Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1987
273 s.
El Otoño del Patriarca (1975)
Kirppariostos.
Kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1982 saanut kolumbialainen Gabriel García Márquez kuoli huhtikuussa. Kirjoja ja kakkuja -blogin Johanna haastoi kirjabloggaajat lukemaan yhdessä García Márquezin tuotantoa kunnianosoitukseksi tälle maagisen realismin isälle, ja tottahan tartuin haasteeseen, kun herran teos Patriarkan syksy sattui vielä nököttämään sitkeästi omassa hyllyssä (ja TBR-listalla).
Patriarkan syksy ilmestyi vuonna 1975 ja se on ainakin kirjan kansiliepeen mukaan García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyyden ohella. Sadan vuoden yksinäisyyden luin lukiossa ja taisin kirjoittaa siitä ihan suhteellisen siedettävän esseenkin, mutta juuri mitään en kirjasta muista. Oli ihan hyvä palata maagisen realismin grand old manin tuotannon äärelle.
Mutta aika vaikeaa lukeminen oli. En ole tainnut tässä asiassa kypsyä 2000-luvun aikana juuri lainkaan, sillä lukeminen takkusi ja putoilin jatkuvasti kärryiltä aivan sujuvasti. Kirjailijan tyyli on haastava, kieli koukuttaa ja samalla etäännyttää, virkkeet jatkuvat sivukaupalla, eikä pisteitä tai kappalejakoa harrasteta liiaksi.
Minulla on kinkkinen suhde kielen kanssa pelaaviin kirjailijoihin. Arvostan ja kunnioitan taitoa panna kieli ja sen säännöt uusiksi, kurittaa ja uudistaa, antaa palaa ja olla antamatta armoa. Mutta jossain määrin haluaisin kuitenkin kaikkein mieluiten nauttia kirjallisuuteni ihan sellaisenaan: suorana kerrontana, tarinana, jonka juonesta saa kiinni ja kielessä pysyy mukana.
Patriarkan syksy on kertomus vallasta, vallan murenemisesta ja sen monikasvoisuudesta. Iättömän tuntuinen Patriarkka on hallinnut maataan pelolla ja väkivallalla jo vuosia, niin kauan, ettei kukaan enää muista, kuinka kauan. Hän on paitsi yksinvaltias ja hirmuhallitsija, myös poika, rakastaja, mies, kansalainen ja ihminen. Patriarkka pelkää – vaikkei mikään mahti maailmassa saa häntä sitä tunnustamaan – ja on linnoittautunut palatsiinsa lehmineen. Vallan syksy on tullut.
Kirjan luvut palaavat uudelleen alkuun ja paljastavat uusia puolia Patriarkasta ja tämän elämästä ja hallinnosta. Teksti kulkee moniäänisenä monologina, jonka kertojat ja näkökulmat vaihtuvat ja keikauttavat kuvion uuteen asentoon kesken kaiken. Tarkkana saa olla.
Toisaalta vaikean kirjan lukeminen oli paikoin palkitsevaa. Kun kieleen pääsi kiinni – kun keskittyi, antoi palaa – se alkoi kuljettaa, ja kuin huomaamattaan lukija tempautui mukaan ajatusvirtaan. Ihailen taitoa, jolla kirja on kirjoitettu ja ihailen intensiteettiä, jolla se on suomennettu. Tämä kirja on taideteos, ilman muuta.
Patriarkasta muodostuu moninainen, ristiriitainen ja tarinan päättyessäkin edelleen arvoituksellinen kuva. Hän on monien persoonien mies, monissa liemissä keitetty, monella tapaa valtansa vahvistanut. Kirjassa on varsin raakoja kohtia, mutta samalla omanlaistaan kauneutta – kun antaa sen viedä. Jos siis päädyt lukemaan Patriarkan syksyn, unohda ennakkoluulosi ja laske suojakilpesi. Tässä ollaan lukijaa suurempien asioiden äärellä.
Lepää rauhassa, Gabriel García Márquez.
____
Mainitun bloggaajien yhteishaasteen lisäksi Patriarkan syksy pääsee osaksi 14 nobelistia -haastetta (yhdeksäs Nobel-kirja tälle vuodelle!) ja se on 46. luettu kirja TBR-listallani.
