28. elokuuta 2011

Dystopiaa kesään

Margaret Atwood
Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003), Otava, suom. 2003.
Herran tarhurit (The Year of the Flood, 2009), Otava, suom. 2010.


Kuvat: otava.fi ja suomalainen.com

Ai että. Tulipa luettua hyviä kirjoja. Vaikea päättää, mistä aloittaa.

Taisin lukea kirjat väärässä järjestyksessä, koska aloitin Herran tarhureista aiemmin kesällä, ja Oryxin ja Craken sain loppuun tänään. Päätin kuitenkin, etten anna sen suuremmin häiritä, mutta jos joku nyt suunnittelee näihin teoksiin tutustumista, suosittelisin aloittamaan Oryxista ja Crakesta.

Kyse on sisarteoksista, jotka kertovat samasta aiheesta eri näkökulmista eri henkilöiden kautta. Oryxin ja Craken tarinaa vie eteenpäin Lumimies, maailmanlaajuisesta tuhoisasta pandemiasta kenties ainoana eloonjäänyt ihminen, joka koettaa selvitä vaikeissa ilmasto-olosuhteissa vähäisillä resursseilla seuranaan heimo geenimanipuloituja, lempeitä tabula rasa -ihmisiä, crakelaisia. Lumimies, aiemmin elämässään Jimmy, kertoo tarinaansa vähäeleisesti ja turhia jälkiviisastelematta. Maailma, jossa Jimmy eli, oli varsin pitkälle "kehittynyt". Niin sairauksia, ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin voitiin muokata loputtomiin, yhteiskunta oli jakaantunut paremman väen suojeltuihin Piireihin ja roskasakin Rahvaanmaihin. Ympäristöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin palvella ihmiskuntaa, eikä ihmiskunnalle riittänyt mikään. Vastakkaisia mielipiteitä jatkuvaan kasvuun ja "kehitykseen" ei hyväksytty, vaan toisinajattelijat hoideltiin nopeasti pois päiviltä. Ihmiskunnasta oli tarkoitus tulla kuolematon. No, näin ei käy, vaan pieleen mennään. Kovaa.

Herran tarhurit kertoo samannimisestä uskonnollisesta lahkosta, joka harjoittaa äärimmilleen vietyä ekologista elämäntapaa ja pyrkii kaikin keinoin taistelemaan yhteiskunnallista muutosta ja jatkuvaa kasvua vastaan. Tarinan päähenkilöt ovat vanhempi nainen Toby, joka selviää pandemiasta, vedettömästä tulvasta, ja pyrkii selvittämään, mitä on tapahtunut ja kuinka tilanteesta voidaan jatkaa eteenpäin sekä nuori prostituoitu Ren, joka selviää tulvasta, koska sattui sen aikana olemaan bordellinsa eristyshuoneessa odottamassa tautikaranteenin päättymistä. Molemmat naiset ovat eläneet Herran tarhureiden joukossa, Toby jopa kunnioitettuna Eevana, opettajana ja päätöksentekijänä, Ren sen sijaan lapsena äitinsä oikkujen vietävänä. Kumpikin päähenkilö elää sekä kirjan kuvaamassa nykyhetkessä että muistelee menneitä. Kolmantena osiona kirjaa rytmittävät Herran tarhurien johtajan, Aatami ensimmäisen laumalleen pitämät saarnat ja lahkon virret.

Molemmissa kirjoissa käydään surutta jatkuvan kehitysuskon kimppuun. Yhteiskunta kuvataan armottomaksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi ja todella julmaksi, ihmisen paikka on käytännössä syntymässä päätetty - joko hän elää Piireissä tai Rahvaanmailla. Luontoa raiskataan, uusia eläinlajeja kehitetään ihmisten tarpeita ajatellen, ruokaa tuotetaan keinotekoisesti. Tavoitteena on - tietenkin - kuolemattomuus jatkuvan kasvun kautta.

Olen viime aikoina innostunut dystopioista taas tavallista enemmän, sillä jokin niissä kiehtoo minua suuresti. Ehkä se on sitä, että monissa toivotonta tulevaisuutta käsittelevissä teoksissa kuvatut asiat ovat niin mahdollisia. Osin jo tätä päivää. Tiede kuvataan usein pahana, kontrolloimattomana, joten kaipaisin ehkä jotain toisenlaistakin lähestymistapaa tulevaisuuden visioihin. Voisiko jokin muukin kuin tiede viedä ihmiskuntaa dystooppisiin näkyihin? Vai johtuuko tieteen valjastaminen kaunokirjallisuudessa pahuuden käyttöön siitä, että elämme nyt sellaista aikaa, jossa tieteellä on väistämätön ja merkittävä rooli elämässämme?

Nämä Atwoodin teokset kietoutuvat tieteen ympärille tiukasti, mutta esimerkiksi joskus aiemmin lukemani Orjattaresi kuvaakin ehkä enemmän juuri yhteiskunnallisen ja kulttuurisen degeneraation vaikutusta. Orjattaresi on toistaiseksi suosikkini Atwoodin teoksista, mutta näistäkin pidin paljon. Ehkä niiden arvoituksellisuus tosin jäi hieman häiritsemään, sillä olisin halunnut tietää kaiken ja vielä enemmän. Ehkä sorrun siinä samaan kuin Oryxin ja Craken ja Herran tarhurien kuvaamien yhteiskuntienkin ihmiset: haluamaan ja vaatimaan liikaa ja aina enemmän kuin on kohtuullista saada.

Pellingissä

Kuu lähenee loppuaan, ja ihan kohta saa alkaa käyttää kaulahuiveja! Yllätän itsenikin olemalla harvinaisen innoissani kesän päättymisestä, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen jotakuinkin täynnä energiaa. Opiskelujutut odottavat, ja vaikka se suunnittelemani luentosarja siirtyykin alkavaksi vasta toisessa periodissa, enköhän keksi kaikenlaista kujetta ja juttua muutenkin.


