29. tammikuuta 2018

Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä



Pienessä varuskuntakaupungissa Yhdysvaltojen syvässä etelässä ihmisillä on paljon salattavaa ja asioita, joita jättää sanomatta. Nuori sotamies Ellgee Williams on astunut palvelukseen ja on armeijahierarkian pohjalla. Hän hyppää käskystä, jos käsky käy. Kapteeni Penderton on käskenyt Williamsin harventamaan pihansa puustoa, joten sirppiin on tartuttava. Sotamies kohtaa puutarhatehtäviensä lomassa kapteenin hurmaavan vaimon Leonoran, mistä syntyy hellittämätön pakkomielle tavoittamatonta rouvaa kohtaan.

Pendertonien avioliitto on kaikkea muuta kuin onnellinen. Kapteeni ei halua vaimoaan, vaan pikemminkin niitä miehiä, jotka ihastuvat tähän, ja vaimo puolestaan on kiinnostunut kaikesta muusta kuin kodista tai pariskunnan avioliitosta. Leonoralla on varuskunnassa moninainen maine, ja kaikesta vahvuudestaan, itsevarmuudestaan ja aistillisuudestaan huolimatta hänellä on heikkoutensa.

Leonoralla on suhde majuri Morris Langdoniin, jonka vaimo Alison on puolestaan heikko ja pienen lapsensa kuolemasta traumatisoitunut. Alisonin palvelija Anacleto sekoittaa pakkaa aina ehtiessään.

Kirjan tapahtumat kietoutuvat tämän piirin ympärille tiukasti ja hengitystilaa antamatta. Mitä pidemmälle pakkomielteet, halut ja tyydyttämättömät tarpeet pääsevät kehittymään, sen ahdistavammaksi tunnelma käy – eikä lopputulos ole onnellinen kenenkään kannalta.

Heijastuksia kultaisessa silmässä on yksi tunnelmaltaan ja kerronnaltaan erikoisimpia lukemiani kirjoja. McCullers luo miljöön ja tilanteen vähittäisin piirroin antaen lukijalle hieman siimaa ja kiskaisten sen sitten pois. Henkilöiden kompleksisuus on selvää, ja silti siitä on vaikeaa saada kiinni. Pahaenteisyys, henkilöiden välisten suhteiden terävyys ja pinnan alla väreilevät tunteet muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu puoltatoista sataa sivuaan raskaammalta.

Miten paljon ihmiset tuhlaavat elämästään asioihin, joita eivät oikeasti halua saadakseen asioita, joihin eivät pysty suhtautumaan. McCullers penkoo ihmismielen syvänteitä niin, että pohjamudat vain pöllyävät.


Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä
Suomentaja: Kalevi Lappalainen
Karisto 1967
150 s.
Reflections in a Golden Eye (1941)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 9. Kirjan kansi on yksivärinen, Kirjastohaasteen kohta 41. Kirja onnettomasta rakkaudesta, Yhdysvallat-lukuhaaste (Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja).

28. tammikuuta 2018

Muuttoliikkeessä-haaste vei laajalle



Viime vuoden ajan minä ja moni muu kulki siirtolaisten, pakolaisten ja maahanmuuttajien mukana Muuttoliikkeessä-haasteessa. Haaste päättyi vuoden 2017 lopussa, mutta koontia on pitänyt odotella – nyt se kuitenkin tulee!

Kolmetoista bloggaajaa itseni lisäksi ilmoittautui haastekoonteineen matkansa loppuun saattaneeksi. Kiitos teille! Jos olen huolimattomasti unohtanut jonkun matkasta tai jos osallistuit haasteeseen, mutta koontilinkkaus unohtui, edelleen voi viime vuonna lukemansa kirjat toki ilmoittaa – lisään ne kyllä tähän koosteeseen.

Ilahduttavan laajalla kattauksella teemaa käsiteltiin. Kirjoja, jotka useampi kuin yksi bloggaaja vuoden aikana luki, ei lopulta ollut kovin montaa. Yhteensä haasteeseen luettiin 109 eri kirjaa, vau! Useampia lukijoita ja bloggauksia keräsivät Cilla & Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Jhumpa Lahirin Tuore maa, Juuli Niemen Et kävele yksin, Miika Nousiaisen Juurihoito, Katriina Ranteen Miten valo putoaa, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Asko Sahlbergin Amandan maailmat, Maija Salmen Paholaisen juna, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat, Marjane Satrapin Persepolis 2. Kotiinpaluu ja Antti Tuurin Tangopojat.

Allaolevasta listasta löytynee luettavaa moneen makuun siirtolaisuuteen, muuttoliikkeeseen ja uusiin maisemiin siirtymiseen liittyen. Linkit olen laittanut paikoilleen, kun ne ovat olleet saatavillani. Toivon niiden menneen edes sinne päin.

Teema pysyy ajankohtaisena, eikä ilmiö katoa minnekään. Parempi kuin piiloutua siilipuolustukseen onkin ottaa selvää, hyväksyä muuttuva maailma ja pyrkiä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa väistämättä kehittyvät konfliktit, vaikeudet ja haasteet voidaan ratkaista inhimillisin ja kestävin keinoin.

Kiitos vielä kaikille haasteeseen osallistuneille, tämä oli hyvä ja avartava lukuvuosi!


Haasteeseen luettiin seuraavia kirjoja:

