Suosittelen

Lauantaina kävimme V:n kanssa syömässä pitkän kaavan mukaan Amigossa Tehtaankadulla. Tapaksina talon tomaattivalkosipulileipää, valkosipulisieniä ja juustoa, pääruoaksi mieheke otti lihavarrasta ja minä Paimentytön kanaa, jota päällysti about 250 gramman vuohenjuustonokare (nommmmmmmm!). Juomana tietenkin viiniä, Raimat Abadia Crianza. Erittäin hyvä!

Kuva: www.meiranova.fi

Viereisessä pöydässä ruokaili varmaan yhdeksänkymppinen setä, joka ei enää kovin hyvin nähnyt. Ei haitannut menoa, herra oli selvä kanta-asiakas, jolle tarjoilijat toivat "sen tavallisen" ja neuvoivat, millä puolella lautasta on salaatti ja kumman käden puolella on olutlasi. Jälkiruoaksi tietenkin kahvi ja konjakki. Illallisen jälkeen yksi tarjoilijoista saattoi sedän taksiin. Juuri näin!

Kuva: www.fonecta.fi

Mää diggasin, menkää ihmeessä muutkin!

Voikohan olla mitään parempaa kuin aamiainen (kahvia, mansikkapirtelöä, paahtoleipää kunnon juustolla) valmiiksi pöytään katettuna ja miehen lupaus lähteä shoppailuseuraksi helsinkiläiseen ostoskeskukseen ja TAIKin joulumyyjäisiin?

Mitäköhän täällä on meneillään?

Pilleripurkilla

Viime päivinä on taas nukuttanut tavallista enemmän, mutta olen antanut itseni nukkua, kun siihen on kerran ollut mahdollisuus. Ekstravahvat vitamiinitabutkaan eivät tunnu auttavan kaikkeen. Läsnäolopakolliset suoritteet tältä syksyltä alkavat olla jo aika hyvin pulkassa, ja minähän kusen vain omiin muroihini jos nukun niinä päivinä, kun pitäisi lukea tenttiin. Useampi kappale niitäkin olisi nyt kuukauden sisällä tulossa, neljä, jos tarkkaan laskin. Lisäksi pitäisi kasailla jonkinlainen kehitysessee syksyn opinnoista (jep... tasan yhtä kiinnostavaa, miltä kuulostaakin) ja kai jotain muutakin, en nyt vain muista mitä. Yksi essee on roikkunut kesästä saakka, mutta en jaksa olla kovin kiinnostunut siitä. Kirjoitan sen joskus.

Tampereella on sattunut ja tapahtunut. Lauantaina olin tuhlailemassa pennosiani kädentaitomessuilla ja sen jälkeen illastamassa pitkän kaavan mukaan äidin ja tuttavaperheen naisten kanssa. Oli hauskaa! Otamme keväällä uudestaan. Sen jälkeen eksyin anniskeluravintolaan tapaamaan tuttuja, ja onneksi jopa selviydyin kotiin saakka - muistikuvia loppuillasta ei ole, mutta kännykän puhelutietojen mukaan olen harrastanut luurijuopumusta joskus kolmen jälkeen - anteeksi. Puhelimen akku loppui sopivasti aamuyöllä ja asunnostani kosahtivat jälleen sulakkeet, joten vietin varsin eeppisen krapulasunnuntain pimeässä ja osin sähköttömässä asunnossa. Silloin en ollut suorastaan elämäni huipulla, jos nyt näin voi arvottaa. Olimme muuten lauantaina etkoilemassa juurikin samassa talossa, jossa sitten sunnuntaiyönä pamahti. Hui.

Minulla on jo ikävä teinejä, vaikka viimeisestä tunnistani on vasta viikko. Seuraavan kerran pääsen rääkättäväksi vasta tammikuussa, siihen on kauhean pitkä aika! No, sitä ennen on tosiaan puuhasteltavaa hieman enemmänkin, joten ehkä ihan hyvä niin. En vain oikein haluaisi siirtyä toisen ohjaavan opettajan hoteisiin, en nimittäin ole saanut hänestä erityisen pätevää kuvaa. Enkä voi sietää sitä, että jotkut roikkuvat asemassaan vain siksi, että niin nyt vaan on aina ollut ja odottelevat osa-aikaeläkkeen muuttumista kokoaikaiseksi välittämättä oikein tippaakaan tulevista kansankynttilöistä ongelmineen.

