28. kesäkuuta 2017

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.


Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!


Cilla ja Rolf Börjlind
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi
S&S 2013
323 s., e-kirja
Springfloden (2012)

Kolmas ääni
S&S 2014
336 s., e-kirja
Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto
S&S 2016
319 s., e-kirja
Svart gryning (2014)


Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

26. kesäkuuta 2017

Kielletty rakkaus kerrankin freesisti



Kielletty rakkaus on aihe, josta on kirjoitettu maailman sivu. Teemassa on klassisia elementtejä, jotka toimivat vuosisatojen ja -tuhansienkin jälkeen, mutta niin ikään on mahdollista kertoa tarinaa latteasti tai ylipäänsä tavalla, joka ei oikeuta itseään.

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on romaani, jonka keskiössä on monella tapaa kielletyksi ja tuomituksi määriteltävä suhde. Kuusitoistakesäinen Maria on muuttanut poikaystävänsä Johanneksen kotitilalle itäsaksalaisessa pikkukylässä kesällä 1990. Koulunkäynti ei Marialle oikein maistu, mielummin hän lukee Karamazovin veljeksiä ja koettaa löytää paikkaansa Brendelin tilalla. Johannes on lähinnä kiinnostunut valokuvaamisesta ja toivookin siitä itselleen uraa. Maria puolestaan kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa muuten: oma perhe on hajonnut, äiti onneton ja Marialla itsellään takki täysin auki mitä tulevaisuuteen tulee. Appivanhemmat Siegfried ja Marianne sekä Siegfriedin äiti Frieda ja tilan "kotimies" Alfred muodostavat Marian ympärille jotain sellaista, jonka voi ajatella korvaavan häneltä puuttunutta perhettä. Vähitellen Maria oppii talon tavoille.

Kunnes naapuritilan nelikymppinen Henner kolahtaa Marian tajuntaan kovaa. Seuraa tiukasti salattu suhde, joka on täynnä valtaa, himoa ja heräävää seksuaalisuutta. Marialla on mieletön tarve olla hyväksytty ja rakastettu, ja siksi hän suostuu asioihin, joita ei haluaisi tehdä ja alkaa kuvitella mahdollisuuksia, joita ei ole olemassakaan.

Vielä joskus kerromme kaiken on kipeä ja omalla tavallaan kauheakin tarina. Krienin tyyli on tykittävä: romaani alkaa Marian tiukalla kuvailulla ympäristöstä, jossa elää ja ihmisistä, jotka ympäristöön kuuluvat. 200 sivua on tiivistä kerrontaa, mitään ylimääräistä ei ole mukana. Marian kasvutarina tuntuu palana kurkussa, ahdistuksenakin. Hänen halunsa miellyttää ja samalla kuitenkin kasvaa omaksi itsekseen on niin raastava, että tekee mieli kääntää katse pois. Ja silti romaania lukee ahnehtien, niin intensiivinen se on.

Samalla kun nuori nainen oppii itsestään ja muista ihmisistä, Saksojen yhdistymisen kipu lävistää kansan. Brendelin perheen keskimmäinen poika on loikannut länteen vuosia aiemmin, mutta nyt muurin murtumisen jälkeen on taas mahdollista matkustaa ja tavata ihmisiä, joiden on ajatellut kadonneen elämästä jo aikaa sitten. Ikävä, maan hajottanut muuri ja politiikka, inhimilliset tragediat ja korjaamattomat haavat tuntuvat romaanissa kautta linjan. DDR:n takapajuisuus häviää Länsi-Saksan edistykselle, eikä se voi olla vaikuttamatta ihmisiin, jotka ovat koettaneet parhaansa mukaan elää elämäänsä niillä resursseilla, jotka käytössä ovat.

Vielä joskus kerromme kaiken on kirja, jota ei voi väittää suureksi romaaniksi, mutta se on intensiivinen, hiottu, raikas ja vahva tarina, jossa viljapellot ja navetta tuoksuvat, kesän valo viistää silmiä ja himo tuntuu varpaissa asti. 


Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Suomentaja: Ilona Nykyri
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
200 s.
Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011)

Kirjastosta.

_______


Haasteet: 73. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on saksa)

19. kesäkuuta 2017

Viisi syytä rasittaa hauistaan lukemalla Tuulen viemää



Lukemattomat lukemattomat klassikot -listani pieneni 900 sivun verran, kun sain muutaman viikon aherruksen jälkeen selätettyä Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestyneen, Pulitzer-palkitun Tuulen viemää. Kiitän lukupiiriä ja (pääosin kuviteltua) joukkopainetta siitä, että lopultakin pääsin tutustumaan Scarlett O'Haraan ja hänen Georgiaansa. Muistelen lukeneeni joskus lapsena jostakin Aku Ankan taskukirjasta Tuulen viemää -versioinnin, mutta siihen kokemukseni tästä tarinasta jäävätkin. Ennen tätä.

Keskityn nyt viiteen seikkaan, jotka saivat minut ponnistelemaan kirjan läpi.

Scarlett ja Rhett

"Niin ilmeistä!", huudahtaa suuri osa kirjan lukeneista. Ehkä niin, ja miksipä ei. Hemmotellun nousukasperheen tyttären ja salaperäisen raikulipoikamiehen rakkaustarina on myrskyisä, polveileva ja osin ennakoimaton – ei mikään tähtiin kirjoitettu todellakaan.

Scarlett noin lähtökohtaisesti on raivostuttava tapaus – ja juuri siksi niin herkullinen. Vaikka Tuulen viemää on kiistämättä kasvutarina, Scarlett ei muutu perimmäiseltä luonteeltaan sen aikana. Sen sijaan maailma hänen ympärillään muuttuu ja vaatii Scarlettilta kykyä sopeutua ja selvitä, tarkistaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Ja voi mikä selviytyjä hän onkaan! Kekseliäs, peräänantamaton, anteeksipyytelemätön! (Ja kauhea. En kestäisi hänenkaltaistaan ihmistä missään olosuhteissa.)

Rhett puolestaan on jo ensimmäisen kerran parrasvaloihin astuessaan mieleenpainuva hahmo. Hän eroaa epäsovinnaisuudellaan kaikesta ympärillään, nauraa sekä itselleen että muille ja tavoittelee päättäväisesti sitä, mitä haluaa saada. Paha poika? Ilman muuta. Konna? En sanoisi.

Sotakuvaus

Yhdysvaltojen sisällissota 1861–1865 ei ole minulle millään muotoa tutuin sotahistorian tapahtuma. Tuulen viemää kertoo sodasta ennen kaikkea etelävaltioiden eli konfederaation puolelta, pohjoisvaltiot eli unioni (eli jenkit) kuvataan etelävaltiolaisten silmin ja näkökulman kautta – eikä se ole erityisen mairitteleva. Rintaman ja suorien taisteluiden sijaan ollaan kotirintamalla: Atlantan kaaoksessa, sotasairaalassa, autioituneella ja köyhtyneellä maaseudulla, pelokkaissa kodeissa. Sisällissota näkyy ihmisten mielissä ja perhesuhteissa, kun kaikki kokevat menetyksiä ja tiedonkulku on hidasta ja epävarmaa. Huomisesta ei voi koskaan tietää.

Tuulen viemää on sodan kuvaajana myös armoton: häviäjän roolia ei ole helppoa kantaa. Sota, johon lähdetään intoa ja kunniantuntoa puhkuen, ei menekään niin kuin sankarikuvitelmissa ajateltiin, vaan edessä on monen vuoden kärsimys ja hidas näivettyminen, lopulta raskas ja häviö.

Sota on paljon muutakin kuin aseiden jylyä. Se on uutisten odottamista, hiljaisuutta, yllättäviä uusia ihmissuhteita, turvallisen maailman perustuksiaan myöten tuntemaa vavahtelua. Samalla elämä jatkaa matkaansa, avioliittoja solmitaan ja lapsia syntyy. Ja aina on joku, joka hyötyy siitä kaikesta.