Alkuviikon olimme V:n kanssa Pellingissä, ja siellä oli ihanaa. Maanantaiaamuna hyppäsimme pyörien kanssa Kampista bussiin, joka kuljetti meidät Porvooseen. Sieltä sitten muutama tunti ja 40 kilometriä polkemista Pellinkiin. Toki olisi voinut hyvinkin polkea kotiovelta saakka, mutta koska aikaa oli rajallinen määrä (milloinpa ei), eikä Vanha Porvoontie hirveästi hotsittanut, menimme hieman matalamman aidan kohdalta.


Matkalla piti pysähtyä kyläkauppaan tankkaamaan.



Olimme yötä Söderbyn kylässä, josta olimme vuokranneet pienen mökin. Tai pienen ja pienen - suurempi se oli kuin oma kesämökkini. Hieno paikka riittävillä mukavuuksilla kauniin niityn vieressä. Iltaisin miljoona heinäsirkkaa siritti kuorossa, muuten hiljaisuus oli korvia hivelevää.




Pellingissä oli turistikausi jo päättynyt, eikä muita matkailijoita näkynyt. Saaren pikku museokin oli suljettuna. (Samoin muutkin palvelut, mutta ei se kauheasti haitannut.) Kävimme kuitenkin katselemassa Pellingin hautausmaata ja pientä kirkkoa. Ajattelin, ettei kalastajanvaimo Ida tule kummittelemaan, vaikka hänen haudastaan kuvan nappasinkin.



Meren aisti koko ajan, vaikka rantaviivaa ei olisi näkynytkään. Saarilla oli todellakin hiljaista, ja saimme aivan keskenämme pyöräillä ympäriinsä sitä ihmettelemässä. Kävimme katsomassa taloa, jossa Tove Jansson vietti lapsuutensa kesät, joskin tunsin syvää häpeää moisesta ajattelemattomasta turistimeiningistä - talossa nimittäin asutaan aivan normaalisti ja epäilemättä ollaan hieman kyllästyneitä pihalle tupsahtaviin matkalaisiin. Emme kylläkään aiheuttaneet sen enempää pahennusta, vaan poljimme samoin tein tiehemme. Klovharulle emme päässeet, mutta sen näkeminen jäi kyllä hieman kutkuttelemaan mieltä. Kenties jonain toisena kesänä. Siihen saakka tyydyn lukemaan siitä.

Kesämatka oli siis varsin onnistunut, vaikkakin jäi kovin lyhyeksi typerien töiden vaikeuttaessa elämää. Kilsoja kertyi kolmessa päivässä himpun päälle sata, ja oli jotensakin ihanaa vain haahuilla ympäriinsä ilman sen suurempia paineita. Pellingin ainoa kyläkauppa sijaitsee juurikin Söderbyssä, ja sieltä saatiin hyvät ainekset herkutteluun.

Kotimaanmatkailu rules!

20. elokuuta 2011

Laura Honkasalo: Eropaperit

Otava, 2009

Sain Eropaperit loppuun tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Luin sitä yöllä myöhään, ja jouduin lopulta pakottamaan itseni nukkumaan, vaikkei edes väsyttänyt. (Nykyisin, kun en enää kärsi unettomuudesta, iltaisin alan nopeasti nuokkua, vaikka lukisin kuinka hyvää kirjaa sängyssä. Pidän sitä hyvänä asiana, sillä en todellakaan kaipaa niitä kauheita unettomuudessa kärvisteltyjä öitä.)

Eropaperit kertoo eräästä likaisesta avioerosta, valtakamppailun ja itsekkyyden pilaamasta lapsuudesta, pettyneestä vanhuudesta ja rikkoutuvasta idyllistä. Näkökulmia ja aikatasoja on useampia. On alle kouluikäisen Saran 1970-luvun loppu ja aikuisten asiat, joiden ei pitäisi olla hänen huolenaan, jätetyn Sinikan yksinäisyys kahden lapsen kanssa miehen lähdettyä toisen naisen mukaan, masentuneiden vanhusten vuodeosastolla elämänsä merkityksettömyyttä surevan Leean 2000-luku ja kuvia vielä kauempaa, sodan jälkikaiuista ja köyhyydestä. Tarinan kaari etenee siksakina. Se alkaa siitä, kun Sinikka ja Jouko löytävät toisensa ja uskovat siihen, että nyt kaikki on oikein. Se jatkuu kuvaamalla pettymyksiä, liian isoja huolia, kaipuuta muualle, muunlaiseen, toisiin ihmisiin. Kaiken aikaa Leea koettaa pitää yllä perheensä kokonaisuutta, sillä hän ei halua toista rikkonaista perhettä (sellaista, jossa joutui lapsuutensa elämään). Vuonna 2009 Leea ei voi vieläkään ymmärtää, miksi hänen poikansa Jouko jätti perheensä kolmekymmentä vuotta sitten toisen naisen vuoksi - ja miksei Jouko koskaan käy häntä katsomassa.

Kirjan alkupuoli oli minulle hieman tahmeaa. Henkilöt alkoivat kyllä kiinnostaa, mutta koska se, mitä tuleman piti, oli jo tiedossa, keskityin nappailemaan vihjeitä niistä syistä, jotka pilasivat kaiken. Lisäksi olen jostain syystä tällä hetkellä todella kyllästynyt lapsen näkökulman käyttämiseen, joten myönnettäköön, että aluksi hieman pompin Saran näkökulmasta kerrotut pätkät nopeasti yli. Mietin myös, tokko tässä(kään) kirjassa päästään puusta pitkään. Perheet hajoavat, idyllit särkyvät, kaikki eivät saa sitä, mistä haaveilevat - tämä kaikki on nähty jo.

