita, joilla ei päällepäin ole suurta merkitystä – sateenvarjo, yksinäinen tossu, talutushihna – tai joita jonkun luulisi kaipaavan – korvakoru, lompakko, puhelin – mutta joita kukaan ei tule hakemaan. Tavaroiden kautta kuljetaan kaupunkilaisten viettämään edelliseen iltaan, taiteiden ja tapahtumien yöhön, jolloin monen elämä on niksahtanut olennaisella tavalla toiseen suuntaan.

Romaanin rakenne aukoo hukattujen tavaroiden taustoja vähitellen, kerros kerrokselta. Niiden kautta tarkastellaan ihmisiä, jotka ovat ne hukanneet ja kuvataan heidän viettämäänsä iltaa. Loppukesän kaupunkitapahtuma on päällisin puolin virkeä ja iloinen, mutta Krohn ujuttaa pienin elein tunnelmaan uhkaavuutta ja pelkoa. Kun ihmiset kokoontuvat kaduille ja puistoihin seuraamaan tapahtumia ja esityksiä, pääsevät myös pelot ja painajaiset esiin, näytille. Ja mikä on satamasta kuuluva pauke ja meteli?

Kadotus kuvaa meidän aikaamme ja sen huteraa pohjaa. Krohn ei saarnaa, mutta jollain tavalla hänen tekstinsä saa kylmän hien pintaan. Miten heikkoja olemmekaan kaiken saamamme edessä. Miten emme tyydy mihinkään, mikään ei ole tarpeeksi. Miten meillä on sellaiset jumalat, joihin ei voi luottaa. Miten olemme kadottamassa kaiken, katoamassa itsekin.


Sillä onhan kaikista esineistä välttämättömin juuri puhelin. Tarve puhelimelle on eksistentiaalinen ja globaali. Jolla on puhelin, hän on olemassa. Jolla ei ole, hän on kadottanut kaiken ja lopulta katoaa itsekin, puff!
   Mitä puhelin ei olisi? Se on kohtauspaikka, avain ja lamppu, käteinen ja pankki, kello ja almanakka, kamera ja kiikari, uutis- ja tietotoimisto, kirjasto ja kirjoituskone, kartta, kompassi, sekstantti ja sääasema, mikä tahansa soittopeli, nauhuri, pelihalli ja konserttisali, elokuvateatteri ja tavaratalo, posti ja passi. Kaiken lisäksi sillä voi soittaa.
   Mitä puhelimen avulla ei voi saada, sitä ei tarvitsekaan saada. Mitä puhelin ei osaa tehdä, sitä ei tarvitsekaan tehdä. Kuten entisaikojen runoilija, mutta paljon suuremmalla syyllä mekin polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä. (s. 85–86)

Leena Krohnin kirjat ovat lukunautinto. Ne eivät ole aivan helppoja, missään nimessä ne eivät ole yksioikoisia tai -ulotteisia. Ne kutkuttavat mielikuvitusta, häiritsevät, jäävät kalvamaan. Kadotuksessa Krohn näyttää jälleen kerran vastaansanomattoman taitonsa kertoa jotain olennaista ihmisyydestä ja maailmasta. Ja kuinka herkkää, helposti vioittuvaa ja hajoavaa kaikki on.

Leena Krohn: Kadotus

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2018

159 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasta kirjaan, Kirjareppu 

Leena Krohn: Erehdys

– Ei ole historiaa, mies toisti, mutta nyt matalasti kuin haluaisi uskoutua. – Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä ja suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua! (s. 56)

Kaaokselta vaikuttaa myös tämänhetkinen kotimainen media, kun seuraa kansanedustaja Olli Immosen kirjoittelun herättämiä aaltoja. Olli on mennyt ja tuhrinut merkkinsä ehkä paperin sijaan internetiin, ja toiset lukevat. Historiaan tämäkin tulee väistämättä jäämään, vähintään poliittisten kohujen historiaan. Jos sitäkään lopulta on olemassa, ken tietää.