Naisen asema

Scarlett on omalle ajalleen epätyypillinen nainen, ja saa sen totisesti tuta. Romaanin alussa hän on huikentelevainen, itsekäs ja kapeakatseinen nuori neitokainen, joka ei välitä muusta kuin omasta suosiostaan, uumansa kapeudesta ja ulkoisesta menestyksestä. Pieleen menevät rakkausasiat ikuisen ihailun kohteen Ashleyn kanssa sekä syttyvä sota saavat Scarlettin tekemään ratkaisuja, joiden seuraukset kulkevat mukana loppuiän.

Sota sysää Scarlettin elämään, jollaiseen hän ei ollut valmistautunut, mutta jonka hän kantaa vahvana harteillaan. Heikkouden on väistyttävä, kun huolenpito itsestä ja muista kasautuu Scarlettin tehtäväksi. Hän pelastaa kotitilansa Taran tuhosta, selviytyy päivästä ja viikosta toiseen ja vannottuaan, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää, sen myös toteuttaa. Scarlettista tulee sodan jälkeen menestyvä yrittäjä ja keinottelija, mitä ei totisesti katsota hyvällä aikana, jolloin naisen tehtävänä on pysyä kodin piirissä, huolehtia puolisostaan ja kasvattaa lapsiaan ja palveluskuntaansa. Äitinä Scarlett on surkea: hän ei koskaan edes halunnut lapsia, mutta saa niitä lopulta kolme. Ja sen kanssa on elettävä, tavalla tai toisella. Yleensä ottaen sillä toisella.

Tuulen viemään naiset tietävät millin tarkkuudella, kuinka heidän tulee toimia, puhua ja elää. Vielä tarkemmin he tietävät, kuinka muiden täytyy käyttäytyä. Ei ole sellaista tilannetta, johon ei olisi kirjoittamattomia käytössääntöjä etenkin naisille. Syntymä, kuolema, avioliitto, seuraelämä, ulkona liikkuminen – kaikelle on tapansa ja paikkansa, eivätkä ne milloinkaan ole vapaasti tulkittavia. Siitä pitää ympärillä kihisevä yhteisö tiukasti huolen.

Mustat ja valkoiset ja kaikkien sävyt

Tuulen viemää on myös romaani orjuudesta ja mustien asemasta. Etelävaltioiden puuvillaplantaasien orjatyövoiman kaikotessa sodan jälkeen ollaan uuden äärellä. Kuinka sopeutua vuosisatoja vallinneen tilanteen olennaiseen muutokseen? Kuinka ylipäänsä kohdata mustat ihmiset, kun he ovat vapaita?

Tarassa on tarinan alkaessa kymmeniä orjia, osa pellolla, osa pihalla, osa kartanossa sisätyössä. Scarlett – eikä juuri kukaan muukaan etelävaltiolainen – voi ymmärtää pohjoisen halua vapauttaa mustat: he katsovat, ettei näillä ole valmiuksia selviytyä elämästä ilman valkoihoista isäntää tai emäntää. Toisaalta pohjoisen jenkitkään eivät tunnu ymmärtävän mustia, vaan lähinnä pelkäävät tai karttavat näitä.

O'Haran perheen uskolliset sisäorjat, sittemmin palvelijat, ovat olennainen osa Tuulen viemään tarinaa. Heidät kuvataan hieman yksinkertaisina, mutta sitkeinä ja taipumattomina tukipylväinä. Lastenhoitaja Mammy on yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista, mutta jää silti etäiseksi, hänen omaa maailmaansa ei kuvata, ei edes yritetä. Hän on hahmo, joka tukee muita, mutta ei ole merkittävä toimija omana itsenään.

Tuulen viemää on oman aikansa, 1930-luvun tuote. Se näkyy vahvasti asenteissa, sanavalinnoissa ja tarinankuljetuksessa, vaikka tarkoituksena onkin kertoa 1860-luvusta. Kyse on siis oikeastaan kahteen kertaan tulkittavasta teoksesta: yhtäältä Yhdysvaltojen sisällissodan syihin ja seurauksiin pureutuvasta historiallisesta romaanista ja toisaalta jo 80-vuotiaasta romaanista sellaisenaan, niin ikään kuohuvana ajankohtana kirjoitetusta kirjasta.

