28. helmikuuta 2018

Tyttövoimaa ja muutakin pärjäämistä

Luin kaksi nuorten aikuisten kirjaa rytäkällä saadakseni mainion YA-lukuhaasteen kerralla kunnolla alkuun. Molemmat kirjat oli ollut tarkoitus lukea jo pidempään, joten oli jo aikakin niin sanotusti. Molemmissa kirjoissa nuoret näyttävät, millaisiin suorituksiin he ovat valmiita silloin, kun tilanne on äärimmäinen.


Holly Bournen What's a Girl Gotta Do? on kolmas osa hänen railakkaan feministisessä Normaali?-sarjassaan. Se on alunperin ilmestynyt vuonna 2016, ja tullut aivan vastikään suomeksi nimellä Mitä tytön täytyy tehdä?

Evien ja Amberin näkökulmien jälkeen on kertojavuorossa Lottie. Älykäs, anteeksipyytelemätön ja päämäärätietoinen nuori nainen, jonka suuntana on seuraavaksi Cambridge. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä lukio loppuun ja murskata patriarkaatti, noin lähtöoletuksena.

Eräänä aamuna Lottie joutuu kahden aikuisen miehen ahdistelemaksi matkalla kouluun, ja jokin loksahtaa hänen päässään uuteen asentoon. Miten paljon vääryyttä, seksismiä ja tuhoisia asenteita nuoreet (ja muunkin ikäiset) joutuvat arjessaan kohtaamaan? Lottie päättää aloittaa tyttöjen perustaman FemSoc-yhteisön tuella kampanjan, jossa osoitetaan kaikki kohdatut seksismin muodot, suuntautuivat ne mihin sukupuoleen tahansa. Kampanjastaan Lottie aikoo pitää vlogia, jonka kuvaajaksi ja editoijaksi hän saa rekrytoitua dokumenttielokuvausta opiskelemaan haluavan Willin.

Vaikka Lottie saa kampanjalleen koulun johdon tuen, kaikkia opiskelijoita hän ei saa puolelleen. Sen sijaan etenkin Lottien edelliskesänä jättämä futari Teddy aiheuttaa joukkoineen melkoisen määrän painetta kampanjaa kohtaan. Ja kun se alkaa saada näkyvyyttä laajemminkin, voinee vain arvata, millaisia seurauksia Lottie ystävineen joutuu kantamaan.

Holly Bourne on lunastanut paikkansa sydämessäni ja jatkan edelleen mantraani: voi kunpa tällaisia nuortenkirjoja olisi ollut tarjolla teini-minulle. Mahtavaa, että ajankohtaiset, oikean maailman ilmiöt pääsevät nuortenkirjan sivuille luontevana osana tarinaa. Mahtavaa, että asenne uskalletaan pitää railakkaana, jämptinä ja anteeksipyytelemättömänä. Varmasti Bourne suorasukaisuudessaan ärsyttää joitakin, mutta juuri siitä hänen kirjoittamisessaan lie kysekin: osoitetaan, mikä on pielessä asenteissa ja käytännöissä ja tarjotaan niihin fiktiivisin keinoin oikeita ratkaisuja.

Evie, Amber ja Lottie ovat olleet minulle ihanaa seuraa. Heidän tarinastaan on julkaistu vielä neljäskin osa, ...and a Happy New Year?, jossa tytöt kohtaavat pidemmän tauon jälkeen uudelleen. Sanomattakin selvää, että se on lukulistallani.


Holly Bourne: What's a Girl Gotta Do?
Usborne 2016
419 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Englanninkielinen kirja.


K. K. Alongin Kevätuhrit osui ja upposi minuun viime syksynä. Trilogian toinen osa Ansassa tuli ahmaistua melkein yhtä vauhdikkaasti. Kolmas osa ilmestyy tänä keväänä, ja odotan sitä silmät kiiluen.

Koska kyse on todella tiivistunnelmaisesta sarjasta, yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia. Siksikin teksti jäänee lyhyeksi.

Jade, Susette, Sara, Tomi, Oliver ja Ali ovat asettautuneet Oliverin mummolaan, joka sijaisee maaseudulla sopivasti syrjässä asutuskeskuksista. Ikuisesti siellä ei kuitenkaan voi piileskellä, vaan varastoja on lähdettävä täydentämään. Jade ja Sara valjastavat Rommi-hevosen kärryjen eteen ja lähtevät kohti lähintä taajamaa. Muut jäävät opettelemaan välttämättömiä selviytymistaitoja talolle.

Pitkään tilanne ei kuitenkaan pysy vakaana, sillä talolle saapuu vieras tai pikemminkin omistaja: Oliverin veli Rafi, joka on kuolemanaallon iskiessä selvinnyt, mutta käyttäytynyt väkivaltaisesti. Kaikki vaikuttaa nyt kuitenkin olevan jälleen tolallaan, vaikka jotain uhkaavaa Rafissa on. Mukanaan hänellä on hiljainen tyttö Janessa, joka tuntuu lähes palvelevan Rafia. Samaan aikaan kauppareissu saa nihkeitä käänteitä, sillä kuten on jo opittu: kehenkään ei voi pohjimmiltaan luottaa, sillä uudessa tilanteessa on kyse elämästä ja kuolemasta.

Kevätuhrien aloittama henkiinjäämistaistelu siis jatkuu. Tarinaa kerrotaan eteenpäin vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta, luvut ovat lyhyehköjä ja koko ajan tapahtuu paljon. Ansassa on jännittävä, ajoittain ahdistavakin lukukokemus. Mutta viihdyttävä se on, todellakin! Erilaisten persoonien törmäyskurssit, erittäin vaikeassa tilanteessa selviytyminen ja ennakoimattomat käänteet takaavat sivujen kääntymisen kuin itsestään. Lopussa on melkoinen koukku, joten kolmannessa osassa päästään oletettavasti aivan uusiin kuvioihin.

Tylsyyttä vieroksuville, toimintaa toivoville, väkivaltaa karsastamattomille.

K. K. Alongi: Ansassa
Otava 2017
297 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Kirjassa useampi kertoja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 56. Kirja, jonka kannessa on rakennus.

27. helmikuuta 2018

Timo Mäkelän Rooma ja Kuolematon mestariteos



Timo Mäkelästä on kovaa vauhtia tulossa uusi suosikkini. Emil ja Sofi ihastutti minua tammikuussa, ja nyt luin kaksi muuta Mäkelän teosta, sarjakuvanovelleista koostuvan Rooman ja Honoré de Balzacin novelliin perustuvan Kuolemattoman mestariteoksen.




Rooma koostuu seitsemästä pidemmästä tarinasta ja neljäntoista yksisivuisen "biisin" kokoelmasta Bogey Bluesista. Aihepiirit vaihtelevat ulkomaanmatkoista salaperäisiin muukalaisiin, pienistä hetkistä ja ohimenevistä tapaamisista.




Tarinat ovat koskettavia, tarkkasilmäisiä ja pohdintatilaa jättäviä. Pienin elein Mäkelä rakentaa suuria kokonaisuuksia, joissa ihmiselämän eri puolet nousevat esiin yllättävistäkin näkökulmista.

Eniten pidin nimitarinasta Rooma, salaperäisestä leskestä kertovasta Mustapukuisesta naisesta sekä kirjan päättävästä Venetsiasta. Mäkelän värienkäyttö on monipuolista ja rohkeaa, kuvakulmat vaihtelevia ja ruutujen käytössä ei tyydytä tavanomaisimpiin ratkaisuihin.




Kuolematon mestariteos on puolestaan yksi kokonaisuus. Nuori taiteilija Pirjoriina Pousi tapaa eräällä vierailullaan vanhan maalarimestarin Frenhoferin, jolla on (ikuisen) työn alla kuolematon mestariteos. Pousin uteliaisuus herää, sillä hän haluaa itse lyödä läpi taidekentällä. Hän päätyy tekemään Frenhoferin kanssa vaihtokaupat, jotka koituvat kohtalokkaaksi.




Taideviittaukset, dramaattiset värit, kokeilevat kuvakulmat ja leikkaukset ilahduttivat ja pitivät mielenkiinnon yllä. Tarinassa pohditaan syvästi taiteen olemusta ja merkitystä: miten syntyy "kuolematon" taide, onko sellaista? Mikä tekee taiteesta taidetta?

Silti kyse ei ole mistään ylettömän korkealentoisesta tarinasta, vaan siitä saa kiinni, vaikkei taidetta tuntisi tai olisi taidealan ihminen. Tarinassa on tarttumapintaa muillakin tavoilla.




Lämmin suositukseni siis Mäkelän sarjakuville. Niissä on tutkittavaa, ihmeteltävää ja nautiskeltavaa. Upea piirrostyyli ja terävät tarinat muodostavat kokonaisuuden, jota voi vain tyytyväisenä ihailla.


Timo Mäkelä: Rooma
Arktinen Banaani 2004
80 s.

Kirjastosta.


Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos
Arktinen Banaani 2007
56 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaani-haaste (kuvataiteilijat)

25. helmikuuta 2018

Gaël Faye: Pienen pieni maa



Perheen kolhut vai koko valtion? Lapsen silmin se on melkein sama asia: kaikki tuttu ja turvallinen tärisee liitoksissaan, eikä mihinkään voi luottaa enää.

Gaël Fayen Pienen pieni maa kertoo Ruandan ja Burundin verisestä historiasta 1990-luvun alussa, lapsuudesta ja muistamisen epävarmuudesta. Gaby on 10-vuotias, kun sota syttyy ja perhe hajoaa. Lapsuus on ollut suhteellisen vakaata Burundin taivaan alla: perheessä on ollut omia mutkiaan, mutta Gabyn ja pikkusiskon elämä on kuitenkin ollut turvallista. Äiti on Ruandan tutsi, isä ranskalainen. Kaikki muuttuu vanhempien erotessa ja sodan pyyhkäistessä rauhallisten kotikatujen yli.

Kaikkea tätä Gaby muistelee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jo aikuisena miehenä. Hän ei ole löytänyt rauhaa mielelleen.


Elämäni on kuin pitkä harharetki. Olen kiinnostunut kaikesta. En suhtaudu mihinkään intohimoisesti. Mikään ei järisytä minua sydänjuuriani myöten. Olen hortoilijoiden velttoa sukua. Joskus nipistän itseäni. Tarkkailen itseäni sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla kollegojeni seurassa. Olenko minä tuo kaveri hissin peilissä? Kahviautomaatilla seisova, väkinäisesti naurava heppu? En tunnista itseäni. Olen tullut niin kaukaa, että ihmettelen edelleen, kuinka päädyin tänne. (s. 12)


Fayen rakentama tarina on yhdistelmä lapsuuden viattomuutta ja veristä kansanmurhaa. Gabyn silmin maailma muuttuu oudoksi, mutta sitä on vaikeaa selittää, eikä kukaan oikein suostukaan kertomaan, mistä todella on kyse. Samalla kun ympärillä olevat rakenteet murtuvat – palvelusväki pakkaa tavaransa, naapurissa koetaan menetyksiä, aseiden pauhu kuuluu jostain etäämpää – Gabylla on kasvun paikka. Ystävyyssuhteet horjuvat, oma perhe murtuu.

Pienen pieni maa on palkittu romaani ja käännösmenestys maailmalla. Sen vire on vaikuttava, sen rakentama kirjallinen maailma moni-ilmeinen. Silti se piti minut etäällä. Gabyn kertojanrooli on ristiriitainen: yhtäältä lapsen näkökulma, toisaalta kehystarinassa Gaby on jo aikuinen ja muistelee mennyttä, yrittää tehdä tiliä sen kanssa. Kymmenvuotiaaksi Gaby käyttää turhan kirjallisia ilmaisuja, on liian lyyrinen makuuni:


Bujumbrassa sataa yötä päivää lunta. Kerroinko jo? Hiutaleita kasaantuu hiljalleen, ne peittävät kaiken ja silaavat maailman valkoisella luuytimiämme myöten. Ei ole enää paratiisia eikä helvettiä. Huomenna koirat vaikenevat. Tulivuoret uinuvat. Kansa äänestää tyhjää. Hääasuiset haamumme astelevat jäähileisillä kaduilla. Meistä tulee kuolemattomia.

Lunta on satanut jo monta päivää ja yötä.
Bujumbura on tahraton.
(s. 208)


Toisaalta olen myös lähtökohtaisesti ongelmissa aina, kun joudun tekemisiin lapsikertojien kanssa. Jokin hiertää, pitää etäällä – ansioista huolimatta.

Pienen pieni maa on raaka ja suorasukainen kuvaus menetyksistä ja väkivallanteoista, joiden uhreiksi viattomat joutuvat. Järjetön etninen viha hutujen ja tutsien välillä konkretisoituu Gabyn perheessä, kun hänen äitinsä perhe ja suku joutuu vainojen uhreiksi Ruandassa. Äidin kuvaus tekemästään etsintäretkestä on järkyttävää luettavaa.

Tarina jätti minuun jäljeksi ristiriitaisen olon, jossa yhdistyy suru sodan uhrien puolesta ja pettymys siitä, että jäin lopulta etäälle.


Gaël Faye: Pienen pieni maa
Suomentaja: Einari Aaltola
Like 2018
217 s.
Petit pays (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirjojen kauneudesta


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Maailmanvalloituksessa matkaan Burundiin.

24. helmikuuta 2018

Ihmissuhteiden onttous ja syyllisyyden paino



Chester Brownin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin En koskaan pitänyt sinusta nimi kuulosti sen verran kiinnostavalta, että nappasin kirjan luettavakseni. Kannatti tehdä niin, sillä Brownin lakoninen, ohuesta viivasta ja runsaasta tilasta rakentuva ilmaisu tuntuu voimakkaalta ja painokkaalta.


Eletään 1970-lukua kanadalaisessa pikkukaupungissa. Chester ei tiukan äidin kasvatuksesta johtuen kiroile ollenkaan, mikä taas on koulun kovisten mielestä silmiinpistävää ja nälvinnän aihe. Chester itse ei voisi vähempää välittää, häntä kiinnostaa lähinnä musiikki, tytötkin vähitellen. Naapurin siskoksista vanhempi on kyyninen, nuorempi korviaan myöten ihastunut Chesteriin.

Chester itse ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Hän on hiljainen, varautunut ja omissa oloissaan viihtyvä. Perhe asuu siististi muttei yltäkylläisesti, ja tekemistä on keksittävä sangen rajallisella taloudellisella panostuksella.

Chesterin hahmo herättä sympatiaa ja samalla häntä tekee mieli ravistella. Vaikka nuoruus on pirun epävarmaa ja monella tavalla myös epämiellyttävää aikaa, aivan kaikkea ei kai voi senkään syyksi väittää. Vastuuta pitää oppia ottamaan ja kantamaan, vaikka mieluummin makaisi lahnana tv:n ääressä tai kuuntelisi uusimpia levyjä tunnin toisensa perään.

En koskaan pitänyt sinusta on mustavalkoisella maailmallaan kuvaus länsimaisesta nuoruudesta, perheen kanssa kipuilusta ja kasvamisesta. Chesterin isä on lähes näkymätön hahmo, äiti puolestaan hitaasti aukeavan kompleksinen. Äiti ei levittele tunteitaan, mutta haluaa silti ajoittain edes mielipiteen uudesta kampauksestaan tai pojistaan jotakuinkin järkeviä kansalaisia.






Brownin piirrostyyli on selkeä ja yksinkertainen. Hän saa vähäisin viivoin aikaan maailman, johon on helppoa upota mukaan. Kerronnallisesti En koskaan pitänyt sinusta luottaa tilaan: sarjat alkavat tai loppuvat usein yksittäiseen ruutuun, johon tiivistyy jotain olennaista kerrotusta tuokiosta.

Ilmaan jäävät, sanomattomat sanat ja tunteet koskettavat, vaikka lakoninen ilmaisu toimii niille eräänlaisena vastaparina. Nuoruus ei aina tunnu hyvältä, ja omaan itseen tutustuminen voi viedä aikaa ja tulla monella tapaa kalliiksi. Syyllisyyttäkin jää, siitä mitä ei tehnyt ja sanonut silloin, kun vielä voi.

Jatkan Brownin tuotantoon tutustumista, sillä pidän hänen kerronnallisesta ilmaisuvoimastaan.


Liv Strömquist on puolestaan minulle jo tuttu tekijä. Tykästyin hurjasti Kielletyn hedelmän tiukkaan asenteeseen, ja vaikka Strömquistin piirrostyyli ei ole minulle kaikkein mieleisin, hänen teoksiaan lukee silti innolla: niiden sisältö on säpäkkää, kantaaottavaa ja ajankohtaista.

Nyt käsissäni oli Strömquistin esikoisteos Prinssi Charlesin tunne, joka keskittyy ruotimaan länsimaista rakkausavioliittoa ja (hetero)parisuhdemarkkinoiden mekanismeja.

Kovin ruusuista luettavaa ei ole luvassa, vaan sukupuolten väliset suhteet saavat kyytiä, kuten myös rakenteet, jotka niiden staattisuutta tukevat. Naisten "ohjelmoituminen" pienestä pitäen tunteista puhuviksi, niissä velloviksi ja niiden varaan elämänsä rakentaviksi käsitellään monelta kantilta. Samalla arvossa oleva miehisyyden malli, jossa oma etu, menestys ja riippumattomuus on parasta pääomaa, puretaan osiin.

Strömquist yhdistää tutkimustietoa, populaarikulttuurin kuvastoa, sanastoa ja henkilöitä sekä ihan vain villiä mielikuvituksen laukkaa. Tyyli on kollaasimainen, revittelevä ja kovilla kontrasteilla leikittelevä.