Abu-Hanna, Umaya: Alienin silmin (Mrs Karlsson lukee)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana (Sivutiellä)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat (Kaikkia värejä)
Arnaldur Indridason: Varjojen kujat (Kirja hyllyssä)
Aykol, Esmahan: Hotel Bosphorus (Kartanon kruunaamaton lukija)
Bainbridge, Beryl: The Bottle Factory Outing (Hyönteisdokumentti)
Boyle, T. C.: The Tortilla Curtain (Iltatähden syttyessä)
Buchanan, Rowan Hisayo: Harmless Like You (Kartanon kruunaamaton lukija)
Börjlind, Cilla & Rolf: Uinu, paju pienoinen (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Coezee, J. M.: Nuoruus (Oksan hyllyltä)
Cormier, Robert: After the First Death (Iltatähden syttyessä)
Craven, Tracy Leininger: Vaara vuorilla (Sheferijm)
Damkani, Jakob: Sionin poika (Sheferijm)
Doerr, Anthony: Kaikki se valo jota emme näe (Kirja hyllyssä)
Donald, Jason: Dalila (Kartanon kruunaamaton lukija)
Dovlatov, Sergei: Ulkomuseo (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: The Taste of a Man (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: As If I Am Not There (Kartanon kruunaamaton lukija)
Euripides: Electra and other plays (Hyönteisdokumentti)
Fleming, Melissa: A Hope More Powerful Than the Sea (Kartanon kruunaamaton lukija)
Fried, Hédi: Skärvor av ett liv (Mrs Karlsson lukee)
Graham, Robin Lee: Kyyhky (Sheferijm)
Guo, Xiaolu: Once Upon a Time in the East (Kartanon kruunaamaton lukija)
Gyasi, Yaa: Matkalla kotiin (Kartanon kruunaamaton lukija, Kirja hyllyssä)
Haasse, Hella: The Black Lake (Hyönteisdokumentti)
Haggard, H. Rider: Kuningas Salomon kaivokset (Hyönteisdokumentti)
Hauru, Hanna: Muuttoliike (Evarian kirjahylly)
Havaste, Paula: Maan vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Veden vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Lumen armo (Kirjan pauloissa)
Hiekkapelto, Kati: Tumma (Kaikkia värejä, Kirjan pauloissa)
Hietala, Nelli: Kielillä puhumisen taito (Sivutiellä)
Hiidensalo, Venla: Sinun tähtesi (Kirjan pauloissa)
Hjärne, Gustafva Sofia: Hämeen linna (Hyönteisdokumentti)
Hornfeck, Susanne: Torte mit Stäbchen (Iltatähden syttyessä)
Hubara, Koko: Ruskeat tytöt (Kirja vieköön!)
Hussein, Abdirahim: Minä Husu, suomalialainen (Mrs Karlsson lukee)
Huttunen, Joni: Barrfiolernars rike (Mrs Karlsson lukee)
Jones, Susanna: The Earthquake Bird (Kartanon kruunaamaton lukija)
Kallas, Aino: Polttoroviolla (Hyönteisdokumentti)
Kappelin, Kristiina: Italiensk dagbok (Mrs Karlsson lukee)
Katajavuori, Riina & Savolainen, Salla: Mennään jo naapuriin! (Kirja vieköön!)
Kazakevitš, Emmanuil: Sininen vihko (Hyönteisdokumentti)
Kettu, Katja: Piippuhylly (Kirja hyllyssä)
Khemiri, Jonas Hassen: Allt jag inte minns (Sivutiellä)
Kohonen, Laila: Hakkapeliitan poika (Kirjan pauloissa)
Krasikov, Sana: Vielä vuosi (Oksan hyllyltä)
Kuusisto, Olli: Pakolaiskissa (Kirjan pauloissa)
Kwok, Jean: Käännöksiä (Sivutiellä)
Kytömäki, Anni: Kivitasku (Lukuaikaa etsimässä)
Lahiri, Jhumpa: Tuore maa (Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä)
Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty (Kirja vieköön!)
Lahiri, Jhumpa: Kaima (Kaikkia värejä)
Latvus, Sisko: Kaksi sateenkaarta (Sheferijm)
Lawson, Julie: A Ribbon of Shining Steel (Iltatähden syttyessä)
Le, Nam: Merimatka (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lee, Janice Y. K.: The Expatriates (Kartanon kruunaamaton lukija)
Liikanen-Reger: Maman finlandaise (Mrs Karlsson lukee)
Lindén, Zinaida: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lindstrøm, Merethe: Days in the History of Silence (Hyönteisdokumentti)
Lipasti, Roope & Korhonen, Karoliina: Elovena-tyttö (Kirjan pauloissa)
Lundberg, Ulla-Lena & Eriksson, Pamela: Herttuatar ja kapteenin vaimo (Lukuaikaa etsimässä)
Matilainen, Jesse: Suomen suurin kommunisti (Klassikkojen lumoissa)
McKinley, Tamara: Viinitila (Evarian kirjahylly)
McKinley, Tamara: Merten taa (Evarian kirjahylly)
Mikkanen, Raili: Laulu tulipunaisesta huoneesta (Kirjan pauloissa)
Mikkanen, Raili: Nasima (Kirjan pauloissa)
Montero, Rosa: La ridícula idea de no volver a verte (Kirja vieköön!)
Namioka, Lensey: Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt (Iltatähden syttyessä)
Niemi, Juuli: Et kävele yksin (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Nothomb, Amélie: Nöyrin palvelijanne (Lukuaikaa etsimässä)
Nousiainen, Miika: Juurihoito (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Okorafor, Nnedi: Kabu-Kabu (Hyönteisdokumentti)
Parkkinen, Leena: Galtbystä länteen (Kirja hyllyssä)
Partanen, Anu: Pohjoinen teoria kaikesta – parempaa elämää etsimässä (Eniten minua kiinnostaa tie)
Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther (Kirja hyllyssä)
Pyy, Mari: Kadonnut (Kirjan pauloissa)
Que Du Luu: Im Jahr des Affen (Iltatähden syttyessä)
Rabinowich, Julya: Splithead (Hyönteisdokumentti)
Ramadan, Somaya: Leaves of Narcissus (Hyönteisdokumentti)
Ranne, Katriina: Miten valo putoaa (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Richert, Hannele (toim.): Mitä sä täällä teet? (Sivutiellä)
Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Rämö, Satu: Islantilainen voittaa aina (Mrs Karlsson lukee)
Sahlberg, Asko: Amandan maailmat (Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Salmi, Maija: Paholaisen juna – matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie, Kaikkia värejä)
Satrapi, Marjane: Persepolis 2. Kotiinpaluu (Sivutiellä, Oksan hyllyltä)
Selinko, Annemarie: Désirée (Iltatähden syttyessä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Lukuaikaa etsimässä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Lukuaikaa etsimässä)
Shepard, Lucius: Kalimantan (Hyönteisdokumentti)
Spark, Muriel: Mandelbaumin portti (Hyönteisdokumentti)
Teräs, Mila: Jäljet (Kirjan pauloissa)
Thor, Annika: Meren syvyyksissä (Sheferijm)
Tsvetajeva, Marina: Piru ja muita kertomuksia (Hyönteisdokumentti)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitti (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Tangopojat (Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ugrešić, Dubravka: Kiputilahallitus (Eniten minua kiinnostaa tie)
Ulitskaja, Ljudmila: Iloiset hautajaiset (Hyönteisdokumentti)
Voorhoeven, Anne C.: Liverpool Street (Iltatähden syttyessä)
Väisänen, Tuula: Ida (Kirjan pauloissa)
Walker, Alice: Häivähdys purppuraa (Sivutiellä)
Willans, Joel: 101 Very Finnish Problems (Kirja vieköön!)
de Wolff, Kaarina: Rakkahin sisko (Kirja vieköön!)
Wong Ng, Eva: Chinatown Girl (Iltatähden syttyessä)
Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (Kirja vieköön!)
Zoboi, Ibi: American Street (Oksan hyllyltä)

27. tammikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku



Tsukiko on nelikymppinen, yksinäinen nainen. Hän paahtaa töitä ja rentoutuu vapaa-ajalla kapakassa. Eräänä iltana hän törmää baaritiskillä naposteluruoan ja lasillisen äärellä entiseen lukion opettajaansa, jota kutsuu kunnioituksesta nimen sijaan opettajaksi, Senseiksi. Tsukiko ja Sensei huomaavat löytävänsä paljon yhteistä, ja epäsuhtainen pari alkaa tapailla jatkossakin satunnaisesti vakiobaarissa. Koskaan he eivät sovi tapaamisesta etukäteen, mutta koska kumpikin on sangen yksinäinen, kohtaamiset eivät jää harvinaisiksi.

Vähitellen Sensei ja Tsukiko löytävät muutakin yhteistä. Sieniretki vuoristoon paljastaa uusia puolia niin Sensein perhehistoriasta kuin baarinpitäjästäkin. Yhteinen lomamatka kauemmas kaupungista on ratkaiseva sekin, eikä voi unohtaa vanhan lukion kirsikankukkajuhlaa, jossa Tsukiko tapaa myös muita vanhoja tuttuja, omaa menneisyyttään ja elämänsä kaarta, jonka on ehkä halunnut unohtaa.

Sensein salkku on rauhallisesti etenevä romaani, joka tuntuu kevyen tuulen huminana korvissa. Sen sävy on seepia, äänet tyynet ja olomuoto vesi, joka ei kiehu eikä temppuile, mutta kuplii pinnan alla, piilossa. Kawakamin kerronta on kevyttä ja leikittelevää, mutta se jättää myös lukijalle suuren vastuun. Miten tarinaa pitäisi tulkita, millaisena nähdä Sensein ja Tsukikon suhde, mitä ajatella heistä ihmisinä?

Tsukiko on kiinnostava hahmo: työelämään punnuksensa pannut nainen, joka ei vanhempiensa toiveesta huolimatta ole perustanut omaa perhettä. Olisiko hän kuitenkin sitä halunnut? Ainakaan Tsukikoa ei voi pitää yksioikoisena tai aukikirjoitettuna, vaan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan on paljon tulkittavaa. Sensein kohtaaminen on käännekohta, jonka jälkeen elämä ei palaa enää aiempiin uomiinsa.

Sensei puolestaan on hyvin arvoituksellinen, ja kuva hänestä piirtyy vain Tsukikon tarkkailun ja päätelmien kautta. Miten eläkkeellä oleva, puolisonsa menettänyt ja pojastaan vieraantunut mies, entinen opettaja ja kirjallisuuden rakastaja voi päästä pinttyneiden tapojensa tuolle puolen? Onnistuuko Tsukiko raaputtamaan pintaa, löytämään väylän, jonka kautta suhde voi syntyä? Ja haluaako hän edes sitä?

Tsukikon ja Sensein suhde muodostuu satunnaisuuden ja tarkoituksellisuuden yhdistelmästä. Häveliäisyys, hierarkia ja kunnioitus estävät suoraan puhumisen, mutta paljon voidaan viestiä pienin elein ja valinnoin. Ruoka-annokset ja juomat seuraavat toisiaan, ja se, mitä milloinkin listalta tilataan, tuntuu saavan paljon painoa. Ei ole yhdentekevää, mitä baaritiskillä tai ravintolan pöydässä nautitaan, vaan kaikessa on viesti, niin kuin kielellä ja kirjallisuudella elantonsa hankkinut opettaja hyvin tietää – ehkä vähitellen Tsukikokin.