Joku muu, mikä?

Klassikoiden lukemisessa on oma hohtonsa, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. En kovin usein saa tartuttua klassikoiksi määriteltäviin kirjoihin, enkä edes oikein tiedä miksi. Toisinaan harmittelen, ettei minulle teininä koskaan herännyt intoa lukea maailmankirjallisuuden suurteoksia – monille tiedän niin käyneen ja käyvän edelleen. Niinpä paikkailen aukkoja näin aikuisiällä, vähitellen ja hitaasti, mutta toisinaan kuitenkin.

Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!


Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Otava 1937
894 s.
Gone with the Wind (1936)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kingiä, kahvia ja empatiaa  

Haasteet: 75. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Helmet-haasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

17. kesäkuuta 2017

Uusperhesuhteita hollantilaisittain



Claire on kansainvälisesti tunnustettu tilkkutaiteilija, jonka töissä näkyy raaka, jopa karski maailma siloitellun perheidyllikuvauksen alla. Nyt hänet ollaan palkitsemassa suurella taidepalkinnolla Isossa-Britanniassa. Claire on lähteny kotoa epäselvissä olosuhteissa: hänen puolisonsa Axel on raivokkaan loukkaantunut vaimolleen koettuaan, että tämä pimittää häneltä olennaisia asioita. Axel on nimittäin sattumalta huomannut Clairen poisheittämässä kalenterissa varatun ajan aborttiklinikalle.

Claire on tehnyt pitkän työn niin taiteilijana kuin uusperheen äitinä. Axelin teini-ikäinen tytär Josefien on ollut osa hänen elämäänsä jo kahdentoista vuoden ajan, ja tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Ei helposti, mutta hyvin. Nyt Josefienkin tuntuu kääntyvän äitipuoltaan vastaan: hän kaipaa biologista äitiään ja itsekin ensirakkauden kokeneena toivoo vanhempiensa palaavan yhteen. Lukijalle on toki ilmiselvää, ettei niin tule missään olosuhteissa tapahtumaan.

Hyvä äitipuoli on tiivis romaani, jonka kantavana teemana on uusperhesuhteiden yhtäkkinen mullistuminen. Se kertoo, miten käy, kun asioista ei puhuta suoraan, kun väärinymmärrysten annetaan kasvaa ja omien vaikeuksien heittää laineensa muiden yli. Romaanin henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Claire on monipuolinen ja ristiriitainen hahmo. Hän on näyttävä nainen (toisin sanoen isokokoinen ja ylipainoinen), omaehtoinen ja paljon kokenut – sellaistakin, miltä haluaa omaa uusperhettään suojella.

Hyvä äitipuoli on jaettu kolmeen osaan, joissa kussakin on eri kertojan näkökulma. Kaikki alkaa Clairesta ja hänen Iso-Britannian matkastaan. Sitten saadaan Axelin näkökulma: petetyksi itsensä tuntevan miehen epätietoinen ja vihainen olo. Viimeisenä ääneen pääsee Josefien, joka paljastaa omalla tavallaan huomattavan paljon äitipuolensa ja isänsä suhteesta siinä missä koko perheen dynamiikasta.

Clairen tarkka näkökyky alkaa tarinan edetessä heikentyä. Hänen vahvuutensa taiteilijana on ollut erinomainen sävyjen havainnointi, mutta silmätulehdus heikentää taitoa merkittävästi. Hyvä äitipuoli on kauttaaltaan kertomus näkemisestä ja havainnoista: miten näemme itsemme ja toisemme, miten ymmärrämme muiden antamat vihjeet, mitä tapahtuu, kun vihdoin näkee vanhan uusin silmin.


Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.
De stiefmoeder (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakuiskaaja, Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjakaapin avain

Haasteet: 71. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on hollanti).