Tässä vaiheessa kuuluu varmaan myöntää, että kritiikki kolahti kyllä omaankin nilkkaan. Elelen onnellisessa, reilusti yli vuosikymmenen jatkuneessa heteronormatiivisessa parisuhteessa, joten löysin itseni ja elämäntilanteeni jollain tasolla Strömquistin pilkan alta. Toisaalta se tuntui ihan hyvältäkin: omat, itsestäänselvyyksinä pitämäni valinnat eivät välttämättä ole niin yksioikoisen selkeitä kuin voisi ajatella. Paljon on painoa myös yhteiskunnan odotuksilla ja oletuksilla, vaikkei tekisikään kaikkea "niin kuin odotetaan". Silti ne odotukset tuntuvat jossain, kuitenkin, ja osuvat kipeästi.




Vai onko kyse siitä, että uskonnolliset aineistot ovat niitä, jotka ovat säilyneet
kirjallisessa muodossa nykyihmisten pällisteltäväksi, toisin kuin suurin osa
"rahvaan" kulttuurista, joka oli pitkälti suullista ja siten hankalammin säilyvää?

Strömquist on tehnyt runsaasti taustatyötä teostaan varten, se ei ole mikään justen hutaistu viritelmä, vaan monelta osin napakasti perusteltu, viitoitettu ja taustoitettu katsaus suuren aihealueeseen. Huumoria ei ole unohdettu, vaan Strömquist nakuttaa menemään sanoja säästelemättä, terävästi ja piikit pystyssä, mutta kuitenkin niin, että yleistunnelma teoksessa on mukaansatempaava.

Prinssi Charlesin tunne on hyväätekevää lukemista, vaikka se voi ärsyttää. Juuri siksi se napsahtaakin maaliinsa niin hyvin: tekee näkyväksi sellaista, jota on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä ja siksi aiheena, jonka pöyhiminen ei maksa vaivaa. Vaan pyh pah: todellakin pitää pöyhiä, ravistella ja muistuttaa!


Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
Suomentaja: Hans Nissen
Huuda Huuda 2012
191 s.
I Never Liked You (1994)

Kirjastosta.


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Suomentaja:
Sammakko 2017
135 s.
Prins Charles känsla (2010)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla Brownista: Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä 

Toisaalla Strömquistista: Bookishteaparty, Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pieni kirjasto, Mediakka  


Haasteet: Brownin kirjalla ruksaan Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 47. Kirja, jossa musiikki on tärkeää. Molemmat teokset kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani.

22. helmikuuta 2018

Tomi Kontio: Saattaa, olla




- - Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.


Tomi Kontion runoista olen pitänyt ennenkin. Hänen tuorein kokoelmansa Saattaa, olla (Teos 2017) alkoi loppuvuodesta putkahdella luottoblogeihini ja arvelin, että minunkin olisi se syytä lukea. Pitkään kuitenkin meni, ennen kuin siihen tartuin. Keskittyminen runoihin on ollut alkuvuoden katkolla syystä tai toisesta, onneksi aina, aina voi palata takaisin.

Kontio kirjoittaa vimmalla ja surulla. Saattaa, olla painuu surun, rakkauden ja kuoleman ylle vahvana kuin ruumisarkun kansi. Menetys ja sitä edeltäneet ajat katsovat säkeistä suoraan ja paljaana.


- - Kun olet mennyt, minä saarrostan sinua,
kun olet kadonneiden listalla,
yön luotien lävistämänä,
jossain minne ei minulla eikä halullani
ole pääsyä,
kun olet nimenä kivessä,
suljettuna kirjana,
on rakkauteni, rakkauteni on
sinun poissaolosi mittainen.


Runon puhuja on menetyksessään vahva, ilmaisut tunnetta täynnä ilman yhtään ylimääräistä sanaa. Vaikka kokoelman tematiikka on raskas, sen lukeminen ei ole. Runoihin jää kiinni, niitä maistelee ja miettii, niihin palaa takaisin, peruuttaa.


Kun käännyin,
sinä sait kuolemasi,
minä poismenosi olevaksi,
lyijynharmaan kaipauksen.
Etkä enää ollut lähellä,
kädenkantaman päässä.
Olet lähempänä.


Kuolema on läsnä, se on samaan aikaan tuttu ja vieras. Se tulee odotettuna vieraana tai yllättäen, kenenkään kutsumatta. Vaikka rauhallinen exitus on vain lääketieteellinen termi jälkeenjäävissä potilasasiakirjoissa, se voi olla merkitykseltään se kaikkein suurin. Sitä, mitä läheiselleen, rakkalleen, ainoalleen toivoo – ja se, minkä ei halua missään muodossa tulevan.


- - Ja kuoleman joka ei ole kirjoitettavissa
ja olemattoman
joka ei ole sanottavissa
me hautaamme sanoihimme
kuin sen lapsuuden rastaan joka ei koskaan lentänyt
kenkälaatikkoa korkeammalle.


Vaikka Saattaa, olla on surullinen runokokoelma, se ei saa oloa toivottomaksi. Kuolemanpelosta ei pääse yli, lopullisen menetyksen ajatuskin hiertää lukijan sydäntä. Silti, kaikesta painavuudesta ja synkkyydestä huolimatta kaiken alla ja päällä ja yllä on yhdessä koetun ja eletyn voima. Vaikka sen hetkellisesti luulee katoavan, kun kuolema koittaa, jäljelle jäävällä on silti aina muistonsa ja niiden arvo. Ehkä oman rakkauden merkitystä joutuu punnitsemaan uudelleen, kun toista ei enää ole, mutta tyhjäksi se ei rivejään hio.


Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?


Tämän kirjan lukeminen oli vaikuttavuudessaan ilo. Se sai silmät ahnehtimaan rivejä, mielen hellimään omia tunteitaan, huokaamaan lopuksi syvään. Miten kovasti menetys sattuu, miten siihen valmistautuminen on mahdotonta. Miten tärkeää on olla nyt ja tässä, läsnä niiden kanssa, jotka merkitsevät. Sama kohtalo meillä kaikilla lopulta, sama rajallinen päivien määrä.


Rakastamaisillaan
kuin terho, joka ei koskaan kasva tammeksi,
olemaisillaan jotain, ehkä itseä,
elämäisillään elämähköä,
kulkemaisillaan,
tavoittamaisillaan,
löytämäisillään.
Lopulta kuolla.




Tomi Kontio: Saattaa, olla
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
73 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kosminen K


Haasteet: Runo18-haaste pääsee lopultakin omalta osaltani alkamaan! Helmet-haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

17. helmikuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtikirkas



Elektroniikka pätkii aika ajoin. Kännykkä sammuu miten sattuu, tietokone kaatuu, sulakkeet palavat. Joskus on sähkökatkoja, kaupungeissa vähemmän kuin maaseudulla, jossa ihmiset ovat paremmin varautuneet ongelmiin. Suurin osa tiedosta, työstä ja yhteydenpidosta on digitaalista. Kun töissä tuli kuluneella viikolla noin vartin mittainen sähkökatko, en voinut tehdä sen aikana mitään.

Pelottavaa.

Lars Wilderäng esittelee uuden scifitrilogiansa avausosassa Tähtikirkas tilanteen, jota me länsimaiset nykyihmiset vähintään syvällä sisimmässämme pelkäämme enemmän kuin mitään: sen hetken, kun elektroniikka lakkaa selittämättömästi toimimasta ja kaikki digitaalisessa muodossa oleva on lopullisesti mennyttä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, jossa raukeilla kesähelteillä ensin älypuhelimet ja tietokoneet alkavat hyytyä, sitten kaikki muukin. Mitään luotettavaa tietoa ei ole saatavilla, sillä viranomaiset tai poliitikot eivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Digitaalisilla alustoilla toimivat mediatkaan eivät voi tiedottaa tilanteesta, sillä mistä ne saisivat omat tietonsa ja miten jakaisivat niitä? Kellään ei ole vastauksia, kysymyksiä vain.

Tähtikirkas kuvaa yhteiskunnan hidasta havahtumista täysimittaiseen kriisiin useiden eri näkökulmien kautta. Perheenisä Magnus Svensson elää keskiluokkaista elämää nukkumalähiössä. Hänen arkensa alkaa ensin nikotella, kun uudenkarhea Volvo tekee tenän. Poliitikko Maria Rödhammar joutuu puun ja kuoren väliin, sillä hänen pitäisi asemansa vuoksi olla selvillä tilanteesta, mutta totuus on, ettei kukaan muu palaa kesälomilta takaisin politiikan ytimeen. Ohjelmoija Anna Ljungberg pääsee ilmiön kannoille, mutta muuttaa kaupungista turvallisemmaksi kokemalleen seudulle, lähes omavaraisena elävän äitinsä pienelle maatilalle. Poliisi Peter Ragnhell ottaa puolestaan kaiken irti uudesta tilanteesta – hän ei ole koskaan sopeutunut diskuteeraukseen tai muihin rauhaomaisiin keinoihin. Nyt voi tarttua aseeseen ja osoittaa, kuka todella käskee. Upseeri Gustaf Silverbane pyrkii hallitsemaan kaaosta asevoimien tarjoamien menetelmien avulla. Survivalisti Filip Stenvik huomaa, ettei vuosikausien varustautuminen vastaavaan katastrofiin ole kuitenkaan ollut tarpeeksi.