Leena Krohnin uudesta romaanista Erehdys sain maistiaisia jo viime syksynä, kun olin kuuntelemassa kirjailijaa Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa Lavaklubilla. Esiintymisen voi halutessaan katsoa täältä. Krohn luki tuolloin vielä kirjoitusvaiheessa olleesta kirjastaan muutaman pätkän, jotka vakuuttivat jo silloin.

Nyt kun luin koko kirjan yhteen menoon, oli jälleen päädyttävä siihen yksinkertaiseen päätelmään, että Leena Krohn on nero. Erehdys on tiivis romaani, jossa ei ole sanaakaan ylimääräistä. Se kertoo juuri sen, mistä on päättänyt kertoa: muistamisen ja muistetun kirjoittamisen problematiikasta, unohtamisesta, muistojen vaillinaisuudesta ja ihmisen epätäydellisyydestä oman elämänsä kuviteltuna herrana.

Kirjan kehyskertomuksessa kirjailija E lähtee vieraaseen kaupunkiin kirjaston järjestämään kirjailijailtaan, jossa hän lukee ääneen otteita laajasta tuotannostaan vuosien varrelta. E on hieman salamyhkäinen, joskin vähitellen avautuva henkilö – kirjan teemaa selkein sävelin toisintava hahmo. Tapahtuma on jo alkumetreiltään kankea, eikä tunnelma parane, mitä pidemmälle aika kuluu. Yleisöä ei tunnu juuri kiinnostavan, mitä E lukee, ja jos kiinnostaakin, enemmän yksityiselämän asiat tai vastaukset, joita kirjailija ei mitenkään voi antaa.

Kehyskertomuksen sisällä on novelleja ja otteita E:n romaaneista, jotka kaikki jollain tapaa kietoutuvat muistamisen ja muistojen ympärille. Osassa tunnelma ja miljöö ovat jollain tapaa dystooppisia – ollaan epäilemättä jossain tulevaisuudessa – ja osa taas on tuttua tässä hetkessä ja ajassa. Teknologian kehitys, ihmisen muuttuminen massaksi ja identiteetin lipuminen yhä häilyvärajaisemmaksi ovat myös teemoja, joita Krohn E:n kirjoitusten kautta käsittelee.

En ole sen puhtaampi pulmunen kuin päätteisiinsä uppoutuneet ihmiset Erehdyksessä ovat. Olen aivan liian kiinni tietoliikenneyhteyksissä, kännykässä, sosiaalisessa mediassa. Ja tiedän sen. Pyrkimys koneiden käytön vähentämiseen herää aika ajoin – ja nuutuu lähes saman tien. Olo on ristiriitainen, sillä periaatteessa haluan tempoilla irti "tahmeasta mediasta", ja kuitenkin pidän internetiä ja erilaisia yhteydenpitokanavia relevantteina ja keskeisinä tämän ajan tuotteina ja palveluina, joiden käyttämättä jättäminen on vähintäänkin epämukavaa.

Olin viikonlopun mökillä saaressa Pohjois-Karjalassa. Netti toimii siellä kyllä, mutta rajallinen määrä energiaa (=aurinkopaneeli) toimi tehokkaana tietoliikennetekniikan säännöstelijänä. Vaikka välillä livahdin sosiaaliseen mediaan ja uutissivuille, oli kännykkä kuitenkin hyvin helppoa jättää mökkiin, kun grilliruoan laittaminen, halkojen hakkaaminen, huussin korjaaminen ja ilta-auringossa kalliolla istuminen ja kaislojen kahinan kuunteleminen olivat sen vaihtoehtoja.

Ehkä meidän aikamme ihmisten on vain kyettävä tekemään valintansa: käyttämään teknologiaa kun sitä tarvitsee ja haluaa, ja toisaalta irrottautumaan, kun on sen aika.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa. (s. 154)

Leena Krohn: Erehdys

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2015

155 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Reader, why did I marry him?, Donna mobilen kirjat, Lukupino, Kannesta kanteen, Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Täysien sivujen nautinto, Sivu sivulta, Opus eka

Kirjankansibingosta ruutu Abstrakti kuvio (eikä vieläkään bingoa, mutta ihan kohta, ihan kohta...)