14. kesäkuuta 2017

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (#dekkariviikko)



Dekkariviikko jatkuu ja nyt vuoroon pääsee uunituore ruotsalaisdekkari, Cilla ja Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, jonka sain mukaani viime viikolla Atenan ja S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudesta. Olen pitänyt sen kummemmin asiaa pohtimatta melko pitkää dekkaritaukoa, sillä niiden lukeminen ei vain ole kiinnostanut. Kesän tullen mieli usein muuttuu, niin nytkin. Apuna toimi tämä sangen vauhdikas ja viihdyttävä opus.

Kyseessä on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovan sarjan neljäs osa, mutta vaikken olekaan aiempia lukenut, pääsin erinomaisen hyvin kärryille tapahtumista. Rönningin tiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyneen noin kymmenenvuotiaan pojan raa'an murhan, ja tiimin vetäjä Mette pyytää apuun poliisin työn taakseen jättäneen Tom Stiltonin. Tutkimukset vievät Rönningin ja Stiltonin Bukarestin viemäreihin ja rikollisjärjestöihin siinä missä Ruotsin maaperällä käynnissä olevaan pakolaiskriisiin ja häikäilemättömiin hyväksikäyttötapauksiin. Ruumiitkaan eivät valitettavasti lopu yhteen. Toisena tarinalinjana Stiltonin tuttu Muriel ottaa hoiviinsa kadulta löytämänsä pakolaistytön Folamin, jolla on olennainen yhteys tapahtumiin.

Börjlindit ovat käsikirjoittajia, ja sen huomaa myös kirjan napakasta rakenteesta ja vauhdikkaista näkökulmavaihdoksista. Sarjan ensimmäisestä osasta, Nousuvedestä, onkin jo tehty tv-sovitus, josta muistan nähneeni mainoksia. Jos en olisi maailman huonoimpia tv:n katsojia, saattaisin väittää vilkaisevani sen jossain vaiheessa. Nyt sen sellaisia höpise. Kirjana Nousuvesi on kuitenkin jo ladattu Kobolleni, sen verran alkoi nimittäin kiinnostaa.

Uinu, paju pienoinen on oivallista rikoskirjallisuutta. Siinä on särmikkäät henkilöhahmot, kiristyvä tunnelma, isoja teemoja ja lukijaa palveleva rakenne. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus nousee näkyväksi teemaksi, jota käsitellään ennen kaikkea Eurooppaa viime vuosina kohdanneen pakolaiskriisin ja sen tuottamien valoarkojen lieveilmiöiden kautta. Kansainvälisen rikollisverkoston toiminta kutkuttelee jo hieman korkealentoisia juonenkäänteitä, mutta tässä kontekstissa se tuntuu aivan hyväksyttävältä. Loppuhuipennuksesta olisin kyllä jättänyt ukkosmyrskyn pois, se ainoastaan latisti tunnelmaa, joka oli jo muutenkin saatu viritettyä ihan kohdilleen.

Vaikka kirjalla on mittaa päälle 400 sivua, se ei tunnu pitkitetyltä, vaan päin vastoin imaisee mukaansa onnistuneesti. Siihen nähden, että mukana on runsaasti elementtejä erilaisista yhteiskunnallisista ja globaaleista epäkohdista ja kauheuksista, ne eivät tunnu päälleliimatuilta vaan olennaisilta osilta kerrottua tarinaa. Näköjään viihdekin saa pohtimaan, kuinka onnekas itse on, kun ei ole vaaraa päätyä narkkariksi bukarestilaiseen viemäriin tai hädänalaiseksi pakolaiseksi vieraan maan kylmään järjestelmään.


Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: Valentin&Byhr
Kustantamo S & S 2017
443 s.
Sov du lilla videung (2016)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: 74. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

12. kesäkuuta 2017

Mikko Porvali: Veri ei vaikene (#dekkariviikko)



Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.

Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.

Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.

Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.

Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.

Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.

Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.

Arvostelukappale

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori

Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.


___________



Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...