Sensein salkku tarjoaa lukukokemuksen, joka on etäisyydessään tyylikäs, tunnelmassaan vahva ja arvoituksellinen ja miljööltään länsimaisin silmin erikoinen, hieman outokin. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää, ei elämä siihen mahdollisuuksia edes tarjoa. Olkoon niin.


Hiromi Kawakami: Sensein salkku
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Ulkoasu: Satu Kontinen
Kustantamo S & S 2018
243 s.
Sensei no kaban (2001)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 35. Kirjassa herkutellaan.

26. tammikuuta 2018

Kurkistuksia Kaakkois-Aasiaan



Innostuin Kukko kainalossa -haasteen loppumetreillä poimimaan vielä joitakin puuttuvia maita kokoelmaan. Ei muuten mikään ihan yksinkertainen homma, sillä haasteen kattamalta alueelta ei ollut helppoa löytää luettavaa – ainakaan muiden kuin muunmaalaisten kirjoittamaa. Pienellä vaivannäöllä selviydyin kuitenkin vielä Burmaan/Myanmariin ja Itä-Timoriin.

Ruotsalaisen Per Ole Perssonin Jaco on erikoinen romaani vieraudesta, unen, harhan ja toden rajasta, uhasta ja pelosta. Nuori mies saapuu Itä-Timoriin juurettomana ja pelottomana. Hän ei oikein osaa sanoa, missä oma paikka maailmassa on, tuskin ainakaan "kotona", missä se sitten onkaan. Itä-Timor on outo, köyhä ja kiehuva. Väkivallan, köyhyyden ja näköalattomuuden uhka käy päälle heti lentokoneesta poistuessa.

Mies kohtaa paikallisen pariskunnan, nuoren miehen Eliasin ja tämän raskaana olevan puolison Miriamin. Kolmikko pakenee sisällissodan ja väkivallan varjoa Jaco-nimiselle saarelle, joka on paikallisten keskuudessa kiellettyä aluetta. Matka sinne koituu kohtalokkaaksi – tabua ei pitäisi kenenkään rikkoa.

Jaco on kuin ilkeämielinen houreuni, joka aiheuttaa vilunväristyksiä, harhakuvia ja kipua. Romaani on mitaltaan lyhyt, mutta tunnelmaltaan tiukka ja ahdistava. Vieraus, outous ja oman kontrollin ulkopuolelle joutuminen kuvaavat sitä kautta linjan. Mitenkään erityisen miellyttävää luettavaa Jaco ei ole, mutta se herättelee ärsykkeitä ja vaatii tarkkaavaisuutta loppuun saakka.




Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on asunut useissa itselleen vieraissa maissa etenkin Aasiassa joko omien tai puolisonsa töiden vuoksi. Merkintöjä Burmasta on sarjakuvaromaani Delislen perheen ajasta Burmasta, jonne he päätyvät Guyn vaimon saatua komennuksen Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä.


Guy on Burmassa koti-isänä perheen pienen pojan Louisin kanssa. Hän saa rauhassa tutustua erikoiseen, kontrolloituun ja omalakiseen maahan, jota sotilasjuntta pitää rautaisessa otteessaan, mutta jossa länsimaalaisilla ekspateilla on suhteellisen hyvät oltavat – mitä nyt maan pääkaupunki saatetaan yhtenä päivänä päättää muuttaa monen sadan kilometrin päähän, kaikkeen tarvitsee monta leimaa ja virkamiehen päätöstä ja media sensuroidaan surutta.

Delislen kirjassa ei kuitenkaan anneta surkeudelle valtaa, vaikka se kriittisenä pysyykin. Delisle osaa pitää käsissään huumorin, tarkat huomiot ja moni-ilmisen yhteiskunnan kontrollin alla. Hän myöntää oman vajavaisuutensa niin ulkomaalaisena kuin ylipäänsä ihmisenä, mutta on aina valmis tutustumaan uuteen ja ottamaan selvää.

Delislen perheen arjen lisäksi Merkintöjä Burmasta kertoo yhteiskunnallisista epäkohdista, historiasta ja tulevaisuuden varovaisista toiveista. Maan tilanne on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa paljon – Delislen perhe asui Burmassa vuosina 2005–2006 – ja esimerkiksi toisinajattelija Aung San Suu Kyin asema on nykyään aivan toinen. Sarjakuvassa hän on vielä tiukasti sotilasjuntan määräämässä kotiarestissa, mutta on sittemmin noussut ensimmäiseksi valtiokansleriksi ja ministeritehtäviin. Hän on saanut osakseen niin merkittäviä tunnustuksia ihmisoikeustyöstään kuin voimakasta kansainvälistä kritiikkiä oltuaan pitkään puuttumatta Burmassa tapahtuneeseen rohinghya-kansaan kohdistuneeseen etniseen puhdistukseen.

Merkintöjä Burmasta on näennäisen yksinkertaisella tyylillä piirretty ja koostettu, mutta sitäkin huolellisemmin se paneutuu aiheeseensa ja imaisee lukijan mukanaan vieraaseen ympäristöön ja haasteita ja ristiriitoja täynnä olevaan elämään. Delislen kynänjälki miellyttää minua, ja hän hyödyntää albumin sivuja ja ruutuja sekä perspektiivejä, ihmishahmoja, ympäristöä ja toimintaa yksinkertaisin mutta toimivin elein.





Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2008
263 s.
Chroniques Birmanes (2007)


Kirjastosta.


ToisaallaKujerruksiaKirjanurkkausKirjojen keskelläTarinoiden taikaaAamuvirkku yksisarvinen


Per Ole Persson: Jaco
Suomentaja: Sanna Manninen
WSOY 2013
147 s.
Jaco (2012)

Kirjastosta.


ToisaallaKirjavinkitKirjasähkökäyrä

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Itä-Timor ja Myanmar), Sarjakuvahaaste, Kuukauden kieli -haaste (tammikuun kielenä oli ranska)

______________



Kukko kainalossa -haaste päättyy siis nyt. Vuosi on mennyt nopeasti, ja olen päässyt tutustumaan minulle vieraaseen osaan maailmaa, Kaakkois-Aasiaan. Aivan niin mittavasti en kirjoja tuolta seudulta lukenut kuin olin ehkä suuruudenhulluna ajatellut, mutta seitsemän sentään. Mitä pidemmälle Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee, sitä selvemmäksi käy, että niin sanotusti harvinaisemmista maista on todella vaikeaa löytää luettavaa.

Tässäkin haasteessa käytännössä kaikki lukemani kirjat ovat ulkopuolisen kirjoittamia. Lorina Mapa, Tash Aw ja Nam Le ovat alunperin Kaakkois-Aasiasta kotoisin, mutta muuttaneet sieltä Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Kanadaan jo lapsina tai nuorina. Neljä lukemistani kirjoista on puolestaan täysin muualta tulleiden näkemyksiä Kaakkois-Aasiasta. Arvokkaita toki nekin.

Kukko kainalossa oli minulle mieluinen ja kiinnostava haaste. Kiitos sannabanana!

Luettuna: 7 kirjaa

Filippiinit
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me

Itä-Timor
Per Ole Persson: Jaco

Kambodža
Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Malesia
Tash Aw: Silkkimies

Myanmar
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Thaimaa
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Vietnam
Nam LeMerimatka

24. tammikuuta 2018

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin



Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin on kymmenen terävän novellin kokoelma, jonka lukeminen ilahduttaa novellinnälkäistä ja saa aikaan vinoa hymyä ja empivää empatiaa. Koistisen taito kirjoittaa persoonallisia ja uskottavia henkilöhahmoja on omaa luokkaansa: kaikkiin novellien ihmisiin on helppo uskoa.

Koistisella on myös vakaa tyyli tuottaa novelleihinsa uniikkia tunnelmaa. Novellit ovat kokonaisvaltaisia: rytmiltään, sävyltään ja käänteiltään eheitä ja selittelemättömiä.