Tarinassa on useita linjoja ja henkilöitä, ja alkuun niiden määrä uuvuttaa, mutta kun yhteiskunnan pilarit alkavat lopulta kunnolla tutista, kirja vie mukanaan. Kunkin henkilön näkökulmasta kerrottujen lukujen väleissä on pieniä uutispätkiä, sähköposteja ja muita elementtejä, jotka vahvistavat kuvaa kokonaisvaltaisesta, hivuttavasta katastrofista. Wilderäng ei säästele henkilöitään, eikä suuria sankaritarinoita ole luvassa.

Tähtikirkas on koukuttavaa luettavaa. Pitkästä aikaa luin todellisen ahmintapalan, sillä lähes viidensadan sivun mittainen kirja katosi parempiin suihin parissa päivässä. Hienointa tarinassa on sen vähittäinen ja asteittainen valuminen tilanteen kieltämisestä täysimittaiseen kaaokseen. Pidän hyvin uskottavana sitä, että hyvinvointiin ja toimivaan infrastruktuuriin tottuneet ihmiset eivät pitkään aikaan suostu hyväksymään sitä, etteivät sähköt ole palaamassa eikä kukaan ole tulossa auttamaan. Luultavasti kuuluisin itsekin samaan jengiin.

Kirja päättyy todella mainioon kohtaukseen, eikä jatkoa malttaisi millään odottaa. Onneksi sitä on luvassa nopeasti.


Lars Wilderäng: Tähtikirkas
Suomentaja: Sirpa Parviainen
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2017
488 s.
Stjärnklart (2014)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjanvuoksi


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Selviytymistarina.

14. helmikuuta 2018

Lintujen siivillä



Lukumaratonillani luin kaksi kirjaa, joiden kauniit, lintuaiheiset kannet kutsuivat yhdistämään tarinat toisiinsa. Eroa teoksilla on kuin yöllä ja päivällä, molemmista pidin, kummallakin on suuret ansionsa. Yhteisenä nimittäjänä kansien tematiikan ohella on niiden muoto: pienoisromaani.

J. S. Meresmaan pienoisromaani Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanikilpailun vuonna 2016. Se on veikeänhaikea, kiehtovan koukuttava steampunk-tarina. Enni asuu palkollisena valumestari Lundanin perheessä ja työskentelee perheen verstaassa. Eletään vuotta 1900 Tampereella. Lundanin perhe ei ole erityisen ihastunut raajarikkoon huutolaiseensa, mutta työtä tämä kyllä tekee ja on siksi perheelle korvaamaton työvoima. Enni itse ikävöi vanhempiaan, joista ei muista oikein mitään. Eräänä aamuna Enni löytää ulkohuussin vierustalta loukkaantuneen naakan, jonka hän ottaa salaa hoidokikseen. Hyvästä hoidosta huolimatta naakka kuitenkin kuolee – ja katoaa.

Kun tulipalo syttyy Lundanin talossa, Enni pakenee. Hän kohtaa pakomatkallaan Jylyksi esittäytyvän nuorukaisen, jonka mukana hän päätyy salaperäiseen tehtaaseen. Siellä sekä Tampereen taivaalle kerääntyneet naakat että yhteiskunnan hyljeksimät ursiinit, luonnonuskoinen vähemmistökansa, alkavat saada selityksiä. Ennin oma rooli muodostuu ursiinien kannalta hyvin merkittäväksi, ja hän joutuu isojen valintojen eteen.

Naakkamestari on hieno pienoisromaani, jonka tarina on ehyt ja draaman kaari jäntevä. Miljöö, ajankuva ja henkilöt muodostuvat nopein, selkein vedoin, eikä asioita selitetä puhki. Tarinan seassa on ripoteltuna Aamulehden (kuvitteellisia) uutisia kirjan tapahtumavuodelta. Ne rakentavat kokonaisuudesta kiehtovan ja uskottavan vaihtoehtohistoriallisen näkymän.

Max Porterin Surulla on sulkapeite on puolestaan vuoden 2018 tuoretta käännöskirjallisuussatoa, ja melkoinen helmi onkin kyseessä. Pienoisromaanin teema on painava: kuolema ja sen aiheuttama suru. Lontoolaisperheen äiti kuolee yllättäen, ja isän ja poikien on otettava vastaan se, mitä tulossa on. Suru saapuu taloon Variksen muodossa ja aikoo viipyä niin kauan kunnes on tarpeeton. Kertojia on kolme: Varis, isä ja pojat yhdessä.


Varis

Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia keksintöjä: lääkärit, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Olinhan "keskeinen lintu... kaikessa äärimmäisessä". Olen sapluuna. Tiedän sen, ja niin tietää hänkin. Myytti, johon voi sujauttaa mitä vain. Ja johon voi sujahtaa. (s. 22)


Irmeli Ruuskan erinomainen suomennos on mannaa lukijan mielelle. Tarina keikuttelee itseään, kerronnan tasot limittyvät, kieli vie mukanaan. Porter ei päästä lukijaa aivan helpolla, sillä kirja vaatii keskittymistä ja tulkintaa.

Vaikka aihe on raskas, Surulla on sulkapeite ilahduttaa ja pitää otteessaan. Se ei paina raskaana, vaan pikemminkin nousee omiin korkeuksiinsa, leikittelee ja rakentaa yhä uusia tasoja surun tematiikalle. Kirjassa on niin konkreettisia surun käsittelyn hetkiä (itkua, ikävää, kuolemasta puhumista, tuhkien ripottelu) kuin abstraktimpaa pohdintaa siitä, mistä elementeistä ja tekijöistä suru muodostuu ja kuinka sen kanssa voi elää – jos voi.

Näiden lintujen siivillä olin mielelläni, pääsisinpä sinne takaisin.


J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Ulkoasu: Mika Vaaranmaa
Robustos 2016
163 s.

Kirjastosta.


Max Porter: Surulla on sulkapeite
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kansi: Khius/Shutterstock
Gummerus 2018
119 s.
Grief Is the Thing with Feathers (2015)

Kirjastosta.

______

Naakkamestari toisaalla: Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Evarian kirjahylly, Ofelia Outolintu 

Surulla on sulkapeite toisaalla: Nannan kirjakimara, Kosminen K, Helmi Kekkonen


Haasteet: Kuittaan Porterin kirjalla Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 54. Käännöskirja.

13. helmikuuta 2018

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika



Aaron Dolen on erikoinen poika. Hän on ainoa, joka on syntynyt Loukussa. Kaikki muut tuodaan sinne muualta ja monet myös poistuvat palaamatta koskaan. Loukku on suljettu tila, josta lähdetään vain Toiselle tasolle – eikä kukaan halua sinne. Tomujen tulo tietää pahaa: silloin joku on rikkonut sääntöjä, tehnyt jotain luvatonta, puhunut ohi suunsa. Harmaaunivormuiset Tomut hallitsevat Loukkua ehdottomalla vallalla. Loukkulaiset voivat vain alistua ja pyrkiä olemaan mahdollisimman huomaamattomia.

Aaron on menettänyt äitinsä, joka vietiin jo aikoja sitten Toiselle tasolle. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka onkin muiden loukkulaisten ympäröimä. Kun Loukkuun sitten saapuvat veljekset Evert ja Holt, jotka alkavat suunnitella pakoa, Aaron tuntee löytäneensä sielunveljiä. Mutta uskaltaako hän todella lähteä Loukusta, jonka ainoa poistumistie on Toiselle tasolle?

Koska kyse on trilogian avausosasta, uskallan paljastaa juonesta sen verran lisää, että kyllä Aaron lopulta uskaltaa. Loukusta poistumisen jälkeen toiminta vasta alkaakin, ja saa lukijan paikoin jännittämään seuraavia juonenkäänteitä into piukeena.

Loukkupoika on tuoretta kotimaista nuortenkirjallisuutta ja sujahtaa vaivattomasti dystooppisen fantasiagenren lokerikkoon. Tarinassa on tarvittavat ainekset viihdyttävään, jännittävään ja arvoitukselliseen maailmaan. Loukkupojan todellisuus on kiehtova yhdistelmä teknologiaa ja perinteistä fantasiaa. Miljöö on jollain tapaa iättömän tuntuinen: ihmisten käytössä on sähkö, mutta kirjan maailmassa on paljon elementtejä, jotka kuljettavat taianomaisen ja yliluonnollisen äärelle.