10. kesäkuuta 2017

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (ja kutsu Runokävelyyn 6.7.)



Aulikki Oksasen Kolmas sisar -runokokoelman nimikkohenkilö on seikkailija, kärsijä, väärinymmärretty ja silti rakastettu. Hän pääsee ääneen tai pikemminkin katseen kohteeksi vasta aivan lopussa, kokoelman päättävän monisivuisen runosikermän päähenkilönä. Runo on villi, ihastuttavalla tavalla runonlaulannan perinteelle kumartava saaga.

Kokonaisuutena Kolmas sisar on runoteos, joka houkuttelee lukemaan. Oksanen kirjoittaa luonnosta, ihmisen ja luonnon kohtaamisesta, tavoista ymmärtää luontoa. Luonto saa hahmoja ja muotoja, joita ihmisen on helpompi lähestyä, mutta kesyttää se ei itseään anna, vaan pysyy etäällä, omassa rauhassaan.




Kolmannen sisaren yleistunnelma on kujeileva. Maailmasta voi löytää aina jotain sellaista, jolle voi nauraa tai edes hymähtää: jopa myrskyllä on oma huvittava puolensa, eikä roolien ylläpitäminen kestä ikuisuuksiin.

Kokoelman alaotsikkona on Runoja ja laulurunoja. Mukana onkin tekstejä, joita ovat laulaneet esimerkiksi Vuokko Hovatta ja Vesa-Matti Loiri. Laulumaisuus näkyy tietynlaisena toisteisuutena, kuten kertosäkeissä tapana on. Runoja lukiessa se ei tuo varsinaista lisäarvoa, vaan sai ainakin kaltaiseni kevytrunonlukijan silmät pomppimaan nopeammin eteenpäin. Pidän kuitenkin paljon Oksasen runojen rytmistä, se on jotenkin keinuva ja houkutteleva. Ehkä laulumaisuus saa sen aikaan, kukaties.



Kirja on kuvitettu Oksasen omilla piirroksilla ja grafiikkatöillä, mikä lisää sen veikeää tunnelmaa. Oksasen kuvissa on samantyyppistä kujeilua kuin runoissa itsessään, ja kokonaisuus on toimiva. Runoissa on paljon tarinallisuutta: ne kertovat kiertävän runonlaulajan tapaan pienistä sattumuksista siinä missä traagisista rakkaustarinoistakin. On maagisia elementtejä mutta myös arkisinta arkea.

Huomattava osuus on välimerellisillä tuokiokuvilla ja tunnelmilla. Runojen mukana saattoi leijua jonnekin Välimeren rannalle, pieniin kyliin ja vuorten rinteille, yrttien ja räiskyvien kasvien huumaavaan tuoksuun, vuosituhantisen kulttuuriperinnön äärelle.

Erityisen paljon minua ilahdutti juuri nyt runo Kesä tulee käymään

Kesä tulee käymään.
Se viihtyy hyvin,
loikoo rannalla
ja saunoo kunnolla,
ja sammuu laiturille niin kuin eno.

Ja sitten se jo lähtee,
koska sille
on tullut joku kiireellinen meno.


Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Siltala 2011
93 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Kirjamielellä, Kirjava kammari

Haasteet: 70. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 22. Kuvitettu kirja, Runohaaste


______________



Ja sitten se Runokävely-vinkki! 

Järjestämme muutamien kirjabloggajakollegoiden kanssa torstaina 6.7., Eino Leinon ja Runon ja suven päivänä Runokävelyn Helsingissä. Tapahtuma alkaa klo 16.00 Runebergin patsaalla ja päättyy klo 19 Kansalaistorille. Kuljemme siis oheisen reitin mukaisesti Helsingin keskustassa, luemme (kotimaisia) runoja ääneen ja yksikseen ja kutsumme mukaan Juuri Sinut. Mukana kulkee myös Helsingin kaupunginkirjaston Runopyörä, josta voi lainata runoja luettavakseen. Tapahtuma ei edellytä mitään ennakkotietoja tai -valmiuksia, ja siihen voi osallistua vain lyhyeksikin toviksi missä tahansa reitin varrella.