Tänään luennolla haastateltavana ollut lukion opiskelija muuten sanoi, että powerpointit on perseestä, kuten myös ryhmätyöt. Mikäköhän niille sitten kelpaa? Itse vannon hyvillä kuvilla kuorrutetun pp-shown nimiin vaikka mikä tulis. Ja ryhmätöitä joutuvat kakarat tekemään nyt ja tulevaisuudessa joka tapauksessa. Kiitos ja hei.

Kehuja kuulee mielellään, kritiikkiä unohtamatta

Perusharjoittelu, 6 op, on nyt onnellisesti takanapäin. Tänään sain palautteen viimeisestä tunnista ja kokonaisarvostelun ohjaavalta opettajaltani. Hän kehui. Sanoi, että minusta tulee varmasti hyvä opettaja, ja pärjään aivan kaikenlaisten porukoiden kanssa. Tietenkin aina on kehitettävää ja opittavaa, mutta tietenkin kehut maistuvat hyvältä. Ohjaava opettajani oli sitä mieltä, että olen persoonaltani niin rempseä ja positiivinen, että onnistunen motivoimaan oppilaita aiheeseen kuin aiheeseen. Ja empaattinenkin olen mitä ilmeisimmin. Kerroin haaveistani siirtyä ehkä joskus erkkapedan puolelle ja hän nyökytteli sille varsin tyytyväisen (?) näköisenä. Olen jo itse asiassa selvitellyt asiaa hieman, ja melko ongelmaton täydennyskoulutusmahdollisuus on olemassa ainakin Helsingin yliopistossa muutaman työssäolovuoden jälkeen. Jee! Kaikki on siis avoinna mielessä. Harjoittelut jatkuvat toki vielä: ensi viikolla tai sitä seuraavalla menemme parin auskukaverin kanssa amikseen aloittelemaan laajentavaa harjoittelua (sen pointti on nähdä koulu/opiskelu/sosiaalialan elämää Norssin ulkopuolella), joskin siitä tulee ohjaajan mukaan varsin rentoa touhua. Lisäksi tammikuussa alkaa sitten syventävä harjoittelu, johon kuuluu jälleen uusia pidettäviä harjoitustunteja yms. Mutta siihen tulee sitten ihan uusi ohjaava opettaja, josta minulla ei ole erityisen hyviä mielikuvia... Yritän olla tuomitsematta etukäteen! (Hah.)

Tänään tuli lunta. Poljin siitä huolimatta urheasti Norssille ja takaisin, joskin hieman pelotti. En todellakaan ole mikään talvipyöräilijä. Tämänpäiväinen saikin luvan riittää ja vein uskollisen Helkamani saman tien pyörävarastoon. Harmi, pyörä on nimittäin kätevä vehje. Itse nimittäin inhoan kävelemistä liikkumismuotona paikan A ja paikan B välillä - se on niin pirun hidasta ja tylsää. Lenkkeilystä pidän sitäkin enemmän, mutta siinä on minusta jotenkin joku pointti. Kävellen kulkeminen sen sijaan on daijua. On mullakin ongelmat.