Tarinan keskeinen juopa rakentuu ihmisten vallanjaon ympärille. Loukussa elävät ihmiset ovat luonnokkaita, joilla on sellaisia taitoja ja taipumuksia, joita valtaapitävät Tomut eivät voi alamaisilleen hyväksyä. Niinpä luonnokkaat on saatava suljettuihin tiloihin, valvonnan alle, jotta heidän luontonsa pysyy kurissa. Kaikki ei todellakaan paljastu vielä ensimmäisessä osassa, joten jatkoa jään odottelemaan mielenkiinnolla. Loukkupoika päättyy melkoiseen koukkuun, kuten hyvän avausosan kuuluukin.

Loukkupoika on nuortenkirjallisuutta, joka sopii monenlaisille lukijoille. Se on helpostilähestyttävä, täynnä toimintaa ja kutkuttaa uteliaisuutta monella tapaa. Kieli ja kerronta ovat sujuvia, ja Wasiljeffin fantasiamaailma aukeaa suuremmin pinnistelemättä. Jonkin verran siinä on elementtejä, jotka vaativat lukijalta hahmotuskykyä ja viitseliäisyyttä, mutta sarjan edetessä moni asia saanee selityksensä ja arvoitukset aukeavat.

Aivan hitusen tarina tuntuu venytetyltä siihen nähden, että jatkoa on luvassa. Jonkin säikeen olisin ehkä leikannut pois ja jättänyt jatkoon muhimaan, mutta en osaa suoriltaan määritellä, mikä osuus se olisi voinut olla. Muuten tarina on jäntevä ja vauhdikkaasti etenevä. Päähenkilö Aaronkin saa kasvaa melkoisen rykäyksen, kun ei muutakaan voi.


Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Ulkoasu: ?
Otava 2018
336 s.

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 38. Kirja, jossa luetaan kirjoja.

11. helmikuuta 2018

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja



Dalia Grinkevičiūtė karkotettiin perheineen Liettuasta Siperian vankileireille vuonna 1941, kun Dalia oli 14-vuotias. Perhe hajotettiin, ja isä Juozas joutui eri leirille kuin vaimonsa ja lapsensa. Dalia, äiti Prane ja veli Juozas lähetettiin syvälle Siperian tundralle, Jäämeren rannalle Trofimovskin saarelle.

Olot leirillä olivat hirveät. Jo vallitsevat ympäristöolosuhteet tekivät elämästä selviytymiskamppailun, mutta olematon ruokahuolto, hygienia, terveydenhoito ja asuinolosuhteet haastoivat sen joka päivä.

Dalia onnistui pakenemaan leiriltä vuonna 1949. Hän kirjoitti kokemuksistaan muistoja irtopapereille, jotka hautasi kiinnijäämisen pelossa lasipurkissa vanhempiensa talon puutarhaan. Dalia ei onnistunut löytämään purkkiaan enää myöhemmin, joten hän kirjoitti muistelmat uudelleen 1970-luvun alussa. Lasipurkki löytyi vuonna 1991.

Dalia joutui vielä 1950-luvun alussa KGB:n käsiin ja vietti useita vuosia eri vankiloissa, hetken myös vankileirillä Jakutskissa. Hänestä tuli lopulta kaiken kokemansa jälkeen lääkäri. Hän kuoli vuonna 1987.

Dalian kirja on järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Sen kuvaamia olosuhteita ei pysty edes kuvittelemaan, vaikka Dalia niistä paljon kirjoittaakin. Jokin osa mielestä pyrkii kaiketi suojelemaan itseään ja kieltäytyy hahmottelemasta, millaista vankileirin elämä oli.

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, täit ja luteet vainoavat, punatauti leviää, nälkä hivuttaa voimakkaatkin henkilöt varjoiksi. Kaikki ovat valmiita lähes mihin tahansa saadakseen palan leipää, ja jauhotkin syödään suoraan veteen sekoitettuina. Nukutaan onnettomissa hökkeleissä, jotka ovat Siperian ja Jäämeren tuulien armoilla, eikä lepoa saa. Raskasta fyysistä työtä tehdään tuntikausia, kesäaikaan puolestaan kalastetaan ja perataan kaloja niin paljon kuin vain ehditään.

Lapset ja nuoret tekevät työtä, mutta heille järjestetään myös koulua. Kuri on kova ja opetussuunnitelma suurpiirteinen. Myös alaikäiset joutuvat "kenttäoikeuteen" rikkoessaan sääntöjä tai kun joku vain epäilee heidän tehneen niin. Rangaistukset ovat ankaria.

Dalian kirja ei ole mikään makoisa välipalalukeminen. Se on raaka kuvaus Neuvostoliiton vankileireistä, todistus epäinhimillisyydestä ja vihasta. Kirja on tärkeä historiallinen dokumentti ajasta, jonka ei pidä antaa koskaan tulla takaisin. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, täynnä teräviä huomioita ja kaiken pahan keskellä pilkahtelevasta, sinnikkäästä elämästä.


Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina
Suomentaja: Reeta Tuoresmäki
Absurdia 2016
175 s.
Lietuviai prie Laptevų jūros (1997)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Sheferijm – Ajatuksia kirjoista


Haasteet: Maailmanvalloitus (Liettua), Naisen tie, Helmet-haasteen kohta 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Tundran lumoissa

10. helmikuuta 2018

Ystävänpäivän lukumaraton – nyt mennään!



Ensi viikolla on ystävänpäivä, ja nyt jo neljättä kertaa pidetään kirjabloggaajien yhteinen lukumaraton löyhästi ystävänpäivän ympärillä. Maratonin voi aikaisimmillaan aloittaa tänään, ja minähän aloitan! Maratonia emännöi Kirjavarkaan tunnustuksia -blogi.

Tarkoitus on siis lukea 24 tunnin ajan niin paljon kuin haluaa ja ehtii. Kyse on leikkimielisestä haasteesta, joskin olen itse aiemmin maratoonatessani huomannut että tietynlainen kilpailuhenki kyllä herää – itseä vastaan. Eli saa nähdä, millaisiin pinnistyksiin tällä kertaa yllän. Eilen alkaneet Pyeongchangin talviolympialaiset ja jo saavutettu ensimmäinen mitali (onnea Krista Pärmäkoski!) kannustavatkin sopivasti matkaan.




Kirjapinoon olen kasaillut sekalaista ohuehkoa luettavaa. On uutta, vanhaa, lainattua, arvostelukappaleeksi tullutta, YA-kirjallisuutta, novelleja, sarjiksia. Koska sarjisintoni on puhkuva, luulen kyllä lukevani melko paljon tällä hetkellä lainassa olevia sarjakuvia maratonin aikana. Sarjakuvat sopivat hyvin "kielenpuhdistukseen" romaanien välillä, aiemmilla maratoneilla on joskus lanseerattu käsite "kielenpuhdistusnovelli", mutta minä laajennan sen nyt "kielenpuhdistussarjiksiin".

Lähden matkaan kellon lyödessä 13.30. Päivitän postausta, minkä lukemiseltani jaksan. Enemmän varmaankin päivitän Twitterissä tililläni @suketus1.

Hauskaa maratonia muillekin urheille ja hyvää viikonloppua lopuille, nyt mennään!

***

Klo 15.30

Lukumaratonin ensimmäiseksi kirjaksi valikoitu Saku Heinäsen (varhais)nuortenkirja Zaida ja lumienkeli (Tammi 2014, 207 sivua). Aivan oiva kertomus perheestä, identiteetistä ja ihmissuhteista. Zaida on Intiasta adoptoitu tyttö, joka alkaa alakoulun lopulla pohtia omaa elämäänsä, taustaansa ja ihmisten välisiä suhteita. Huolehtivien vanhempien ainoana lapsena hän on aina ollut rakastettu ja kannustettu, mutta koulussa hän joutuu kohtaamaan myös haasteita ja ikäviä ihmisiä. Eräänä iltana koirapuiston perältä löytyy aukko aidasta. Aidan takana puolestaan on jotain, mikä on vain Zaidan omaa...

Hieman kummitustarinaa, vähän hyvän ja pahan pohdintaa, lämmin tunnelma.

Seuraavaksi ehkä sitten sarjiksia, veikkaan. Ja nyt kahvia.

Aikaa kulunut: 2 h
Luettuna: 1 kirja / 207 sivua

***

Klo 16.30

Toiseksi kirjaksi valitsin Harri Filpan sarjakuvaromaanin Kuolema meidät erotti (POKUTO 2017, 120 sivua). Se on Filpan omiin kokemuksiin perustuva surutyön kuvaus. Mitä tapahtuu, kun nuori mies jää hyvin yllättäen leskeksi? Sarjakuva kertoo kriisistä, surutyöstä, ristiriitaisista tunteista, romahduksista ja eteenpäin jatkamisesta. Kuvakieli on korostetun yksinkertainen, se antaa tilaa tarinalliselle sisällölle.

Kuolema meidät erotti voi toimia erinomaisena vertaistukena. Nähdäkseni se on silmiäavaavaa luettavaa myös meille, joilta onneksi vastaavat kokemukset puuttuvat.