Tervetuloa mukaan!

5. kesäkuuta 2017

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!


Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa


Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

4. kesäkuuta 2017

Häpeää, huumoria ja aikamatkoja – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuksi, kouluvuosi on saatettu päätökseen, aurinko paistaa jo toisella tavalla, kesäisesti. Omassa mielessä myllertää isoja asioita liittyen työelämään, omaan opettajuuteen ja tulevaan. En tiedä, minne tuleva syksy minut kuljettaa, toivottavasti johonkin suotuisaan suuntaan. Onhan tässä aikaa pohtia ja etsiä ratkaisuja. Juuri nyt loma ja aika tuntuvat kaikkein tarpeellisimmilta ylellisyystuotteilta. Nyt on se hetki, kun ihmisen kuuluu pysähtyä.

Olen onnellinen niistä nuorista, joiden kanssa sain tänä kouluvuonna tehdä töitä, ihan mahtavaa väkeä – vaikkei minua totisesti päästetty aina helpolla. Ysit ponnahtivat kohti maailman tuulia – olisivatpa ne heille myötäisiä ja olisipa heillä kaikilla vierellä joku silloin, kun vastatuuli yltyy kovaksi. Villin seiskaluokkani hyvästelin pala kurkussa, sillä vaikka meno välillä meinasi viedä järjen ja viimeisetkin mehut, ikävä tulee olemaan iso. Mutta muutokset ja hyvästit kuuluvat tähän työhön. Onneksi hyvät jäljet jäävät muistoiksi, itse kullekin.

Mutta olihan minulla kirja-asiaakin. Toukokuussa löysin vilpitöntä lukemisen iloa pitkästä aikaa ja kirjoja kertyi melkoinen pino. Olen vielä hieman ihan jumissa työhommien jäljiltä, joten hetki mennee, ennen kuin bloggaaminen taas alkaa kulkea. Nyt tuntuu parhaalta niputtaa muutama toukokuussa lukemani kirja tiiviiseen pakettiin.


Toukokuussa kävin ensimmäistä kertaa HelsinkiLit-tapahtumassa Savoy-teatterissa. Kokemus oli mieluisa ja twiittailin sieltä ahkerasti. Keskustelut olivat kiinnostavia ja monipuolisia, vaikken tuntenut juuri lainkaan käsillä olleita kirjoja ja kirjailijoita.

Jari Tervo haastatteli yhdysvaltalaista Garth Greenwellia, jonka esikoisteos Kaikki mikä sinulle kuuluu on jo ehditty määritellä aikamme suureksi homoromaaniksi. Greenwell oli erinomainen esiintyjä ja puhui kirjansa teemoista houkuttelevasti. Pakkohan tähän oli tarttua, vaikka kansi oli ensinäkemältä kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on nimettömäksi jäävän yhdysvaltalaismiehen tarina. Mies asuu ja työskentelee opettajana Sofiassa Bulgariassa ja kohtaa Mitko-nimisen nuorukaisen etsiessään maksullista seksiä Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Mitkon ja minäkertojan suhde muodostuu monimutkaiseksi vyyhdiksi häpeää, valtaa ja himoa. Samalla kertojan oma identiteetti, lapsuus ja kipeä elämä keriytyvät auki.

Romaani on hiottu, tyylikäs ja ilmaisultaan jossain lakonisen ja melankolisen välimaastossa. Juhani Lindholmin suomennos on tottakai erinomainen. Mutta jokin kirjassa minua vaivasi. Tuntuu, ettei se aivan vastannut itselleen esittämäänsä haasteeseen, ei päässyt itsensä yli. Teemoiltaan se on voimakas , anteeksipyytelemätön. Silti se pysyy tarinana minusta etäällä, eikä jälkihehkua jää.


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Suomentaja: Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 s.
What Belongs to You (2016)

Lainattu.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara

Haasteet: 68. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (itse asiassa neljän: esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa).