Minä en tiedä mitä terveiset ovat tuo esiin Eerik-nimisen miehen, jolla on asperger ja jäätävän hyvä menestys pörssimeklarina. Mies harjoittelee sosiaalista kanssakäymistä saamiensa ohjeiden mukaisesti, vaikka vaikeaa se totisesti on, kun ihmiset tuntuvat jättävän niin paljon tulkinnan varaa. Eerik päätyy mukaan luokkakokoukseen, johon ei edes halunnut mennä. "Tavallisesta" poikkeavan henkilön minäkerronta vie syvälle ja avaa uudenlaisen näkökulman.

Loitsutehtaan tilanne ja Boulder Dash pureutuvat teinielämään. Loitsutehtaan tilanne sijoittuu koulun päättäjäisjuhlaan, jonne Eero lähtee, vaikka mielummin odottaisi pelin latautumista ja uusien klaanilinnoitusten valloittamista. Bileet rannalla menevät, kuten kymmenet ja sadat teinibileet ennen ja nyt. Hölmöillään, uhotaan, pörhistellään sulkia. Ja koko ajan Loitsutehdas lataa. Boulder Dash tapahtuu liikuntatunnilla uimahallissa. Luokan viidenneksi lyhyin poika Pauli kokee jonkinmoisen metamorfoosin päähänpotkitusta sivuhenkilöstä vähintään oman elämänsä sankariksi. Koistinen kirjoittaa teinipojista kuin vain itsekin joskus teinipojan elämää elänyt voi. Ihailen.

Australian näköinen pöly on kaveriporukan krapulapäivän kuvaus, josta tulee itsellekin heikko olo. Tässä novellissa Koistisen taito kehittää tunnelma kohdilleen pääsee oikeuksiinsa toden teolla. Tuhnuisen kämpän haju tuntuu nenässä ja vatsassa pyörivä oksennus nousee melkein suuhun.

Mies joka laski miljardiin ja Kekkosen lasit käsittelevät miehen elämän käännekohtia. Kekkosen lasit on pienemmän aikaikkunan novelli, jossa nuoripari on naisen vanhempien kanssa Tamminiemessä opastetulla kierroksella, ja kielen päällä on perheenlisäyksestä kertominen. Novellissa pariskunnan mies havahtuu vähitellen elämänsä suureen käänteeseen. Muutos on kuvattu herkullisesti. Kokoelman niminovellin päähenkilö puolestaan päättää jo lapsena laskea miljardiin. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin kun siinä sivussa eletty elämä pystyy sekoittamaan laskut turhan herkästi.

Sydäntäni koski novelli Jos asianne koskee säästämistä. Sen päähenkilö on iäkäs mies Karl, joka elelee hiljaiseloa kotonaan, vaikka selvästi olisi jo paneutuneemman huolenpidon tarpeessa kuin satunnaisesti vierailevan kotihoidon. Karl koettaa saada asiansa hoidettua ja eräpäivän ohittaneen laskun maksettua, mutta pankin puhelinpalvelussa vastaa vain robotti. Novelli kuristaa kurkkua olemalla niin sydämeenkäyvän uskottava: Suomi on puolillaan ikääntyvää väkeä, joka ei kykene (ja jonka ei edes pitäisi kyetä!) sopeutumaan automatisoituvaan ja digitalisoituvaan maailmaan. Miten ihmisen käy, kun maailma menee menojaan, eikä itse voi kun huokaista?


Tälle novellille isken ilman muuta Novellihaaste 2:n peukun teemasta. Koistinen leväyttää vanhenemisen ja omanarvontunnon hitaan rapistumisen lukijan eteen niin, ettei sitä pääse pakoon.



 Mies joka laski miljardiin on hieno, eheä ja vahva novellikokoelma, jolle toivon pian jatkoa missä tahansa muodossa.




Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Kosmos 2017
216 s.

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lukuisa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Hannan kirjokansi


Haasteet: Novellihaaste2, Helmet-haasteen kohta 25. Novellikokoelma

23. tammikuuta 2018

Sarjakuvamuistelmia kahdelta mantereelta



Sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien kautta on mahdollista käsitellä näennäisen kepeästi aiheita, jotka jossain toisessa kirjallisuusmuodossa saattaisivat musertaa alleen. Alison Bechdelin Hautuukoti ja Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me tekevät juuri niin. Molemmat ovat sarjakuvaromaaneja tekijänsä elämän käännekohdasta: kun isä yllättäen kuolee, joutuu aikuinen tytär väistämättä pohtimaan, millainen suhde isään oli, mistä oma lapsuus ja nuoruus rakentuivat ja miten elämä jatkuu tästä eteenpäin.




Alison Bechdel on palkittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija. Hautuukoti on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, muttei jää taatusti viimeiseksi. Pidin ennen kaikkea tarinan tiukasta sävystä ja Bechdelin tyylikkäästä piirrosjäljestä. Vihertävänharmaa värimaailma tuntuu raikkaalta ja rakentaa tarinalle muistoja vahvistavaa sävyä. Bechel käyttää hienoja perspektiivejä ja kuvakulmia, joita voi jäädä vain ihastelemaan.

Hautuukoti on Bechdelin omaan elämään perustuva muistelmateos. Hän joutuu kohtaamaan isänsä yllättävän kuoleman varoittamatta ja valmistautumatta, vain vähän sen jälkeen kun on kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo. Oma lapsuus ja nuoruus nousevat väistämättä mieleen, kun isän menetystä on käsiteltävä.


Tarinaan tuo särmää se, ettei Bechdelin perhe ole missään määrin tavanomainen. Vanhempien avioliiton taustat alkavat vähitellen aueta ja isän persoonasta aukaistaan yhä uusia kerroksia – eivätkä ne ole pelkästään positiivisia.

Hautuukodin henkilöhahmot ovat hivenen hyytäviä. Heidät on piirrettykin niin, ettei pelkkää pumpulia ole luvassa. Perheen sisäiset suhteet ovat osin jäiset, osin välinpitämättömät. Ja silti yhteys on mahdollista löytää.

Tarinassa on merkittäviä kirjallisuusviitteitä. Bechdeliä ja isää yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, ja mitä pidemmälle isän kuoleman ja kasvuvuosien käsittely etenee, sitä syvempiä kirjallisuusviittauksista tulee. Bechdel tuntee ymmärtävänsä isäänsä, ainakin osittain, mutta petollisesti liian myöhään.

Oman konfliktinsa tarinaan tuo isän kuolemaan liittyvä epävarmuus. Oliko kyse puhtaasta onnettomuudesta vai olisiko se voinut olla itsemurha? Sitä ei saada selville, ehkei aivan halutakaan saada.

Hautuukoti käsittelee perhesuhteiden ja menetyksen lisäksi paljon identiteettiä, sen muodostumista ja merkitystä. Bechdelin perhe pitää pikkukaupungissa hautaustoimistoa, mutta oikeasti perheenisä haluaisi olla jotain muuta. Hän rakastaa antiikkia, entisöintiä ja taidetta, ja perheen kotikin on monella tapaa kuin museo. Synkkä puoli on isän peitelty homoseksuaalisuus ja hänen suhteensa nuoriin miehiin, myös alaikäisiin poikiin, joista hän ei joudu vastuuseen.

Bechdelin perhetausta ei ole onnea täynnä, mutta siitä huolimatta Hautuukoti on muistelmateos, jossa on myös lämpöä – mustan huumorin kuorruttamana, mutta kuitenkin. Bechdel ei jää säälittelemään itseään, vaan hänen asenteensa on pikemminkin raa'an rehellinen. Oma aikuiselämä on väistämättä lapsuuden sävyttämä, mutta sen uhriksi ei pidä heittäytyä.


Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on Hautuukotia positiivisemman lapsuuden kuvaus. Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja Kanadassa vuosikaudet asuneen sarjakuvapiirtäjän on palattava kotiin Filippiineille surutyötä tekemään ja hautaamaan isä. Samalla tuntuvat hautautuvan vuosikaudet turvaa tuoneet muistot ja perhesuhteet.

Mapa kertoo rehdisti omasta menneisyydestään ja esimerkiksi kipuilustaan sukupuoleen liittyvissä oletuksissa ja asenteissa. Hän on aina ollut "poikatyttö", mitä ei Filippiineillä ollut helppoa niellä. Mapa on hyväosaisen, rikkaan perheen tytär, mikä teoksessa myös vahvasti näkyy. Kouluttautuneet ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan perheelleen huomattavia etuja maassa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat ovat suuria.

Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on muistelmateos erään naisen matkasta omaksi itsekseen, mutta lisäksi se on Filippiinien yhteiskunnan historiaa avaava kirja. Yksinvaltiaaksi julistautunut presidentti Ferdinand Marcos ja hänen vaimonsa Imelda Marcos, 1980-luvun poliittinen kuohunta ja lopulta Marcosien syrjäyttäminen vuoden 1986 vaaleissa käsitellään Mapan ruuduissa tietopohjaisesti mutta niin, että kokemusten vaikutus yksilö- ja perhetasolle välittyy.


Mapa on asunut vuosikaudet Pohjois-Amerikan mantereella, mutta sarjakuvamuistelmat sijoittuvat pääosin ja vahvasti nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Aasiaan. Mapan perheen korkea asema yhteiskunnassa näkyy monella tapaa: käydään yksityiskouluja, on varaa teknologiaan ja länsimaiseen viihteeseen, köyhät maatyöläiset ovat suvun omistamien tilusten luonnollinen resurssi, elämässä muutenkin on helpotuksia, joihin läheskään kaikki filippiiniläiset eivät voi edes kuvitella pääsevänsä kiinni.

Toisaalta koetaan turtumusta ja voimattomuutta maan korruptoituneen hallinnon takia, joudutaan kohtaamaan kolhuja, riitoja ja erimielisyyksiä. Nuoruus ei ole helppoa aikaa missään päin maailmaa, mutta ainakin Lorina Mapalla on mahdollisuus muuhunkin kuin raatamiseen.

Mapan piirrosjälki on selkeää ja hän hyödyntää sivujen pinta-alaa monipuolisesti erikokoisilla ruuduilla, ihmisjoukkojen kuvauksilla ja yksityiskohdilla. Aikatasot nykyhetkessä ja menneisyydessä limittyvät luontevasti, ja viimeisten sivujen tunnekuohu päättää albumin koskettavasti.

Sarjakuva on luonteva esitystapa perhe-elämän muistoille, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksille ja toisaalta myös poliittisen historian käsittelylle. Sekä Bechdel että Mapa vievät lukijan mukanaan omiin muistoihinsa, syvälle perheiden salaisuuksiin ja yksityisiin hetkiin ja asioihin. Kumpikin teos on vahva sarjakuvaromaani, joiden lukeminen on ilo.





Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
Suomentaja: Taina Aarne
Like 2009
238 s.
Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Kirjastosta.


Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me. A Graphic Memoir
Conundrum Press 2017
131 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kummallakin teoksella osallistun Naisen tie -haasteeseen ja Sarjakuvahaasteeseen. Bechdelin kirjalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteen kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan sen kategoriaan Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja. Mapan kirjalla nappaan Helmet-haasteen kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin sekä johdattelen Kukko kainalossa -haasteen ja Maailmanvalloituksen Filippiineille.

21. tammikuuta 2018

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa



Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.

20. tammikuuta 2018

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa



Kuten on tullut todettua, Kirsi Kunnas on minulle oikeastaan vasta näin aikuisena löydetty aarre. Toki hänen lastenrunonsa ovat kuuluneet lapsuuteeni kuten lähes kaikilla suomalaisilla, mutta tarkemmin olen perehtynyt Kunnakseen vasta myöhemmin. Aina olen häntä kuitenkin ihaillut pitkän uran ja uskomattoman taitavan kynänkäytön vuoksi. Ja myös siksi, että rakastan Eppu Normaalia, enkä voi olla antamatta mielessäni osittaista kunniaa Martti Syrjän sanataidoista hänen nauttimalleen äidinmaidolle.

Kirsi Kunnaksen elämäkerran, professori emerita Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014) ostin itselleni jo yli kolme vuotta sitten kirjamessuilta, jolloin Kunnas esiintyi siellä niin kuin vain 90-vuotias kirjallisuuden grand old lady voi. Aikansa se otti, että kirjan sain aloitettua, mutta nyt, kun Kunnas on juhlinut jo 93-vuotispäiväänsäkin, on elämäntarinakin luettu.

Kunnas syntyi vuonna 1924 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoistyttäreksi. Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijat Wäinö ja Sylvi Kunnas, keskeisiä jäseniä Tulenkantajissa. Wäinö-isä kuoli vain vähän yli kolmekymppisenä Kirsin ollessa vasta nelivuotias. Sylvi avioitui sen jälkeen taidekriitikko Einari Vehmaksen kanssa. Elämäkerta painottaa Kunnaksen kotitaustan merkitystä: vaikka kotona ei oltu leveän leivän äärellä, ja toimeentulo oli paikoin hyvin niukkaa, omaan tekemiseen ja uuden luomiseen kannustettiin ja uskottiin aina.

Kunnas kärsi nuoresta pitäen hengityselinten terveysvaivoista, kuten tuberkuloosista, keuhkopussintulehduksesta ja keuhkokuumeesta, jotka johtivat useampaan toipumisjaksoon eri parantoloissa. Vaikka sairastaminen oli ikävää ja jätti varmasti jälkensä, se myös mahdollisti luovan työskentelyn ja kirjoittamisen. Sairaalajaksojen elämä näkyy Kunnaksen runoissa, joissa on paljon luontoon, kasvuun ja kuolemaankin liittyvää tematiikkaa. Ensimmäisen kokoelmansa Villiomenapuu hän julkaisi vuonna 1947.

Kirsi Kunnaksesta piti ensin tulla kuvataiteilija vanhempiensa tapaan, mutta hän lopetti opinnot Taideakatemiassa terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, mutta työelämä ja oma kirjoittaminen veivät mukanaan, eikä valmiita papereita koskaan tullut. Kunnas työskenteli kustannusalalla muun muassa markkinointitehtävissä.

Rakkaus kuljetti Stadin friidun Pirkanmaalle, kun puoliso Jaakko Syrjä löytyi Tampereelta ystävien kautta. Syrjät asuivat niin Tampereella kuin myöhemmin Ylöjärvellä Jaakon sukutilalla. Tamperetta Kunnas ei olekaan sen jälkeen hylännyt, vaan asuu siellä edelleen, joskin suuren osan työelämäänsä hän teki liikkuvaa työtä monella eri paikkakunnalla.

Kirsi Kunnaksen ansioluetteloon kuuluu paitsi suomalaisen modernistisen runouden ja lastenlyriikan tukipylvääksi kasvaminen, myös kritiikkien, aapisten, oppimateriaalien ja käännöstöiden valtaisa määrä. Hän on myös tehnyt psalmien suomennoksia raamatun uuteen painokseen, osallistunut kaupunkiympäristön suojeluun, toiminut Suomen PEN:in puheenjohtajana ja opettanut luovaa kirjoittamista. Hänet on palkittu moninkertaisesti ja useaan otteeseen merkittävillä kirjallisuuspalkinnoilla.

Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa on siinä mielessä vaativaa luettavaa, että se on elämäkerrallisuuden ohella kirjallisuusanalyysia. Kirstinä toimi Jyväskylän yliopistossa kirjallisuustieteen professorina ennen eläkkeelle jäämistään, ja se myös näkyy tekstissä. Elämäkerta voisi keskittyä Kunnaksen monivivahteiseen elämänpolkuun, mutta hänen runoutensa analysoiminen tuo siihen vahvemman lisäkerroksen. Uskon tosin, että Kunnaksen aikuisille kirjoitettua lyriikkaa lukematon lukija saattaa turhautua kirjan äärellä, sen verran syvällisesti se Kunnaksen runoja analysoi. Toisaalta analyysia ei ole välttämätöntä lukea kokonaan, vaan elämäkerrasta saanee paljon irti myös keskittymällä nimenomaan biografisiin osioihin.

Jykevä, myönteinen ja laaja elämäkerta yhden Suomen kirjallisuushistorian merkittävimmän tekijän urasta ja elämästä.


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
WSOY 2014
475 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kirjojen kamari, Kirjasähkökäyrä, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjapolkuni, Hemulin kirjahylly


Haasteet: Naisen tie -haaste, Helmet-haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

18. tammikuuta 2018

Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää



Kahden älykkään ihmisen humaani keskustelu tekee sielulle hyvää. Ja niin tekee myös pulla, epäilyksettä.