Voisin jatkaa saman teeman parissa edelleen, sillä pinossani on uunituore Max Porterin Surulla on sulkapeite... hmm. Harkitaan.

Aikaa kulunut: 3 h
Luettuna: 2 kirjaa / 327 sivua

***

Klo 17.30

Näemmä etenen noin tunnin sykleissä. Otin luettavaksi Max Porteria ja todettava on, että melkoinen lukuelämys Surulla on sulkapeite (Gummerus 2018, 119 s.) oli. Perheen äiti kuolee yllättäen ja isällä on itsensä ja kahden poikansa kanssa suuri surutyö tehtävänä. Eräänä iltana kotiin tulee Varis – avuksi, haitaksi, totuuden torveksi.

Romaani, joka jää mieleen. Kieli, joka kääntyy vääntyy venyy. Tarinan rytmi on sykkivä, niin kuin surukin on. Hienon suomennoksen on tehnyt Irmeli Ruuska.

Tätä on pureskeltava vielä tarkemmin.

Seuraavaksi voisi taas olla sarjakuvan vuoro. Ehkei kuolemaa tällä kertaa. Ainakaan paljoa.

Aikaa kulunut: 4 h
Luettuna: 3 kirjaa / 446 sivua

***

Klo 19.15

Innostuin laittamaan tässä välissä myös evästä maratonin varrelle. Luin myös seuraavan kirjan, joka oli Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -ekoscifiteoksesta tehty sarjakuvamukaelma (76 s.). Sen ovat tehneet Petri Tolppanen ja Jussi Kaakinen. Luin uudistetun, vuonna 2017 julkaistun painoksen, alkuperäinen sarjakuvaversio on ilmestynyt vuonna 2008.

Tarinassahan siis eletään 2020-lukua ja Intian rannikolta löytyy tuhansia vuosia aiemmin veden alle jääneiden kaupunkien raunioita. Samaan aikaan Grönlannin jäätikön sulaminen kiihtyy ryskyen. Miten tästä selvitään? Sitä joukko eri alojen tutkijoita koettaa selvittää.

Muistan pitäneeni alkuperäisteoksesta, ja pidin myös tästä sarjakuvasovituksesta. Kuvat ovat hienoja, väreillä, liikkeellä ja ympäristöllä on paljon sävyjä. Tarina on mielikuvituksellinen ja aika kaamea. Ihmissuhdekuviot ovat hivenen köykäisiä, mutta ei se toiminnan seassa haittaa. Pääpointtina on kuitenkin huikea tarina, joka saa aikaan kylmiä väreitä.

Katsotaan, mihin seuraavaksi suuntaan.

Aikaa kulunut: 5 h 45 min
Luettuna: 4 kirjaa / 522 sivua

***

Klo 21

Viides kirja oli mainio J. S. Meresmaan Naakkamestari (Robustos 2016, 163 s.). Se sijoittuu vuoden 1900 Tampereelle, hieman vaihtoehtoisempaan historiaan. Enni on Lundanin perheen huutolaisena ja apurina pajassa. Olot eivät ole kummoiset, mutta Enni ei voi muutakaan, sillä hän on joutunut eroon vanhemmistaan. Yleisesti "pakanauskoiset" ursiinit aiheuttavat kohinaa yhteiskunnassa, mutta Ennin tiedonjanon täyttää vain Lundanin isännän ääneen lukema lehti.

Kun Enni eräänä aamuna löytää loukkaantuneen naakan ulkohuussin läheltä ja ottaa sen hoivattavakseen, on kaikki tuttu pian heittämässä häränpyllyä.

Tämän tarinan todellakin ahmi menemään, miljöö ja ajankuvaus ovat kiehtovia, juoni etenee vauhdikkaasti ja monenlaiset kiinnostavat elementit kasvavat romaanin edetessä yhä huikeampiin mittoihin. Tästä kirjasta todella pidin!

Hyvä on kisakunto edelleen, katsotaan, mitä seuraavaksi innostun lukemaan.

Aikaa kulunut: 7 h 30 min
Luettuna: 5 kirjaa / 685 sivua

***

Klo 9

Virkistävät yöunet ja kaksi luettua kirjaa lisää takana. Illalla luin Chester Brownin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin En koskaan pitäyt sinusta (Huuda huuda 2012, 191 s.), joka käsittelee kipeitä nuoruusmuistoja: osaamattomuutta ihmissuhteissa, kiusaamista, oman paikan etsintää, suhdetta vanhempiin. Brownin viiva on ohutta ja tarinan suurimmat merkitykset tuntuvat olevan sanattomissa hetkissä. Todella hieno, koskettava sarjakuvaromaani.

Sen jälkeen aloitin latvialaisen runoilijan Astride Ivaskan matkakuvauskokoelman Maailma taskussa (Taifuuni 2002, 144 s.), jonka luin loppuun nyt aamulla herättyäni. Ivaska eli vuosikymmenet maanpaossa Latviasta virolaisen miehensä, runoilija Ivar Ivaskin kanssa. Kirjaan on suomennettu kokoelma Astrden kirjoittamia matkatunnelmia Suomesta, Espanjasta, Irlannista, Coloradosta ja Kreikasta. Upeaa luontokuvastoa, kulttuurin ja ihmisten ihmetystä. Etenkin Suomesta kertovat osiot saivat minut kaipaamaan kesää niin että vatsaan melkein sattui.

Tiedän jo nyt, etten ehdi aivan täyttä 24 tuntia maratoonata, mutta ei se haittaa. Siihen asti mennään kuin aikaa on.

Aikaa kulunut: 19 h 30 min
Luettuna: 7 kirjaa / 1020 sivua

***

Klo 10.30

Aamukahvin lomassa luin Hannele Richertin toimittaman sarjakuvakokoelman Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahanmuutosta (Voima Kustannus 2016, 128 s.). Kokoelmassa on 14 eri sarjakuvataiteilijan toteuttama, 14 erilaisesta maahanmuuttajasta kertovaa tarinaa. On pakolaisia, paperittomia, opiskelemaan muuttaneita, rakkauden perässä tulleita, adoptoituja, sotalapseksi lähteneitä, muuten vain Suomeen muuttaneita. Monenlaisia tarinoita, kohtaloita ja kokemuksia näihin tiivisti ilmaistuihin tarinoihin kiteytyy. Hyvää luettavaa, josta saa perspektiiviä siihen, miten monenlaisia syitä maiden rajojen ylittämiseen on.

Kirja on luokiteltu kirjastossa luokkaan 32 eli tietokirjaksi. Tämän lukeminen antaakin ajateltavaa ja kertoo konkreettisesti siitä, millaisia ihmiset numeroiden ja tilastojen takana ovat.

Luulen, että lopettelen Ystävänpäivän lukumaratonini tähän, vaikka vielä olisi kolme tuntia maratoonausaikaa jäljellä. Ohjelmassa on muuta puuhaa ja pilatestunnillekin haluan ehtiä.

Luin siis tämän maratonin aikana yhteensä 8 kirjaa ja 1148 sivua. Luetuista neljä oli romaaneja, kolme sarjakuvaromaaneja ja yksi sarjakuvamuodossa ollut tietokirja. Osaan saatan vielä palata tarkemmin omassa bloggauksessaan.

Oli mukavaa taas haastaa itseään lukemaan.

Luetut kirjat:

Brown, Chester: En koskaan pitänyt sinusta (suom. Hans Nissen, Huuda Huuda 2012, 191 s.)
Filppa, Harri: Kuolema meidät erotti (POKUTO 2017, 127 s.)
Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli (Tammi 2014, 207 s.)
Isomäki, Risto, Tolppanen, Petri & Kaakinen, Jussi: Sarasvatin hiekkaa (uudistettu painos, Into 2017, 76 s.)
Ivaska, Astride: Maailma taskussa (suom. Jatta Krug, 144 s.)
Meresmaa, J. S.: Naakkamestari (Robustos 2016, 163 s.)
Porter, Max: Surulla on sulkapeite (suom. Irmeli Ruuska, Gummerus 2018, 119 s.)
Richert, Hannele (toim.): Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahantulosta (Voima Kustannus 2016, 128 s.)

7. helmikuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra



Heidi Köngäksen Sandraa on paljon kehuttu, eikä mielestäni lainkaan turhaan. Romaani kertoo 1900-luvun alkuvuosikymmenistä suomalaisen rahvaan näkökulmasta, yhden perhepiirin kautta. Tarina kumpuaa kirjailijan omasta suvusta.

Sandra on köyhän perheen tytär, joka jotuuu sisaruksineen huutolaislapsiksi raskaan raadannan ääreen. Sandra on kuitenkin sinnikäs ja selviytyy aikuisvuosiin ja piian tehtäviin, kohtaa Jannen ja pääsee perustamaan oman perheen omaan torppaansa. Sandra ja Janne ovat työteliäitä, rauhallisia ihmisiä, joiden keskinäinen suhde on vahva ja vakaa. Perhe kasvaa vauhdilla ensin potrilla pojilla ja sitten tyttärellä.