Mutta. Tässä oli uutta. Tässä oli puhuttelua. Yöllä saatoin hieman tihrustaa itkuakin, sillä olin niin turhautunut Eropaperien ihmisten typeryyteen, tarkemmin sanoen Joukoon ja hänen uuteen naiseensa Raisaan. Kuinka julmaa lapsilla pelaaminen erotilanteessa voikaan olla? Kuinka ajattelemattomia, idiootteja, itsekkäitä kusipäitä aikuiset ihmiset ovat? Toisaalta hermostuin hieman myös Leeaan, joka yrittää edelleen, vuosikymmenienkin jälkeen selittää asiat itselleen parhain päin: kyseessä on erehdys tai joukko erehdyksiä, ei hänen perheensä voinut hajota näin.

Eläydyin aika vahvasti opiskeluista ja lastenhoidosta väsyneen Sinikan synkkiin hetkiin. Mies on koko ajan töissä, antaa muutaman hilun talousrahaa, vaimo yrittää opiskella lääkiksessä ja hoitaa samalla kahta alle kouluikäistä mukulaa - ja mies valittaa kuinka itsekäs vaimo on, ja kuinka tälle ei mikään riitä. (En todellakaan ole samassa tilanteessa, minun väsymykseni johtuu "vain" opiskelusta ja töistä, mutta pystyn todellakin kuvittelemaan, millaista kaaosta elämä voisi vielä pahempana olla.) Eron jälkeen alkaa valtakamppailu, lasten sotkeminen mukaan kuvioihin, joista heidän ei pitäisi mitään edes tietää. Törkeää. Itse en ole koskaan joutunut seuraamaan avioeroa lähietäisyydeltä, mutta uskon Honkasalon kuvanneen sitä sellaisena, kuin se pahimmillaan voi olla. Minulle tuli todella huono olo, kun mietin, kuinka toisiaan rakastaneet ihmiset voivat muuttua toistensa vihollisiksi, haluamaan toisilleen vain pahaa. Tai lähinnä sitä, kuinka ihminen voi pysyä järjissään silloin, kun itse koettaa käyttäytyä neutraalisti ja aikuisten tavoin samalla, kun toinen tekee kaikkensa tuhotakseen sen vaivoin kasassa pysyvän balanssin. Hyytävää.

Mietin sitäkin, kuinka yleistä on "julkisessa keskustelussa" unohtaa asioiden särmät. Esimerkiksi juuri huoltajuuskysymyksistähän puhutaan varsin paljon ja nimenomaan sukupuolinäkökulmasta, vaikka minusta siinä pitäisi olla ennen kaikkea kyse lapsista. (Niin, korostettakoon edelleen, ettei omakohtaisia kokemuksia ole.) En todellakaan sano, että äiti olisi automaattisesti parempi huoltaja, mutta en kestä myöskään sitä käsittämätöntä jeesustelua "femakkosossutädeistä", jotka vihaavat miehiä, eivätkä tunnusta isän merkitystä ja siksi ovat isiä vastaan avioerotilanteissa. Ehkei maailma ole aivan niin mustavalkoinen. Eropapereissa isä on tosiaan aina poissa, ehkä kerran viikossa voidaan pelata hetki jalkapalloa, kuopusta Tomia hän ei edes huomaa ja eron jälkeen hän haluaisi vain Saran luokseen. Koska haluaa tehdä kiusaa Sinikalle. Koska uusi nainen käskee. Mitään sympatiaa Joukoa kohtaan en voinut tuntea, hirveä mies.

Eropaperien ihmiset olivat aidon tuntuisia. Ärsyttäviä, heikkoja, mutta aitoja. Arvostan Honkasalon taitoja ihmiskuvaajana, sillä kaikki (muuten hyvätkään) kirjailijat eivät sitä hallitse. Tämä oli hyvä lukukokemus, joka jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa muistutuksena ihmisten pikkumaisuudesta ja siitä, että itse haluan olla edes hieman parempi ihminen myös niille, joista en pidä.

19. elokuuta 2011

Kesän viimeiset häät, syksyn ensimmäiset kirjat

Taas on kulunut päiviä. Osa niistä hieman sumussa ja ankean mielen vankina, osa huomattavasti paremmin. Eilen olimme Tampereella juhlimassa ystäväni häitä. Oli ihanaa, niin kuin yleensä häissä tuppaa olemaan. Kyseessä oli hyvin epämuodollinen tilaisuus: hääpari kävi päivällä maistraatissa vanhempiensa kanssa ja illalla pidettiin kavereille bileet. "Erikoinen" päivävalinta (torstai) juonsi juurensa siitä, että eilen pariskunta juhli avioitumisensa lisäksi kymmenvuotista seurusteluaan. Ruokaa oli tarjolla, morsian ryöstettiin alakerran baariin, puheita pidettiin, herkistyttiin, ihailtiin sulhasen upeaa polttarikansiota (morsiamelle emme sellaista tehneet, joskin jonkin verran todisteita kyseisistä, viime sunnuntaina vietetyistä bileistä kuitenkin on... jossain...), heitettiin kimppua ja sukkanauhaa. En saanut taaskaan kimppua, vaikka olin kolmatta kertaa eturivissä! Ilmeisesti eturivi ei ole oikea paikka. (Kerrottakoon, ettei kummastakaan heitetystä objektista suoranaisesti taisteltu, molemmat ehtivät lojua rauhassa lattialla hetken, ennen kuin rohkeimmat tarttuivat tarjolla olleisiin aarteisiin...) Mutta ihanaa oli! Hyppäsimme V:n kanssa yöbussiin ja olimme vähän ennen viittä kotona. Onneksi tänään oli vapaapäivä.

Syksyn työvuorot näyttävät ihan siedettäviltä, ja aion seurata erään työkaverini jälkiä kirjoittamalla graduani töissä. Työtehtävien määrä ei tosiaan päätä huimaa, mutta voin toki ihan mielelläni nostaa tuntipalkkaa gradunteosta. Ja sitten välillä tehdä töitä, jos niitä on. Työpaikan suhteen aatokset ovat siis hieman lauhtuneet: ihan hyvä siellä on tuleva talvi istua. Huonomminkin voisi kuitenkin olla, uskon.