        

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
WSOY 2002 (1. painos 1983)
82 s.

Kirjastosta.


Olen häikäistynyt.

Tutustuin Leena Krohniin viime vuodenvaihteessa, jolloin luin Lukudiplomia varten Tainaronin. Jo silloin ymmärsin olevani mennyttä naista, Leena Krohnin talutusnuoraan väistämättä päätynyt ja siellä pysyvä. Hieman myöhemmin luin Krohnin uusimman teoksen, upean Hotel Sapiensin, johon rakastuin – mikäli mahdollista – vieläkin syvemmin kuin Tainaroniin (ja jota muuten äänestin Hesarin 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessäkin).

Nyt oli kolmannen Krohnin aika.

Ja sama tunnetila jatkuu.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on ohuen ohut kirja, kaiketi eräänlainen novellikokoelma. Kaikki pienet tarinat, miniatyyrit tai muotokuvat, liittyvät kuitenkin tavallaan toisiinsa. Keskeisin yhteinen tekijä on Donna Quijote, hahmo, joka elää ja kulkee kaupungissa ja kohtaa toisia. Kaltaisiaan ja toisenlaisia.

Miljöö on vahvasti kaupunkimainen, ja tarkemmin varsin helsinkiläinen, vaikkei sitä suoraan sanota, eikä sen ole pakko sitä olla. Ollaan meren äärellä, kallioilla, kaduilla, asfalttiviidakossa, raitiovaunun jyskeessä, pienissä asunnoissa ja mielentiloissa.

Kirja pureutuu syvälle. Se kertoo meistä ihmisistä ja siitä, mitä me voimme olla sekä yksin että yhdessä. Kuinka eroamme toisistamme, ja mikä tekee meistä saman. Mikä on yhteistä, mikä erottaa. Krohnin tarjoama kuultokuva on monitulkintainen, eikä mitään saa valmiina.

Yleensä närkästyn, jos luen liian haastavaa kirjallisuutta. En pidä siitä, että kirjailija tekee kaikkensa osoittaakseen säkenöivän älykkyytensä ja jyrätäkseen lukijansa. Tähän ei Krohn ryhdy.

En voi väittää ymmärtäväni kaikkea, mitä hän kirjoittaa. Toisaalta uskon, ettei niin ole tarkoituskaan. Krohn jättää paljon auki, rivien ja kappaleiden väliin. Hänen tekstinsä on kiireetöntä, kaikenlaista pakotusta vailla. Tämä rauhallisuus tuo mukanaan halun jäädä tulkitsemaan ja pohtimaan – ja paikoin vain jatkaa matkaa.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia nostaa esiin erilaisia tapoja olla ihminen. Olla osa joukkoa, olla yksilö. Tämä outo ja kaunis kirja jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Ja juuri siksi se on niin kiehtova, houkutteleva ja äärimmäisen taitava teos.

___

Tessa ihailee taitoa kertoa paljon pienessä tilassa. Satu löysi kirjasta paljon kehystettäväksi sopivia ajatuksia.

Osallistun kirjalla Kotimainen Kasarikirjakesä -haasteeseen (jota aion suorittaa elokuun loppuun saakka).

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia
Kansi: Eeva Sivula
Teos 2013
164 s.

Arvostelukappale.

Kun meille tapahtuu hyviä asioita, otamme ne vastaan itsestään selvinä, ansaittuina ja asiaankuuluvina. Kun meille tapahtuu pahoja asioita ja kohtalon iskut osuvat meihin, emme koskaan ansaitse niitä, aina ne ovat erehdyksiä, virheitä ja vääryyksiä. (s. 45)


Hotel Sapiens on paikka, jonne sekä päästään että joudutaan. Siellä kokoontuvat ihmiskunnan rippeet, siellä he hoitavat itseään ja muita, keskustelevat, riitelevät ja miettivät, mitä ulkopuolella vielä on – jos mitään. Hotel Sapiens on hotelli ja säilytyspaikka, hullujenhuone ja koulutuskeskus, pakolaisleiri ja tutkimuslaitos, museo ja sairaala. Jokainen on siellä syystä tai syyttään, rikos ja tauti on ihmisyys, taustalla tuho, josta ei puhuta.