Olen jo ostellut hieman joululahjoja (kiitosjeesus nettikaupoista!) ja virittäytynyt tunnelmaan. En sinänsä ole mikään älytön jouluihminen, miten sen kukakin määritteleekään, mutta tämä aika vuodesta on toki ihan ookoo. Kynttilöitä, litrakaupalla glögiä, hienoja sisustus- ja idealehtiä, you know the point. Mitään joulukoristeita en oikein harrasta, eikä minulla ole tiukkoja traditioita noudatettavaksi. Joka tapauksessa joulu on mukava juhla talven pimeyden keskellä. Siitä selviämistä sietääkin juhlia, vaikken tunnetusti missään määrin kristitty olekaan. Juhlin sitten vaikka Juppiteria vai mitä ne roomalaiset näihin aikoihin juhlivatkaan. Muutenkin ottaa päähän ajoittain pintaan pulpahteleva jeesustelu siitä, ettei ateistien tai muiden ei-kristittyjen pitäisi juhlia "kristittyjä" juhlia tai vaatia itselleen palkallisia vapaapäiviä. Öh, no, olkaapa hyvät ja irrottakaa lopultakin kirkko valtiosta, niin minäkään en enää niitä palkallisia vapaapäiviä viettäisi. Tosin samalla rahalla olettaisin, ettei yhteiskunnallinen elämä pysähdy satunnaisiksi henkipäiviksi kokonaan. Juhlia juhlisin ihan piruuttani edelleen, koska traditioiden omiminen jollakin perusteella vain itselle ja omalle jengille on melko urpoa. Minulla on täysi oikeus viettää ramadania tai juhlia joka hiton hindujumalaa, jos siltä tuntuu. Eri asia onkin se, miksi niin tekisin. "Kristityt" juhlat sen sijaan näkyvät, kuuluvat, tuntuvat ja maistuvat kaikkialla tässäkin pohjolan maassa, joten niiden välttely tekisi elämästä hankalaa. Ja minä pidän elämästä helpompana. Keitän siis edelleen glögini ja puputan 24.12. riisipuuroa mantelilla, enkä pidä sitä missään määrin outona, vaikken tuolloin kenenkään Jessen syntymäpäivää vietäkään.

("Kristityt" juhlat siitä syystä, että lähes kaikkien juhlien juuret juontavat jonnekin aivan muihin aikoihin, tapoihin ja perinteisiin. Ja käsi ylös: kuinka moni suomalainen ihan tosissaan viettää ja juhlii joulua jouluevankeliumin ilmoituksen vuoksi? Ihan tosissaan ja pelkästään siksi?)

Miksi te muuten vietätte joulua? Ja miten?

Helppo elämä?

Alkaa hieman kyllästyttää kiireestä hokeminen - se taitaa kuulua lähes jokaisen trenditietoisen urbaanin nuoren aikuisen elämään. Kateellisena luen ystäväni ajatuksia rauhan ja oikean paikan löytymisestä. Ehkä minäkin vielä löydän sen paikan, jossa on hyvä olla.

Tosin sen verran on avattava diagnoosien arkkua, että keväällä havaittu masennus alkaa olla mennyttä tavaraa, samoin koko viime talven vaivannut raastava unettomuus. Uni tulee sillä hetkellä, kun annan sen tulla, mieli ei enää ole maassa enkä vaivu siihen karseaan olotilaan, jossa mikään ei huvita, eikä mihinkään oikein pysty. Tammikuussa menen seuraavan kerran tapaamaan ihanaa lääkäriäni, ja luulen hänenkin olevan oikein mielissään, kun voimme aloittaa lääkityksen vähittäisen lopettamisen. En nyt siitä tiedä, kannattaako näistä aiheista niin paljon täällä intternetissä huudella, mutta mitäs väliä sillä on. Toukokuussa lääkäri, joka tämän kaiken minulle selvitti, tokaisi, että "kai sä ymmärrät, että tää on ihan samalla tavalla sairaus kuin toi sun migreeniskin. Saat lääkkeet ja sitten se paranee, kun sitä hoidetaan". No, niinpä. Vaikka välillä tuntuikin mahdottomalta. Osa kiitoksista menee ilman muuta tämän syksyn aikana tapahtuneelle elämän järjestäytymiselle: se, että saa tehdä jotakin sellaista, josta tulee hyvä olo, vaikka se kiireisenä pitääkin, on aika olennaisessa asemassa. Ja minä tykkään niistä teineistä, tykkään suunnitella niille tunteja, tykkään auskukavereistani aivan mahdottomasti ja tykkään siitä ajatuksesta, että joskus parin vuoden päästä tekisin tätä kaikkea työkseni. Ja erkkapedasta minä vasta tykkäänkin, sen olen tässä syksyn mittaan myös tajunnut. Eli voipi hyvinkin olla, ettei opiskelu sittenkään tähän jää, vaan hankin vielä täydennyskoulutuksena erityisopettajan manttelin.