Kosmologian professori Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi saivat muutamia vuosia sitten idean keskustelukirjasta, joka kertoisi maailmankatsomuksellisuudesta ja ajatuksista sen taustalla. Ei muuta kuin hommiin. Työ eteni vähitellen ja kirjeitä vaihdettiin, keskustelu kulki ja laukkasi villinäkin. Lopputulos, Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017), on nyt kansien välissä ja lukijoiden ilona.

Kirjan alussa Saarikivi ja Enqvist esittelevät itsensä lyhyissä teksteissä. Saarikivellä on taustallaan akateeminen kulttuurisuku, Enqvist puolestaan on sukutaustaltaan "harmaa ja draamaton", sukunsa ensimmäinen tohtori. Saarikivi tutkii ja opettaa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, Enqvist on keskittynyt alkuräjähdykseen ja maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Kummankin työpaikka on Helsingin yliopisto, mutta hyvin kaukana he ovat toisistaan – jos eivät fyysisesti kuin muutamien kilometrien päässä, oppiaineksiltaan sitäkin enemmän, sillä toinen on "kova luonnontieteilijä" ja toinen "umpihumanisti". Molemmat rakastavat kirjoittamista, ja se myös näkyy teoksessa.

Syvin juopa tai ristiriita keskustelijoiden välillä rakentunee uskonnon ja uskonnollisuuden ympärille. Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi (ja on kirjoittanut aiheesta aiemminkin), Saarikivi on puolestaan evankelis-luterilainen kristitty. Uskonnon ja uskomusjärjestelmien merkitystä käsitellään miesten kirjeissä kautta linjan. Miten uskoa perustellaan? Mihin uskontoa ja uskoa tarvitaan? Mitä kompastuskiviä niillä on? Entä yksilön rooli syvästi yhteisöllisen ilmiön sisällä?

Uskonnottomana ihmisenä minun on helpompi kallistua uskon- (tai sen puutteen) asioissa Enqvistin kannalle. Minun on esimerkiksi vaikea niellä Saarikiven ajatusta siitä, että kristitty Kirkkovaltio olisi kehittyessään ja voimissaan pysyessään tuonut mukanaan niin paljon edistystä kuin hän ajattelee. Uskonnot ovat minusta loputtoman kiinnostavia, mutta niillä kaikillä on myös synkkä puolensa, enkä pysty ajattelemaan mitään uskontoa ongelmattomana. Vaikeinta minun on suhtautua siihen, miten uskonnot tai niiden edustajat perustelevat esimerkiksi sukupuolten eriarvoista asemaa tai miten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin ja elämäntapaan puututaan uskontoon pohjautuvin argumentein.

Niin ikään käsiteltäviä aihepiirejä ovat todellisuus, tiedon luonne, kielen ja käsitteiden käyttö sekä erilaiset merkitykset ihmiselon kulussa. Ymmärtävätkö esimerkiksi vuoristokansat määritelmää ääniaalto, jos eivät ole koskaan avovettä ja veden aaltoilua nähneet? Miten väreistä voi puhua, mitä käsitteitä käyttää, jos omassa maisemassa on lähinnä ruskean ja keltaisen eri sävyjä tai lunta ja jäätä?

Enqvist ja Saarikivi tuntuvat löytävän jutunjuurta lähes mistä tahansa ajankohtaisesta ja iättömästäkin aiheesta. Kirjeitä lukee mielellään, niiden väitteitä ja perusteita maistelee mielessään, nyökkäilee ja paikoin pudistelee päätään. Saarikivellä on syvän humanistinen asenne, johon minun niin ikään humanistina luulisi samastuvan helposti, mutta yllättäen koin enemmän yhtäläisyyksiä luonnontieteilijä-Enqvistin kanssa. Vaikka en minä koskaan kyllästy pohtimaan ihmistä, ihmisen mieltä ja toimintaa, olemistamme yksinään ja muiden kanssa, elämäämme ja kulttuurejamme, en totisesti, eivätkä tunnu nämä herratkaan.

Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen kirjassa ei tulla tai saada valmiita vastauksia. Keskustelijat kyllä lähentyvät toisiaan, pyörittelevät ja kierittelevät ajatuksia, löytävät uusia tulokulmia. Kirjan tunnelma ei ole ylenkatseinen, vaan lukija voi rauhassa miettiä, mikä hänen oma roolinsa maailmassa on ja miten kirjan teemoja käsittelee.

Saarikivi kirjoittaa lopuksi:

Voimme olla itsellemme ainutlaatuisia, mutta ajattelijoina emme sitä ole. Olemme aikakautemme luomuksia, individualisteja, materialisteja, porvareita tai narsistisia selittelijöitä. Mutta en jaksa nyt tuntea tästä kaikesta aivan tolkuttoman suurta häpeää, koska tähän maailmanaikaan ja maahan satuimme syntymään. (s. 234)

Tähän on helppo yhtyä. Olemme monen asian summia, alkuaineiden yhdistelmiä ja hiukkasseoksia, jotka elävät tietyssä ajassa ja paikassa sen itselleen ainutlaatuiseksi tehden.

Olen onnellinen, että elämme maailmassa, jossa kaikesta häsellyksestä ja uhkakuvista huolimatta on edelleen mahdollisuus ja tilaa rauhalliseen, toista kunnioittavaan ja monipuoliseen keskusteluun, jonka voi käydä kirjallisessa muodossa. Siis niin, että aikaa kuluu niin kirjoittamiseen kuin lukemiseen, eikä ohituskaistaa tai pikakelausnappulaa ole.

Suosittelen Ainoa, mikä jää -teosta ajan kanssa nautiskeltavaksi, omin päin pohdittavaksi, parhaimmillaan muiden kanssa jaettavaksi.


Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
238 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjavinkit, Timon poikkitiedepalsta, Matti Mäkelä / Helsingin Sanomat


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 29. Kirja, jota suosittelisit ystävällesi. Avaan tällä kirjalla myös Tietokirjahaasteen.

16. tammikuuta 2018

Nuortenkirjallisuutta selkona ja ilman



Kuinka selvitä hengissä yläkoulusta

A) Älä tee itsestäsi numeroa.
B) Ole huomaamaton.
C) Ole keskiverto.
D) Äläkä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin.
E) Odota vaan lukion ja armeijan yli. Älä huoli, yliopistossa saa kyllä.


Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet on raikas nuortenkirja suoraan yläkoulumaailmasta. Kirjan on alun perin julkaissut Kustantamo S&S vuonna 2016, ja loppuvuodesta 2017 Opike julkaisi siitä selkomukautuksen, jonka on tehnyt Leena Kaivosoja.

Luin alkuperäisteoksen ja selkomukautuksen peräkkäin. Kannatti: vertailu oli helppoa ja pääsin suoriltaan toteamaan selkoversion olevan erinomainen. Siihen on valittu alkuperäisen kirjan olennaisimmat asiat, rönsyt on karsittu, mutta sisin on säilynyt olennaisesti mukana.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka laskee jo päiviä peruskoulun päättymiseen. Hän on parhaan kaverinsa Onnin kanssa kaikin tavoin tavallinen. Renen isoveljen, jo yliopistossa opiskelevan Rasmuksen antamat ohjeet ovat selkeät. Älä kiinnitä kenenkään huomiota, hankkiudu vain nopeasti eteenpäin elämässä. Rasmus on tiennyt, mistä puhuu, sillä häntä kiusattiin koulussa rankasti. Rene onnistuu välttämään kiusaamisen, mutta on muuten melkoinen seinäruusu.

Pikkupaikkakunnan elämä on hiljaista ja mitäänsanomatonta. Siihen Rene haluaa nyt muutoksen, jotain on Kiukaisissakin tapahduttava! Ja koska mitään ei tapahdu, ellei itse pane pökköä pesään, on Renen ryhdyttävä toimiin. Hän päättää perustaa poikabändin. Mukaan soppaan hän saa houkuteltua ja/tai pakotettua yhtä huomaamattoman Topin, kasiluokan neron Patrikin ja lopulta myös Onnin. Lapsuudenkaveri Hilda auttaa järjestämällä faniklubin ennen kuin bändi on edes järjestäytynyt.

Bändin ensimmäinen keikka sovitaan koulun Unkari-teemapäivään. Ja valmistautuminen voi alkaa!