Huomasin monen muunkin bloggaajan ruksineen viime viikonlopun Hesarin syksyn uutuuslistaa. Itsekin sen juuri nappasin talteen ennen keräyspaperilaatikon tyhjentämistä. Paljonhan minulla olisi muutakin lukemista, mutta aion silti ehtiä ja jaksaa tarttua myös kaunokirjallisuuteen. Hesarin listasta kiinnostusta herättivät näin nopealla silmäyksellä ainakin seuraavat:

- Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. (Tykkään Härkösestä, vaikka en pidäkään hänen kirjojaan Avoimien ovien päivää lukuunottamatta minään supertykkiteoksina.)
- Tiina Lymi: Lentävänniemi - Novelleja laidalta. (Haluan uskoa näiden sijoittuvan jollakin tasolla Tampereelle, jonne minulla on kova ikävä. Sitä paitsi kiinnostaa, millaista tekstiä näyttelijänä hyvä ja ihmisenä jotenkin ärsyttävän oloinen Lymi on saanut aikaan.)
- Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. ("Novelleja eläimen kaltaisista ihmisistä". Enough said.)
- Johanna Sinisalo: Enkelten verta. (Tykkään Sinisalosta.)
- Kjell Westö: Halkeamia / Sprickor. (Westö on ehdottomasti paras suomalainen kirjailija. Ei vastaväitteiden mahdollisuutta. Sori.)
- Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti. (Joudun ehkä tässä tunnustamaan, että olen aivan heltynyt Binchyn superhömpälle. Sen lukemisesta tulee yksinkertaisesti hyvälle tuulelle.)
- Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita novelleja. (Rakastan Saatana saapuu Moskovaan -teosta. Siksi.)
- Michael Cunningham: Illantullen. (Edellisestä Cunninghamista onkin jo aikaa. Michael Cunningham ja John Irving ovat ulkomaiset suosikkikirjailijani, nyt ja aina. Eli minun top kolmoseni sisältää Westön ja nämä herrasmiehet. Jos joku kysyisi siis.)
- Henning Mankell: Likainen enkeli. (Haluan vähitellen eroon käsityksestäni Mankellista vain Wallander-kirjailijana.)

Näillä päästään alkuun. Monia muitakin kiinnostavia listalla on, ja uskon, että tulen käyttämään sitä hyödyksi vielä.

16. elokuuta 2011

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011)

Tämä kirja kiinnitti huomioni Hesarin kulttuurisivuilla jokin aika sitten, ja kun se nökötti uutuushyllyssä Rikhardinkadulla, nappasin mukaani. 

Kyseessä on sukupolvikertomus yhden suvun naisista. Rose Bustamente, huora ja kalastaja, on lähtöpiste ja tavallaan määränpääkin. Hän elää pienellä Karibian saarella ja koettaa selvitä raa'asta elämästä parhaaksi katsomallaan tavalla. Vahva ja sitkeä hän ainakin on, luovuttaminen ei kuulu tapoihin - edes silloin, kun nilkki Jeronimo pyrkii jyräämään Rosen pienen rantamökin oman näköalansa tieltä ja kun ei siinä onnistu, tekee Rosen raskaaksi. Tässä voi nähdä vähän sukupuolten valta-aseman symboliikkaa: kun nainen on tavalla tai toisella miehen pyrkimysten ja suunnitelmien esteenä (tahallaan tai aivan tahtomattaan), mies on valmis ronskeihinkin tekoihin keikauttaakseen maailman jälleen paikalleen (ja naisen näkymättömiin). Syntyy siis seuraava sukupolvi, Violette, jonka kohtalona on tulla alkoholistiksi ja surkeaksi äidiksi. Violette joutuu edustamaan sivuroolia, hän on vain yksi lenkki ketjussa, jolle ei anneta sen suurempaa roolia: hän vain jatkaa samaa rataa eteenpäin. Sen sijaan Violetten tytär, Vera Candida on jotain muuta. Vaikka hänkin joutuu Jeronimon ja yleisesti miesten vallankäytön kohteeksi, hän päättää lähteä ja jättää ennalta määrätyn kohtalonsa taakseen. Vera Candida muuttaa teininä mantereelle, kasvattaa yksin (ja hieman naapurienkin avustuksella) pientä tytärtään, ensin Lutkalinnaksi kutsutussa au-äitien asuntolassa, sittemmin omassa vuokra-asunnossaan ja koettaa selvitä teräväsärmäisestä satamakaupungin elämästä kunnon kansalaisen tavoin. Tarinaan tulee mukaan myös ripaus hyvyyttä, kun Vera Candida tapaa toimittaja Itxagan ja antaa itsensä lopulta rakastaa. Ympyrä sulkeutuu samalla saarella, josta se alkoikin ja jonne Vera Candida lopulta palaa, vaikka vannoi, ettei niin koskaan tekisi.

Tämä oli hämmentävä lukukokemus. Tyyliltään Mitä tiedän Vera Candidasta on melko haastava, sillä teksti etenee ajoittain valtavina kokonaisuuksina ja niin tiiviinä, ettei lukiessa aina muista vetää henkeä. Tärkeää on se tunnelma, joka tarinassa vallitsee: se kutkuttelee kaikkia aisteja. Minun oli ajoittain vaikeaa seurata juonta, joten jotkin hienoudet saattoivat mennä ohi. Välillä suorastaan otti päähän, kun tunsin pudonneeni kärryiltä kokonaan. Ei auttanut kuin terävöittää havainnointia ja palata ruotuun.