Toiseenkin kirjatapahtumaan sain itseni toukokuussa roudattua, nimittäin Kansallisteatterin ja WSOY:n/Tammen Bloggariklubin kevään viimeiseen illanviettoon. Vieraina olivat Pirkko Saisio ja Sinikka Nopola. Saisio kertoi syyskuussa ensi-iltaan tulevasta Koivu ja tähti -näytelmästä (jonka näkemistä odotan todella!) ja Nopola puolestaan esitteli tuoretta tekstikokoelmaansa Onko teillä tämmöistä?.

Nopolan tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kirjailijana hän on toki hyvin tunnettu ja tuotanto on monipuolinen ja laaja. Onko teillä tämmöistä? koostuu pääosin kolumnimaisista, tiiviistä teksteistä, joissa pohdiskellaan elämää niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Lisäksi niissä on mukana Nopolan omia muistoja ja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Etenkin tekstisarja otsikon Mitä elämästä muistetaan alla, jossa Nopola kirjoittaa ensimmäisistä kokemuksistaan (nukke, lahjoitus, kirjeenvaihtotoveri, ihastus, kannanotto...), on hersyvää luettavaa.

Ansku ja Pera -sarja on myös hulvaton. Siinä aviopari Ansku ja Pera keskustelevat erinäisistä aiheista – pääosin toisiaan kuuntelematta – ja päätyvät Anskun ilmoitukseen "Mä otan eron", johon Pera toteaa "Asia selvä". Kyytiä saavat niin sisustusratkaisut, yhteiskunnalliset kysymykset kuin parisuhteen perusasiat.

Sinikka Nopolan tekstien lukeminen on hauskaa. Ei ehkä hervottomasti hekotuttavaa, mutta hymähdyttävää ja ilostuttavaa. Onko teillä tämmöistä? on tarkkanäköinen, viisaskin kirja luettavaksi. Se ei ota itseään liian vakavasti ja muistuttaa, ettei muidenkaan kannata.


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
175 s.

Arvostelukappale / kustantamon lahja.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: 67. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. 


Osuuskumman uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä raapaleantologia Ajantakojat ilahdutti minua monella kymmenellä satasanaisella raapalellaan. Kirjoittajia on pitkä rimpsu ja suurimmalta osalta mukana lienee useampi raapale.

Satasanaiset tarinat vaativat tiivistä ilmaisua ja tarkkaan harkittuja valintoja. Kirjoittajat onnistuvat jännitteen kehittämisessä ja yllätysten tarjoamisessa mainiosti. Yhdistävänä teemana on jollain tapaa aika: siinä matkustaminen, sen kuluminen, sen aiheuttamat muutokset ja esittämät vaatimukset. Tapahtumapaikkoina on niin maapallo, avaruus, vieraat planeetat ja -aikoina tämä, mennyt ja tuleva.

Kokoelman voi lukea järjestyksessä tai sitten seuraamalla kirjaan rakennettua polkua, jossa on ehdotuksia samasta teemasta jatkavista raapaleista. Kokeilin uteliaana tätä jälkimmästä, ja e-kirjaversiossa raapaleesta toiseen hyppiminen onnistuikin hyvin. Muutaman kerran jouduin tosin umpikujaan, josta ei päässyt enää eteenpäin, mikä hieman harmitti, sillä e-kirjassa on hankalaa löytää takaisin edelliselle luetulle sivulle, jos se ei ole "fyyisesti" heti edellinen tai seuraava.

Olin aikonut lukea Ajantakojat rauhallisella tahdilla, mutta pöh, pakkohan se oli ahmia nopeasti loppuun. Raapalekirjoittaminen on ihan oma taitolajinsa, jonka hallitsevia kirjailijoita ihailen. Tiivistämisen ja koukuttamisen yhtäaikainen taito on jotain, joka ei tule näkyväksi noin vain. Ajantakojissa se kyllä näkyy.


Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3.
Osuuskumma 2017
136 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Toisaalla: Evarian kirjahylly

Haasteet: 61. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.