Hotel Sapiensia ympäröi maidonvalkea sumuvaippa, eikä ulkopuolelle voi nähdä kuin hetkittäin, silloinkin ehkä vain omassa mielikuvituksessaan. Muistot ja menneet alkavat hämärtyä samalla, kun kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan haipuu vähitellen pois. On vain tämä hetki, nämä ihmiset ja joskus koittava kuolema, jonka ajan Eukko ennustaa, jos häneltä sitä kysyy.

Henkilökuntana toimivat koneelliset Nunnat, oudot surisevat laitteet, joiden kasvot eivät liikahda suuntaan tai toiseen. Jossain taustalla hääräävät Kaitsijat, ne, jotka nousivat rengeistä isänniksi ja valjastivat ihmiskunnan omiin tarpeisiinsa. Ne, jotka hallitsevat aikaa – ovat itse aika.

Päivät kuluvat Hotel Sapiensin käytävillä ja huoneissa, jokaisella on oma painolastinsa. Voiko kaikki muuttua vielä, tuleeko vielä suurempi tuho? Vai onko kaikki huijausta, oman päämme luomaa harhaa? Miksi näin kävi?


Nyt on sillä lailla, että minä olen rakastunut. Olen rakastunut Leena Krohniin.

Vuoden vaihteessa luin Krohnin Tainaronin, joka antoi jo olettaa paljon. Kirja jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa, mutta mietin kuitenkin, josko kyse oli vahingosta, hetken huumasta. No, nyt tuli todistettua, että ei ollut ei.

Hotel Sapiens on ihan mieletön kirja. Se imaisee mukaansa ensimmäisistä sanoista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tunnelma on huikea, tummasävyinen, ahdistavakin, mutta sellainen, että haluaa lukea aina seuraavankin luvun.

Parasta on se, ettei lukijalle tarjota mitään lautasella. Itse on haettava annoksensa ja pureskeltava ruokansa, maistettava ja nieltävä. Silti olo ei ole tyhmä, siis sellainen, että tuntuisi kuin kirjailija leikittelisi lukijan (oletetulla) älyllä ja nauraisi lopulta räkäisesti päälle. Päin vastoin: kirjan luettuaan on onnellinen, että on jälleen tullut haastetuksi ja saanut pyöritellä asioita mielessään ja sanoja kielellään.

Krohnin kieli on upeaa. Se on elämänjanoista, kaunista, se soi kuin musiikki. Lukiessa tuntui siltä, kuin joku ottaisi syliin ja silittäisi päätä, vaikka tekstin sisältö on paikoin kaikkea muuta kuin hellää. Harvoin kohtaa näin täydellistä tapaa käyttää sanoja, tapaa muodostaa niistä kokonaisuuksia ilman, että se tuntuu missään vaiheessa teennäiseltä. Hiottua muttei siloteltua, josta kaikki pakottaminen on kaukana.

Teemat kirjassa ovat suuria, sitä ei käy kiistäminen. Ja niitä löytyisi epäilemättä jokaisella lukukerralla lisää. Nähdäkseni Hotel Sapiens on ennen kaikkea ajankuvaa tästä hetkestä ja maailmasta, jossa elämme. Se kertoo ihmisyyden lukemattomista puolista, siitä, miten otamme aina uusia rooleja kantaaksemme ja kuinka joskus sorrumme niiden alle. Kuinka olemme samaan aikaan itsemme ja omien odotustemme, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan sekä meistä riippumattoman, aina eteenpäin kulkevan ajan vankeja.