Veistisellä on oiva tyyli puhua lukijalle. Rene hölinään liittyy useita alaviitteitä etenkin kirjan alkupuolella, mikä on mielestäni hauska tyylikeino. Rene on kertojana ja hahmona samaistuttava: tavallinen ja kuitenkin oma olennainen persoonansa. Renen elämästä, ajatuksista ja kokemuksista kehittyvä kuva muuttuu matkan varrella paljonkin, ja lukija saa kokea melkoisen yllätyksen tarinan edetessä. Mutta sellaistahan elämä on, yllättävää ja outoakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeissa on ainekset hyvään lukukokemukseen heikommallekin lukijalle. Tarinan aikajänne on hallittava, henkilögalleria samoin. Tapahtumat ja juonenkulku pysyvät hanskassa. Tarinan teemaan pääsee sujahtamaan sisälle kummemmin ponnistelematta, mutta se tarjoaa pohdittavaa monella tapaa.

Alkuperäisteos ei ole mahdottoman hankalaa luettavaa, mutta Kaivosojan tekemä selkomukautus tiivistää olennaisen selkeämpään muotoon. Veistisen tyyli kertoa tarinaa on hauska ja hieman polveileva, joten selkomukautuksesta on jätetty pois suurimmat sivupolut.

Seuraavassa esimerkki, jossa voi vertailla alkuperäistä ja selkoversiota:

Ja tämä ei ollut edes sen päivän pahin nimenunohdus. Pahimman todistin juuri ennen lounasta huomatessani jonkin punaisen tipahtavan loskaan.
     "Hei, sä pudotit hanskan!" huudahdin. Onni ihmetteli vieressäni, kun nostin Sofian hanskan ja kiristin askeleitani edessäni keinahtelevan ihanan alkunaiseuden luo.
     Sofia havahtui viiveellä, sofiat havahtuvat aina viiveellä, jos joku muu kuin vanhempi tai koulun ulkopuolinen poika puhui heille. Virnistin silti tyytyväisenä ja ojensin hänelle viininpunaista nahkahanskaa.
     Hän hymyili. Sofia hymyili minulle. Minulle. "Kiitti Reino."
     Minä nyökkäilin tyytyväisenä enkä korjannut. Tietenkään. Mutta Onni nauroi räkäisesti: "Reino? Vau. Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta eikä se muista sua."

(Alkuperäinen, s. 10–11)


Sofialta tippui hanska maahan.
Nostin hanskan, juoksin Sofian luo ja sanoin:
– Hei, sä pudotit hanskan!

Sofia hymyili minulle.
Siis hymyili minulle!
– Kiitti Reino,
Sofia sanoi.

Minä nyökkäilin tyytyväisenä.
Mutta Onni nauroi vieressäni:
– Reino!
Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta,
eikä se edes muista sun nimeä.

(Selkomukautus, s. 8–9)


Toki selkosuomen lukemiseen vaaditaan totuttelua, jos sitä ei ole aiemmin lukenut, mutta toisaalta on myös virkistävää lukea kieltä, joka on hyvin selkeää ja olennaiseen keskittyvää. Selkosuomesta hyötyvät suomea toisena tai vieraana kielenä oppineet ja oppivat, mutta yhtä lailla lukivaikeuksien kanssa elävät tai ne, joilla on muusta syystä korkea kynnys lukemiseen.

Nuortenkirjojen selkomukautukset ovat ehdottoman tärkeä juttu, ja niitä soisi ilmestyvän huomattavasti nykyistä enemmän. Ymmärrän kyllä, että ne eivät ole mikään taloudellinen hitti, mutta sitäkin tärkeämpää niitä on saada kirjastojen ja koulujen kokoelmiin ja nuorten (ja miksei vanhempienkin) saataville. Mitkä tahansa keinot lukemisen helpottamiseksi tuntuvat tarpeellisilta nykyaikana, joten rohkeasti kimppuun vain!


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2016
203 s.

Kirjastosta.

Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Ulkoasu: Birgit Tulla
Opike 2017
96 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (alkuperäinen ja selkoversio), Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Lukuaikaa etsimässä

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 57. Kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille.

15. tammikuuta 2018

JP Ahonen: Villimpi Pohjola



Kirjastoreissulla sattui silmään JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvan kahdesta ensimmäisestä osasta vastikään julkaistu uusi painos Pelinavaus (WSOY 2017, 1. painos Arktinen Banaani 2013). Villimpi Pohjola on ollut minulle nimenä etäisesti tuttu, mutta muuten tuntematon suuruus. Onneksi satuin nyt huomaamaan sen – kolahti nimittäin sen verran kovaa, että kaikki seuraavatkin osat, Kypsyyskoe, Lapsus ja Valomerkki, oli saman tien lainattava ja luettava.

Villimpi Pohjola kertoo samannimisen yliopistokaupungin elämästä ja eräästä tietystä kaveriporukasta siellä. Porukka muodostuu erilaisista persoonista, joilla on kuitenkin sen verran yhteistä (ainakin palauttamaton gradu, ihmissuhdehärdelli ja kolottava kaljahammas), että välit ovat tiiviit.


Pelinavauksessa on koottuna Ahosen alkupään strippejä, ja niiden piirrosjälki onkin sangen erilaista kuin myöhemmissä osissa. Ihmishahmot ovat hieman karrikoidumpia, nimenomaan hahmomaisempia, kun myöhemmin ihmismäisyys nousee selkeämmäksi.

Aluksi henkilöiden elämä toki muutenkin on erilaista. Opinnot ovat kaikilla kesken ja arki ja juhla nivoutuvat tiiviisti luentosalien, tenttiinlukemisten, ainejärjestöbileiden, peli-iltojen ja enemmän ja vähemmän onnistuneiden yhdenyönjuttujen ympärille.

Henkilögalleriaan kuuluvat "yksinäinen susi" Anna, "pelimies" Rontti, "muiden peesailija" Verneri, "kuvioista pian katoava" Jaana, "toinen häipyjä" Topi, "setämies" Juhani, "teinipoika aikuisen naisen kehossa" Minna, "huoleton hengailija" Otto, "romantikko" Ukko ja "murehtija" Muusa. Hahmot ovat hauskoja, mutta keskenään myös melko samantapaisia, mikä puolestaan hidastaa aluksi heidän erottamistaan toisistaan.

Kaverusten väliset suhteet ovat monenlaiset Ukon ja Muusan avoliitosta Oton ja Minnan kämppiksinä elelyyn ja Rontin ja Annan kännisiin jatkoihin, joiden seuraukset tai pikemminkin eräs aivan tietty seuraus nousee hyvin keskeiseen rooliin myöhemmin tarinassa.


Villimpi Pohjola kolisee muun muassa siksi, että tunnistan siitä hyvin paljon tuttuja elementtejä opiskeluvuosilta. Krapulassa luennolla (check), epämääräiset opiskelijabileet (check), täyttä hepreaa olevat tenttikirjat (metafysiikka check), yliopiston erikoiset opettajapersoonat (check), olutseireenien vastustamaton huuto (check), yöelämän kuvitelmat vastaan todellisuus (check)... ymmärtänette kaavan. Toisaalta tarinoissa on myös kipeästi osuvia huomioita elämän olennaisista asioista ja väistämättä edessä olevasta aikuiseksi kasvamisesta.

Tarina etenee soljuvasti. Paikoin stripeissä on ronskia huumoria, absurdeja tilanteita ja villiksi yltyviä kuvitelmia. Sohvaperunasta kasvaa ituja, sydän revitään rinnasta, tatti kasvaa otsaan ja niin edelleen. Realismin ylittävät efektit sopivat tarinaan erinomaisesti, eikä niiden mahdollisuutta kyseenalaista millään muotoa.

Villimmän Pohjolan ydin on sen henkilöhahmoissa ja näiden välisessä napakassa dialogissa. Sarjan aikana kaikki sen henkilöt kasvavat ja muuttuvat tavalla tai toisella, osa enemmän ja osa vähemmän. Graduja valmistuu, työpaikkoja etsitään, suhteita syntyy ja kuolee, yksi vauvakin saadaan (vahingossa) aikaiseksi, toista taas ei millään. Ajankuva välittyy populaarikulttuuriviittausten ja kehittyvän sosiaalisen median kautta.