Tiivistäen: kaikki tuntuu nyt olevan juuri niin kuin pitääkin. Vielä kun löytäisimme V:n kanssa sen yhteisen oman kotikolomme Helsingistä, ei mikään varmaan enää hiertäisi. (Vaikka tulemmekin tappelemaan sisustuselementtien ominaisuuksista useampaan otteeseen...) Joskin välillä tulee mietittyä, mitenköhän kaksi oman tiensä kulkijaa mahtuu saman katon alle. Omapäisiä pässinpäitä kaiken lisäksi. Jää nähtäväksi.

Lähipiiristä on putkahdellut mukavia uutisia, ne pitävät mielen hyvänä ja korkealla myös. Edes loskassa kastuvat mokkasiinit eivät vituta niin paljon, kun tietää asioiden kääntyvän parempaan. Tähän auttavat myös supervahvat D-vitamiininappulat, hiljalleen palaava liikuntainnostus ja - jumankauta - vapaa-aika! Tänäänkin olen aivan vapaalla, heräsin vasta tunti sitten ja aion vain hengailla itseni seurassa koko päivän. Käyn kirjastossa ja kaupungilla, ehkä kirpparillakin, enkä anna minkään vaivata.

Sitä paitsi pääsin tällä viikolla kahdesti nauttimaan ystävien seurasta kaljatuopposten äärellä, tein sopimuksen liittymisestä erääseen harrasteprojektiin ja olen jo melkein aloittanut tunkiokämppäni siivoamisen.

Huuh, lapsella on uusi lelu. Mies kävi ostamassa (minun rahoillani) MacBook Pron. Kyllä kuulkaas muuten kiiltää ja skulaa ja pelittää. Vähän on vielä jäykkää, pitää opetella omenaihmiseksi. Hihi. Ihanaa kun on kotona taas tietokone, kyllä se nykyihmiselle on asia, jota ilman on hiton hankalaa. Oma paastoni kesti sen reilut 4 kuukautta. Kyllähän se kesällä vielä oli jotenkin siedettävää (ja teki ihan hyvää vähän vieroittautuakin), mutta näin opintojen edetessä (ja varsinkin kiivastahtisissa pedagogisissa) on meinannut ajoittain tulla kyllä itku silmään, kun ei saa tehdä hommia silloin kun haluaa omassa rauhassaan. Kiitos vaan tietopinni, viihdyn ihan hyvin kotona.

Jippoja pitää vielä opetella, mutta vähitellen tässä palataan elävien kirjoihin. Huahahhahaha! Mii veri häpi!

Ei jumalauta tätä kiirettä. (Nytkin liikenteessä yhdeksättä tuntia.)

Eikä vieläkään ahdista, paitsi lukemattomat tenttikirjat. (Ei, näitä kahta tenttiä ei voi perua.)

Mies oli kylässä, kyllästyi ja lähti. (Tai sitten sillä oli omia opiskelujuttuja, whatever.)

Vituttaa vaatia itseltään liikoja, esim. sirkustemppuja tuntisuunnitelmiin. (Suurin osa opetustyötä on kuitenkin oikeesti ihan sitä peruskuivaa peruskauraa.)

Erkkapeda innostaa hetki hetkeltä enemmän. (Tänään tein miellekarttoja ysiluokkalaisen jampan kanssa, eikä sitä näyttänyt vituttavan yhtään.) (Tai sitten suljin siltä silmäni, ken tietää.)

Naamanpesuaine jäi äidin luokse, ja käsisaippua kuivattaa naaman. (Ei ole realistista mahdollisuutta ehtiä BodyShopiin sen aukioloaikana.)

Nytkin pitäisi tehdä jotain ihan muuta.