Samalla Hotel Sapiens kritisoi meitä ja sitä, kuinka itse huijaamme itseämme:  

Jos ajatusta jatkuvasti ruokitaan, jos monet ajattelevat samoin ja jos ajatus toistuessaan yhä vahvistuu, siitä tulee olio, ymmärrättekö sen? Materia taas, tiedättekö, on tavallaan kuin hallusinaatio, tosin yhteinen ja itsepintainen, mutta silti vain harha. Ajatelkaapa rahaa! Olihan se merkillinen ilmiö, eikö totta? Materian ja kuvitelman ristisiitos, pelkojen ja toiveiden hyppyyttämä haamu, yhdessä sovittu petos, kimaltavaa tuhkaa... (s. 60–61)

Ehkä Krohnin tarkoituksena (yhtenä niistä, luulen) on kiinnittää lukijan huomio ennen kaikkea omaan itseen. Siihen, miten minä itse elän ja olen elämässäni, minkä asioiden kanssa painin, mitä pidän tärkeänä, mihin puutun, mitä kritisoin. Silmien avaaminen maailman moninaisuudelle, aina uusille näkökulmille ja vaihtoehdoille on se taito, jota todella tarvitaan maailmassa, jossa jälleen kerran kaivetaan poteroita ja vallihautoja, huudetaan ja paasataan, suljetaan korvat muilta kuin samanmielisten puheilta.

Hotel Sapiens ei kuitenkaan jätä toivotonta oloa. Vaikka se ei sinänsä anna vastausta siihen, kuinka tulisi toimia, mitä tehdä, ettei tuho tulisi, ja vaikka se heittää piikin jos toisenkin ihmiskuntaa kohden, luovuttaa ei pidä. Lopuksi – jos sitä itse haluamme ja sen päätämme – maapallonlippu on se, joka jää liehumaan, vaikkei edes tuulisi.

___

Ilselän Minnan lailla olen onnellinen, että minua odottaa vielä pitkä rivi Krohnin kirjoja.

Lukunevoja uskoo tämän saattavan olla parasta Krohnia koskaan.

Lukudiplomi II: Tainaron (Fantasiaa)

Myös kissani kiinnostui Tainaronista.

Leena Krohn: Tainaron – Postia toisesta kaupungista
WSOY 1985
126 s.

Kirjastosta.


Leena Krohnin erikoinen pieni kirja Tainaron on yhtä vanha kuin minä. Se on kahdenkymmenenkahdeksan kirjeen mittainen kertomus Tainaronin kaupungista, joka on hieman kuin nämä omat kaupunkimme, muttei kuitenkaan.

Kirjan nimettömäksi jäävä minäkertoja kirjoittaa kirjeitä ystävälleen kotiin. Hän ei aivan muista, miksi ja miten on Tainaroniin tullut, mutta siitä huolimatta hän pyrkii sopeutumaan uuteen paikkaan. Valitettavasti ystävä ei vastaa kirjeisiin, mikä paikoin ärsyttää, paikoin huolestuttaa niiden kirjoittajaa. Kirjoittaminen on joka tapauksessa keino käsitellä sitä uutta, vierasta ja osaltaan tuttua, johon Tainaronissa törmää.

Tainaron on erilaisten asukkaiden ja elämäntapojen sulatusuuni. Sen asukkaat ovat kukin tavallaan hyönteismäisiä ja samalla hyvin inhimillisiä. Kullekin on kaupungissa oma paikkansa ja tehtävänsä, jokaisella on päiviensä määrä, asiat otetaan pitkälti niin kuin ne annetaan. Tämän kaiken kirjan kertoja oppii vähitellen Tainaronissa viettämänään aikana.

Minulle jäi kirjasta hyvin surumielinen mutta samalla lohdullinen olo. Vieraus ja sijattomuuden tuntu, jonka kertoja kirjeissään niin kauniisti kuvaa, on sydämeenkäypää. Tarkkailu, oppiminen, epätietoisuus ja ymmärrys vaihtelevat päivästä toiseen, uuden kulttuurin avautuminen vie aikansa, mutta palkitsee lopulta.