Toisaalta tarinassa on riittävästi ilmaa, jotta erilaisissa elämäntilanteissa olleet ja kokemuksia keränneet voivat löytää siitä tuttua ja ymmärrettävää. Henkilöiden perhetaustoista annetaan vain pieniä viipaleita, olennaisinta on tämä hetki ja ehkä jopa tulevaisuus, jos sinne asti joku uskaltaa kurkistaa.



Pidän erityisen paljon siitä, kuinka epätäydellisiä Villimmän Pohjolan henkilöt ovat. Jokaisella on omat kompastuskivensä ja heikkoutensa, ja vaikka niitä välillä koettaa peitellä, ystävät ovat tarkkasilmäisiä ja ymmärtäväisiä. Tai ainakin yrittävät olla. Ainakin välillä. Edes huumorilla. Ehkä.




Mikä onnekas löytö tällainen erinomaisesti omaan makuun ja kokemusmaailmaan osuva sarjakuva onkaan! Ja vieläpä ihan sattumalta! Kiitos jälleen kirjastolle siitä, että esille nostetaan erilaisia kirjoja asiakkaiden huomattavaksi ja kiinnostuttavaksi.




JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus
WSOY 2017
160 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe
Arktinen Banaani 2011
88 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus
Arktinen Banaani 2014
96 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki
WSOY 2015
96 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Sabinan knalli  

Haasteet: Avaan täten Sarjakuvahaasteen saman tien neljällä suorituksella. Kirjastohaasteen kohta 19. Lue sarjakuva, Helmet-haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (alun perin Aamulehdessä).

14. tammikuuta 2018

David Mitchell: Luukellot



Tiedote (Vapaa julkaistavaksi heti)

Vuoden paras romaani nyrjäyttää mielen sijoiltaan

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja Suketus luki vuoden 2017 parhaan kirjan, brittiläisen David Mitchellin Luukellot (suom. Einari Aaltonen, Sammakko 2017), kun vuosi oli jo lopuillaan ja tiimalasin hiekka valunut lähes loppuun. "En käsitä tätä kirjaa", autuaana hymyilevä kirjabloggaaja huokaa. "Miten jotain näin mahtavaa on taas päässyt Mitchellin kynästä ja mistä nämä kaikki ideat kumpuavat? Hemmetin Mitchell saa ihmisen ihan sekaisin kirjallaan!".

Monin silmin nähtynä

David Mitchell on kirjoittanut useita kokeilevia, kaleidoskooppimaisia romaaneja, joista bloggari Suketus on pökertynyt ennenkin. Luukellot jatkaa tyynesti samanlaista, laadukasta ja haastavaa kirjallisuudenlajia – sitoen romaaninsa myös osaksi muiden teostensa jatkumoa pienin elein ja vihjein. Luukellojen päähenkilö on teini-ikäinen brittityttö Holly Sykes, joka kyllästyy vanhempiensa rajoitteisiin ja petolliseen poikaystäväänsä ja karkaa kotoa kesällä 1984. Tästä matkasta alkaa seikkailu, joka kestää Hollyn koko elämän ajan.

"Holly on tarinan päähenkilö, mutta romaanin myöhemmät vaiheet kerrotaan aina uusien henkilöiden näkökulmasta, ja aika vain jatkaa sinnikkäästi kulkuaan", Suketus kertoo. Romaanissa kohdataan omahyväinen opiskelijanuorukainen Hugo Lamb sveitsiläisessä hiihtokeskuksessa 1990-luvun alussa, Hollyn puoliso, sotatoimittaja Ed Brubeck ja heidän tyttärensä Aoife Irakin sodan pauhatessa taustalla, kaikin puolin epämiellyttävä kirjailija Crispin Hershey, salaperäinen tohtori Marinus sekä kokonainen kylällinen ihmisiä Irlannin rannikolla vuonna 2043, kun maailmanloppu tuntuu olevan ovella ja ihmisyyden rippeet valmiit heitettäväksi ihmiskunnan tunkiolle.

"Holly on tavalla tai toisella mukana kaikissa osioissa, mutta minäkertojaksi hän pääsee vain aluksi ja lopuksi. Muun osan kirjasta lukija pääsee mitä erikoisempien henkilöiden näkökulmien sisään", bloggaaja koettaa tiivistää. Tarinan aikajänne kattaa kuutisenkymmentä vuotta kesästä 1984 vuoteen 2043 saakka. Yksi kokonainen ihmiselämä – mutta niin paljon muutakin.


Taistelua aikaa ja ajattomuutta vastaan

Luukellot on kokeileva, maagisesta realismista ja fantasiasta ammentava romaani, jonka keskeisenä teemana on aika ja sen kulku, kuolema, kuolemattomuus, sodankäynti ja elämän sattumanvaraisuus. Siinä missä tavalliset kuolevaiset ovat – tietämättään – heikkoja "luukelloja", maailmassa on myös ajassa kulkevia ja sitä hallitsevia horologeja ja ankoriitteja. Horologit ovat kuolevaisten puolella, ankoriitit puolestaan käyttävät näitä oman kuolemattomuutensa vahvistamiseen väkivaltaisten riittien kautta. He näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta ovat kaikkea muuta – ja tietävät liikaa.

"Holly joutuu kohtaamaan sekä horologit että ankoriitit lähempää kuin kukaan haluaisi", Suketus toteaa. "Hän on syystäkin epäileväinen, mutta tapahtumat romaanin toiseksi viimeisessä osiossa lähtevät niin lujaa lapasesta, ettei Hollynkaan auta kuin hypätä kyytiin."

Kirjan juonta on lähes mahdotonta tiivistää selkeästi. Juuri siksi se nouseekin yli puolitoistasataa kirjaa vuodessa lukevan kirjabloggarin timanttisimpaan kärkeen. "Ei tässä voi muuta kirjalta edes toivoa", Suketus huokaa. "Luukellot on klassinen esimerkki kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan. Luin sitä päivällä ja luin sitä yöllä, nukkuminen ei tullut kyseeseenkään. Onneksi satuin ottamaan sen lomalukemiseksi, niin muu elämä ei kärsinyt, ainakaan paljoa", hän hymähtää.


Tyylilajien sankari

David Mitchell on noussut maailmanmaineeseen huikean Pilvikartasto-romaaninsa myötä. Se on vielä Luukellojakin vahvemmin erilaisista tekstityyleistä ammentava, monikerroksinen kertomuskudelma. Luukellot kietoutuu selkeämmin tietyn yksilön ympärille, ja Holly onkin eräänlainen avain koko romaaniin.

Mitchellin tekstissä on paljon tavaraa, mutta vaikka turboähkyn vaara on ilmeinen, se ei kuitenkaan toteudu. Kirjailija sitoo lankoja tarinaansa tavalla, jonka äärellä voi vain nyökytellä tyytyväisenä. Henkilöhahmoihin hän puhaltaa elämää taiturimaisesti, ja etenkin vastenmielisten, omahyväisten ja puutteellisten ihmisten kuvaajana hän on vailla vertaa.

"Mitchell on hymähdyttäjä, itkettäjä, pohdituttaja", Suketus summaa näkemyksensä. "Tässäkin tarinassa ihmisyys kaikkine puolineen nousee keskeiseen rooliin. Miten elämme, mistä nautimme, mitä teemme toisillemme, mihin olemme valmiita ja missä rajamme kulkevat. Suoria vastauksia kirja ei anna, vaan pakottaa itse miettimään. Viimeisen osion tulevaisuuskuvaus on dystooppinen ja kammottava. Siinä vaikuttaisi olevan sellaisia elementtejä, jotka antavat myös joitakin selityksiä Pilvikartastolle."

Suketus ei heti keksi ketään toista kirjailijaa, jolla olisi vastaavanlainen taika tekstissään. "Kyllä Mitchell on aivan ehdottomasti minulle kaikkein kovinta kärkeä, mitä parhaisiin kirjailijoihin tulee", hän ilmoittaa. "Vaikka luen paljon, välillä varmaan liikaakin, enää harvoin kohtaa sitä kaikkein timanttisinta tavaraa. Ehkä olen tullut nirsoksi."

David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"


David Mitchell: Luukellot
Suomentaja: Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
644 s.
The Bone Clocks (2014)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjavinkit, Laura Väänänen / Maailmankirjat