Aiheiltaan Vera Candida on juuri sitä, mistä minä kirjallisuudessa pidän: pedofiliaa, sukusalaisuuksia, kurjuutta, köyhyyttä, selviytymistä. Mutta jokin jäi silti kaihertamaan, sillä en aivan päässyt heittäytymään kirjan mukaan. Ehkä se johtui juuri Ovaldén kirjoitustyylistä, jollaiseen en ole tottunut. Luen kai liikaa varsin perinteistä proosaa, jos nyt niin voi ajatella. Joka tapauksessa nautin tarinan miljööstä ja tunnelmasta, sen henkilöt olivat mielenkiintoisia ja huolimatta siitä, että rankkaa oli, kirjassa ei osoiteltu. Maailma on niin kuin se on, valtasuhteet ovat niin kuin ne ovat, ja jokaisen on itse luovittava elämässään juuri niin kuin parhaaksi näkee ja mihin kykenee.

Vaikka en voi väittää erityisesti pitäneeni tästä kirjasta, kannatti se joka tapauksessa kahlata läpi: Karibian maisemat sykähdyttivät ja Rose Bustamenten ja Vera Candidan henkilöt miellyttivät. Pidän yleensä vahvoista naishahmoista, jotka eivät pyri pomottamaan muita, vaan jotka yrittävät selvitä elämästä pieni pilke silmäkulmassa pahoja tekoja välttäen. Toisaalta minua kiinnostaa aina aviottomien äitien ja heidän murheensa kuvaaminen, sillä se, kuinka vastaavassa tilanteessa olevia naisia kohdellaan, kertoo mielestäni paljon yhteiskunnasta ja sen tilasta. (Tällä kertaa tila ei ollut erityisen hyvä.)

Jännä kirja, anyway!

14. elokuuta 2011

Viikon päätös

Viime päivinä on ollut hyvä olo johtuen monestakin eri syystä.

Syksyn tulo on kiva juttu, tykkään syksystä. Yritän nauttia (toistaiseksi) viimeisen yliopistovuoteni syksystä täysin rinnoin ja niin hyvin, kuin se 200 kilometrin päästä on mahdollista. Kerran viikossa olisi tarkoitus käydä Tampereella yhdellä historian syventävien opintojen luentosarjalla, tenttejä on sopivin väliajoin (yleistä kirjallisuustiedettä, elämänkatsomustietoa) ja viimeiset erityispedagogiikan suoritukset odottavat tekijäänsä. Proffaa pitäisi myös käydä moikkaamassa ja mahdollisuuksien mukaan gradupiirissä. Töitä tosin näyttäisi olevan syyskuulle aika reilulla kädellä, joten vapaa liikkuvuus on hieman haasteellista. Syksyisin olen yleensä ollut varsin aikaansaava, joten ongelmia tuskin tulee nytkään. Toivon.

Eilen oli ihana ilta: töiden jälkeen suhasin keskustaan, jossa tapasin äitini ja hänen vanhan opiskelukaverinsa tyttärineen. Olemme jo muutamaan kertaan kokoontuneet viettämään kulttuuri-, ruoka- ja juomapainotteista iltaa yhdessä, ja hauskaa on ollut. Tällä kertaa kävimme kiskomassa sikakalliit drinkit Olon terassilla ja syömässä Rodolfossa. Rodolfo ei pettänyt, meinasin nielaista kieleni herkullisen illallisen mukana. Iltakävely kotiin Flown kohinaa kuunnellen ja purjeveneitä ja kaupungin valoja ihastellen helli mieltäni myös. Lisäksi sain lopulta nukkua piiiiiitkät yöunet, mikä on harmittavan harvinaista nykyisin.

Ensi viikolla on luvassa ystäväni häät, ne ovatkin jo kolmannet tälle kesälle. Buumi lienee alkanut. Passaa mulle, häät on kivoja. Muutkin juhlat ovat, en kyllästy juhlimiseen koskaan. Tampereen kavereille on edelleen tuparit pitämättä, mutta ahkera viikonlopputyö haittaa ikävästi bileisenjärjestämismahdollisuuksia. En halua mennä krapulassa töihin, siitä ei hyvää seuraa.

Viikon päästä lähdemmekin jo pyöräretkelle, ja oletan kaikkien tilanneen auringonpaistetta siksi ajaksi. Muu ei valitettavasti tule kyseeseen. Kesä ei nimittäin ole loppunut vielä!

Oho, muffinssi!



Sain tunnustuksen Linnealta suloisesta blogista, kiitos siitä! Mukavaa, kun joku käy ensinnäkin lukemassa blogiani ja toisaalta vielä kommentoikin! Ehkä tämä sekasotkuni alkaa vähitellen saada hieman selkärankaa, jos ja kun innostun kirjoittamaan enemmänkin arvioita lukemistani kirjoista ynnä muista. Tunnustuksen mukana tuli kolmen kohdan kysymyslista, johon olenkin jo vastannut aiemmin.

Kaikki lukemani blogit ovat mielenkiintoisia, suloisia, teräviä ja/tai ihania muuten vaan. Ja monet ovat varmaan (syystäkin) tällaisen muffinssin (Vai cupcaken? Ovatko ne sama asia?) jo saaneet. Joten tämä on vaikeaa. Päädyn jatkamaan ketjua eteenpäin muutamalle ihanalle kirjablogille, jotka ovat inspiroineet minua sekä lukemaan että kirjoittamaan itse arvioita.

Sonjan Lukuhetkille
Hannalle Kirjainten virrassa
Zephyrin Kirjanurkkaukselle
sekä Kirsin kirjanurkalle.

Jos olette tällaisen jo saaneet, niin eipä siinä mitään. Ihmisen elämässä ei minusta voi olla liikaa leivonnaisia!

11. elokuuta 2011

Egalian tyttäret

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret (1977, suom. 1991)

Innostuin kaivamaan tämän kirjan Helsingin kaupunginkirjaston syövereistä luettuani Zephyrin arvion siitä. Kuten aina, nytkin minulla oli muita kirjoja kesken, mutta ne olivat juuttuneet johonkin lukuliisteriin ja kaipasin jotain menevämpää väliin. Tämä oli oikein oivallinen valinta.