Kertojan ihmetys uusien asioiden äärellä, epäsopivat kysymykset ja etikettivirheet, itselle vieraan kulttuurin vähittäinen avautuminen ja siihen sopeutuminen ovat Tainaronin keskeisiä elementtejä. Matka Tainaroniin on samalla sekä matka vieraaseen että siihen ehkä tutuimpaan – omaan itseen. Mitä opimme itsestämme, kun näemme ja koemme vierasta? Epäilemättä paljon, sillä muutos voi olla pysyvyyttä, outo helposti lähestyttävää ja vieras juuri sitä, mitä on kaivannut ja etsinyt.

Hieno kirja, kaunis, outo ja vaikea, jota lukiessa piti monin paikoin pysähtyä maistelemaan kaunista kieltä, palata muutama rivi takaisin ja miettiä, mistä milloinkin on kyse.


Lukudiplomi-haaste, suoritus II
Fantasiaa

Tehtävä 3. Valitse jokin tärkeä kohta kirjasta. Kuvittele itsesi mukaan tapahtumiin. Kuinka kirjan sankarin toiminta muuttuisi, jos sinä olisit mukana tapahtumissa? Kirjoita.

Yhdeksännessä kirjeessä, joka on otsikoitu "Niin kuin turkkilot", päähenkilö tuskailee ystävänsä vastaamattomuutta, mutta haluaa silti jatkaa kirjoittamista hänelle. Hän kertoo vierailustaan erääseen tainaronilaiseen liikkeeseen, hautaustoimistoon. Siellä hän utelee, millainen hautausperinne Tainaronissa on ja saa siihen kouriintuntuvan vastauksen, kun hautaustoimiston kautta pääsee laskeutumaan huonosti valaistun portaikon kautta suureen hautakammioon. Tainaronissa ruumiit käsitellään ohikulkijoilta salassa ahkerasti puurtaen: "ruumistyöläiset"ovat äitejä, jotka ruokkivat ruumiiden avustuksella jälkeläisiään. Kaikki ruumiit käytetään viimeiseen hippuseen saakka hyödyksi uusille tainaronilaisille.

Päähenkilöllä on mukanaan tainaronilainen ystävänsä Jäärä, mutta jos minäkin olisin ollut siellä Tuonelaan tutustumassa, luulen, että tilanne ei olisi ollut niin pelottava. En toki ole tottunut kuolemaan ja ruumiisiin, mutta olen ollut töissä sairaalassa ja sitä kautta tullut edes vähän sinuiksi kuoleman fyysisyyden kanssa. Haju kuvataan kirjeessä aika jäätäväksi, minkä pystyn helposti kuvittelemaan, ja synkkä tila, kellarimaiset olosuhteet ja jatkuva tohina panevat vähemmästäkin pään pyörälle. Jos meitä olisi ollut paikalla kaksi täältä tutusta maailmasta, olisimme voineet kommentoida tilannetta saman tien, sanoa ihmetyksemme ääneen ja pohdiskella kokemaamme vähän turvallisemmin, pelkäämättä, että rikomme tabuja ja kyselemme sopimattomia. Toisaalta tilanne ei lopulta ollut niin kauhea, kuin päähenkilöstä aluksi tuntui, vaan se auttoi häntä ymmärtämään elämän kiertokulkua taas uudesta näkökulmasta:

"Ja tässä oli siis heidän työnsä: tislata sellaisesta saastasta puhdasta nektaria, uuttaa kuoleman niljaisesta liemestä terveyttä, voimaa ja uutta elämää. Kuinka voisin milloinkaan moittia sitä, mitä Tainaronin Tuonelassa tapahtuu. Totisesti, se on laboratorio, jonka rinnalla parhaankin alkemistin saavutukset jäävät häpeään, ja kuitenkin siellä tehdään vain sama, mitä maa saa aikaan joka vuosi, kun se rakentaa uuden kevään siitä ja sen päälle, mikä syksyllä lahosi ja kuoli." (s. 52)

___

Aivan vastikään Tainaronista on kirjoittanut Nafisan. Myös Luru tutustui Tainaronin maailmaan ja teki siitä huikean tapahtumakartan Lukudiplomia varten.