Sandran ja Jannen tyttärentytär Klaara kipuilee puolestaan nykyajan Suomessa oman epävarman näyttelijäntyönsä, äitinsä sairauden ja kuoleman ja oman identiteettinsä kanssa. Suvun salaisuudet paljastuvat hänelle yllättäen, eikä asiaa voi jättää tutkimatta.

Menneisyydessä elää Sandran päiväkirja, jossa 1900-luvun alkupuolen elämä herää eloon. Sen rinnalla kulkee Jannen siskon Lyytin kertomus, joka on itselliseksi jäävän naisen näkökulma samoihin vuosiin, tapahtumiin ja ilmiöihin, joita Sandra vaimona ja perheenäitinä tarkkailee. Merkinnät Klaara löytää äitinsä jäämistöstä, ja jää niiden vangiksi.

Vuoden 1918 tapahtumat ja Suomen sisällissota puskevat Sandran ja Lyytin päälle voimalla. Lyyti seikkailee omilla poluillaan Tampereella, Sandra saa puolestaan sodan suoraan kotipihaan. Janne joutuu mukaan punaisten joukkoihin ja sodan päätyttyä vankileirille.

Sandran vahvuus on sen kerronnassa, joka tulee lukijaa liki. Sandran ja Lyytin silmin maailma on niin toisenlainen kuin tänä päivänä, ja etenkin luokkaerojen ja köyhyyden aiheuttaman loukun ja epätoivon tuska tuntuu sisuskaluissa saakka. Sodan puhjetessa tyhjenee myös varmuus arjesta ja usko seuraaviin päiviin. Raskaana oleva Sandra jää yksin viiden lapsen kanssa, ja kun ruoka, vaatteet ja raha ovat lopussa, on väsyneen naisen vain kyettävä puskemaan eteenpäin. Poikkeusolojen sisukkuus ja sinnikkyys ovat huumaavia voimia, joiden edessä nykyihminen voi vain nöyrtyä.

Suomen sisällissodasta on nyt kulunut sata vuotta. Meidän tehtävämme on huolehtia, ettei mitään vastaavaa pääse koskaan tapahtumaan uudelleen. Se tarkoittaa, ettei vuoteen 1918 johtaneita ilmiöitä, kuten kurjistuvaa hyvinvointikuilua, pidä päästää syntymään.


Heidi Köngäs: Sandra
Ulkoasu: Anna Lehtonen
Otava 2017
285 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla muun muassa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him?, Kirjan pauloissa


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 24. Surullinen kirja, 1918-haaste

5. helmikuuta 2018

Vielä lisää tammikuisia sarjistuttavuuksia



Olen innostunut sarjakuvista ihan uudella tavalla, kuten on ehkä ollut havaittavissa. Ponnahduslautana on toiminut Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste, ja eteenpäin on puskenut se yksinkertainen huomio, että maailma on pullollaan erinomaisen kiinnostavia sarjakuvia. Kirjaston hyllytkin parhaimmillaan notkuvat niitä! Vaikka vuosi (ja haaste) ovat vasta aluillaan, uskallan jo väittää löytäneeni vakituisesti uuden suosikkigenren, jonka matkassa kulkea tulevaisuudessakin.

Juuri tästä syystä kirjabloggaaminen, kirjablogit ja lukuhaasteet ovat niin mahtava juttu! Ihminen ajautuu uusille luku-urille kuin huomaamatta.

Tammikuussa luin sarjiksia mukavan määrän. Blogannutkin olen jo seuraavista mainioista: JP Ahosen Villimpi Pohjola, Guy Delisen Merkintöjä Burmasta, Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and MeAlison Bechdelin Hautuukoti sekä Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909.

Lisäksi luin kaksi muuta sarjakuva-albumia, joista nyt koetan saada jonkinlaista sanottavaa aikaiseksi. Näitä yhdistää rohkea värien käyttö ja päähenkilön olemus: tavalla ja toisella hylätty poika.




Sunday Ngakaman ja Sanna Hukkasen Karkuteillä (Artbox Irja 2012) on suomalais-tansanialaisen yhteistyön tuloksena syntynyt sarjakuva. Päähenkilö on 12-vuotias Shida, joka karkaa kotoaan joutuessaan jättämään koulun kesken. Vanhempansa menettänyt Shida on päätynyt isoisänsä ja tämän uuden vaimon huollettavaksi, ja uusi isoäitipuoli on sitä mieltä, ettei kouluun pidä tuhlata aikaa, kun kotonakin on niin paljon tehtävää. Isoisä on tossun alla ja Shida päättää ottaa hatkat.

Shida lähtee Viktoria-järvellä sijaitsevasta kotikylästään miljoonakaupunki Mwanzaan. Siellä hän kokeilee ensin elämää katulapsille tarkoitetussa asuntolassa, mutta huomattuaan kuinka korruptoitunut ja mätä järjestelmä on, hän suuntaa kadulle. Siellä saa sentään olla vapaa.




Shida löytää itselleen muista katupojista muodostuvan jengin, jossa olo on kotoinen ja pääosin turvallinen. Nukkua pitää taivasalla ja pian taipua myös kyseenalaisiin keinoihin rahan ja ruoan hankintaan, mutta Shida on valmis melkein mihin vain, jottei joudu takaisin isoisänsä taloon.

12-vuotias on kuitenkin vielä kovin nuori, ja kun Shida jää kiinni varkaudesta, on seinä vastassa.




Karkuteillä perustuu mwanzalaisten katulasten haastatteluihin ja on siksikin kiinnostavaa ja koskettavaa luettavaa. Sarjakuva on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu, joten vaikka aihe on synkkä ja raskaita käänteitä koetaan, tarina pysyy toiveikkaana eikä ole liian karu.

Ngakama ja Hukkanen ovat tehneet yhdessä koko teoksen käsikirjoituksesta puhtaaksi piirtämiseen. Pidän erityisen paljon kirjan värimaailmasta (liekö vesivärein tehty?), jossa on sävyjä ja eloa. Ihmishahmot ovat selkeitä ja ilmeikkäitä, mutta asennoiltaan paikoin hieman jäykkiä.

Tarina on avartava ja herättää pohdintoja. Esimerkiksi katulapsille tarkoitetun asuntolan korruptoitunut johtaja ja sinisilmäisyydessään täysin huijattavissa olevat länsimaiset rahoittajavieraat saavat nikottelemaan. Karkuteillä on albumi, josta voisi saada paljonkin juteltavaa esimerkiksi historian, yhteiskuntaopin tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Ylipäänsä tarinan käänteistä olisi kiinnostavaa kuulla suomalaisnuorten näkemyksiä: mikä on oikein ja mikä väärin, mistä tarinan kinkkiset tilanteet johtuvat, miten ne voitaisiin ratkaista.




Jan Anderssonin piirtämä ja Katja Ketun kirjoittama Peräkammarin poika (Otava 2015) sijoittuu avaran taivaan alustan sijaan ahdistavaan taloon, joka joskus oli koti, mutta josta on tullut vankila. Päähenkilö on Jalmari, pahkakelloja rakentava vanhapoika, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan iäkkään ja sairaan äitinsä kanssa.


Jalmari on ehkä päällisin puolin kiltti ja rauhallinen, mutta mielikuvituksessaan hän on sankari, joka selviytyy mistä tahansa kinkkisestä tilanteesta.

On kuitenkin uhka, jonka edessä sankarinkin on taivuttava lopulta: Kuoleman ujuttautuessa taloon joutuvat kekseliäisyys, osaaminen ja kyvyt todelliseen koetukseen.

Peräkammarin poika on todella näyttävä ja dramaattisin värein ja sävyin piirretty ja kirjoitettu tarina. Ympärillä huokuva talo herää sananmukaisesti eloon, seinät ja putket natisevat, visvaa, roskaa ja mätää tihkuu ja pursuaa.

Sarjakuvasta jää vahvoja aisti- ja tunnetiloja. Kuvakulmat ovat dramaattisia ja tarina etenee useiden aukeamien verran ilman suurtakaan tekstimäärää. Lukija saa keskittyä kuviin ja niiden tunnelmiin, jotka ovatkin voimakkaita.

Peräkammarin poika ei ole erityisen miellyttävä tarina. Jalmarin kuvitelmat sekoittuvat todellisuuteen, muutokset ovat nopeita ja niiden rajat häilyvät. Tarinassa on paljon tulkittavaa, eikä se aukea aivan helpolla. Menneisyyden pettymykset konkretisoituvat, eikä armahdus ole hellä – jos sitä on ollenkaan.

Äidin hahmo on päällekäyvä ja painostava, vaikka häntä ei fyysisesti nähdäkään. Jalmari on aina joutunut olemaan ensin syntyneen kaksoisveljensä varjossa saamatta koskaan kiitosta mistään, ja alkaahan sellainen kalvaa miestä vähitellen ihan väistämättä.