Egalian tyttärissä on kyse kuvitteellista rinnakkaistodellisuudesta, jossa meille tutut sukupuoliroolit on käännetty nurinniskoin ja vieläpä varsin rajusti. Naiset eli emännät hallitsevat yhteiskuntaa ja ovat perheenpäitä, miehet eli männät sen sijaan on luonnostaan sidottu hellan ja sängyn väliin. Emäntien päällikkyys perustellaan sillä, että he tuottavat jälkeläisiä. Männistähän ei voi koskaan tietää. Männän suurin toive on päästä turvakoksi jollekulle emännälle, eli saada isyysturva ja päästä huolehtimaan lapsista. Ne männät, joille tätä onnea ei suoda, jäävät jämänniksi ja tekevät sitten jotakin pikkusievää työtä (esimerkiksi opettavat!). Viehättävänä mäntänä pidetään suhteellisen pienikokoista, pehmeää ja siveää miestä, joka hoitaa tunnollisesti lapsensa ja pukeutuu mekkonsa ulkopuolella roikkuvaan kalukukkaroon. Emännät ovat (tai ainakin pyrkivät olemaan) voimakkaita, kunnianhimoisia, ronskeja ja päättäväisiä.

Itse tarina ei ole kovinkaan kummoinen. Kirjassa seurataan muutamien henkilöiden toisiinsa sotkeutuvaa elämää ja nuoren Leenatan-nimisen männän yhteiskunnallista heräämistä. Leenatan on koko nuoruutensa tottunut vallitsevaan järjestykseen, mutta murrosiän tuoksinassa hän alkaa pohtia asioita uudelta kantilta (eikä millään haluaisi alkaa käyttää kalukukkaroa). Tästä seuraa mäntien vapautusliike, joka pyrkii osoittamaan, että asioiden laitaa tulisi miettiä uudemman kerran.

Kirjalle on annettava tunnustusta varsin vinkeästä näkökulmasta. Lukiessa piti tosissaan keskittyä omien käsitysten keikauttamiseen, jotta pysyi terässä. Ihan hauskoja yksityiskohtia ja tapahtumia tarinassa riitti: esimerkiksi kielen sukupuolisidonnaisuutta käsiteltiin oivallisesti (kuinka paljon kielemme pyörii maskuliinisten ilmausten ympärillä, vaikka tarkoituksena on puhua neutraalisti) ja monia typeriä stereotypioita tökittiin rohkeasti. Mutta jokin jäi silti vaivaamaan. Tulkitsen "sen jonkin" olevan se tosiasia, että vaikka kirjassa pilkattiin sukupuolten välisen epätasa-arvon puolustamista hengästymiseen saakka, siitä ei siltikään vapauduttu. Minusta esimerkiksi se, että männät puettiin Egalian tyttärissä hameisiin ja heistä tehtiin muutenkin kovin "naismaisia" (esimerkiksi juuri se, että lyhyempiä ja pienempikokoisempia mäntiä pienine peniksineen pidettiin erityisen viehättävinä), on vain sukupuoliroolien uusintamista toisilla sanoilla. Miksi rooleja ei käännetty ympäri niin, että meidän ymmärtämämme miehekkyys olisi ollut mäntien luonto, ja he olisivat silti olleet "heikompi astia" ja kodin henki? Minusta nimittäin Egalian tyttärissä loppujen lopuksi edelleen piirrettiin selkeä raja sukupuolten välille ilman, että oikeita vaihtoehtoja olisi tuotu esiin.

No, tiedän toki, että kirjailijalla on oikeutensa. Lisäksi on huomioitava, että kirja on ilmestynyt vuonna 1977, joten se on aikansa kuva tavalla jos toisellakin, ja tällaisenaankin jo varmasti rohkea puheenvuoro. Minua kuitenkin harmittaa, etten päässyt nauttimaan huikaisevasta satiirista, vaan päässäni jyskytti koko lukuprosessin ajan ihmetys siitä, miksi roolileikkiä ei tehty toisin, ja miksi keskityttiin kuvaamaan emännät "miehinä" ja männät "naisina", vaikka monia raikkaampiakin vaihtoehtoja voisi olla. Olin myös lopulta varsin surullinen. Kirjassa tapahtuu esimerkiksi Leenatanin joukkoraiskaus, josta loppujen lopuksi syytetään häntä itseään. Toisaalta emännätkin kuvataan niin täysääliöinä, ettei heitä kohtaan voi tuntea oikein mitään empatiaa. Olisin kaivannut edes yhtä siedettävää emäntähahmoa, joka olisi ollut riittävän liberaali ja moderni liittymään mäntäliikkeeseen ja puolustamaan sitä, mutta ei sitten. Leenatanin kumppani Katrikin oli mulkku (sic!).

Joka tapauksessa kannatti ottaa ohje onkeen ja lukea kirja. Todellakin erilainen kuin muut viime aikoina lukemani, ja sopivan kevyt ja nopea välipala (joskin, kuten mainittua, jätti hieman karvaan maun). Tämä saa varmasti ajattelemaan, joten ei muuta kuin kirjastoon, mars!

5. elokuuta 2011

Actimelia ja hengen ravintoa

Actimel-elämä on kovassa vauhdissa. Tällä viikolla on tullut harjoitettua ruumiinkulttuuria varsin kiitettävästi, mikä näkyy tällä hetkellä hapoilla olevissa reisissä ja vähän niksahtaneessa selässä. Ystävien (Sonja, Kaisu, Terhi, Tosca sekä useampi blogiton toveri) kanssa ylläpidetyn kesäkisan "viikon urheiluputki" -osio on kuitenkin nyt jo hyvällä mallilla, suoritettuna on 5/7. Enää ei luovuteta, ei kävisi mielessäkään! Ja mikäs tässä on puuskutellessa, kauniissa kesäsäässä ja hyvin ilmastoidulla salilla. Tänään tein kyllä uuden aluevaltauksen ja kävin V:n kanssa polskimassa Kumpulan maauimalassa ennen töihin tuloa.

Uimaan pääsee toivottavasti hieman enemmänkin muutaman viikon päästä, kun lähdemme "kesäloman" viettoon Pellinkiin kolmeksi päiväksi. Vuokrasin meille mökin ja menopeliksi otamme pyörät. Saaristo, täältä tullaan! Tämän kesän lomailut noin ylipäänsä ovat jääneet todella vähiin, vapaita on ollut lähinnä mummolan reissu, juhannus, bluussit ja muutamat hääviikonloput, muuten pelkästään yksittäisiä vapaapäiviä siellä täällä. Tylsää. Vaikka työpäiväni eivät ole pituudella pilattuja, haittaavat ne kuitenkin ikävästi vapaa-aikaa. Haaveilen ajasta, jolloin saan viettää oikeaa, kunnollista, ansaittua ja palkallista kesälomaa. Milloinkohan se tapahtuu? Mitä kaikkea tekemistä keksisinkään!

Onneksi tosiaan ehdin joka tapauksessa esimerkiksi lukea ja urheilla, vaikka leipää pitääkin tienata. Tällä hetkellä kesken on Mitä tiedän Vera Candidasta ja Eropaperit. Ajattelin vähän siihen suuntaan, että vielä elokuun saan lukea pelkästään haluamiani romaaneja, mutta sen jälkeen on aloitettava gradukirjallisuuden ja viimeisten rääpittävien tenttikirjojen kahlaaminen - palattava ruotuun siis. Itse asiassa ruotuun pitäisi palata jo nyt, sillä minun pitäisi työstää eräs tekstinpätkä Tulenkantajista 15. päivään mennessä. Yritys hyvä. Uskoisin.

3. elokuuta 2011

Helsinki - kiva kesäkaupunki

Melkein kaikista suomalaisista kaupungeistahan tavataan sanoa, että ne ovat "ihan kivoja kesäkaupunkeja". Mikä tarkoittaa sitä, että niissä sijaitsee siedettävä tori, muutama vanha ja nätihkö rakennus, ehkä joku kulttuurimatkakohde ja vähän puistoa. Kesäisin niissä voi viettää jokusen hetken tulematta hulluksi, mutta talvisin ne käpertyvät omaan synkkyyteensä ja lämpiävät vain sisäänpäin. Tällaiseksi kaupungiksi lasken ehdottomasti esimerkiksi edellisen työpaikkakaupunkini Hämeenlinnan. 

Helsingissä kaikki on kuitenkin toisin. Olen koko kuluneen kevään ja kesän ihmetellyt valtavia turistimassoja kantakaupungin turuilla ja toreilla, räpsyviä kameroita, tilausajoliikennettä, krääsäputiikkeja. Tänne todella tullaan matkustamaan. En ihmettele: Helsinki on upea paikka. Tämän reilun puolen vuoden aikana, jonka olen täällä asunut, olen hetki hetkeltä hullaantunut kaupunkiin enemmän. 


Tänään meillä oli V:n kanssa harvinaisesti yhtä aikaa vapaata. Lähdimme pyöräretkelle länteen ja päädyimme lopulta Seurasaareen, jossa kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt. 

Kesän kilometrit pyörän selässä tähän mennessä.







Loistoretki ja huippupäivä! 

2. elokuuta 2011

Eka blogihaaste!! Jee!! (Eikun ei ookaan)

Olen kirjoittanut blogia jo aika kauan. Olen myös lueskellut ahkerasti muita blogeja. Vasta viime aikoina olen rohkaistunut jopa kommentoimaan muiden blogeja ja osallistumaan omalta osaltani kaikenmoisiin keskusteluihin. Nyt sitten AnneVee on haastanut blogissaan kaikki salaperäiset lukijansa osallistumaan erittäin jännittävään haasteeseen. Pakkohan se kai nyt on.

Kysymys 1
Lempiväri?

Tää on paha! Vihreä on kiva. Tosin nykyään tykkään esim. vaatteissa liilasta. Valitse tässä nyt sitten. (Ehdoton enemmistö vaatteistani on kuitenkin mustia, mutta ei mennä nyt siihen.)

Kysymys 2
Paikka, jossa haluaisin käydä?

Näitä on kyllä paljon! Teinistä saakka olen halunnut käymään Wienissä, koska Rakkautta ennen aamua tapahtuu siellä. Tähän ikään mennessä olen päässyt käymään ainoastaan Wienin lentokentällä. Se ei ehkä ihan vielä riitä.

Kysymys 3
Lempiruoka?

Mikä tahansa, missä on fetaa.


Olen vähän huono haastamaan ketään. Mutta voisin lähteä samalle tielle kuin haasteen lähde, eli kaikki lukijoikseni ilmoittautuneet blogilliset ihmiset voivat vaikka käyttää aikaa elämästään tähän niin halutessaan.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (2004), Erakkoravut (2005), Vihreät niityt (2007)

Sain eilen illalla loppuun trilogian viimeisen osan, ja täytyy sanoa, että olen hivenen hämmentyneessä tilassa. (Kirjat eivät sentään tulleet uniin, kuten joskus käy, vaan sen sijaan näin unta jostain zombinsyöjistä...) Lukukokemus oli mielenkiintoinen!

Tarinan keskiössä on rapistuva Neshovin sikatila Trondheimin laitamilla. Kaikki alkaa siitä, kun perheen matroona Anna vajoaa koomaan ja joutuu sairaalahoitoon. Esikoinen Tor ja perheen hyljeksitty isä menettävät arjestaan kaiken turvallisuuden, sillä Anna on pitänyt tilaa rautaisessa otteessaan vuosikymmenet. Tilanteen osoittautuessa vakavaksi, perheen maailmalle häipyneet nuoremmat pojat hälytetään vastentahtoisesti paikalle. Keskimmäinen Margido ei ole muuttanut Trondheimia kauemmas, muttei ole käynyt kotona seitsemään vuoteen. Sen sijaan hän on keskittynyt pyörittämään pientä hautaustoimistoaan ja pitämään elämänsä säntillisenä kaikin puolin. Kuopus Erlend ei ole kahteenkymmeneen vuoteen pieraissutkaan kotitilaa päin, sillä hänen homoseksuaalisuuttaan ei siellä hyväksytty. Hän elää puolisonsa Krummen kanssa ylellistä elämää Kööpenhaminassa. Veljesten ja isän lisäksi kuvioon mahtuu Torin tytär Torunn, nuoruuden hetkellisen rakkauden hedelmä, joka ei ole koskaan edes tavannut isoäitiään, eikä juuri isäänsäkään. Tämä konkkaronkka siis kokoontuu äidin kuolinvuoteelle tutustumaan toisiinsa, miettimään menneisyyttä suhteessa nykyisyyteen, kaivelemaan haudattuja sukusalaisuuksia ja pohtimaan sikatilan kohtaloa.

Näistä aineksista rakentuu tarina, joka hämmensi ainakin meikäläisen. Berliininpoppelit käsittelee vielä jotakuinkin kevyellä otteella perheiden sisäisiä jännitteitä ja sitä, millaiset seuraukset liian vahvojen persoonien käytöksestä lähipiirille muodostuu. Erakkoravuissa ja etenkin Vihreissä niityissä tunnelma tihenee ja muuttuu aivan muuksi kuin kevyeksi. Inhosin Annaa välittömästi, ja vaikka hän ei kirjassa sinänsä pääse valokeilaan, hänen varjonsa on voimakas ja epämiellyttävä. Veljeksistä ainoa suhteellisen kestettävä on Erlend, joskin hänen kauttaan kuvataan onnistuneesti niitä ylilyöntejä, joihin ilman rakkautta ja kunnioitusta jäävä ihminen saattaa päätyä sitten, kun ulkonaiset puitteet eivät enää kahlitse. Huomattavasti mukavampi hahmo on Erlendin toimittajamies Krumme, mutta niin ovat melkeinpä kaikki muutkin perheen ulkopuoliset henkilöt tässä sarjassa - lukuunottamatta Torunnin äitiä Cissiä. Esikoispoika Tor on raivostuttava mammanpoika, joka kaiken lisäksi heittäytyy kunnon martyyriksi sarjan keskimmäisessä osassa. Teki välillä oikein mieli ravistella häntä ja käskeä ryhdistäytymään, aikuinen mies! Margido jäi minulle hieman etäiseksi, ja häntäkin vaivasi vässykkyys. Hahmona hän kyllä on mielestäni varsin uskottava - juuri hänenlaisiaan säntillisiä ja äärettömän tylsiä keski-ikäisiä ihmisiä on epäilemättä maailma pullollaan. Sellaisia, jotka pelkäävät ajatuksiaankin, jos ne sattumalta pääsevät sivuraiteille. Tehokkaasta ja näpsäkästä Torunnista pidin kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta Vihreissä niityissä hän muuttuu niin ratkaisevasti, että jäi oikein paha mieli.

Tarinan tapahtumat eivät vaadi sen tarkempaa referaattia. Aikajänne on trilogiassa lyhyt, mikä on mielestäni onnistunut valinta. Siihen suhteutettuna muutokset, joita henkilöille tapahtuu, ovat suunnattomia. Ja surullisia. Luulin jotenkin, että näissä kirjoissa olisi tarjolla lämminhenkistä huumoria, mutta olin väärässä. Minua ei naurattanut tai edes hymyilyttänyt seurata epätoivon kasvua, masennuksen puhkeamista ja ihmisten täydellistä kyvyttömyyttä kommunikoida toistensa kanssa. Enemmän se ahdisti. Jokaista Neshovin perheen jäsentä olisi tehnyt mieli potkaista nilkkaan ja ravistella tajuamaan, kuinka heidän elämänsä valuu hukkaan aivan turhaan. Ehkä juuri siihen kirjailija on pyrkinytkin, en tiedä. Sarja kuvaa mahtavasti arjen kauheutta sellaisessa maailmassa, joka rakentuu totunnaisille tavoille, vuosikausia sitten paikalleen jämähtäneille raiteille ja hiljaisuudelle. Pelolle, että mikä tahansa yllättävä sana tai teko tai tapahtuma ravistelisi sitä maailmaa niin, että olisi pakko alkaa itse ajatella. Kyvyttömyydelle rakentaa ihmissuhteita, osoittaa tunteita, välittää toisista. Juuri tämä tuli voimakkaasti esiin, koska kirjassa kuvattiin nimenomaan perhettä, jolla ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään yhteistä, ei mitään sen jäseniä toisiinsa sitovaa tunnesidettä. Se teki minut surulliseksi. Kaikkein lannistavinta oli kuitenkin se, ettei kirjailija lopulta antanut kaikille onnea. Jokainen sai toki mahdollisuuden siihen, mutta se ei riittänyt. Surku. Ehkä niin käy, jos on koko elämänsä täysin saamaton ja kykenemätön vaatimaan itselleen elämältä mitään.

Vaikka lukiessa välillä mietin, haluanko edes tietää, miten sarjan ihmisille käy, olen iloinen, että luin nämä kirjat. Henkilökohtaisista syistä oli ravistelevaa lukea masennuksen salakavalasta puhkeamisesta ja ihan yleisesti päätöksenteon ja valintojen vaikeudesta. Henkilöt eivät tosiaan olleet mistään kaunokirjallisuuden suosikkikatalogista, mutta näinkin on ajoittain hyvä. Osaapa ainakin arvostaa miellyttäviä hahmoja, kun sellaisiin törmää. Ja jopa tällainen sottapytty kuin minä alkoi haaveilla rapistuvan sikatilan kunnostamisesta ja siivoamisesta. Hämmentäviä sivupolkuja sitä voikin kirjasta löytää, sanoisin jälleen.