En osaa sanoa, pidinkö Peräkammarin pojasta. Sen visuaalisuus on vahvaa, mutta tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi vaivaamaan. Se ei ole hyvän mielen tarina, kaikkea muuta. Perhesuhteiden, muistamisen, kiintymyksen ja sen puutteen, velvollisuuksien ja painolastien kokonaisuus kieppuu ja tärisee antamatta lukijalle armoa.


Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä
Ulkoasu: Pirkko Valtonen
Artbox Irja 2012
112 s.

Kirjastosta.


Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika
Otava 2015
134 s.

Kirjastosta.

________

Karkuteillä toisaalla: Kirjavinkit

Peräkammarin poika toisaalla: Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Molemmat kirjat kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani. Karkuteillä vie lisäksi Maailmanvalloitukseni Tansaniaan.

4. helmikuuta 2018

Ja ääneni menevät... (Blogistanian kirjapalkinnot 2017)



Kirjabloggarit ovat äänestäneet vuoden parhaista teoksista (kotimaisesta, käännöskirjasta, lasten- ja nuortenkirjasta sekä tietokirjasta) jo monena vuonna, niin nytkin. Ihan joka kerta en ole itse osallistunut äänestykseen, mutta tällä kertaa on ehdottomasti jälleen aika. Osallistun kaikkien kategorioiden äänestykseen.



Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Marianna Kurtto: Tristania

"Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna."
2 pistettä: Ossi Nyman: Röyhkeys

"Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi."

1 piste: Annastiina Storm: Me täytytään valosta

"Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua."


Kisaa emännöi Hurja Hassu Lukija.



Blogistanian Globalia

3 pistettä: David Mitchell: Luukellot

"David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"

2 pistettä: Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja

"Voinee myöntää, että Lucia Berlin livahti suosikkinovellistieni listalle. Novellit eivät ole yksioikoisia, vaan ne jättävät myös paljon kysymyksiä, aukkoja ja tulkinnanvaraa. Osa niistä ärsytti olemalla niin anteeksipyytelemättömiä ja räkäisiä – ja sitäkin suuremmin ne minua lopulta ilahduttivat."

1 piste: Nathan Hill: Nix

"Tämän kirjan lukeminen oli lukemisen iloa parhaimmillaan. Runsas, moni-ilmeinen, eri näkökulmista, eri aikoina, eri tyylein kerrottu mehevä tarina. Kirjallisuutta juuri minulle, ja vieläpä, tai tietenkin, Yhdysvalloista, joka on minuun kovasti kolahtava kirjallisuusmaa noin yleisesti. Ja teemoja, joita rakastan: perhe- ja muissa ihmissuhteissa tehtyjä virheitä, kapinointia, kivistävää ymmärrystä elämän hallitsemattomuudesta ja arvoituksellisuudesta."


Kisaa emännöi Oksan hyllyltä.




Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

"Tarina on jäntevä, perusteltu ja huolella rakennettu. Se tarjoaa pohdinnan aiheita, herättää uteliaisuutta, viihdyttää ja koskettaa. Voiko muuta vaatiakaan hyvältä lukukokemukselta?

Ainoa vaatimukseni Rouhiaiselle onkin, että jatkoa on saatava ja pian!"


2 pistettä: Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (Am I Normal Yet?, suom. Kristiina Vaara) 

"Oonko ihan normaali? onnistuu käsittelemään ystävyyttä, ihastumista, seksuaalisuutta, itsetuntoa, yhteiskuntaa ja terveyttä kaikkea samaan aikaan ja ilman, että mikään osa-alue saa liian suuren painolastin."
1 piste: Helena Waris: Linnunsitoja

"Tarinan tunnelma on kiehtova ja ahdistava samaan aikaan, ja tarkkana saa olla, jottei menetä olennaisia langanpätkiä. Toimintaa on paljon, eikä laimeita hetkiä tai jaarittelua ehditä kokea. Wariksen visioima maailma on harmaa ja synkkä, mutta silti se sykkii elämää."


Kisaa emännöi Yöpöydän kirjat.




Blogistanian Tieto

3 pistettä: Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

"Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään."



"Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti. Pohjoinen teoria kaikesta on kirja, jonka haluaisin iskeä kaikkien suomalaisten poliittisten päättäjien luettavaksi. Vastaansanomattomalla tavalla se todistaa, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on puutteistaan huolimatta paras mahdollinen vaihtoehto, jonka erinomaisten rakenteiden heikentämisessä ja alasajamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä."


"Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä."


Kisaa emännöi Hannan kirjokansi.

3. helmikuuta 2018

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909



Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on ihastuttava historiallinen kaupunkikuvaus, sukellus yli vuosisadan takaiseen taidemaailmaan, rakkaustarina ja jännityskertomus. Kaikki tämä reilussa sadassa sivussa ja osittain ilman tekstiä – vahvaa sarjakuvakerrontaa parhaimmillaan.


Prologissa tuntematon nainen on helsinkiläisessä taidekaupassa ihastelemassa 1900-luvun alun maalausta, ja taidekauppias alkaa kertoa asiakkaalle Juho Risukosken maalaaman taulun tarinaa, jolloin Mäkelä kuljettaa lukijan yli sadan vuoden takaiseen Helsinkiin.

Sofia Jossaliani työskentelee vastentahtoisesti viinaanmenevän taidemaalari Risukosken mallina ja hänen veljensä Alexander hoitelee omia bisneksiään kaupungin kerman kanssa, johon kuuluu esimerkiksi taidekokoelmaansa jatkuvasti täydentävä pohatta Victor Sjöstrand. Emil Forström joutuu puolestaan hyvästelemään rakastettunsa Signe Appelgrenin, joka on lähdössä Pietariin taideoppiin ja katkaisee sen vuoksi suhteen Emilin kanssa.

Kun Sofi kohtaa eräänä aamuna Kauppatorilla suuren järkytyksen ja pyörtyy, paikalla sattumalta ollut Emil tarjoutuu herrasmiehenä hänen avukseen ja saattaa neidon Risukosken ateljeehen.  

Yksi asia johtaa toiseen ja ihminen kaipaa toisen luo – Sofi järkytyksensä jälkimainingeissa, Emil juuri Signestään luopuneena.

Mutta seuraavana aamuna todellisuuden kylmä koura koskettaa ja asiat saavat uusia kierroksia.




Ihastuin Mäkelän tyyliin heti tarinan alussa ja tuntemukseni vain vahvistui, mitä pidemmälle se eteni. Ensinnäkin hänen piirrosjälkensä on upean dramaattista ja ilmeikästä: kaupunkikuva on monipuolinen ja elävä, henkilöhahmoissa säröä, perspektiivit ja yksityiskohdat mallikkaita.

Varmasti yksi suurimpia syitä, miksi Emilistä ja Sofista niin suuresti pidin, on sen vaikuttava Helsinki-elementti. Mäkelä on käyttänyt mallinaan useita Signe Branderin legendaarisia Helsinki-valokuvia, joten ajankuva on ehtaa tavaraa ja hivelee silmää. Helsinki on rakas kotikaupunkini, ja vaikka nautin luonnollisesti erityisen paljon sen nykypäivästä, kaupungin historia kiehtoo minua paljon, enkä luultavasti kyllästy sen tutkailuun koskaan.




Tarinan hengessä voisi kulkea vaikka kävelykierroksen, sillä siinä kuvatut paikat ovat tietenkin edelleen olemassa, vaikka katujen nimet ovatkin osin vaihtuneet ja uusia rakennuksia ilmestynyt sadassa vuodessa monille kulmille.

Kirjan lopussa on mittava tekstiosio, jossa Mäkelä avaa mallina käyttämiään kuvia ja kertoo paikoista lisätietoa.

Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on monipuolinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Siinä on tilaa niin intohimolle, petokselle kuin rikoksellekin, ja se on eheä kokonaisuus, joka tuntuu sopivan vuosisadan alun henkeen oivallisesti.

Taidemaailman karumpi puoli – mallien heikko asema, taiteilijan umpikuja, taidekeräilyn lieveilmiöt – nousee tarinan keskiöön. Vaikka arvotaide tuntuu olevan oikealla paikallaan juuri taidemuseoiden ja kansallisgallerioiden seinillä, tarinat taideteosten takana voivat olla täynnä surua, menetyksiä, virheitä ja ahneuden aiheuttamaa kärsimystä.

Monia aukeamia ja yksittäisiä ruutuja voisi jäädä ihastelemaan pitkäksi aikaa, niin elävästi Mäkelä on tarinan piirtänyt. Pinnat, varjot, valot ja rajaukset ovat toimivia, niiden kontrasti on vahva ja tyylikeinot taitavia.

Suosittelen tätä hienoa sarjakuvaromaania aikamatkaksi 1900-luvun alkuun, kurkistukseksi taiteeseen sekä hieman erilaiseksi kaupunkilomaksi historialliseen Helsinkiin.


Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909
Arktinen Banaani 2005
111 s.

Kirjastosta.

__________




Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 15. Kotimaakuntaasi sijoittuva kirja, Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaanihaaste.